Kuva 1. Räyhähenki heittelee puhelinta
Helsingin Sanomissa 10. maaliskuuta 1984.
Perjantaina 9. maaliskuuta 1984 Helsingin Sanomain ulkomaantoimitus sai pohdittavakseen epätavallisen uutissähkeen. Uutistoimisto AP kertoi, että Columbuksen kaupungissa Ohion osavaltiossa oli riehunut poltergeist eli räyhähenki: Esineet olivat alkaneet lennellä itsekseen Reschin perheen talossa teini-ikäisen Tinan läsnäollessa. Sähkettä ryyditti valokuva, jossa tyttö istuu kauhistuneen näköisenä nojatuolissa puhelimen leijuessa ilmassa hänen edessään.
Uutistoimiston tarina perustui Reschin perheen kodissa pidettyyn lehdistötilaisuuteen ja Columbus Dispatch -lehden toimittajan antamiin tietoihin. AP:n avustaja oli ollut paikalla lehdistötilaisuudessa, jonka aikana ”yksi lehtimies sanoi nähneensä tuolin kaatuvan itsestään lattialle, kun Tina astui olohuoneeseen”. AP:n mieskin oli kuullut kolauksen, ja hän luotti kollegansa silminnäkijäkertomukseen, kuten toimittajilla usein tapana on.
Helsingin Sanomissa ei yleensä noudateta joidenkin muiden tiedotusvälineiden kaavamaista käytäntöä, jonka mukaan ulkomaanuutinen on julkaisukelpoinen vasta sitten kun vähintään kaksi uutistoimistoa on sen lähettänyt. HS:n ulkomaantoimituksessa tunnetaan eri uutistoimistojen hyvät ja huonot puolet melko hyvin, ja toimittajat osaavat tarpeen vaatiessa suhtautua niihin hyvinkin epäilevästi. AP ei suinkaan ole maailman luotettavimman toimiston maineessa, joten Columbuksen räyhähenki sai kokea varsin epäilevän kohtelun Suomen suurimman sanomalehden uutiskynnyksellä.
Toimittajien skeptisyys sai kuitenkin vastavoiman siitä ajoittain heräävästä toiveesta, että mahdollisimman moni lehden tilaaja myös lukisi toimituksen laatimaa tekstiä. Tätä toivetta voidaan silloin tällöin toteuttaa laatimalla niin sanottuja lukujuttuja. Niiltä vaaditaan yleensä inhimillistä näkökulmaa yhdistettynä johonkin kiehtovaan poliittiseen tai tieteelliseen aiheeseen; sellaista soppaa, josta Valittujen Palojen artikkelit ja monet menestysromaanit laaditaan.
Tina Reschin lentävä puhelin sytytti toimituksessa lukujuttu-innostuksen: viis tarinan todenperäisyydestä, kuvan kanssa se houkuttelisi ulkomaansivuille kymmeniätuhansia ylimääräisiä lukijoita. Niinpä outo uutissähke käännettiin ja käsiteltiin, varustettiin kolmen palstan otsikolla ja kuvalla teksteineen. Kirjoitukseen ei lisätty mitään kommentteja, vaan se julkaistiin suunnilleen AP:n lähettämässä muodossa. Uutisessa ei pohdittu henkien mahdolliseen olemassaoloon liittyviä laajempia kysymyksiä; sellainen pohdinta jätettiin lukijoiden taakaksi. Lopputulos on kuvassa 1.
Tämän kirjoituksen tarkoitus on palauttaa lukijan mieliin muutamia yliluonnolliselta kuulostavia asioita ja tapauksia, joista on kirjoitettu kritiikittömästi suomalaisissa lehdissä. Mitään kaikenkattavaa selvitystä suomalaisen lehdistön taikauskoisuudesta tässä ei tarjota, koska kohteet on valittu melko mielivaltaisesti. Edellä kuvattu Ohion räyhähenki on mukana siksi, että allekirjoittanut osallistui aktiivisesti sen julkaisemiseen. Muuten tässä kirjoituksessa nojaudutaan lähinnä Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien leikearkistoon sekä Seura-, Apu-, Nyrkkiposti- ja Nykyposti-lehtien kirjoitteluun esimerkkivuosina 1973–74 sekä 1983–84. Edellisiin vuosiin sijoittuu israelilaisen taikurin Uri Gellerin Suomen vierailu, jälkimmäisiin niin sanotun vaihtoehtolääketieteen nousu koululääketieteen haastajaksi. Vuoden 1974 Geller-kirjoituksia luin myös Uudesta Suomesta, Hufvudstadsbladetista, Suomen Sosialidemokraatista ja Kansan Uutisista. Helsingin Sanomista saa tässä artikkelissa ehkä turhan kielteisen kuvan, mutta ehkä se on perusteltavissa filosofin sanoin: ”Vain niitä kannattaa arvostella, joilla on jotakin sanottavaa.” Toisaalta olen poiminut esimerkkejä myös Nykypostista. Sitä kiusausta en kerta kaikkiaan pystynyt vastustamaan.
Aikomukseni ei ole näillä hajanaisilla esimerkeillä todistaa, että suomalainen lehdistö olisi jotenkin erityisen taikauskoista. Olen kuitenkin taipuvainen olemaan Uri Gellerin kanssa samaa mieltä kahdesta asiasta: Suomessa on ollut hänenlaiselleen esiintyjälle ”hyviä värähtelyjä” (HS 25.1.1974), mutta Ruotsissa on puolestaan ”maailman paskamaisin lehdistö” (Seura 15/1974). Ruotsalaisilla näyttää olevan meitä suomalaisia parempi kyky löytää oudoille ilmiöille maanpäällinen – tai vedenalainen – selitys.
Vanhoja lehtiä valikoiden lukemalla voisi helposti koota todisteet sille, että taikauskoisen kirjoittelun määrä on kasvussa. Mutta yhtä hyvin voisi löytää merkkejä tervejärkisyyden kasvusta. Käytössäni ei valitettavasti ole mitään mittaria, jolla tämä asia voitaisiin ratkaista. Rohkenen epäillä, että taikauskoisen kirjoittelun määrä pysyy suunnilleen vakiona: vuodet vierivät ja aiheet vaihtuvat, mutta hyväuskoinen lukija saa aina lehtien palstoilta ihmeannoksensa. Aikakauslehtien kustantajat pitävät huolta tulevaisuudesta julkaisemalla horoskooppeja myös teinitytöille suunnatuissa lehdissä.
Jotta tästä vanhojen lehtien selaamisesta ei jäisi jälkiviisasta makua, artikkelin lopussa esitellään pieni mielipidetutkimus johtavien suomalaisten toimittajien suhtautumisesta niin sanottuihin yliluonnollisiin ilmiöihin.
Yliluonnollisten ilmiöiden kirjo on tullut selvästi värikkäämmäksi viime vuosikymmenien aikana, vaikka niistä kertovien lehtijuttujen määrä olisikin pysynyt ennallaan. Vielä 1930-luvulla mystiikka sanomalehdissä näytti rajoittuvan horoskooppeihin ja ennustuksiin, joita julkaistiin säännöllisesti, joskus epäilevien loppukaneettien saattelemana. Jouluaattona 1938 Helsingin Sanomat uhrasi puolisen sivua unkarilaisen Boriska Silbigerin, ”mannermaan suurimman näkijän”, ennustuksille. Kirjoitus tutustuttaa lukijan kauniiseen naiseen, joka oli läpi 1930-luvun esittänyt julkisesti arvioitaan lähitulevaisuuden poliittisista tapahtumista. ”Hänen ennustuksensa kansainvälisesti tärkeistä tapahtumista ovat niin usein käyneet toteen, että on erikoisen mielenkiintoista kuulla hänen tulevaa vuotta koskeva ennustuksensa”, HS:n avustaja kirjoitti.
Jo edellisenä vuonna Silbiger oli sanonut, että ”toukokuun ja syyskuun välisenä aikana 1938 aloitetaan useissa Euroopan valtioissa suuret sotavalmistelut ja sotilaalliset liikehtimiset. – Englanti on tietoinen omasta voimastaan ja väkevyydestään ja tulee tekemään kaikkensa rauhan säilyttämiseksi, mutta aikaa myöten se ei tule onnistumaan”. Silbiger oli monien aikalaistensa tapaan vakuuttunut uuden maailmansodan puhkeamisesta: Saksa ”ei tingi hiventäkään uusista alueellisista ja muista vaatimuksistaan”. Ennustaja luettelee myös koko joukon yksityiskohtaisia sotatapahtumia, mutta niissä hän ei osu kohdalleen yhtä hyvin kuin suurissa linjoissa. Rauhan hän ennustaa koittavan 1942, jolloin ”uusi yleinen vapaamielinen hallitusmuoto kehittyy. Ne, jotka silloin elävät, saavat nauttia maailmanrauhasta.”
Boriska Silbiger oli ilmeinen haka poliittisissa ennustuksissa, mutta ei hän kaihtanut kevyempääkään tyylilajia: ”Woolworthin perijätär Barbara Hutton tulee jälleen v. 1939 sanomalehtien ja seurapiirijuorujen kohteeksi. – – Daniel Darrieux tulee yhä kuuluisammaksi ja suositummaksi tulevana vuonna.”
Silbigerin ennustuskokoelma vuodelle 1939 oli ilmeisesti oman aikansa tyypillinen lukujuttu. Toimittaja viittasi toistuvasti ennustajan aikaisempiin menestyksiin ja muistutti tämän esiintyneen aina avoimesti: ”Nekin, jotka epäillen suhtautuvat ennustamiseen, ovat viime vuoden kuluessa hämmästyneet siitä täsmällisyydestä, millä Boriska Silbigerin ennustukset ovat käyneet toteen.” Se pitäneekin paikkansa, jos vertaa hänen ja muiden sen ajan ennustajien osumatarkkuutta. Vuoden 1937 lopussa HS julkaisi erään suomalaisen asianharrastajan laatiman ennustuksen otsikolla ”Mitä tapahtuu v. 1938?” Kotimainen ennustaja oli tietävinään, että kirjallisuuden Nobel tulee pohjoismaihin ja ”Pohjoismaat tulevat esittämään huomattavaa osaa suuressa kriisissä, joka alkaa 1940-luvun alussa”. Nobel meni kuitenkin Yhdysvaltoihin Pearl S. Buckille. Ruotsin ja muiden pohjoismaiden ”huomattavasta osuudesta” toiseen maailmansotaan voidaan varmasti esittää monenlaisia käsityksiä.
Silbigerin tavassa esiintyä julkisesti omalla nimellään ja asettaa itsensä alttiiksi pilkalle on viehättävää menneen maailman tuntua. Suomessa ei moista rohkeutta ole enää monella tietäjällä, tai sitten lehdet ovat kyllästyneet heidän loputtomiin erehdyksiinsä. 1970-luvulla julkisuudessa näytti sentään esiintyvän kaksi rohkeaa ennustaja-selvänäkijää, Aino Kassinen ja John Sundström. Kassinen oli maankuulu, Seura-lehden luonnehdinnan mukaan ”rakkautta levittävä vanhus”, joka harrasti henkiparannusta, auttoi ihmisiä löytämään kadonneita pikkuesineitä ja ennusteli Suomelle hyvien aikojen jatkumista. Sundström oli ilmeisesti kulmikkaampi hahmo. Häntä nimitettiin haastatteluissa noidaksi, papaksi tai Suntaksi, ja hänen presidenttiennustuksistaan sai aina hyvän otsikon – kahdessa Ilta-Sanomien haastattelussa, 4.12.1970 ja 21.12.1981 (!) hän ilmoitti Ahti Karjalaisen seuraavan Urho Kekkosta Suomen presidentiksi.
