Kuvio 1. Riippumattomien muuttujien selitysosuudet regressiomallissa, jossa outliereiden poiston jälkeen on mukana 129 maata.
Seminaarin avasi Darwin-seuran puheenjohtaja, sosiaalipolitiikan professori J.P. Roos. Roos mainitsi heti ensimmäiseksi, että aihe, yksilöiden ja ryhmien väliset älykkyyserot, on lievästi sanottuna arkaluontoinen. Ja takapakkiakin tuli jo ennen seminaaria, koska alunperin mukaan lupautuneelle psykologian professori Liisa Keltikangas-Järviselle tuli yllättäen este. Hänet korvasi ansiokkaasti FM, VTM, tutkija Markus Jokela Helsingin yliopiston psykologian laitokselta. Muut esitelmöitsijät olivat akatemiaprofessori Kai Kaila (Helsingin yliopisto), valtio-opin emeritusprofessori Tatu Vanhanen (Tampereen yliopisto), sosiaalitutkimuksen menetelmien opin professori Pertti Töttö (Kuopion yliopisto) ja FM, tutkija Mikael Nederström (Helsingin yliopisto).
Roos kertoi otsikkonsa ”Pohdintoja erään tabuaiheen ympärillä” alla, että jopa Darwin-seuran piirissä oli keskusteltu, onko asian julkinen käsittely lainkaan paikallaan. Seminaari päätettiin kuitenkin järjestää, koska Roosin mukaan tabuaiheita on niin vähän jäljellä. Ongelman muodostaa älykkyyden periytyvyys ja rähähdystynnyrin ytimessä ovat ryhmien väliset erot. Roos totesi, että pari hänen asiantuntijana pitämäänsä henkilöä kieltäytyi ilmeisesti tästä syystä kutsusta saapua esitelmöimään seminaariin. Roos teki myös henkilökohtaisen tunnustuksen:
”Olin aiemmin vakuuttunut, että ÄO-tutkimus on huuhaata ja siitä kiinnostuneet ovat iljettäviä rasisteja. Pidin kaimaani, kanadalaista professoria J.P. Rushtonia hirviönä, ja Arthur Jensen herätti ristiriitaisia muistoja, koska vuoden 1969 ÄO-kohun aikoihin olin Yhdysvalloissa opiskelemassa. Ajattelin myös, että toinen The Bell Curve -teoksen kirjoittajista, Charles Murray, on ja oli taantumuksellinen porsas. Samoin olin sitä mieltä, että täällä paikalla oleva Tatu Vanhanen on pilannut Suomen maineen kirjoittamalla Richard Lynnin kanssa kansantulon ja älykkyyden kausaaliyhteydestä, koska hänet on sekoitettu poikaansa joka on Suomen pääministeri!”
Sitten seurasi paljastus:
”Olen nyttemmin hieman muuttanut mieltäni. Tiedän enemmän, luulen vähemmän. Olen sitä mieltä, että ÄO-tutkimusta kohtaan esitetty kritiikki on useimmiten virheellistä ja perusteetonta. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa aiheesta taannoin käyty keskustelu oli lähinnä osoitus tietämättömyydestä. Siinä kävivät ilmi tyypilliset ennakkoluulot: älykkyydellä ei ole merkitystä – eikä se periydy.”
Roos esitti, miten alan kirjallisuuden lukemisesta nousee kuitenkin näkökulma, että nimenomaan älykkyyden heritabiliteetin kieltäjillä on asiassa todistustaakka; näyttöä periytyvyydestä on niin paljon.
Roos suositteli epäilijöille tunnetun konservatiivin, Charles Murrayn, Commentary-lehden esseetä ”The Inequality Taboo” vuodelta 2005. Samoin J.P. Rushtonin ja Arthur R. Jensenin artikkeli ” Thirty Years of Research on Race Differences in Cognitive Ability” samalta vuodelta kannattaisi Roosin mukaan lukea. Nämä kirjoitukset käsittelevät aihetta laajasti ja niissä käydään läpi kaikki mahdolliset vastaväitteet. Parasta on se, että molemmat löytyvät verkosta. Roos mainitsi, että näistä artikkeleista huomaa, miten samat vastaväitteet älykkyyden periytyvyydestä nousevat esiin uudelleen ja uudelleen. Hänen mielestään usein on ilmeistä, että vastaväitteiden esittäjät eivät ole perehtyneet asiaan juuri lainkaan. He uskovat väitteisiinsä, koska ne ovat ”moraalisesti hyviä”: jos älykkyyserot johtuvat pelkästään ympäristöstä, voidaan ominaisuutta tietenkin rajattomasti muokata ja tehdä kaikista yhtä älykkäitä.
Roos kertoi, että avoimia kysymyksiä ja epävarmuutta on älykkyystutkimuksessa vielä paljon. Näistä tärkeimpänä hän mainitsi Flynn-efektin eli havainnon, että populaation keskimääräinen ÄO nousee länsimaissa hitaasti. Nousua tapahtuu jo yhden sukupolven aikana. Tämä aiheuttaa hankaluuksia älykkyystutkimukselle ja jatkuvia korjauksia joudutaan tekemään. Samoin älykkyyden asema biologisena adaptaationa on tavattoman ongelmallinen: millainen yleisälykkyys loppujen lopuksi on luonteeltaan, pakettiluontoinen vai erillinen? Ja jos se on adaptaatio, pitäisi sen luonnonvalinnan teorian mukaan olla suhteellisen samanlainen kaikilla yksilöillä. Miksi siinä siis on eroja ja miksi erot ovat niin suuria? Näitä kysymyksiä on Roosin mukaan syytä selvittää.
Roos viittasi Murrayn {i Commentary]-esseen suosituksiin, joiden mukaan eroista pitäisi pystyä puhumaan avoimesti. Jos naisilla ja miehillä sekä köyhillä ja rikkailla on yleisälykkyydessä geneettisiä eroja, ei tällä ole merkitystä poliittisten kannanottojen suhteen. Sekä vasemmistolaisia että oikeistolaisia näkemyksiä voidaan myös näiden erojen avulla perustella – itsestään niistä ei vielä seuraa mitään. Mutta paradoksaalista kyllä, periytyvät geneettiset erot yleisälykkyydessä ovat merkittävämmässä roolissa nimenomaan tasa-arvoisessa, demokraattisessa yhteiskunnassa. Tämä johtuu ominaisuuden heritabiliteetista (ks. tietolaatikko 1).
Roosin mukaan ihmisluonto pitää ottaa mukaan poliittiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. 1960-luvulta asti mainittu seikka on ollut kielletty, tabu, mutta nyt olemme Roosin mielestä tulossa takaisin tilanteeseen, jossa näistä asioista voidaan puhua. Se, että yleisälykkyydellä on korkea heritabiliteetti ei tarkoita muuttumattomuutta. Yhteiskuntaa voidaan Roosin arvion mukaan kehittää, mutta ihmisluonnon ja yksilöllisten erojen huomioiminen edellyttää erityyppistä lähestymistapaa. On realistisempaa ottaa suhteellisen pysyvät ominaisuudet huomioon kuin kieltää ne. Nyt pitäisi kartoittaa niitä keinoja, millä asiaan voitaisiin parhaiten vaikuttaa.
