Sikäli mikäli tiedetään, nimi Mustelin on lähtöisin Solttilan kartanosta Längelmäeltä, missä maanviljelijä Abraham Jöransson ja hänen vaimonsa Maria Lillia Andersdotter vuonna 1713 saivat pojan nimeltä Jöran, joka sittemmin otti nimekseen Georg Mustelin. Hänestä tuli nimismies ja "sukellustarkastaja" Uudellakirkolla.

Oheisessa asiakirjassa nimi on puhtaassa latinankielisessä muodossa Mustelinus (neljäs rivi alhaalta lukien).

Nimen alkuperästä ei ole tietoa. Yksi mahdollisuus tietysti on, että nimi olisi johdettu sanasta "musta". Toinen selitys on, että nimi liittyisi näätäeläimiin eli heimoon Mustelidae, jonka jäsenistä mm. hilleri, lumikko ja kärppä luetaan sukuun Mustela, joka kuuluu alaheimoon Mustelinae.

Vahvistamattomien tietojen mukaan on 1600- tai 1700-luvulla asunut Mustelineja myös Ruotsin länsirannikolla, lähellä Göteborgia. Mielenkiintoista on, että nämä Mustelinit huhujen mukaan olisivat toimineet samalla alalla kuin Georg Mustelin, eli haaksirikkoon joutuneiden laivojen tai niiden lastin pelastamista.

Ehkä Ruotsin hallitus lähetti taitavia ammatti- ja virkamiehiä valtakunnan itäiselle puoliskolle nostaakseen sen tasoa ja ehkä niiden joukossa oli joku Mustelin? Voidaanko ajatella, että Georg Mustelin olisi ottanut oppimestarinsa sukunimen – vai onko jopa mahdollista, että hän oli Ruotsin länsirannikolta tulleen Mustelinin poika? Kysymyksiä ilman vastauksia...

Myös Georg Mustelinin jälkeläiset olivat enimmäkseen nimismiehiä tai maanmittareita. Virkamiesten sarja kulminoituu isoisäni isään Sven Salomon Mustelin (1819-1884), joka oli vankilanjohtajana Turun Kakolassa, ja joka siksi suvun piirissä tunnetaan nimellä "rosvopäällikkö".

Sven Salomon Mustelin oli naimisissa kaksi kertaa. Toisen vaimonsa Helena Johanna Ahlrotin (1837-1865) kanssa hän sai vuonna 1861 pojan Carl Axelin, isänisäni, joka vuonna 1888 meni naimisiin Suomessa syntyneen skotlantilaisnaisen, isänäitini Georgina Gratia Gibsonin kanssa (ks. seuraava jakso).

"Rakastavalta isältä hänen tyttärelleen Gracelle, joka on lähdössä Lillybondista Dundeesta Ruotsiin aviomiehensä Henry Gibsonin luokse. 13. toukokuuta 1849. Alexander Halkett"

Tämä omistuskirjoitus, jonka isänäitini äidinisä Alexander Halkett on kirjoittanut isänäitini äidille, on kirjahyllyssäni olevan kellastuneen englantilaisen raamatun kansilehdellä.

Ruotsista aviopari Henry ja Grace Gibson muuttivat Turkuun. Henry Gibsonin tiedetään tulleen Suomeen Finska Hushållningssällskapetin kutsusta. Hän toimi täällä valtionagronomina ja toi muun muassa salaojituksen Suomeen.

Gibsonit saivat yhteensä seitsemän lasta, joista kolme ensimmäistä syntyi Skotlannissa, kolme seuraavaa Ruotsissa ja nuorin, isäni äiti Georgina Gratia (jota yleisesti kutsuttiin "Bibbiksi"), Turussa vuonna 1862.

Bibbi solmi vuonna 1888 Turussa avioliiton konttoristi Carl Axel Mustelinin, isäni isän, kanssa. He saivat lyhyen ajan kuluessa kaksi poikaa, Oskarin (isäni) ja Brunon. Jo vuonna 1891 isoäiti jäi leskeksi, kun isoisä kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen ollessaan vasta 30-vuotias. Sittemmin isoäiti meni naimisiin miesvainajansa serkun, kirjakauppias William Mustelinin kanssa. Hänestä tuli pojille hyvin rakas isäpuoli.

Koska isoäitini Bibbi kuoli, kun olin vasta nelivuotias, minulla on hänestä vain hämäriä muistikuvia. Hieman paremmin muistan hänen kaksi vanhempaa naimatonta sisartaan, Margaret Cecilia Harrietin ("Macca") ja Jessie Brown Havelockin ("Tassa").

Näillä sanoilla alkaa kaiverrus, joka on pienessä hopeakoristeisessa kristallimaljassa, jonka isäni Oskar Mustelin (ystävien kesken "Dicky") oli saanut lahjaksi eräältä kiitolliselta potilaaltaan.

Dicky kävi koulunsa ja kirjoitti ylioppilaaksi Turussa, minkä jälkeen hän suoritti lääketieteen lisensiaatin tutkinnon Helsingissä. Sitten hän palasi kotikaupunkiinsa Turkuun ja toimi siellä sairaalalääkärinä kuolemaansa saakka.

Isäni oli innokas purjehtija, ja varsinkin pitkänä poikamiesaikanaan hän teki ystävineen laajoja purjehdusmatkoja eri puolille Itämerta ja Pohjanmerta.