Kassinen ja Sundström eivät ole saaneet veroisiaan seuraajia 80-luvun perhe- ja iltapäivälehtien palstoille. Ennustusten ystävät joutuvat nykyisin turvautumaan ”rajatiedon” erikoislehtiin. Kysyntää härskille ennustajatyypille kuitenkin olisi, koska jopa Nykypostin selvänäkijä Tamara Maunonen joutuu tavan takaa kieltäytymään tulevaisuuteen katsomisesta. Ehkä hän sai siitä lajista tarpeekseen eläkeläisten puolueen kansanedustajaehdokkaana kevään 1987 vaaleissa. Maunonen oli tuolloin kuultavana television vaalitentissä ja osoitti sellaista poliittista asiantuntemattomuutta, että häntä on pidetty syyllisenä puolueensa heikkoon vaalimenestykseen. Tulos olisi voinut olla parempi, jos noita Sundström olisi saatu mukaan politiikkaan – hänhän oli ollut ”henkien yhteydessä” Urho Kekkoseen (IS 21.12.1981).
Otsikoiden menetys ei ole kuitenkaan merkinnyt ennustajien kuolemista sukupuuttoon. Marraskuussa 1987 lähetetyn radio-ohjelman ”Nyt mie povasin” mukaan ennustajilla eivät asioi vain tummista ja komeista miehistä kiinnostuneet nuoret naiset, vaan myös ”poliitikot ja yrittäjät”. Ketkä poliitikot ja ketkä yrittäjät – se ei käynyt ilmi, koska ennustajia näyttää sitovan kätevä vaitiolovelvollisuus.
Helsingin Sanomain suhtautuminen ennustajiin näyttää muuttuneen 1960-luvulla: ”Mitä tapahtuu ensi vuonna” -tyyppisiä pätkiä julkaistiin vielä vuosikymmenen puolivälissä, tosin korkeintaan kahdella palstalla. Sen jälkeen ennustukset ovat ajautuneet ulkomaanosaston hupipalstalle ”Maailman ihmisiin”. Joulukuun lopun heikkoina uutispäivinä tietotoimistot lähettävät edelleenkin koosteita ”Yhdysvaltain eturivin selvänäkijöiden ennustuksista”. Vuoden 1986 lopussa ennustajat kertoivat Maailman ihmisille, että Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan joutuu eroamaan Iranin asekauppaskandaalin takia, Iranin johtaja Ajatollah Khomeini tulee kuolemaan, samoin Neuvostoliiton puoluejohtaja Mihail Gorbatshov. Neuvostojohtajan kuolema salamurhaajan luotiin johtaa yllättävään käänteeseen: markkinavoimat päästetään Neuvostoliitossa valloilleen. Olen vakuuttunut siitä, että Boriska Silbiger ei olisi ikinä langennut moisiin latteuksiin.
HS:n Maailman ihmisiä -palsta olisi joskus hauska täyttää amerikkalaisten viihdelehtien valituilla paloilla ja katsoa, huomaako kukaan mitään omituista. News of the World, Sun ja National Enquirer ovat miljoonalevikkisiä lehtiä, joihin tehdään juttuja usein täysin tuulesta temmaten, tyyliin: ”Jo neljättä kertaa Ufon kyydissä” tai ”Kaksipäinen sika synnytti nelipäisen vasikan”. Suomessa näihin kyynisiin pilalehtiin voisi ehkä rinnastaa Nykypostin, joka sekin on viime aikoina osoittanut merkkejä tajuihinsa tulemisesta. Tähän on aivan ilmeisesti vaikuttanut se, että yliluonnollisten asioiden erikoistoimittaja Oskar Reponen on siirtynyt pois lehden palveluksesta.
Ennustajat, meediot ja selvänäkijät olivat Nykypostin erikoisalaa 1980-luvun puoliväliin asti. Lehdessä haastatellut tietäjät ilmoittivat silloin tällöin lukijoille, kuinka usein heidän ennustuksensa ovat toteutuneet. Paimiolainen Armas Riutta oli haastateltavana lehden numerossa 2/1983. Otsikko oli tukeva: ”70 prosenttia ennustuksistani on toteutunut.” Ilmeisesti Riutan kyvyt olivat juuri tuolloin hiipumassa: hän kertoi kolmannesta maailmansodasta, jonka piti alkaa tuota pikaa. Siihen sotaan oli Ruotsinkin määrä liittyä, tosin vasta 1989. Lokakuuksi hän ennusti vaihtelevaa säätä. Samassa Nykypostin numerossa meedio Maria Myyrä kertoi näkevänsä henkiolentoja päivittäin.
Armas Riutan 70 prosenttia rikkoontui Nykypostissa 7/1984, joka oli varsinainen henkimaailman super-erikoisnumero. Riutan ennätyksen kaataja oli ”televisiossa hätkähdyttänyt meedio” Olli Kalajoki. Hän totesi Nykypostin haastattelussa, että ”ennustuksistani toteutuu noin 80 prosenttia”. Kalajoen seurana tuossa lehdessä oli koko joukko kiehtovia henkilöitä: eräs Hilja, joka näkee tulevia tapahtumia enneunissaan; Ultra-lehden päätoimittaja Tapani Kuningas, joka kertoi ihmiskunnan saavan kehitysapua ufoilta; Ruusu-Risti-seuran äskettäin edesmennyt puheenjohtaja Kalervo Kankaanpää, jonka mielestä nainen voi olla vapaamuurari ja Kalevala on pyhä kirja; talon oma selvänäkijä Tamara Maunonen, joka vastasi lukijoiden terveys- ja rakkauskysymyksiin… sama lehti esitteli myös ”lukijan lähettämän ufokuvan” ja kahden aukeaman kokoisen ”suuren lomahoroskoopin”. Ei ole epäilystäkään siitä, että Nykyposti 7/1984 ansaitsee kunniapaikan suomalaisen aikakauslehdistön historiassa.
Ilmeisesti lehden toimitus innostui tästä merkittävästä saavutuksesta, koska seuraavassa Nykypostissa järjestettiin oikein lukijakilpailu uusien selvänäkijöiden löytämiseksi. Lukijoiden tehtäväksi annettiin arvata, missä päätoimittaja Lasse Askolin ja toimittaja Oskar Reponen ovat tietyillä kellonlyömillä. Tällä idealla Nykyposti herkutteli kolmen numeron ajan ja sai yllytettyä lukijansa keskusteluun: monet pitivät Askolinin käyttäytymistä selvänäkijöiden pilkkaamisena. Päätoimittaja oli nimittäin piiloutunut sovituksi keskiyön hetkeksi saunaan, pukeutuneena joulupukin asuun ja ylioppilaslakkiin. Selvänäkijäehdokkaiden näyt sijoittivat Askolinin muun muassa hautausmaalle, omaan sänkyyn, Los Angelesin olympialaisiin, leikkaussaliin, lomareissulle ulkomaille ja veneeseen pienelle järvelle. Toimituksen yhteenveto oli pettynyt:
”On pakko todeta, että valitettavasti Suomen selvänäkijät eivät osuneet näkemyksissään lähellekään, vaikka vihjeet olivat todella selvät: sauna, joulupukki, ylioppilaslakki, vihta.” Askolin oli lauteilla istuessaan jopa lausunut useita kertoja ääneen näitä avainsanoja, mutta ”eipä viesti näytä menneen perille”.
Oskar Reposen olinpaikan selvittäminen oli helpompaa. Hänen salainen hetkensä sattui arkipäiväksi ja lounasaikaan, joten melko moni oli osannut sijoittaa hänet ravintolaan syömään. Reposella on Nykypostin mukaan ”kokemuksia ja tietoja yliluonnollisista asioista vaikka muille jakaa”. Lehti kertoi koetta esitellessään, että Reponen oli jo etukäteen ottanut yhteyttä muutamiin selvänäkijöihin ja kertonut heille tästä Nykypostin kokeilusta. Peli ei siis ollut yhtä reilu kaikille.
Mutta turha viisastella Nykypostin kustannuksella – yksikään suurelle yleisölle suunnattu päivä- tai aikakauslehti ei ole välttynyt selvänäkijöiltä tai ennustajilta. Valitettavasti on myös syytä yhtyä Kalevi Kuitusen epäilyyn: ”Sitä lehteä ei ole, joka (ennustuksen) määräajan mentyä muistuttaisi uhranneensa tilaa perättömille profetioille.” (HS 14.8.1985.) Selvänäkijä Maunonen jatkaa yhä (1988) kirjekerhon pitoa Nykypostissa ja Helsingin Sanomain Maailman ihmisiä -palsta julkaissee aikanaan jutun otsikolla ”Mitä tapahtuu vuonna 2000?”
Samaan aikaan kun ennustusten saama palstatila sanomalehdissä alkoi huveta joskus 1950-luvulla, lukijoiden ihmeidenkaipuuta tyydyttämään nousi toinen sitkeä aihe: tunnistamattomat lentävät esineet. Ilmiön alkuaikoina ne tosin näyttivät olevan kaikkea muuta kuin tunnistamattomia. Toinen toistaan luotettavammat silminnäkijät kertoivat paitsi lentävistä lautasista, myös lentävistä sikareista, päärynöistä, makkarasämpylöistä, pesäpalloista, jalkapalloista, banaaneista, salamoivista raitiovaunuista ja ”muotoaan muuttavista lentävistä esineistä”. Uutistoimistot lähettivät näitä tarinoita kaikkialta maailmasta, ja lehdet tietenkin julkaisivat – näin mehevistä lukujutuista ei ollut kenelläkään varaa kieltäytyä.
Vuonna 1947 alkanut lautasvillitys sai jo muutamassa vuodessa vakavia piirteitä (katso H. Karttusen artikkeli). Uutisille antoi arvovaltaa muun muassa se, että Yhdysvaltain ilmavoimat käynnisti 40-luvun lopulla tutkimuksen lentävien lautasten ongelman selvittämiseksi. 1950-luvun Helsingin Sanomain ja Ilta-Sanomien selaaminen kertoo lautasten voittokulusta eri puolilla maailmaa: ”’Hopeaisia kiekkoja’ nyt Amerikan taivaalla” (IS 24.7.-52), ”’Lentävän lautasen’ taitolentoesitys P.-Afrikan taivaalla” (IS 2.8.-52), ”Lontoossa suurta hälyä ’lentävistä lautasista’” (IS 20.11.-52), ”Neuvostoliitto tutkii ’lentäviä lautasia’” (IS 27.1.-54), ”Lentäviä lautasia nähty Norjan ja Ruotsin yllä” (IS 14.5.-54), ”Tukuttain lentolautasia tanssii Ranskan taivaalla (IS 25.9.-54), ”Ensimmäiset lentävät lautaset Siamissa” (HS 17.10.-54), ”LENTÄVIÄ LAUTASIA Jugoslavia – Madagaskar” (IS 26.10.-54), ”Satoja lentäviä lautasia nähty Italian taivaalla” (IS 12.11.-54) ja niin edelleen. Ehkäpä lautaset eivät käyneet vuonna 1954 aivan kaikissa maapallon maissa, mutta silloiset lentoyhtiöt tuskin pystyivät pitämään yllä yhtä tiivistä reittiverkkoa.
