Yhdysvaltalainen tähtitieteilijä ja skeptikko Carl Sagan (1934–1996) on sanonut tieteen olevan parhain koskaan rakennettu huuhaan tunnistin. Muun muassa SETI-ohjelman (maan ulkopuolisen älyn etsintä) käynnistäjänä ja kirjan ”Ensimmäinen yhteys” (jonka elokuvaversiossa pääosaa esitti Jodie Foster) kirjoittajana tunnettu Sagan taisteli väsymättömästi suvaitsemattomuutta, tietämättömyyttä ja taikauskoa vastaan. Hänellä oli taito kertoa tieteellisestä tutkimuksesta kansantajuisesti. Kirjassaan ”The Demon-Haunted World: Science as a Candle in the Dark (Ballantine Books 1997) Sagan antoi joitakin työkaluja huuhaan tunnistamiseen. Seuraavassa kymmenen parasta:
Michael Shermer (s.1954) on skeptikkojärjestö Skeptics Societyn puheenjohtaja sekä Skeptic-lehden kustantaja ja päätoimittaja. Shermer on koulutukseltaan psykologi, mutta hän on myös väitellyt tohtoriksi tieteenhistoriassa. Seuraavassa Shermer esittää kymmenen kysymystä huuhaan tunnistamiseen:
Tärkeimmässä koskaan kirjoitetussa tieteen filosofiaa käsittelevässä kirjassaan ”The Philosophy of Physical Science” Sir Arthur Stanley Eddington tekee seuraavan havainnon: fysikaalisten tieteiden päätöksissä havainto edustaa kaikkein korkeinta oikeutta. Eikö olekin yksinkertaista? Annamme kiistan aina oikeuden ratkaistavaksi. Päätös tulee olemaan eittämätön. Jos asia olisi näin yksinkertainen, Edingtonin olisi tuskin täytynyt kirjoittaa tästä kysymyksestä kokonaista kirjaa, joka sisältää kaikki tieteilijöiden työssään kohtaamat ongelmat. Ongelmana on, että oikeusistuimen ovat miehittäneet epäloogiset, tunteelliset, minäkeskeiset, kulttuurillisesti ahdasmieliset ja sosiaalisesti piintyneet havainnoitsijat. Havainnot eivät koskaan puhu omasta puolestaan. Ne suodattuvat erehtyväisten aivojen läpi ja ajatteluprosessi voi todella usein mennä pieleen. Näin ei tapahdu ainoastaan pseudotieteilijöille, parapsykologeille ja herkkäuskoiselle kansalle, sillä monitahoisia ajattelun epäjohdonmukaisuuksia sattuu valitettavasti kenelle tahansa, myös mitä vankoimmille ja huolellisimille skeptikoille ja tiedemiehille. Jopa skeptisismi, äärimmillään, voi toimia esteenä luovalle ja kriittiselle ajattelulle. Siksi on syytä käydä läpi tapauksia, joissa ajattelu voi mennä pieleen.
Etsiessään ymmärrystä fyysiseen maailmaan Werner Heisenberg päätyi johtopäätökseen: ”Mitä me havainnoimme, ei ole luonto itse, vaan luonto, joka näyttäytyy meille kulloisenkin kysymyksenasettelun mukaan.” Tämä on totta erityisesti kvanttimekaniikassa, missä Kööpenhaminan tulkinta (tunnettu myös Heisenbergin epätarkkuusperiaatteena) esittää: ”Funktion todennäköisyys ei määrää tiettyä tapahtumaa, mutta kuvaa mahdollisten tapausten jatkumoa, kunnes mittaus häiritsee systeemin eristyneisyyttä ja yksittäinen tapahtuma toteutuu.” Kööpenhaminan periaate eliminoi yksi-yhteen -korrelaation teorian ja todellisuuden välillä. Teoria, osittain, hahmottaa todellisuutta. Todellisuus on tietysti olemassa itsenäisenä havainnosta riippumatta, mutta meidän kykymme havainnoida sitä saa vahvasti vaikutteita niiden teorioiden läpi, joiden avulla tutkimme sitä. Eddington esittää: ”Oletetaan, että taiteilija esittää mielikuvituksellisen teorian, jonka mukaan ihmisen pään muoto on olemassa karkeassa marmorin palasessa. Kaikki meidän rationaaliset kannanottomme tietenkin vastustavat moista spekulaatiota ihmismuodosta. Olisi järjetöntä, että luonto olisi pannut tuon muodon kiven sisään. Mutta taiteilija osoittaa teoriansa toimivan käytännössä, jopa varsin alkeellisen työkalun avulla. Ainoastaan talttaa käyttäen hän erottaa tuon muodon tutkittavaksemme – voitokkaasti hän on todistanut teoriansa.” Tämä on totta, ei ainoastaan luonnontieteissä, vaan myös kaikissa maailmasta tekemissämme havainnoissa. Kun Kristoffer Kolumbus saapui uudelle mantereelle, hän oli henkisesti valmistautunut tulevansa Aasiaan, ja oli siten valmistautunut myös tekemään tulkintansa sen mukaan. Kaneli oli siihen aikaan arvokas aasialainen mauste, joten ensimmäisen pensaan, joka tuoksui sen kaltaiselta, tulkittiin olevan kanelia. Kun kohdalle osui ”bursera simarupa”, Kolumbus päätteli sen olevan Aasian puoleista laatua välimeren liimapuusta. Jopa Kolumbuksen lääkäri eryhtyi karibianjuurissa, joita piti kiinalaisena raparperina. Teoria siis on, että Aasia tuottaa aasialaisia havaintoja, vaikka Kolumbus vietti suuren osan ajastaan täysin eri paikassa. Väärän teorian valta eksyttää tunteemme ja mielemme.
