Ufot – yhtä totta kuin keijut?

Ufoaiheesta ja ufouskonnollisuudesta on tehty kohtuullisen vähän kansainvälisesti merkittävää ja hyvin vähän suomalaista tutkimusta. Jaakko Närvän väitöskirja Ufologia ja ufokokemukset uskonnollisina ilmiöinä. Teoreettinen tutkimus hyväksyttiin Helsingin yliopistossa joulukuussa 2008. Seuraavassa Närvä esittelee tutkimustaan ja sen tuloksia.

1. Tutkimuksen motiivit, kysymyksenasettelu ja luonne

Siihen, miksi ufotraditio, joka kattaa esimerkiksi ufoharrastajat, ufologit ja ufokokijat, on tärkeä ja kiinnostava tutkimuskohde, voitaisiin esittää monta perustetta, mutta haluan huomauttaa tässä kahdesta seikasta. Ensiksi, ufotraditio on globaali ilmiökenttä, joskin sen voimakkuus vaihtelee eri maiden välillä, ja ufoaiheinen populaarikulttuuri sekä viihdeteollisuus on ilmeisen mittavaa. Länsimaissa ”ufoihin” uskonee noin 30–50 % ja avaruusvierailijoiden merkityksessä esimerkiksi Suomessa noin 20 % kansalaisista. Ufotradition laajuutta ei kuitenkaan usein tunnisteta, koska se vaikuttaa niin sanotusti tavallisten ihmisten keskuudessa. Poliittisesti tai muuten yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisia ufologisia instituutioita ei ole olemassa. Toisaalta ufotraditio on mielenkiintoinen ilmiö juuri siksi, että monet valtiojohtajat, poliitikot ja sotilaalliset sekä tieteelliset tahot ovat ottaneet ufoihin kantaa ja uhranneet huomattavastikin aikaa ja energiaa ufokysymyksen tarkasteluun. Ufotraditiota ei kuitenkaan koeta millään tieteenalalla erityisen tärkeäksi tutkimuskohteeksi. Väitän, että se on kuitenkin jo sen laajuutensa vuoksi merkittävä kulttuuritieteellinen tutkimuskohde.

Toiseksi, eettinen näkökulma on hyvin tärkeä. Halusin väitöskirjassani tutkia ufologiaa ja ufokokemuksia edistääkseni ymmärrystä ufoharrastajia, ufologeja ja ufokokijoita kohtaan. Yleisen, luonnontieteellisen, skeptisen ja journalistisen keskustelun lisäksi myös kulttuuritieteellisessä keskustelussa näkyy toisinaan epäasiallinen asenne ufoaktiiveja ja -kokijoita kohtaan. Ufokulttien jäsenille, ufokokijoille, ufoharrastajille ja ufologeille saatetaan naureskella ja heidän käsityksiään luonnehtia esimerkiksi naiiveiksi tai absurdeiksi. Voisivatko kulttuurintutkijat ja teologit puhua tällä tavoin vaikkapa islaminuskoisten uskomuksista? Nurinkurista suhtautumista tulisi välttää siitäkin syytä, että ufokokijat usein ihmettelevät, pelkäävät ja jopa traumatisoituvat kokemuksiaan. Suurin osa ufokokijoista puhuu niistä ainoastaan lähipiirilleen tai ei kenellekään. Oli vieroksuvien asenteiden syy mikä tahansa, ufologia ja ufokokemuksellisuus ovat kiinnostavia inhimillisiä elämänalueita, joihin tulee suhtautua samanlaisella vakavuudella ja ymmärryksellä kuin muihinkin kulttuuritieteellisiin tutkimuskohteisiin.

Ufologian ja ufokokemusten luonteesta esiintyy sekä populaaristi että kulttuuritieteellisesti merkittävää epäselvyyttä. Ufologian on esimerkiksi sanottu olevan tieteisfantasiaa tai epätiedettä ja jopa epätervettä epätiedettä – tai tiedettä. Ufologian ja ufokokemusten on väitetty olevan uskontoa. Ufokokemuksissa on esitetty olevan kyse muun muassa psykiatrisista ilmiöistä, herkkäuskoisuudesta, kouluttamattomuudesta tai ”typeryydestä”. Ufosieppauksia ja -kontakteja on selitetty esimerkiksi syntymätraumalla, erilaisilla hallusinaatioilla ja niin sanotulla ohimenevällä jakomielitaudilla. Koska ufologia ja ufokokemukset on nähty tieteellisinä anomalioina, kaipasin kokonaiskuvaa siitä, mistä ufologiassa ja ufokokemuksissa oikein on kyse ja miten ne selittyvät. Uskontotieteellisen väitöskirjan tekijänä muotoilin tutkimukseni pääongelmaksi, ovatko ufologia ja ufokokemukset uskontoa tai missä määrin ne ovat sitä, sekä miten niitä voitaisiin selittää uskonnollisina ilmiöinä.

Kokonaiskuvan tai teorian syntetisoiminen on teoreettista tutkimusta. Siinä yhdistellään aiemmin yhteen sovittamattomia teorioita ja empiirisiä havaintoja. Koska halusin saada kokonaiskuvan ufologian ja ufokokemusten luonteesta, lähdin tarkastelemaan tutkimusongelmaani teoreettisesti eli syntetisoiden aikaisemmassa tutkimuskirjallisuudessa esitettyjä oletuksista ja selityksistä. Lisäksi täydensin tutkimustani ensikäden kirjallisilla empiirisillä aineistoilla. Vaikka tutkimukseni tulos on kokonaiskuva tai teoria, työni ei ole teoria sanan tiukassa merkityksessä eli havaittuja säännönmukaisuuksia vahvoin laein selittävä esitys. Todettakoon myös, ettei kokonaiskuva ole yhtä kuin täydellinen vastaus, vaan sitä voidaan aina korjata ja tarkentaa. Kokonaiskuvan tai teorian rakentamisellakin on aina tietyt lähtökohdat ja se tapahtuu muotoilun kysymyksenasettelun puitteissa. Omassa tutkimuksessani lähtökohtana olivat aikaisemman tutkimuksen sisältämät oletukset ja selitykset sekä informatiiviseksi katsomani kysymyksenasettelu.

