Esitelmä alkoi katsauksella ravintokasvien ja maanviljelyn kehitykseen ja historiaan. Tammisola totesi, että luonnossa monet kasvit sisältävät myrkyllisiä yhdisteitä, joiden tehtävä on torjua hyönteisiä ja eläimiä. Myös monet meidän käyttämistämme ravintokasveista olivat alunperin myrkyllisiä, mutta niistä on jalostamalla saatu syömäkelpoisia ja ravinnerikkaita lajikkeita. Esimerkiksi villit perunalajit sisältävät runsaasti myrkyllistä solaniinia, mutta viljellyistä lajikkeista se on saatu poistettua melkein kokonaan.
Jalostamalla on monia kasveja muokattu hyvin erilaisiksi kuin niiden villit kantamuodot ovat olleet, ja niihin on saatu haluttuja ja hyödyllisiä ominaisuuksia. Villiporkkanallakin on vain ohut, puiseva ja syötäväksi kelpaamaton juuri, mutta siitä on saatu muokattua mehukas ja ravinnepitoinen juures. Vuosisatojen ja -tuhansien saatossa kasvinjalostus on tuottanut meille valtavan laajan valikoiman erilaisia vihanneksia, juureksia, viljoja ja maustekasveja. Nämä saavutukset ovat vaikuttavia, etenkin kun otetaan huomioon, että muinaisilla jalostajilla ei ollut juuri mitään tietoa perinnöllisyydestä tai biokemiasta.
Ihminen on siis jo vuosituhansien ajan määrätietoisesti ja keinotekoisesti muokannut kasveja ja eläimiä, ja siten kehittänyt niitä omiin tarkoituksiinsa. Perinteisissä jalostusmenetelmissä eri lajikkeita risteytetään ja niiden jälkeläisistä valitaan haluttuja ominaisuuksia omaavia yksilöitä. Lajikkeiden muokkaaminen risteyttämällä on kuitenkin työläs ja epätäsmällinen menetelmä, jossa halutun ominaisuuden lisäksi kantaan siirtyy aina myös lukuisia muita ominaisuuksia, joista osa voi olla epäedullisia tai haitallisia.
Nykyaikainen geeniteknologia mahdollistaa jonkun halutun ominaisuuden tuottamisen kasviin mahdollisimman pienellä geneettisellä muutoksella, vaikka yhden ainoan geenin muuntamisella. Näin riski ei-toivottujen geenimuutosten syntymiselle on paljon pienempi kuin esimerkiksi mutaatiojalostuksessa, jossa käytetyt säteily tai kemikaalit aiheuttavat muutoksia kasvin perimässä täysin satunnaisesti. Geenimuuntelu on siis täsmäjalostusta, jolla haluttu muutos saadaan toteutettua mahdollisimman puhtaasti ja nopeasti. Geeniteknologialla on pyritty tuottamaan viljelykasveihin hyödyllisiä ominaisuuksia, kuten kykyä vastustaa tuhohyönteisiä, parempaa ravintoainekoostumusta tai korkeampaa satoisuutta.
Yhtenä esimerkkinä geeniteknologian viimeaikaisista saavutuksista Tammisola mainitsi syömäkelpoiset puuvillansiemenet. Puuvilla on yksi maailman tärkeimmistä hyötykasveista, jota viljellään sen siemenkuitujen vuoksi. Sivutuotteena jää valtava määrä puuvillansiemeniä, jotka sisältävät korkealaatuista proteiinia. On arvioitu, että siemeniä olisi riittävästi tyydyttämään 500 miljoonan aliravitsemuksesta kärsivän ihmisen proteiinintarve. Niitä ei kuitenkaan ole pystytty hyödyntämään ihmisten ruoaksi, sillä ne sisältävät väkevää gossypol-myrkkyä. Perinteisellä jalostuksella myrkky saatiin poistettua kasvista, joka kuitenkin samalla menetti puolustuskykynsä hyönteisiä vastaan, eivätkä viljelijät ottaneet lajiketta käyttöön.
Vuonna 2006 saatiin kehitettyä geenimuunneltu puuvillalajike, jossa gossypolin muodostuminen oli estetty ainoastaan puuvillan siemenissä, mutta muut kasvinosat säilyttivät tärkeän vastustuskykynsä. Tällainen kohdennettu yhden geenin vaimentaminen ei olisi mahdollista perinteisillä jalostusmenetelmillä. Tässä tutkimuksessa käytetty RNA:n häirintä -menetelmä ei täysin sammuta gossypolin muodostumista ohjaavan geenin ilmenemistä vaan ”hiljentää” sitä tasolle, jolla gossypolin määrä laskee 99 %. Ravitsemuskokeissa siemenet ovat osoittautuneet hyvän makuisiksi ja turvallisiksi, ja laboratorio- ja kenttäkokeissa gossypoltasot ovat pysyneet matalina. Toistaiseksi tätä lajiketta viljellään kuitenkin vain koetiloilla ja nähtäväksi jää, päätyykö se koskaan pelloille helpottamaan puolen miljardin ihmisen aliravitsemusta.
