Vuonna 1999 tiedotusvälineet toivat näkyvästi julkisuuteen erikoisen tapauksen. WSOY julkaisi kirjan, jonka takakannessa asiasta kerrotaan seuraavasti:
”Tuomas Alatalo (s. 1977) on vaikeasti CP-vammainen nuori, joka puhumattomuutensa takia luokiteltiin vähälahjaiseksi. Näytti siltä, että hänen kohtalonaan oli tulla syrjäytetyksi normaalista elämästä laitoshoitoon. Perheen ja muutamien asiantuntijoitten tuella löydettiin kuitenkin keino, jolla Tuomas pystyi kommunikoimaan ja ilmaisemaan ajatuksiaan muille. Fasilitoinnin avulla hän rikkoi puhumattomuutensa muurin, ja ulos pääsi älykäs, tarkkanäköinen ja kirjallisesti lahjakas nuorukainen.”
Arvostetun kustantajan julkaisema kirja ”Olen ja saan sanoa” oli vasta alkua Tuomakseen kohdistuneille huomionosoituksille. Teos pantiin saman tien ehdolle Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Tuomas oli kansikuvapoikana ja hänestä julkaistiin laaja artikkeli lehden kuukausiliitteessä (Kiiskinen, 2000). Hän esiintyi televisiossa Helena Itkosen toimittamassa ”Inhimillinen tekijä” -ohjelmassa (15.6.1999). Ohjelma sai Invalidiliiton tunnustuspalkinnon. Tuomas kirjoitti kolumneja, oppikirjatekstejä ja antoi haastatteluja. Tuomas oli ehdolla myös KIVIPÄÄ -kulttuuripalkinnon saajaksi, hän oli Helsingin Sanomien intellektuelliraadin jäsen valitsemassa Suomen johtavia intellektuelleja ja Ihmisoikeusliiton kirjoituskilpailun palkintoraadin jäsen. Hän sai kaksi kertaa Alfred Kordelinin säätiön 15000 markan apurahan. Hänen runoistaan tehtiin näytelmä ja poikkeuksellisten älykkäiden ihmisten seura Mensa ry valitsi hänet ”Vuoden Älyköksi”. Amerikkalainen tieteellinen lehti julkaisi artikkelin hänen kyvyistään (Niemi & Kärnä-Lin, 2002).
Kertomus Tuomaksesta ei ollut vain tarina vaikeavammaisen henkilön kamppailusta ja voitosta. Se oli myös kertomus äidinrakkauden voimasta. Tämän tiivisti lastenpsykiatri Jari Sinkkonen (1999) tavalla, joka tuo mieleen Lemminkäisen Tuonelassa käynnin:
”Äiti on houkutellut Tuomaksenkin Thanatoksen sylistä kohti elämää ja toivoa pitämällä häntä omassa sylissään. Äiti on hätyyttänyt lastaan pois kuoleman kaltaisesta unesta kohti kipuja ja kirkasta valoa. Me tarvitsemme tällaisia tarinoita, kertomuksia siitä, että toivo on joskus kuolemaakin mahtavampi.”
Esteenä äidin tiellä olivat epäilevät asiantuntijat. Ratkaiseva apu tuli lastenpsykiatri Sinkkoselta, kirjaidean isältä, joka kuvaa omaa Damaskoksen tietään Tuomaksen kirjan esipuheessa.
Kaiken tämän jälkeen voi tietysti tuntua rienaavalta esittää kysymys, onko Tuomas todella kirjoittanut hänen nimiinsä pannut tekstit tai osaako hän edes lukea. Asianhan piti olla selvä. Kun silti esitimme kysymyksen (Saloviita & Sariola, 2003), saimme tietää, että aiheen esille ottaminen oli naurettavaa, absurdia ja loukkaavaa, rikkoi yksityiselämän suojaa ja kyseenalaisti vaikeavammaisten ihmisten puheoikeuden. Pitävät todisteet Tuomaksen kirjoitustaidosta jäivät edelleen esittämättä.
Haluamme korjata väitteen yksityisyyden loukkaamisesta: koko aineistomme on peräisin äidin julkisuuteen antamasta materiaalista. Tartuimme aiheeseen vasta, kun myös tiedemaailma haastettiin hyväksymään Tuomaksen aito kirjoittajuus (Niemi & Kärnä-Lin, 2002). Artikkelissa ”Mental Retardation” -lehteen osoitimme, ettei Tuomas ole voinut kirjoittaa hänen nimiinsä pantuja tekstejä. Tekstien kirjoittaja on Tuomasta kulloinkin avustava henkilö eli pääasiassa hänen äitinsä. Vastoin hyvää tieteellistä tapaa Niemi ja Kärnä-Lin kieltäytyivät luovuttamasta meille aineistoaan tarkistamista varten, mikä ei kuitenkaan ole estänyt heitä arvostelemasta meitä siitä, ettemme tunne tätä aineistoa. Tuomakseen liittyvä salailun ilmapiiri tulee esiin myös hänen TV-esiintymisistään, jotka eivät ole olleet niin spontaaneja kuin on annettu ymmärtää.