Roos kertoi lopuksi, että erot yleisälykkyydessä ovat Murrayn mielestä Euroopassa vielä ongelmallisempi ja suurempi tabu kuin Yhdysvalloissa. Mukaan tulevat näet maahanmuuttoon ja väestöryhmiin liittyvät kysymykset. Roos vitsaili, että toistaiseksi monissa maissa ollaan oltu innoissaan koulumenestystä mittaavasta kansainvälisestä PISA-tutkimuksesta. PISA-tulokset noudattavat kuitenkin hämmästyttävän tarkasti Richard Lynnin ja Tatu Vanhasen kohuttuja ÄO-taulukoita. Joitakin poikkeuksiakin tosin on, mm. Suomi. Roos arvioi sarkastisesti, että PISA-tutkimukset menettänevät suosionsa heti kun niiden vertailukelpoisuus Lynnin ja Vanhasen lukuihin paljastuu.
Roos päätti luentonsa hämmästyksen aiheeseen: ”Etsiskelin Suomesta mittauksia tekeviä tahoja, mutta Mensan lisäksi ei löytynyt ketään.” Joku yleisöstä antoi vinkin, että armeijaan olisi kannattanut ottaa yhteyttä.
Heritabiliteetilla laajassa merkityksessä tarkoitetaan geneettisen varianssin osuutta populaation koko fenotyyppisestä varianssista. ”Heritabiliteettia (H) mitataan jakamalla geneettinen varianssi (Vg) fenotyyppisellä varianssilla (Vp) eli H=Vg/Vp. Käsitteen suppeassa merkityksessä heritabiliteetti on additiivisen geneettisen varianssin (VA) osuus populaation koko fenotyyppisestä varianssista (Vp) eli h2=VA/Vp” (Tirri, Rauno; Juhani Lehtonen; Risto Lemmetyinen; Seppo Pihakaski; Petter Portin: Biologian sanakirja. Uudistetun laitoksen 2. painos. Otava, Keuruu, 2003). Heritabiliteetti ilmaistaan joko nollan ja ykkösen välisenä arvona tai prosentteina.
Heritabiliteetti on tilastollinen käsite, ei mikään pysyvä arvo, ja se koskee tiettyä populaatiota tiettynä ajankohtana. Heritabiliteetti saadaan ihmisen kohdalla tutkimalla erillään ja yhdessä kasvaneita identtisiä ja epäidenttisiä kaksosia, sisaruksia ja adoptiolapsia. ÄO-tutkimuksessa faktorianalyyttisesti saatavan yleisälykkyyden eli g:n heritabiliteetti on länsimaisissa populaatioissa toistuvasti asettunut 0.50–0.80 tienoille. Tämä tarkoittaa sitä, että testien mittaamassa yleisälykkyydessä 50–80 % otospopulaation varianssista eli muuntelusta on geneettistä. Tiedetään, että yleisälykkyyden heritabiliteetti nousee iän myötä. On tärkeää muistaa, että älykkyystutkimus on tilastollista, ja tulokset perustuvat vertailuun eivätkä ole absoluuttisia mittoja. Näin ollen tulokset ovat yksilön kohdalla epävarmoja.
Seuraava esitelmöitsijä oli neurobiologi Kai Kaila, otsikolla ”Tietoisuuden evoluutio ja sosiaalinen älykkyys”. Kaila painotti heti alussa sitä, että ihminen on lähtökohtaisesti – biologialtaan – yhteisöllinen laji: ihminen kasvaa ja kehittyy yhteisössä. Ihmisen aivojen koko on suorassa suhteessa ryhmäkokoon. Lajien suhteen pätee periaate: mitä suurempi ryhmä, sitä suuremmat aivot.
Kaila esitti kaksi sosiaalisen tietoisuuden/älykkyyden määritelmää. E.L. Thorndiken mukaan mainittu ominaisuus on ”yksilön kyky ymmärtää muita ihmisiä ja vaikuttaa heidän toimintaansa; kyky sosiaalisiin interaktioihin.” Tässä tapauksessa psykometriset mittaukset ovat periaatteessa mahdollisia. Toisen määritelmän ovat esittäneet Cantor ja Kihlström, ja siinä on tärkeää ”yksilön sosiaalista todellisuutta koskevan tiedon määrä ja laatu.” Tämän näkemyksen mukaan yksilöiden ja ryhmien kvantitatiivinen vertailu on irrelevanttia.
Kailan mielestä puheet geeneistä vailla ympäristöä ovat yksinkertaisesti mielettömiä. Geeneillä on kaksi roolia: välittää informaatiota sukupolvesta toiseen ja ohjata solujen kehitystä, erilaistumista ja toimintaa. Suomen kielen sana ”perinnöllisyystiede” on historiallisesti syntynyt ensimmäisestä edellä olevasta ilmaisusta. Kailan oman alan eli neurobiologian puitteissa geenien tutkimus on kuitenkin aivan uudella kurssilla. Yleensä on ollut tapana puhua yksilön ja ympäristön interaktioista geeni-ympäristö -vuorovaikutuksia tarkasteltaessa. Tämän lisäksi geenien ilmentymisen interaktiot yksilön toiminnan ja sitä kautta ympäristön kanssa ovat viime vuosina nousseet keskeiseen rooliin erityisesti aivojen geenien toimintamekanismien ymmärtämisessä.
Kaila kysyi, onko puhekyky synnynnäinen, perinnöllinen tai lajityypillinen ominaisuus. Entä näkökyky? Nämä ominaisuudet kehittyvät yksilölle vasta sosiaalisen vuorovaikutuksen ja ympäristön myötä. Mitä tarkoittavat käsitteet ’perinnöllinen’, ’synnynnäinen’ ja ’lajityypillinen’? Pahinta myrkkyä tieteelliselle ajattelulle on pitää näiden termien sisältöä ”itsestäänselvyyksinä” kun tarkastellaan geeni-ympäristö -suhteita. Aivojen geeniekspressio muuttuu koko ajan, kun ihminen oppii uusia asioita. Kailan mukaan kriittiset kehitysvaiheet ovat yksilönkehityksessä kaiken a ja o. Lisäksi hän painotti sitä, että aivot muovautuvat syntymästä vanhuuteen: ympäristö/yksilö-vuorovaikutukset säätelevät jatkuvasti aivojen geenitoimintaa. Ja sosiaalisen kädellislajin yksilön ympäristöön kuuluu tietenkin erittäin tärkeässä roolissa yhteisö.
Kaila kertoi myös, että aamulla kuultu tai luettu uutinen muuttaa aivoja: jokaisen muistijäljen syntyyn tarvitaan geeniekspression muutoksia informaatiota tallentavissa hermosoluverkoissa. Aivoissa on kyse tähtitieteen ylittävistä luvuista. Hermosolujen eli neuronien lukumäärä on arviolta 1011 ja niiden välisten kytkentöjen 1014. ”Yksi ainut kuutiomillimetri aivokuorta sisältää kilometrien verran hermosoluhaarakkeita.” Yhteyksiä muodostuu koko ajan lisää, ja niitä myös karsiutuu: aivot ovat jatkuvassa muutoksen tilassa.