Toinen esimerkki geenimuuntelun saavutuksista on niin sanottu ”kultainen riisi”, joka sisältää A-vitamiinin esiastetta, beetakaroteenia. Riisi on tärkeä viljelykasvi ja pääasiallinen ravinnon lähde puolelle maailman ihmisistä, etenkin kehitysmaiden köyhille. Se ei kuitenkaan sisällä joitain ihmiselle välttämättömiä ravintoaineita, kuten A-vitamiinia, jonka puute on yksi maailman yleisimpiä ravintoainepuutoksia. Maailman terveysjärjestö arvioi, että jopa puoli miljoonaa lasta sokeutuu ja kolme miljoonaa kuolee joka vuosi A-vitamiinin puutteen vuoksi.
Tähän ongelmaan on yritetty löytää ratkaisua myös geeniteknologian tarjoamin keinoin. Vuonna 1999 Sveitsissä kehitettiin ensimmäinen kultainen riisi, johon oli lisätty muista lajeista kolme betakaroteenin synteesiä ohjaavaa geeniä. Kuusi vuotta myöhemmin kehitettiin parannettu lajike (kultainen riisi 2), jossa beetakaroteenitaso oli korkeampi kuin alkuperäisessä versiossa.
Kultaisen riisin kehittäjät olisivat valmiita antamaan riisin köyhille maille ilmaiseksi, sivuuttaen patenttien oikeuttamat korvaukset. Tästä huolimatta riisi ei ole vielä laajamittaisessa viljelyssä ja on edelleenkin epävarmaa, tuleeko tämä ”geenitekniikan helmi” koskaan lunastamaan siihen kohdistettuja odotuksia ja lupauksia.
Kultainen riisi on hyvä esimerkki geenimuunneltujen kasvien käyttöönoton vaikeuksista ja ongelmista. Euroopassa suhtautuminen geeniteknologiaan on yleisesti kriittistä, ja kuluttajien vastustus geenimuunneltua ruokaa kohtaan voimakasta. Tammisola nosti esiin joitain geenimuuntelua vastustavia tahoja, mutta ei ehtinyt käsitellä näiden esittämiä argumentteja ja geeniteknologian ongelmia syvemmin.
Suuri osa geenimuuntelun vastustuksesta johtuu varmaankin pelosta tuntematonta ja vaikeasti ymmärrettävää teknologiaa kohtaan. Kriittisyyteen on kuitenkin myös konkreettisia ja rationaalisia syitä, ja geeniteknologiaan liittyvät kysymykset muodostavat monimutkaisen vyyhdin taloudellisia, poliittisia, juridisia, eettisiä ja kulttuurillisia näkökulmia.
Yksi syy muuntogeenisten kasvien vastustukseen on huoli viljelylajikkeiden ja siementen tuotannon keskittymisestä harvoille länsimaisille suuryhtiöille (tällä hetkellä yhdysvaltalainen Monsanto-yhtymä tuottaa noin 90 % maailman geenimuunnelluista siemenistä). Muuntogeenisten kasvien kehittämiseen vaadittavaa osaamista, teknologiaa ja pääomaa on yleensä vain suurilla yhtiöillä, joiden tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen. Monet viljelijät suhtautuvat vastahakoisesti suuriin ulkomaisiin yrityksiin, joiden siemenistä sekä niihin liittyvistä lisensseistä he joutuisivat riippuvaisiksi.
Viljelijät ja asiantuntijat ovat myös huolissaan viljelykasvien monimuotoisuuden köyhtymisestä laajamittaisen geenimuunneltujen lajikkeiden käyttöönoton myötä, jonka seurauksena viljelijät joutuvat luopumaan perinteisistä viljelymenetelmistään ja maatiaislajikkeistaan. Näiden lajikkeiden monimuotoisuus on tärkeä puskuri muuttuvia sääolosuhteita, tauteja ja tuholaisia vastaan, ja niiden geenivarat ovat korvaamattomia kasvinjalostajille ja uusien lajikkeiden kehittämiselle tulevaisuudessa.