Fyysikko John Archibald Wheeler huomasi, että muutos kvanttimekanismien ajattelussa on kiihdyttänyt luonnon ymmärtämistämme. Jopa havainnoidessaan niin pientä objektia kuin elektronia, hänen piti särkeä lasi. Hänen piti päästä sisälle. Hänen piti asentaa valitsemansa mittalaite. Riippuu hänestä, haluaako hän mitata paikkaa vai hetkeä. Asettamalla mittalaitteen mittaamamaan yhtä hän estää itseään asettamasta mittalaitetta mittaamaan toista. Mittaustapahtuma muuttaa elektronin tilaa: kaikkeus ei tulee jälkeenpäin olemaan sama. Ongelma on todellinen erityisesti humanistisilla ja sosiaalisilla aloilla, joissa ongelman tutkiminen muuttaa sitä.
Käytetyn laitteen tyyppi ja menetelmä, miten se on kytketty kokeeseen, määrittelee hyvin paljon kokeen tuloksen. Teleskoopin koko esimerkiksi on läpi historian mallittanut teoriaa universumin koosta. Hubblen 60 ja 100 tuuman kaukoputket Wilson-vuorella eteläkaliforniassa esimerkiksi antoivat Hubblelle voiman analysoida yksittäisiä tähtiä toisissa galakseissa; ilmeni, että nuo himmeät kohteet, tähtisumut, joiden oli luultu olevan omassa galaksissamme, olivatkin itse asiassa erillisiä galakseja. 1800-luvulla älykkyyttä määritettiin kallon koon mittauksella, tänään sitä määritellään älykkyysosamääränä. Kuvatakseen tätä ongelmaa Eddington tarjoaa viisaan analogian: ”Kuvitellaanpa, että kalantutkija tutkii valtameren eliöitä. Hän heittää verkon veteen ja nostaa ylös lajitelman kaloja. Arvioidessaan saalistaan tieteellisesti systemaattisella menetelmällä, hän päätyy kahteen yleistykseen: 1) Mikään merenelävä ei ole kahta tuumaa lyhempi. 2) Kaikilla merenelävillä on kidukset. Tämän analogian hyväksyessään saalis vastaa luonnontieteet määrittävää tiedon runkoa ja verkko anturia, älykästä laitetta, jota käytämme saavuttaaksemme sen. Verkon heittäminen edustaa havaintoja. Päältäkatsoja voi sanoa, että ensimmäinen yleistys on väärin. Meressä on useita eliöitä, jotka ovat lyhempiä kuin kaksi tuumaa – ainoastaan verkko ei ole tarpeeksi tiheä niiden pyydystämiseen. Kalatutkija ohittaa huomautuksen halveksivasti: mikä tahansa verkkoon tarttumaton on ”ipso facto” – kalatutkimusalan tietämyksen ulkopuolella – kyseessä ei ole osa kalakuntaa, joka on määritelty kalatutkimuksen aihepiiriin. Lyhyesti: mitä verkkoni ei pyydystä, ei ole kala. Siten myös, mitä teleskooppini ei voi nähdä, ei ole siellä – ja mitä kokeeni ei voi mitata, ei ole tietoa.
Anekdootit eivät tee tiedettä. Anekdootit, kerrotut tarinat väitteiden tukena, eivät ole tiedettä. Ilman vahvistavia todisteita muista lähteistä tai jonkinlaisia fyysisiä todisteita, kymmenen anekdoottia ei ole yhtään parempi todistus kuin sata anekdoottia. Anekdootit ovat asenteellisten ja valikoivien tarinoiden kertojien sepittämiä. Maanviljelijä Bob Puckerbrushista, Kansasista, voi olla eräs rehellinen, kirkossa käyvä perheellinen mies, mutta tarvitsemme konkreettisia fysikaalisia todisteita muukalaisten avaruusaluksista tai ruumiista, emme pelkästään hänen tarinoitaan avaruusalusten laskeutumisista ja ufosieppauksista kello kolme yöllä jossakin autiolla metsätiellä. En välitä, jos Mary-tätisi syöpä parani katselemalla Marx-veljesten elokuvia tai syömällä teuraskanojen maksauutetta. Sairaus on saattanut kääntyä oireettomaksi itsestään, kuten joidenkin syöpälaatujen kanssa käy, tai sitten kyseessä oli väärä diagnoosi. Tarvitsemme kontrolloituja tutkimuksia, emme anekdootteja. Tarvitsemme sata syöpää sairastavaa, kaikki oikein diagnosoituja, joista 25 katselee Marx-veljesten elokuvia, 25 Alfred Hitchcockin elokuvia, 25 uutisia – ja loput 25 eivät katsele mitään. Sitten täytyy vähentää keskimääräinen oireiden lieveneminen itsestään kyseisen syöpätyypin kohdalla. Tämän jälkeen pitää muodostaa tilastollinen analyysi siitä, onko muodostettujen ryhmien välillä merkittävää eroa. Jos eroa on, mikä olisi epätavallista, täytyy vielä saada vahvistus muilta tieteilijöiltä, jotka tulkitsevat omia kokeitaan meistä riippumatta – tämä ennen kuin pidämme lehdistökonferenssin löytämästämme uudesta syövän parannusmenetelmästä.
Pukemalla uskomusjärjestelmä tieteen kaapuun käyttämällä tieteellistä kieltä ja erikoissanastoa, kuten tehdään ”luomistieteessä”, ei merkitse mitään ilman todisteita, kokeita ja varmennusta. Koska tiede on voimakas järjestelmä yhteiskunnassa, niin ne, jotka haluavat herättää kunnioitusta, mutteivät omaa todisteita, ohittavat tämän ongelman yrittäen näyttää ja kuulostaa asiallisilta. Tässä on klassinen esimerkki Santa Monica Newsin ”New Age” -palstalta: ”Tämä planeetta on uinumassa ionien vuoksi ja heräämäisillään tietoisesti ja henkisesti korkeampien energiataajuuksien vaikutuksesta.” Rajoitusten ja ennusten mestarit käyttävät samaa luovaa voimaa ilmentääkseen todellisuuttaan; kuitenkin toinen liikkuu spiraalilla alaspäin ja toinen ylöspäin, kumpikin lisäten tahollaan resonanssivärähtelyä. Kuinka? Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tämä tarkoittaa, mutta siinä on käytetty kielellisiä komponentteja fysikaalisista kokeista (”korkeammat energiataajuudet” ja ”resonanssivärähtely”. Nämä termit eivät ilmaise mitään ilman täsmennyksiä ja operationaalista määritelmää. Kuinka mitataan planeetan korkeampia energiataajuuksia tai ennustusten mestarin resonanssivärähtelyjä? Itse asiassa, mikä on ennustusten mestari?
