(engl. religion and health). Uskontojen katsotaan usein olevan hyväksi ihmisille. Esimerkiksi kristittyjen väitetään olevan muita onnellisempia, koska he elävät yhteydessä Jumalaan, ja rukoilun uskotaan auttavan elämän ongelmissa ja sairauksissa. Väitteen yleisyydestä huolimatta aiheesta on tehty yllättävän vähän tieteellistä tutkimusta, tosin kristittyjen vastustus ja aiheen arkaluontoisuus selittävät osaltaan tutkimusten vähäisyyttä.
Toisaalta uskon terveellisyyden tutkimisella on kuitenkin jo vanhat perinteet. 1800-luvulla englantilainen Francis Galton (1822–1911) havaitsi, että kuninkaalliset, joiden puolesta lukemattomat kansalaiset rukoilivat, eivät eläneet muita pidempään. Toisaalta yhdessä 1990-luvulla tehdyssä kaksoisokkotutkimuksessa on havaittu muiden rukoilulla olleen vaikutusta sydänsairaiden terveydentilaan, tosin ei sairaalassaolon pituuteen. Tämä on kuitenkin vain poikkeava tulos, sillä esimerkiksi 1960-luvulta on olemassa kaksi tutkimusta, joissa muiden rukoilemisella ei ollut vaikutusta reumaan tai lasten leukemiaan. 1990-luvulta on olemassa puolestaan kaksi tutkimusta, joissa todettiin, ettei muiden rukoilemisella ole vaikutusta itsetuntoon, ahdistukseen ja masennukseen, eikä alkoholismiin. Toisin sanoen tutkimuksissa, joissa muut ovat rukoilleet potilaan puolesta, on selkeä juoni: muiden rukoilemisella ei ole vaikutusta terveyteen.
Lisäksi biologi Irwin Tessman ja fyysikko Jack Tessman ovat kritisoineet edellä mainittua kaksoissokkotutkimusta menetelmällisistä heikkouksista. Myös muissa rukoustutkimuksissa on havaittu ongelmia. Niissä ei ole muun muassa otettu huomioon muita vaikuttavia tekijöitä (esim. liikuntaa verenpainetutkimuksessa). Tai tutkimuksissa on raportoitu pelkkiä positiivisia tuloksia (esim. kerrottu yhdestä parantuneesta ominaisuudesta, mutta ei seitsemästä muusta, joissa ei ilmeisesti tapahtunut positiivisia muutoksia).
Entäpä hieman arkisemmat havainnot? Joskus voi kuulla kertomuksia, joissa rukous on kuultu: sää on muuttunut suotuisammaksi, on tavattu joku erityinen henkilö, sairaus on parantunut. Tällaisten yksittäistapausten — useidenkin — ongelmana on se, että niissä positiiviset ilmiöt korostuvat. Toisin sanoen ei oteta huomioon niitä tilanteita, joissa rukouksiin ei ole vastattu: rukouksista huolimatta pyörremyrsky on repinyt rikki kokonaisia rannikoita, lentokone on syöksynyt mereen, sota on syttynyt, joukkue on hävinnyt, työtä ei ole löytynyt, talo on ollut pakko myydä, potilas on kuollut ja niin edelleen.
Arkisissa havainnoissa ei myöskään oteta huomioon kaikkia tekijöitä. Esimerkiksi henkilö on voinut saada lääketieteellistä hoitoa ja rukoillut, mutta hän näkee vain rukouksen vaikutuksen. ”Rukous (ja kaksi pilleriä) — päänsärkyni on poissa!”
Eräiden tutkimusten mukaan säännöllisesti kristinuskoaan harjoittavilla henkilöillä on pienempi todennäköisyys saada korkea verenpaine, he tarvitsevat vähemmän antibiootteja, ja uskonnollisilla ikäihmisillä on paremmin toimiva immuunijärjestelmä. Mutta tällaiset tulokset eivät välttämättä johdu ”taivaallisesta suojeluksesta” tai edes itsesuoritetusta rukoilemisesta, vaan tunnetuista terveyspsykologisista tekijöistä. Toisin sanoen ehkä vakavasti uskontoaan harjoittavat saavat esimerkiksi helpommin sosiaalista tukea ja ystäviä. Näillä on niin stressiä lievittävä kuin immuunijärjestelmää vahvistavakin vaikutus.
Terveyspsykologian yksi tärkeimmistä ja todennetuimmista löydöistä koskee kontrollin tunnetta. Esimerkiksi sairaalassa asuvat ikäihmiset, jotka saavat itse päättää heille annetun kukan sijainnista ja vastata sen hoidosta, elävät pidempään kuin ikäihmiset, joiden puolesta päätetään minne kukka sijoitetaan ja jotka eivät saa hoitaa sitä. Elämänhallinnalla on vaikutusta esimerkiksi myös kuntoutuksen onnistumiseen ja yleiseen onnellisuuteen.
Näitä tuloksia myötäilevät tutkimukset, joissa on käsitelty vakavaan sairauteen sopeutumista. Henkilöt, jotka uskovat olevansa itse aktiivisia terveytensä suhteen, sekä henkilöt, jotka uskovat sekä Jumalan että itsensä toimivan yhdessä aktiivisesti terveyden eteen, sopeutuvat psykososiaalisesti paremmin vakaviin sairauksiin. Sen sijaan henkilöt, jotka vain antavat terveytensä Herran haltuun, eivät sopeudu yhtä hyvin sairauteensa. Maailma näyttää auttavan tässäkin tapauksessa niitä, jotka auttavat itseään.
Kirjallisuutta: Anon. 1998b; Baker 1997; Harris Gowda Kolb ym. 1999; Humphrey 2000; Matthews Conti ja Christ 2000; Tessman ja Tessman 2000; Wallston Malcarne Flores ym. 1999; Witmer ja Zimmerman 1991.