Synnyin Kannelmäessä, Pohjois-Helsingissä, 1968. Nykyisin asun Helsingin Ruskeasuolla. Meidän perheessä kukaan ei ollut uskonnollinen. Myöskään rajatieteitä ei kukaan harrastanut. Olen perheen nuorin ja seurailin lähinnä, mitä musiikkia vanhemmat sisarukset kuuntelivat.
Teini-iässä luin veljeni ostaman Colin Wilsonin ”Ovi tuntemattomaan” -kirjat. Pidin niitä huippujuttuna, mutta kaipa kyse oli lähinnä jännittävien tarinoiden hakemisesta. Lainailin pikkupoikana kirjastosta myös Dänikenin ufokirjoja ja milloin mitäkin vastaavaa. Silloin Bermudan kolmio -tarinat ja muut vastaavat olivat suosittua humpuukikirjallisuudessa, mutta minulla ne toimivat varmaan jonkinlaisena jännityskirjallisuutena.
Parikymppisenä aloin jo olla epäilevä paranormaalien ilmiöiden suhteen. Tämä johtunee siitä, että niihin aikoihin sain käsiini ensimmäisiä kunnon taikurien ammattikirjoja, joissa selvitettiin myös vanhojen spiritualististen istuntojen huijaustekniikoita ja muuta sellaista.
Liityin jo 12-vuotiaana taikurikerhoon Helsingissä. Siitä se lähti. Lukioaikaisen tyttöystäväni isä oli myös taikuri, mutta taisin olla niin ujo, etten uskaltanut koskaan mainita puuhastelevani samoja juttuja. Vasta opiskeluaikoina, yli parikymppisenä, aloin keikkailla. Homman piti olla vain hyvä sivujuttu tienatakseni opiskelurahoja, mutta edelleen olen alassa tavalla tai toisella kiinni.
Nykyisin olen puoliammattimainen taikuri, mutta esitykset hoidan ammattimaisesti. Otan työn vakavasti siinä mielessä, että jos joku on valmis maksamaan esityksistäni, tilaajien täytyy olla tyytyväisiä. Tuskinpa olen ainoa, joka haluaa tehdä työnsä hyvin ja tyydyttävällä tavalla.
Paitsi taikuri olen myös tutkija, ainakin vielä jonkin aikaa, erästä kirjaprojektia varten, Suomen Tietokirjailijat ry:n apurahan turvin. Tutkin kotimaisia silmänkääntäjiä ja taikureita 1800-luvulta vuoteen 1945. Joku vuosi sitten toimitin Suomen Taikapiiri ry:n historiikin, joka alkoi vuodesta 1945. Nyt olisi tarkoitus penkoa aihetta ajalta ennen sotia. Professori Sven Hirn on erityisesti sirkusalan uranuurtaja Suomessa ja nyt yritän seurata hänen esimerkkiään ja katsoa, löytyisikö vielä uusia näkökulmia aiheeseen.
En usko, että olisin hyvin ansaitseva ihmemies, jos vaihtaisin leiriä ja huijaisin ihmisiä väittämällä että omaan ihan oikeasti yliluonnollisia kykyjä. Usein unohtuu, että huijarit ovat hyvin karismaattisia ja saavat ihmiset pauloihinsa psykologisin keinoin.
Mitenkään ihannoimatta huijareita ei kenestä tahansa voi tulla Uri Gellerin tapaista maailmanluokan huijaria tai Oliver Hawkin (Olavi Hakasalo) tapaista estradihypnotisoijaa. Esiintyjän taitoja voi käyttää hyvin erilaisissa tarkoituksissa. Ei kukaan moiti teatterin näyttelijää siitä, että tämä on ollut uskottava roolissaan.
Taikurin ja huijarin ero on se, että taikuri myöntää, ettei tee yliluonnollisia tekoja – huijari taas ei. Taikurit ovat yleisesti ottaen erittäin ylpeitä ammattitaidostaan, esimerkiksi manipulatiivisista taidoistaan tai hyvin rakennetusta esityksestään. En tiedä yhtäkään taikuria, jota jotenkin erityisesti motivoisi se, että saa huijata ihmisiä.
On olemassa vaikkapa pelkästään korttitemppuihin keskittyviä taikureita, jotka saattavat viettää koko elämänsä pelikorttipakan kimpussa tekniikoitaan hioen. Se on todellista omistautumista aiheelle. Taikurit myös uhraavat paljon aikaa sille, että taikatekniikat eivät näy katsojalle. Harjoittelet siis sitä, että liikkeet näyttävät luonnollisilta. Taikuri leikkii yleisön kanssa eräänlaista peliä. Jos taikuri ei onnistu, siitä ei luonnollisesti pidetä. Ihmiset haluavat, että taikuri huijaa heitä ja saa asiat näyttämään luonnonlakien vastaisilta.