Mahdottomia, pseudotieteellisiä väitteitä on tehty, vaikka niitä tukevat todisteet puuttuvat. Esimerksiksi L. Ron Hubbard avaa kirjansa ”Dianetiikka, mielenterveyden moderni tiede”, lauseella: ”Dianetiikan luominen on merkkipaalu ihmiselle, tulen keksimisen vertainen ja ylivoimainen sitten pyörän ja jousen keksimiseen.” Wilhelm Reich kutsui teoriaansa orgonomiaksi, biologian ja psykologian kopernikaanineksi vallankumoukseksi. Minulla on hämäperäisiltä tahoilta peräisin oleva paperi- ja kirjearkisto, joka on täynnä tällaisia kummallisia väitteitä (kutsun sitä ”kaiken teorian” -arkistoksi.) Myös tiedemiehet tekevät toisinaan saman erehdyksen. Kun he ovat väärässä, he maksavat korkean hinnan, kuten näimme 23. maaliskuuta 1989, jolloin Stanley Pons ja Martin Fleischman ilmoittivat maailmalle lehdistökonferenssissa, että he ovat keksineet hiukkasten kylmäfuusion. Tieteessä on asianmukainen tapa pitää lehdistökonferenssi vasta sen jälkeen, kun väite on testattu ja muut tieteilijät ovat sen vahvistaneet muissa laboratorioissa, ja sen jälkeen, kun se ilmestyy vertaisarvioidussa julkaisussa. Mitä epätavallisempi väite sitä epätavallisimpia todisteita täytyy olla ennen kuin tälläisia julistuksia tehdään.
Nikolaus Kopernikukselle naurettiin. Wrightin veljeksille naurettiin. Kyllä, myös Marx-veljeksille naurettiin. Entä sitten? Marttyyriksi tuleminen ei tarkoita vielä, että olet oikeassa. Wilhelm Reich vertasi itseään Peer Gyntiin, epäsovinnaiseen neroon yhteisön ulkopuolella, väärin ymmärrettyyn ja halveksittuun, kunnes hänen teoriansa osoitettiin oikeaksi. ”Mitä tahansa olette tehneet minulle tai tulette tekemään, joko ylistätte minua nerona tai suljette mielisairaalaan, joko jumaloitte minua pelastajananne tai hirtätte vakoilijana, ennemmin tai myöhemmin välttämättömyys pakottaa teidät käsittämään, että olen löytänyt elämän lait.” Historiassa on kyllänsä merkintöjä ja juoruja yksinäisistä marttyyritieteilijöiden työskentelystä arvostelijoitaan vastaan ja oman tutkimuskenttänsä tunnettujen oppien vastustamisesta. Moni heistä osoittautui olevan väärässä, emmekä muista heidän nimiään. Galileo Galileille, jolle näytettiin kidutusvälineitä totuuden huutamisen takia, löytyy tuhansia (tai kymmeniä tuhansia) pellepelottomia, joiden totuudet eivät koskaan läpäise tarkastusta sellaisenaan. Voiko Pelle todellakin olettaa, että tiedemiehillä olisi aikaa testata jokainen mielikuvituksellinen idea, joka hänen mieleensä juolahtaa? Ei. Jos haluaa tehdä tiedettä, on pelattava peliä tieteen säännöillä. Tämä sisältää sen, että opit tuntemaan oman kenttäsi tiedemiehet: kirjeenvaihtoa, puheluja, fakseja, sähköpostia kollegoiden kanssa – papereiden esittelemistä konferensseissa, artikkeleita vertaisarvioiduissa julkaisuissa jne. Galileo maksoi laskunsa ja oppi pelin säännöt. Samoin pitää pellepelottamien oppia.
Kenellä on velvollisuus todistaa mitä ja kenelle? Tähän nojaa tieteen luonne ja tietämys. Se, joka esittää epätavallisia väitteitä, on myös velvollinen todistamaan väitteensä asiantuntijoille ja yhteisölle sellaisessa laajuudessa (kokonaisuudessaan), että hänen uskomuksellaan on enemmän painoarvoa kuin sellaisella, jonka melkein kaikki muut hyväksyvät. Tämä toimii vähän niin kuin demokratia. Sinun pitää lobata saadaksesi mielipiteesi kuuluviin. Sinulla on johtavat asiantuntijat puolellasi, joten voit saada enemmistön vakuuttuneeksi ”äänestämään” väitteesi voimassaolevaa käsitystä paremmaksi. Lopulta, kun olet enemmistössä, todistamisvelvollisuus siirtyy sille, joka haluaa haastaa sinut omalla epätavallisella väitteellään. Luomisopin kannattajilla, kreationisteilla, on itsellään todistamisvelvollisuus osoittaa evoluutioteoria vääräksi ja se, miksi he olisivat oikeassa. Kehitysopin kannattajilla, evolutionisteilla, ei ole velvollisuutta puolustaa itseään (evolutionisteilla oli velvollisuus todistaa puoli vuosisataa Darwinin jälkeen ja nyt he voivat iloita kääntyneistä rooleista). Juutalaisten joukkomurhan toisessa maailmansodassa kieltävillä holokaustirevisionisteilla on todistamisen taakka osoittaa, ettei sellaista tapahtunut, tätä velvollisuutta ei ole holokaustihistorioitsijoilla. Eric Lernerin velvollisuus on näyttää toteen, ettei alkuräjähdystä koskaan tapahtunut – kosmologeilla ei ole velvollisuutta osoittaa, että niin tapahtui. Tämä on hinta, jonka joutuu maksamaan ollessaan sivullinen, siitä huolimatta onko oikeassa tai väärässä.