Tietoisuudella (tietoisuuksilla!) on ollut oma evoluutionsa. Kaila kuvasi, miten yksilö muodostaa ulkomaailman objekteista mielessään representaatioita ja näistä edelleen metarepresentaatioita. Havaintoja hän kutsui provokatiivisesti kontrolloiduiksi hallusinaatioiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että
”aivojen synnyttämän ulkomaailman mallin pätevyys, validiteetti, on sekä lajin- että yksilönkehityksessä jatkuvan testauksen kohteena: mallin validiteettia koettelee organismin toiminta. Epävalidi malli johtaa virheelliseen toimintaan ja siten lisää todennäköisyyttä karsiutumiseen luonnonvalinnan seurauksena. Mallin ’totuuden’ kannalta sen varaan rakentuneella epäonnistuneella toiminnalla on falsifikaation asema. Aivojen muodostama ulkoisen todellisuuden sisäinen malli rakentuu siten pragmaattiselle perustalle.”
Kailan mukaan pelkkä näkökyky vaatii usein paljon monimutkaisempia aivoprosesseja kuin esimerkiksi jonkin ongelman tietoinen ratkaisu. ”Kädellisillä suuri osa aivokuoren toiminnasta liittyy näköinformaation prosessointiin – apinat ja ihminen elävät lajispesifissä maailmassa, joka on suuressa määrin visuaalinen.” Ihmisellä on tosiaan hämmästyttävä kyky tunnistaa ja muistaa kasvoja. Sen sijaan nopeasti nähty numeroja kirjainsarja jossa tietty järjestys pitäisi muistaa, ei jää vastaavalla tavalla mieleen.
Neurobiologinen prosessointi on rinnakkaista ja siinä on valtava määrä elementtejä ja kytkentöjä. Sen sijaan tietoinen prosessointi on sarjallista. Tietoisuuden ykseys ja ”minuus” perustuu sarjalliseen prosessointiin. Kaila mainitsi, että ”mahdollisten sisäisten representaatioiden lukumäärä on käytännöllisesti katsottuna rajaton!” Juuri tästä syystä vain pieni osa sisäisestä todellisuuden mallista voi olla tietoisuudessa ja tämän mallin validiteetti on luonnonvalinnassa menestymisen salaisuus.
Kaila kuvasi sosiaalista tietoisuutta seuraavaan tapaan:
”Kehittynyt sosiaalinen interaktio vaatii yksilötasolla tietoa ja oletuksia muiden yksilöiden tietoisuuden (’mielen’) ominaisuuksista ja tilasta: Mitä aikeita toisella on? Onko toisen yksilön näkyvä aie todellinen, vai tarkoituksellista huijausta? Kenen kanssa on edullista tehdä yhteistyötä? Ketä vastaan kannattaa liittoutua? Ihmisen aivojen kasvua selittävissä sosiaalisen älyn teorioissa korostetaan vaihtelevissa määrin yhteistyötä, parisuhteiden muodostamista tai machiavellistisia näkökohtia, mutta selvää on että sosiaalisen todellisuuden hahmottaminen ja oman toiminnan sopeuttaminen siihen on ihmisaivojen vaativin tehtävä. Ei ole sattuma että suurin osa ahdistuksestamme liittyy juuri sosiaalisiin vuorovaikutuksiin – menneisiin, nykyisiin ja tuleviin.”
Lajien välinen vertailu on Kailan mukaan ensiarvoisen tärkeä metodi biologiassa. Kaila pohdiskeli tämän pohjalta, mikä on se laadullinen ero, joka erottaa ihmisen muista eläimistä. Muillakin eläimillä esiintynee jonkinlaista tietoisuutta, mutta ihmisellä on yksi ominaisuus jota muilla ei ole: autobiografinen eli omaelämäkerrallinen muisti. Autobiografinen muisti mahdollistaa ”minän aikamatkailun”. Kaila kertoi, että ”autobiografisen muistin ohella ja sen välttämättömänä ehtona toimii semanttinen muisti, joka käsittelee kaikenlaista opittua faktatietoa maailmasta, esimerkiksi sellaista joka on hankittu lukemalla kirjoja tai päivälehtiä.”
Erittäin tärkeä ihmiselle on n. neljänteen ikävuoteen mennessä kehittyvä ”mielen teoria”. Se ei ole mikään tieteellinen teoria vaan ”kyky ymmärtää että toisella(kin) yksilöllä on omia tietoja, oletuksia ja uskomuksia maailmasta, sekä erilaisia toiveita ja aikeita.” Lisäksi siihen kuuluu ”kyky asettua (eläytyä) toisen yksilön kokemaan tilanteeseen” ja kyky ”tiedostaa että oman tietoisuuden sisältö ei ’näy’ toiselle ja päinvastoin.” Tässäkin ominaisuudessa kriittinen kehitysvaihe ja sosiaalisten interaktioiden merkitys ovat keskeisessä roolissa.
Joillakin varislinnuilla tavataan Kailan mukaan kädellisiä muistuttavaa älykkyyttä ja muistia, vaikka ”aivojen evoluutio raken teiden tasolla on ollut täysin erilaista.” Syy tähän on konvergentti evoluutio: linnuilla aivojen kasvu on kuorikerroksen asemesta kohdistunut aivojen sisärakenteissa oleviin ns. tyvitumakkeisiin. Yhteisiä kykyjä ovat mm. ravinnon varastointi (muistikuvat siitä mitä on kätketty ja mihin ja milloin), ravinnon varastelu ja varastelun torjuntastrategiat sekä siihen liittyvä sosiaalinen tietoisuus (”varas tuntee varkaan”). Myös työkalujen käyttöä ja ”innovaatioita” tavataan sekä kädellisillä että varislinnuilla. Kailan mukaan ”samoin kuin kädellisillä, myös sosiaalisilla linnuilla aivojen suhteellinen osuus ruumiin painosta on suuri – variksen aivot vastaavat suhteelliselta kooltaan simpanssin aivoja.”
Jo Darwin teoksessaan The Descent of Man, and Selection in Relation to Sex (1871) korosti, että ihmisen ja muiden eläinten mentaaliset kyvyt eivät eroa niinkään laadullisesti kuin määrällisesti. Kaila kysyi, mikä on laadullinen ero ja millä tavalla erilaisuuden ja ainutlaatuisuuden voi määritellä tai havaita. Vastaus on juuri autobiografinen eli episodinen muisti. Se on edellytys monimutkaisen sosiaalisen tiedon hankinnalle. Näkemys perustuu virolaissyntyisen Endel Tulvingin teoriaan.
Autobiografisen muistin pohjalle nousevat sellaiset inhimilliset ominaisuudet kuin ”oman (ja muiden/ryhmän) elämänhistorian ja tulevien tekojen tarkastelu” eli ennakointi ja moraaliset ym. arviot. Samoin minän aikamatkailu mahdollistaa tietoisen huolehtimisen ”jälkeläisten ja yhteisön tulevaisuudesta (myös oman kuoleman jälkeisestä tulevaisuudesta).” Tämä mahdollistaa kulttuurievoluution. Ja ihmisen tietoisuus oman ”minän” kuolevaisuudesta synnyttää uskonnot.
Kaila lopetti esitelmänsä Darwin-sitaattiin, jonka mukaan juuri moraalisuus ja tietoisuus omista menneisyyden teoista ja niiden motiiveista on se ominaisuus, joka suurimmassa määrin erottaa ihmisen muista eläimistä.
Kaila kertoi vielä keskustelussa, ettei ole kovin vakuuttunut g-faktorin tieteellisestä merkityksestä. Hänen näkemyksensä on se, että erilaisille osafaktoreille tai g-faktorille saadut lataukset eivät ole fundamentaalisia muuttujia ihmisen käyttäytymistä selitettäessä.