2. Työn metodologiasta

Olennainen osa tutkimukseni metodeita oli keskeisten käsitteiden määrittely, joiden näkökulmasta analysoin aineistojani. Määriteltäviä käsitteitä olivat uskonto, ufologia ja ufokokemus.

Määrittelin uskonnon ei-empiiristen intuitionvastaisten olentojen lähtökohtaisesti normaaliksi tai psyykkisesti terveeksi todesta tai vakavasti ottamiseksi, jossa voi esiintyä erilaisia aste-eroja ja asenteita. Intuitionvastaisuus vastaa suunnilleen sitä mitä arkikielisesti tarkoitetaan yliluonnollisella tai yli-inhimillisellä. Sekä käsitteen yliluonnollinen että yli-inhimillinen yksi ongelma on esimerkiksi, että ne määrittyvät uskontotieteilijöiden kielenkäytössä usein epämääräisesti ja kehämäisesti: niillä viitataan uskonnollisiin aineistoihin, jotka vain mielletään yliluonnollisiksi tai yli-inhimillisiksi, ja päinvastoin. Kyseisiä käsitteitä ei siis välttämättä määritellä lainkaan, vaan niitä käytetään vain mielikuvallisina apuvälineinä uskonnollisista aineistoista puhuttaessa. Toiseksi, molempiin käsitteisiin liitetään helposti kulttuurisidonnaisia sivumerkityksiä, kuten mielleyhtymiä kristillisistä käsityksistä tai kansanuskonnollisista tai paranormaaleista ideoista.

Käsite intuitionvastainen on kognitiivisen uskontotieteen teoreettinen termi, jonka merkitys on yliluonnollisen tai yli-inhimillisen merkitystä täsmällisempi. Intuitionvastaisuus määritellään mielen ontologisten kategorioiden loukkaamiseksi. Ontologisilla kategorioilla tarkoitetaan ihmismieleen rakentuneita todellisuuden hahmottamisen ja jäsentämisen välineitä, jotka toimivat jo varhaisessa lapsuudessa. Kategorioita ovat persoona (tai ihmismieli), eläin, kasvi, luonnollinen (tai eloton) ilmiö ja työkalu-esine. Yhdessä ne toimivat perustana niin sanotulle kansanteoreettiselle päättelylle eli kansanfysiikalle, -biologialle ja -psykologialle, jotka ohjaavat ihmisen automaattista, ei-harkittua, nopeaa ajattelua. Intuitionvastainen ajattelu on yksi automaattisen ajattelu muoto, jossa mainittuja ontologioita loukataan joko niin sanotusti päätelmällisellä repeämällä tai sopimattomilla päättelyn periaatteilla. Kun jonkin ontologisen kategorian alaan kuuluvasta ideasta kadotetaan piirre, jonka oletetaan yleensä automaattisesti kuuluvan siihen, puhutaan päätelmällisestä repeämästä. Tällaisen sisältävä idea on esimerkiksi ruumiiton persoona, jossa persoonalta puuttuu fyysinen keho, joka yleensä liitetään persoonaan (tai ihmismieleen) automaattisesti. Sopimattomilla päättelyn periaatteilla tarkoitetaan tilannetta, jossa kansanfysiikkaa, -biologiaa tai -psykologiaa sovelletaan ”väärässä” paikassa. Esimerkiksi verta vuotava patsas on idea, jossa patsaalle eli esineelle on päätelty biologinen ominaisuus, joka voi yleisen automaattisen päättelyn mukaan olla vain persoonilla ja eläimillä.

Uskonnollisten olentojen (tai olento-ideoiden) ei-empiirisyydellä tarkoitin uskonnon määritelmässäni sitä, että uskonnollisesti oletetut olennot eivät ole objektiivisesti todellisia, vaan kuvitteellisia. Niillä ei ole vastinetta ulkoisessa todellisuudessa. Todesta (tai vakavasti) ottamisella viittasin siihen, että intuitionvastaisten kuvitteellisten olentojen oletetaan uskonnoissa olevan todellisia, ei vain satua tai fantasiaa. Todesta ottamisen eri aste-erojen ja asenteiden kriteeriin sisällytin ajatuksen, että olentojen totena pitäminen voi olla esimerkiksi yhteisöllistä, yksilöllistä, ehdotonta, itsestään selvää, epäilevää, ristiriitaista, elämää voimakkaasti orientoivaa, pitkäkestoista, järjestelmällistä, merkitykseltään vähäistä, pohdiskelevaa, käytännöllistä, ahdistavaa, inspiroivaa, jännittävää tai lyhytaikaista. Uskonnollisuuden ei siis aina tarvitse olla esimerkiksi ”uskovaisuutta”, vaan ihminen voi pitää vaikkapa aaveiden olemassaoloa mahdollisena, mutta ei välttämättä ajattele aaveita, niiden toimintaa ja suhdetta itseensä sekä maailmaan aktiivisesti. Lisäksi todesta ottaminen on neutraalimpi ilmaisu kuin ”usko”, koska usko viittaa helposti kristilliseen uskoon ja vahvaan todesta ottamiseen. Todesta ottamisella voidaan viitata luontevasti esimerkiksi buddhalaisiin, samanistisiin, new age-, keiju- ja noitauskomuksiin. Huomattakoon myös, etteivät rituaalit, systemaattiset ja tallennetut opit tai uskonnollisen toiminnan institutionaalisuus (kuten kirkollisuus) ole uskonnon välttämättömiä kriteereitä. Uskonnollinen ajattelu ja toiminta voi esiintyä monenlaisissa muodoissa eikä sen ei tarvitse olla sellaista, mihin olemme länsimaalaisittain tottuneet.

