Tunnettu ufotutkija ja ”rajatiedon aikakauslehtenä” itseään mainostavan Ultran päätoimittaja Tapani Kuningas (1994, 3) kirjoitti taannoin lehtensä pääkirjoituksessa seuraavaa: ”Jos pitäisi sanoa suomalaisen rajatiedon monipuolisin ja aktiivisen alue, tehtävä ei mielestäni ole kovin hankala, sillä meidän maassamme tuo asema kuuluu antroposofeille. Tavallinen kansalainen tuntee – ainakin nimeltä – steinerkoulut ja -päiväkodit, joita löytyy jo lähes joka puolelta Suomea. Steinerpedagoginen toiminta on kaiken kaikkiaan meillä monipuolista sisältäen mm. kehitysvammaisten hoitoa ja koulutusta.” Kuningas on oikeassa. Kaikista rajatiedon suuntauksista antroposofia ja sen sovellutukset ovat laajimmin levittäytyneitä. Antroposofian edustajia on toiminut vaikutusvaltaisissa asemissa suomalaisessa yhteiskunnassa. Aatteella, sen edustajilla ja sovellutuksilla on suorastaan vakiintunut asema.
Kuningas on oikeassa myös viitatessaan siihen, että tavalliset kansalaiset eivät tunne antroposofiaa kovinkaan paljon. Usein antroposofian edustajat itse ovat olleet varsin varovaisia siinä, kuinka tarkkaan he paljastavat oppinsa lähtökohtia. Rudolf Steineria (1861–1925) kriittisesti arvioivaa keskustelua on Suomessa käyty kovin vähän (1). Antroposofiassa on huomattavasti uskonnollisia piirteitä. Itse asiassa antroposofia tarjoaa kokonaisen uskonnollisen elämänkatsomuksen. Skeptikon kannalta antroposofian tekee kuitenkin mielenkiintoiseksi se, että kysymyksessä ei ole pelkästään uskonnollisen elämänkatsomuksen aineksia tarjoava oppijärjestelmä, vaan runsaasti käytännön sovellutuksia esittävä käsitys ihmistä ja ympäristöämme koskevista lainalaisuuksista. Elämänkatsomuksen lisäksi antroposofia tarjoaa siis yhtenäisen pseudotieteellisen maailmankuvan.(2)
Artikkelini tavoitteena on tarkastella, mihin lähtökohtiin antroposofian monet sovellutukset pohjautuvat. Käyn siis lyhyesti läpi antroposofian perustajan Rudolf Steinerin opetusten pääkohtia. Esitykseni perustuu pitkälti Steinerin itsensä kirjoituksiin, mutta myös Steineria tulkitsevaan kirjallisuuteen. Esittelen lyhyesti myös tunnetuimpia antroposofian sovellutuksia, kuten steinerpedagogiikkaa, antroposofista lääkintää sekä biodynaamista viljelyä.
Steiner rakensi ajattelunsa suoraan vanhojen teosofisten oppien pohjalle. Hän toimi vuosikymmenen Saksan teosofisen liikkeen pääsihteerinä, mutta riitaannuttuaan hän erosi tehtävästään ja perusti uuden liikkeen, jonka nimesi myöhemmin antroposofiseksi liikkeeksi. Teosofien tavoin Steinerin lähtökohtana oli jälleensyntymisoppi ja karman laki. Myös antroposofisen liikkeen perustettuaan Steiner jatkoi teosofisten teemojen kehittelyä.
Vaikka antroposofit itse korostavat oppinsa eroavuutta teosofiasta, on eroa monesti varsin hankala havaita (3) . Keskeisin ero lieneekin siinä, että antroposofit katsovat edustavansa nimenomaan hengentiedettä (4). He eivät mielellään esittäydy uskonnollisena lahkona tai kulttina (5), vaan antroposofiaa kuvaillaan tieteelliseen ajatteluun verrattavana salatun maailman tutkimuksena. Wilenius (1995, 42) pyrkii jopa korostamaan sitä, kuinka Steineria häiritsi se, että teosofisesta kirjallisuudesta puuttui vakava tieteellinen ote. On kuitenkin täysin harhaanjohtavaa väittää Steinerin ajattelutapaa tieteelliseksi.