Klassinen ajattelun virhe on: ”luin jostakin, että…” tai ”kuulin jonkun sanovan, että…”. Ajanmittaan, kun huhusta tulee ”todellisuutta”, se on kulkenut ihmiseltä ihmiselle, usein suullisesti, ilman tarvetta asiaa tukeviin todisteisiin. Huhut, kuten urbaanit legendat saattavat tietenkin olla totta, mutta tavallisesti ne eivät ole. Teinipoika kertoo tositarinaa kohtaamastaan karanneesta proteesikoukkuisesta psykopaatista, joka metsästää autoja parkkipaikalla – lisäyksellä, että kotiin palatessa koukku löytyy roikkumasta matkustajan puoleisesta ovesta. Tai tarina katoavasta liftarista, jossa liftarityttö haihtuu jäljettömiin autosta, jonka jälkeen kuljettaja löytää autosta liftarin jättämän takin. Kuljettaja selvittää tytön kuolleen jo vuosi sitten samana päivämääränä, kun hän astui kyytiin, ja toimittaa takin myöhemmin tytön haudalle. (Näistä tarinoista on erilaisia versioita, mutta ydin on yleensä sama). Päivällisillä, joita joskus isännöin Stephen Jay Gouldille, tieteen historian professori Dan Kevles kertoi tarinan (jonka hän oletti olevan apokryfinen); siinä kaksi opiskelijaa lähtee hiihtoretkelle ennen loppututkintoa, eivätkä he ehdi ajallaan kokeeseen. He kertovat professorilleen, että heille oli sattunut rengasrikko, joten tämä antaa heille uuden mahdollisuuden seuraavana päivänä. Hän sijoittaa opiskelijat erillisiin huoneisiin, kysyy heiltä vain kaksi kysymystä: 1) viiden pisteen kysymys: ”mikä on veden kemiallinen kaava”; 2) 95:n pisteen kysymys: ”mikä rengas?” Sekä Gould että Carol Tavris, joka oli myös päivällisellä, olettivat tarinan olevan urbaani legenda, koska olivat kuulleet hämärästi samankaltaisen tarinan. Seuraavana päivänä toistin tarinan opiskelijoilleni. Kolme heistä purskahti samanaikaisesti ilmoille ”mikä rengas?” ennen kuin ehdin itse sanoa ratkaisevan repliikin. He olivat kuulleet tarinan keskikoulussa. Urbaanit legendat leviävät pitkään, laajalti ja nopeasti. Seuraavassa esimerkkejä huhuista, joilla ei mitään todellisuuspohjaa:
Vastaavia mieltä kutkuttavia tarinoita on tuhansia lisää, mutta niitä ei pidä ottaa vakavasti ilman tukevia todisteita.
Useimmat ihmiset ovat kylliksi varmoja ajattelemaan, että jos he eivät kykene selittämään jotakin, sen pitää olla tutkimuksen ulottumattomissa ja siksi todellinen paranormaali mysteerio. Ei ole mitään hämmästyttävämpää kuin amatööriarkeologit päättelemässä, että koska he eivät kykene selittämään, miten pyramidit rakennettiin, niiden täytyy olla avaruusolentojen luomuksia. Jopa ne, jotka ajattelevat järkevämmin, hyväksyvät, että jos asiantuntijat eivät kykene jotakin selittämään, asian pitää siten olla selittämätön. Tämä on usein nähty näennäisesti mahdottomia voimia vaativissa esityksissä, kuten lusikan taivutuksessa, kuumilla hiilillä kävelemisessä tai telepatiatempuissa, joiden on usein kuviteltu olevan paranormaaleja tai mystisiä luonteeltaan, koska useimmat ihmiset eivät pysty selittämään niitä. Ja kun heille on selitetty, useimmat ihmiset vastaavat ”niinpä, tietenkin” tai ”sehän on ilmeistä, kun sen ymmärtää”. Hiililläkävely on erityistapaus: ihmiset spekuloivat yliluonnollisilla voimilla, jotka voittavat kivun ja lämmön, tai mystisillä aivoista erittyvillä kemikaaleilla, jotka poistavat kivun ja estävät palamisen. Yksinkertainen selitys on, että kevyiden ja huokoisten hiilien lämmön säilyttämiskyky on matala ja kevyet ja huokoiset hiilet johtavat lämmön huonosti jalkaasi. Niin kauan kuin et jää seisomaan hiilten keskelle, et polta itseäsi. (Kuvittele kakkua 220-asteisessa uunissa. Ilma, kakku, ja vuoka ovat kaikki 220-asteisia. Ainoastaan metallivuoka polttaa kätesi, koska ilma ja kakku ovat kevyitä ja huokoisia ja niillä on matala lämpökapasiteetti ja lämmönjohtokyky). Tämän vuoksi taikurit eivät paljasta salaisuuksiaan. Useimmat heidän tempuistaan ovat äärimmäisen yksinkertaisia ja salaisuuden tunteminen hävittää tempusta taikurin. Maailmankaikkeudessa on useita aitoja ratkaisemattomia ongelmia ja on oikein todeta: ”emme vielä tiedä, mutta jonain päivänä ehkä tulemme tietämään.”
Tieteessä negatiivisten löytöjen, epäonnistumisten, arvoa ei voi ylikorostaa. Yleensä ne eivät ole haluttuja, ja usein ne jäävät julkaisematta. Mutta enimmäkseen epäonnistumiset tuovat meidät lähemmäksi totuutta. Rehellinen tiedemies myöntää erehdyksensä, koska hän tietää, että myös toiset tiedemiehet julkistavat kömmähdyksensä. Näin ei ole pseudotieteilijöiden kanssa. Epäonnistumiset ohitetaan tai usein ne selitetään, erityisesti silloin, kun ne paljastuvat. Jos he jäävät kiinni petkuttamisesta, he väittävät voimiensa usein kyllä toimivan, mutta ei painostuksen alla TV-esiintymisissä tai laboratorioissa. Juuri siksi heidän piti tällä kertaa huijata. Jos he yksinkertaisesti epäonnistuvat suorituksessaan, he keksivät useita luovia syitä: ”Liian tiuha kontrolli kokeissa aiheuttaa negatiiviset tulokset. Voimat eivät toimi skeptikkojen läsnäollessa. Voimat tulevat ja menevät, ja tämä oli juuri se hetki.” Lopuksi he väittävät, että jos skeptikot eivät kerran pysty selittämään kaikkea, pitää olla olemassa jotakin paranormaalia. He lankeavat ”selittämätön ei ole tutkittavissa” -harhapäätelmään. Jokaiselle meistä on harvinaista myöntää olleensa väärässä. Selityksen keksiminen on vähemmän itsetuntoa piinaavaa.