Pystyisinkö tekemään rajatietoon uskoville tempun, joka saisi heidät vakuuttumaan yliluonnollisen olemassaolosta? Joitakin vuosia sitten tein taikuri Christian Engblomin kanssa pilottia eräästä ohjelmasta, jossa muun muassa esiinnyimme Pasilan pääkirjastossa parapsykologian tutkijoina. Kyseessä oli siis piilokamera, ja erilaisia ”ihmeitä” alkoi tapahtua testattaville ihmisille, joita kirjastosta löysimme. Osa heistä oli heti vakuuttuneita yliluonnollisen olemassaolosta, osa taas ei. Varsinkin nuoret tuntuivat herkkäuskoisemmilta. Lopussa sitten kerroimme, että kyseessä oli järjestetty piilokamera ja me tutkijat olimme kaksi taikuria.
Kävimme samassa yhteydessä myös haastattelemassa ammattimaista kädestäennustajaa, mutta en vakuuttunut hänen kyvyistään. Puhetta hänellä kyllä riitti. Ohjelman ideana oli, että kaksi taikuria tutkii erilaisia rajatiedon ilmiöitä. Olisimme lähestyneet aihetta skeptisesti, mutta ohjelma ei kuitenkaan koskaan toteutunut.
Olen myös tehnyt ajatuksenlukunumeroa erään tuttavani kanssa. Siinä tuli muutaman kerran vastaan se dilemma, että esityksen jälkeen joku tuli kysymään neuvoa muihin ongelmiinsa. Silloin ei vaihtoehtoina ollut muu kuin sanoa suoraan, että tämä oli taikurien esitys, eikä mitään ajatuksenlukua ole olemassa. Ihmisten illuusioiden romuttaminen on kinkkinen juttu. Loppupeleissä uskon, että on oltava rehellinen, jos suoraan kysytään.
Suomessa ei tietääkseni yksikään taikuri esiinny huuhaa-puolella niin, että väittäisi kykyjensä olevan aitoja. Huuhaa-hommia olen seurannut sillä silmällä, että löytyykö sieltä taikurin silmin epäilyttävää toimintaa. Vähäinen kokemukseni ei ole tuonut päivänvaloon selkeitä huijauksia. Pitäisi varmaan heittäytyä todelliseksi antropologiksi rajatiedon maailmaan.
Sitäkin enemmän olen tavannut rajatietoon uskovia ihmisiä, jotka vain uskovat sokeasti kaikkeen ilman mitään näyttöä todellisista ihmeistä, yliluonnollisesta tai muusta vastaavasta. Kävin Rajatiedon keskuksessa vuosi sitten katsomassa meediota, suomalaista naista, joka oli valmistunut ”Psychic Studies of London” -koulusta tai jostakin vastaavasta. Kuvittelin, että tulisin johonkin hämärään spiritualistiseen istuntoon, mutta paikalla olikin jakkupukuinen businessnainen, joka väitti, että henget materialisoituvat hänen viereensä, ja tietysti vain hän näkee ne.
Osa asiakkaista itki liikuttuneena jo ennen tapahtumaa ilmeisesti läheisen poismenoa muistellen. Tämä naismeedio oli mielestäni uskomattoman vastuuton. Hän kehtasi väittää yleisölle, että kuolleita sukulaisia seisoo hänen vierellään jne. Hän kyllä käytti erilaisia psykologisia tiedon pumppausmetodeita yleisöltä, mutta nekin hän teki mielestäni huonosti ja arvaili suorastaan väärin. Silti suurin osa yleisöä oli vakuuttuneita. Lähdin paikalta hämmentyneenä ja pettyneenä.
Näinkö helppoa ihmisten huijaaminen voi olla? Naismeedion näytös maksoi muistaakseni 10 euroa, mutta hänen yksityisvastaanottonsa taksat ovatkin sitten eri juttu. Mitä siellä tapahtuu ja kuinka ihmisiä käytetään hyväksi esimerkiksi taloudellisesti?
Pystyykö taikuudella selittämään nykyään tunnetut yliluonnolliset ilmiöt? Taikureiden tehtävä ei ole selittää yliluonnollisia ilmiöitä, vaan tieteen. Taikatempulla voi kuitenkin helposti huijata fyysikkoa, jos hän ei ole perehtynyt taikatemppuihin. Taikurien tieto on oma alueensa, jossa käytetään kaikkia mahdollisia keinoja sorminäppäryydestä elektroniikkaan. Jonkin huijauksen paljastamisessa voidaan säästää aikaa ja päästä oikeille jäljille, jos sitä kysytään taikureilta.
Kautta vuosisatojen edistyksellisimmät taikurit ovat käyttäneet hyväkseen tieteen uusimpia keksintöjä – ennen kuin tieto muuttuu arkipäiväiseksi. Taikapiirissä oli 60-luvulla Lauri Häkkinen -niminen jäsen, joka oli oikealta ammatiltaan tv- tai radiotekniikan insinööri. Hän rakensi täysin uniikkeja kaukosäätimillä toimivia taikavälineitä aikana, jolloin kukaan ei tiennyt, mitä kaukosäätimet ovat. Nykyään ne ovat arkipäivää.