Äidin mukaan ”kaikki, jotka ovat tavanneet Tuomaksen, pitävät häneen kohdistuvia epäilyjä naurettavina” (IS 7.11.2003). Äidin fasilitoima kirja ”Olen ja saan sanoa” on kuitenkin täynnä keskustelua ”perkeleellisistä epäilyistä” (s. 41), joita Tuomakseen on kohdistunut sekä selityksiä erilaisiin vastaväitteisiin. Yleissävy on aggressiivinen. Vastustajiin kohdistuvia väkivaltafantasioita kuvataan kirjan sivuilla 89–90, mutta myös ”muikeat mielistelijät” passitetaan helvettiin (Nettilehti Sysäys, 3/2002).
Esitämme perustelumme seitsemänä kohtana. Tärkeimmät aineistomme ovat kirja ”Olen ja saan sanoa”, Kiiskisen lehtiartikkeli Helsingin Sanomissa sekä Itkosen tv-ohjelma Tuomaksesta 15.6. 1999. Ainoa julkaistu kriittinen arvio Tuomaksen kyvyistä lienee tähän mennessä Sini Pälikön kirjoitus CP-lehdessä 5/1999.
Kustantajan kuvauksen mukaan Tuomas on älykäs, tarkkanäköinen ja kirjallisesti lahjakas nuorukainen. Tästä huolimatta koko Tuomaksen ulkoinen käyttäytyminen vastaa älyllisesti hyvin vaikeavammaisen henkilön käyttäytymistä. Seuraava Tuomaksen käyttäytymisen kuvaus ei ole tarkoitettu epäkunnioittavaksi. Se perustuu äidin toimesta julkisuuteen tuotuun aineistoon ja esitämme sen tässä ainoastaan todistelutarkoituksessa.
Kirjassa ”Olen ja saan sanoa” Tuomasta kuvataan ”keskittymiskyvyttömäksi”, ”hermostuttavan impulssiherkäksi” ja ”kättä jyrsiväksi”(s. 17). Vaikeavammaisten lasten harjaantumiskoulussa häntä pidettiin ”kaikista huonoimpana oppijana kaikissa tietoaineissa” (s. 41). Tuomaksen kerrotaan ”kiljuvan” ja ”mölisevän” muita häiritsevällä tavalla. Hän voi myös arvaamatta virtsata housuihinsa tai oksentaa. Tervehdittäessä Tuomas ei katso ihmisiä silmiin (s. 115). Hän pyristelee vastaan, kun häntä yritetään fasilitoida. Hän toistelee stereotyyppisesti samoja yksittäisiä äänteitä. Helena Itkosen tv-ohjelmassa ”Inhimillinen tekijä” (15.6.1999) Tuomas huusi useita kertoja toisten puheen päälle ”ammu!” Muulla tavalla hän ei osallistunut keskusteluun.
Kun Tuomaksen älyllistä vaikeavammaisuutta ei hyväksytä, sitä joudutaan selittelemään erikoisilla tavoilla:
”Rehellisesti on myönnettävä, että örisevyydestä on kyllä vaikea päästä irti. Olen käytökseltäni ilman muuta vasta orastavassa vaiheessa, mikä asettaa kaikki lähelläni olevat ihmiset ilmeisen vaikeaan ristiriitaan” (Olen ja saan sanoa, s.180).
Äidin fasilitoimassa tekstissä Tuomaksen käyttäytymiselle annetaan mielikuvituksellinen selitys. Meille kerrotaan, että Tuomaksella on poikkeuksellisen herkkä kuulo: ”Riittää, kun lasiin kilahtaa haarukka ja olen jo liian kivulias pystyäkseni saamaan kontrollistani kiinni” (Nettilehti Sysäys 2/2002). Neurologin raporttien mukaan Tuomaksen kuulo on kuitenkin normaali (Niemi & Kärnä-Lin, 2002), eikä väitetty kuuloherkkyys näköjään estä Tuomasta harrastamasta pannuhuoneita, rokkia, sinfoniamusiikka tai rumpujen paukuttelua (Alatalo, ei vl.).
Oletetussa ”herkkäkuuloisuudessa” on todellisuudessa kyse keskushermostovaurioon liittyvästä ilmiöstä. Äkilliset äänet voivat silloin saada aikaan hallitsemattomia refleksejä.
Jotta voisi kirjoittaa, on osattava myös lukea. Mistään lähteistä ei löydy todisteita Tuomaksen lukutaidosta. Tuomaksella ei ilmeisesti esiinny sellaista lukemiskäyttäytymistä, joka ilmenisi pitkittyneenä tarkkaavaisuutena paperille pantuja tekstejä kohtaan. ”En koskaan lue tekstejäni uudestaan”, todetaan äidin fasilitoimassa kirjassa (s. 17).
