Kiitämme Maarit Walleniusta mielenkiinnosta kirjoituksiimme (1,2), joissa ei ollut tilaa yksityiskohtaisiin pohdintoihin Benvenisten tapauksesta eikä Kleijnenin ja kumppaneiden katsauskirjoituksesta (3).
Toinen meistä on esitellyt Kleijnenin ym. katsausta yksityiskohtaisemmin toisaalla jo 1991 (4). Homeopatian edustajat ovat ottaneet katsauksen julkisuudessa esille vasta viime vuosina esittäen sitä todisteeksi homeopatian kliinisestä tehosta (esim. 5).
Mm. Michael Baum King’s Collegen CRC Clinical Trials Centrestä analysoi (6) sekä Klejnenin ym. (3) että Hillin ja Doyonin (7) katsauksia. Molempiin pyrittiin löytämään kaikki homeopatiaa koskevat kliiniset tutkimusraportit. Viimeksi mainittuun kelpasi vain 40 kliinistä tutkimusraporttia, kun kirjoittajat sovelsivat tiukkoja, nykyisin mm. lääkkeiden rekisteröinnissä tarkoituksenmukaisuuden ja turvallisuuden evaluoinnissa käytettyjä vaatimuksia. Puolet ko. tutkimuksista oli tuottanut homeopatialle myönteisen, puolet kielteisen tuloksen.
Kleijnen ym. löysivät väljemmillä kriteereillä peräti 107 evaluointikelpoista tutkimusraporttia. Baum toteaa, miten mm. kaksi Kleijnenin ym. laadultaan huippuluokkaan arvottamaa raporttia todettiin Hillin ja Doyonin selvityksessä ongelmallisiksi. Toisessa oli selvä virhe potilaiden satunnaistuksessa, toisesta oli ilman hyvää selitystä hylätty kolmasosa potilaista. Kleijnen ym. totesivat lisäksi itsekin, että kaksoissokkoutusta ei ollut varmistettu yhdessäkään tutkimuksessa.
On vaikea yhtyä arvioon, että näyttö homeopatian hoidon kliinisestä tehosta olisi riittävä hoidon vakiinnuttamiseksi joihinkin indikaatioihin. Kleijnen ym. eivät nimeä sellaisia käyttötarkoituksia eikä niitä voi päätellä kyseistä katsausta tutkimallakaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä homeopatiassa ei edes pyritä varsinaiseen diagnoosiin, joten indikaatioiden nimeäminen on mahdotonta.
Lisäksi Kleijnen ym. itsekin mainitsevat, ettei juuri mitään näyttöä ole homeopaattisen lääkkeen oikeasta valinnasta, kuten ei myöskään laimennosten eli potenssien merkityksestä. Terapeutti käyttää vaistoaan ja ristiriitaisia alan oppaita valitessaan homeopaattisen lääkkeen ja sen potenssin.
Omassa väitöskirjassaan Kleijnen (8) sanoo homeopatiaa käsittelevien tutkimusten tason olleen pettymys. Parhaista 23:sta tutkimuksesta Kleijnenin mukaan homeopatian kannalta positiivisia oli 15. Kleijnen arvelee väitöskirjansa yhteenvedossa julkaisuharhaa syyksi: ”It may be possible that they present a biased picture of the true state-of-affairs, because trials with positive results might have had a greater chance of being published.”
Näin ollen on avainkysymys yhä se, voiko homeopaattisilla valmisteilla olla mitään muuta kuin lumevaikutus, jota voimistaa homeopaatin antama huomio ja kiinnostus potilasta kohtaan.
Benveniste ja veden muisti
Lumevaikutuksen arvioinnin kannalta prekliinisten tutkimusten arvo on suuri; näihin tutkimuksiin kuuluu myös Benvenisten tapaus ja sen käynnistänyt raportti (8).
Wallenius antaa yksipuolisen kuvan Benvenisten tapauksesta Naturessa käydystä keskustelusta. John Maddoxin ym. artikkeleista (Walleniuksen viitteet 4 ja 5) käy ilmi, että jo alusta alkaen Benvenisten tarjoaman artikkelin ennakkoarvioijat (refereet) epäilivät tutkimuksen koejärjestelyjen ja tilastoanalyysin pitävyyttä. Ilmiön poikkeuksellisuuden vuoksi Nature julkaisi artikkelin sillä ehdolla, että Benveniste päästäisi myöhemmin tutkijaryhmän varmistamaan koejärjestelyjen pitävyyden laboratorioonsa Ranskaan. Benvenisten kanssa sovittiin ennalta ryhmän kokoonpanosta. Ryhmää johti Naturen päätoimittaja John Maddox.