Lautasuutisista mukavimmat on lähetetty Etelä-Euroopasta: niistä puuttuu amerikkalaisten ja pohjoiseurooppalaisten ufouutisten näennäinen asiallisuus, joka sai ilmiön näyttämään yhdeltä aikamme merkittävimmistä ongelmista. Yllä mainittu United Pressin uutinen Italiasta kertoo, että ”Italialaiset eivät nähneet ainoatakaan lentävää lautasta keskiviikkona, ensimmäisen kerran kahteen kuukauteen”. Kirjoittajan mukaan se ei kuitenkaan merkitse sitä, että ”salaperäisten pienten marsilaisten aiheuttama kansallinen kulkutauti” olisi voitettu:
Yli 400 lentävää lautasta, sikaria ja muita ’avaruuslaivoja’ on kerrottu nähdyn Italian taivaalla viimeisten kahden kuukauden aikana. Ne ovat lentäneet yksitellen tai muodostelmissa, laskeutuneet, nousseet ilmaan, tehneet ’surmansilmukoita’ ja vieläpä kaivaneet 6 metrin syvyisen kuopankin maahan ja polttaneet poppelimetsikön. – – ’Marsin asukkaita’ on nähty joka puolella Italian niemimaata. Pelästyneiden ’silminnäkijöiden’ antamat kuvaukset eroavat jossain määrin toisistaan, mutta yhteenvetona niistä voidaan sanoa, että marsilaiset 1) rakastavat kukkia, 2) eivät tee pahaa ihmisille, 3) ovat noin metrin mittaisia ja käyttävät kypärää ja haarniskaa, 4) niistä lähti säteilyä.
Syyskuulle 1954 Pariisiin päivätty UP:n uutinen kertoo, että Ranskan tilanne oli yhtä hullunkurinen kuin Italiassa:
Jos haluaa olla jotakin tämän päivän Ranskassa, ei riitä, että omistaa arvonimen, linnan Loiren rannalla tai että on osallistunut Diorin muotikauden avajaisiin. Täytyy olla nähnyt myös lentävän lautasen. – – Ranskalaiset ovat vähitellen jakautumassa kahteen leiriin, ’soucoupisteihin’ (ne jotka uskovat lautasiin) ja ’antisoucoupisteihin’, jotka ajattelevat, että näyt on selvitettävissä luonnollisella tavalla, esim. tunnetusti hyvästä konjakista johtuvina. – – Arvovaltainen Le Monde -lehti kommentoi tietoja lautasten esiintymisestä seuraavaan tapaan: ’Kun ulkomaisissa lehdissä esiintyi kuvia lautasista, me pudistimme epäilevinä päitämme. Vuosikausia olimme uskollisia vanhalle hyvälle merihirviöllemme. Nyt näyttää kuitenkin olevan tapahtumassa muutos. Kenties jotkut meille ystävällismieliset marsilaiset haluavat tulla Ranskan kansalaisiksi’, päätti lehti artikkelinsa.
Lautasvillityksen alkuvuosina tiedotusvälineet janosivat lausuntoja arvovaltaisilta henkilöiltä saadakseen painoa uutisilleen, jotka perustuivat etupäässä hajanaisiin silminnäkijäkertomuksiin. Helsingin Sanomat julkaisi 1.8.1952 United Pressin lautasjutun, jonka kärkeen oli nostettu ”maailmankuulun matemaatikon” Albert Einsteinin mielipide. Kahden palstan uutisen otsikon päärivinä oli ”Lentävät lautaset eivät kiinnosta prof. Einsteinia” ja alarivinä ”Nämä ihmiset ovat nähneet jotakin…” (kuva 3). UP kirjoittaa:
Losangelesilainen pastori Luis Gardner kirjoitti Princetonin yliopiston tiedemiehelle pyytäen häntä ilmoittamaan mielipiteensä salaperäisistä esineistä. Einstein lausui vastauksessaan: ”Hyvä herra. Nämä ihmiset ovat nähneet jotakin. Mitä – sitä en tiedä, enkä ole siitä kiinnostunut. Sydämellisesti teidän, A. Einstein.”
Yhdysvaltain ilmavoimat lopetti 21 vuotta kestäneen lentävien lautasten tutkimuksensa vuoden 1969 lopussa. Helsingin Sanomat kertoi 19.12.1969 yhden palstan uutisessa, että tutkimus lopetetaan, koska ”siitä ei ole hyötyä kansalliselle turvallisuudelle eikä tieteelle”. Uutisen mukaan ilmavoimat ei löytänyt mitään todisteita siitä, että tunnistamattomat lentävät esineet olisivat avaruusaluksia muilta planeetoilta. Tuon pikku-uutisen vaikutus Suomessa oli mitätön – ufoiksi muuttuneet lautaset olivat ottamassa meidän ilmatilassamme vasta ensi pyrähdyksiä.
Vilkkaasti liikennöidyltä 1950-luvulta on silmiini sattunut vain muutama kotimainen lautasuutinen. Tammikuun 4:ntenä 1953 HS kertoi yhdellä palstalla, että ”Puistolassa nähtiin eilen aamulla varhain ’lentävä lautanen’, joka liikkui etelän suunnalla noin neljännestunnin ajan ja häipyi sitten ylöspäin avaruuteen”. Juttu on asiallinen silminnäkijäkuvaus, mutta kohteen kuvaaminen lautaseksi on selvästi väkinäistä, ulkomaisten uutisten apinointia. Puistolalainen silminnäkijä kuvailee kohdetta lähinnä tähdeksi, pallomaiseksi ja väriltään punakeltaiseksi. Jutun otsikko oli ”Outo valoilmiö Helsingin taivaalla”. Seuraavana vuonna HS julkaisi myös kotimaisia lautaskuvia, muun muassa himmeän valopampulan 13. heinäkuuta otsikolla ”Lentävä lautanenko?”. Lehti kiitteli samalla kaikkia lukijoitaan ”tätä asiaa kohtaan osoitetusta valppaasta mielenkiinnosta, joka on virittänyt harrastusta erääseen aikamme puhutuimmista kysymyksistä”.
1960-luvulla kotimaisia lentolautasia uutisoitiin hieman useammin kuin edellisellä vuosikymmenellä, mutta raportit näyttivät pysytelleen hillittyinä yksipalstaisina: Lentävä sikari hajosi Ylä-Savon yläpuolella; Outo pallo liikkui Kajaanin taivaalla; Outo esine piipitti Hyrynsalmen taivaalla; Lentäviä esineitä Helsingin taivaalla. Ufo-sana näyttää syrjäyttäneen ”lentävän lautasen” vuoden 1969 aikana. Hyvä esimerkki asiallisesta ufojutusta on Ilta-Sanomien etusivun pääuutinen 7. lokakuuta 1969: ”Valoilmiö luultavasti epätavallinen rakettikoe”. Siinä annetaan puheenvuoro Jokioisten observatorion johtajalle Pentti Järvelle ja kahdelle lentäjälle, jotka olivat nähneet ilmiön ja esittivät omia arvauksiaan sen alkuperästä. Jutussa törmätään ufo-käsitteen ongelmaan: Ilmiötä ei ollut kiistattomasti tunnistettu, mutta siitä huolimatta kirjoitettiin, että ”Järvi ei usko ilmiön olevan myöskään ufon”.
Ufon kiistaton tunnistus eli muuttuminen ”ifoksi” löytyy Ilta-Sanomien kahden palstan uutisesta ”Lentävä lautanen olikin rattijuoppo” (19.1.1967). Toimittaja kirjoitti:
Salaman tapainen valo välähti viime lokakuun 18. päivän iltana Kangasalan tiellä. Tampereelta päin tullut henkilöautoilija huomasi yht’äkkiä välähdyksen ja samalla sammuivat katuvalot. Asia sai luonnollisen selvityksen pian, kun sähköpylvään läheltä löytyi traktori, jonka humalassa ollut porari oli ajanut tien oheen. Tien laidassa olevat puiset sähköpylväät ovat toisistaan 45–50 metrin päässä. Humalaisen onnella porari sai traktorinsa osumaan kaupungin omistamaan sähköpylvääseen, joka särkyi.
Jostakin merkillisestä syystä ufot aloittivat Suomen valloituksensa vasta 1960- ja 70-lukujen vaihteessa, jolloin kaikkialle maahan syntyi tuolloin ufo-seuroja. Ilta-Sanomat kertoi 3. elokuuta 1970 Ryttylässä Suomen kansanlähetysseuran kurssikeskuksessa pidetystä valtakunnallisesta ufoseminaarista otsikolla ”Maassa käy vieraita avaruudesta, uskottiin Ryttylän seminaarissa”. Paikalla oli yli sata ufoistia, ja seminaarin yhteydessä pidettiin myös ufo-liiton yleiskokous, jossa ”kumpikin aatesuunta, planetistit ja interplanetistit, halusivat täyttää kokouksen toimihenkilötehtävät”. Jutusta ei käy selville, kumpi ryhmä pääsi niskan päälle, mutta toiset kuitenkin kaatoivat äänestyksessä toisten ehdottamat toimihenkilöt. Toimittaja kertoo, että ”hippiliikkeen keskuudessa on ufoismin kannattajia runsaasti” ja nuoret ovat rynnänneet esiin monissa yhdistyksissä. Eräs seminaarilainen vakuuttaa uskovansa vakaasti lentäviin lautasiin:
En itse ole nähnyt, mutta näkihän se yks tähtitieteilijä. Oliko se nyt Maugham, tai joku sellainen, kokonaisen tukialuksen. Asiaan liittyy paljon mystiikkaa, mutta ainakin on varmaa, että ne ufolaiset ovat rauhaa rakastavia.
Tässä Ryttylän hengessä näyttää kuluneen koko 1970-luvun alkupuoli. Kotimaisia ufojuttuja löytyy lähes kaikista lehdistä, eivätkä ne ole enää mitään yksipalstaisia silminnäkijäkuvauksia oudoista valoilmiöistä. Helsingin Sanomain etusivua myöten kohistiin muun muassa Kuusamon Saapungissa nähdystä ufosta, jonka väitettiin jättäneen vihreitä jälkiä lumeen. Kuukivien tutkijana mainetta niittänyt kemisti, tohtori Birger Wiik sai Kuusamon ufon jätöksiä tutkittavakseen. HS:n otsikko (23.1.1971) lupasi kunnon lukujuttua: ”Tiskattiinko lentävä lautanen – ’Kuusamon ufo-jäljet pesuvettä hangella’ .” Jutussa Wiikiä vastaan asetetaan oululainen ufotutkija, insinööri Ahti J. Karivieri, jonka mielestä jälki ei ole voinut syntyä ”tiskiveden roiskautuksesta”, koska paikalla oli havaittu myös pystyyn kasvaneita ja onttoja jääpuikkoja. Sisäsivulla juttua jatketaan muun muassa Tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan sihteerin Antti Jänneksen haastattelulla. Hän kiistää Wiikin epäilykset siitä, että pohjoissuomalaisilla ihmisillä olisi jotenkin poikkeuksellisen voimakas taipumus nähdä ufoja.
Helsingin Sanomain ufokirjoittelun pohjanoteeraus saavutettiin kuitenkin vasta pari vuotta myöhemmin: lehti kertoo Turkuun päivätyssä kolmen palstan uutisessaan, että ”Ufo-seminaarilaiset odottavat maailmansotaa”. Uutinen on synkkä ja näennäisen asiallinen, ikään kuin parodia jostakin objektiivisen uutisen mallikappaleesta. Toimittaja koettaa pysytellä itse taustalla, kun hän kertoo lukijoille muun muassa seuraavaa:
Räsänen kertoi avaruusmiesten tulleen Jupiterista, jossa aikoinaan on ollut hänen mukaansa erittäin pitkälle kehittynyt sivilisaatio, mutta jossa on nyt liian kylmää normaalin elämän jatkumiselle. Räsänen sanoi saaneensa tietää, että kolmas maailmansota on edessä, vieläpä lähitulevaisuudessa.
Seminaarin avajaisesitelmässä Tapani Kuningas totesi, että luotettavia humanoidihavaintoja on tehty maailmassa vasta muutamia satoja, kun sen sijaan ufohavaintojen luku on jo miljoonissa.
