Mitä on skeptisyys? Ei ainakaan mitään salaperäistä. Itse asiassa törmäämme siihen päivittäin. Kun ostamme käytettyä autoa, osaamme käyttäytyä ainakin hieman skeptisesti. Voimme ajatella: ”Siinäpä rehdin näköinen kaveri. Taidanpa ostaa tuon auton, jota hän tarjoaa.” Mutta voimme ajatella näinkin: ”Olen kuullut, että käytettyjen autojen kauppiaat harrastavat silloin tällöin pientä vilppiä, ehkä huolimattomuuttaan.” Jos ajattelet näin, teet luultavasti jotakin: potkit renkaita, availet ovia, kurkistat konepellin alle. (Saatat tehdä tämän, vaikket edes tiedä, mitä konepellin alla pitäisi olla; tai ehkä otat mukaasi tekniikkaa paremmin ymmärtävän ystävän.) Ymmärrämme siis, että tietty määrä skeptisyyttä on tässä tilanteessa välttämätöntä. On tietysti kiusallista, että joudumme olemaan myyjän kanssa eri mieltä ja tekemään hänelle kysymyksiä, joihin hän ei ole innokas vastaamaan. Auton ostoon liittyy aina ihmisten välinen vastakkainasettelu, eikä se ole kenenkään mielestä mukavaa. Mutta siihen on hyvä syy – jos emme ole lainkaan epäileviä, jos osoitamme rajatonta hyväuskoisuutta, joudumme todennäköisesti maksamaan siitä myöhemmin. Silloin toivomme, että olisimme joskus omaksuneet hiukan skeptisyyttä.
No niin; esimerkkimme tajuamiseksi ei tarvita akateemisia opintoja. Kaikki ymmärtävät sen. Ongelma on siinä, että käytetyt autot ovat yksi asia; televisiomainokset ovat toinen, presidenttien ja puoluejohtajien lausunnot kolmas. Osaamme olla skeptisiä joissakin asioissa, mutta valitettavasti emme kaikissa.
Otan esimerkiksi aspiriinimainokset: Niissä väitetään usein, että kilpailevissa tuotteissa on vain niin ja niin paljon lääkärien suosittelemaa kipualievittävää ainetta – koskaan emme saa tietää sen aineen nimeä – kun taas meidän tuotteessamme tuota ainetta on huomattavasti suurempi määrä (jopa kaksi kertaa enemmän pilleriä kohti). Ostakaa siis meidän pillereitämme! Mutta miksi et ottaisi kahta kilpailevaa pilleriä? Sellainen kysymys ei kuitenkaan kuulu asiaan. Tässä ei skeptisyydellä ole sijaa. Älä ajattele vaan osta!
Mainokset ovat täynnä tuollaista pientä vilppiä. Ne saavat meidät luopumaan rahoistamme tai houkuttelevat meidät hankkimaan hieman heikomman tuotteen. Liekö se niin vaarallista. Mutta miettikääpä tätä:
Minulla on tässä San Franciscossa pidettävien Whole Life -messujen ohjelma. Viime vuonna (1986, toim. huom.) niille osallistui 20000 ihmistä. Muutamia esimerkkejä messujen esitteestä: ”Vaihtoehtoista hoitoa aids-potilaille: se palauttaa luontaisen vastustuskyvyn ja ehkäisee immuunijärjestelmän romahdusta – opi alan uusi kehitys, jota tiedotusvälineet eivät vielä ole huomanneet.” Kuulostaa vaaralliselta. ”Miten vangitut veren valkuaisaineet tuottavat kipua ja kärsimystä.” ”Kristallikiteet, ovatko ne talismaneja vai tavallisia kiviä.” (Minulla olisi oma mielipide.) Esitteen mukaan ”kiteet kohdistavat ääni- ja valoaaltoja radioissa ja televisioissa” (kidekoneet ovat kylläkin jo museotavaraa) ”ja samoin ne voivat vahvistaa henkistä värähtelyä ihmisessä, joka on oikealla tavalla virittäytynyt”. Lyönpä vetoa, että näitä oikein virittäytyneitä on aika harvassa. Entä tämä: ”Jumalattaren paluu, esittelyrituaali.” Ja: ”Synkronisiteetti, tunnistamiskokemus.” Siitä luennoi ”Veli Charles”. Ja seuraavalla sivulla: sinä, Saint-Germain ja parantaminen violetin liekin avulla.” Ja tätä samaa jatkuu ja jatkuu, lukuisine ”mahdollisuuksineen” – joiden laatu vaihtelee epäilyttävistä selviin valheisiin. Ja kaikki tämä on koettavissa rajatiedon Whole Life -messuilla.
