Kuva 1. Kaksi L:n muotoista metallilankaa,
joissa on kädensijoina metalliputket.
Maasäteilylähdettä etsittäessä lankoja
pidetään melkein vaakasuorassa.
Kuva osoittaa, että pienikin muutos
käsien asennossa voi saada langat
liikkumaan reippaasti.
Tässä kirjoituksessa käsitellään kahta kiistanalaista kysymystä: taikavarpuja ja maasäteilyä. Ne kuuluvat yhteen, koska usein väitetään, että maasäteilyä voidaan havaita vain taikavarvulla.
Alkuperäinen taikavarpu on tavallisimmin lehtipuusta leikattu oksanhaarukka, jota pidetään jännittyneessä asennossa kaksin käsin. Sanotaan, että se reagoi vesisuoniin, malmeihin, vuoriöljyyn ja muihin mineraaleihin maasäteilyn välityksellä. Suomessa taikavarpu taipuu tavallisesti alaspäin, mutta monissa muissa maissa sillä on taipumus kääntyä kohti taivasta.
Taikavarpuna käytetään nykyisin paljon myös L-kirjaimen muotoisia metallilankoja eli ns. L-lankoja. Ne ovat ahkerimmin käytössä Amerikassa, mutta ovat löytäneet tiensä myös Eurooppaan. Niitä käytetään kannattelemalla pitempiä haaroja vaakasuorassa asennossa, jolloin ne voivat helposti vääntyä eri suuntiin (kuva 1).
Kolmas taikavarvun malli on pieni heiluri: se toimii joko heilumalla edestakaisin tai pyörimällä ympyrää. Kaikkia kolmea vehjettä – oksanhaarukkaa, L-lankaa ja heiluria – käytetään samoihin tarkoituksiin, joten tässä kirjoituksessa niistä käytetään yhteistä nimitystä taikavarpu, ellei erikseen muuta mainita.
Oksanhaarukka on taikavarvuista vanhin: Se mainitaan kirjallisuudessa jo vuonna 1530, mutta ensimmäinen perusteellinen kuvaus siitä on 1490–1555 eläneen saksalaisen lääkärin ja kaivosmiehen Georgius Agricolan kirjassa De Re Metallica vuodelta 1565. Varpua käytettiin silloin malmien etsimiseen, kuten teoksesta lainattu kuva 2 kertoo. Agricola oli kuitenkin sitä mieltä, ettei ”noidutusta oksasta” ole mitään hyötyä pätevälle vuorimiehelle, vaan hänen pitäisi käyttää omia tietojaan ja taitojaan. Samaa mieltä oli Agricolan aikalainen, kemisti ja lääkäri Aereolus Philippus Theophrastus Bombastus von Hohenheim (1493–1541), joka tunnetaan paremmin nimellä Paracelsus. Hän kiinnitti huomiota siihen, että vaikka varpu löytääkin malmia, niin se osoittaa myös väärin – kymmeniä kertoja yhtä onnistunutta löytöä kohti.
Taikavarpu tuli muotiin 1600-luvulla, kun kolmikymmenvuotisen sodan sotilaat etsivät piilotettuja aarteita kaupunkeja ryöstäessään. Samalla vuosisadalla ryhdyttiin taikavarvulla etsimään myös vettä. Vuosisadan lopussa varpu sai hyvää mainosta, kun eräs pariskunta oli murhattu Lyonissa Ranskassa. Tarina kertoo, että Jacques Aymar -niminen mies lupasi etsiä murhaajaa taikavarvullaan. Hän seurasi jälkiä parisataa kilometriä Beaucairen kaupungin vankilaan, missä hän sitten alkoi väittää erästä vankia murhaajaksi. Sen ajan rikostutkimuksen perusteella tämä vanki todettiin syylliseksi ja teloitettiin teilaamalla. Tarinasta on useita versioita. Joidenkin mukaan Aymar todella löysi murhamiesten joukossa liikkuneen kyttyräselän, joka oli helposti tunnistettavissa. Tämän version mukaan mies teloitettiin murskaamalla teilipyörässä (Rath-Vegh 1963).
Joka tapauksessa Aymarista tuli kuuluisa. Hänet kutsuttiin Pariisiin, ja hänen taitonsa pantiin koetukselle erilaisissa kokeissa. Tuloksena oli sarja epäonnistumisia. Aymarin maine haalistui erityisesti sen jälkeen, kun kävi ilmi hänen kiristäneen erästä syntiin langennutta neitosta; taikavarvun oli määrä osoittaa, että neito oli ollut uskollinen sulhaselleen.