Filosofisessa vaiheessaan Steiner tutki toki tieto-opillisia ongelmia, mutta hänen tieto-opilliset näkemyksensäkin loivat pohjaa hänen antroposofiselle vaiheelleen. Yleensä (esim. Tapio 1993, 11–22; Turunen 1990, 186) Steinerin tietoteoriaa luonnehditaan objektiiviseksi idealismiksi. Toisaalta Steinerin tieto-opissa on keskeistä subjektiivisuus ja riippumattomuus objektiivisesta todellisuudesta. Steiner (1989, 7) nimittäin katsoi, että totuus on lähinnä ”ihmishengen vapaa luomus”. Tästä lähtökohdasta onkin lyhyt matka siihen, mitä Steiner alkoi kutsua antroposofiseksi hengentieteeksi. (Ks. myös Tapio 1993, 11, 20; Turunen 1990, 186.)
Steinerin (1981, 18) mukaan ”aistittavan maailman takana on aisteille ja aisteihin sitoutuneelle ajatukselle saavuttamaton maailma”. Hengentieteen tarkoituksena on nimenomaan tarkastella tätä henkistä maailmaa. Samalla Steiner piti luonnontiedettä riittämättömänä. Steinerin (1981; 1977) mukaan nimittäin luonnontiede rajoittuu aistittavaan maailmaan. Tarvitaan siis hengentiedettä hahmottamaan koko todellisuus.
Hengentieteelleen Steiner esitteli erityisiä tutkimusmetodeja. Viimeistään nämä metodit paljastavat antroposofian pseudotieteellisyyden. Hengentiedettä harjoitetaan nimittäin selvänäköisyyden ja meditaation avulla. Steinerin (1983, 6) mukaan jokaisen ihmisen on mahdollista saada tietoa henkisestä todellisuudesta yliaistillisen havaintokyvyn avulla, jos hän kehittää itselleen ”tavallisia aisteja korkeammat havaintoelimet”. Esimerkiksi kirjassaan ”Antroposofinen hengentiede” Steiner (1981) kuvailee erilaisia harjoituksia, joilla ihminen voi kehittää henkistä havaintokykyään. Kosmoksen ja maapallon tiloista voidaan saada tietoa siksi, että kosmoksella on oma muistinsa, joka tallettaa kaiken tapahtuneen. Steiner kutsui tätä muistia teosofien tavoin akasha-kirjoiksi.
Steiner piti itseään suurena selvänäkijänä, jolla oli pääsy akasha-kirjoihin ja näin ollen siis kaikkeen salattuun tietoon. Hän väitti kokeneensa erilaisia yliluonnollisia ilmiöitä jo lapsuudestaan lähtien. Kirjassaan ”Henkisen maailman kynnys” Steiner (1978) kertoo näkevänsä henkimaailmassa maahisia, vetehisiä, keijukaisia ja tulenhenkiä. Lisäksi hän luulotteli pitävänsä yhteyttä kuolleiden henkiin. Steinerin hengentieteellistä tutkimusmenetelmää on sittemmin yritetty soveltaa niin luonnon kuin kulttuurin ja yhteiskunnankin tutkimuksessa (yhteenvetona ks. Wilenius 2000). Kaikessa huvittavuudessaan jopa lehmänsontaa (Valkama 1989) ja linnunlaulua (Valkama 1992) on tarkasteltu hengentieteen menetelmin. Luonnollisestikaan näillä keinoilla hankittu ”tieto” ei missään tapauksessa täytä ensimmäistäkään tieteellisen tiedon kriteeriä. Steiner tavoitteli salattua ”korkeampaa” tietoa, jolla ei ole mitään tekemistä julkisesti perusteltuun ja kommunikoitavissa olevaan tietoon pyrkivän tieteen kanssa (Niiniluoto 1984, 151). Hengentieteen tuloksia ei Steinerin (1977, 20) mukaan edes tarvitse perinteisen tieteen käsittämässä muodossa erikseen todistaa. (6)
Mitä Steiner sitten sai hengentieteellisillä ”tutkimuksillaan” selville? Hän sepitteli omituisia tarinoitaan niin maailmankaikkeuden synnystä ja kehityksestä, kansansieluista, juuriroduista, Lemuriasta ja Atlantiksesta, luonnonhengistä. Hän korjaili Raamatussa esitettyjä kertomuksia. Hän kertoi näkemyksiään niin lääkinnästä, kasvatuksesta kuin maanviljelystä. Koko Steinerin huomattavan laaja tuotanto perustuu hänen selvänäkökyvyillään hankkimiinsa tietoihin. Steinerin tekstit eivät ole älyllisesti vaativia tai vaikeasti ymmärrettäviä. Sen sijaan sekavuutta ja suorastaan maanisuuteen viittaavaa toistoa teksteissä on kautta linjan (7).