Jos sattuisit putoamaan Maan pinnalle avaruudesta minä tahansa ihmissuvun elinpäivänä, löytäisit joukon yleisiä, enemmän tai vähemmän samanlaisia uskomuksia. Ne toki muuttuvat, usein hyvinkin äkkiä, usein muutamien vuosien kuluessa. Mutta jotkut uskomukset voivat elää tuhansia vuosia. Niinpä joitakin on aina saatavilla. Minun mielestäni on syytä kysyä miksi. Mehän olemme Homo Sapiens, ja siinä nimessä pitäisi tuon Sapiensin olla määräävä osa: Me olemme muka viisaita. Miksi siis nämä uskomukset ovat aina pysyneet mukanamme? No ensiksikin, monet niistä vastaavat todellisiin inhimillisiin tarpeisiin, joita yhteiskuntamme ei ole voinut tyydyttää. Osa lääkintäpalvelujen tarpeesta jää tyydyttämättä, samoin ihmisten hengellisistä tarpeista, ja tarpeista kokea yhteisyyttä muiden ihmisten kanssa. Juuri meidän nykyisessä yhteiskunnassamme voi olla enemmän näitä tyydyttämättömiä tarpeita kuin monissa muissa yhteisöissä ihmiskunnan historiassa. Niinpä onkin ymmärrettävää, että ihmiset nuuskivat asioita ja sovittelevat päähänsä erilaisia uskomuksia siltä varalta, että jokin saattaisi sopia ja olla avuksi.
Ottakaamme esimerkiksi yksi muotivillitys, kanavointi (channeling). Se perustuu spiritismin tapaan oletukseen, että me emme kuollessamme kokonaan katoa, vaan osa meistä jatkaa olemistaan. Se osa, niin meille kerrotaan, voi palata joidenkin elävien ihmisten tai muiden olentojen kehoon, jolloin kuoleman henkilökohtainen tuskallisuus lievenee. Ja mikä parempaa, me saamme mahdollisuuden olla yhteydessä kuolleisiin omaisiimme.
Voin sanoa omasta puolestani, että uudelleensyntyminen olisi hieno asia. Olen menettänyt molemmat vanhempani muutaman viime vuoden aikana, ja haluaisin kernaasti jutella heidän kanssaan hieman; kertoisin mitä lapsille kuuluu ja koettaisin varmistua siitä, että isällä ja äidillä on hyvät oltavat siellä missä he ovat, missä lienevätkin. Tämä on kovin liikuttavaa. Mutta samalla tiedän, että juuri siitä syystä on olemassa ihmisiä, jotka yrittävät hyötyä jälkeenjääneiden omaisten haavoittuvuudesta. Niinpä spiritualisteilla ja kanavoitsijoilla pitää olla vakuuttavaa näyttöä väitteidensä tueksi.
Toiseksi esimerkiksi voisimme ottaa väitteen, jonka mukaan geologisiin muodostumiin kohdistetulla ankaralla mietiskelyllä voi saada selville missä mineraalit tai öljykerrostumat sijaitsevat. Uri Geller väittää nykyisin tällaista. Jos olet malminetsintä- tai öljy-yhtiön johtaja, leipäsi riippuu uusista löydöistä; niinpä suhteellisen pienen summan käyttäminen mietiskelytutkimukseen ei ehkä kuulosta hullummalta. Houkutus on suuri.
Entäpä ufot, tai tarkemmin sanottuna väite, jonka mukaan muista maailmoista tulleet avaruusalukset käyvät luonamme alinomaa vieraisilla. Minä itse pidän sitä ajatusta kiehtovana. Olisihan se ainakin vaihtelua tavalliseen ihmiseloon. Olenkin käyttänyt kohtuullisen ajan tiedemiehen urastani maapallon ulkopuolisen älyllisen elämän etsintöihin. Miten paljon aikaa ja vaivaa olisinkaan voinut säästää jos nuo velikullat olisivat tulleet tänne meidän luoksemme. Asia on kuitenkin niin, että kun havaitsemme jonkin väitteen herättävän meissä tunteellisen reaktion, meidän on juuri sillä hetkellä ryhdyttävä mahdollisimman tiukaksi skeptikoksi. Muuten se voi olla menoa.
