(engl. double blind experiment) Kaksoissokkokoeasetelmaa käytetään muun muassa lääketieteellisissä kokeissa. Sokkokokeessa hoidon antaja tietää, saako potilas hoitoa (oletetusti vaikuttavaa lääkettä) vai lumehoitoa (kalkkitabletteja). Potilas ei tiedä kumpaa ”hoitoa” hän saa.
Esimerkiksi ryhmälle A annetaan lääkettä ja ryhmälle B kalkkitabletteja. Sitten katsotaan onko lääkkeellä vaikutusta, ts. paraneeko ryhmä A todella ryhmää B paremmin. Näin ns. plasebo-vaikutusta pyritään vähentämään. Seurauksena tiedetään tuoko lääkeaine itsenäisesti jotakin lisää paranemiseen pelkän pillerin syömisen sijaan.
Sokkokokeen ongelmana on kuitenkin se, että hoidon antaja — tutkija, tutkimusapulainen tms. — voi tiedostamattaan käyttäytymisellään osoittaa, saako potilas todellista hoitoa vai ei. Jotta tällainen mahdollisuus voitaisiin sulkea pois, käytetään kaksoissokkokokeita. Kaksoissokkokokeissa hoidon antajakaan ei tiedä saako potilas oikeaa vai lumehoitoa. Tämän tietää ainoastaan tutkija, joka ei siis ole sama henkilö kuin hoidon antaja.
Tällaisissa tutkimuksissa on otettava tarkasti eettiset seikat huomioon. Esimerkiksi jos ihmishenkiä parantavasta hoidosta on todella selvästi hyötyä, tutkimus on keskeytettävä ennen aikojaan, ja sitten hoitoa on annettava todellista lääkettä saaneen koeryhmän lisäksi myös lumelääkettä saaneelle kontrolliryhmälle. Kaikkia hoitokokeita ei luonnollisestikaan voida suorittaa kaksoissokkoasetelmaa hyväksikäyttäen, mutta sitä pidetään ihanteena, koska varsinaisen hoidon tai lääkkeen teho pystytään paremmin määrittelemään.
Katso: Uskomuslääkintä.