Monet näkevät jo geenien ja organismien patentoimisen sinänsä ongelmana, johon liittyy vaikeita periaatteellisia kysymyksiä. Myös muunneltujen kasvien tai eläimien riippumaton tutkimus voi olla vaikeaa, sillä se vaatii patentinomistajan luvan. Tästä johtuen läpinäkyvä ja riippumaton tutkimus ja tiedotus muuntogeenisten kasvien mahdollisista terveys- tai ympäristöhaitoista on joskus takkuillut, ja tämä on lisännyt kansalaisten ja kuluttajien epäluuloja geeniteknologiaa kohtaan.
Vaikka geeniteknologia ehkä voisi auttaa viljelijöitä ja nälkäänäkeviä ihmisiä köyhissä maissa, monet kehitysmaat kuitenkin vastustavat geenimuunneltuja viljelykasveja. Tähän vastustukseen vaikuttaa osaltaan myös yleinen mielipide ja suhtautuminen länsimaissa. Esimerkiksi eurooppalaisten kielteinen suhtautuminen geenimuunneltuun ruokaan vaikuttaa myös maatalouspolitiikkaan kehitysmaissa, jotka pelkäävät kaupankäyntinsä Euroopan kanssa vaikeutuvan geenimuunneltujen lajikkeiden käyttöönoton seurauksena.
Ei myöskään pidä unohtaa, että monen asiantuntijan mielestä globaali maatalous tuottaa jo nyt tarpeeksi ravintoa kaikille maapallon ihmisille, ja aliravitsemusongelma johtuu ruoan epätasaisesta jakautumisesta. Maailman nälkäongelmaan on siis geeniteknologian lisäksi muita ratkaisuja, jotka voisivat olla helpompia, tehokkaampia ja halvempia
Luennon toinen osa käsitteli luomuviljelyä, jota kohtaan Tammisola esitti hyvinkin kriittisiä mielipiteitä. Hän esitteli Tiken vuoden 2008 tilastoista laskettuja lukuja, joiden mukaan eri viljelykasvien hehtaarisato luomuviljelyssä on noin 50–60 % verrattuna tavalliseen viljelyyn Suomessa. Tammisolan mukaan luomuviljelyyn siirtyminen vähentäisi ruoan tuotantoa, ja peltohehtaarit eivät riittäisi väestön ravinnontarpeen tyydyttämiseen.
Tilastoja ei voi kuitenkaan käyttää eri viljelytapojen vertailuun, sillä satoisuuteen vaikuttaa monta eri tekijää, joiden vaikutuksia ei voida eritellä ja kontrolloida tilastoissa. Tämän vuoksi eri puolilla maailmaa on jo pitkään tehty laajamittaisia ja systemaatisia tutkimuksia, joissa eri viljelymuotoja ja niiden satoisuuksia vertaillaan tieteellisin menetelmin. Tammisola jätti nämä mainitsematta tyystin. Esimerkiksi yhdysvaltalaisen Cornellin yliopiston liki 30 vuotta jatkunut tutkimus on osoittanut, että kahden tärkeän viljelykasvin, maissin ja soijan, satoisuus on luomuviljelyssä aivan yhtä hyvä kuin tavanomaisessa viljelyssä. Itse asiassa maissisato oli luomuviljelyssä kymmenen kuivan satokauden aikana keskimäärin 22 % parempi kuin tavanomaisessa viljelyssä.
Luomutuotannossa ei käytetä synteettisiä lannoitteita, joiden valmistaminen on kallista ja kuluttaa paljon energiaa. Cornellin yliopiston tutkimuksessa luomutuotanto kulutti 30 % vähemmän energiaa kuin tavanomainen viljely. Näin luomuviljelyssä saadaan myös minimoitua lannoitteiden aiheuttamat laajamittaiset ympäristöhaitat, kuten pohjavesien ja vesistöjen saastuminen ja rehevöityminen.
Luomuviljelyn ehkä tärkein hyötypuoli on kuitenkin maaperän säilyminen viljelykelpoisena, joka mahdollistaa kestävän maatalouden. Cornellin yliopiston tutkimus osoitti maaperän eroosion olevan vähäisempää luomuviljelyssä kuin tavanomaisessa viljelyssä. Maaperän laatua seurattiin mittaamalla kahdeksaa eri parametria, jotka osoittivat luomuviljellyn maan parantuvan ja rikastuvan (esimerkiksi kasveille tärkeän typen pitoisuus kasvoi 8–15 %), kun taas perinteisesti viljelty maa menetti ravinteita eroosion ja huuhtoutumisen seurauksena. Maaperän köyhtyminen on yksi perinteisen tehoviljelyn ongelma, jonka takia moni asiantuntija ei pidä tätä viljelymuotoa kestävänä.