Palatkaamme kanavointiin. Washingtonin osavaltiossa on nainen, joka väittää olevansa yhteydessä 35000 vuotta sitten eläneeseen henkilöön nimeltä Ramtha – joka muuten puhuu englantia aika hyvin, minun mielestäni selvällä intialaisella korostuksella. Olettakaamme nyt, että meillä olisi tämä Ramtha täällä keskuudessamme ja että hän olisi yhteistyöhaluinen. Voisimme tehdä joitakin kysymyksiä: Mistä tiedämme, että Ramtha eli 35000 vuotta sitten? Kuka on pitänyt kirjaa vuosituhansien vierimisestä? Miksi juuri 35000 vuotta? Sehän on yllättävän pyöreä luku. Siis: 35000 plus tai miinus kuinka paljon? Entä millä tolalla olivat asiat siihen aikaan? Millainen oli ilmasto? Missä päin maapalloa Ramtha asuikaan? (Intialaisen korostuksen havaitsin jo, mutta haluaisin tietää tarkemmin.) Entä mitä Ramtha nauttii ravinnokseen? (Arkeologit tietävät sen ajan ihmisten ravinnosta yhtä ja toista.) Meillä olisi tässä hieno mahdollisuus sada selville ovatko hänen väitteensä tosia. Jos hän todella olisi elänyt 35000 vuotta sitten, voisimme oppia monia asioita senaikaisesta maailmasta, ajasta ennen Veiksel- eli Wisconsin-jääkauden kylmintä vaihetta. Tai sitten Ramtha onkin huijari ja kompastuu johonkin kysymykseemme: Millainen on hänen heimonsa kieli, millainen yhteisön rakenne, kenen kanssa Ramtha elelee, onko lapsia, lastenlapsia, millainen on ihmisen elämänkaari, entä lapsikuolleisuus, millaisia vaatteita hän käyttää, entä millaiset ovat hänen käyttämänsä aseet, kasvit ja eläimet? Kerro ihmeessä. Mutta ei. Näiden kiinnostavien asioiden sijasta ”Ramtha” on kertonut meille vain banaaleja saarnoja. Kaiken lisäksi ne muistuttavat erehdyttävästi opetuksia, joita väitetyt ufolaiset kertovat sieppaamilleen ihmispoloille.
Minä saan silloin tällöin kirjeitä henkilöiltä, jotka väittävät olevansa yhteydessä maapallon ulkopuolisiin olioihin, joilta voi kysyä ihan mitä vain. Minulla onkin tallessa lista kysymyksiä. Muistattehan, että avaruusoliot ovat hyvin pitkälle kehittyneitä. Niinpä pyydän esimerkiksi ”lyhyttä todistusta Fermat’n viimeiselle teoreemalle”. Tai Goldbachin konjektuurille (katso Hannu Karttusen artikkeli). Minun täytyy tietysti selittää, mitä nämä ongelmat ovat, koska avaruusoliot eivät tietenkään kutsu niitä samoilla nimillä kuin me. Niinpä kirjoitan yhtälöt eksponentteineen valmiiksi. Vastausta en ole saanut koskaan. Jos sen sijaan kysyn jotakin sellaista kuten ”pitäisikö meidän ihmisten olla hyviä?” vastaus tulee aina. Ehkä voimme päätellä jotakin tästä valikoivasta kyvystä vastata kysymyksiin. Kaikkeen epämääräiseen avaruusoliot kyllä vastaavat iloisesti, mutta aina kun on kyse jostakin täsmällisestä, joka voisi paljastaa mitä he todella osaavat, tuloksena on hiljaisuus.
Ranskalainen tiedemies Henri Poincare selitti kerran hyväuskoisuuden laajaa levinneisyyttä seuraavasti: ”Me tiedämme, että totuus on usein julma ja pohdimme, olisiko itsepetos sittenkin lohdullisempaa.” Juuri tätä olen yrittänyt kuvata näillä esimerkeilläni. Mutta en suinkaan ole sitä mieltä, että se on ainoa syy herkkäuskoisuuden kukoistukseen. Skeptisyys on nimittäin haaste vallassa oleville instituutioille. Jos opetamme kaikille koululaisillekin epäilyn elämänasenteeksi, he eivät ehkä rajoita skeptisyyttään aspiriinimainoksiin ja 35000 vuotta vanhoihin kanavoijiin (tai kanavoijattariin). Ehkä he ryhtyvätkin tekemään poikkipuolisia kysymyksiä taloudellisista, poliittisista tai uskonnollisista laitoksista. Mihin me sitten joutuisimme?