Tähänkin tarjotaan jälleen fantastista selitystä. Meille kerrotaan, että Tuomaksella on pistämättömän hyvä näkökyky, jonka avulla hän pystyy lukemaan kokonaisen sivun yhdellä hyvin nopealla silmäyksellä (s. 53). Tiede ei kuitenkaan tunne tällaista kykyä. ”Valokuvamuisti” on pelkkä metafora, jonka äiti on ottanut kirjaimellisesti. Tuomaksen lukutaidosta ei liioin näytä olevan hänelle hyötyä, sillä muualla kirjassa äiti lukee Tuomakselle (s.17), tai Tuomas kuuntelee kertomuksia kaseteilta (87). Kiiskisen (2000) tekemässä haastattelussa kerrotaan, miten äiti vakuuttui Tuomaksen lukutaidosta:
”Edes äiti ei tiennyt, että poika osasi lukea. Ennen kuin huomasi sen automatkalla Järvenpäähän: Tuomas osoitteli tienviittoja, jotka äiti luki ääneen. Tuomas myönteli aina tietäväisesti, siitä äidin epäilykset heräsivät. ’Osaatko lukea tienviitat?’ äiti kysyi. Tuomas nyökkäsi. Kun he ajoivat kioskin ohi, Tuomas teki jäätelönsyöntiä kuvaavan eleen, eikä lukutaidosta enää ollut epäilyksiä. Sillä kioski ei näyttänyt kioskilta, Tuomas oli lukenut kyltin.”
Lukijat voivat itse pohtia tämän ainoan tarjotun todisteen uskottavuutta. ”Jäätelönsyöntiä kuvaava ele” oli nähtävästi refleksi, jossa kieli työntyy ulos suusta. Sama ele toistui Helena Itkosen tv-ohjelmassa. Tällaiset tahdottomat refleksit ovat keskushermostovaurioissa tavallisia. Kielen ulos työntäminen on normaali vauvarefleksi, joka kehityksen myötä sammuu muilla ihmisillä.
Tuomaksen kirjoittamiksi väitetyt tekstit ovat räikeässä ristiriidassa hänen muun kommunikaationsa kanssa. Tämä tulee havainnollisesti esiin Kiiskisen (2000) lehtiartikkelissa:
”Hänen ajatuksensa eksyy koko ajan tulevaisuuteen, syntymäpäiväjuhliin ja naapurin pannuhuoneeseen, jossa hän haluaa käydä. Siksi on parempi, ettei hän näe naapurin taloa. Erotan Tuomaksen ääntelystä sanan pompom, joka merkitsee pannuhuonetta. ’Kuka’, äiti kysyy Tuomakselta. ’Sassu. Vai Nils.’ Tuomas nyökkää ja ääntelee. ’Nils tulee mukaan’, äiti vastaa ja oikoo määrätietoisesti Tuomaksen sormia. ’Mutta nyt kirjoitetaan lause loppuun’ […] t-u-n-s-i-n p-u-h-e-t-e-r-a-p-e-u-t-t-i-n-i s-i-n-i-k-k-a l-i-i-m-o-l-a-n s-y-d-ä-m-e-l-l-i-s-e-k-s-i i-h-m-i-s-e-k-s-i h-e-t-i e-n-s-i-m-m-ä-i-s-e-l-l-ä k-o-h-t-a-a-m-i-s-e-l-l-a.”
Esimerkissä käydään keskustelua kahdella tasolla. Fasilitointi näyttää olevan tarkoitettu vakavahenkistä itseilmaisua varten. Sen sijaan käytännön vähäiset pikku asiat, kuten se, mitä Tuomas haluaa, selvitetään muilla keinoilla. Fasilitointi ei palvele arjen kommunikointitarpeita vaan julkista elämää. Tuomaksen tavallisia, ääntelemällä esitettyjä toiveita nimitetään ”juuttumiksi”.
”Kuinka pääsen irti itseäni ja lähimmäisiäni kiusaavasta juuttumisista? Loputonta eri asioihin juuttumista minulla on. Välillä oikein kiihdytän itseni juuttumisen kohteen jankkaamisessa niin, etten pysty kuuntelemaan mitään muuta, jankkaan vain omaani ja kiljun kunnes saan kaikki hermostumaan” (s.194).
Juuttumista luetellaan seuraavia: halu matkustaa junalla, yrittäminen päästä Hauholle, koittaa jankata lapinkastetta, itsepäinen huomisen jankkaaminen, jäätelön haluaminen, eri ihmisten nimien jankkaaminen (s.198). Toistuvaa halua päästä pannuhuoneeseen ei kuitenkaan jostain syystä määritellä juuttumaksi vaan harrastukseksi. Sen takia myös Jyrki Kiiskinen vierailee Tuomaksen kanssa pannuhuoneessa.