Ajallinen seuraavuus ei takaa syyseuraussuhdetta; tämä on tunnettu ”post hoc, ergo propter hoc” (tämän jälkeen, siksi tämän vuoksi) -päättelynä. Kyseessä on perusteiltaan lähinnä taikauskon muoto; pesäpalloilija ei aja partaansa ja lyö sen ansiosta kaksi kotijuoksua, uhkapelaajalla on onnenkenkä jalassaan. Myös tieteelliset tutkimukset voivat langeta tähän virhepäätelmään. Vuonna 1991 päädyttiin tutkimuksessa siihen, että rintaruokittujen lasten älykkyysosamäärä on korkeampi. Paljon elämöitiin siitä, miten äidinmaito lisää älykkyyttä. Pulloruokaa harrastavat äidit saatiin tuntemaan syyllisyyttä. Mutta pian tutkijat alkoivat miettiä, jospa rintaruokittuihin lapsiin kiinnitetään huomiota eri tavalla. Viettävätkö hoivaavat äidit enemmän aikaa lastensa kanssa ja aiheuttaako juuri äidin huomio korkeampaa älykkyyttä? Kuten David Hume opetti meitä oikein: asia, jossa kaksi tapahtumaa seuraa toisiaan järjestyksessä, ei tarkoita että niillä, tapahtumilla, olisi syy-seuraus -suhdetta.” Korrelaatio ei merkitse kausaliteettia.
Yhteensattumat ovat satunnaisuuden tyyppi – kahden tai usemman tapahtuman samanaikaisuus ilman ilmeistä kaavaa. Kun mielemme tuottaa yhteyden, joka näyttää epätodennäköiseltä, olemme alttiita ajattelemaan jonkun mystisen tai paranormaalin olevan meneillään. Otat puhelimen soittaaksesi Bobille. Samassa puhelin soi ja soittaja on Bob. ”Hei, mitkä ovat mahdollisuudet? Tämä ei voi olla pelkkä yhteensattuma. Ehkä minä ja Bob kommunikoimme telepaattisesti.” Monilla ihmisillä on huono käsitys todennäköisyyden laeista. Uhkapelurit voittavat kuutosen peräkanaa ja uskovat olevansa voittoputkessa. Tai sitten he ajattelevat olevansa häviämässä. He ovat juuri ennustaneet kummankin mahdollisen lopputuloksen – melko turvallinen veto. Todennäköisyys sille, että kahdella ihmisellä on sama syntymäpäivä 30 huoneessa olevan joukosta, on 71%; silti monia shokeeraa kohdata moinen ”yhteensattuma” ja he kuvittelevat asiassa olevan jotakin mystistä.Kuten B.F. Skinner osoitti laboratoriossa, ihmismieli etsii suhdetta tapahtumien väliltä ja usein löytää niitä, vaikkei niitä olisikaan. Raha-automaatit perustuvat skinneriläiseen periaatteisiin ajoittamisen vahvistamisesta. Kaatopaikkaihminen, kuten kaatopaikkarottakin, tarvitsee vain satunnaista pönkittämistä jatkaakseen kahvasta vetämistä. Mieli hoitaa lopun. Skeptikko ja taikuri James Randi on kertonut, että kun kommunismi romahti Neuvostoliitossa, siellä raportoitiin merkittävää nousua uskossa paranormaaliin. Ihmiset olivat yhtäkkiä vapaita höynäyttämään ja huijaamaan toisiaan. Kapitalismi on vähemmän odotuksenmukainen sosiaalinen rakennelma ja markkinoiden epävarmuus ja epävakaus edistää ihmisiä etsimään selityksiä kontroloidakseen sitä (ja elämää ylipäänsä). Selittävät teoriat kääntyvät usein kohti yliluonnollista ja paranormaalia. Monet toki uskovat havainnoineesa jotakin merkittävää maailman luonnosta.
Epätavallisia tapahtumia pitää arvioida sen luokittelun mukaan, jota ne edustavat. Bermudan kolmion tapauksessa, jossa laivat ja lentokoneet katoavat määrätyllä alueella mystisesti, mieleen tulee eittämättä salaperäiset avaruuden muukalaisten puuhat. Mutta meidän pitää arvioida, kuinka ”edustava” kyseinen ilmiö tuolla alueella on. Bermudan kolmiossa on paljon enemmän laivaliikennettä kuin sitä ympäröivillä alueilla, joten onnettomuudet ja haaksirikot ovat siellä myös todennäköisempiä. (Asian kääntöpuoli on, että alueella tapahtuu oikeastaan vähemmän onnettomuuksia suhteessa liikennemääriin kuin ympäröivillä reiteillä; joten näitä alueita pitäisi kutsua ehkä ”ei-Bermudan kolmioksi”.) Samalla tavalla tutkiessamme kummitustaloja meillä pitää olla melun, kirkaisujen ja muiden tapahtumien mittaamisen edustava takaraja, ennen kuin voimme sanoa, että esiintymä on epätavallinen (ja siksi mysteerio). Kuulen usein kotonani kolkuttavaa ääntä seinän takaa. Kummittelua? Enpä usko. Huono putkisto. Kuulen ajoittain rapinaa taloni kellarista. Poltergeist? Ei, rottia! Pitää varovaisesti sulkea pois kevyet selitykset ennen toisenlaisten selitysten hyväksymistä.