Kaila esitti painokkaasti, ettei geneettisten ja ympäristövaikutusten osuutta yleisälykkyydessä voida nykymenetelmin edes teoriassa saada selville. Kuten hänen esitelmässään kävi ilmi, asiaan vaikuttaa yksilökehityksen aikana tekijät jotka liittyvät aivojen hermosolujen geeniekspression muutoksiin, joten on täysin harhaanjohtavaa puhua älykkyyden määräytyvän geneettisten ja ympäristöllisten prosenttilukujen perusteella.
Kaila palasi vielä myöhemmin asiaan sähköpostitse ja tähdensi kokevansa ”geeni/ ympäristö-teeman teeman tärkeäksi, koska ns. ’suurella yleisöllä’ on geeneistä perusoletuksia, jotka ovat täysin vanhentuneita ja virheellisiä.” Kaila halusi erityisesti korostaa, että hänellä ei ole asiassa mitään poliittisideologisia taustaoletuksia, ja että hän itsekin on erittäin kiinnostunut geenien osuudesta kaikkeen käyttäytymiseen:
”Geenien merkitys kaikessa biologiassa on keskeinen ja kiistaton. Biologien kiinnostus evo-devo -problematiikkaan (siis geenien kehitysbiologiseen rooliin myös evoluution valossa) on juuri nyt huipussaan, ja kuvaa geenien ratkaisevaa asemaa. Tämä biologian suunta on minulle(kin) keskeinen ja tärkeä. Geenitoimintaa ei voi ymmärtää ilman kehitysbiologiaa – tästä alan biologit ovat yhtä mieltä.”
Kailan jälkeen oli vuorossa Tatu Vanhanen, joka siis mm. Roosin ”entisen minän” mielestä oli pilannut Suomen maineen puhuessaan rotujen välisistä älykkyyseroista. Vanhanen jatkoi valitsemallaan tiellä, sillä hänen esitelmänsä aihe kuului: ”Älykkyyden ja perinnöllisyyden yhteydestä”. Vanhanen kertoi aluksi hieman älykkyystutkimuksen historiaa:
”Väittely älykkyyden ja perinnöllisyyden yhteydestä alkoi Arthur R. Jensenin Harvard Educational Review -lehdessä 1969 julkaisemasta artikkelista ”How much can we boost I.Q. and scholastic achievement?”, jossa hän esitti argumenttinsa Amerikan valkoisten ja mustien välisen älykkyyseron osittain geneettisestä perustasta. Hänen lähtökohtanaan oli ollut havainto, että siihenastisessa yksilöllisiä älykkyyseroja koskevassa tutkimuksessa ei juuri koskaan viitattu geneettisten tekijöiden mahdolliseen vaikutukseen älykkyyteen ja koulumenestykseen. Havaitut erot pyrittiin selittämään yksinomaan ympäristötekijöillä.”
Vanhanen jatkoi Jensenin uudemman teoksen The g Factor – The Science of Mental Ability (Praeger 1998) tiimoilta. Tässä kirjassa Jensen käsittelee perusteellisesti kysymystä perinnöllisyyden ja älykkyysosamäärän yhteydestä. Vanhasen mukaan Jensen ei tietenkään kiellä sitä, etteivätkö myös ympäristötekijät vaikuttaisi älykkyyteen: ”Ilmiasu on aina sekä perintötekijöiden että ympäristötekijöiden vaikutuksen alainen.”
Mutta mitä todisteita Jensenillä on perintötekijöiden dominoivan vaikutuksen puolesta? Vanhanen luetteli neljä:
”Ensinnäkin, yhdessä kasvatettujen identtisten kaksosten älykkyysosamäärät ovat paljon lähempänä toisiaan kuin yhdessä kasvatettujen epäidenttisten kaksosten. Tätä eroa ei voi mitenkään selittää ympäristötekijöillä. Toiseksi, erillään kasvatettujen identtisten kaksosten älykkyysosamäärät ovat lähempänä toisiaan kuin yhdessä kasvatettujen epäidenttisten kaksosten. Kolmanneksi, adoptoitujen henkilöiden, jotka eivät ole koskaan tunteneet biologisia vanhempiaan, älykkyysosamäärät korreloivat vahvemmin heidän biologisten vanhempiensa kuin heidän kasvatusvanhempiensa älykkyysosamäärien kanssa. Neljänneksi, lapsuudesta asti yhdessä kasvatettujen henkilöiden, jotka eivät ole sukua keskenään, älykkyysosamäärät korreloivat heikommin kuin biologisten sisarusten, ja aikuisiässä heidän ÄO-korrelaationsa alenee nollaan. Jensen viittaa moniin tutkimuksiin, jotka tukevat näitä havaintoja.”
Vanhanen otti tässä yhteydessä kantaa myös käyttäytymisgenetiikan löydöksiin, jotka hänen mukaansa ovat täysin linjassa Jensenin teesien kanssa. Vanhanen mainitsi, että yhtenä mielenkiintoisena havaintona on myös se, että perimä vaikuttaa yleisälykkyyteen lapsuusiässä vähemmän kuin aikuisiässä.
”Jensenin johtopäätöksenä on, että perintötekijöiden vaikutus älykkyysosamäärään on 40–50% lapsuudessa, 60–70% nuoruudessa ja vanhemmalla iällä melkein 80%.”
Vanhanen kertoi, että Jensen sai aikoinaan osakseen ankaraa arvostelua. Asiat ovat kuitenkin muuttuneet: tuskin kukaan nykyään kieltää perimän vaikutusta yksilöiden välisiin älykkyyseroihin. Vaikutuksen määrästä voidaan tosin olla eri mieltä. Vanhanen heitti, että jopa sosiologit ovat taipuneet tosiasioiden edessä. Ainakin J.P. Roosin tapauksessa tämä pitää myös Suomen osalta paikkansa! (Tosin Roos itse arvelee olevansa harvinainen poikkeus.)
Seuraavaksi Vanhanen siirtyi siihen, minkä valtavirran sosiologit ja monet muut edelleen kieltävät, ja mistä hän itse on julkisuudessa saanut kosolti satikutia:
”Populaatioiden sisällä esiintyvän geneettisen vaihtelun vaikutus yksilöiden välisiin älykkyyseroihin tunnustetaan, mutta toisaalta otaksutaan, että populaatioiden ja rotujen välillä ei voi olla mitään keskimääräisiä perimässä olevia eroja, jotka vaikuttaisivat ryhmien välisiin keskimääräisiin älykkyyseroihin. Minusta tällainen päätelmä on lievästi sanottuna omituinen. Kun evoluutio on kymmenientuhansien vuosien aikana tuottanut rotujen fyysisiin ominaisuuksiin monenlaisia eroja, joiden perustan täytyy olla geeneissä, niin miten älykkyyteen vaikuttavat perintötekijät olisivat voineet 100 000 vuotta pysyä keskimäärin muuttumattomina? Miten älykkyys voisi olla ainoa ominaisuus, johon evoluutiolla ei ole ollut mitään vaikutusta?”