Skeptisyys on vaarallista. Minun mielestäni juuri siinä onkin sen tehtävä. Ja juuri siitä syystä sen kouluopetukseen suhtaudutaan niin vastahankaisesti. Juuri sen vuoksi tiedotusvälineet eivät ole luontevasti skeptisiä. On kysyttävä, miten tulemme selviämään yhteisestä, vaarallisesta tulevaisuudestamme ellei meillä ole alkeellistakaan taitoa asettaa vallanpitäjille purevia kysymyksiä. Miltä näyttää tässä valossa demokratian tulevaisuus?
Ehkä tässä yhteydessä kannattaa uhrata ajatus Yhdysvaltain tämänhetkiselle kansalliselle ongelmalle, jonka olisi ehkä voitu välttää, jos yhteiskunnassamme olisi ollut enemmän skeptisyyttä: Iranin-Nicaraguan asekauppafiasko on niin ilmeinen esimerkki hyväuskoisuudesta, että en rohkene tässä oman asiani edistämiseksi mainita edes säälittävän ja saarretun presidenttimme nimeä. Hallituksemme into vastustaa ydinkokeiden kieltämissopimusta ja halu jatkaa koeräjäytyksiä turvallisuuden nimissä on myös asia, jota sopii epäillä. Samoin ”tähtien sota”. CSICOPin rohkaisemalla skeptisellä ajattelulla on minun mielestäni suuri merkitys koko yhteiskuntamme tärkeimpien kysymysten kannalta. Poliittiset puolueemme levittävät aivan riittävästi älyttömyyksiä, jotta voisimme vaatia tasapuolisen skeptisyyden julistamista kansalliseksi päämääräksi, välttämättömäksi henkiinjäämisen takuuksi.
Haluan sanoa vielä muutakin epäilijän taakasta. On hyvin helppoa vajota sellaiseen ajatteluun, että ryhtyy huvikseen pilkkaamaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät tajua asioita yhtä selvästi kuin me itse. Se vaara vaanii CSICOPin kaltaista järjestöä. Meidän on oltava sen vuoksi varuillamme.
Minusta näyttää siltä, että tarvitsemme tarkan tasapainon kahden toisilleen vastakkaisen tarpeen välillä: mahdollisimman skeptisen käsittelyn kaikille hypoteeseille, jotka meille tarjoillaan, ja samalla suuren avomielisyyden uusia ajatuksia kohtaan. Aivan ilmeisesti nämä kaksi ajatustapaa ovat jonkinlaisessa ristiriidassa keskenään. Mutta jos kykenemme katsomaan asioita vain jommastakummasta näkökulmasta, olemme pahassa pulassa.
Jos olemme vain skeptisiä, emme voi hyväksyä yhtään uutta ajatusta. Mitään oppimista ei ole. Meistä tulee pölyttyneitä vanhuksia, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että hölynpöly hallitsee maailmaa. (Myönnettäköön, että tukenamme olisi kosolti todistusaineistoa.) Mutta aina silloin tällöin, ehkä joka sadannessa tapauksessa, uusi idea näyttääkin osuvan hienosti naulan kantaan ja pitävän paikkaansa. Jos olemme silloinkin liian skeptisiä, me jätämme tämän uuden asian huomiotta tai pyyhkäisemme sen paheksuen sivuun. Molemmissa tapauksissa seisomme ymmärryksen ja edistyksen tiellä.
Toisaalta, jos olemme herkkäuskoisuuteen asti avoimia emmekä jaksa epäillä mitään, emme pysty millään erottamaan käyttökelpoisia ideoita arvottomista. Jos annamme kaikille ideoille yhtäläisen arvon, olemme täysin eksyksissä, koska silloin ei minun mielestäni ole arvoa annettu yhdellekään ajatukselle.