Normaaliuden ja psyykkisen terveyden kriteerillä tarkoitin sitä, ettei ei-empiiristen intuitionvastaisten olentojen uskonnollisessa todesta ottamisessa ole kyse psykiatrisesti diagnostisoitavasta sairaudesta, vaan uskonnollisuus on ihmisen tavanomainen ja ylikulttuurinen taipumus. Uskonto on mielenterveyden, fyysisen terveyden ja esimerkiksi väkivaltaisuuden suhteen sinänsä neutraali ilmiö, mutta se voi olla monenlaisen ajattelun ja käyttäytymisen syy tai seuraus. Uskonto saattaa toimia mielen tasapainon järkkymisen syynä tai seurauksena siinä missä usein psyykkistä hyvinvointia tukevanakin tekijänä.

Ufologian määrittelin tutkimuksessani toiminnoiksi ja esityksiksi, joissa pyritään ufoilmiöiksi määrittyneiden tai määriteltyjen kohteiden analyyttiseen käsittelyyn tulkiten samalla, että jotkut tai kaikki ufoilmiöt ovat tai voivat olla todellisia ja vaativat tai mahdollisesti vaativat suuria muutoksia tieteen nykyiseen käsitteistöön. Jaoin ufologian kriittiseen ja henkiseen/hengelliseen osa-alueeseen. Määrittelin, että henkisessä ufologiassa ihmiskunnan ajatellaan lähtökohtaisesti olevan avaruudellisen tai toisulottuvuudellisen kehitysapua antavan, pelastavan tai jonkin pahantahtoisen tahon kohteena ja argumentoidaan tällaisten käsitysten sekä uuden tieteellisen paradigman puolesta. Kriittisen ufologian määrittelin siten, että siinä ei hyväksytä lähtökohtaisesti auttavien, pelastavien tai pahantahtoisten metafyysisten tahojen olemassaoloa, vaan pyritään kurinalaiseen ja kriittiseen tutkimukseen. Esitin kyseiset määritelmät kuvailevina ja luokittelevina apuvälineitä ufologisen kentän hahmottamiseksi eikä niihin sisältynyt kantaa puheena olevien ufologioiden tieteellisyydestä.

Ufokokemuksen määrittelin kokemukseksi, jossa esiintyy ufo, humanoidi tai MIB tai jonka kokija antaa ymmärtää liittyvän näihin käsitteisiin. Luokittelin ufokokemukset ufo- ja humanoidihavaintoihin, -kohtaamisiin, ufosieppauksiin, ufokontakteihin ja MIB-kokemuksiin. Ufo- ja humanoidihavainnoissa on kyse yksinkertaisista havainnoista, joissa vain nähdään ufo tai humanoidi. Kohtaamisissa tapahtuu tilannekohtaista reagointia toiseen osapuoleen tai muuta epämääräistä vuorovaikutusta. Ufosieppauksissa humanoidit pakottavat kokijan mukaansa johonkin, tyypillisesti ufoalukseen. Niin sanottu proto-, tai stereotyyppinen ufosieppaus on ufosieppauksen alakäsite, joka kuitenkin hallitsee ufosieppausperinnettä ja siitä käytävää keskustelua. Prototyyppiseen ufosieppaukseen liittyy tietty kaavamaisuus. Humanoidit ilmestyvät, unenomainen todellisuus ympäröi kokijan ja hänen kykynsä liikkua saattaa kadota. Siepattu leijutetaan fyysisten esteiden, kuten seinien, läpi ufoon. Siellä hänelle tehdään lääketieteellis-tyyppisiä toimenpiteitä (erityisesti pään ja lantion alueelle). Joskus siepattu ja avaruusolento ovat sukupuoliyhteydessä. Kokija saattaa myös keskustella johtajahumanoidin kanssa ja saada häneltä moraalista ja tieteellistä opetusta. Toisinaan siepattu kokee erilaisia näkyjä tai mystisiä kokemuksia. Häntä saatetaan myös kierrättää ufon huoneissa ja käytävillä. Joskus kokija viedään toiselle planeetalle ja hän voi kohdata pyhän tai jumalallisen olennon. Lopuksi siepattu palautetaan normaaliin elämään. Ufokontaktit ovat vapaaehtoisia ja ystävällisiä kommunikointitapahtumia. Ufokokemuksia voi tapahtua sisätiloissa ja ulkona ja ne kuvaillaan fysikaalisiksi tai unenomaisiksi. MIB-kirjainlyhenne tulee käsitteestä Men in Black (mustapukuiset miehet). MIB:it ovat tavalla tai toisella epätavallisen näköisiksi ja oudosti käyttäytyviksi kuvailtuja mustapukuisia miehiä, jotka tavallisesti uhkailevat ufologeja ja ufokokijoita. Ufologit ovat arvelleet MIB:ien olevan lähinnä Yhdysvaltain hallituksen agentteja tai naamioituneita avaruusolentoja.

3. Ufologian ja ufokokemusten virheelliset selitykset ja uskonnollisuus

Perustelin tutkimuksessani, etteivät ufologia ja ufokokemukset ole yleisesti ottaen psykiatrisia ilmiöitä, huijauksia, piloja, tieteistarinoita tai ”epäjärkevien”, kouluttamattomien tai syrjäytyneiden ihmisten tuotteita. Esimerkiksi psykiatriset ufotapaukset näyttävät mahtuvan yhteen prosenttiin, vaikkakin niiden määrä kasvaa jonkin verran voimakkaiden kokemusluokkien, kuten ufosieppausten, yhteydessä. Dramaattisia ufokokemuksia omaavat henkilöt saattavat kuitenkin kärsiä jonkinasteisia identiteetti- tai persoonallisuusongelmista ja trauman jälkeisestä stressaantuneisuudesta, joten he voisivat hyötyä psykologisesta avusta voidakseen käsitellä kokemuksiaan paremmin. Stressaantuneisuuden syy saattaa olla myös ympäristön kielteinen suhtautuminen ufokokijoihin.