Turkulainen varastomies Reijo Sjögren totesi humanoidin muistuttavan ihmistä, mutta sen ruumiinlämpötilan on todettu olevan paljon korkeampi. Humanoidin voi tavata missä vain, kadullakin.
Kun HS:kin julkaisi tuollaista tekstiä, tuon ajan muihin lehtiin lienee syytä kurkistaa hyvin varovasti. Tässä muutamia otsikkoesimerkkejä: ”Vieremällä odotetaan pientä vihreää miestä – Kummallinen kulkija kylän puheenaiheena” (Ilta-Sanomat 3.4.1971); ”Mitä ufot hakevat Nurmijärveltä?” (Nyrkkiposti 12/1973); ”Vieraat toisista maailmoista opettivat muinaisajan ihmisiä” (Seura 12.10.1973); ”Tässä odotetaan Tikkaperän ufoa” (Apu 5/1973); ”Älkää uskoko kaikkiin ufoihin” (Seura 23.2.1973). Näistä viimeksi mainitussa jutussa sanotaan, että ”jos jokainen jotakin outoa nähnyt pitäisi luokitella höyrähtäneeksi kohoaisi ’talteen otettavien’ luku pian satoihin eivätkä mitkään laitokset taitaisi riittää”.
Se oli siis 1970-lukua, jolloin määrä vielä muuttui laaduksi. Ryttylän hengessä kirjoiteltiin melkein kymmenen vuotta, mutta vuosikymmenen lopulla suomalaisille alkoi lopullisesti valjeta, että näyttävimmät valoilmiöt olivat neuvostoliittolaisten rakettien aiheuttamia. Esimerkiksi helmikuun viimeisenä päivänä 1979 koko Kaakkois-Suomessa näkynyt kaunis mutta tuntematon valoilmiö selitettiin Ilta-Sanomissa itänaapurin raketiksi, vaikka mitään vahvistusta asialle ei ollutkaan. Ufoista, saati sitten avaruusolennoista, ei IS:n jutussa puhuttu halaistua sanaa.
1980-luvulla ufot ovat menettäneet otteensa suuren yleisön mielikuvituksesta, ainakin jos lehtien kirjoituksiin on luottaminen. Ufoista on kuitenkin silloin tällöin julkaistava lukujuttuja, koska lukijoilla on taipumus muistella menneitä. Sarja Ilta-Sanomien otsikoita kertoo asenteiden muutoksesta: ”Minne Ufot katosivat?” (25.6.1980); ”Miten selittää ufohavainto” (23.4.1983); ”Näitkö oudon valoilmiön itäisellä taivaalla – Usko pois, ei se ollut ufo” (7.3.1985); ”Pieniä vihreitä miehiä ei ole!” (18.3.1985) – tässä tosin oli alaotsikko, jonka mukaan ”ne ovat harmaita”.
Yhdysvalloissa ja Englannissa käynnistyi 1980-luvun puolivälissä uusi ufoaalto, jota ihmeteltiin muun muassa The Financial Times -lehdessä 25.6.1988. Lehden mukaan Britannian lehdistön julkaisemien ufojuttujen määrä oli kuluvan vuoden ensimmäisen puoliskon aikana jo suurempi kuin yhtenäkään kokonaisena vuonna 70-luvun hullujen vuosien jälkeen. Aaltoa nostivat muutamat menestysteokset, kuten Whitley Strieberin teos Communion (1986), jossa kuvataan piipahduksia ufojen kyydissä. Lisäpuhtia aallolle antoi ilmeisesti näyttelijä Shirley MacLainen yliluonnollisista kokemuksista kertova televisiosarja, joka esitteli okkultismin aakkosia uudelle sukupolvelle. Tätä kirjoitettaessa Suomi on vielä säästynyt tältä uuden ajan aallolta. Ehkäpä ilmiö löi meillä 70-luvulla niin pahasti yli, että uusi laskeutuminen ei nyt onnistukaan.
Erityistä syytä optimismiin ei kuitenkaan liene. Ainakin Helsingin Sanomat julkaisee yhä hanakasti ufojuttuja, kuten 22.1.1988, jolloin ”Ufo iski Australiassa” peräti kolmella palstalla:
Ilmoituksen teki Melbourneen matkalla ollut perhe, joka kertoi munanmuotoisen lentävän esineen käyneen käsiksi heidän autoonsa varhain keskiviikkoaamuna syrjäisellä tieosuudella 1200 kilometriä Perthistä itään. Ufo oli nostanut auton ilmaan, ravistellut sitä ja heittänyt sen takaisin tielle niin kovalla voimalla, että yksi rengas puhkesi.
Tämä uutinen sai vastapainon seuraavana päivänä Maailman ihmisiä -palstalla, jossa todettiin varovasti, että ”Ufo saattoi olla ukkonen”.
Nykyposti ei tietenkään hyljännyt ufoja huonoina aikoina. Ufoilun veteraania Tapani Kuningasta haastatellessaan Nykyposti (7/1984) tosin myönsi, että ”viime aikoina on ufoasioissa ollut meillä lievää hiljaiseloa”. Ei hätää – Kuninkaalle toi lohtua se, että ”rajatiedon muut osa-alueet ovat selvästi nousemassa laajemman kiinnostuksen kohteiksi”.
Perjantaina 25. tammikuuta 1974 Suomen sanomalehtien palstoja hallitsivat talousuutiset: vuodenvaihteessa alkanut maailmanlaajuinen ”energiakriisi” ja kevään tulopoliittiset neuvottelut. Talouden puolella ei ollut erityistä syytä ilouutisiin. Myös kotimaansivuilla huonot uutiset hallitsivat, kuten tavallista: Uusi Suomi kertoi tuona päivänä oikeudenkäynnistä, jossa erästä homeopaattia oli syytetty sokeritautipotilaan halvaannuttamisesta lääkkeillään. Oikeus katsoi syytteen toteennäytetyksi ja määräsi virhehoitoon syyllistyneen vaihtoehtolääkitsijän viideksi kuukaudeksi vankeuteen ja maksamaan halvaantuneelle potilaalleen 108000 markkaa korvauksia.
Sen perjantain mieleenpainuvin kirjoitus oli kuitenkin löydettävissä radio- ja tv-sivuilta. Tv ykkösen iltaohjelma oli nimittäin seuraava: kello 21.00 Uutiset ja sää; 21.30 Sana viikonvaihteeksi; 21.35 Uri Geller – ihmeidentekijä?
Gelleriä oli osattu jo odottaakin. Ainakin Helsingin Sanomain Lontoon kirjeenvaihtaja Erkki Arni oli kirjoittanut 31. joulukuuta 1973 tuosta taitavasta israelilaisesta miekkosesta, joka ”silmäilee lusikkaa tai veistä ja se taipuu mutkalle kuin säikähtyneenä”. Tavallisesti hyvin epäileväiseen Arniin ei ollut tehnyt vaikutusta niinkään Gellerin tv-esitys kuin Sunday Times -lehden tiedetoimittajan Bryan Silcockin häkeltyminen Gellerin kykyjen edessä. Arni sattui tuntemaan Silcockin ”varsin rauhalliseksi ja järkeväksi mieheksi”. Niinpä HS:n kirjeenvaihtaja sai erinomaisen syyn lainata Shakespearea: ”On välissä maan ja taivaan paljon / mit’ ei sun järkioppis uneksi…”
Tuona perjantaina tämä suuren maailman tv-katsojia ällistyttänyt lusikanvääntäjä oli siis Suomessa. Uusi Suomi kertoi, että viihdetoimituksen suorassa erikoislähetyksessä esiintyy mies, joka ”on hämmästyttänyt koko Eurooppaa taivuttamalla metallia pelkän katseensa voimalla”. Ilta-Sanomat oli vielä innokkaampi. Sen kolmen palstan otsikossa varoitettiin: ”Jos teillä tapahtuu tänä iltana kummia, SYYTTÄKÄÄ URIA.” Hufvudstadsbladet oli aivan ihastuksissaan: ”Studiovieraana on kuuluisa israelilainen Uri Geller, 26, joka omaa kykyjä, joita yksikään tiedemies ei ole kyennyt selittämään.” Myös IS ja Hbl kertoivat, että Geller väittää taivuttavansa metallia pelkän katseensa voimalla. Todellisuudessa hänen temppunsa kuitenkin edellytti lusikanvarteen koskemista, mutta kukaan ei pannut häntä tilille tästä lunastamattomasta lupauksesta.
Väite pelkästä katseen voimasta oli peräisin Gellerin tiedotustilaisuudesta, joka järjestettiin edellisenä päivänä hotelli Hesperian yökerhossa. Myös Helsingin Sanomat esitteli Gelleriä peräti kolmessa erillisessä jutussa, joten televisioillan yleisömenestys oli taattu. HS:n kirjoitukset eivät olleet yhtä hyväuskoisia kuin muiden lehtien, mutta niistäkin puuttui selvästi kriittinen ääni. Sellaista ei ollut helposti löydettävissäkään, koska Geller oli vielä tuohon aikaan askeleen edellä arvostelijoitaan. Esimerkiksi New Scientist -lehden tyrmäävän Geller-tutkimuksen tuloksia ei ollut vielä julkaistu. Lukijat saivat tyytyä tiedetoimittaja Risto Vartevan lyhyeen artikkeliin ”Tieteen kiusankappale”, jossa muistutetaan paranormaalien ilmiöiden historian olevan täynnä tapahtumia, jotka ovat saattaneet ihmisiä ymmälle. ”Tavallisesti kyseessä on kuitenkin ollut taidokas harhauttaminen, joka on myöhemmin paljastettu”, Varteva vihjaisi Geller-ilmiön todennäköiseen selitykseen (HS 25.1.1974).
Kuten monet muistavat, Gellerin esiintyminen Suomen televisiossa oli menestys. Hän onnistui telepatiatempussa, jossa ”lähettävänä” avustajana oli missi Anneli Björkling. Hän onnistui lusikantaivutustempussa, jota tarkkailemassa oli diplomi-insinööri, tiedetoimittaja Pertti Jotuni. Hän onnistui myös pysäyttämään ja käynnistämään kelloja. Yleisradion puhelinkeskus meni ohjelman aikana tukkoon, kun ihmiset soittivat kertoakseen kotonaan sattuneista ihmeellisistä tapauksista. ”Ihme-Uri vei yöunet” oli Ilta-Sanomien seuraavan päivän otsikko. Ohjelman toimittaja Erkki Vihtonen paistatteli lehtihaastatteluissa: ”Selittäjien markkinat ovat nyt auki – – minusta tuntuu, että olemme nyt uusien totuuksien ovella” (IS 29.1.1974).
Gelleristä kirjoitettiin tv-ohjelman jälkeisinä päivinä paljon. Työväenlehdet tosin vaikenivat asiasta: Suomen Sosialidemokraatti ei edes uutisoinut porvarilehtiä kutkuttanutta tv-esiintymistä, mutta Kansan Uutisten pilapiirtäjä Ilmari käytti Gelleriä hyväkseen (kuva 4).
Kaikista tuon Geller-viikon kirjoituksista tärkeimpänä on ehkä pidettävä Pertti Jotunin artikkelia ”Uri Gellerin tv-show” Uudessa Suomessa 27. tammikuuta. Siinä Jotuni kertoo tiedetoimittajan arvovallallaan, mistä selvänäkö- ja lusikanvääntötempuissa hänen mielestään oli kysymys. Jotuni myöntää, että lopullista selitystä Gellerin kyvyistä on vaikea antaa, mutta ”ainakaan tieteellinen huijari hän ei ole”. Kuuluisan tiedetoimittajan teksti on niin mielenkiintoista, että sitä on syytä kirjata tähän hieman pitemmälti:
Kirjeiden ja kuvioiden selvittäminen menee ilmeisen selkeästi telepatian tiliin ja siten on sovellutus eräästä tutusta – tai ainakin olemassa olevaksi hyväksytystä – ilmiöstä, mitä se sitten perimmältään lieneekään.