Tekstien ja käyttäytymisen välinen ristiriita saa traagisen ulottuvuuden, kun teksteissä kuvataan Tuomaksen vastarintaa fasilitointia kohtaan. Tuomaksen kirjassa toistuu väite, että hänet on pakotettava kirjoittamaan. Vastarinnan osoittamisen muotoja ovat kiljuminen, iniseminen, housuihin ulostaminen ja virtsaaminen (s. 37, 49, 101, 161, 171).
Kiiskinen (2000) kuvaa Tuomaksen taistelua: ”Hän kiukutteli kaikin keinoin: huitoi ja mylvi, niin että sai Sinikan lopulta raivostumaan. ’Nyt kirjoitat jos osaat’, Sinikka huusi.”
Myös Sinkkonen kertoo kirjan esipuheessa, miten Tuomas rimpuili vastaan, kun Sinkkonen yritti pakottaa hänet kirjoittamaan. Syntyneessä käsirysyssä lastenpsykiatrin silmälasit putosivat lattialle. Sinkkonen tulkitsi tapahtuman leikkimieliseksi painiotteluksi. Hänen pyrkimyksiään ymmärtämättömälle Tuomakselle tilanne on voinut olla ahdistava.
Vastarintaan on tarjolla erikoislaatuinen selitys. Äidin fasilitoimassa tekstissä kerrotaan, että Tuomaksella menevät kyllä ja ei usein sekaisin:
”– Et ole halunnut kirjoittaa, kun olen kysynyt. – Ei se, mitä ilmeillä kerron, ole aina totta, minä sanoin. Yksinkertaisesti minun kyllä ja ei menevät usein sekaisin. – Tarkoitatko, että sekin, kun jauhat junalla lähtöä, ei ole aina totta? – Kyllä. Kirjoittaminen on minulle tärkeää, ja se, mitä kirjoitan, on totta. Minut pitää pakottaa kirjoittamaan” (s. 171).
Jos Tuomaksen kirjoittamaksi väitetystä tekstistä löytyy sisältöjä, joita hän ei voi tietää, on kai selvää, ettei hän voi olla tekstin kirjoittaja. Kirjassa ”Olen ja saan sanoa” on muutama kohta, jossa Tuomas muistelee vauvaikäänsä:
”Itse muistan vauva-ajan itkuisena aikana (s.23). Viiden kuukauden vanhana, kun äiti oli itse kuumeessa, jouduin yksin pelottavaan tutkimukseen, jonka pystyn vieläkin muistamaan, koska minua ei nukutettu. Olin sidottuna lujasti käsistäni sänkyyn. Jonkinlainen röntgenkuva otettiin samalla kun puhallettiin ilmaa selkäytimeen” (s. 24).
Äiti ei nähtävästi tiedä, että lapsuusiän muistot ulottuvat vain 3–4 vuoden ikään, koska tätä ei kirjassa edes ihmetellä eikä selitellä. Puuttuvien psykologian tietojensa takia äiti vahingossa paljastaa itsensä tekstien kirjoittajaksi.
Uskomme, että edellisten kohtien nojalla lukija on jo voinut tehdä omat johtopäätöksensä tekstien alkuperästä. Painavimmat perustelumme ovat kuitenkin vielä esittämättä.
Fasilitoidun tekstin tuottaja voidaan kokeellisesti varmentaa sokkotestin avulla. Siinä avustettavalle henkilölle annetaan tietoa, jota ei anneta avustajalle. Jos avustettu henkilö pystyy vastaamaan oikein aineistoa koskeviin kysymyksiin fasilitaation avulla, se osoittaa, että vastaukset ovat peräisin häneltä itseltään eikä avustajalta. Jos sokkotesti epäonnistuu, avustaja on osoitettu kirjoittajaksi.
Äidin fasilitoimassa kirjassa kerrotaan varsin sekavasti tapahtumasarjasta, jossa Tuomaksen kykyjä on yritetty tutkia (s. 52–53). Vaikka testejä kuvataan kirjassa typeriksi ja vihamielisiksi, täytynee olla selvää, että ne on suunniteltu ja toteutettu yhteisymmärryksessä äidin kanssa. Ensimmäisessä testissä Tuomakselle näytettiin video niin, ettei äiti sitä nähnyt. Tuomaksen piti kirjoittaa videon sisällöstä äidin avustamana. Teksti ei kuitenkaan vastannut videon sisältöä. Kirjan mukaan epäonnistuminen johtui siitä, että sekä Tuomas että äiti hermostuivat testitilanteesta. Niinpä toisessa testissä Tuomakselle näytettiin koulussa video ja hänen piti kirjoittaa sen sisällöstä äidin kanssa kotona. Tämäkin testi epäonnistui.
Epäonnistumisten jälkeen äiti ei ilmeisesti ole enää suostunut ”nöyryyttäviksi” ja ”typeriksi” kuvaamiinsa testeihin. Jälleen on kuitenkin tarjolla mielikuvituksellinen selitys. Kirjassa kerrotaan, että Tuomaksen muisti on sillä tavalla poikkeuksellinen, että uunituoreet tapahtumat voivat mennä sekaisin vanhojen kanssa (s. 51, 53, 197). Tämä selittää sokkotesteissä epäonnistumisen. Näin Tuomas saa aiheetta tyhmän leiman. Selitys kaatuu saman tien ristiriitaan, kun lähimuisti kuitenkin toimii muissa yhteyksissä: ”tuoreeltaan asiat ja kokemukset palautuvat mieleeni melkein piirulleen koetunlaisina” (s. 73).