Ufologia ei näytä olevan myöskään laajamittaisesti tiedettä eivätkä ufokokemuskertomukset objektiivisia tapahtumakuvauksia. En voinut tutkimuksessani lähteä tarkastelemaan kysymystä ufologian tieteellisyydestä ufokokemusten objektiivisuudesta erityisen syvällisesti, koska tämä olisi vaatinut luonnontieteellisesti suuntautunutta ufotutkimusta ja ufologian metodien normatiivista tieteenfilosofista analyysia. Totesin lähinnä, että ufologiaa on tehty virallisesti ja että merkittävimpien virallisten ufotutkimusten johtopäätökset ovat keskenään ristiriitaisia: on sekä varovan myönteisiä että kielteisiä kannanottoja. Näin ollen otin avoimen kannan ufojen olemassaoloon. Argumentoin kuitenkin, että oletettu tieteellinen ufologia ja mahdolliset objektiiviset ufokokemukset ovat vain pieni osa kaikesta ufologiasta ja ufokokemuksellisuudesta. Virallinen ufologia koskee olennaisesti ufohavaintoja ja se on vain pieni osa ufologiaa. Suurin osa ufologiasta on epävirallisesta ja se myös sisällyttää laajasti tutkimuskohteisiinsa ufoja kiistanalaisempia ilmiöitä, kuten ufosieppaukset. Lisäksi ufologiaa voidaan selittää uskottavasti historiallisena, sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä ilman, että se täytyy olettaa tieteeksi (Ks. eteenpäin). Edelleen esimerkiksi ufohavainnoista noin 90 % on selittävissä kohtuullisen helposti tavanomaisten kohteiden virhetulkinnoiksi ja ”kovat” tapaukset, jotka näyttävät uhmaavan voimakkaasti kaikkia tavanomaisia selityspyrkimyksiä, edustavat vain noin 1–2 prosenttia kaikista ufoilmoituksista.

Ufologia ja ufokokemukset eivät siis yleisesti ottaen edusta ilmiöitä, joita niiden on ehdotettu tai väitetty olevan. Sen sijaan ne sopivat määrittelemäni uskonnon käsitteen alaan ja tässä merkityksessä ne ovat uskonnollisia ilmiöitä. Humanoideja (intuitionvastaisia olentoja) ei tosin kuvata ufohavainnoissa ja -kohtaamisissa ja nämä kokemuslajit ovat reippaasti suurin ufokokemusten luokka. Edelleen osa ufologeista keskittyy UFO:jen, kirjaimellisesti tunnistamattomien lentävien esineiden, tutkimukseen. Havaitessaan tai kohdatessaan ufon henkilö kuitenkin tavallisesti ajattelee, että ufoa ohjaa humanoidi tai avaruusolento tai tämä vaihtoehto tulee ainakin hänen mieleensä. Lisäksi, vaikka näin ei aina olisikaan, hän mieltää ufon joka tapauksessa tyypillisesti lentäväksi laitteeksi eli jonkin olennon rakentamaksi kohteeksi. Näin ollen intuitionvastaiset ufot viittaavat yleensä intuitionvastaisiin, ufot rakentamaan kykeneviin olentoihin. Jos ufohavaitsija olettaa, että hänen havaitsemansa ufon on tehnyt esimerkiksi jokin salainen ihmisryhmä, idea kyseisestä ihmisryhmästä on intuitionvastainen. Ei ole sinänsä mitenkään poikkeuksellista, että ihmiset muodostavat mielikuvia toisista ihmisistä intuitionvastaisina (tai arkisesti sanottuna yliluonnollisina) olentoina (Jeesus, Buddha, jne.). Ufologit, jotka keskittyvät ”UFO:ihin”, mieltävät UFO:t käytännössä tavallisesti lentäviksi laitteiksi ja usein myös suhtautuvat myönteisesti humanoidiaineistoihin. Sikäli kun uskonnon määritelmäni on mielekäs, on järkevää tulkita, että ufologia ja ufokokemukset ovat olennaisesti (ufo)uskontoa.

4. Ufologian ja ufokokemusten uskontoteoreettisia selityksiä

Osana ufologian ja ufokokemusten laajempaa uskontoteoriaani selitin uskonnollista ufologiaa ja uskonnollisia ufokokemuksia kriittisesti siten, että syntetisoin ja täydensin niiden aikaisempia uskontoselityksiä. Rakensin uskontoteorian yhdistelemällä toisiaan täydentävästi irrallisilta näyttävät, eritasoiset ja eri tietoja sisältävät mutta sinänsä informatiiviset selitykset.

Moderni ufoaika ja salaliittoteoriat

Selitin tutkimuksessani periaatteessa vain uskonnollista ufologiaa ja uskonnollisia ufokokemuksia. Tarkoitukseni oli siis osoittaa, millä tavoin kyseiset ilmiöt ovat selitettävissä. Käytännössä teoriani on myös sovellettavissa ufologian ja ufokokemusten luonteen arvioimiseen yleisesti. Kun esimerkiksi esitän uskontohistoriallisessa luvussa, että salaliittoteoriat perustuvat tietyille myyttisille tarinoille, tämä selittää uskonnollista ufologiaa, jossa esiintyy salaliittoteoretisointia. Esittämäni avulla voidaan kuitenkin myös pyrkiä argumentoimaan, etteivät salaliittoteorioiden sisältämät väitteet ole tosia, koska salaliittoteoriat pohjautuvat myyteille. Salaliittoteorioiden perustavat teemat ovat lyhyesti sanottuna seuraavat. Avaruusolennot omistavat ihmiskunnan ja jokin salainen ihmisryhmä (kuten jotkut hallitukset) on tietoinen tästä. Uhkaavat olennot majailevat maanalaisissa luolissa ja kaikki paha johtuu niiden toiminnasta. On kuitenkin olemassa myös hyviä olentoja, joten ihmiskunnalla on toivoa. Viralliset tahot omaavat salaisia ufomateriaaleja ja niiden julkitulo on estettävissä sabotaaseilla. MIB:it uhkailevat ufologeja ja ufokokijoita. Nämä teemat löytyvät 1930-, 1940- ja 1950-luvuilla kehitellyistä kuvitteellisista mutta tosiksi väitetyistä myyttisistä tarinoista ja spekulaatioista. Ne muotoilivat entinen toimittaja Charles Forth, hitsari Richard S. Shaver, Amazing Stories -lehden päätoimittaja Raymond A. Palmer, satamatyöntekijät Fred Lee Crisman ja Harold A. Dahl sekä tehdasvirkailija Albert K. Bender ja hänen ystävänsä kirjailija Gray Barker. Seuraavassa esitän joitakin muita selityksiä ufologialle ja ufokokemuksille.