Esimerkiksi maailmankaikkeuden historian osalta Steiner väittää, että Maa-planeetta on jo käynyt läpi kolme aikaisempaa planetaarista tilaa. Aikaisemmat ruumiillistumat ovat olleet Saturnus, Aurinko ja Kuu. Sielunvaellusopille analogisesti ruumiillistumien välillä on ollut henkinen tila. Maan kehitys ei pääty nykyiseen vaiheeseen, vaan edessä on vielä kolme uutta ruumiillistumaa, jotka ovat Jupiter, Venus ja Vulkanus. (Ks. Steiner 1981, 90–93.) Steiner (1988) jopa väitti, että planeetoilla on tunteita. Kuun hän selitti vielä suhteellisesti lyhyt aika sitten olleen osa maata (Steiner 1981).
Steinerin ihmiskäsitys on keskeinen osa hänen oppiaan, koska siihen pohjautuvat monet hänen oppiensa sovellutukset. Ihmisen ja hänen olemuspuoltensa kehityksen Steiner liittää planetaarisiin kehityskausiin. Nykyisessä kehitysmuodossaan ihminen on Steinerin mukaan ollut olemassa vasta Maan kaudella. Tärkeintä ihmiskäsityksessä on se, että ihmisellä on fyysisen ruumiin lisäksi myös muita olemuspuolia. Fyysisen ruumiin lisäksi Steiner puhuu eetteri- eli elämänruumiista, joka ylläpitää ihmisen elintoimintoja. Astraali- eli sieluruumis puolestaan tekee ihmisestä tajuavan ja tuntevan olennon. Neljäs olemuspuoli on Steinerin mukaan minä, joka onkin ihmisen sisin ydin ja korkeamman ihmisluonnon kantaja. Ihmisen kehitysvaiheet Steiner jakoi seitsemään 7-vuotiskauteen. (Steiner 1981; 1983.)
Steinerilla oli myös rotuteoria. On tietysti huomattava, että Steiner korosti monessa yhteydessä kaikkien kansojen humaania yhtenäisyyttä. Tästä huolimatta hän muissa yhteyksissä asettaa eri ”rotujen” edustajat varsin voimakkaasti eri asemiin. Karkeasti ottaen Steinerin rotuteoriassa on kysymys siitä, että eri alalajeihin jakautuvat ”juurirodut” seuraavat toisiaan kronologisessa järjestyksessä henkisen evoluution edetessä. Korkeimmalla henkisellä tasolla ovat ns. arjalaiset ja erityisesti pohjoismais-germaaninen arjalaisten alarotu. (Ks. Staudenmaier 2001 ja siinä mainitut lähteet). Varsinkin juutalaisista Steiner kirjoitti eräissä yhteyksissä samaan sävyyn kuin natsit (yhteenvetona ks. Dugan 1996) (8).