Jotkut ideat ovat parempia kuin toiset. Menetelmät, joilla niitä erotellaan toisistaan, ovat hyvin tärkeitä maailman ymmärtämisessä ja tulevaisuuteen varautumisessa. Juuri näiden kahden ajattelutavan oikea sekoitus on keskeistä tieteen menestykselle.
Oikein hyvät tiedemiehet pystyvät käyttämään molempia ajatusmalleja. Yksin ollessaan he jauhavat valtavasti uusia ideoita ja arvostelevat niitä saman tien armottomasti. Suurin osa heidän ideoistaan ei koskaan ulotukaan ulkomaailmaan asti. Vain ne ideat, jotka läpäisevät tieteilijän ankaran itsesensuurin, selviävät näkösälle muun tiedeyhteisön arvosteltaviksi. Joskus käy niinkin, että kaikkien hyväksymä ajatus osoittautuukin vääräksi tai osittain vääräksi, tai ainakin yhteensopimattomaksi joidenkin laajempien selitysten kanssa. Ja vaikka tieteessä sattuukin henkilökohtaisia tappioita – johtuen tunteellisesta sitoutumisesta ideoihin, joita on itse ollut mukana kehittämässä – on yleisesti hyväksytty se eettinen periaate, että tiede hyötyy aina kun uusi ja parempi aate kumoaa vanhan. Tiedemiesten kesken sattuu usein, että joku sanoo: ”Tuohan on kuule hyvä argumentti; minun kantani olikin väärä.” Ja niinpä he muuttavat mielipiteensä, eikä sitä vanhasta enää puhuta. Ihan totta. Sitä ei tapahdu niin usein kuin pitäisi, koska tieteilijätkin ovat ihmisiä ja muutos on joskus tuskallista. Mutta sitä tapahtuu kuitenkin päivittäin. Enpä muista, milloin vastaavaa olisi viimeksi tapahtunut politiikan tai uskonnon puolella. On hyvin harvinaista, että joku poliitikko sanoo: ”Siinäpä hyvin perusteltu väite. Nytpä muutankin poliittista kantaani.”
Haluaisin kertoa hieman niistä innostavista keskusteluista, joita tässä CSICOPin konferenssissa on käyty maapallon ulkopuolisen älyllisen elämän etsimisestä ja eläinten kielestä. Tieteenhistoriassa on opettavainen sarja aatteellisia kiistoja, jotka kaikki kiertävät kysymystä ihmisen asemasta maailmankaikkeudessa ja eläinkunnassa. Voisimme kutsua niitä kiistoja taisteluiksi anti-kopernikaanista kuvitelmaa vastaan.
Tässä muutamia kiistanaiheita:
Olisi muitakin tärkeitä esimerkkejä – erikoisasemassa olevat koordinaatistot fysiikassa ja tiedostamaton mieli psykologiassa – mutta jääkööt ne tässä käsittelemättä.
Kaikissa näissä kiistoissa voittajiksi selvisivät kopernikaanit, ne joiden mielestä meissä itsessämme ei ole mitään kovin erikoista. Ja minun mielestäni tämä pitkä kiistojen perinne ulottui myös kahteen mainitsemaani teemaan tässä konferenssissa: Maan ulkopuolisen älyllisen elämän etsintä ja mahdollisen eläinten kielen tutkimus koettelevat uskomustemme viimeisiä antikopernikaanisia piirteitä:
Tarkastelkaamme nyt hieman tarkemmin radioteleskoopeilla tehtävää maapallon ulkopuolisen älyllisen elämän etsintää (josta käytetään lyhennettä SETI, Search for Extraterrestrial Intelligence). Miten se mahtaa poiketa pseudotieteistä? Muutama käytännön esimerkki: 1960-luvun alussa neuvostoliittolaiset pitivät Moskovassa tiedotustilaisuuden, jossa ilmoitettiin kaukaisen radiolähteen CTA-102:n säteilyn voimakkuuden vaihtelevan siniaallon tapaan noin sadan päivän jaksoissa. Miksi he kutsuivat lehdistön paikalle ilmoittaakseen, että jonkun kaukaisen radiolähteen säteily vaihtelee? He luulivat, että kyseessä oli maapallon ulkopuolinen kulttuuri, jolla oli valtavat voimat. Se tieto on toki yhden tiedotustilaisuuden arvoinen. Tämä tapahtui ennen kuin sanaa ”kvasaari” oli vielä olemassakaan. Nythän me tiedämme, että CTA-102 on kvasaari. Emme tosin kovin hyvin tiedä, mitä kvasaarit ovat; tieteellisessä kirjallisuudessa niistä on esitetty useampia toisensa poissulkevia selityksiä. Harva kuitenkaan enää vakavissaan kuvittelee, että CTA-102:n kaltaiset kvasaarit olisivat galaksien välisessä avaruudessa kiertäviä sivilisaatioita. Käytettävissä on riittämiin vaihtoehtoisia selityksiä, jotka ovat yhdenmukaisia tunnettujen luonnonlakien kanssa, eikä meidän niin ollen tarvitse olettaa vieraan elämän olemassaoloa. Hypoteesi maapallon ulkopuolisista olioista on viimeinen oljenkorsi. Siihen tartutaan vasta sitten jos kaikki muut osoittautuvat vääriksi.