Tunteellisia sanoja käytetään tunteiden herättämiseksi ja rationalisuuden hämärtämiseksi. Ne voivat olla myönteisiä tunteita herättäviä sanoja – äitiys, kotimaa, yhtenäisyys, rehellisyys. Tai ne voivat olla kielteisiä tunteita herättäviä – raiskaus, syöpä, paha, terroristi. Poliitkot ovat mestareita tunteisiin vetoavien kielikuvien käytössä: ”inflaatio on yhteiskunnan syöpä” tai ”teollisuus raiskaa ympäristöä”. Samalla tavalla kielikuvat ja vertaukset voivat olla vahvoja kielellisiä työkaluja, mutta ne voivat olla myös harhaanjohtavia siinä tapuksessa, että johdattelevat ajattelua tunnetasolle tai kokonaan epäoleelliselle polulle. Esimerkiksi vuoden 1992 ehdokaspuheessaan demokraatti AL Gore rakensi mutkikkaan analogian kertomukseen sairaasta pojastaan, jota hän piti käsivarsillaan tämän ollessa kuolon kielissä ja kuinka hän lopulta hoivasi hänet takaisin elämään. Hän teki perusteellisen vertauksen sairaaseen maahansa, Yhdysvaltoihin, joka oli kuoleman rajoilla kahdentoista Bushin ja Reaganin vuoden jälkeen, ja joka piti nyt hoitaa terveeksi uuden hallinnon avulla. Vahvalla kielellisellä ilmaisulla voi siten katkaista kurssin niin puolesta kuin vastaankin.
Tämä vetoaa tietämättömyyteen tai tiedonpuutteeseen ja on sukua ”todistamisen taakan” ja ”selittämätöntä ei voi tutkia” -tapausten kanssa. Joku saattaa väittää, että koska et voi todistaa väitettä vääräksi, se on siis oikein. Esimerkiksi, jos et voi osoittaa, ettei mitään paranormaaleja kykyjä ole olemassa, niitä siten täytyy olla. Tämän väitteen nurinkurisuus tulee esillle tapauksessa, jossa joku väittää, että koska olet kykenemätön todistamaan joulupukin olemattomuutta, siitä seuraa se, että joulupukki on todellisuutta. Voit itse argumentoida vastaan samalla tavalla. Jos et voi todistaa joulupukkia, häntä ei ole olemassa. Väitteen pitävyys saadaan sitä tukevien myönteisten todisteiden kautta, ei todisteiden puuttumisesta väitettä vastaan. Toisin sanoen, tietämättömyyteen vetoaminen ei vie meitä lähemmäksi totuutta.
Kirjaimellisesti ”ihmiselle” ja ”olet joku toinen”. Nämä erheet johdattavat ajattelun harhaan ideasta henkilöön, joka esitti sen. (Eli asetutaan puolustusasemiin syyttämällä syyttäjää samasta asiasta.) Päämääränä on solvata vastustajaa siinä toivossa, että saattaa myös itse väitteen huonoon valoon. Kutsumalla jotakuta kommariksi, ateistiksi, hyväksikäyttäjäksi tai uusnatsiksi ei liity millään tavalla itse väitteeseen. Voi olla hyvä tietää, mitä uskonkuntaa tai ideologiaa joku edustaa, varsinkin jos sillä on vaikutusta hänen tutkimukseensa, mutta kumoavat väitteet pitää esittää suoraan (itse asiasta), ei epäsuorasti. Jos esimerkiksi holokaustirevisionisti on uusnatsi tai antisemitisti, tämä on hyvä tietää, koska on tiettyä painoarvoa tietää hänen mieltymyksissään korostaa tai ohittaa historiallisia tapahtumia. Mutta jos hän esimerkiksi väittää, ettei Adolf Hitlerillä ollut mitään suunnitelmaa Euroopan juutalaisten tuhoamiseksi, väitettä ei voi kumota sanomalla ”hän väittää noin, koska on uusnatsi”. Oli Hitlerillä suunnitelma tai ei, tämä kysymys voidaan selvittää historian keinoin. Samalla tavalla, ”tu queque”, jos joku väittää sinun harrastavan veronkiertoa, ”niinhän sinäkin teet” ei ole mikään selitys, vaikka saattakin olla perusteltu puolustus henkilökohtaista, ad hominem, hyökkäystä vastaan. (Kokeile tätä seuraavassa tilintarkastuksessa.)
Logiikassa liian yleistetty oletus on sopimaton induktioksi (oletukseksi). Arkielämässä sitä kutsutaan asenteeksi tai ennakkoluuloksi. Kummassakin tapauksessa päätelmät on tehty ennen kuin tosiasiat tukevat sitä. Koska aivomme kehittyivät alinomaan olemaan hälytystilassa ja löytämään yhteyksiä tapahtumien välillä sekä analysoimaan syitä ilmiöille (auttaakseen selvitymisessä), hätiköity yleistäminen on tyypillistä useimmille meistä. Pari huonoa opettajaa tekee koulusta yleisesti sopimattoman. Muutama huono auto johtaa päätelmään, että autot ovat yleensä epäluotettavia. Kourallista ryhmän jäseniä käytetään koko ryhmän arvostelussa. Tieteessä meidän pitää kerätä niin paljon tietoa kuin mahdollista ennen kuin julkaisemme päätelmämme. Tämän vuoksi Alfred Kinsey keräsi tiedot yli 10 000 miehestä ja naisesta ennen kuin alkoi tehdä päätelmiä ihmisen seksuaalista käyttäytymisestä. Kinseytä syytetään monesta asiasta, muttei liiasta yleistämisestä.
Geneettisen virheen kaltaisesti (mutta laajemmassa merkityksessä) tukeudumme ja luotamme vahvasti auktoriteetteihin kulttuurissamme, erityisesti jos heitä pidetään korkeasti älykkäinä. Älykkyysosamäärän voima on saavuttanut lähes mystiset suhteet viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana, mutta James Randi muistuttaa, että korkean äo:n omaamisella on usein vähän vaikutusta ihmisen kykyyn toimia rationaalisesti. Randi huomauttaa, että esimerkiksi usko paranormaaliin ei ole epätavallista Mensan jäsenistönkään keskuudessa, jotka edustavat 2 %:n huippua väestöstä – jotkut jopa väittävät omaavansa myös ensiluokkaisen paranormaaleja kykyjä tuottavan psi-arvon. Eliel Shneor, biokemisti ja Skeptic-lehden toimitusneuvosten jäsen, sanoo ongelman olevan: ”Yhteiskuntamme yksilöiden löyhä perinne kyetä tai haluta ajatella omasta puolestaan. Melkein joka hetki on kaikkialle tunkeutuvaa, melkein kaiken käsittävää painostavaa ohjausta siihen, mitä meidän tulee ajatella.” Randi on myös kiintynyt auktoriteettien parjaamiseen. Filosofian tohtoreille tulee hänen mukaansa heti tutkinnon suorittamisen jälkeen miltei mahdottomaksi sanoa kahta asiaa: ”en tiedä” ja ”olin väärässä”. Auktoriteetit, asiantuntijat, saattavat todennäköisemmin olla oikeassa oman kenttänsä tutkimuksen nojalla, mutta tämä ei takaa mitään. Heidän tutkimuksensa ei välttämättä pätevöi heitä antamaan hätiköityjä johtopäätöksiä jollakin muulla alueella.