Vanhanen esitti, että valtaosa yksilöiden geeneistä on toki samoja kaikissa ihmisryhmissä, mutta samaan aikaan yksilöt eroavat geneettisesti toisistaan. Vanhasen mukaan nämä erot ulottuvat myös populaatioiden välisiin geneettisiin eroihin. Vanhanen viittasi Luigi Cavalli-Sforzan ja hänen työryhmänsä maineikkaisiin tutkimuksiin, jotka on julkaistu teoksessa The History and Geography of Human Genes (Abridged paperback edition; Princeton University Press 1996):
”Cavalli-Sforza ym. ovat mitanneet populaatioiden välisiä geneettisiä eroja ja todenneet ennen löytöretkiä olemassa olleiden populaatioiden klusteroituvan geneettisten etäisyyksien perusteella ryhmiin, jotka jokseenkin tarkasti vastaavat perinteellistä käsitystä tärkeimmistä rotujakautumista.”
Vanhanen esitteli myös perusteellisen kymmenen kohdan todistusaineiston kollegansa Richard Lynnin uuden teoksen Race Differences in Intelligence: An Evolutionary Analysis (Washington Summit Publishers 2006) pohjalta:
1. Kun populaatio jakaantuu maantieteellisesti erillisiin osiin, alkaa niiden välinen geneettinen eriytyminen. Ihmisrotujen tapauksessa se on johtanut monien ominaisuuksien eriytymiseen, mistä ovat ilmauksena erot ruumiinrakenteessa, ihonvärissä, hiuksissa, silmissä, geneettisissä sairauksissa ja veriryhmissä. Miten älykkyyteen vaikuttavat perintötekijät olisivat voineet pysyä muuttumattomina?
2. Samaa rotua koskevissa älykkyystesteissä eri puolilla maailmaa saadut keskimääräiset älykkyysosamäärät ovat olleet suunnilleen samalla tasolla. Miten se olisi mahdollista ilman yhteisiä älykkyyteen vaikuttavia perintötekijöitä? Nämä havainnot koskevat niin eurooppalaisia, afrikkalai sia kuin myös itäaasialaisia, joita on hajaantunut eri puolille maailmaa.
3. Myös samanlaisissa ympäristöoloissa elävien rotujen älykkyysosamäärät poikkeavat huomattavasti toisistaan. Erojen olisi pitänyt tasoittua, jos pelkästään ympäristötekijät vaikuttavat älykkyyteen.
4. Kun eurooppalaiset Euroopassa tai Yhdysvalloissa ovat adoptoineet toiseen roturyhmään kuuluvia lapsia, lapset ovat säilyttäneet omalle roturyhmälleen luonteenomaisen älykkyysosamäärän.
5. Sekarotuisten yksilöiden ÄO on tyypillisesti heidän vanhempiensa roturyhmien välillä. Tästä on monia tutkimuksiin perustuvia havaintoja, jotka koskevat esimerkiksi valkoisten ja mustien jälkeläisiä Amerikassa, Australian alkuasukkaiden ja eurooppalaisten jälkeläisiä ja Amerikan intiaanien ja eurooppalaisten jälkeläisiä.
6. Rotujen älykkyysosamäärissä olevat erot selittävät, missä laajuudessa tapahtui siirtymistä kivikautisesta keräilykulttuurista vakiintuneeseen maanviljelykseen. Älykkäämpien roturyhmien keskuudessa siirtyminen oli täydellinen (eurooppalaiset, eteläaasialaiset ja pohjoisafrikkalaiset, itäaasialaiset, kaakkoisaasialaiset ja Amerikan intiaanit), Tyynen valtameren saaristolaisten osalta osittainen ja afrikkalaisten kohdalla minimaalinen. Busmannien ja Australian alkuasukkaiden keskuudessa siirtymistä maanviljelykseen ei tapahtunut ollenkaan.
7. Rotujen keskimääräisissä älykkyysosamäärissä olevat erot osuvat yksiin varhaisten kaupunkisivilisaatioiden syntymisen kanssa, kirjoitetun kielen, aritmeettisten taitojen ja kodifioitujen lakien kehittymisen kanssa. Varhaiset sivilisaatiot rajoittuivat itäaasialaisten, eurooppalaisten, eteläaasialaisten ja pohjoisafrikkalaisten ja kaakkoisaasialaisten keskuuteen. Rotujen erot sivilisaatiosaavutuksissa viittaavat siihen, että älykkyyseroilla on takanaan tuhansien vuosien historia.
8. Kaikki kaksostutkimukset ovat osoittaneet älykkyyden korkeaa periytyvyyttä kansallisten populaatioiden sisällä. Sen vuoksi periytyvyyttä täytyy olla myös roturyhmien älykkyyseroissa.
9. Aivojen keskimääräisessä koossa on roturyhmien välisiä eroja, jotka korreloivat roturyhmien älykkyysosamäärien kanssa. Aivojen koolla on ilmeinen yhteys älykkyyteen, ja rotujen väliset aivojen kokoerot ovat perityviä.
10. Teoria jonka mukaan rotuerot älykkyydessä perustuvat merkittävältä osin perintötekijöihin täyttää Popperin vahvalle teorialle asettamat vaatimukset. Teoria tuottaa suuren joukon empiirisesti testattavia ennusteita, tässä tapauksessa rotujen välisten älykkyyserojen seuraamuksista, jotka ovat osoittautuneet oikeaan osuviksi ilman vakavia poikkeamia.
Lopuksi Vanhanen vielä totesi, ettei hän ole minkäänlainen spesialisti älykkyystutkimuksessa. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin lisäsi, että ”esittämäni Jensenin ja Lynnin argumentit perintötekijöiden merkittävästä vaikutuksesta yksilöiden ja rotujen älykkyysosamäärissä oleviin eroihin ovat mielestäni vakuuttavia ja vaikeasti torjuttavia.”
Yleisö ei ollut yhtä vakuuttunut todisteista kuin esitelmöitsijä. Vanhasen näyttämään kalvoon, jossa Saharan alapuoleisen Afrikan keskimääräinen ÄO jäi alle 70 pisteen ja jossa busmanneilla vastaava luku oli vain 54, kommentoitiin epäuskoisesti, että länsimaissa noin alhaiset luvut tarkoittavat vaikeata henkistä jälkeenjääneisyyttä. Miten noin alhaisen älykkyyden omaavat ryhmät muka voisivat muodostaa yhteisöjä? Vanhanen vastasi, että eivät ne voikaan, sellaisia demokraattisia yhteiskuntia kuin länsimaissa, mutta kyllähän Afrikassakin eletään yhteisöissä.
Vanhasen tärkeimpään argumenttiin eli kohtaan 1 esitettiin protesti, että krokotiili on pysynyt samanlaisena erittäin pitkiä aikakausia. Vanhanen kommentoi, että jos krokotiili tuotaisiin tänne kylmään pohjolaan, sen olisi joko kuoltava, tai nopeasti muututtava eli sopeuduttava. Älykkyyserot ovat Vanhasen mukaan syntyneet juuri siksi, että pohjoisessa eläneet populaatiot ovat joutuneet sopeutumaan vaativampaan ympäristöön. Yleisöstä kysyttiin, miksi Vanhasen esittämällä kalvolla eskimot eivät olleet korkeimmalla, mutta tähän Vanhanen ei ajan puutteen takia vastannut. Lynnin uudessa kirjassa asia on kuulemma käsitelty.
Yksi seminaarin esitelmöitsijöistä, Markus Jokela, viittasi Tieteessä tapahtuu -lehdessä esittämäänsä kritiikkiin, jossa hän sai Lynnin ja Vanhasen kaltaisia tuloksia pituuden ja kansojen varallisuuden suhteesta. Jokela kysyi: selittääkö pituus kansantuotetta vai päinvastoin? Jokelan mukaan erot kansojen keskimääräisessä pituudessa johtuvat suurelta osin ympäristöstä.