Niemi ja Kärnä-Lin (2003) väittävät, että testit eivät kontrolloineet kaikkia testiä häiritseviä tekijöitä. He jättävät kertomatta, mitä ne mahdollisesti olivat. Sinkkonen selittää epäonnistumiset sillä, että Tuomaksen keskushermostolle testit voivat olla mahdottomia eikä hän ehkä haluakaan todistaa mitään (IS, 7.11. 2003). Kirjassa tuodaan kuitenkin esiin voimakas motivaatio todistaa Tuomaksen kirjoittajuus (s. 41) eikä sokkotesteissä epäonnistuminen ole estänyt Tuomasta pärjäämästä koulun kokeissa: ”olen ollut lukion opetuksessa ja kokeissa ja saanut hyviä numeroita” (s. 113).
Sokkotestien ohella Tuomaksen tekstien riippuvuus avustajan tiedoista tulee esille myös ei-kokeellisissa yhteyksissä. Tuomaksen kirjan mukaan hän opiskeli Lehtimäen kansanopistossa vuosina 1995–1997. Tätä nuoren miehen elämässä pitkää elämänvaihetta kuvataan kirjassa vain lyhyesti. Yksityiskohtia löytyy kyllä niistä vaiheista, joissa äiti on ollut mukana, kuten tervetuliaislounaasta ja diskoillasta. Muuten vuodet kuitataan nopeasti: ”Kyllähän kahteen vuoteen mahtuu monia sattumia” (s.46). Niinpä kai, eihän äiti voi kirjoittaa asioista, joita ei tunne.
Kysymys tekstien kirjoittajasta ratkeaa myös, jos voidaan osoittaa, että Tuomaksen on teknisesti mahdotonta olla kirjoittaja. Väitämme, ettei Tuomas voi kirjoittaa tekstejä, koska hän katsoo näppäimiä tai puhesyntetisaattorin näyttöä korkeintaan satunnaisesti. Tuomaksen kirjassa (s. 54) kirjoittamista kuvataan seuraavasti:
”Miten kirjoitan pitkiä lauseita, vaikka höpötän muuta ja samalla katselen koko ajan ympärilleni enkä näppäimistöön? Minä ajattelen kirjoitettua lausetta kuvana ja ryhdyn sitten tekemään sitä ilman, että joudun koko ajan keskittymään siihen, mitä kirjoitan. Ehkä raskaat kokemukset ja epäilykset kirjoittamistani kohtaan tekivät minut uhmakkaaksi ja halusin tehdä kirjoitustilanteesta varsinaisen kummajaisen.”
Parkkinen (IS, 6.11.2003) väittää, ettei näppäimiin katsominen ole välttämätöntä, sillä taitavat konekirjoittajat ja pianistit eivät liioin katso näppäimiä. Hän unohtaa, että molemmat saavat runsaasti sensorista palautetta muuta kautta: pianisti kuulee musiikin ja konekirjoittaja näkee sanojen muodostuvan näytölle. Molemmat käyttävät lisäksi hyväkseen sormien keskinäisen aseman antamia vihjeitä. On kuitenkin mahdotonta kirjoittaa yhdellä sormella ylhäältä käsin ilman mitään sensorista palautetta. Epäilijät voivat kokeilla.
Äidin fasilitoimassa selityksessä ei pohdita lainkaan tätä teknistä ongelmaa. Sitä ei ole ilmeisesti lainkaan huomattu. Sen sijaan siinä käsitellään toista, ilmeisesti ympäristön ihmettelemää asiaa: miten on mahdollista kirjoittaa, kun tarkkaavaisuus ei ole lainkaan mukana? Selitys, joka lainauksessa annetaan Tuomaksen omissa nimissä, on se, ettei kirjoittaminen vaadi enää tarkkaavaisuutta, koska tuotos on valmiina kuvana Tuomaksen mielessä. Samalla tavalla selitettiin tarkkaavaisuuden puutetta lukemisen osalta: lukeminen on mielen sisäistä kuvan katselua. Äiti ei kuitenkaan huomaa, että vaikka mielessä olisikin yksityiskohtainen kuva, sen tuottaminen paperille vaatii myös toimintaa, joka on mahdotonta ilman suuntautunutta tarkkaavaisuutta.
Jos Tuomas ei kirjoita, tekstin täytyy tulla avustajalta. Jotkut kommentaattorit kuitenkin väittävät, että tämä on teknisesti mahdotonta. Sen takia joudumme käsittelemään myös tätä kysymystä.