Aymarin tapauksesta huolimatta taikavarvun maine oli jo ehtinyt levitä ympäri Ranskan, eikä kukaan enää muistanut tuota päänsä menettänyttä, todennäköisesti viatonta vankia. Villitys oli sen verran kiusallinen, että vuonna 1701 inkvisitio kielsi taikavarvun käytön rikosjutuissa – sen katsottiin kuuluvan sielunvihollisen laitevalikoimaan.
Samoihin aikoihin taikavarpu sai kuitenkin Puolassa jonkinlaisen virallisen aseman, kun maan kuningas käski, että eräitä vanhoja rajakiviä pitää etsiä varvulla. 1700-luvulla keksittiin myös, että heiluria voidaan käyttää samoihin tarkoituksiin kuin oksanhaarukkaa. Heilurin käyttö lienee saanut alkunsa Ruotsista.
Suomessa taikavarvun käyttö vedenetsinnässä alkoi vasta 1800-luvun lopulla. Sitä ennen kaivonpaikat määrättiin meillä lähes yksinomaan kasvillisuuden mukaan.
Kiinnostus taikavarpua kohtaan väheni 1700-luvulla valistuksen ajan henkisessä ilmapiirissä. Vuosisadan loppupuolella tehtiin monia uusia havaintoja sähkön ja magnetismin aloilla. Esimerkkinä näistä mainittakoon italialainen Luigi Galvani, joka sai sammakoiden raajat sätkymään koskettelemalla niitä metalleilla. Sähkö pysyi tuntemattomana voimana, ja se johti osaltaan jonkinlaiseen okkultistiseen aaltoon. Hypnoosi ja mesmerismi eli animaalinen magnetismi tulivat muotiin ja sopivat hyvin uuteen romanttiseen maailmankatsomukseen.
Taikavarvun toimintaa alettiin uusien tieteellisten keksintöjen ansiosta tutkia uudella tavalla. Aikaisemmin oli selitetty, että malmeista, vedestä ja muista etsittävistä kohteista nousi jonkinlaisia emanaatioita – hiukkasia, jotka imeytyivät varpuun ja vetivät sitä alaspäin. Nyt varvun toimintaa koetettiin selittää myös sähköisten ja magneettisten voimien avulla. 1800-luvun lopussa elettiin jonkinlaisessa tieteellisessä säteilyilmastossa: Oli todettu, että valo on sähkömagneettista värähtelyä ja sen lisäksi oli olemassa muunkinlaista säteilyä, kuten kanavasäteet, röntgensäteet, radioaktiiviset säteet sekä yhtä ja toista muutakin.
Eräs saksalainen kemisti nimeltään Karl von Reichenbach keksi uuden säteilyn, jonka hän sanoi kulkevan magneettinapojen ympäri ja kiertyvän eräänlaisena aurana kaikkien esineiden ympäri. Itse hän ei tosin nähnyt mitään, mutta eräät koehenkilöt sanoivat näkevänsä heikkoa valoa. Tälle säteilylle von Reichenbach antoi nimeksi Od-säteily goottilaisjumala Odenin mukaan. Hän selitti myös, että spiritistisissä istunnoissa tapahtuneet pöytien pyörimiset johtuivat tästä samasta ”odylisesta voimasta”. Myös ranskalaiset kantoivat kortensa säteilykekoon: Nancyssa asunut fyysikko Rene Blondlot keksi N-säteet.
Tiede kuitenkin luopui nopeasti sekä von Reichenbachin että Blondlot’n säteistä, koska niiden olemassaoloa ei pystytty todistamaan muissa kokeissa. N-säteilyn luonne kuitenkin pystyttiin selittämään: se osoittautui kokonaan Blondlot’n mielikuvituksen tuotteeksi.
Uudet oletetut säteilyn lajit antoivat tietenkin sysäyksen uusille selityksille taikavarvun toiminnasta. Esitettiin, että varpu reagoi ”maasäteilyyn”, joka aluksi rinnastettiin Od- tai N-säteisiin. Myöhemmin varpua ohjailevalle voimalle on keksitty yhä uusia maasäteilyn lajeja, kuten Hartmanngitteri (Thorndal 1987) ja salaperäinen G-säteily, jota on tarjottu selitykseksi lintujen suunnistuskyvylle.
Nykyisin maasäteilyä selitetään monella eri tavalla. Yhteistä selityksissä on oikeastaan vain se, että säteilyn havaitsemiseen tarvitaan nimenomaan taikavarpua tai jotakin yliluonnollista menetelmää. Yhden selityksen mukaan maasäteily syntyy lähellä maapallon keskipistettä ja säteet tunkeutuvat Maan pinnalle malmeja, vesisuonia, öljyesiintymiä tai muita reittejä pitkin. Toinen selitys on, että ainakin osa maasäteilystä on kosmista säteilyä, joka heijastuu vesisuonista tai malmeista ja muodostaa seisovia aaltoja maanpinnan ja ionosfäärin välille. Kolmannen selityksen mukaan maasäteily nousee maan uumenista suoraan ylöspäin. Tämä selitys ei kylläkään ole sopusoinnussa sen yleisen väitteen kanssa, että taikavarpu tuntee vesisuonia jo matkan päästä. Itse asiassa useat varpumiehet arvioivat vesisuonten syvyyttä juuri tuon reagointietäisyyden perusteella.