Nykyään rotuteoria on tietysti poliittisesti kiusallinen antroposofeille. Sven Ove Hanssonin (1992) mukaan esimerkiksi ruotsalaisten antroposofien käymässä keskustelussa rotuteoria olikin selvästi suositumpi aihe vielä 1960-luvulla, joskin joitain merkkejä siitä näkyi vielä 1980-luvullakin. Unohduksiin rotuteoria ei kuitenkaan ole vajonnut, sillä Hollannissa 1990-luvun puolivälissä aiheutti suuren skandaalin eräiden steineroppilaiden vanhempien havainnot siitä, kuinka heidän lapsilleen oli koulussa opetettu Steinerin rotuteoriaa. Saksassa koettiin samanlainen skandaali vuonna 2000. Myös Dugan (1996) raportoi keränneensä rasistiset steinerlainauksensa tuoreesta ja yhä käytössä olevasta materiaalista. Hollannissa asetettiin riippumaton komissio tutkimaan Steinerin kirjoituksissa esiintyvää rasismia. Komitea totesi, että kirjoituksissa oli useita kohtia, jotka rikkovat Hollannin nykylakeja. Monin paikoin Steineria on vaikea lukea huvittumatta. Kenties huikeinta luettavaa on Steinerin teos ”Yleinen ihmisoppi” (1989). Kirja on koottu luennoista, joita Steiner piti ensimmäisen perustamansa koulun opettajille loppukesällä 1919. Kirjassa Steiner mm. kuvailee fysiologisten tapahtumien vaikutuksia lapsen kehitykseen. Hän esittelee ”aivan uutta fysiologiaa”, jota ”nykyisellä tieteellä ei vielä ole” (mt., 10). Tämän fysiologian mukaan ”päässä meillä on varsinainen pää. Päässä meillä on vartalo: kaikki mikä kuuluu nenään. Ja päässä meillä on jäsentenosa, joka jatkuu ruumiinonteloon: kaikki, mikä liittyy suuhun. Näin me voimme ihmisen päässä nähdä kaiken, mitä ihmisessä ruumiillisesti on” (mt., 192). ”Ihmistä vastassa olevasta ulkomaailmasta” Steiner (mt., 181–182) toteaa, että ”henkis-sielullinen” pyrkii jatkuvasti imemään ihmistä itseensä, jolloin ihminen menettää ruumiillisuuttaan ulkomaailmaan. ”Ja ellei henki ole kyllin vahva, meidän itsemme täytyy leikata itsestämme kappaleita, kuten esimerkiksi kynsiä, koska ulkoapäin vaikuttava henki tahtoo imuvaikutuksellaan ne hävittää”. On syytä huomata, että kyseistä kirjaa käytetään yhä Snellman-korkeakoulussa steineropettajien koulutuksessa eräänä keskeisimmistä oppikirjoista.
Erittäin tärkeä seikka antroposofian menestykselle on kuitenkin ollut se, että toisin kuin muut teosofit, Steiner kehitti lukuisia pseudotieteellisiä käytännön sovellutuksia opeistaan. Wileniuksen (1995, 124) keräämien tietojen mukaan maailmassa toimi 1990-luvun alkupuolella noin kymmenen tuhatta antroposofisesta aloitteesta syntynyttä laitosta, vaikka aktiivisia antroposofisen seuran jäseniä laskettiin tuolloin olevan vain muutama kymmenen tuhatta. Tunnetuimpia näistä sovellutuksista ovat steinerkoulut, antroposofinen lääkintä ja biodynaaminen viljely.
Steinerkoulut ovat levinneet ympäri maailmaa. Suomeen niitä on perustettu 1950-luvun lopulta lähtien (ks. Hernberg 1999). Steinerpedagogiikka perustuu luonnollisesti Steinerin luomaan ihmis- ja kasvatuskäsitykseen. Kasvatus on Steinerin mukaan ennen kaikkea ihmisen olemuksen kasvamaan saattamista. Steiner antaa kaikelle kasvatukselle hengentieteellisen, ihmisen olemukseen ja sen kehittymiseen liittyvän perustelun (Tapio 1993). Pedagogiikka on siis tiukassa yhteydessä antroposofiaan.