Tapaa, jolla Tuomas kirjoittaa, kutsutaan fasilitaatioksi. Siinä avustaja pitää kiinni Tuomaksen kädestä. Annetun selityksen mukaan kiinni pitämisen tarkoituksena on estää käden pakkoliikkeet ja auttaa Tuomasta osumaan hänen itse tarkoittamiinsa näppäimiin. Ilta-Sanomissa 6.12.2003 julkaistiin valokuva, jossa äiti pitää yhdellä kädellä kiinni Tuomaksen kyynärvarresta. Tämä aikaisemmin Internetissäkin julkaistu kuva on annettu julkisuuteen ilmeisesti havainnollistamaan tyypillistä kirjoitustilannetta. Toinen julkisuuteen annettu kuvallinen esitys nähtiin Helena Itkosen tv-ohjelmassa ”Inhimillinen tekijä”. Siinä avustaja piti kaksin käsin tukevasti kiinni Tuomaksen kyynärvarresta. Ote oli sama kuin halonhakkaajalla kirveestä. Molemmissa tapauksissa voitiin myös nähdä, että avustaja tuijottaa tiiviisti näppäimiä.
Kirjoittamista käytännössä seuranneet Jyrki Kiiskinen (2000) ja Tuomaksen kirjan toimittaja Jukka Parkkinen (IS 6.11.2003) kertovat molemmat, että näyttää todella siltä kuin äiti ohjaisi kättä. Mistä he sitten päättelevät näkevänsä väärin?
Kiiskisen mukaan avustajan on teknisesti mahdotonta olla tekstin kirjoittaja, koska avustaja työntää kättä poispäin näppäimistä eikä niiden suuntaan (Kiiskinen, 2000). Perustelu on kuitenkin kestämätön. Jäykän käden työntäminen taaksepäin aiheuttaa tietysti vastakkaissuuntaisen jännityksen. Kun jännitys vapautetaan, käsi liikkuu eteenpäin ja avustaja voi ohjata sormen haluamaansa kohtaan. Parkkinen ei kerro, miksi hän ei usko silmiään.
Myös lastenpsykiatri Jari Sinkkonen (IS, 7.11.2003) on sitä mieltä, että avustajan on teknisesti mahdotonta olla kirjoittaja. Hänen mukaansa avustaja ei voi saada viuhtovaa kättä osutettua kirjaimille, koska hän ei pidä kiinni sormista vaan kyynärvarresta. Itkosen TV-ohjelmasta käy kuitenkin ilmi, että Tuomaksen sormet tai ranne eivät viuhdo. Sekä ranne että sormet ovat ohjelmassa täysin jäykkiä. Hallitsemalla kyynärvartta voidaan sen takia hallita myös sormia.
Lisäehtona avustajan mahdolliselle kirjoittajuudelle on tietysti se, että avustaja katsoo näppäimiä. Jos avustaja katsoo muualle, hänen on mahdotonta olla tekstien kirjoittaja. Julkisuuteen saatetuissa kuvissa avustaja todella katsookin tiiviisti näppäimiä fasilitaation aikana.
Helena Itkosen 49 minuuttia pitkässä ohjelmassa Tuomaksen kirjoittamista näytetään vain 30 sekuntia. Tässä kohtauksessa Tuomas kirjoittaa: ”Kiitos, kun sain tulla tähän ohjelmaan.” Itkonen kertoo, että muut Tuomaksen vastaukset on kirjoitettu ennakolta ja esitetään nauhalta, koska fasilitointi on niin hidasta. Tuomas ei osallistu studiokeskusteluun, eikä häneltä saada yhtään kirjoitettua kommenttia itse tilanteesta. Katsojien kuitenkin annetaan ymmärtää, että he ovat nähneet yhden aidon kirjoitustilanteen. Ohjelman videonauhan kelaaminen paljastaa kuitenkin yllätyksen. Osoittautuu, että ensimmäinen aidoksi väitetty kommentti onkin väärennös. Se on nauhoite, joka on leikelty kokoon useista osista. Näppäilyjä on vähemmän kuin tekstin kirjaimia ja myös puhesyntetisaattorin ääni tulee väärässä kohdassa. Eikö ohjelmassa todellakaan ollut aikaa edes yhdelle autenttiselle näytteelle fasilitoinnista?
Asiantuntijat ovat esittäneet Tuomaksen aidon kirjoittajuuden puolesta pari uutta perustelua, joita ei löydy äidiltä. Sinkkosen (1999) mielestä tekstin omalaatuisuus ja sen asteittainen kehittyminen todistavat Tuomaksen kirjoittajuuden puolesta. Erityisen painava perustelu ovat tekstissä esiintyvät siivottomat sanat, joita ”kiltit” naiset eivät voisi käyttää. Kielitieteen professori Jussi Niemi ja erityispedagogiikan lehtori Eija Kärnä-Lin (2002, 2003) täydentävät perusteluja sillä, että tekstin omalaatuisuudet toistuvat samanlaisina eri avustajilla. Tätä väitettä emme ole voineet todentaa, koska tutkijat ovat kieltäytyneet luovuttamasta käyttämiään aineistoja tarkastettavaksemme.