Maasäteilyn vaikutusta on yritetty selittää siten, että se saisi aikaan sähkövirtoja, joiden kulkureitti olisi esimerkiksi seuraavanlainen: vasen käsivarsi – taikavarpu – oikea käsivarsi – vartalo – vasen käsivarsi. Toinen ehdotettu piiri olisi maa – vartalo – taikavarpu – ionisoitu ilma – maa. Nämä virtakehät joutuvat kuitenkin kyseenalaisiksi kun muistetaan, miten paljon erityyppisiä vehkeitä taikavarpuina käytetään. Underwood (1980) mainitsee varpuina käytetyn jopa ruohoja sekä jonkinlaista frankfurtermakkaraa (german sausage).
Engh (1983) toteaa, että laboratoriossa on mitattu taikavarvun reagoivan kun magneettikentän voimakkuuden vaihtelut ovat 5 ja 10000 gamman välillä (1 gamma = 0,00001 gaussia). On laskettu, että Lummelundan luolan puro Gotlannissa saa aikaan magneettikentän muutoksen, joka on alle 10-8 gammaa. Se on sadasmiljoonasosa siitä, mikä laboratoriossa on todettu tarpeelliseksi taikavarvun taivuttamiseen. Engh kuitenkin vihjailee, että taikavarpu voisi reagoida myös Lummelundan puron aiheuttamiin magneettikentän muutoksiin.
Finn Skøtt Andersen väittää, että ihminen voi tuntea sähkömagneettisia värähtelyjä voimakkuudeltaan 10-12 gaussia eli 10-7 gammaa (Thorndal 1987). Lienee syytä todeta, että parhaiden kenttämagnetometrien herkkyys on noin gamman suuruusluokkaa – Andersen ei kerro miten hän on voinut mitata niin heikkoa magneettikenttää. Asioiden suuruusluokkien selventämiseksi voidaan vielä lisätä, että Gotlannin kalkkialueella sijaitsevassa Lummelundassa magneettikentän voimakkuus voi vaihdella 50 gammaa viiden metrin matkalla – peruskallioalueilla vaihtelut ovat siihen verrattuna vielä kymmen- tai satakertaisia. Normaalivuorokautiset magneettikentän vaihtelut ovat samaa suuruusluokkaa, kun taas magneettiset myrskyt saavat aikaan sitäkin suurempia vaihteluja. On vaikea käsittää, että taikavarpu tällaisissa olosuhteissa voisi tuntea tuhannes- tai miljoonasosagamman vaihteluja.
Alkuperäinen taikavarpu on siis oksanhaarukka. Oikean puulajin ja oksan valinta ei kuitenkaan ole aina taannut varvun tehoa, vaan sitä leikattaessa on aikaisemmin käytetty monenlaisia taikoja. Jotkut varpumiehet väittivät, että eri malmeja varten oli käytettävä erilaisia puulajeja, esimerkiksi saksankuusta lyijyä varten, rautakärjellä varustettua pähkinäpensaan oksaa kultaa varten ja ilman rautakärkeä hopeaa varten. Oksa oli leikattava ennen auringonnousua veitsellä, joka oli taottu juuri siitä metallista, jota oli tarkoitus etsiä. Toinen menetelmä oli, että pyhäyön, mieluimmin juhannusyön viimeisenä tuntina käveltiin alastomana taaksepäin pähkinäpensaan luo, vedettiin oksa jalkojen välistä ja leikattiin. Samalla oli lausuttava tietyt loitsut.
Kaikille ei pelkkä varpu riitä nykyisinkään: eräs tunnettu amerikkalainen varpumies käyttää pieniä pulloja, joissa on näyte etsittävää ainetta. Hän valitsee kulloinkin tarvittavan pullon vyöllään olevasta valikoimasta, ripustaa sen varpunsa nokkaan ja ryhtyy etsintöihin.
Hyvin yleinen taikavarvun malli on heiluri: sitä käytetään samoihin tarkoituksiin kuin oksanhaarukkaa ja L-lankaa, mutta heilurin kannattajat väittävät sitä tarkemmaksi. Heiluria käytetään paljon myös sikiön sukupuolen määrittämiseen: sitä pidellään odottavan äidin pään ja vatsan yläpuolella ja tarkkaillaan heilurin liikettä. Yhden tulkinnan mukaan lapsi on tyttö, jos heiluri liikkuu samalla tavalla molemmissa kohdissa. Jos liike vatsalla on erilainen kuin pään yläpuolella, sikiö on poika.