Maaperän köyhtyminen vaikuttaa myös satoisuuteen perinteisesti viljeltyä peltoa muutettaessa luomutuotantoon. Vie jonkin aikaa, että ravinteet saadaan rikastettua takaisin maaperään ja satoisuus saavuttaa optimitason. Cornellin yliopiston tutkimuksessa tämä viive oli neljä vuotta. Tällainen viive on yksi tekijä, joka vääristää Tammisolan esittämiä yksinkertaisia vertailutilastoja.
Myös Suomessa on tutkittu luomuviljelyä tieteellisesti ja pyritty erittelemään tekijöitä, jotka vaikuttavat sen satoisuuteen. Tammisola jätti mainitsematta Helsingin yliopiston maatalous- metsätieteellisestä tiedekunnasta valmistuneen tuoreen (v. 2010) väitöskirjan juuri tästä aiheesta. Paul Reisinger totesi väitöskirjassaan, että satoisuutta heikentää usein luomuviljelyn menetelmien heikko ymmärrys ja käyttö, mutta asiantunteva luomuviljely voi olla aivan yhtä tehokasta kuin perinteinen lannoitteita käyttävä maanviljely Suomessa. Syy luomuviljelyn näennäiseen tehottomuuteen satotilastoissa ei siis johdu luomumenetelmistä itsestään, vaan siitä että mukana on aloittelevia ja taitamattomia viljelijöitä.
Suomessa voisi olettaa olevan erityisen hyvät olosuhteet luomuviljelylle, sillä täkäläisessä ilmastossa erilaiset kasvitaudit ja tuholaiset menestyvät huonommin kuin lämpimämmissä maissa. Täten yksi luomuviljelyn haaste, tuholaisten torjunta ilman kemiallisia torjunta-aineita, on täällä helpompaa kuin monessa muussa maassa.
Tammisola otti myös kantaa luomutuotteiden hintoihin Suomessa. Hän totesi, että Suomi on kalliin ravinnon maa, ja täällä vallitsee ruoka-asioissa varakkaiden ja vähävaraisten perheiden välillä suurempi epätasa-arvo kuin muissa maissa. Pienituloiset syövät vähemmän hedelmiä ja vihanneksia, joiden hintojen nousu vähentäisi kulutusta entisestään ja siten heikentäisi ihmisten terveyttä. Täten esimerkiksi syöpäriski voisi kasvaa, sillä hedelmillä ja kasviksilla näyttäisi olevan merkitystä ainakin joidenkin syöpätyyppien ehkäisyssä.
Tammisola oli itse selvittänyt eri kasvisten hintoja yhdessä myyntipisteessä (Stockmann Herkku) Helsingissä maaliskuussa 2009 ja todennut, että luomuviljeltyjen kasvisten hinnat olivat paljon korkeampia (peruna 175 %, banaani 185 %, bataatti 490 %, lanttu 580 %) kuin tavallisten. Tammisola totesi, että ”luomu nostaa kasvisten kuluttajahinnat 2–6 -kertaisiksi Suomessa”.
On selvää, että tällä hetkellä luomutuotteet ovat tuskallisen kalliita Suomessa. Tässä yhteydessä voisi kuitenkin pohtia hintojen mahdollista kehitystä tulevaisuudessa viljelymenetelmien kehittymisen ja luomutuotannon yleistymisen myötä. Mahdollista hintakehitystä voi arvioida tarkastelemalla maita, joissa luomutuotanto on nyt laajempaa ja kehittyneempää kuin Suomessa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa luomukasvisten vähittäismyyntihinnat ovat tällä hetkellä tyypillisesti noin 20–30 % korkeammat kuin tavallisten kasvisten, ja joidenkin tuotteiden kohdalla hintaerot ovat jo mitättömän pieniä.
Tammisolan yli kaksi tuntia kestänyt luento otettiin vastaan mielenkiinnolla ja se herätti paljon kysymyksiä ja vilkasta keskustelua yleisön keskuudessa. Hänen esittämänsä näkemykset olivat kuitenkin sen verran kiistanalaisia, että jotkut yleisön jäsenet olivat selvästi eri mieltä luennoitsijan kanssa. Nämä näkemyserot ulottuvat varmasti laajemmallekin, sillä Tammisola näyttää olevan eri linjoilla kuin geenimuunneltujen lajikkeiden ja luomuviljelyn tulevaisuuden suuntaa ohjaavat tahot, kuten maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila. Myös ulkoministeri Alexander Stubbin asettama ja Jorma Ollilan johtama maabrändivaltuuskunta näki luomutuotannon tärkeänä osana Suomen maatalouden kehitystä ja tulevaisuutta.
Kirjoittaja on FT, joka on työskennellyt tutkijana molekyylibiologian alalla 30 vuoden ajan.