Yksi asia on ilmeisen varma: olipa Uri Geller sitten erityisen herkät aistit omaava yksilö, jonka lahjat ovat poikkeuksellisia vain erityisessä herkkyydessään ja terävyydessään tai olipa hänen hallinnassaan sitten jotakin mikä selittämättömyytensä vuoksi vaatii nimikettä yliluonnollinen, hän ei missään tapauksessa tunnu olevan henkilö, joka tarkoituksellisesti haluaa huiputtaa lähimmäistään.
Jotuni antaa myös ymmärtää, että ”luonnontieteen kielellä” annetun selityksen ja yliluonnollisen selityksen välillä ”on kyse ehkä vain aste-erosta, eikä se välttämättä ole oleellista”. Kaikki eivät kuitenkaan ilmeisesti olleet tyytyväisiä Joutunin toimintaan Gellerin apurina: ”Olen tavannut yllätyksekseni melkoisen määrän ihmisiä, jotka kieltäytyvät uskomasta silmiään.”
Loppujen lopuksi Jotuni siis vaati ihmisiä uskomaan omiin silmiinsä. Vanhaa kansanviisautta kummempia todisteita lusikanvääntäjän kykyjen ”aitoudesta” hänellä ei ollut.
Kun sitten Gellerin menneisyys taikurina kantautui Suomeenkin, hänen tähtensä alkoi sammua. Ilta-Sanomat kertoi 7. maaliskuuta 1974, että Oregonin yliopiston kokeellisen psykologian professori Ray Hyman oli paljastanut Gellerin temput tanskalaisen Berlingske Tidende -sanomalehden haastattelussa. IS otsikoi kahden palstan juttunsa hieman pettyneeseen sävyyn: ”Professori rikkoi vaitiololupauksen: Uri on sittenkin vain taikuri.”
Sitä ennen Geller oli jo paljastettu ainakin kotimassaan Israelissa ja myös Englannissa, jossa lehtien toimitukset kilpailivat jonkin aikaa Gellerillä, haastatellen kaikkia mahdollisia ihmisiä hänen elämänsä varrelta. Suomalaisen nyrkkijournalismin uranuurtaja Nyrkkiposti selosti helmikuun 1974 numerossaan Daily Express -lehden Geller-tutkimuksia, otsikolla ”URI KELLER ON HUIJARI” (sic). Toimittaja Jyrki Hämäläinen oli raivoissaan kollegojensa hyväuskoisuudesta:
Suomalaisten tyhmyys ei tunne rajoja. Joskus tuntuu siltä. Ennen ihmeteltiin sitä, kun isä lampun osti ja kadulla kävelevää neekeriä. Nyt Yleisradio ja lehdistö antoivat vetää itseään höplästä. – – Geller pistää Suomea halvalla: Vakavissaan tehtyjä kunnioittavia lehtijuttuja, suurotsikoita. Yleisradion maksamia esiintymispalkkioita – – Tv-studiossa Erkki Vihtonen ja Pertti Jotuni kumppaneineen äimänä. Olemmeko me tosiaan näin tyhmiä?”
Nyrkkiposti jatkoi vielä Gellerin ja hänen hyväuskoisen suomalaisyleisönsä ruoskintaa, mutta ilmeisesti Gelleristä kiinnostuneet ”sivistyneemmät” toimittajat eivät lukeneet niitä juttuja. Nyrkkiposti oli hieman kyseenalaisessa maineessa, koska se harrasti monenlaista ”kokeilevaa” journalismia. Esimerkiksi: ”Kesän kuumin huijausankka; Tässä se on – Brigitte Bardotin tussu!” (6/1973). Lehti osoitti muuten ajoittain terveitä skeptisyyden oireita, vaikka lankesikin tieteellisiltä kalskahtaneisiin ihmejuttuihin muun muassa Kirlian-kuvauksesta ja maasäteilystä. Lehden päätoimittaja Isto Lysmä kirjoitti kerran (4/1973) ”Horoskoopin, joka pitää paikkansa”. Se kertoi muun muassa, että skorpioni on persaukinen ja kalat juo liian paljon kahvia.
Valitettavasti Nyrkkipostin kriittisyys oli poikkeuksellista aikakauslehdistössä, jolle Geller-ilmiö tarjosi jutun juurta vielä pitkäksi aikaa. Toimituksiin soitteli muun muassa taikuri Jukka Santanen, joka sanoi Gelleriä huijariksi ja väitti itse olevansa Suomen ainoa telepaattinen kyky (IS 29.1.1974). Seura-lehti otti Santasen puheet todesta ja järjesti hänelle samanlaisen istunnon, jonka Geller oli pitänyt Suomen kansalle televisiossa. Pertti Jotuni oli tietysti paikalla, ja tulos erinomainen: ”Koko Seuran Studio mykistyi Jukan kyvyistä – hän teki sen paremmin kuin Uri Geller.” (Seura 7/1974.) Seuraavassa numerossa Santanen uhosi haastavansa Gellerin julkiseen telepatiatestiin: ”Telepatian alueella sen vuoksi, että mielestäni ei olisi mitään mieltä Uri Gellerin enää tulla lusikoiden kanssa – siinä ei ole mitään uutta. Ja luulen, että yleisökin on paljon kiinnostuneempi nyt telepatiasta.” Ammattitaikureita kaikin keinoin karttanut Geller ei tietenkään vastannut Santasen haasteeseen.
Santanen pääsi kuitenkin näkemään Gellerin saman vuoden huhtikuussa, jolloin kohutaiteilija saapui Suomeen uudelleen. Show pidettiin sillä kertaa Kulttuuritalolla, ja paikalla oli nyt muita tieteen edustajia kuin Pertti Jotuni. Ilmeisesti värähtelyt olivat kielteisiä: Ilta-Sanomien mukaan ”Uri Gellerin toinen vierailu Suomeen epäonnistui. Kulttuuritalolla järjestetyssä tilaisuudessa eivät avaimet vääntyneet eivätkä kellot käyneet” (IS 4.4.-74). Apu-lehti oli kuitenkin paikalla ällistelemässä Gellerin telepatiatemppuja. Lehden reportaasin loppuun oli kerätty paikalla olleiden tiedemiesten kommentteja. Ne osoittavat, ettei toimittajia yksin sovi syyttää Geller-uskosta. Esimerkiksi Helsingin yliopiston perinnetieteen dosentti Leea Virtanen sanoi, että ”hyvin useinhan kerrotaan kellojen pysähtyvän omistajansa kuolinhetkellä ja täällä Geller osoittaa voivansa henkisellä voimalla käynnistää pysähtyneitä kelloja. – Gellerin esitys oli antoisa elämys ja ainakin telepatiasta saatiin vakuuttava näyttö”. Telepatia näytti kiinnostavan myös Teknillisen korkeakoulun radiotekniikan professoria Martti Tiuria. Hän kertoi Avun lukijoille, että ”emme ole vielä selvittäneet maailman kaikkia ilmiöitä. Neuvostoliitossa on tutkittu paljon telepatiaa”. Esityksen jälkeen Tiuri sanoi, että Gellerin kyky saada päähänsä mitä muut ihmiset ajattelevat tuntui ”aivan ihmeelliseltä”. Tiedemies Tiurin ajatukset etenivät vauhdikkaasti: ”Varsin kiinnostavaa olisi tutkia etäisyyttä, jonka tuollainen tieto ihmisestä ihmiseen voi kulkea.” Paikalla oli myös professori J. J. Lindberg Helsingin yliopiston puu- ja muovikemian laitokselta. Hän pahoitteli kokeen huolimattomia järjestelyjä, mutta oli valmis sanomaan, että ”jostakin meille tuntemattomasta ilmiöstä täällä on tänään ollut kyse”. Jostakin syystä Apu kelpuutti ”tiedemieheksi” myös Ufoaika-lehden päätoimittajan Tapani Kuninkaan. Hän kertoi lukeneensa eräästä kirjasta, että Urin kautta vaikuttaa joku ”kosminen tietokoneäly”. Kuningas olisi mielellään halunnut keskustella Gellerin kanssa tämän matkoista ufojen kyydissä, mutta siihen ei ilmeisesti aika riittänyt.
Esiintyvät taiteilijat r.y:n puheenjohtajalle Viljo Korpelalle Gellerin kulttuuritalon esitys sen sijaan riitti. Hän oli paikalla Ilta-Sanomien lähettämänä asiantuntijana – lehdessä oli aivan oikein huomattu, ettei toimittajien havaintokykyyn ole aina luottaminen. Korpela kirjoitti, että hänen on omaan ammattitaitoonsa perustuen tuotettava pettymys Geller-faneille:
Oikea yli-inhimillinen suoritus ja ihme on se, kuinka nämä Gellerin myyntimiehet ja hän itse ovat pystyneet pidättelemään nauruaan esityksensä jälkeen niin kauan, että ovat ennättäneet kulissien taakse piiloon. (IS 4.4.1974)
1970-luvun huuhaa-vuosien jälkeen voisi luulla, että lehdistö olisi oppinut varomaan ihmeitä ja ihmeidentekijöitä. Yllä mainitut esimerkit ufojen suosion laskusta ja myös Gellerin maineen menetys ovatkin hyvä esimerkkejä siitä, että mystiikka ei ehkä enää myy aivan niin hyvin kuin viitisentoista vuotta sitten. Monet ihmiset suhtautuvat kuitenkin epäilevästi suomalaisten tiedotusvälineiden kykyyn taistella irrationaalisuuden houkutuksia vastaan.
Tampereen yliopiston tiedotusopin professori Pertti Hemanus on sillä kannalla, että rationalismin arvostus on ollut 80-luvulla laskussa. Hänen mukaansa asiallisetkin sanomalehdet antavat nykyisin entistä enemmän tilaa rationaalisuuden kritiikille, eikä kyseessä ole sinänsä terve ja tarpeellinen tieteisuskon kritiikki. Hemanus viittaa erityisesti ”älykkösivujen” (kulttuurin ja artikkelisivujen) tyyliin käsitellä asioita sekä niin sanotun vaihtoehtolääketieteen saamaan yksipuolisen myönteiseen julkisuuteen 1980-luvulla. (Haastattelu 16.8.1988)
Voimme ehkä olla Hemanuksen kanssa eri mieltä siitä, ovatko nuo esimerkit riittäviä todistamaan irrationaalisuuden kasvua lehdistössä. Rullalle väännetyllä vanhalla Nykypostilla tai joidenkin hurahtaneiden kulttuuriskribanttien jaarituksilla ei kuitenkaan pitäisi lähteä leimaamaan koko lehdistöä. Totta kuitenkin lienee, että vaihtoehtolääkintä on eräänlainen 80-luvun lehdistön lempiaihe, johon sovelletaan löysempiä kritiikin välineitä kuin muihin tiedeuutisiin. Käyköön tästä esimerkiksi Aamulehden uutinen vaihtoehtolääkinnän seminaarista 15.8.1988. Siinä kerrotaan näennäisen asiallisesti miekkosesta, joka on luennoinut vaihtoehtokollegoilleen ”kiviterapiasta”. Tässä hoitomuodossa potilaat saavat pidelläkseen erilaisia kiviä, joiden parantava vaikutus perustuu ”värähtelyihin”.