Myös heiluria pitää käsitellä ennen kuin siitä tulee oikea taikavarpu. Eräs amerikkalainen öljygeologi, joka epäonnistui öljyn etsinnässä heilurillaan, oli toisen heilurimiehen mukaan laiminlyönyt heilurin hieromisen eli ”kyllästämisen värähtelyillä”.
Heilurinkäyttäjien mainetta oksamiehiä tarkempina on ehkä auttanut se, että he käyttävät usein laitettaan kartoilla. Eräät varpumiehet väittävät nimittäin, että heidän ei tarvitse mennä lainkaan maastoon, vaan he löytävät jo kartalta vesisuonia, malmeja, maasäteilylinjoja tai mitä tahansa – jopa ruumiita ja arkeologisia kätköjä. Kartan käyttö siirtää varpumiehen mahdollisten luonnollisten säteilyjen maailmasta kokonaan parapsykologian alueelle: on vaikea ymmärtää miten maasäteilylinja voisi esiintyä kartassa samalla paikalla kuin luonnossa. Tällainen kartan käyttö muistuttaa suuresti niitä voodoo-temppuja, joissa toista ihmistä koetetaan vahingoittaa pistämällä häntä esittävää nukkea tai valokuvaa neuloilla.
Taikavarpujen tarkkuuskäytöstä on monenlaisia kertomuksia. Monet varpumiehet kehuvat pystyvänsä löytämään kadonneita esineitä, kuten sormuksia, kolikoita ja avaimia. Tämän sarjan väitteistä omituisimpia on 1700-luvulla eläneen Johann Gottfried Zeidlerin kertomus, jonka mukaan hän pystyi virittämään itsensä siten, että hänen varpunsa reagoi vain jollekin tietylle paperille.
Eräs toinen saksalainen varpumies, tohtori Voll, piti varpuaan siten, että se sai pyöriä vapaasti. Hänen ajatuksensa oli, että eri alkuaineet saavat varvun osoittamaan eri suuntiin (kuva 3).
Minun on vaikeata ymmärtää, mitä varvun suunnasta Vollin ympyrässä pitäisi päätellä. Pii, natrium, kalium, rauta ja alumiini kuuluvat nimittäin maankuoren yleisimpiin alkuaineisiin, ja niitä esiintyy melkein kaikissa kivilajeissa. Millä tavalla mahtaa kultapitoinen kvartsijuoni vaikuttaa Vollin taikavarpuun, jos jokainen tonni juonesta sisältää yli 450 kiloa piitä ja ehkä muutaman kymmenen grammaa kultaa. Kulta on tietenkin arvokkaampaa kuin pii – ehkä Vollin varpu seuraa myös kullan hinnan vaihtelua Lontoon pörssissä.
Hyvin erilaisilla taikavarvuilla – oksilla, metallilangoilla, heilureilla, makkaroilla – on siis etsitty hyvin erilaisia esineitä – malmeja, öljyä, vettä, rikollisia, rajakiviä jne. On olemassa looginen periaate, jonka mukaan erilaisissa tapahtumissa oleva yhteinen tekijä on todennäköisin syy tapahtumiin. Taikavarputarinoissa on kuin onkin erilaisuudestaan huolimatta yksi yhteinen tekijä: ihminen.
Oksanhaarukasta valmistetut taikavarvut pidetään sellaisissa jännittyneissä asennoissa, että pienikin käsien liike saa ne reagoimaan. Tämän selityksen on esittänyt muun muassa Foulkes (1971). Jo 1700-luvulla todettiin, että varpu ei reagoi, jos se on kiinnitetty esimerkiksi lautaan.
Taikavarvun toiminta voidaan selittää tyydyttävästi seuraavalla tavalla: Varpua pidellään siten, että kämmenet osoittavat ylöspäin. Tämä asento on rasittava, ja kämmenillä on taipumus kääntyä vastakkain silloin kun varpumies kävelee maastossa. Varpu on vaakasuorassa asennossa ja jännitys on suurimmillaan kädensijojen vieressä, missä varvun taivutus on jyrkin. Kun varpumiehen kämmenet hänen kävellessään jostakin syystä kääntyvät hieman sisäänpäin, varvun kädensijat kääntyvät ylöspäin ja samalla varvun kärki taipuu alaspäin (kuva 4).