Tämä tunnetaan myös negaationa ja termillä ”false dilemma” (väärä pulma). Tämä tarkoittaa suuntausta, jossa maailma jaetaan kahtia siten, että jos hylkäät jonkun teorian, niin sinun on hy-väksyttävä joku toinen teoria tilalle. Kyseessä on kreationistien suosikkitaktiikka: he väittävät, että elämä on joko luojan luomaa tai kehittynyt evoluutiossa. He viettävät suurimman osan ajastaan etsien virheitä evoluutioteoriasta. He päättelevät, että koska evoluutio on väärin, siitä seuraa, että Jumala loi maailman. Kuitenkin tieteellisissä vallankumouksissa ja paradigman muutoksissa pelkkä teorian hylkääminen ei riitä. Teoria pitää korvata sellaisella, joka selittää sekä ”normaalin” tiedon että ”merkillisyydet”, joita ei selitetty vanhassa teoriassa. Toisin sanoen kyseessä täytyy olla erinomainen malli, sen puolesta puhuvien todisteiden kera, ei pelkästään vain todiste vanhaa teoriaa vastaan.
Kehäpäätelmät tunnetaan ”redundanssina”, vetoamisena itse kysymykseen, tautologiana, toistona, erityisesti silloin, kun päätelmä tai väite on pelkästään saman oletuksen ilmaisu toisessa muodossa. Kristinuskon puolustelut (teologisessa mielessä) ovat täynnä tautologiaa. Onko Jumala olemassa? Kyllä. Mistä tiedät? Koska Raamattu sanoo niin. Mistä tiedät, että Raamattu on oikeassa? Koska se on Jumalan ilmoitus. Siten Jumala on, koska Jumala on. Myös tieteellä on omat kehäpäätelmänsä. Mikä on painovoima? Kappaleiden taipumus vetää toisiaan puoleensa. Miksi kappaleet vetävät toisiaan puoleensa? Painovoiman vuoksi. Toisin sanoen painovoima on, koska painovoima on. Ongelma on määrittelyissä, joita on vaikea tehdä ajattelematta tautologisesti: Miksi äiti Teresa teki niin paljon hyvää eläessään? Koska hänellä oli korkea moraali. Mitä korkea moraali tarkoittaa? Se tarkoittaa hyvän tekemistä muille. Niin vaikeaa kuin se onkin, meidän on oltava kykeneviä rakentamaan operatiivisia määrittelyjä, joita on mahdollista myös testata.
Tämä tarkoittaa ”viettävää pintaa” (slippery slope). Reductio ad Absurdum tarkoittaa väitteen kumoamista päättelyketjulla, joka johtaa näennäisesti loogiseen, mutta todellisuudessa absurdiin loppupäätelmään. Jos loppupäätelmä on absurdi, täytyy väitteenkin olla väärä. Asia ei välttämättä ole näin, vaikka tämä on hyvä käytännön harjoitus kriittiseen ajatteluun. Usein tällä tavalla voi tutkia onko väite perusteltu, erityisesti jos koe (todellinen pelkistäminen) voi päätyä sen oivaltamiseen. Samalla tavalla, jos joku asia johtaa lopulta toiseen kautta rantain, niin ensimmäistä askeltakaan ei pitäisi koskaan ottaa. Esimerkiksi: syömällä Ben & Jerry -jäätelöä voi aiheuttaa painon nousua. Lihominen tekee sinusta ylipainoisen. Pian voit painaa 150 kiloa ja kuolla sydänkohtaukseen. Ben & Jerry -jäätelön syöminen tappaa sinut. Älä edes kokeile sitä. Oikeasti, jäätelön syöminen voi johtaa liikalihavuuteen ja mahdollisesti, harvoissa tapauksissa, voi aiheuttaa jonkun pullahtamisen yli 150-kiloiseksi. Mutta tämä on todella epätodennäköistä. Lopputulos ei välttämättä seuraa yhden tekijän takia.
Jokaisella meistä on ajoittain unelma varmuudesta ja tarve kontroloida ympäristöämme, ja me suosimme yksinkertaisuutta. Tämä on epäilemättä peräsin kehitystaustastamme, etsinnästämme ymmärtää paremmin ja muuttaa ympäristöämme selviytyäksemme. (Ne, jotka olivat menestyksellisimpiä ympäristönsä ymmärtämisessa ja kontroloimisessa, saivat jälkeläisiä, jotka olivat vielä menestyksellisempiä kuin esi-isänsä jne. – päädyttiin meihin.) Siten tarve varmuuteen, kontrolointiin ja yksinkertaisuuteen sekä unelma saavuttaa paljon pienellä yrittämisellä, on todennäköisesti biologista alkuperää ja hyväksi lajille. Mutta se, mikä on lajille hyväksi, ei aina ole sitä yksilölle. Monisäikeisessä yhteisössä monimutkaisten ongelmien kanssa kyseiset tekijät saattavat häiritä kriittistä ajattelua ja ongelman ratkaisua. Tieteelisyys ja kriittinen ajattelu eivät tule luontaisesti. Tämä vaatii harjoitusta, kokemusta ja yritystä, kuten Alfred Mander selittää kirjassaan ”Logiikkaa miljoonille” (Logic for the millions): ”Ajattelu on ammattitaitoa vaativaa työtä. Ei ole totta, että meillä on luonnollisesti henkiset kyvyt selkeään ja loogiseen ajatteluun. Ilman oppimista, ilman harjoitusta. Niiden, joilla on treenaamaton mieli, ei pidä olettaa ajattelevan selkeämmin ja loogisemmin – aivan kuin he eivät voi olettaa löytävänsä keskuudestaan hyviä puuseppiä, golfin ja bridgen pelaajia tai pianisteja.” Meidän pitää siis työskennellä häivyttääksemme absoluuttisen varmuuden tunteen, täydellisessä kontrollissa, ja etsiä aina yksinkertaisimpia ja vaivattomimpia ratkaisuja ongelmiin. Tietenkin ratkaisut voivat olla yksinkertaisia, mutta näin ei tavallisesti ole. Meitä on hyvä varoittaa pitämään tämä psyyken komponenttimme taka-alalla.