Steinerin kasvatusajatteluun liittyykin ainesta, jonka suotuisuutta tai mielekkyyttä ei ole tieteen eikä myöskään kasvatuskäytäntöjen keinoin voitu todentaa. Sellaisia ovat mm. lapsen kasvun hitauden korostaminen, tiukka ikäkausispesifisyys ja käsitteellisen ajattelun viivyttäminen (ks. Tapio 1993). Myös nk. temperamenttijaottelu perustuu pelkästään Steinerin auktoriteettiin eikä minkäänlaiseen tieteelliseen näyttöön. Steinerkoulun päivärutiineissa on monia omituisuuksia. On aamuruno, ruokaruno, näkemiin-seremonia, Mikaelin juhla jne. Oppiaineista merkillisin lienee eurytmia, joka ulkopuolisille yleensä esitellään jonkinlaisena taideliikuntalajina. Steiner (2000, 39) itse sen sijaan kertoi, että eurytmian avulla pyritään nimenomaan lisäämään selvänäköisyyttä.
Tietysti on huomattava, että kuten kaikissa kouluissa, riippuu koulutuntien sisältö steinerkoulussakin pitkälti opettajista. Joka tapauksessa koulun arkikäytännöt pohjautuvat tiukasti Steinerin hengentieteellisiin löydöksiin. (Ks. myös Lombard 2000, 10.) Antroposofiaa ei varsinaisesti kuitenkaan steinerkouluissa opeteta. Steiner itsekin totesi, ettei sellainen olisi mahdollistakaan. Täysin toinen asia sitten on se, missä määrin antroposofia välittyy opetukseen. Yleensä steinerpedagogiikkaa markkinoidaan suurelle yleisölle metodikouluna. Kuitenkin jopa Kari Turunen (1990), joka pitää Steineria ”merkittävänä ajattelunsa virittäjänä” ja ”suorastaan kohtalonaan” (mt., 8), myöntää varsin suoraan, että steinerkoulua ei voida pitää pelkästään metodikouluna. Turunen (mt., 317) toteaa, että ”maailmankatsomusta ja metodia ei tietysti ole helppo pitää erillään, koska opettavat ovat usein antroposofeja. Niinpä heidän käsityksensä ja toimintaotteensa heijastavat tätä maailmankatsomusta vaikka antroposofisesta mielenmuokkauksesta pidättäydyttäisiinkin.” Saman toteaa myös Tarja Ehnqvist (2000), jonka analyysin mukaan antroposofia välittyy selvästi Helsingin Rudolf Steiner-koulun opetussuunnitelman filosofisiin perusteisiin, tavoitteisiin ja oppisisältöihin käsittäen metodit, tietoteorian, ihmiskäsityksen, opettajankoulutuksen, koulun hallinnon ja koulun kehittämisen. Steinerpedagogiikka ei ole metodi, jota voitaisiin soveltaa irrallaan sen antroposofisesta taustasta. Opintosuunnitelmassa painotetaan antroposofisen ihmistiedon ja antroposofisen elämänkatsomuksen tärkeyttä kaikessa kasvatustoiminnassa. Eri puolilla maailmaa on kiinnitetty huomiota myös siihen, kuinka puutteellisen kasvatustieteellisen koulutuksen steineropettajat saavat. Pääpaino opettajien koulutuksessa onkin antroposofialla. Dugan (1993–1994) toteaa, että steineropettajien koulutus on lähempänä lähetyssaarnaajan kuin opettajan koulutusta. (9)
Eräs tuoreimmista steinerpedagogiikan esittelyistä on Hermann Koepken (1999) teos ”Seitsemänvuotias lapsi – koulukypsyys”. Kirja suorastaan vilisee perustelemattomia ja mihinkään varsinaiseen näyttöön perustumattomia väittämiä. Esimerkiksi esikouluopetuksen aloittaminen nähdään syynä sille, että lasten hampaiden vaihtumisen kehitys on vinoutunut, josta puolestaan väitetään seuranneen lukihäiriöitä ja laskemiskyvyn häiriöitä (mt., 39). Steineria siteeraten kirjassa (mt., 134) väitetään vasenkätisyyden olevan seuraus siitä, että henkilö on tehnyt liian paljon työtä edellisessä elämässään. Kirjassa annetaankin useita vihjauksia siitä, että vasenkätiset pitäisi ohjata oikeakätisiksi tavalla, jota mikään nykyaikainen kasvatustieteellinen näkemys ei suosittele.