Ufohavaintokertomukset ovat osa uskonto- ja kulttuurihistoriallista ihmealustraditiota, jossa ufoja vastaavat ideat ihmeellisistä lentävistä laitteista ovat toistuneet 1800-luvun lopulta lähtien. 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa kerrottiin mysteerisistä ilmalaivoista, toisen maailmasodan puhjettua ”kummituslentokoneista” ja vuonna 1946 erityisesti Skandinaviassa ”aaveraketeista”. Laitteiden kuvaukset mukailivat kunkin ajan lentoteknologista kehitystä, paitsi että laitteiden suorituskyky kuvailtiin huipputekniseksi ja nykyisen aerodynamiikan vastaiseksi. Väitteitä ihmealuksista käsiteltiin ja tutkittiin myös virallisesti, mikä ruokki niistä tehtyjä havaintoaaltoja. Aluksia arveltiin tyypillisesti herrasmiesnerojen utopistisiksi keksinnöiksi tai vieraan vallan huipputeknologiseksi sotakalustoksi ja lisäksi esimerkiksi demonisiksi ilmiöiksi. Ihmealustradition syntyyn ja muokkautumiseen vaikuttivat 1800-luvun tieteellisten keksintöjen edesauttama skientistinen ilmapiiri ja erityisesti toive lentolaitteen keksimisestä, 1800-luvun lopun lama, ensimmäisen ja toisen maailmansodan yhteydessä tapahtunut lentoteknologinen kehitys sekä pelot vieraiden valtojen hyökkäyksistä ja aseistuksista. Avaruushypoteesi ei ollut suosittu ennen 1950-lukua.

Modernin ufoajan syntyyn liittyy samalla tavoin tiettyjä historiallisia ja sosiaalisia tekijöitä. Moderni ufoaika sai alkunsa yksityislentäjä, liikemies ja apulaissheriffi ja Kenneth Arnoldin 24.6.1947 tekemästä havainnosta. Sen myötä syntyi lentävän lautasen käsite, joka levisi länsimaiseen tietoisuuteen muutamissa viikoissa. Eräiden huomiota herättäneiden, osin sotilaallisten, havaintojen vuoksi Yhdysvaltain ilmavoimat aloitti viralliset tutkimukset lentävä lautanen -havaintojen selvittämiseksi. Aivan ensimmäiseksi suosituin hypoteesi objektiivisiksi katsotuille ufohavainnoille oli, että havaitut kohteet olivat vieraan vallan ase tai Yhdysvaltain omaa salattua aseteknologiaa. Pian kuitenkin oletus vieraasta älystä alkoi saada eniten kannatusta, kunnes skeptisesti suhtautuvat saavuttivat tutkimuksissa enemmistön vuoden 1949 aikana. Kansan keskuudessa vieras äly -hypoteesi tuli suosituimmaksi 1950-luvun alkupuolella. Syinä edelliseen voidaan nähdä ensiksikin, että 1940-luvun lopulla pelättiin sodan jälkeisessä ilmapiirissä taivaalta tulevaa uhkaa ja oltiin kylmän sodan kynnyksellä. Tällöin virallisetkin tahot olivat hyvin herkkiä ottamaan vakavasti havaintoraportit taivaallisista ilmiöistä. Toiseksi, 1950-luvulla elettiin jälleen tieteisuskon aikaa. Sotateknologian, kuten ydinpommien, mahdollistamista kauheuksista huolimatta esiintyi utopistisia tieteellis-teknologisia ideoita ja unelmia. Kolmanneksi, avaruusaika teki tuloaan ja avaruudenvalloituksesta saatettiin jo uumoilla.

Ufot ja humanoidit keijuina ja kristillisinä ilmestyksinä ja ideoina

Ufologian keskeiset tutkimuskohteet eli ufot ja humanoidit voidaan uskottavasti tulkita teknologisoituneiksi uskomusolennoiksi, kuten keijuiksi. Tiivistän seuraavassa ufo- ja keijukokemusten keskeiset yhteiset piirteet.

Ufo- ja keijukokemusten on kerrottu alkaneen samantyyppisesti, kuten yllättäen, oudoin äänin tai tuulen puuskan saattelemana. Molempien alkamiseen on reagoitu esimerkiksi hämmennyksellä tai kauhulla. Keijut ja humanoidit on teknisiä yksityiskohtia lukuun ottamatta kuvattu kooltaan ja ulkomuodoiltaan hyvin samankaltaisiksi eli yleensä outoja piirteitä omaaviksi ihmisen kaltaisiksi lapsen kokoisiksi olennoiksi. Kummatkin ovat esiintyneet myös ihmisinä (kuten herrasmiehinä) eläiminä (kuten lintuina) sekä hirviömäisinä ja rujoina olentoina. Molempien ääni on toisinaan kuulostanut oudolta ja puhe vieraalta ja kumpienkin silmät on joskus kuvattu erikoisiksi tai lävistäviksi. Sekä keijujen, humanoidien että ufojen on kerrottu olevan puolimateriaalisia, muokkautuvia ja valoa hohtavia. Ufot, humanoidit ja keijut ovat liikkuneet lentäen, hyvin vikkelästi tai ilmestyen ja kadoten yhtäkkiä. Sekä humanoidien että keijujen on toisaalta todettu kävelleen kummallisesti tai kömpelösti. Keijut ja humanoidit on kuvattu ristiriitaisiksi, epätäydellisiksi, eroottisiksi, seksuaalisiksi ja tunnemaailmaltaan köyhiksi, mutta taikavoimiltaan/teknologisesti ylivoimaisiksi olennoiksi. Sekä ufojen, humanoidien että keijujen esiintyminen on liitetty samanlaisille alueille ja luonnonmuodostelmille eli esimerkiksi syrjäisiin seutuihin, maan alle, puutarhoihin, soille ja vuoriin.