Toinen esimerkki: Brittitutkijat löysivät 1967 läheisen ja kirkkaan radiolähteen, jonka kirkkauden vaihtelun jakso oli hyvin lyhyt ja säännöllinen, kymmenen merkitsevän numeron tarkkuudella. Mikä se oli? Tutkijoiden ensimmäinen ajatus oli, että kyseessä on joku Maahan suunnattu viesti tai tähtienvälinen majakka, jonka tehtävä on opastaa avaruudessa risteileviä aluksia. Cambridgessa sille jopa annettiin nimi LGM-1, joka tulee sanoista ”little green men” (pieniä vihreitä miehiä). Britit olivat kuitenkin fiksumpia kuin neuvostoliittolaiset kollegansa eivätkä kutsuneet koolle tiedotusvälineitä. Pian kävi nimittäin ilmi, että kyseinen radiolähde oli sellainen tähti, jota nykyisin kutsutaan ”pulsariksi”. Löytö oli laatuaan ensimmäinen. No mikä sitten on pulsari? Se on kaupungin kokoiseksi romahtanut tähti, jota eivät pidä koossa kaasun paine tai elektronien degeneraatio vaan ydinvoimat. Se on kuin kokouskaupunkimme Pasadenan kokoinen atomiydin. Haluan tässä korostaa, että minun mielestäni tämä idea on vähintään yhtä eriskummallinen kuin ajatus tähtienvälisestä majakasta. Joka tapauksessa vastaus pulsarin luonnetta koskevaan kysymykseen on tosi kummallinen. Se ei ole maapallon ulkopuolisen sivilisaation tekoa, se on jotakin muuta; mutta se muukin avaa silmämme ja mielemme luonnon mahdollisuuksille, joita emme koskaan aiemmin ole tulleet ajatelleeksi.
Sitten tulemme kysymykseen, joka koskee vääriä positiivisia tuloksia. Sellaisia ovat avaruuselämän etsijöistä saaneet muun muassa Frank Drake ensimmäisessä Ozma-kokeessaan, Paul Horowitz META-ohjelmassa (Megachannel Extraterrestrial Assay), Ohion yliopiston tutkijaryhmä ja monet muut. Nuo tavallisuudesta poikkeavat havainnot saavat aina sydämet pamppailemaan. Hetken aikaa tutkijat ajattelevat, että nyt on haaviin tarttunut aito ulkoavaruuden signaali. Joissakin tapauksissa meillä ei ole harmainta aavistustakaan siitä, mistä loppujen lopuksi on ollut kysymys; signaalit eivät ole toistuneet. Kun teleskoopit on seuraavina öinä suunnattu sinne, mistä outoja merkkejä napattiin, samalla taajuudella ja kaistalla sekä samalla modulaatiolla, mitään ei ole kuulunut. Niinpä satunnaista poikkeavaa havaintoa ei julkaista. Sehän voi olla vain häiriö mittalaitteissa. Se saattoi myös johtua yli lentäneestä ilmavoimien tutkakoneesta, joka käytti radiotähtitieteelle varattuja taajuuksia. Syyllinen saattoi myös olla naapurikorttelin lääkäriaseman lämpöhoitolaite. Mahdollisuuksia on monia. Niinpä ei olekaan sopivaa mennä heti ilmoittamaan maapallon ulkopuolisen elämän löytymisestä, jos eteen on sattunut tavallisuudesta poikkeava signaali.