Kai Kaila puolestaan ei ollut vakuuttunut siitä, että samoilla testeillä voitaisiin mitata eri kulttuureissa elävien älykkyyttä. Hän kysyi, miten Uudessa Guineassa suhtauduttaisiin länsimaalaiseen, joka yrittäisi integroitua tähän ympäristöön ja sen yhteisöihin. Tässä yhteisössä länsimaalaista ”neroakin” pidettäisiin varmaan melkoisen typeränä. Tämän ohella Kaila päätään pudistellen arvosteli voimakkaasti Vanhasen käyttämiä termejä, mm. ’sekarotuista’. Kaila peräänkuulutti tieteellistä lähestymistapaa asiaankuuluvine käsitteineen.
Vanhanen päätti keskustelun toteamalla, että hän itse pitää älykkyyseroja, kuten muitakin eroja, osoituksena luonnon monimuotoisuudesta.
Pertti Töttö oli vuorossa seuraavana, otsikolla ”Onko väestön keskiälykkyyden ja maan BKT:n välillä kausaaliyhteyttä?” Töttö kertoi, että hän toimi aikoinaan Vanhasen tutkimusapulaisena ja että nyt hän oli ajatellut asettua professorina uudestaan samaan asemaan. Töttö lupasi esittää hyväntahtoista kritiikkiä Lynnin ja Vanhasen kohuteoksessaan IQ and the Wealth of Nations (Praeger 2002) lanseeraamaan teoriaan kansan keskimääräisen ÄO:n ja bruttokansantuotteen välisestä kausaaliyhteydestä.
Töttö aloitti esitelmänsä kertomalla ihmetyksestään, kun eräältä presidenttiehdokkaalta oli vaalien alla kysytty: ”Hyväksyttekö Tatu Vanhasen tutkimustuloksen, että mustat ovat vähemmän älykkäitä kuin valkoiset?” Ehdokas oli vastannut: ”Minusta kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia.” Tötön mielestä tässä menivät puurot ja vellit pahemman kerran sekaisin, koska vastaus ei liittynyt Lynnin ja Vanhasen tieteellisiin havaintoihin millään ta valla.
Töttö mainitsi keskittyvänsä esitelmässään pelkästään metodipuoleen, eikä Lynnin ja Vanhasen tutkimuksessa ole hänen mielestään sen suurempia formaalisia ongelmia kuin muissakaan vastaavissa tutkimuksissa. Tämän pohjalta Töttö esitti aluksi kausaalisuhteen kriteerit:
Töttö piti tässä tapauksessa tärkeimpänä kolmatta ja neljättä kohtaa. Hänen mukaansa Lynnin ja Vanhasen aineistossa oli tarkemmin tutkittaessa jotain hämmentävää, juuri kuten heitä kritisoinut Thomas Volken oli esittänyt. Volkenin mukaan Lynn ja Vanhanen laskevat ÄO:n selitysosuuden väärin ja jättävät tarkastelematta Z-tekijät, jotka saattaisivat hävittää ÄO:n ja BKT:n korrelaation. Volken väittää, että löytyy Z, joka osoittaa ÄO:n ja BKT:n korrelaation näennäiseksi. Tämä Z on taloudellinen vapaus (EF). Töttö totesi, että Volkenin kritiikki ennen kaikkea älykkyyden ”puhtaan” vaikutuksen osalta on perusteltua.
Kun Töttö itse analysoi aineistoa, Lynnin ja Vanhasen tilastolliset tulokset näyttivät riippuvan sattumasta ja ÄO:n sekä BKT:n kausaaliyhteyden suhteen päti vanha Matti Nykäsen viisaus: ”Ehkä on, ehkä ei.” Syy tähän johtui siitä, että Lynn ja Vanhanen eivät olleet ottaneet huomioon miten ÄO, EF ja Vanhasen demokratiaindeksi (ID) korreloivat keskenään. Lynn ja Vanhanen esittävät teoksessaan, että ÄO selittää BKT:n varianssista 51% ja EF sekä ID yhdessä 12%, mutta tämä on Tötön analyysin mukaan väärin. Hän sai keskinäiset korrelaatiot huomioiden seuraavan tuloksen: ÄO selitti BKT:sta 23%, EF 29% ja ID 11%. Tässä tuloksessa taloudellinen vapaus on suurin selittäjä. Selittämättä jäi vielä 37%.
| Volken | Töttö | |
| Xi | iBi | iBi |
| IQ | .18 | .28* |
| EF | .22** | .41*** |
| ID | .20** | .33*** |
| 3. aste % väestöstä | .21* | -.07 |
| 2. aste % väestöstä | .28** | -.15 |
| N | 93 | 125 |
| R2 | 0.73 | 0.55 |
Volken väittää, että älykkyys on pelkkää potentiaalia, joka ei sinällään selitä kansan talouden tehokkuutta – tarvitaan potentiaalin aktualisoiva koulutusjärjestelmä. Tämän perusteella hän esittää, että koulutusjärjestelmien erojen vakiointi paljastaa, onko ÄO:lla selitysvoimaa. Volken saikin tuloksen, jonka mukaan koulutus selittää BKT:ta enemmän kuin kansallinen ÄO. Töttö sai kuitenkin omassa regressioanalyysissaan toisen ja kolmanteen asteen koulutukselle miinusmerkkiset kertoimet, kun taas Volken oli saanut kolmannelle asteelle (% väestöstä) kertoimen 21 ja toiselle asteelle (% väestöstä) kertoimen 28. Ero johtui otoksesta: Volkenilla otos oli 93 maata, Tötöllä 125 (ks. taulukko 1).
Samoin Lynn ja Vanhanen olivat esittäneet, että BKT:n riippuvuus kansallisesta ÄO:sta olisi lineaarinen. Töttö osoitti, että riippuvuutta kuvaa kuitenkin paremmin logaritmisesti nouseva käyrä.
Töttö kertoi päättäneensä kokeilla, mitä tapahtuu jos hän poistaa regressiosuoralta huomattavan etäällä olevat havainnot eli outlierit aineistosta. Näitä poikkeuksia ovat mm. Päiväntasaajan Guinea, Korean demokraattinen tasavalta, Kiinan kansantasavalta, Hongkong, Singapore, Qatar ja Libya.
Lopulta Töttö sai sadan valtion aineistolla polkumallin, jossa koulutustaso ei selittänyt BKT:ta yhtään. Sen sijaan testiälylle tuli standardoitu regressiokerroin .73. Töttö siis sai analyysia tarkentamalla ”tutkimusapulaisen hyväntahtoisen kritiikin” ohella tuloksen, joka tukee Lynnin ja Vanhasen hypoteesia.
Kai Kaila puuttui keskustelussa Tötön kausaaliselityksen ongelmiin. Kailan mukaan Tötön selitys kausaalisuudesta oli sekava, ja hän jätti viimeisen ”kriteerin” tai mekanismin, joka itse asiassa oli jonkinlainen kausaali suuden löysä määritelmä, kokonaan pois. Töttö ei allekirjoittanut Kailan väitettä tulkin tansa ongelmista. Töttö korosti, että hänen tarkoituksensa oli ”tarkastella vain sitä, pitävätkö kaksi korrelaatioihin liittyvää kriteeriä kutinsa – ja jos pitävät, silloin voidaan sanoa, että testiäly on ainakin hyvä tilastollinen prediktori (ennustaja), vaikka sen kausaalisuudesta ei olisikaan takeita.” J.P. Roos puolestaan kommentoi, että mikäli Kaila on oikeassa, mikään yhteiskuntatieteessä ei täytä tieteelle asetettuja vaatimuksia. Valitettavasti ajanpuutteen vuoksi mielenkiintoinen debatti jäi torsoksi.