Kuten humanoidit myös keijut ovat auttaneet, parantaneet ja opettaneet ihmisiä ja toisaalta pilailleet ja leikitelleet ihmisten kustannuksella sekä kohdelleet ihmisiä väkivaltaisesti, esimerkiksi antaen ihmisille halvaannuttavia ”iskuja”. Ihmisten sieppaaminen on ollut sekä humanoidien että keijujen keskeinen toiminto ja molempien olentojen on ajateltu tarvitsevan ihmistä tunteidensa säilyttämiseen sekä lisääntymiseen. Keijukertomuksissa on esiintynyt erikoisia kykyjä omaavia ihminen/keiju-hybridejä, aivan kuten ufosieppauskertomuksissa puhutaan humanoidien ja ihmisten sekamuodoista ja kuten ufosiepatut sanovat usein olevansa paranormaaleilla kyvyillä varustettuja ihminen/humanoidi-hybridejä. Sieppaaminen on kummassakin yhteydessä tapahtunut tyypillisesti lumoamalla. Sekä keiju- että ufokokemukset on monesti kuvattu taianomaisiksi: kokijan on ympäröinyt toisen maailman tuntu tai hänet on viety kokonaan toiseen ihmeelliseen todellisuuteen, jossa hän on saattanut muun muassa nähdä näkyjä. Ruma ja karu keijumaa on näyttänyt häikäisevän kauniilta ja ufon sisusta on esimerkiksi laajentunut metsäksi. Edelleen sekä keiju- että ufokokemuksia ovat seuranneet vakavatkin fyysiset ja psyykkiset jälkioireet, kuten traumatisoituneisuus, ja sekä keijujen, humanoidien että ufojen vierailut on tunnistettu erilaisista jäljistä (kehämäiset tai olentojen jalan jäljet, jne.) ja oudoista kappaleista sekä esineistä. Sekä ufo- että keijukokemukset on toisinaan kuvattu yllätyksellisinä ja hyvin toden tuntuisina voimakkaine reaktioineen, alun perin skeptisine kokijoineen, fysikaalisine elementteineen ja väitettyine todistusaineistoineen.

Ufot ja humanoidit näyttävät olevan myös esimerkiksi jumala- ja enkelikokemusten teknologisia muunnelmia. Kuten Jumala Raamatussa, myös ufot ovat näyttäytyneet usein pilvimuodostelmina, häikäisevän kirkkaina valoilmiöinä, valokiiloina ja tulisina ilmestyksinä, toisinaan myös jyrisevien äänien kera. Jumalan tavoin humanoidit ovat usein tienneet ufokokijan kaikki ajatukset (vaikkakaan humanoideja ei ole kuvattu kaikkitietäviksi). Ufokokijat ovat tunteneet iloa, pyhyyttä ja itseensä kohdistuvaa rakkautta. Humanoidit ovat parantaneet ja antaneet moraalista opetusta, kuten Jumala ja Jeesus Raamatussa. Kuten humanoidit ovat tuottaneet ihmisten jumalten hybridejä, Vanhan testamentin mukaan Jumalan pojat lisääntyivät ihmisten kanssa. Idea ihmisten ja jumalten välisestä seksuaalisuudesta ja puoliksi jumalallisista ja puoliksi inhimillisistä olennoista on vanha ja esiintyy ihmiskunnan historiassa laajasti eri myyteissä. Se toistuu myös Jeesuksen ihminen/Jumala-luonteessa. Niin ikään kuten Jumala ottaa Vanhassa testamentissa profeettoja mukaan aluksiinsa ja ylös taivaisiin, humanoidit vievät aluksillaan taivaisiin maailman pelastustehtävissä olevia ufokontaktihenkilöitä ja -siepattuja.

Ufokontaktiliike ja sen esoteerinen tausta

Uskontohistoriallisesti ajatellen ufokontaktit ja henkinen ufologia voidaan selittää ensisijaisesti osana länsimaisen esoterian traditiota. Kun lentävän lautasen käsite oli syntynyt vuonna 1947, teosofisesti ajattelevat henkilöt omaksuivat sen maailmankuvaansa ja ryhtyivät ”ufokontaktihenkilöiksi”. Heidän oppinsa muodosti perustan ufokontaktiliikkeen (esoteerisen ufokokemuksellisuuden ja esoteerisen ufologian) muotoutumiselle. Ufokontaktiliikkeen maailmankuvan ilmiasu, kuten oppi maailmakaikkeuden kanssa identtisestä jumaluudesta ja jälleensyntyvästä ihmisestä, periytyy teosofiasta. Kyseinen maailmankuva se sisältää kuitenkin myös vahvoja spiritualistisia elementtejä, esimerkiksi transsissa matkaamisen, ja kietoutuu nykyään voimakkaasti new age -liikkeen tarjoamiin oppeihin, kuten uuden, henkisemmän Vesimiehen ajan odotukseen.