Esitetyt selitykset eivät kuitenkaan ole vakuuttavia. Ensinnäkin ne ovat kehämäisiä, koska ne olettavat Tuomaksen kielen olevan sillä tavoin omalaatuista kuin teksteistä käy ilmi. Meillä ei ole kuitenkaan fasilitoinnista riippumattomia näytteitä Tuomaksen kirjoitetusta kielestä. Toiseksi ne edellyttävät, etteivät avustajat voisi tuottaa mainittuja ilmiöitä. Näin Niemi ja Kärnä-Lin (2003) vakuuttavat asioiden olevan:
”Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että fasilitoijat olisivat kyenneet olemaan systemaattisesti näin neuvokkaita ja johdonmukaisia; ikinä he eivät olisi näin törkeän herjaavia.”
Tekstin kehittymiselle, sen omalaatuisuudelle ja avustajien väitetylle yhdenmukaisuudelle on kuitenkin tarjolla yksinkertaiset selitykset. Fasilitoidun tekstin kehittyminen johtuu siitä, että äidin itseluottamus on vähitellen kasvanut ja ohjaus on muuttunut yhä suorasukaisemmaksi. Tuomaksen nimissä julkaistussa mielipidekirjoituksessa vilahtaa tämän kehityksen mahdollinen ääripää: ”Usein riittää, että vain nyökyttelen hyväksymisen merkiksi. Nyökyttelen kun näen, että asiat menevät oikeaan suuntaan” (HS, 5.11.2003). Kirjoittaako Tuomas nykyään jo näin?
Tekstin omalaatuiset erityispiirteet puolestaan johtuvat virhenäppäysten korjaamisesta. Niemi ja Kärnä-Lin kertovat esimerkiksi -kin päätteen ja -pa, -pä -päätteiden runsaasta ja epätavallisesta käytöstä. Selitys on seuraava. Ensimmäinen kirjoitettu kirjain voi olla mikä tahansa, esimerkiksi ”k”. Kun valitaan seuraavaa kirjainta, fasilitaattori tiedostamattaan ohjaa kättä siten, että tuloksena ei ole mahdoton kirjainyhdistelmä, kuten ”kx”. Jos lopputuloksena on sana ”kissa” ja seuraava kirjain on ”k” se voidaan vielä liittää sanaan päätymällä esimerkiksi muotoon ”kissakin” tai ”kissako”. Fasilitaattori pyrkii näin pitämään tekstin koossa. Tämän avulla voidaan vaivatta selittää kaikki tekstin lingvistiset erikoisuudet, kuten poikkeavat sanajärjestykset ja uudissanat. Lopputuloksena on usein kuitenkin konstailevaa kieltä. Korjailun takia fasilitoitu teksti lähtee helposti polveilemaan, kuten Kiiskinen (2000) kuvaa:
”virkkeet pitkittyvät, yritän aavistaa, kuinka ne päättyvät, mutta lause kääntyy, laskostuu aina eri tavalla kuin kuvittelin.”
Tuomas ei ole tapauksena ainutlaatuinen. Vammaistutkimuksen kentällä fasilitaatio oli runsaat kymmenen vuotta sitten suuri lupaus. Vähän aikaa näytti siltä, että monien älyllisesti vaikeavammaisiksi luultujen henkilöiden kommunikaation tiellä olikin vain motorisia rajoituksia, jotka voitiin fasilitoimalla poistaa. Ikävä kyllä tämä osoittautui harhaluuloksi. Siitä huolimatta asiaan uskovien piirissä tällaisia tapauksia edelleen selostetaan kritiikittömästi jopa yliopistollisten opinnäytteiden tasolla (esim. Autismi 5, 2003).
Kirjallisuudessa ei ole luotettavasti raportoitu yhdestäkään henkilöstä, joka olisi läpäissyt yksinkertaisen sokkotestin (Mostert, 2001). Sen sijaan on raportoitu fasilitaatioefektin kokeellisesta tuottamisesta (Burgess, ym., 1998). On havaittu, että useimmat ihmiset pystyvät fasilitaattoreina tuottamaan tekstiä toisen henkilön puolesta samalla, kun he uskovat, että teksti ei ole heiltä peräisin. Tällaista toiminnan projisiointia oman kehon ulkopuolelle on tutkinut myös Wegner (2002). Nykypsykologiassa fasilitaatioilmiö on kiinnostava juuri siksi, että se on tehokas keino tuottaa tällaista projektiota.
Ilmiön selityksenä ovat ideomotoriset liikkeet eli pienet, tiedostamattomat lihasliikkeet. Paitsi fasilitaatiota, ne selittävät myös automaattikirjoitusta ja varvun taipumista kaivonkatsojien kädessä. Lukijat voivat kokeilla omia ideomotorisia taipumuksiaan vaikkapa tekemällä kysymyksiä heilurisormukselle.