Otetaanpa tähänkin asiaan vauhtia 70-luvulta. Silloin käytiin aikakauslehdissä keskustelua Filippiinien ihmeparantajista, joiden väitettiin poistavan ihmisistä kasvaimia ”henkileikkauksissa”, ilman veitsiä ja muita kirurginvälineitä. Tämä uskomus levisi aikakauslehtien välityksellä kaikkialla länsimaissa, joten kyseessä ei ollut mitenkään leimallisesti suomalainen ilmiö. Kun kirkkoherra Voitto Viro vei 1974 joukon suomalaisia terveysmatkalaisia Filippiineille hoidettavaksi, he saivat liittyä jonoon saksalaisten ja amerikkalaisten perään.
Voitto Vironkin olisi kannattanut lukea Nyrkkipostia. Lehdessä oli nimittäin toukokuussa 1974 parin aukeaman juttu ”Huijariparantajat liikkeellä”, jossa kerrottiin kursailemattomaan tyyliin, mistä näissä henkileikkauksissa oikein oli kysymys:
Lienee syytä kysäistä, miten 20. vuosisadan ihminen antaa harhauttaa itseään kaikenlaisten parantajien kynsissä. – – Huijareille löytyy uhrinsa, mikä on sitäkin kummempaa, ettei ratkaisevasti mitään ole osoitettu tapahtuneen. – – Eli ei näytä tapahtuneen mitään kehitystä ihmisissä parin tuhannen vuoden aikana. Ihmeisiin uskojia on.
Mutta kuten jo todettiin, Nyrkkipostia ei otettu vakavasti sen muuten härskin linjan takia. Kunniallisen perhelehden version ihmeparantajista voimme lukea Seurasta (48/1974). Lehti oli lähettänyt filippiiniläisen senttarinsa katsomaan henkileikkausta, ja tulos oli täysin hyväuskoista taivastelua. Otsikko tosin on tahattoman koominen: ”Jos tämä on huijausta, niin se on tosi hyvää!” Toimittaja kuvailee Bugarin-nimisen ”psyykkisen kirurgin” istuntoa, jossa ensin rukoillaan ja sitten leikataan, ilman sen kummempia apuvälineitä:
Hän tekee leikkaushaavan paljain käsin – ja poistaa alavatsasta jotakin joka näyttää kasvaimelta. Operaatio-pöydällä ei todellakaan näy yhtään kirurgin välinettä. Siinä on vain vanutuppoja ja yksi vesiastia. Kasvia poistettaessa potilaasta valuu hiukan verta, mutta se tyrehtyy muutaman sekunnin kuluttua. Tämä kaikki on joko noituutta tai sitten näen unta.
Seuran toimittajalle kävi siis aivan samoin kuin Pertti Jotunille Uri Gellerin tapauksessa – hän ei ottanut vakavasti sitä mahdollisuutta, että ihmemies olisi vain taitojaan väärinkäyttävä taikuri. Filippiineillähän oli sitä paitsi Bugariniakin ihmeellisempiä parantajia, kuten Tohtori Laway eli ”Sylki”. Hänen parannuskeinonsa oli Seuran mukaan tällainen:
Hän asetti potilaansa ensin riviin ja aloitti sitten rukoilun. Sen jälkeen hän aukaisi suunsa ja avustaja veti sieltä jähmeää – joskus metrien mittaista sylkinauhaa. Tämä paloiteltiin ja jaettiin potilaille, jotka saivat itse hieroa sen kipeään kehon kohtaan. Parannus seurasi välittömästi. Epäonneksi tätä ihmesylkeä riitti vain yhdeksi vuodeksi.
Puoskarointia on siis mainostettu ennen 1980-lukuakin. Jotakin tälle vuosikymmenelle tyypillistä on kuitenkin siinä, että Nykyposti on selvästi panostanut terveysjuttuihin. Lehdessä on vuodesta 1984 julkaistu ”Vihreä valo” -erikoissivuja, joilla esitellään monenlaisia parantajia ja parannusmenetelmiä. Suuri osa näistä tarinoista näyttää olevan itsestään selvien terveiden elämäntapojen tyrkyttämistä. Osa jutuista on kuitenkin mystisesti väritettyjä ja journalistiselta kannalta arveluttavia. Vai mitä olisi sanottava viattoman näköisestä tarinanpätkästä, jonka mukaan ”Kuollut meri virkistää” (Nykyposti 8/1984):
Sanotaan, että Kuolleenmeren suolan koostumus muistuttaa ihmisen veren seerumia. Edelleen kerrotaan, että meren suolan sisältämät kivennäisaineet ja suolat kohottavat ihon lämpötilaa ja vilkastuttavat pintaverenkiertoa. Näin toteaa Vitapolar kylpysuolansa pakkauksessa.
Samanlaista tekstimainontaa on jutussa ”Arja on salatiedon ja elämäntaidon kauppias” (Nykyposti 4/1984). Se kertoo kotoisaan sävyyn Kirjokannesta, ”pienestä salatieteellisestä kirjakaupasta” Helsingissä. ”Ehkä eniten ostetaan Pekka Ervastin kirjoja. Vuorisaarna ja Valoa kohti ovat aina ajankohtaisia. Myös Helena Blavatskyn Salainen oppi menee hyvin. – – Myös terveyskirjat menevät hyvin. Niitä onkin tullut paljon markkinoille. Rautavaara ja Vogel ovat tuttuja nimiä”, kauppias sanoo. Toimittaja kertoo: ”Kun olimme paikalla, kaupassa piipahti mm. vihreän liikkeen parissa hyvin tunnettu Heidi Hautala, Suomi-lehden toimittaja.” Nykypostin terveyssivujen nimi osuu 80-luvulla naulan kantaan – Hemanus pani asian merkille muutama vuosi sitten: ”Tärkeintä on, että kaikkien pehmeiden, vihreiden, henkisten ja vaihtoehtoisten arvojen suosion siivellä leviävään ajatukselliseen pehmeyteen ja irrationalismiin suhtaudutaan armottoman kriittisesti.” (Ydin 3/1985)
Vihreä valo (Nykyposti 10/1984) esittelee myös niin sanottua iirisanalyysia, jota myy ”ravintoneuvoja-valmentaja” Aarre S. Salo. Hän kertoo silmän muodostavan ikään kuin ”tietokoneen näyttöpäätteen, joka kerää hermoratoja pitkin tulevat viestit yhteen pisteeseen”. Salossa itsessään yhdistyy muutamia modernin vaihtoehtolääketieteen tyypillisiä piirteitä: Hän puhuu ”ihmisen kokonaisuudesta”, mutta kiinnittää diagnoosia tehdessään huomion yhteen pisteeseen. Hän on opiskellut alaansa ulkomailla, Espanjassa ja Australiassa, ”missä on sen verran lämpimämpi ilmasto, etteivät aivotkaan kalkkeudu yhtä nopeasti kuin Suomessa”. Hänellä on ollut joitakin julkkiksia potilaina, ja heidän nimensä mainitaan tietysti haastattelussa: urheilijat Martti Vainio ja Tiina Lillak. Hän käyttää mutkikkaan tuntuisia laitteita: supermagneetteja, EMG-konetta, kallista videokameraa, 200–300 -kertaista suurennuslaitetta ja tietysti tietokonetta. Ja hän sättii ”virallista lääketiedettä”, joka on tietämätön tästä merkittävästä medisiinan muodosta.
Kaikki tämä olisi tietysti erinomaisen huvittavaa ja harmitonta, jos se rajoittuisi Nykypostin sivuille. Mutta aivan samanlaista vaihtoehtoparantajien itsekehua voimme lukea silloin tällöin myös sanomalehdistä. Yllä mainittiin jo Aamulehden kiviterapeutti. Mutta arvaatteko, mitä yhteistä on Yehudi Menuhinilla, kuningatar Elisabetilla ja Tina Turnerilla?
Tähän itse asettamaansa kysymykseen vastaa Iltalehti koko sivun jutussaan 4. elokuuta 1988: HOMEOPATIA. Nämä julkkikset käyttävät homeopatiaa, joka on lehden mukaan Keski- ja Etelä-Euroopassa hyvin tunnettua ja arvostettua tiedettä. Juttu perustuu homeopaatti Ritva Lauraeuksen haastatteluun – siinä ei ole ainoatakaan kriittistä tai skeptistä kommenttia tasapainottamassa asioita. ”Klassisen homeopatian” kolmivuotisen koulutuksen saanut Lauraeus kertoo muun muassa, että homeopaatti antaa potilaalleen vain yhtä lääkettä kerrallaan ja joskus hän joutuu kieltämään potilaaltaan sianlihan, jäätelön, kahvin tai limsan nauttimisen. Iltalehti selittää:
Homeopatian perusajatus on similia similibus curantur eli kaltaiset parannetaan kaltaisillaan. Tätä kuvaa hyvin sipuliesimerkki: Sipuli saa veden valumaan silmistä ja sieraimista. Homeopaattisena lääkkeenä sipulia käytetään silloin, kun potilaalla on nuha, jossa silmät ja nenä vuotavat.
Mutta homeopaatti ei anna potilaalleen sipulia sellaisenaan vaan homeopaattisena eli potensoituna lääkkeenä. – Valmistusprosessissa perusaine potensoidaan – mitä pitemmälle, sitä vähemmän perusainetta on jäljellä. Toisaalta mitä korkeampi potenssi lääkkeessä on, sitä voimakkaampi on sen vaikutus.
Siltä varalta, että asia ei tullut tällä selväksi, lukijalle annetaan vielä tietoja syksyllä alkavista homeopatian kursseista. Ja lopuksi pieni mainospala: ”Tietoa suomalaisista homeopaateista saa Terveydenhuollon valinnanvapaus ry:stä, Suomen luontaisterveyden liitosta ja Vaihtoehtoisen lääketieteen keskuksesta.”
Iirisanalyytikot, kiviterapeutit, homeopaatit ja muut kokonaisvaltaisen lääkinnän edustajat saattoivat olla Turun yliopiston kanslerin Kaarlo Hartialan mielessä, kun hän piti eläkkeellelähtöesitelmäänsä syyskuussa 1984. Fysiologian professori Hartiala sanoi olevansa huolestunut lääkärien ammattikuntaa kohdanneesta myrkyttyneestä ilmapiiristä, jossa tieteen haastajiksi on ilmoittautunut joukko mystiikkaan ja uskomuksiin perustuvia vaihtoehtoja. Helsingin Sanomat kertoi Hartialan puheenvuorosta kahden palstan pikku-uutisessa 22. syyskuuta 1984:
Hartialan mielestä aikamme ongelma on, että liiallisen tiedon vastapainona vain yksinkertainen, pelkistetty sana löytää vastaanottajansa. Kirjakauppojen bestsellereitä ovat teokset, joissa operoidaan viime vuosisadan tiedoilla, käsitteillä ja vahvoilla uskomuksilla. – – Yksinkertainen, pelkistetty sana menee helposti perille etenkin, jos se saa mystiikalla ehostetun pintasilauksen, sanoi Hartiala.
Pienellä selaamisella olemme löytäneet suomalaisesta lehdistöstä aimo annoksen taikauskoiselta näyttävää kirjoittelua. Minään ihmeenä ei ole pidettävä sitä, että sananvapauden vallitessa julkisuuteen pääsee kaikenlaista roskaa. Toimitussihteereillä on aina kolme vaihtoehtoa: jättää juttu julkaisematta, panna se lehteen ilman muutoksia tai palauttaa teksti käsiteltäväksi. Kun kyseessä on yliluonnollisia ilmiöitä käsittelevä lukujuttu, ensimmäiseen vaihtoehtoon päädytään harvoin. Myös skeptisen tai kriittisen näkökulman lisääminen juttuun jää usein tekemättä. ”Syntiä” tekevä toimitussihteeri voi aina vedota aikapulaan ja lohduttaa sydämessään uinuvaa journalistia sillä, että eiväthän lukijat sentään mitään idiootteja ole.