Kuten Steinerin kasvatusnäkemykset, perustuu myös antroposofinen lääkintä tiukasti Steinerin pseudotieteelliseen ihmiskäsitykseen ja kaiken tietämyksen vastaisiin ihmisen fysiologiaa koskeviin väittämiin (ks. esim. Antroposofisen lääketieteen yhdistys 1995; kriittisenä arviona ks. Puustinen & Saano 1995; Ollikainen 1997, 178–180). Ihmisen terveys nähdään tilana, jossa ihmisruumiin eri tasot ja toiminnalliset kokonaisuudet ovat tasapainossa. Toiminnallisina kokonaisuuksina antroposofit erottavat aistihermoratajärjestelmän, aineenvaihdunta-raajajärjestelmän ja rytmisen järjestelmän. Jos tasapaino järkkyy, ihminen sairastuu. Toisaalta terveys ja sairaus kytketään antroposofisessa lääkinnässä sielunvaellusoppiin. Esimerkiksi lasten kuumeilu ja tartuntasairaudet aiheutuvat antroposofisen näkemyksen mukaan siitä, että jälleensyntymisen kierrossa sieluruumis laskeutuu lapsen fyysiseen ruumiiseen hänen ensimmäisinä elinvuosinaan. Vaikka antroposofisen lääketieteen yhdistys (1995, 6) haluaa itse korostaa, etteivät he väheksy koululääketieteen tietämystä ja koulutusta, antroposofien näkemykset sairauksien hoidosta poiketa huomattavasti siitä, mihin lääketieteessä on totuttu. Sairauksilla nähdään pedagogisia vaikutuksia. Esimerkiksi Koepken (1999, 118) kirjassa todetaan, että jos taudinkulku jää epätäydelliseksi ruumiin alueella, se voi johtaa pysähtymiseen sielun alueella. Huolestuttavimpia antroposofisen lääkinnän ajatuksia on se, että jos lapsi kuolee tai vammautuu taudin seurauksena, nähdään tämä vain hyödyllisenä tulevien jälleensyntymisten kannalta, koska näin entisissä elämissä kertynyt huono karma vähenee. Myös rokotuksia pidetään haitallisina, koska tautien ja kuumeen avulla sieluruumis pääsee paremmin kiinnittymään fyysiseen ruumiiseen ja lapsen kehitysprosessi näin vahvistuu. Lääkkeiden sijasta täytyy keskittyä lapsen henkiseen tukemiseen. Antroposofisiin hoitomuotoihin kuuluukin mm. erilaisia taiteellisia terapiamuotoja, kuten hoitoeurytmiaa, rytmistä hierontaa ja hydroterapiaa. Antroposofisessa farmasiassa potensointimenelmän käyttö on hyvin keskeinen. (Antroposofisen lääketieteen yhdistys 1995; Puustinen & Saano 1995; Ollikainen 1997, 178–180.)
Steinerin oppien sovellutuksista biodynaaminen viljely on myös laajalti tunnettu. Toisin kuin biologinen viljely, pohjautuu biodynaaminen viljely astrologiaan. Eläinradan eri merkkien uskotaan olevan yhteydessä maahan, veteen, ilmaan ja tuleen. Olennaista biodynaamisessa viljelyssä on myös erilaisten maagisten preparaattien käyttö. Preparaattien tarkoituksena on ohjailla kosmisten voimien vaikutuksia ja täten edistää mm. siementen itävyyttä sekä juuriston ja lehtien muodostumista. Preparaatit valmistetaan lehmän lannasta, mineraaleista, kristallista tai kvartsista. Preparaatti kompostoidaan lehmän sarveen, joka kaivetaan maahan. (Ollikainen 1997, 180–182; Arman & Pettersson 1983)
Steiner kirjoitti paljon. Hänen koko tuotantonsa lasketaan käsittävän noin 89.000 sivua. Kirjoittaessaan hän yritti jo varautua siihen, että hänen kirjoituksiaan arvostellaan. Hän pyrki jo etukäteen tekemään kritiikin mahdottomaksi. Hän kehotti lukijoitaan jatkuvasti olemaan ”ennakkoluulottomia”, varsinkin hänen esittäessään jotakin ”selvästi tieteellisen maailmankuvan vastaista”. Steiner vaati, että hänen oppinsa tulee ottaa vastaan sellaisenaan. Joka ei Steineria luettuaan ole tullut vakuuttuneeksi hänen näkemystensä oikeellisuudesta, on ”materialististen ennakkoluulojen” vallassa.