Entä jos poikkeama toistuisi – olisiko se silloin julkaistava? Ei suinkaan. Sehän saattaa olla joku kepponen. Tai ehkä se on jokin monimutkainen laitehäiriö, jota emme itse ymmärrä. Julkaisemisen sijasta olisi tässä tapauksessa otettava yhteys muita radioteleskooppeja käyttäviin tutkijoihin ja kerrottava heille kyseisestä taivaan nurkasta, joka näyttää lähettävän jotakin hassua sillä ja sillä taajuudella, kaistalla ja modulaatiolla ja niin edelleen. Voisivatko muut katsoa samaa nurkkaa ja tarkistaa saavatko he sieltä jotakin samanlaista? Vasta sitten, jos useat toisistaan riippumattomat havainnoitsijat saavat samanlaista tietoa samasta paikasta, voimme olettaa että meillä on käsissämme jotakin. Sittenkään emme voisi olla varmoja, että kyseessä on joku maapallon ulkopuolinen kulttuuri, mutta tietäisimmepä ainakin, että viestit eivät ole peräisin Maasta (eivätkä myöskään Maata kiertävältä radalta vaan paljon kauempaa). Tässä kuvattu tapahtumasarja olisi ensimmäinen edellytys sille väitteelle, että olemme todella vastaanottaneet viestin maapallon ulkopuoliselta sivilisaatiolta.
Huomaatte varmaan, että tässä on kysymys tietynlaisesta kurinalaisuudesta. Se on osa skeptisyyden taakkaa. Ei ole soveliasta lähteä kadulle huutelemaan ”pieniä vihreitä miehiä!” koska lopputulos voi olla nolo sen jälkeen kun havainnot on selitetty joksikin aivan muuksi. Neuvostoliittolaisten kokemus CTA-102:n kanssa on tästä hyvä muistutus. Äärimmäinen varovaisuus on paikallaan silloin kun panokset ovat näin suuria. Kenenkään ei tarvitse lyödä kantaansa lukkoon ennen kuin kaikki todistusaineisto on saatu kokoon. Epävarmuus on hyväksyttävää.
Minulle esitetään usein kysymys: ”Uskotko maapallon ulkopuolisen älyllisen elämän olemassaoloon?” Vastaan aina vakioargumenteillani – avaruudessa on kosolti paikkoja, käytän usein sanaa ”miljardeja” (amerikanenglannin billions on suorastaan Saganin tavaramerkki, toim. huom.), ja niin edelleen. Sitten sanon, että mielestäni olisi tosi outoa ellei missään muualla kuin maapallolla olisi älyllistä elämää, mutta toisaalta sen asian todistamiseksi ei ole vakuuttavaa aineistoa. Kysyjä yleensä jatkaa: ”Niin, mutta mitä todella ajattelet?” Vastaan, että ”minähän juuri kerroin, mitä todella ajattelen”. ”Niin niin, mutta mikä on näppituntumasi?” Mutta minä yritän olla ajattelematta sormillani. On todellakin täysin hyväksyttävää jättää asia päättämättä siihen asti kunnes todistusaineisto on koossa.
Kun artikkelini Hölynpölyn paljastamisen taito (The Fine Art of Baloney Detection) oli ilmestynyt Parade-lehdessä helmikuussa 1987, sain paljon postia. Paradella on 65 miljoonaa lukijaa. Olin luetellut artikkelissani lukuisia asioita, jotka leimasin ”todistetusti tai oletetusti hölynpölyksi” – 30 tai 40 uskomusta kaiken kaikkiaan. Kaikkien näiden asioiden kannattajat loukkaantuivat tasapuolisesti, joten saamieni kirjeiden määrä oli todella suuri. Annoin artikkelissa myös joitakin alkeellisia ohjeita, joita hölynpölyn paljastamisessa on käytettävä: auktoriteettien sana ei ole riittävä todiste, todistusketjun kaikkien lenkkien on pidettävä yhtä totuuden kanssa ja niin edelleen. Monissa kirjeissä sanottiin näin: ”Olette täysin oikeassa yleisten periaatteiden kohdalla; valitettavasti niiden avulla ette voi kumota minun oppijärjestelmääni.” Eräässä kirjeessä sanottiin, että ajatus älyllisestä elämästä maapallon ulkopuolella on erinomainen esimerkki hölynpölystä. Kirjoittaja veti seuraavan johtopäätöksen: ”Olen tästä yhtä varma kuin mistä tahansa kokemastani asiasta. Missään muualla maailmankaikkeudessa ei ole tietoista elämää. Näin ollen ihmiskunta voidaan palauttaa oikealle paikalleen maailmankaikkeuden keskipisteeseen.”