Länsimaisen esoteerisen perinteen yhteydessä oli muun muassa tavattu avaruusolentoja, myös henkisesti kehittyneitä sellaisia, jo noin kahdensadan vuoden ajan ennen ufokontaktiliikkeen syntyä. Esimerkiksi ruotsalainen okkultisti ja luonnontieteilijä Emanuel Swedenborg kuvaili 1700-luvun puolessa välissä avaruudellisten transsimatkojensa perusteella marsilaisten anatomiaa, fysiologiaa ja tasapainoista sosiaalista todellisuutta. Swedenborgin kertomukset olivat ajalle tyypillistä fantasiaa, jossa seikkaileva sankari päätyi vieraaseen paikkaan, kuten Maan sisään, avaruuteen tai kaukaiseen maahan (kuten Gulliver) ja havainnoi siellä ideaalia yhteiskuntaa. Swedenborg esitti kuitenkin vierailleensa avaruudessa todellisesti. Entinen spiritualisti ja Teosofisen Seuran toinen perustaja Helena Petrovna Blavatsky väitti 1800-luvun loppupuolella, että osa ihmiskunnan henkistä evoluutiota valvovista ja auttavista valaistuneista ihmisistä, henkisistä mestareista, asusti Venuksella, muodostaen ”Valkoisen veljeskunnan”. Guy ja Edna Ballardin 1900-luvun alussa perustamassa teosofisessa I AM Religious Activity -liikkeessä puhuttiin varsinaisista venuslaisista avaruusolennoista, jotka olivat tieteellis-teknologisesti ja henkisesti meitä valtavasti edellä. Williard M. Magoon väitti 1900-luvun alussa joutuneensa jonkin voiman lähettämänä Marsiin ja päästyään takaisin kertoi, että marsilaiset olivat näkymättömiä, mutta heidän läsnäolonsa saattoi vaistota, ja että he olivat meitä teknologisesti huomattavasti edistyneempiä (omaten jo muun muassa autot ja radiot). Magoon kuvasi myös Marsin runsaita ja kauniita metsiä, puistoja sekä puutarhoja. Edelleen esimerkiksi spiritualistiset meediot, kuten amerikkalainen Sara Weiss ja ranskalainen Helene Smith, matkustivat avaruudessa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa.

Esimodernien esoteeristen avaruusolentokontaktien tuottamat luonnontieteelliset tiedot ovat olleet selvästi virheellisiä, kuten käsitykset Venuksen ja Marsin olosuhteista ja asujaimistoista. Samaten George Adamskin, 1950-luvun yhden merkittävimmän ufokontaktihenkilön, kuvaukset Kuun ja Venuksen olosuhteista ovat ilmeisen kuvitteellisia. Adamski havainnoi Kuun ja Venuksen oloja aurinkokuntamme planeettojen asukkaiden aluksilta käsin ja painotti, että hänen matkansa ja havaintonsa olivat täysin fyysisiä, eivät toisulottuvuudellisia. Hän kertoi Kuussa asuvan (Kuun) ihmisiä ja näki siellä jokia, järviä, kasvillisuutta, elämiä ja lumihuippuisia vuoria. Tarkkailleessaan Venusta hän näki siellä (Venuksen) huolettomia ja kiireettömiä ihmisiä kauniine kaupunkeineen, tiheitä metsiä, vuoria lumisine huippuineen, lintuja, koiria ja lehmiä sekä puhtaan valkoisesta hiekasta koostuneen uimarannan. Nykyisten tietojen mukaan esimerkiksi Venuksen ilmakehä on hiilidioksidia, se on rikkihappopilvien kyllästämä ja sen pinnan lämpötila on noin 480 celsius-astetta. Todettakoon, että Adamskin on epäilty huijanneen tietoisesti. Huijauksista on esitetty viitteinä muun muassa hänen lähipiirinsä antamat tiedot, epäselvyydet hänen todistajalausunnoissaan, epäilyt hänen taloudellisista motiiveistaan ansaita rahaa kontaktihenkilön roolillaan ja hänen kirjoittamansa kuvitteelliset tekstit, jotka edelsivät hänen ufokirjojaan ja joissa on merkittäviä yhtäläisyyksiä niiden kanssa. Adamski kirjoitti esimerkiksi vuonna 1949 tieteisnovellin Pioneers of Space: A Trip to the Moon, Mars, and Venus, jota ei kuitenkaan julkaistu.

Ufosieppaukset eivät ole uusi ja erillinen ilmiö ufokontaktitraditiosta, vaan vähintäänkin osittain sen jatkumoa, johon on liitetty tiettyjä piirteitä tieteistarinoista ja uskonnollisista perinteistä. 1950-luvun ufokontaktiliikkeessä esiintyi sittemmin ufosieppausperinteessä näkyvästi esille nousseita teemoja, kuten ylipäätään idea avaruusolentojen suorittamista ihmisten kaappauksista sekä idea ufokokemuksen muistamisesta kun on aika, yhteyksien alkamisesta jo lapsuudessa, ufokontaktihenkilön ihminen/avaruusolento-hybridiydestä ja ufon sisäisestä taianomaisesta maailmasta. Lisäksi nykyisten ufokontaktihenkilöiden ja -siepattujen välille ei aina ole vedettävissä selkeää rajaa. Ufosieppausperinnettä aikaisemmasta ja sen kanssa yhtäaikaisesta tieteisfantasiasta omaksuttuja elementtejä ovat esimerkiksi idea heikkorakenteisista avaruusolennoista, joiden planeetta on tuhoutunut ja jotka aikovat asuttaa Maan, telepaattinen kommunikaatio, mulko- ja vinosilmäiset, isopäiset, lyhyet, hauraat avaruusolennot, avaruusolentojen ylikorostunut älyllisyys ja tunnemaailman latteus, siirrännäisten asentaminen, massiivisten arvettomien leikkausten tekeminen, siepattujen psyykkinen kontrollointi, peitemuistojen luominen ja outojen unien näkeminen sieppaustapahtumasta. Uskontoperinteellisten vertailukohtien näkökulmasta esimerkiksi ufosieppaustarinoiden yhtäläisyydet samanistisiin initiaatioihin ovat selvät. Molemmissa vastentahtoinen kokelas pakotetaan toiseen todellisuuteen, jossa häntä kidutetaan kivuliain toimenpitein, kuten jopa leikkelemällä häntä rajusti ja poistamalla hänen kehonsa osia. Tuskallisista koettelemuksista seuraa hankalia fyysisiä ja henkisiä oireita, mutta tämän jälkeen kokelas kootaan uudelleen tai uudistetaan. Samaanien kehoon on myös esimerkiksi asennettu kristalleita erikoisten voimien saavuttamiseksi, kuten ufosiepatuille on laitettu siirrännäisiä. Alun perin osaansa vastustelevasta kokelaasta kasvaa syvällistä tietoa ja paranormaaleja kykyjä omaava tämän ja tuonpuoleisen maailman välittäjä, parantaja ja yhteisönsä hengellinen johtaja.