Arvela (1988) on mitannut kuvassa 4 esitettyjä kallistuskulmia ja todennut, että kämmenten yhdenkin asteen kääntyminen riittää aiheuttamaan varvussa huomattavan heilauksen. Kuvassa 5 on yritetty havainnollistaa, mitä sitten tapahtuu: Kun varpu kääntyy alaspäin, sen jännitys saa samalla pystysuoran komponentin, joka tuntuu käsissä siltä kuin jokin ulkoinen voima vetäisi varpua alaspäin. Varvun taipuessa sen yläpinta kääntyy eteenpäin, ja se liike vääntää myös kädensijoja. Voima näihin liikkeisiin tulee siitä potentiaalienergiasta, jonka varpumies on omin voimin varpuunsa ladannut vääntämällä ja taivuttamalla sitä sopivaan asentoon. Jos varvusta pitää kiinni hyvin voimakkaasti, nämä vääntöliikkeet voivat repiä kuoren irti oksasta. Ei ole ihme, että sellaisia ilmiöitä on pidetty merkkinä jonkun suuren voiman läsnäolosta.
Yllä esitetty selitys taikavarvun reagoinnille on täysin mekaaninen ja perustuu käsien tiedottomiin liikkeisiin. Voidaan tietysti väittää, että öljy, malmit, vesisuonet, maasäteilylinjat ynnä muut vaikuttavat ihmisen aivoihin ja saavat sitä kautta aikaan käsien tiedostamattomia liikkeitä. En tahdo syventyä näihin hermofysiologisiin ja psykologisiin asioihin, jotka ovat pätevyyteni ulkopuolella. Minun täytyy kuitenkin ihmetellä sitä, että niinkin erilaiset asiat kuin öljy, vesi, paperi ja sikiöt vaikuttavat varpuihin samalla tavalla.
Varpumiesten väitteitä voidaan tarkastella muistakin näkökulmista. Geologina en voi olla kummastelematta heidän puheitaan ”vesisuonista”. Valtaosa pohjavesistähän liikkuu loivissa, huokoisissa kerroksissa kuten hiekassa tai sorassa. Vain mitätön osa maahan vajonneesta vedestä liikkuu jonkinlaisissa suonissa. Kallioperässä vettä esiintyy vain levynmuotoisissa halkeamissa; parhaat kalliokaivot saadaan sellaisista kivilajeista, joissa vaakasuorat ja pystysuorat raot muodostavat verkoston. Vaakasuorat kallionhalkeamat eivät muistuta varpumiesten putkimaisia ja kapeita vesisuonia.
Taikavarvuilla on tehty monenlaisia kokeita useissa eri maissa, mutta valitettavasti tulokset ovat aina olleet negatiivisia. Selostan seuraavassa muutaman varpukokeen tuloksia.
Eräs amerikkalainen öljygeologi on luvannut hyvän toimen sille varpumiehelle, joka voi löytää öljyä taikavarvullaan. Hän on testannut varpumiehiä pyytämällä heitä etsimään öljypullon, jonka hän on piilottanut yhteen kymmenestä hiekkalaatikosta (Vogt et al. 1959). Tulokset eivät ole ylittäneet tilastollista sattumaa. Yhdysvalloissa on myös pidetty tilastoa öljy- ja kaasukairauksista. Eräänä vuonna kairattiin 609 reikää ei-tieteellisin perustein, suurin osa niistä taikavarvun osoittamiin paikkoihin. Niistä 22 eli 3,6 prosenttia osoittautui positiivisiksi. Samana vuonna kairattiin 2518 reikää tieteellisin perustein ja niistä 460 eli 18,3 prosenttia antoi öljyä tai kaasua.
Helsingissä testattiin varpumiehiä ja muita ”näkijöitä” Matti Wäreen johdolla 1950-luvun alussa (Wäre 1953). Varpumiehet tekivät karttoja samasta alueesta yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, jotkut heistä kaksikin karttaa. Kuva 6 kertoo Wäreen kokeen tulokset: kahta samanlaista karttaa ei ole.
Jos varpumiehiin haluaa uskoa, on vedettävä se johtopäätös, että ainakin Helsingin kasvitieteellisen puutarhan vesisuonet tanssivat fandangoa. Wäreen tutkimuksessa tehtiin toinen koesarja Eläintarhan kentällä. Sen tulokset käyvät ilmi kuvasta 7, joka ei vaatine kommentteja.