Laboratoriossa kävi ilmi, että Benvenisten kokeet eivät olleet asianmukaisesti sokkoutettuja. Kun Maddoxin ryhmän jäsenet Randi ja Stewart järjestivät uusien kokeiden pitävän sokkoutuksen, veden muisti -ilmiö hävisi. Lisäksi Ranskassa paljastui, että ranskalainen homeopaattisia valmisteita tuottava yhtiö Boiron oli maksanut kahden artikkelissa mainitun tutkijan palkan. Maddoxin molemmat tapausta käsittelevät perusteelliset artikkelit ovat Benvenisten kannalta erittäin kielteisiä. Keskeisin syyte oli heikoista koejärjestelyistä johtuva ”havainnoitsijavirhe”.
Keelen yliopistossa, Englannissa elokuussa 1993 pidetyillä ”Science for Life” terveysmessuilla John Maddox kertoi miten Benveniste selitti veden muisti -ilmiön katoamista: ”vesi on joskus väärää” ja ”koe toimii parhaiten assistenttini (Elisabeth Davenas) tekemänä – se nainen on kuin toiselta planeetalta”. Kokeiden teossa oli runsaasti heikkouksia. Mm. vain ne tulokset otettiin huomioon, jotka viittasivat ”veden muistamiskykyyn”, muut hylättiin. Maddox totesi: tällaisia ilmiöitä kohtaan ei tulisi olla kohtelias, vaan nimittää huijausta sen oikealla nimellä, koska tällainen tieteeksi naamioitu huijaus on koko yhteiskunnallemme vaaraksi.
Maddoxin ryhmän toinen jäsen James Randi arvioi huhtikuussa 1996 meille lähettämissään kirjeissä, että Benveniste oli varmasti tietoinen siitä, että Elisabeth Davenas oli koko ilmiön takana. Randi myös kertoi, etteivät muissakaan laboratorioissa (Ranska, Italia, Israel) suoritetut vastaavat kokeet olleet kunnolla sokkoutettuja ja Benvenistestä riippumattomia: Elisabeth Davenas oli läsnä suorittamassa kokeita myös näissä laboratorioissa.
Myös Maddoxin ryhmän kolmas jäsen, tieteellisen vilpin paljastamiseen erikoistunut Walter Stewart, johon olemme olleet yhteydessä viimeksi huhtikuussa 1996, on ilmaissut, että hän pitää Benvenisten tapausta ”tieteellisenä väärinkäytöksenä, rikkomuksena” (scientific misconduct).
Benveniste esiintyi kirjoituksissaan työpaikkansa, Ranskan kansanterveyslaitoksen (INSERM), nimissä. INSERM:in johtaja M. P. Lazar ilmaisi kantansa veden muisti -tutkimuksiin jo 1989 kehottamalla Benvenisteä järjestämään johtamansa INSERMin laboratorion kokeet siten, ettei ”havainnoitsijavirhe” ole enää mahdollinen (10).
INSERM:in tieteellinen neuvosto ilmaisi useaan kertaan vuodesta 1989 alkaen epäluottamuksensa Benvenisten työtä kohtaan ja vuonna 1994 Benveniste lopulta menetti laboratoriojohtajan paikan ja hänen ryhmänsä hajosi (10). Varmistimme asian INSERM:in tiedotusjohtaja Marie-Christine Simonilta, joka kertoi kirjeessään 23.4.1996, että Benvenistellä ei ole enää johdettavanaan laboratoriota INSERM:issä mutta hän on yhä yksi INSERM:in 5000 työntekijästä ja työskentelee nyt vain yhden teknikon avustamana.
Benveniste on tarjonnut uusia kaksoissokkoutetuiksi väittämiään veden muisti -tutkimuksiaan keskenään kilpaileviin tunnettuihin tieteellisiin lehtiin (mm. Nature ja Science) mutta niitä ei ole hyväksytty referee-lausuntojen perusteella. Veden muistista on keskeisissä tieteellisissä julkaisuissa vuoden 1988 jälkeen ilmestynyt vain kaksi Benvenistestä riippumatonta tutkimusta vuosina 1992 ja 1993 (11, 12), joissa kummassakaan ei kyseistä ilmiötä ole havaittu. Benvenisten jälkimmäiseen kohdistama arvostelu, johon Wallenius viittaa, on epäoleellista, eikä Benvenisten kritiikki ole kansainvälisessä tiedelehdistössä asettanut kyseisen tutkimuksen luotettavuutta epäilyksen alaiseksi.
Wallenius panee toivonsa Wiegantin kirjeessä Naturessa vuonna 1994 mainittuihin prof. Roberfroidin koordinoimiin veden muisti -tutkimuksiin. Tiedustelimme asiasta lukuisilta tahoilta. Tietokannoissa Medline, Uncover, Biological Abstracts ja Life Science Collection, joissa eräissä seuranta jo ulottuu vuoden 1996 puolelle, ei ole mainintoja tutkimuksista, jotka käsittelevät tällaista Benvenisten kokeen replikaatiota tai muuten veden muisti -kokeita.
Lisäksi kysyimme vihjeitä uusista veden muisti -kokeista noin 30:ltä alaa seuraavalta henkilöltä tai järjestöltä – tässä joukossa oli toistakymmentä ulkomaista homeopaattitutkijaa tai -järjestöä – sekä useilta kansainvälisiltä Internet-keskustelulistoilta. Näillä foorumeilla ei kuitenkaan näytetä tietävän mitään kyseisiin tutkimuksiin viittaavaa.