Edellä esitetty analyysi kumoaa uskomuksen Tuomaksen kirjoitustaidosta. Mielestämme uskomus tulee kumotuksi jopa useaan kertaan. Taulukossa 1 on tiivistetty esittämämme kuusi kohtaa, joista jokainen yksinäänkin on painava peruste kirjoittajuusväitettä vastaan. Äidin kehittelemät selitykset ovat nähtävissä samassa taulukossa. Koska selitykset menevät tieteellisen maailmankuvan ulkopuolelle, ei varmaankaan ole enää väärin puhua ihmeestä. Tuomaksen kohdalla onkin tapahtunut pyhittämisprosessi, mikä ilmenee myös siitä, että pelkät häntä koskevat epäilyt ovat jo sopimattomia. Tuomaksen epäileminen on ”kohtuutonta”, kuten CP-liiton toiminnanjohtaja asian muotoilee (IS 7.11.2003). Helsingin Sanomien marraskuun 2003 Kuukausiliitteessä Tuomas on ”selittämätön ilmiö”. Pyhittämisen taustalla ovat ne arvot, joita Tuomaksen tarina on korotettu edustamaan. Näihin arvoihin kuuluvat äidinrakkaus ja vammaisten oikeudet. Jari Sinkkosen mukaan kyse ei ole vähemmästä kuin kuoleman voittamisesta.
| RISTIRIITA | AD HOC -SELITYS |
| 1. Käyttäytyy kuten älyllisesti vaikeavammainen | Yliherkkä kuulo |
| 2. Ei keskity lukemiseen | Lukee ”valokuvamuistin” avulla. |
| 3. Rimpuilee fasilitaatiota vastaan | Kyllä ja ei menevät sekaisin |
| 4. Muistaa vauva-ajan tapahtumia | Erinomainen muisti |
| 5. Epäonnistuu sokkotesteissä | Uudet ja vanhat muistikuvat menevät sekaisin |
| 6. Ei keskity kirjoittamiseen | Kirjoittaa ”kuvamuistista” |
Joudumme lopuksi koskemaan myös kaikkein pyhimpään ja kyseenalaistamaan Tuomaksen tarinan moraalin. Ensimmäinen huomautuksemme koskee Tuomaksen kirjaa oletettuna ”kannanottona erilaisuuden hyväksymisestä ja suvaitsevaisuudesta” (Tuomaksen kirjan takakansi). Todellisuus on tässäkin asiassa toinen. Tuomaksen tarina on yksilöllinen pelastuskertomus. Tuomasta luultiin älyllisesti kehitysvammaiseksi. Hänet hyväksyttiin lämpimästi sen jälkeen, kun katsottiin, ettei hän olekaan. Älyllisen vammaisuuden torjuminen ja kieltäminen on Tuomaksen tarinan keskeinen teema. Tuomaksen kirjassa älyllisesti vammaisista puhutaan halventavaan sävyyn. Tuomaksen entisiä luokkatovereita nimitetään ”ääliöiksi” (s. 16). Kehitysvammaiset ovat ”tyhmiä” (s. 197) ja pelottavia (s. 149). Tuomakselle oli tärkeää pelastua kehitysvammalaitoksesta, ”missä ei ollut tavallista elämää” (s. 31). Silti hänellä ei ole mitään sanottavaa niiden ihmisten puolesta, jotka sinne saakka ovat joutuneet. Sinkkosen retoriikassa älyllisesti vaikeavammaiset ihmiset elävät ”Thanatoksen (kuoleman jumalan) sylissä”. Tällainen retoriikka ei ole kovin hyödyllistä niille ihmisille, jotka ryhmään sattuvat kuulumaan.
Toinen kommenttimme koskee sitä, että Tuomaksen omassakaan tapauksessa fasilitaatio ei ole johtanut todelliseen hyväksymiseen vaan pikemminkin hyväksikäyttöön. Tuomaksen persoonallisuus kielletään väittämällä, että hänen eleensä, ilmeensä ja ääntelynsä eivät enää kelpaakaan kommunikaatiokeinoiksi. Tämä johtuu siitä, että vain äiti osaa tulkita niitä (s. 90) ja siitä, että Tuomakselta itseltäänkin kyllä ja ei menevät usein sekaisin (s. 171).
Hyvän asian ajaminen voi sokaista. Tässä tapauksessa hyvä asia on vienyt mennessään tunnetut asiantuntijat, tiedemiehet, tiedotusvälineet, palkintojen jakajat sekä poikkeuksellisen älykkäiden ihmisten seuran. Jos Tuomaksen tarinalla on jokin opetus, se liittyy asiantuntijoiden vastuuseen. Seuraukset ovat olleet onnettomia Tuomakselle, joka on jätetty yksinään rimpuilemaan fasilitaatiota vastaan.
Timo Saloviita toimii erityispedagogiikan professorina Jyväskylän yliopistossa. Heikki Sariola toimii tutkijana Lastensuojelun Keskusliitossa.