Hänen rakkain purjeveneensä oli vuonna 1921 Kielissä rakennettu Sjöfröken, joka on ohessa merimaalari Adolf Bockin ikuistamana.

Vuonna 1935 isäni rakennutti Turussa Daphnen, joka paljon myöhemmin tuli kuuluisaksi Göran Schildtin kirjoista.

Isäni Dicky oli myös monipuolinen kulttuuripersoona, ja hänellä oli laajat tiedot sekä luonnontieteistä että humanistisista tieteistä. Yksi hänen lempisanonnoistaan oli, että "täytyy mennä tiedon lähteille". Hänen laaja kirjastonsa, joka täytti lähes kaikki suuren olohuoneemme seinät, vaikutti osaltaan siihen, että minussa heräsi palava kiinnostus maailmankaikkeutta ja sen salaisuuksia kohtaan. Antiikin kulttuuri ja historia olivat isän sydäntä lähellä, ja hän kykeni tarvittaessa pitämään puheita latinaksi. Hänen rakkaimpia kirjojaan oli täydellinen laitos Ciceron kirjeistä alkukielellä.

Isälläni oli myös joukko vastuullisia luottamustehtäviä. 1920-luvulla hän oli Turun kaupunginvaltuuston jäsen, ja viimeisinä vuosinaan hän johti Åbo Akademin taloushallinnosta vastaavaa valtuuskuntaa. Folkhälsanin Turunmaan yhdistyksen puheenjohtajana hän panosti antaumuksella Turun saariston terveydenhuollon parantamiseen, muun muassa terveysveneiden Lyckoslanten ja Gullkrona avulla.

Tarina siitä, miten hän tutustui tulevaan vaimoonsa Karin Johanssoniin eli äitiini, kerrotaan seuraavassa jaksossa.

"Kraft och klarhet" eli "Voimaa ja selkeyttä" lukee mitalissa, joka on lyöty äidinisäni Severin Johanssonin muistoksi.

Severin Johansson syntyi 1879 työläiskodissa Taalintehtaalla. Hänen isänsä oli kirvesmies Johan August Johansson, joka paremmin tunnettiin nimellä "Kulla Utgårds Janne", ja hänen äitinsä Erika Bergström. Isoisä kävi koulunsa ja suoritti ylioppilastutkinnon Turussa, minkä jälkeen hän opiskeli matematiikkaa Helsingissä ja Göttingenissä. Vuonna 1919 hänestä tuli vastaperustetun Åbo Akademin matematiikan professori ja vararehtori.

Vararehtorina hän sai ponnistella kovasti saadakseen uuden yliopiston toimimaan ja luodakseen sen toiminnalle taloudelliset edellytykset, sillä akatemian rehtori, kansainvälisesti tunnettu sosiologi Edward Westermarck, oleskeli suurimman osan ajastaan ulkomailla.

Tehtyään pari vuotta kovasti töitä ilman rehtorin arvoa isoisä pisti konsistorin seinää vasten ja valitutti itsensä akatemian rehtoriksi, mikä herätti suurta katkeruutta monissa Westermarckin lähipiiriin kuuluvissa henkilöissä. Isoisää kutsuttiin lempinimellä "Tjuffen", ja viimeiset vuotensa hän johti Åbo Akademita rautaisin ottein. Hänen huumorintajunsa oli ehtymätön, ja se toi hänelle sekä hartaita ihailijoita että leppymättömiä vihamiehiä. Hän kuoli sydänkohtaukseen muutama päivä 50-vuotispäivänsä jälkeen.

Jo 21-vuotiaana Severin Johansson oli solminut avioliiton kauniin mutta hemmotellun Signe Liljebladin (1881-1944) kanssa.

Verraten myrskyisä avioliitto kesti yhdeksän vuotta, ja sen aikana syntyi nopeaan tahtiin kolme lasta: Greta, Karin (äitini, kuvassa äärimmäisenä oikealla) ja Gunnar (josta tuli journalisti ja joka herätti talvisodan jälkeen huomiota palkitulla sotakuvauksellaan Vi ville inte dö, suomeksi Tahdomme elää).

Kolmesta lapsesta Greta ja Gunnar muuttivat melko nuorina pois lapsuudenkodistaan, mutta Karin (eli "Kajsi", jolla nimellä häntä kutsuttiin jo lapsena) asui kotona aikuiseksi saakka. Hänestä tuli paitsi isänsä uskottu ystävä myös jonkinlainen "varaäiti" sisarpuolelleen Britalle ja velipuolelleen Erikille, jotka syntyivät Severinin toisesta avioliitosta.

Vanhempani tapasivat lääkärin ja potilaan ominaisuudessa. Kerrotaan, että Severin Johansson sen ajan tavan mukaan oli saattanut Kajsin isäni vastaanotolle ja esitellyt äitini hänelle seuraavasti: "Tässä on tyttäreni Karin. Ei hän mikään Ayshire-lypsylehmä ole. Mutta hyvä hän on siitä huolimatta!"

Ilmeisesti isäni oli samaa mieltä. Vanhempani menivät naimisiin elokuussa 1930 ja olivat yhdessä, kunnes kuolema heidät erotti. Avioliitosta syntyi kolme poikaa: Nils (1931), Per (1932) ja Lars (1936).