(engl. therapeutic touch, TT). Terapeuttinen kosketus perustuu ajatukselle, jonka mukaan ihmisissä on tai ihmiset ovat energiakenttiä. Ihmisen energiakentässä (engl. human energy field, HEF) ilmenevien muutosten väitetään olevan seurausta sairauksista, vammoista tai epämiellyttävästä olosta. Muut voivat herkistyessään havaita energiakentän sekä siinä tapahtuvat muutokset. Tämä mahdollistaa sairauden toteamisen ja jopa sen sijainnin paikallistamisen. Muut voivat vaikuttaa energiakenttään, tasapainottaa tai energisoida sitä. Terapeuttisella kosketuksella tarkoitetaan siis ihmisen energiakentän tunnistamista, arvioimista ja siihen vaikuttamista.
Nykyisin TT:tä harjoitetaan lähinnä liikuttamalla käsiä potilaan yläpuolella. Nimitys terapeuttinen kosketus on siis tarkasti ottaen hieman harhaanjohtava.
Terapeuttinen kosketus sai alkunsa 1970-luvun alussa, jolloin New Yorkin hoitotieteen laitoksella työskennellyt tutkija Dolores Krieger sekä teosofi Dora van Gelder Kunz (k. 1999) tutkivat unkarilaista käsilläparantajaa Oskar Estabanya. Vuonna 1973 Krieger ja Kunz kertoivat tuloksistaan hoitotieteen kongressissa. Tutkimustulosten mukaan Estabanyn käsistä säteilevä ”prana” lisäsi potilaiden veren hemoglobiinipitoisuutta. Vaikka tutkimusta kritisoitiin, Krieger ryhtyi itsekin käsilläparantajaksi ja opettamaan terapeuttista kosketusta New Yorkin yliopistossa.
Krieger alkoi kutsua menetelmää terapeuttiseksi kosketukseksi, koska katsoi, että vanha nimi ”kätten päälle paneminen” (engl. laying on of hands) synnyttäisi vain ennakkoluuloja tutkijoiden keskuudessa. Kätten päälle panemisesta tuli siis tieteellisesti perusteltua vain nimeä muuttamalla.
Krieger perusti terapeuttisen kosketuksen vanhaan intialaiseen prana-energiaan. New Yorkin yliopiston hoitotieteen dekaani, Martha Rogers (1914–1994) ”tieteellisti” terapeuttista kosketusta lisää. Hän puhui ihmisistä energiakenttinä, jotka ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa ”ympäristökentän” kanssa. Nykyisin Rogersin ”yhtenäisten ihmisten tiede” (engl. science of unitary human beings) toimii terapeuttisen kosketuksen taustateoriana.
Terapeuttinen kosketus, jonka eräs muoto tunnetaan nimellä ”parantava kosketus” (engl. healing touch), levisi ympäri Yhdysvaltoja ja lopulta se saapui myös Suomeen. Vuonna 1996 Kirjayhtymä kustansi terveydenhuollon opettaja Anja Rautajoen teoksen Terapeuttinen kosketus, ja se ilmestyi terveydenhuollon ammattilaisille tarkoitetussa kirjasarjassa. Hoitotieteen akateemiset edustajat irtisanoutuivat terapeuttisesta kosketuksesta, mutta totesivat sen herättäneen innostusta suomalaisessa terveydenhuollossa ja koulutuksessa. Skepsis puolestaan palkitsi Kirjayhtymän huuhaa-palkinnolla.
Vuonna 1998 Linda Rosa, Emily Rosa, Larry Sarner ja Stephen Barrett julkaisivat terapeuttista kosketusta käsittelevän tutkimuksen arvostetussa Journal of American Medical Association -julkaisussa. Artikkeli sai runsaasti julkisuutta mielenkiintoisen aiheensa ja tulostensa vuoksi, mutta erityisesti siksi, että se perustui 9-vuotiaan Emily Rosan koulutehtävään. Emilyn tarkoin suunnittelema tiedeprojekti laajeni merkittäväksi terapeuttista kosketusta käsitteleväksi tutkimukseksi.
Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kykenevätkö terapeutit todella aistimaan ihmisen energiakentän; aikaisemmin tällaista ratkaisevaa tutkimusta ei oltu tehty. Terapeuttien tehtävänä oli työntää kätensä pahvisen näköesteen lävitse, ja sanoa kumman käden yläpuolella kokeenjohtajan käsi sijaitsi. Kokeenjohtajan käden paikka valittiin kolikkoa heittämällä.
Tutkimuksen tulos oli täysin selvä: terapeutit eivät kyenneet sanomaan sattumaa paremmin, missä kokeenjohtajan käsi sijaitsi. Toisin sanoen, terapeutit olivat kykenemättömiä havaitsemaan energiakenttiä, ja jos terapeutit eivät kykene havaitsemaan energiakenttiä, niin miten he sitten pystyisivät arvioimaan energiakentän tilaa, saati antamaan energiahoitoa sopivasti?
Dolores Kriegerin reaktio New York Timesissä ei ollut mitenkään innostunut: ”Minä toivon, että se on aprillipila.” Ja kuten aina, murskaava löytö sai aikaan vastaväitteiden ryöpyn: kokeenjohtajalla oli ”bioenergeettisesti” kuolleet kädet (ennen tutkimusta terapeutit tunnustelivat Emilyn energiakenttää ja saivat valita tutkimuksessa käytettävän käden); energiakenttää oli vaikea havaita koesarjassa, koska kokeenjohtajan energiakenttä jätti ”muiston” (terapeutit eivät onnistuneet sattumaa paremmin ensiyritykselläkään); vaikka terapeuttinen kosketus perustuukin vain plaseboon, niin se on liian merkittävä menetelmä hylättäväksi (todisteet TT:n toimivuudesta ovat ristiriitaisia ja pääasiassa kyseenalaisia anekdootteja, ja voiko koko ”TT-maailmankatsomuksen” perustella vain plasebolla?); ja niin edelleen. Tutkimuksen jälkianalyysi JAMA:ssa sekä Larry Sarnerin kirjoitus Skeptic-lehdessä osoittavat selvästi, että vastaväitteet ovat vain perusteettomia tekosyitä.
On huomattava, että tutkimukseen osallistuneet terapeutit uskoivat kykyihinsä yhtä vahvasti kuin muutkin terapeuttista kosketusta harrastavat. He olivat pari vuosikymmentäkin kestäneen terapiauransa aikana ”hoitaneet” lukemattomia asiakkaita, ja he olivat jopa niin vakuuttuneita kyvystään, että ottivat osaa tieteelliseen tutkimukseen (monet terapeutit eivät suostu tutkittaviksi, ymmärrettävästä syystä). Tutkimuksen jälkeen terapeutit kokivat onnistuneensa tehtävässään. Mutta kuultuaan tuloksesta he ja muut TT-terapeutit pystyivät vain esittämään tekosyitä. Terapeutit eivät kyenneet suhteuttamaan näkemyksiään todistusaineistoon, he eivät kyenneet myöntämään olleensa väärässä.
Katso: Henkiparannus; Huuhaa-palkinto; Kätten päälle paneminen; Rosa, Emily; Vitalismi.
Kirjallisuutta: Anon. 1998a; Bullough ja Bullough 1993; Ball ja Alexander 1998; Ollikainen 1996; Raskin 2000; Rosa Rosa Sarner ja Barrett 1998; Saano ja Puustinen 1997; Sarner 1998.