(engl. Project Alpha). Vuonna 1979 McDonnell-Douglas -lentokoneyhtiön puheenjohtaja James S. McDonnell myönsi Washington Universitylle 500 000 dollarin apurahan parapsykologisen laboratorion perustamista varten. McDonnell Laboratory of Psychical Researchin (MLPR:n) johtajaksi valittiin fysiikan professori Peter R. Phillips, joka McDonnellin tavoin oli jo pitkään ollut kiinnostunut parapsykologiasta. Pian Phillips ilmoitti aloittavansa tutkimukset nuorten psykokineettisten voimien parissa.
McDonnellin avustuksen myötä parapsykologit eivät enää voineet käyttää rahanpuutetta tekosyynä huonolaatuisen tutkimuksen tekemiselle. Taikuri James Randi ei kuitenkaan uskonut, että rahoituksen puute oli syynä tutkimuksen laaduttomuudelle, vaan että laaduttomuus johtui tutkijoiden vahvasta uskosta väitettyihin ilmiöihin. Randi muodosti kaksi hypoteesia: 1) rahoituksen määrä ei parantaisi tutkimuksen laadukkuutta eli lisäisi kokeiden kontrollointia, ja 2) parapsykologit eivät suostuisi ottamaan kokeen suunnitteluun mukaan asiaansa osaavaa taikuria, ja siten kokeet eivät paljastaisi yksinkertaistakaan huijausta.
Brittiläisen parapsykologi Trevor Finchin aikaisemmin esittämän ehdotuksen pohjalta Randi päätti soluttaa kaksi taikuria psyykikkoina McDonnellin laboratorioon. Koehenkilöiksi haki noin 300 toiveikasta, joista ainoastaan Randin apurit, 18-vuotias Steve Shaw ja 17-vuotias Michael Edwards, valittiin. Kolmikko päätti paljastaa Projekti Alfan sopivana hetkenä, mutta jos tutkijat joskus kysyisivät suoraan huijasivatko he, poikien tuli vastata välittömästi ”Kyllä, ja James Randi lähetti meidät tänne”. Tätä yksinkertaista kysymystä ei kuitenkaan koskaan esitetty.
Jo kauan ennen Projekti Alfan käynnistämistä Randi lähetti Phillipsille kirjeen, jossa hän kehotti tutkijoita ottamaan huomioon joitakin asioita huijauksen estämiseksi. Randi muun muassa varoitti antamasta koehenkilöille mahdollisuutta vaikuttaa tutkimuksen sääntöihin kuten esimerkiksi Targ ja Puthoff olivat Uri Gellerin kanssa tehneet. Ennenkaikkea Randi vaati taikurin paikallaoloa. Hän myös tarjoutui osallistumaan tutkimusryhmän toimintaan omalla kustannuksellaan.
Tutkijat hylkäsivät täysin Randin ehdotukset, ja siksi lopputuloskin myötäili muita parapsykologisia tutkimuksia: kun kokeet ovat kontrolloimattomia, saadaan ihmeellisiä tuloksia. Poikien tehtävänä oli esimerkiksi valita kuvajoukosta yksi kuva, joka oli samanlainen kuin suljetun kirjekuoren sisällä. Menestys oli taattu — tosin ei liian taattu uskottavuuden säilyttämiseksi —, kun he avasivat yksin huoneeseen jätettyinä parilla niitillä suljetut kirjekuoret, kurkistivat sisään ja laittoivat niitit siististi takaisin paikoilleen.
Shaw ja Edwards pystyivät hallitsemaan tutkijoitaan täydellisesti: kun kontrollia yritettiin tiukentaan he alkoivat kiukutella, mikä lopetti tiukentamisvaatimukset siihen paikkaan. He lisäsivät pätevyyttään tutkijoiden silmissä väittämällä, että sähkölaitteet (lue: huijaamista paljastavat videokamerat) aiheuttivat heille ”huonoja värähtelyjä”.
Vähitellen nuoret ”psyykikot” alkoivat saada mainetta, ja muutkin halusivat tutkia heidän kykyjään. Eräs heistä oli psykiatri Berthold Schwartz, joka muun muassa pyysi Shaw’ta filmaamaan tutkimuslaitoksen johtajaa. Filmiä myöhemmin katsottaessa johtajaa näytti seuraavan jonkinlainen pyörre. Päästäessään analyyttisen älynsä valloilleen psykiatri huomasi ”pyörteessä” muun muassa naisen kehon, nännin, reiden, ufon, Jeesuksen ja jopa lapsen syntymän. Mutta kuinka tämä ”paranormaaliksi pyörteeksi” kuvattu ilmiö sitten oli saatu aikaan? Shaw oli yksinkertaisesti vain sylkäissyt kameran linssiin.
Myös professori Otto H. Schmitt oli kiinnostunut tutkimaan näitä käveleviä ihmeitä. Schmitt luovutti poikien käyttöön halvat digitaalikellot, joihin hän pyysi heitä vaikuttamaan ”paranormaalisti”. Edwards ei aivan totellut kokeenjohtajan neuvoja, kun hän otti kellon salaa mukaansa ruokatunnille ja pisti sen voileivän välissä mikroaaltouuniin. Kellon näyttö sekosi täysin, ja Schmitt ylisti psyykkisiä voimia lehtien sivuja myöten.
Eräässä vaiheessa MLPR:n Phillips päätti ottaa yhteyttä Randiin. Heidän tapaamisensa jälkeen kokeiden kontrolli tiukentui, mikä esti Shaw’ta ja Edwardsia käyttämästä todellisia kykyjään. Vuonna 1983 Randi ja Alfapojat paljastivat salaisen projektinsa lehdistölle.
Luonnollisesti MLPR joutui häpeään. Phillipsin tunnustukseksi on kuitenkin sanottava, että hän lopulta päätti kiristää kokeiden kontrollointia sekä myönsi jälkikäteen, että hänen olisi pitänyt ottaa Randin varoitukset todesta. Monet muut parapsykologit eivät suostuneet muuttamaan käsityksiään tutkimusaineiston mukaiseksi, vaan pidättäytyivät vääriksi osoittautuneissa uskomuksissaan. Esimerkiksi Walter Uphoff paljasti uskonsa horjumattomuuden väittämällä Shawn ja Edwardsin valehtelevan, ja kysymällä vakavalla naamalla ”mistä nämä pojat tietävät olevansa petkuttajia”.
Jotkut parapsykologit ovat myös kiittäneet Randia, sillä alunperin asetettujen hypoteesien vahvistuminen oikeiksi vie parapsykologista tutkimusta huomattavasti eteenpäin: vaikka parapsykologit itsekin olivat vaatineet taikureiden hyödyntämistä tutkimuksessa, niin vasta Randin käytännön esimerkki paljasti kuinka helposti huijattavia — erityisesti psyykkisiin voimiin uskovat — tutkijat ovat; asiantuntijuus yhdellä alalla ei tee henkilöstä kaikkien alojen eksperttiä. Projekti Alfan keskeinen opetus onkin, että parapsykologisten tutkimusten suunnittelussa on aina hyödynnettävä yleisen kriittisen ajattelun lisäksi myös ammattitaitoista taikuria.
Katso: Parapsykologia; Randi, James.
Kirjallisuutta: Gardner 1991; Randi 1983a, 1983b.