Toimitan Suomen Taikapiiri ry:n Simsalabimlehteä, joka on ilmestynyt vuodesta 1945 lähtien. Vuoteen 1959 asti sitä toimitti Börje Stenman. Solmu Mäkelä elvytti lehden vuonna 1963 ja toimitti sitä seuraavat 30 vuotta. Uudemman ajan päätoimittajia ovat olleet Kimmo Viskari ja Timo Kulmakko. Lehdessä on perinteisesti ollut myös tutkimustietoa vanhoista taikureista. Lehdet ovat aarreaitta tutkijalle, jota kiinnostaa taikuuden menneisyys niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Kansalliskirjastosta lehtiä voi löytää, mutta ei kaikkia numeroita.
Tilaan myös Genii-lehteä: kerran kuukaudessa ilmestyvää amerikkalaisten taikurien lehteä. Kyseessä on puhtaasti taikurien ammattilehti, ja yllätykseni maaliskuun 2009 numeron tipahtaessa postiluukusta olikin suuri, kun kannessa komeili itse Uri Geller. Hän oli ilmaantunut erääseen taikurikongressiin hakemaan palkintoa itselleen. Tämä tuli yllätyksenä myös kongressin järjestäjille, sillä Geller ei ole koskaan myöntänyt suoraan olevansa taikuri, mutta nyt hän teki sen epäsuorasti.
Pitkässä haastattelussa hän myöntää, että ei ymmärrä nykyisten taikurien monimutkaisia lusikanvääntö-temppuja. Hän hämmästelee itsekin, millaisen kohun sai aikoinaan aikaiseksi. Lisäksi hän toteaa, että vastaava Uri Geller -hysteria ei olisi mahdollista enää Internetin aikakaudella, jolloin tieto leviää saman tien kaikkialle maailmaan – myös tieto paljastuksista.
Olen kuitenkin varma, että vaikka veisin lehden jollekin Gellerin kykyihin uskovalle, lehti ei hetkauttaisi häntä lainkaan. Sellaista on sokea usko.
Kerään vanhoja taikurikirjoja, sekä suomalaisia että ulkomaisia. Minulla on erilailla tärkeitä kirjoja, keräilymielessä ja tiedollisesti. Luin jonkin aikaa sitten John A. McKinven ”Stage Flying 431 B.C. to Modern Times”. Kirjassa käsitellään nimensä mukaisesti näyttämöleijutuksia antiikista nykypäivään. Mielenkiintoista oli, että esimerkiksi keskiajalla katolinen kirkko oli monopolisoinut leijutustekniikan kristillisten miraakkelinäytelmien käyttöön, joita saatettiin esittää vaikkapa kirkoissa: tunnettu pyhimys, enkeli tai vastaava hahmo leijui näyttävästi. Illuusioita ei mitenkään selitelty tavalliselle kansalle. Leijutukset olivat osa isoja kristillisten juhlien spektaakkeleita.
Skepsikseen olen kuulunut varmaan jo 15 vuotta sitten opiskeluaikoina tai sitten ostin irtonumeroita Akateemisesta kirjakaupasta. Muistaakseni rahapulassa jättäydyin lehden tilaamisesta. Olen siis seuraillut Skepsiksen toimintaa jo pidempään. Jäseneksi päätin liittyä, koska Skepsiksen toiminta sivuaa usein minua kiinnostavia aiheita.
Erilaisten uskomusoppien huuhaa olisi harmitonta, jos siihen ei liittyisi epärehellisyyttä ja ihmisten hyväksikäyttöä. Silloin asia muuttuu heti vakavammaksi. Erään tuttavani äiti antoi aikoinaan puhelinennustajalle kymmeniä tuhansia markkoja, koska ennustaja väitti tämän saaneen ulkomailta kirouksen, jonka ennustaja voisi poistaa. Sellainen on vaarallista huuhaata.
Suuret maailmanuskonnot ja miksei pienemmätkin ovat mielestäni eri juttu, sillä niillä voi olla yhteiskuntaa vakauttavia ja rakentavia voimia, ne muodostavat eettisiä periaatteita ja lakeja.
Huuhaa-ilmiöistä erilaiset kultit ovat pahimpia; nämä joiden jäsenet ovat tehneet jopa joukkoitsemurhia. Erilaisia kummituksen metsästysohjelmia ja muita vastaavia tulee nykyisin jatkuvasti valtakunnallisilta tv-kanavilta. Ne ovat tehneet rajatiedosta ihmisten olohuoneissa arkipäivää. En kuitenkaan oleta suurimman osan katsojista niitä uskovan; niitä katsotaan luullakseni viihteenä.