Suomessa varpuja on tutkittu myös Oulun yliopistossa professori Onni Kari-Koskisen ja Martti Melan johdolla (Kari-Koskinen 1985). Heidän tutkimuksessaan ajettiin muun muassa autolla edestakaisin erästä tietä ja merkittiin ne paikat, joista varpumiehet löysivät vesisuonia tai maasäteilylinjoja. Meno- ja paluumatkojen löydöt eivät kuitenkaan sattuneet samoihin paikkoihin. Sen jälkeen tutkijat mittasivat matkat lähimpien meno- ja paluumatkalla löydettyjen suonten välillä ja laskivat niin saadut erot yhteen. Sen jälkeen määriteltiin satunnaisluvuilla yhtä monta suonta kuin paluumatkalla oli löydetty. Operaatio toistettiin sata kertaa, ja johtopäätös oli etteivät varpumiehet pystyneet paluumatkalla löytämään menomatkalla havaittuja ”suonia” yhtään tilastollista sattumaa tehokkaammin. Tutkimuksen tulos oli sataprosenttisesti negatiivinen.
Mainessa Yhdysvalloissa tehtiin kerran vedenetsinnästä suuri tutkimus, johon osallistui 27 varpumiestä, geologi ja vesi-insinööri. Varpumiehet saivat ensin etsiä parasta paikkaa kaivolle sekä arvioida pohjaveden syvyyttä ja kaivon vedensaantia. Sitten he saivat tehdä saman uudelleen silmät sidottuina. Geologin ja vesi-insinöörin taas piti arvioida pohjaveden syvyyttä ja vedensaantia 16 pisteestä. Kun arviot oli saatu, koealueelle porattiin 80 kaivoa. Varpumiehet epäonnistuivat kokonaan. Geologi ja vesi-insinööri puolestaan osasivat melko hyvin arvioida pohjaveden syvyyttä. Eri kaivojen vedentuloa he eivät onnistuneet arvioimaan, mutta vesi-insinööri arvioi hyvin, kuinka paljon vettä koko alueelta voitiin saada. (Vogt et al. 1959)
Yhdysvaltalainen taikuri James Randi on luvannut 10000 dollaria sille, joka voi näyttää toteen yliluonnollisia kykyjä valvotussa kokeessa. Professori Borga ja kolme muuta italialaista varpumiestä yrittivät voittaa rahat muutamia vuosia sitten (Randi 1982). Randi oli kaivauttanut maahan kolme putkea. Niistä valittiin arpomalla yksi, johon laskettiin säiliöautosta vettä. Borga epäonnistui täydellisesti aivan kuten kaikki muutkin.
Säiliöauton tankki tyhjeni kesken kolmannen kokeen. Borga ei kuitenkaan huomannut mitään, vaan jatkoi olettamansa vesiputken seuraamista koealueen rajalle. Vasta silloin hänelle ilmoitettiin, että vesi on loppunut. Paikalla olleet huomasivat, miten varpu höltyi heti kun Borga sai tietää asian. Kun varpumiehet saivat tietää, että tulokset olivat täysin negatiivisia, Borga myönsi epäonnistumisen. Muutaman minuutin kuluttua puhkesi kuitenkin kova keskustelu epäonnistumisen syistä: häiritsijöiksi syytettiin auringonpilkkuja, magneettisia myrskyjä ynnä muita ilmiöitä. On syytä muistuttaa, että näissä kokeissa varpumiehet ovat etukäteen hyväksyneet varauksetta kokeiden suunnitelmat.
Australian televisiossa tehtiin kerran koe, jossa varpumiehet yrittivät selvittää, missä laatikossa eräs metalliesine oli. Heidän osumiensa keskiarvo oli 18 prosenttia, kun tilastollinen odotusarvo olisi ollut 20. Kokeen paras varpumies Cecil Holmes pantiin uuteen kokeeseen, jossa hän sai yrittää voittaa erään Dick Smith -nimisen herran asettaman palkinnon, 40000 Australian dollaria (Smith 1982). Holmesin vaimo valittiin kolmihenkisen tuomariston johtajaksi. Paikalle tultuaan Holmes heitti pienen kultaharkon lattialle ja näytti miten taikavarpu reagoi siihen. Smith kysyi, reagoiko varpu myös silloin kun harkko on piilossa. Holmes nauroi ja sanoi, että varpua liikuttaa juuri kulta eikä hänen tietonsa sen olinpaikasta.
Holmesin nähden kultaharkko piilotettiin yhteen kymmenestä rasiasta: ensimmäisellä yrityksellä varpu osoitti harkon viereistä tyhjää rasiaa. ”Etkö muista mihin se pantiin?” rouva Holmesin kuultiin huudahtavan. Tämän nolon alkusoiton jälkeen seurasi yksitoista koetta. Kun varvun antamat arvaukset oli kirjattu, Smith kysyi Holmesilta kuinka monta osumaa hän arveli saaneensa. ”Vähintään 80 prosenttia, luultavasti enemmän”, oli varpumiehen vastaus. Sitten oli rouva Holmesin vuoro ilmoittaa todellinen tulos: yksi osuma yhdestätoista kokeesta eli täsmälleen tilastollisen todennäköisyyden mukainen osumatarkkuus.