Valitettavasti itse Roberfroid, jonka osoitteen onnistuimme löytämään, ei ole vastannut kirjalliseen tiedusteluumme. Sen sijaan Fred Wiegant, joka oli mukana tekemässä kyseistä koesarjaa, kertoi meille huhtikuussa 1996, että kyseiset kokeet on suoritettu, niiden tulokset on koottu yhteen ja analysoitu tilastollisesti vuoden 1995 lopulla, jolloin Roberfroid on myös ilmaissut, ettei hänellä ole ainakaan puoleen vuoteen aikaa kirjoittaa raporttia tuloksista.
Ehkäpä sensaatiomaisia tuloksia ultralaimennosten vaikuttavuudesta ei tullut, koska niitä ei ole nähty tarpeelliseksi raportoida ripeästi tiedeyhteisölle. Toivottavasti Roberfroidin koordinoimien kokeiden tulokset eivät kuitenkaan jää pöytälaatikkoon ja näin saa aikaan julkaisuharhaa. Olisikin hyvä, mikäli eri tahot aktiivisesti kyselisivät kyseisten kokeiden tuloksien perään. Tämä saattaisi edesauttaa niiden saattamista julkisuuteen.
Wallenius vetoaa Kuhnin tieteellisten vallankumousten teoriaan. Samoin tekee Benveniste itsekin esipuheessaan Schiffin kirjaan (10). Wallenius aprikoi, onko Benvenisteä verrattava Röntgeniin vai Uri Gelleriin. Gellerin lusikanvääntö- ja kellonkäynnistämistemppuihin osa tiedehenkilöitäkin jonkin aikaa uskoi, kunnes ne paljasti trikeiksi juuri James Randi.
Benveniste itse rohkenee verrata itseään vielä suurempaan tiedemieheen, nimittäin Galileihin, ja Benveniste pitää veden muistia eräänä 20. vuosisadan suurimmista keksinnöistä (13). Benvenisten työtoveri Michel Schiff (10) vertaa Benvenisteä ja itseään myös Semmelweisiin, jonka tuloksia ei aluksi uskottu. Tämän tyyppinen argumentoiti on tuttua: ”Ne nauroivat Galileille / Ne nauroivat Semmelweisille / Galilei ja Semmelweis olivat oikeassa // Nyt ne nauravat Benvenistelle ja minulle / Siispä me olemme oikeassa”.
Oli Benveniste vilpitön tai ei, on meidän jäätävä yhä odottelemaan paradigman muutosta ja Nobel-palkinnon ansaitsevaa homeopatian vallankumousta luonnontieteissä. Sitä ennen on meidän on tyytyttävä siihen, että Benveniste sai veden muisti -kokeistaan vuonna 1991 kemian Ig Nobelin, joka myönnetään keskeisille tieteellisille naurettavuuksille.
Homeopaattinen lääketeollisuus kustantaa homeopatiaa tukevia tutkimuksia. Esimerkiksi Walleniuksen esiin vetämä sammakonpoikasten liikeaktiivisuustutkimus vuodelta 1994 (Walleniuksen viite 11) oli homeopaattisen järjestön kustantama ja sen kaksi ensimmäistä kirjoittajaa, Endler ja Pongratz, olivat Ludwig Bolzmann-Institut for Homeopathy’n työntekijöitä. Ehkä siksi kyseinen tutkimus ei ole aiheuttanut liiemmälti tieteellistä mielenkiintoa.
Veden muisti ei siis näytä olevan tieteellisen keskustelun kohteena. Veden muistin tutkimisen kiinnostavuus on laimenemassa myös homeopaattien piirissä, koska uusimmissa homeopatian muodoissa kytkentä materiaan on hylätty jo kokonaan. Ns. elektroakupunktuurilaitteilla valitaan potilaalle homeopaattisia valmisteita siten, että valmistepakkaus laitetaan laitteen viereen. Ilman mitta-antureita, sähköistä kytkentää tai mitään kontaktia laitteen ja valmisteen välillä pitäisi valmisteen sopivuuden näkyä laitteen mittareista. Tällaiseen ”telepaattiseen” tiedonsiirtoon ei vettä tarvita vehikkeliaineeksi, eikä sitä tarvita myöskään uusimmissa homeopaattisen terapian muodoissa. Potilaalle ei enää anneta mitään valmisteita, vaan on siirrytty jo selvästi henkiparannuksen alueelle.
Veijo Saano
Markku Javanainen
Veijo Saano, Markku Javanainen
© Copyright 1996 Suomen Lääkärilehti ja kirjoittajat.
Kirjoitus vapaasti siteerattavissa ja levitettävissä ei-kaupallisiin tarkoituksiin, lähteeksi mainittava kirjoittajen lisäksi Suomen Lääkärilehti vsk 51, 16/1996, sivut 1833–1835