Yksi julkaisupäätökseen vaikuttava seikka on tietenkin myös toimittajan oma suhtautuminen esillä olevaan asiaan. Voi hyvällä syyllä olettaa, että räyhähenkien olemassaoloon uskova toimittaja päästää kummitusjutun lehteen helpommin kuin hänen epäuskoinen kollegansa. En haluaisi yksinkertaistaa tätä asiaa – julkaisupäätöksen taustalla vaikuttavat myös sellaiset tekijät kuin huumori ja kyynisyys.
Joka tapauksessa pidän esimiestoimittajien asenteita sen verran merkittävinä, että katsoin aiheelliseksi kysyä heidän kantaansa muutamiin yliluonnollisen tuntuisiin ilmiöihin. Lähetin heinäkuussa 1988 kirjeen 101 sanomalehden ja 20 yleisaikakauslehden ”päätoimittajalle tai toimituspäällikölle”. Sanomalehtien joukossa ovat kaikki vähintään kolme kertaa viikossa ilmestyvät Sanomalehtien liiton jäsenlehdet. Aikakauslehdet valitsin tavallisten kioskeista saatavien lehtien sekä suurimpien kuluttaja- ja asiakaslehtien joukosta. ”Rajatiedon” lehdet jätin ulkopuolelle samoin kuin pornolehdet, tekniikan lehdet ja nuorisolle tarkoitetut lehdet. Kirjeessä pyydettiin ”johtavaa toimittajaa” ilmaisemaan anonyymisti kantansa kaikkiaan 23 väitteeseen. Jatkossa käytän vastanneista tilan säästämiseksi yhteisnimitystä päätoimittajat, vaikka joukossa on varmasti muitakin. (Kyselyn laadinnassa otin mallia Harroldin ja Even (1986) tutkimuksesta.)
Vastauksia tuli yhteensä 66 – niistä 56 sanomalehdiltä ja 10 aikakauslehdiltä. Vastausprosentti oli mielestäni heikko, mikä saattaa osoittaa lehdistön välinpitämättömyyttä henkimaailman asioita kohtaan. Tässä esitettäviin johtopäätöksiin ei kannata huonon palautteen takia suhtautua kovin vakavasti – korkeintaan niitä voi sanoa suuntaa-antaviksi. Vastanneista sanomalehdentoimittajista 31 ilmoitti lehtensä puoluekannaksi sitoutumattoman; keskustalaisia sanomalehtiä oli kahdeksan, sosialidemokraattisia seitsemän, kansandemokraattisia viisi, kokoomuslaisia kolme ja yksi sitoutumaton porvarillinen (Uusi Suomi). Aikakauslehdistä neljä oli sitoutumattomia, kaksi vasemmistolaista ja yksi ”kaupallinen”. Kolme aikakauslehteä ja yksi sanomalehti jätti poliittisen kannan ilmoittamatta. Vastanneista sanomalehdistä 14 ja aikakauslehdistä 4 ilmoitti julkaisevansa horoskooppia säännöllisesti.
Kunkin väitteen kohdalla vastaajalla oli kolme vaihtoehtoa: samaa mieltä, eri mieltä ja en osaa sanoa. Joillekin vastaajille tämä jaottelu ei kelvannut, vaan he jättivät sinne tänne tyhjiä ruutuja. Olen tulkinnut niiden tarkoittavan samaa kuin ”en osaa sanoa”. Sama koskee vastauksia, joissa on saman yhden väitteen kohdalla kaksi ruksia. Eräs vastaaja oli vetänyt marginaaliin oman sarakkeensa ”saattaapa hyvinkin olla”, ja piirtänyt useimmat ruksinsa sinne. Olen hieman väkivaltaisesti tulkinnut niiden tarkoittavan samaa kuin ”en osaa sanoa”. Sama koskee sitä päätoimittajaa, joka palautti tyhjän paperin. Kysymykset ja niihin annettujen vastausten jakaumat käyvät ilmi oheisesta taulukosta.
| samaa mieltä | ei osaa sanoa | eri mieltä | ||||
|---|---|---|---|---|---|---|
| kpl | % | kpl | % | kpl | % | |
| 1. Osa ufoista on avaruudesta tulleiden olentojen kulkuneuvoja. | 6 | 9,1 | 19 | 28,8 | 41 | 62,1 |
| 2. Loch Nessissä elää iso vesilisko. | 4 | 6,1 | 14 | 21,2 | 48 | 72,7 |
| 3. Tähdistä ennustaminen on mahdollista (astrologia). | 12 | 18,2 | 9 | 13,6 | 45 | 68,2 |
| 4. Tähtien asennosta voi saada tietoa luonneanalyysin laadintaan. | 9 | 13,6 | 12 | 18,2 | 45 | 68,2 |
| 5. Horoskoopit eivät ole pelkkää viihdettä. | 2 | 3,0 | 3 | 4,5 | 61 | 92,4 |
| 6. Korteilla ennustaminen on mahdollista. | 4 | 6,1 | 6 | 9,1 | 56 | 84,8 |
| 7. Bermudan kolmioon on selittämättömästi kadonnut laivoja enemmän kuin muualle. | 22 | 33,3 | 29 | 43,9 | 15 | 22,7 |
| 8. Himalajalla elää Jetiksi kutsuttu hirmuinen lumimies. | 10 | 15,2 | 17 | 25,8 | 39 | 59,1 |
| 9. Uri Geller ei ole vain taitava taikuri. | 3 | 4,5 | 8 | 12,1 | 55 | 83,3 |
| 10. Ajatusten lukeminen telepaattisesti on mahdollista. | 32 | 48,5 | 19 | 28,8 | 15 | 22,7 |
| 11. Hengen voimalla on mahdollista vaikuttaa fyysisiin esineisiin (psykokineesi). | 13 | 19,7 | 18 | 27,3 | 35 | 53,0 |
| samaa mieltä | ei osaa sanoa | eri mieltä | ||||
| kpl | % | kpl | % | kpl | % | |
| 12. Jotkut ihmiset voivat tietää tulevia tapahtumia (prekognitio). | 37 | 56,1 | 12 | 18,2 | 17 | 25,8 |
| 13. Ihmisellä on sielu, joka voi irrottautua ruumiista ja jatkaa olemassaoloa kuoleman jälkeen. | 20 | 30,3 | 20 | 30,3 | 26 | 39,4 |
| 14. Kuolleiden ihmisten henkiin on mahdollista saada yhteys. | 6 | 9,1 | 14 | 21,2 | 46 | 69,7 |
| 15. Kaikkia kummituksia ei voi selittää luonnollisiksi häiriöiksi. | 19 | 28,8 | 20 | 30,3 | 27 | 40,9 |
| 16. Taikavarpu reagoi vesisuonista lähtevään maasäteilyyn. | 22 | 33,3 | 18 | 27,3 | 26 | 39,4 |
| 17. Maasäteily aiheuttaa sairauksia. | 21 | 31,8 | 28 | 42,4 | 17 | 25,8 |
| 18. Simpanssit ja delfiinit oppivat keskustelemaan ihmisten kanssa. | 42 | 63,6 | 15 | 22,7 | 9 | 13,6 |
| 19. Vaihtoehtoinen lääketiede on osoittanut koululääketieteeseen sisältyvän vakavia puutteita. | 41 | 62,1 | 16 | 24,2 | 9 | 13,6 |
| 20. Evoluutioteoria on saanut luomisopista vakavan haastajan. | 23 | 34,8 | 7 | 10,6 | 36 | 54,5 |
| 21. Torinon käärinliina on Jeesuksen hautavaate. | 3 | 4,5 | 31 | 47,0 | 32 | 48,5 |
| 22. Parapsykologia on oikea tiede. | 16 | 24,2 | 25 | 37,9 | 25 | 37,9 |
| 23. Jumala on olemassa. | 21 | 31,8 | 32 | 48,5 | 13 | 19,7 |
Yleistä huomiota vastauksissa kiinnittää ainakin se, että ”en osaa sanoa” -sarakkeeseen on piirretty hyvin paljon rukseja. Se voitaneen tulkita joko siten, että päätoimittajat eivät kovin usein ehdi tutkimaan tällaisia asioita tai siten, että he ovat tutkineet ja havainneet todistusaineiston puoleen tai toiseen riittämättömäksi. Rohkenen epäillä ensimmäistä vaihtoehtoa, vieläpä siinä muodossa että päätoimittajille näiden asioiden laita on yks hailee. Tähän viittaa myös kyselyn heikko vastausprosentti. S. Albert Kivisen artikkelista löydämme näille ”en osaa sanoa” -päätoimittajille nimityksenkin: he ovat ilmieläviä nullifidiaaneja.
Katsotaanpa niitä väitteitä, jotka eivät kelpaa päätoimittajille. Ei liene yllätys, että he tietävät miten horoskooppeja tehdään – vain kaksi oli sitä mieltä, että ne ovat jotakin muuta kuin viihdettä ja kolme ei osannut sanoa. Kaikista vastanneista lehdistä useampi kuin joka neljäs julkaisee kuitenkin säännöllisesti horoskooppia. Voimme kai pitää selvänä kyynisyyden osoituksena näiden lehtien päätoimittajilta, että he eivät selkeästi ilmoita lukijoille horoskooppiensa tekotapaa. Luulisi hieman raastavan journalistin sielua, että lehden toimituksellisessa tilassa julkaistaan hatusta vedettyjä ennustuksia – eikö se asteta lehden muunkin toimituksellisen aineiston hieman outoon valoon? Kolmessa vastauslomakkessa muuten luki, että horoskoopin julkaiseminen on lopetettu äskettäin. ”Horoskoopin lopettaminen oli ensimmäisiä tekojani päätoimittajana”, kertoo erään sitoutumattoman sanomalehden edustaja.
Vaikka horoskoopit tiedetäänkin huijaukseksi, peräti 12 päätoimittajaa pitää tähdistä ennustamista periaatteessa mahdollisena. Vain hieman yli kaksi kolmasosaa on sitä mieltä, että tähdistä ei voi ennustaa. Korteilla ennustamista pitää mahdottomana 85 prosenttia vastanneista. Ehkä kristallipallot ja kahvinporot olisivat saaneet osakseen vielä enemmän epäilyä – jätin ne kuitenkin kysymättä, jotta vastaajat olisivat saaneet lomakkeensa täytetyksi nauramatta.
Ennustusmenetelmiin päätoimittajat eivät siis luota, mutta tulevaisuuden näkeminen on kuitenkin enemmistön mielestä mahdollista. Vain joka neljäs päätoimittaja on sitä mieltä, että kukaan ihminen ei voi tietää tulevaisuutta. Väite 12 oli ehkä turhan moniselitteisesti muotoiltu, mutta asiayhteydestä olisi voinut arvata, että sillä tarkoitettiin yliaistillista ennaltatietämistä eli prekognitiota.
Horoskooppien ja korteista katsomisen jälkeen vahvan epäilyksen kohteeksi nousee Uri Geller. 55 päätoimittajaa eli 83 prosenttia vastanneista on sitä mieltä, että tuo miekkonen oli vain taikuri. Tässä tapauksessa Suomen lehdistö on varmaakin viisastunut vahingosta: jos Geller yrittää tulla tänne uudelleen esittämään yliluonnollisia temppujaan, hän saanee yhtä epäilevän ja ”paskamaisen” kohtelun kuin Ruotsissa 1974.