Leif Engh (1983) Lundin yliopiston luonnonmaantieteen laitokselta on vertaillut eri geofysikaalisia menetelmiä ja taikavarpua Gotlannissa, jonka kalkkikallioissa on runsaasti maanalaisia puroja. Hän tuli siihen tulokseen, että taikavarpu on menetelmistä paras. Enghin tutkimuksessa on kuitenkin omituisia piirteitä, joihin jo aiemmin viitattiin. Ne asettavat tuloksen kyseenalaisiksi: muun muassa hänen maanalainen karttansa Lummelundan luolasta ei käy yksiin hänen maanpintaa kuvaavan karttansa kanssa. Kahden mittauslinjan alkupisteiden väli on toisessa kartassa 30 metriä, toisessa 70 metriä. Erään toisen mittauslinjan alkupisteet sattuvat eri kartoilla 20 metrin päähän toisistaan. Engh ei siis tiennyt, missä hänen mittauslinjansa kulkivat maan alla. Tämä on niin paha virhe, ettei tutkimuksen tuloksista voi vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä eikä tässä tarvinne puuttua tutkimuksen muihin heikkouksiin.
Epäonnistuneiden varpukokeiden jälkeen kuulee usein valituksia siitä, että kokeiden olosuhteet ovat olleet luonnottomia, läsnäolevat skeptikot ovat häirinneet varpua ”väärillä värähdyksillään”. Valitukset näyttävät toistuvan siitä huolimatta, että kokeessa mukana olleet varpumiehet ovat ennalta hyväksyneet koejärjestelyt. Lieneekin syytä kertoa muutamasta tapauksesta, jossa vettä on etsitty varvulla tosi mielessä ja ilman skeptikoiden häirintää.
Smith (1982) kertoo australialaisesta Malcolm McDowellista, joka tarvitsi lisää vettä kartanolleen. Hän pyysi ensin apua paikallisilta vesiviranomaisilta ja sai vastauksen, jonka mukaan vettä voi löytyä valitulta alueelta 15 metrin syvyydestä mutta todennäköisemmin vasta 60 metristä. Viranomaisten vastaus perustui yksinomaan geologisten karttojen antamaan tietoon. Sen jälkeen McDowell käytti apunaan seudun tunnetuinta varpumiestä Vic Vaiseyä. Kun Vaisey tutki McDowellin osoittaman alueen, hän löysi kaksi vesisuonta: toinen oli itä-länsi-suuntainen ja kulki 10,5 metrin syvyydessä, toinen pohjois-etelä-suuntainen ja 12 metrin syvyydessä. Kaivonpaikaksi valittiin tietysti suonien risteys. Koekairaus tuottikin vettä, mutta vasta 63 metrin syvyydestä. Vaisey ei osannut selittää, miksi hän oli epäonnistunut niin pahasti; hän valitti jopa, että tämä oli hänen uransa ensimmäinen epäonnistuminen. Se ei kuitenkaan estänyt häntä veloittamasta palvelustaan sataa Australian dollaria – viranomaisten arvio 60 metrin syvyydessä olevasta pohjavedestä oli sen sijaan ilmainen.
Varpumiesten epäonnistumisista olen kuullut lukuisia kertomuksia myös Suomessa: Eräs kaivonkatsoja oli löytänyt oksanhaarukallaan vesisuonen neljän metrin syvyydestä. Kun paikalla kaivettiin, kävi ilmi, että kallioperä tuli vastaan jo kahden metrin syvyydessä. Sitten haettiin kalliokairat paikalle ja porattiin: vettä löytyi runsaasti 24 metrin syvyydestä. Varpumies piti sitä osoituksena onnistumisestaan, sanoipa jopa että se oli kuin lottovoitto. Näin siitä huolimatta, että hänen ennusteensa virhe oli 500 prosenttia. On vaikea keksiä muita ammatteja, joissa moiset virherajat olisivat hyväksyttäviä. Kivilaji oli graniitti, jota poratessa on suuri todennäköisyys osua ennemmin tai myöhemmin vettä kuljettavaan vaakasuoraan halkeamaan.
Eräs kaivonporaaja kertoi saaneensa tilauksen porata eräällä saarella, josta joku varpumies oli löytänyt kolme vesisuonta. Niistä yksikään ei antanut pisaraakaan. Sen jälkeen maanomistaja antoi poraajalle luvan valita koereiän paikan oman asiantuntemuksensa perusteella. Neljäs reikä tuottikin sitten halutun tuloksen. Kustannukset kolmesta turhasta reiästä olivat yli 10000 markkaa.