Kaikki kriittinen ja tieteelinen ajattelu on ongelmien ratkaisua. On olemassa useita psykologisia tekijöitä, jotka aiheuttavat puutteita ongelman ratkaisussa. Psykologi Barry Singer esitti, että kun ihmisille annetaan tehtäväksi valita oikea ratkaisu ongelmaan kertomalla, mikä tietyistä arvauksista on väärin tai oikein, he tekevät seuravalla tavalla:
A. Muodostavat välittömästi hypoteesin ja etsivät vain sitä vahvistavia esimerkkejä.
B. Eivät etsi todisteita kumotakseen hypoteesin.
C. Muuttavat hypoteesiaan kovin hitaasti, vaikka on osoitettu että he ovat ilmeisen väärässä.
D. Jos informaatio on liian monimutkaista, he hyväksyvät ratkaisuiksi vain yliyksinkertaisia hypoteesejä tai strategioita.
E. Jos ratkaisua ei ole, jos ongelma on ”trikki” ja oikea ja väärä on annettu satunnaisesti, he muodostavat hypoteesin sen sattumanvaraisen yhteyden mukaan, jonka huomaavat. Kausalitetti – syy ja seuraus – löydetään aina.
Jos tämä pätee kaikkiin ihmisiin, myös meidän pitää päästä yli näistä puuteista ja ratkaista ongelmamme ”elämisen tieteellä”.
Klassisessa kirjassaan ”Tieteellisten kumousten rakenne” Thomas Kuhn kuvailee paradigman muutosta kumouksen ytimenänä. Paradigman muutos voi tapahtua vain silloin, kun tarpeellinen määrä tieteelisen yhteisön jäseniä (erityisesti ne, jotka ovat johtavissa tieteellisissa asemissa) on halukas luopumaan vanhasta ortodoksisuudestaan uuden, ”aiemmin radikaalin”, teorian hyväksi. Tämä yleistys muutoksesta tieteessä on tavallisesti tehty paradigmasta järjestelmässä, mutta paradigma voi myös olla yksilöiden mielen tasolla yhtä hyvin. Muutosvastarinnan ongelma voi olla yhtä hyvin psykologinen kuin sosiologinenkin. Ystäväni Jay Snelson kutsui yksilön muutosvastarintaa ideologiseksi immuniteettijärjestelmäksi, jossa koulutetut, älykkäät ja menestyneet aikuiset harvoin muuttavat perusteelisimpia käsityksiään. Snelson sanoo, että mitä enemmän tietämystä yksilöt ovat kerännet sitä perusteellisimmiksi heidän teoriansa ovat tulleet ja sitä suurempi on heidän luottamuksensa ideologiaansa. Tämä itseluottamus on kuitenkin sitä, että he rakentavat immuniteettia sellaisia uusia ideoita vastaan, jotka eivät tue edellisiä. Tieteen historioitisijat kutsuvat tätä Planckin ongelmaksi, Max Planckin mukaan. Tärkeä tieteellinen innovaatio, keksintö, kääntää harvoin vastustajiensa päät vähitellen niin, että Saulista tulee Paul (Paavali). Todellisuudessa vastustajat kuolevat vähitellen pois ja kasvava sukupolvi on sinut idean kanssa alusta alkaen. Psykologi David Perkins johti mielenkiintoista korrelaatiotutkimusta, jossa hän löysi korkean negatiivisen korrelaation korkealla äo-testillä mitatun älykkyyden ja kyvyn ottaa useita vaihtoehtoja huomioon välillä. Siinäpä se: mitä älykkämpiä olemme sitä potentiaalisempi on ideologinen immuniteetti. Tämä on kuitenkin tarkoituksellisesti rakennettu tieteeseen, jotta ”status quo” -asenne voidaan pitää yllä tarpeeksi kauan; näin saadaan testattua vaihtelevien väitteiden laatua. Tieteen historioitsija I. B. Cohen selittää, että uudet ja kumokselliset tieteelliset systeemit pyritään torjumaan, koska jokaisen menestyneen tiedemiehen älyllisten, sosiaalisten ja jopa taloudellisten etujen mukaista on ylläpitää status quo. Jos jokainen kumouksellinen idea otettaisiin avosylin vastaan, tuloksena olisi hirvittävä kaaos. Lopussa historia palkitsee ne, jotka ovat ”oikeassa” (ainakin väliaikaisesti). Muutoksia todella tapahtuu. Astronomiassa Ptolemaioksen Maa-keskinen maailmankaikkeus korvattiin vähitellen Kopernikuksen aurinkokeskeisellä mallilla. Geologiassa Cuvierin katastrofismi korvautui asteittain Huttonin ja Lyelin yhdenmukaiseen käsitykseen maapallon koostumuksesta ja iästä. Biologiassa Darwinin evoluutio syrjäytti kreationistien uskomukset lajien synnystä. Geologian historiassa saksalaisen tähtitieteilijän ja meteorologin Alfred Wegenerin teoria, jossa nykyiset mantereemme muodostaisivat yhtenäisen maalaatan, kesti yli puoli vuosisataa, ennen kuin kyseinen mannerliikuntoteoria sai yliotteen voimassa olevasta kiinteiden ja pysyvien mannerten dogmasta. Koska tiede on kuitenkin progressiivista, edistyksellistä, ideologinen immuniteetti on ohimenevää.
Artikkelin kääntäjä Pertti Laine on Skepsiksen hallituksen jäsen.