Väitteet 18 ja 19 ovat esimerkkejä kiistanalaisista tieteellisistä kysymyksistä, joissa tiedotusvälineet ovat hyvin usein asettuneet uusien ja mielenkiintoisten teorioiden kannalle pohtimatta asioita sen pitemmälle. Julkisuushan rakastaa toisinajattelevia tiedemiehiä, jotka taistelevat tieteen tuulimyllyjä vastaan. Nämä henkilöt voivat helposti vääristää tieteestä suurelle yleisölle annettavaa kuvaa – mutta se on toinen juttu, ei niikään lehdistön kuin tieteen tiedottajien ongelma. He voisivat esimerkiksi miettiä sitä, että lähes kaksi kolmasosaa päätoimittajista uskoo simpanssien ja delfiinien keskustelukykyihin sekä siihen, että vaihtoehtoinen lääketiede on paljastanut koululääketieteestä ”vakavia puutteita”. Tieteen tiedotuksen ongelmia heijastelee myös väitteen 20 aiheuttama reaktio: joka kolmas päätoimittaja uskoo luomisopin nousseen evoluutioteorian vakavaksi haastajaksi. Luomisopin kouluopetusta vaatinut helluntailaisten adressi sai elokuussa 1988 aika mukavasti julkisuutta. Lehdissä esiteltiin molempien osapuolten mielipiteitä tasapuolisuuden hengessä.
Erityisen merkillepantavaa on mielestäni se, että puolet päätoimittajista uskoo telepatiaan eli ”aistien ulkopuoliseen ajatustenlukemiseen” ja vajaa neljäsosa pitää sitä mahdottomana. Telepatiaan uskovat yleensä samat henkilöt, jotka pitävät myös prekognitiota mahdollisena – näiden kahden uskomuksen kesken vallitsee tässä aineistossa tilastollisesti silmiinpistävä korrelaatio. (Ilmeisesti ennaltatietämiskysymys onkin ymmärretty juuri siinä merkityksessä, jota kyselijä tarkoitti.) Kun telepatiaan uskojia riittää, julkisuuden kenttä lienee periaatteessa avoin uusille gellereille.
Huomattava määrä uskoa liittyy myös taikavarpuihin ja maasäteilyyn, joskin näissä kysymyksissä (16 ja 17) vastausten hajonta oli suuri. Se tarkoittanee, että edellytykset suuren maasäteily- ja taikavarpukeskustelun käynnistymiseen ovat olemassa.
Suurta hajontaa aiheuttaneita eli vaikeita kysymyksiä päätoimittajille olivat maasäteilyn ja taikavarpujen lisäksi kummitukset, sielu ja Jumala. Näitä olioita koskevat väitteet tuottivat melko tasajakoiset vastausjakaumat. Yllätys ei liene, että usko Jumalan ja sielun olemassaoloon korreloivat vahvasti keskenään, samoin usko sieluun ja kummituksiin. Usko Jumalaan ei muuten näytä vähentävän päätoimittajien taipumusta uskoa muihin kyselyssä esitettyihin väitteisiin, vaikka monet niistä merkitsevät kirkon kannalta aivan ilmeistä harhaoppisuutta ja taikauskoa.
Kyselyn tulosten perusteella voi väittää, että taikauskoisen päätoimittajan tunnistaa siitä, uskooko hän tähdistä ennustamisen olevan mahdollista. Usko tähtiin on tässä aineistossa selvimmin yhteydessä muihin uskomuksiin: väitteellä 3 on tilastollisesti merkitsevä positiivinen korrelaatio väitteiden 4, 5, 12, 16, 17 ja 20 kanssa. Negatiivista korrelaatiota sillä ei ole minkään väitteen kanssa.
Usko telepatiaan (väite 10) korreloi erittäin merkitsevästi psykokinesia-, prekognitio- ja kummitususkojen kanssa. Myös seuraavat uskomusparit liittyvät tilastollisesti yhteen: Loch Nessin vesilisko ja Himalajan lumimies; Bermudan kolmio ja kummitukset; taikavarpu ja kummitukset; psykokineesi ja vaihtoehtoinen lääketiede; prekognitio ja parapsykologian tieteellisyys.
Kyselyn lopussa tiedusteltiin päätoimittajien omia käsityksiä muutamista tiedonvälitykseen liittyvistä asioista. Ensimmäisessä pyydettiin arviota siitä, ”miten usein lehdessänne on juttuja näistä aiheista?”. Yleisin vastaus tähän oli ”harvoin” (15 kpl), toiseksi yleisin ”hyvin harvoin” tai ”erittäin harvoin” (11 kpl). Muita vastauksia olivat muun muassa ”silloin tällöin” ja ”harvakseltaan”. Kukaan ei tunnustanut julkaisevansa kyselyssä mainittuja aiheita käsitteleviä juttua usein, mutta vain yksi päätoimittaja vastasi ”ei koskaan”.
Toinen kysymys kuului seuraavasti: ”Tuntuuko siltä, että näissä asioissa toimittajien kriittisys horjuu tavallista helpommin?” Vastaukset kertovat, että päätoimittajien enemmistö luottaa alaisiinsa. ”Ei tunnu horjuvan” sai 38 ja ”Tuntuu horjuvan” 17 ääntä.
Entä ”voiko Suomen lehdistöä syyttää taikauskoiseksi?” Tähän kysymykseen vain pari päätoimittajaa vastasi yksiselitteisesti kyllä. 52 antoi kieltävän vastauksen ja kymmenkunta vastasi ”osittain” tai ”ehkä hiukan”. Erään kansandemokraattisen lehden päätoimittaja vastasi yksinkertaisesti ”humpuukia esiintyy”.
Viimeinen kysymys koski lukijoita: ”Ovatko lehtenne lukijat hyväuskoista väkeä?” Tähän saimme hyvin mielenkiintoisen vastausjakauman: 21 vastasi ei, 19 kyllä, 7 ei osannut sanoa, 1 sanoi ”osa on” ja 18 vastasi kukin tyylillään ”nåjaa”, kuten erään ruotsinkielisen lehden päätoimittaja.
Taikausko Suomen lehdistössä olisi ehdottomasti laajemmankin tutkimuksen väärti – aineistoa on paljon, mutta ei tolkuttomasti kuten eräissä muissa maissa. Yhdysvalloissa on sikäläisestä kirjoittelusta ilmestynyt Columbian yliopiston toimittajakoulun edesmenneen professorin Curtis MacDougallin 600-sivuinen teos Superstition and the Press (1983). Se on yli 40 vuoden seurantaan perustuva hengästyttävä kokoelma kaikkea mahdollista taikauskoa, jonka levittämiseen amerikkalaiset lehdet ovat langenneet. Satojen tarinoiden joukossa on muun muassa maininta UPIn uutisesta, joka oli päivätty Columbukseen Ohioon 24.3.1977. Se kertoi eräästä rouva Hunsingerista ja hänen 13-vuotiaasta tyttärestään, jonka läsnäollessa kodin kapineet siirtyilivät ikään kuin itsestään. Kuulostaako tutulta?
Suurin ero Columbuksen vuoden 1984 räyhähenkeen tässä tapauksessa oli se, että ”luotettavan” havainnon tekijä ei ollut toimittaja vaan poliisimies. Tämä henki vaikeni jouduttuaan julkisen huomion kohteeksi. Samoin kävi Herrmannin perheen räyhähengelle Seafordissa New Yorkissa huhtikuussa 1958. Tuolloin eräiden uutistoimittajien suhtautuminen oli vielä skeptinen: Chicagolainen sanomalehti Sun-Times kirjoitti, että teoriaa räyhähengistä ei voitu sillä kertaa vahvistaa, koska henkiä itseään ei tavoitettu lausuntoa varten.
Helsingin Sanomien juttu Ohion räyhähengestä 1984 ei tuonut toimitukseen juuri minkäänlaista palautetta. Ilmeisesti monet lukijat suhtautuivat siihen kuin aprillipilaan, joita HS ei tosin ole julkaissut enää vuosikymmeniin. Monien muiden pikku-uutisten lailla Columbuksen kummituskin oli siis tuomittu vaipumaan unholaan. Uutistoimisto AP ei muistini mukaan palannut enää aiheeseen, vaikka se olisi myöhempien tietojen perusteella tarjonnut eväitä vielä toiseenkin lukujuttuun. AP:n tapaan myös HS jätti jutun käänteet raportoimatta. Yhdysvalloissa tarinaa seurattiin lähinnä CSICOPin lehdessä The Skeptical Inquirerissa. Sen selostukset tulivat kuitenkin vuoden myöhässä, mikä teki asiaan palaamisen vastenmieliseksi päiväntuoreutta ihanteenaan pitävälle sanomalehtimiehelle. Tässä lienee oikea tilaisuus korjata tehtyä vahinkoa ja esittää lyhyt yhteenveto tapahtumista uutistoimisto AP:n poistumisen jälkeen:
Tapausta riensi oitis tutkimaan William Roll, parapsykologi Durhamista Pohjois-Carolinasta. Hänen lisäkseen Columbukseen saapui CSICOPin kolmihenkinen ryhmä, johon kuului taikuri James Randi. Hän herätti Columbuksessa vieroksuntaa; Dispatchin päätoimittaja oli sitä mieltä, että CSICOPin kiinnostus johtui lähinnä julkisuudentavoittelusta. Rouva Resch kieltäytyi päästämästä Sherlock Holmes -viittaan pukeutunutta Randia taloonsa – hän halusi välttää ”sensaationhakuisuutta”. Randi puolestaan syytti kohtelustaan Rollia, joka oli jo päästetty Reschien taloon tekemään tutkimuksiaan (Randi 1985a, 1985b).
Tapauksessa on elokuvan aineksia – filmialan kannalta ainoa ongelma lienee se, että mistään paranormaalista ilmiöstä ei ollutkaan kysymys. Tina Reschin oudot voimat paljastuivat nimittäin aivan luonnollisiksi ilman Randiakin. Vahingossa päälle jäänyt videokamera ikuisti kädenliikkeen, jolla tyttö vetäisi pöytälampun lattialle. Dispatchin valokuvaaja myönsi saaneensa kuvia lentävistä esineistä vain silloin kun hän oli suunnannut katseensa muualle. Reschien räyhähenki oli siis monien edeltäjiensä kaltainen siinä, ettei se toiminut jos joku piti sitä silmällä. Randi sai myöhemmin käyttöönsä pinnakkaiskopiot Dispatchin negatiiveista ja kertoi niiden sisältävän lisää todisteita tytön huijauksesta. Randin mukaan Tina oli ilmeisesti erittäin hyvin näyttelevä tyttö, joka kaipasi kipeästi huomiota. ”Ja sitä hän saikin”, Randi huokaa.
Philip Meyer (1986) käyttää tapausta opetuksena toimittajille. Hänen artikkelinsa Ghostboosters: the press and the paranormal alaotsikkona on seuraavat sanat: ”Kun journalistit astuvat hämärän vyöhykkeelle, heidän skeptisyydelleen tapahtuu outoja asioita.” Reschin jutun osasyyllisenä voin itse vakuuttaa nuo sanat osittain oikeiksi. Sama koskee MacDougallin (1983) väitettä, jonka mukaan sanomalehdet harvoin unohtavat isojen uutistensa seurannan, lukuun ottamatta yliluonnollisia asioita koskevia tarinoita. Vaikka täydentävä kummitus- tai ufouutinen julkaistaisiinkin, se saa yleensä pienemmän tilan kuin alkuperäinen, hyväuskoinen sepustus. Ja mitä myöhemmäksi lisätietojen saanti lykkääntyy, sitä epätodennäköisempää niiden julkaiseminen on. Kukapa viitsisi kuljeskella torilla huutelemassa, että ”minulla pääsi puoli vuotta sitten paskat housuun”.