Steiner osasi väistää kriittistä arviointia myös siten, että hän ei halunnut esitellä oppejaan kokonaisuudessaan. Antroposofiaan on perehdyttävä vähitellen. Perustavalla tavalla oppiin voi perehtyä vasta sitten kun on päässyt eroon kriittisestä asenteesta (ks. myös Hansson 1991). Antroposofit sitoutuvatkin pidättäytymään keskustelusta Steinerin opetuksia kriittisesti arvioivien henkilöiden kanssa. Tämä todetaan antroposofisen liiton säännöissäkin (10).
Steinerin menestys alkuvaiheessaan perustui mitä ilmeisimmin siihen, että hän onnistui mobilisoimaan taakseen huomattavan määrän teosofisen liikkeen jäsenistä. Jäsenkunnan taustan huomioiden on helppo olettaa, että ainakin taloudellisia resursseja oli riittämiin (11). Liikkeen pääpaikaksi muodostui Dornach Sveitsissä, jossa yhdistys on merkitty kaupparekisteriin. Mutta aika oli muutenkin otollinen Steinerille. Kun luonnontieteen kehitys oli alkanut kyseenalaistaa kristillistä ajattelua, haettiin uutta selitystä maailman mysteereille esimerkiksi juuri teosofiaan pohjautuvista liikkeistä. Ajankohdalle tyypillistä olivat myös yleisempi kriittisyys kristillistä yhtenäiskulttuuria kohtaan ja pyrkimykset elvyttää kansallista kulttuuria (ks. Niinimäki 1979, 164).
Antroposofien nykyisen menestyksen syitä on vaikea arvioida. Oma merkityksensä voi olla sillä, että antroposofian harjoittajat kokevat uskonnollisia elämyksiä Steinerin opeista. Tähän tietysti on jokaisella oikeus. Steinerin ajattelun keskeisten uskonnollisten dogmien suosio on kuitenkin kulttuurissamme niin häviän pieni (ks. esim. Heino 1997), ettei tämä selitys ole riittävä. Uskottavampi selitys on, että ihmiset eivät tiedä antroposofiasta riittävästi voidakseen arvioida sitä (12). Antroposofian käytännön sovellutusten taustalla olevia okkultistia oppirakennelmia ei yleensä kerrota. Sen sijaan antroposofit pyrkivät esittelemään kytkentöjä, joilla tiedetään olevan pelkästään myönteisiä konnotaatioita. Esimerkiksi steinerkouluja esitellään luovuutta edistävinä, vaikka koulun arkitodellisuus ei edes tue tätä kytkentää. Kouluja on myös esitelty vaihtoehtona ajoittain arvostelun kohteeksi joutuvalle peruskoululle. Samaten biodynaaminen viljely pyritään kytkemään ympäristönsuojeluun. Itse asiassa koko oppirakennelma, joka kuitenkin on vain eräs versio teosofiasta, johon on lisätty roima annos pseudotieteellistä luulottelukulttuuria, halutaan esittää tieteellisenä oppijärjestelmänä ja antroposofinen liitto jonkinlaisena kulttuurijärjestönä. Ei siis ole kovinkaan yllättävää, että useissa maissa antroposofit ovat onnistuneet houkuttelemaan toimintaansa monia merkittäviäkin kulttuurihenkilöitä (ks. esim. Blomqvist 1989). Näillä keinoilla antroposofit ovat keränneet suosiota ilman, että heidän oppiensa lähtökohtia on juurikaan arvioitu objektiivisesti. Håkan Blomqvistin (1989) sanoja lainatakseni antroposofia on okkultismia, josta on tullut sisäsiistiä. Antroposofia on todellakin rajatiedon aktiivisin alue, joka levittää tehokkaasti ja järjestäytyneesti pseudotieteellistä maailmankuvaa.
Kirjoittaja, VTT Heikki Ervasti, toimii Turun yliopistossa dosenttina.