Töttö teki vielä jälkikäteen aineiston lisätarkasteluja ja palasi asiaan sähköpostitse. Kuviossa 1 on esitetty Tötön prosenteiksi laskemat riippumattomien muuttujien selitysosuudet regressiomallissa, jossa outliereiden poiston jälkeen on mukana 129 maata. Tötön mukaan ”malli sopii erinomaisesti aineistoon, outliereita ei ole ja testiäly on vahvin tilastollinen selittäjä. Toisin sanoen Vanhanen näyttäisi vetävän Volkenia pidemmän korren, kun BKT on asianmukaisesti normalisoitu logaritmimuunnoksella ja outlierit poistettu.”
Mikael Nederströmillä oli esitelmänsä aikana teknisiä ongelmia, joiden johdosta hänen materiaalistaan jäi olennaisia osia pois.
Nederström esittelee kadonneet lampaansa Skeptikon lukijoille oheisessa tietolaatikossa 2. Esitelmän aiheena piti alkujaan olla Tanskassa sattunut Helmuth Nyborgin tapaus, mutta Nyborg ilmoitti sähköpostitse Nederströmille, että juttu on vielä kesken, jolloin sitä ei ole oikein sopivaa vatvoa julkisuudessa. Nyborgin tapaus on lyhyesti seuraava:
Nyborg, kansainvälisesti arvostettu tanskalaisen Aarhusin yliopiston professori, sai 30-vuotisessa pitkäaikaistutkimuksessa vuonna 2001 tuloksen, jonka mukaan miesten ja naisten välillä on keskimäärin 4 pisteen keskiarvoinen ÄO-ero miesten hyväksi.
Tutkimustulos on sittemmin aiheuttanut viralliset nuhteet, tutkintakomitean perustamisen ja Nyborgin tutkimuksen jäädyttämisen. Lisäksi hänen aineistonsa on takavarikoitu. Tukikirjeitä Nyborgille ovat lähettäneet mm. professorit Richard Lynn, Doreen Kimura, Linda S. Gottfredson, Kevin McDonald ja J. Philippe Rushton. Nyborg ei edes tiedä, ketkä hänen juttuaan tutkivaan komiteaan kuuluvat. Nederström kysyi, olisiko vastaava skandaali ollut mahdollinen jos Nyborg olisi saanut tuloksen, jonka mukaan naiset ovat keskimäärin 4 pistettä älykkäämpiä kuin miehet.
Nyborgin tapaus ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen. Aiemmin mainittu Arthur R. Jensen aiheutti valtavan kohun vuoden 1969 Harvard Educational Review -artikkelillaan. Julkaisun jälkeen Jensen joutui käyttämään henkivartijoita, sai postinsa vasta pommiryhmän tarkistettua sen sekä joutui useiden tappouhkausten ja hyökkäysten kohteeksi. Jensenin työhuoneen oveen ilmestyi tekstejä kuten ”Jensen Must Perish” (”Jensenin täytyy tuhoutua”) ja ”Kill Jensen” (”Tappakaa Jensen”). Myös Jenseniä julkisesti puolustaneet professorit Hans J. Eysenck, J. Philippe Rushton ja Richard Herrnstein ovat joutuneet uhkailujen ja mustamaalaamisen kohteeksi. Eysenck yritettiin jopa pahoinpidellä fyysisesti London School of Economicsissa pidetyn luennon aikana. Nederström kertoi, että
”näiden esimerkkien lisäksi moni muukin älykkyystutkija on joutunut kärsimään poliittisesta painostuksesta, herjakirjoituksista, ilkivallasta tai suoranaisesta väkivallasta. Lieveilmiöt ovat pitkälti samanlaisia kuin 1970-luvun sosiobiologiaa ja henkisten kykyjen evoluutiota koskevissa riidoissa.”
Esimerkkien jälkeen Nederström siirtyi pohtimaan sitä, millaisia virhepäätelmiä tapauksiin sisältyy. Käyttäytymistieteiden tehtävä on Nederströmin mukaan kuvata sitä inhimillistä todellisuutta, johon ihmisen henkiset kyvyt sekä niiden yksilö- ja ryhmäkohtaiset erot selvästi kuuluvat. Tärkeää on huomioida, että ”tieteen tulosten on akateemisen vapauden nimissä oltava riippumattomia vallitsevasta politiikasta ja painostuksesta. Siksi tutkimukset voivat ja saavat paljastaa yllättäviäkin asioita.” Samoin Nederström korosti, että
”vaikka täydellinen objektiivisuus ei koskaan to teutuisi, niin siihen pitää silti pyrkiä. Löysä relativismi tai tutkimustulosten kaunisteleminen eivät sovi empiiriseen tutkimukseen. Mikään tieteen tutkimustulos ei ole koskaan täysin varma, joten se pitää julkaista ja asettaa alttiiksi tiedeyhteisön kritiikille. Siksi myös arkaluontoiset tulokset on julkaistava.”
Suurin osa tutkijoista on samaa mieltä näistä teeseistä. Missä siis on ongelma? Nederströmin mielestä Jensenin suurin virhe ei ollut väittää, että
”etnisten ryhmien tai sukupuolten välillä on henkisiä eroja tai älykkyyden yksilöerojen näkeminen pitkälti geneettisenä. Vasta näiden yhdistelmä, eli älykkyyden ryhmäerojen ehdottaminen mahdollisesti (”as an open question”) evolutiivista tai muuten geneettistä alkuperää olevaksi on ollut liikaa. Monia tabuina pidettyjä tutkimuksia näyttää siis yhdistävän kolme asiaa: 1) ne liittyvät arvoväritteisiin ominaisuuksiin kuten älykkyys, 2) ryhmäerojen geneettinen tai evolutiivinen mahdollisuus jätetään avoimeksi ja 3) eroja pidetään hyvin resistentteinä muutokselle.”
Nederström kertoi tämän jälkeen, miten vuonna 1984 nimettömänä tehdyn kyselyn mukaan yli puolet (52%) alan 600 tunnetuimmasta tutkijasta kuitenkin vahvisti, että etnisten ryhmien välisillä älykkyyseroilla on luultavasti osittain geneettinen tausta. Suuri enemmistö osallistuneista vahvisti myös kaikki muut Jensenin keskeiset väitteet.
Viimeisenä esitelmöi Markus Jokela, joka puhui yhteiskunnallisesti tärkeästä aiheesta eli geneettisten erojen ja ympäristön vaikutuksesta yksilöiden koulumenestykseen. Aluksi Jokela totesi, että g vaikuttaa toki moneen muuhunkin asiaan kuin koulumenestykseen. Ei ole sattumaa, että sitä kutsutaan yleisälykkyydeksi. Jokelan mukaan perinnöllisyyttä ei aiemmassa koulutuspsykologisessa ja -sosiologisessa tutkimuksessa otettu lainkaan huomioon. Nykyään käyttäytymisgenetiikan löydökset ovat kuitenkin jo merkittävä osa kehityspsykologiaa, mutta oppimispsykologiassa tilanne on edelleen ympäristöselityksiä suosiva.