Eräs toinen kirjoittaja tunnusti myös yleisperiaatteeni oikeiksi, mutta väitti, että minä olen paatuneena skeptikkona sulkenut silmäni totuudelta. Erityisesti olen kieltäytynyt huomaamasta todisteita, jotka osoittavat maapallon olevan 6000 vuotta vanha. Itse asiassa en ole kieltäytynyt; olen punninnut väitetyn todistusaineiston ja sen jälkeen hylännyt sen. Tässä on ero, jota voisimme kutsua vaikka ennakkoluulon ja jälkiviisauden väliseksi eroksi. Ennakkoluulo on mielipide, joka on muodostettu ennen tosiasioihin tutustumista. Jälkiviisautta on mielipiteen muodostaminen todisteiden tutkimisen jälkeen. Ennakkoluuloisuus on hirvittävää, koska se johtaa vääryyksiin ja vakaviin virheisiin. Jälkiviisaus ei ole hirvittävää – mitään täydellisyyttä ei tietenkään voi saavuttaa, jälkiviisaskin voi olla väärässä. Mutta mielipiteen muodostaminen todisteiden tutkimisen jälkeen on sallittua. Tietyissä piireissä sitä jopa rohkaistaan.
Minä uskon, että tiedettä vie eteenpäin ihmisen halu kokea ihmeellisiä asioita. Se on hyvin voimakas tunne. Kaikki lapset tuntevat sen. Ensimmäisellä luokalla koulussa kaikilla on se halu; 12 kouluvuoden jälkeen sitä ei ole jäljellä juuri kenelläkään, tai ainakin kovin harva sen tunnustaa. Jotakin tapahtuu ensimmäisen ja 12:nnen kouluvuoden välillä, eikä se jokin ole pelkästään murrosikä. Koulut ja tiedotusvälineet eivät laiminlyö pelkästään skeptisyyden opetusta, ne eivät myöskään rohkaise lapsissa tuota jännittävää ihmeiden kaipuuta. Tiede ja pseudotieteetkin sen sijaan pystyvät herättelemään sitä ihmeellistä tunnetta. Jos tiedettä esitellään kehnosti, pseudotieteet saavat elintilaa.
Jos tieteestä kerrottaisiin tavallisille ihmisille ymmärrettävästi ja jännittävästi, pseudotieteille ei jäisi tilaa. Mutta tässäpä toimii eräänlainen Greshamin laki: julkisuudessa huono tiede ajaa hyvän tieteen ulos markkinoilta. [Alkuperäisen Greshamin lain mukaan huono vanha raha syrjäyttää hyvän rahan markkinoilta, koska kaikki haluavat päästä siitä nopeasti eroon; toim. huom.] Ja tästä meidän on syytettävä ensisijaisesti tiedeyhteisöä itseään – me emme ole tehneet tarpeeksi hyvää työtä tieteen kansantajuistamiseksi. Toiseksi voimme syyttää tiedotusvälineitä, joiden saavutukset tässä asiassa ovat tasaisen kammottavia: Amerikassa jokainen sanomalehti julkaisee päivittäin horoskooppipalstaa. Kuinkahan monessa mahtaa olla viikoittainen tähtitieteen palsta? Syyttävän sormen voi kohdistaa myös koululaitokseen: siellä ei opeteta ajattelua. Ja se on hyvin vakava vika, joka voi aikanaan asettaa koko ihmissuvun tulevaisuuden vaakalaudalle maailmassa, joka on ladattu 60000 ydinaseella.
Minä väitän, että tieteessä on paljon enemmän ihmeitä kuin pseudotieteissä. Ja kaiken lisäksi – mikä merkitys tuolle sanalle sitten annetaankin – tieteessä on se merkittävä hyvä puoli, että se on totta.
Copyright ©1987 Carl Sagan. The Burden of Skepticism by Carl Sagan. Originally published in Skeptical Inquirer. Reprinted with permission from Democritus Properties, LLC. All rights reserved, this material cannot be further circulated without written permission of Democritus Properties, LLC.