Ufosieppauskokemusten psykologia

Ufosieppauskertomusten virikkeinä toimivat populaari sieppausmytologia, ufouskonnolliset toiveet ja/tai tietyt psykologiset päättelymekanismit sekä totuuskriteerit yhdessä tiettyjen psykologis-fysiologisten ilmiöiden kanssa. Kyseisiä ilmiöitä ovat unet, hallusinaatiot, unihalvaukset, valemuistot ja elävät fantasiat. Hallusinaatioista ufosieppauskertomusten taustalla ovat lähinnä hypnagogiset ja hypnopompiset ”puoliunet”. Valemuistot tuotetaan usein hypnoosin avulla, jolloin niihin kietoutuu asiakkaan omaksuman ufomytologian lisäksi ufologin tietoa siitä, millaiselta oikeanlaisen ja kiinnostavan sieppauskertomuksen tulisi kuulostaa. Hypnoosia käyttävän ufologin asiakkaaksi menemistä edeltää esimerkiksi henkilön kokema aikakato (jonka aiheuttaa todellisuudessa esimerkiksi monotoninen toiminta), oudoiksi tulkitut jäljet kehossa, vieraat ja pelottavilta tuntuvat oireet, kuten unihalvaus, tai muut oudot kokemukset. Unihalvaus on tila, jossa henkilö on ilmeisesti aivojen uni- ja valvetilojen säätelymekanismien häiriöstä johtuen kykenemätön liikuttamaan itseään valvetilassa, kokien samalla eläviä esimerkiksi kuulo- ja näköhallusinaatiota ja mieltäen tilanteen usein äärimmäisen pelottavana. Eläviä fantasioita tuottavat fantasiointiin taipuvaiset henkilöt (fantasy prone -personality, muutama prosentti väestöstä), joilla on voimakas taipumus hyvin eläviin kaikkea aisti-informaatiota koskeviin kuvitelmiin.

Edellä mainituilla päättelymekanismeilla tarkoitan seuraavaa. Itselle tuntemattomalla, harvinaiseksi ymmärretyllä ja pelottavalla psyykkisellä oireella tai kokemuksella tulkitaan olevan henkilökohtaista merkitystä. Selittämättömyys ahdistaa ja selitystä lähdetään etsimään ympäristöstä, ei itsestä, koska jotakin koetaan tapahtuneen minulle (ei minusta). Koska kokemus on pelottava, sen syykin oletetaan epämiellyttäväksi. Tämän jälkeen kokemus yhdistetään populaareihin sieppausmateriaaleihin. Totuuskriteereillä viittaan psyykkisiin totuudenmukaisuuden ehtoihin, jotka saavat henkilön vakuuttumaan muistonsa todellisuudesta, vaikka se voikin olla valheellinen (ehdot eivät takaa muiston objektiivisuutta). Tällaisia ehtoja ovat esimerkiksi muiston omakohtaisuus, loogisuus, yksityiskohtaisuus, säilyvyys yhdenmukaisena ajan myötä ja yhteisön tuki. Lisäksi kognitiivinen dissonanssi ja auktoriteetin roolin omaksuminen voivat vaikuttaa ufosiepatun traumatisoitumiseen. Henkilö, joka epäilee, että hänet on siepattu, kokee asiasta häiritsevää epävarmuutta ja saattaa kyseenalaistaa minäkuvansa, koska hänen uskomuksensa on yleisen käsityksen vastainen. Auktoriteetin roolin omaksuminen ufoyhteisössä voi tuottaa paineita ja ristiriitaisia tunteita.

5. Lopuksi

Ufologia ja ufokokemukset edustavat yleisesti ottaen normaaleiden ihmisten tieteellis-teknologiseen aikaamme sopivaa uskonnollista ajattelua ja toimintaa. Niitä ei tarvitse leimata esimerkiksi taantumuksellisuudeksi, ”hullujen puheiksi” tai ”naiivien” ihmisten kertomuksiksi, vaan ne selittyvät erilaisten historiallisten, sosiaalisten ja psyykkisten tekijöiden kautta. Ufologeille ja ufokokijoille on tarjottava kaikki mahdollinen asiallinen tieto heitä itseään koskien, jotta he voivat saada aineksia maailmankuvansa rakentamiselle ja kokemustensa käsittelyä varten.

Lisäksi, kuten edellisen perusteella on havaittavissa, tutkimukseni antaa välineitä paitsi ufologian ja ufokokemusten uskontotieteelliselle myös skeptiselle tarkastelulle. Niin ikään se voi toimia ufologisesti inspiroivana näkökulma. Kuten todettu, jätin kantani avoimeksi ufojen olemassaolon suhteen. Mikäli todellisia ufoilmiöitä on, niitä ympäröi ufotraditio, jonka olemassaolosta ei ole epäilystä. Ufologit myöntänevät, että sikäli kun ufologialla on tieteellisesti jotakin annettavaa, mahdollisen objektiivisen ufoaineksen suhdetta ufotraditioon ja sen ihmistieteellisiin selityksiin olisi varmasti hyvä perusteellisesti ymmärtää.

FT Jaakko Närvä