Jokela viittasi useisiin tutkimuksiin, joissa koulumenestyksen heritabiliteetin arviot vaihtelevat 40–70% välillä (ks. taulukko 2). ÄO:n ja koulumenestyksen positiivinen korrelaatio on myös kiistatta osoitettu. Puhtaat ympäristöselitykset, joita siis aiemmin suosittiin, on kerta toisensa jälkeen osoitettu vääriksi. Esim. vanhempien sosioekonominen asema vaikuttaa osaltaan heidän lapsensa koulumenestykseen, mutta tässäkin tapauksessa perimällä on osuutta asiaan. Ja vastaavasti vanhempien sosioekonominen asema voi vaikuttaa lasten koulumenestyksen heritabiliteettiin. Jokela kutsui tätä ”perinnöllisyyden ympäristöksi”.
| Perimä | Jaettu ympäristö | Ei-jaettu ympäristö | |
| Walker ym. 2005 (Englanti, 7-vuotiaat) | 69 | 12 | 19 |
| Wainwright ym. 2005 (Australia, 15–18-vuotiaat) | 76 | 16 | 8 |
| Bartels ym. 2002 (Hollanti, 12-vuotiaat) | 57 | 27 | 18 |
Jokela esitti myös tuloksia, joiden mukaan heritabiliteetti on alhaisin kaikkein alimmalla sosioekonomisella tasolla. Tämä johtuu hänen mukaansa todennäköisesti siitä, että hyvässä ympäristössä elävät lapset pystyvät parhaiten toteuttamaan lahjakkuuspotentiaaliaan ja heritabiliteetti on näin ollen korkea (mitä samankaltaisempi ympäristö, sitä korkeampi on geneettisen varianssin osuus populaation kokonaisvarianssista!). Alemmissa sosiaaliluokissa ympäristö sen sijaan vaihtelee enemmän. Käyttäytymisgenetiikka on myös osoittanut, että ÄO:n heritabiliteetti nousee iän myötä, eli lapsuudessa yksilö on alttiimpi ympäristövaikutuksille kuin vanhempana.
Jokela oli Kai Kailan linjoilla siinä, että koulumenestyksessä kyse on monimutkaisista yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutuksista, ja jo yksilökehityksessä geenit ja ympäristö vaikuttavat jatkuvasti toisiinsa. Tässä kysymyksessä on keskiössä molekyyligenetiikka, joka Jokelan mukaan on vielä muutosvaiheessa.
Yllättävä seikka käyttäytymisgeneettisen tutkimusten perusteella on kuitenkin se, että ei-jaettu ympäristö on erojen synnyssä paljon merkittävämmässä roolissa kuin perheen sisäinen eli jaettu ympäristö. Kotiolojen vaikutus on siis aiemmin luultua pienempi. Jokela selitti tätä sillä, että yksilö hakee ympäristöstä niitä tekijöitä, jotka vastaavat hänen lahjojaan. Korkeamman lahjakkuustason omaava lapsi lukee kotona olevia kirjoja, kun hänen heikommin lahjoin varustettu sisarensa ei ole niistä kiinnostunut. Sama ympäristö tuottaa erilaisen tuloksen, riippuen yksilön geeneistä.
Jokela maustoi esitelmäänsä huumorilla, koska aihe on demokraattisessa yhteiskunnassa varsin kiusallinen. ÄO:n vaikutus koulutukseen ja tulotasoon on juuri se ”paha” asia, josta Richard Herrnsteinin ja Charles Murrayn teos The Bell Curve (Free Press 1994) aikoinaan nosti valtavan kohun. Teoksessa esiteltiin Herrnsteinin syllogismi, jossa osoitetaan, että koska ÄO:n heritabiliteetti länsimaissa on korkea ja ÄO korreloi positiivisesti koulutus- ja tulotason kanssa, on korkeamman ÄO:n omaavalla yksilöllä geneet tisesti paremmat mahdollisuudet saavuttaa yhteiskunnassa parempi koulutus ja korkea tulotaso kuin matalamman Äö:n yksilöllä. Tämä on joidenkin ”kivojen” yhteiskunnallisten teorioiden kanssa syvässä ristiriidassa, joten se ei voi olla totta!
Jokela ihmetteli tässä yhteydessä sitä, miksi juuri se, että jollakin ominaisuudella on tekemistä geneettisten erojen kanssa on arveluttavampaa kuin ympäristöselitys. Mikä tekee ympäristöselityksestä automaattisesti eettisemmän? Outoa! Ja kuitenkin koulutusmenestystä selitettäessä asetetaan Jokelan mukaan täysin virheellisesti vastakkain geenit ja sosioekonominen asema. Kuten hän aiemmin totesi, geneettiset erot selittävät sosioekonomista asemaa ja sosioekonominen asema vaikuttaa koulumenestyksen heritabiliteettiin.
Jokela esitteli myös meneillään olevaa tutkimustaan, joka liittyy aiheeseen, mutta hän ei halunnut että asiaa käsiteltäisiin vielä lehtien palstoilla. Skeptikko kunnioittaa tutkijan toivetta.
Jokelan päätettyä esitelmänsä alkoi kuuma keskustelu. Kai Kaila kyseenalaisti jälleen epämääräisinä pitämänsä puheet geenien ja ympäristön osuudesta koulumenestykseen. Jokela esitti vastakysymyksen, onko geneettisillä eroilla Kailan mielestä lääketieteellistä relevanssia, ja jos on, miksei perinnöllisyys samalla tavalla aiheuta eroja yksilöiden mentaalisissa ominaisuuksissa. Kaila toisti, ettei epäile yksilöiden välillä olevan geneettisiä eroja myös koulumenestykseen vaikuttavissa tekijöissä, mutta hänen mielestään näitä eroja selvittävä tutkimus on metodisesti kovin heppoista. Jokela vastasi, että hän on ennenkin törmännyt biologien epäilevään suhtautumiseen kun on kyse älykkyystutkimuksesta ja eri ominaisuuksien heritabiliteetista. Jokelan mukaan nämä biologit huomaamattaan kyseenalaistavat samalla koko differentiaalipsykologian. Tällöin jää usein epäselväksi, mitä he tarkkaan ottaen haluavat kritisoida.
Eräät kriitikot eivät myöskään näytä huomaavan, että mikäli eroja ei huomioida, voidaan luokan hitaammille oppijoille tehdä vääryyttä: jos lähtökohtaisesti oletetaan, että kaikki oppivat asiat yhtä nopeasti, heikkolahjaisempien muita hitaampi oppiminen aiheuttaa turhaa katkeroitumista. Nopeat oppijat tuskastuvat kun luokkatovereita pitää koko ajan odottaa ja hitaat oppijat katkeroituvat kun he jäävät muista jälkeen. Koulutuspolitiikassa kannattaisikin ottaa yksilöllisempi ote, koska käyttäytymisgenetiikka on osoittanut, että ihmisissä on geneettisiä, oppimiseen vaikuttavia eroja.
Jokela esitti lopuksi, miten tässäkin kysymyksessä on tärkeää muistaa, että yhden yhteiskunnan sisäiset tulokset ovat paljon luotettavampia kuin populaatioiden väliset tulokset.
Jussi K. Niemelä
Kirjoittaja kiittää esitelmöitsijöitä avusta ja luentomateriaalista