Aaltonen (1952) kertoo varpumies Veli Nuupposesta, joka teki vuonna 1948 kartan vesisuonista 25 neliökilometrin alueelta Lahden ympäristössä. Kolme vuotta kartan valmistumisen jälkeen kaupungin rakennusosasto lähetti Nuupposelle kirjeen, jossa ilmoitettiin, että kaupunki on epäonnistunut kaikissa yrityksissään löytää vettä kartan avulla.
Vaikka varpumiehet yleensä ovatkin vilpittömiä, maasäteilyä on käytetty hyväksi myös epärehellisessä tarkoituksessa (Bauer 1967). 1960-luvulla Länsi-Saksassa myyttiin Phylax-nimisiä ”maasäteilysuojia”. Ne olivat kauniita puulaatikoita, joiden sisällä oli nippu sähköjohtoja sikin sokin. Laatikon seinässä oli katkaisija – johdot oli viritetty siten, että piirissä oli oikosulku riippumatta katkaisijan asennosta. Kapineeseen käytettyjen tarvikkeiden hinta oli arviolta noin kolme silloista Saksan markkaa. Laatikoiden hinnat kuitenkin vaihtelivat 80:stä 120:een markkaan. Bauer kertoo erääseen navettaan asennetusta maasäteilysuojasta, joka oli metrin pituinen kuparinauha. Sen hinta oli ollut 500 D-markkaa.
Jos teemme yhteenvedon tässä kirjoituksessa mainituista kokeista, voimme sanoa ettei taikavarpu ole onnistunut yhdessäkään. Vesi ei yleensä juokse maan alla suonissa, eikä niin sanotusta maasäteilystä ole minkäänlaisia todisteita. Peltonen (1978) kirjoittaa, että maasäteilymittarin keksiminen olisi nykytekniikalla varmasti rutiiniasia, jos vain päästäisiin yksimielisyyteen itse ilmiöstä eli siitä mitä pitäisi mitata. Hän myöntää, etteivät varpumiehet saa yhtäpitäviä tuloksia eikä ”värähtelyille” ole yhteistä asteikkoa.
Tieteessä on perustavanlaatuinen vaatimus, että eri tutkijoiden on saatava samanlaisessa kokeessa samanlaisia tuloksia määrättyjen virherajojen puitteissa. Tämän vaatimuksen voimme osoittaa myös taikavarvun käyttäjille: vasta sitten, kun he saavat toisistaan riippumatta samanlaisia tuloksia, voidaan uskoa kyseessä olevan todellinen ilmiö eikä vain satunnaisia käsien liikkeitä.
On väitetty, etteivät tiedemiehet ole suhtautuneet ennakkoluulottomasti taikavarpua kohtaan. Yllä esitellyt kokeet todistavat mielestäni päinvastaista. Tämän kysymyksen selvittämiseen on luultavasti uhrattu enemmän rahaa, työtä ja aikaa kuin mihinkään muuhun pseudotieteelliseen ongelmaan. Syynä on yksinkertaisesti se, että jos taikavarpu toimisi, se olisi erittäin tervetullut väline veden, malmien ja öljyn etsinnässä.
Jotkut varpumiehet ovat myös verranneet itseään Galileo Galileihin ja väittäneet, että he ovat saaneet ”oikeauskoiselta” tieteeltä samanlaista kohtelua kuin Galilei aikanaan. Nämä valitukset ovat hullunkurisia: Galileitahan vainosi kirkko, ei tiedeyhteisö. Enkä ole koskaan kuullut, että varpumiehiä olisi missään pakotettu kidutuksen uhalla tunnustamaan olleensa väärässä. Sen sijaan heille on esitetty vaatimus osoittaa selviä todisteita muun muassa maasäteilyn olemassaolosta. Sitä paitsi Galilein työn tulokset hyväksyttiin melko nopeasti ja ne myötävaikuttivat merkittävästi tieteelliseen vallankumoukseen. Isaac Newtonin pääteos Principia julkaistiin vain 45 vuotta Galilein kuoleman jälkeen.
Taikavarpua on käytetty noin 500 vuotta, mutta sillä ei ole päästy alkua pitemmälle: eri varpumiesten tulokset eivät vieläkään ole yhtäpitäviä. Asioiden tässä vaiheessa heidän onkin mielestäni turha esiintyä marttyyreina. Kun ajattelee kaikkia niitä negatiivisia tutkimuksia, joita taikavarpuongelman selvittämiseksi on tehty, ei voi olla kysymättä ketkä oikein ovat ennakkoluuloisia: tiedemiehet, jotka hyväksyvät tutkimusten tulokset, vai varpumiehet, jotka tuloksista huolimatta uskovat varpuunsa.
