(engl. holocaust denial, revisionism). Holokaustin eli juutalaisten kansanmurhan kieltäminen on pseudohistoriallinen oppi, joka kiistää historioitsijoiden käsityksiä toisen maailmansodan aikana tapahtuneesta juutalaisten kansanmurhasta. (Revisionismi voi viitata muihinkin historiallisten tietojen ”päivityksiin”. Esimerkiksi revisionismi-nimellä tunnetaan myös näkemys, jonka mukaan kommunistisessa Neuvostoliitossa ei tapettukaan niin paljon ihmisiä kuin aikaisemmin on luultu.)
Historioitsija ja skeptikko Michael Shermer on tiivistänyt kansanmurhan kieltäjien väitteet seuraavasti:
1) Natsien lopullinen ratkaisu ”juutalaiskysymykseen” ei ollut tappaminen, vaan heidän tarkoituksenaan oli kuljettaa juutalaiset pois hallitsemiltaan alueilta. Sodan vuoksi juutalaisia ei kyetty siirtämään ja siksi he päätyivät keskitysleireihin.
2) Natseilla ei ollut hyvin organisoitua tuhoamissuunnitelmaa, jota olisi pantu täytäntöön kaasukammioin ja krematorioin. Juutalaiset kuolivat leireillä pääasiassa sairauksiin ja nälkiintymiseen, ja joskus heitä myös teloitettiin ampumalla ja hirttämällä. Kaasukammioita käytettiin vain vaatteiden ja huopien puhdistamiseen luteista. Krematorioiden tarkoituksena oli hävittää sairauksiin, nälkiintymiseen ja teloituksissa kuolleiden ruumiita.
3) Juutalaisia ei kuollut ghetoissa ja leireillä viittä–kuutta miljoonaa; todelliset määrät liikkuvat 300 000 ja 2 000 000 välillä.
Juutalaisten kansanmurhan kieltäjillä on Yhdysvalloissa oma instituuttinsa, Institute for Historical Review. Se perustettiin vuonna 1978. Instituutti julkaisee Journal of Historical Review -lehteä, sekä aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta ja videomateriaalia. Johtavia revisionisteja ovat Ernst Zündel, Robert Faurisson, David Irving ja Mark Weber.
Kieltäjien väitteet ovat hermostuttaneet juutalaisten ja juutalaisjärjestöjen lisäksi monet muut ihmiset, järjestöt ja hallitukset. Esimerkiksi Israelissa, Saksassa, Ranskassa, Kanadassa ja Ruotsissa on lakeja, jotka kieltävät revisionististen ajatusten esittämisen. Sananvapaus ja sen rajat nousevatkin yhdeksi kiistakysymykseksi revisionismin ympärillä.
Mutta olipa mitä mieltä tahansa kansanmurhan kieltäjien sananvapaudesta, tosia on, että heidän näkemyksiään esiintyy kansainvälisessä julkisuudessa ja internetissä. Toisaalta yhtä varmaa on, ettei kieltäjien näkemyksillä ole laajaa kannatusta. Syykin on selvä: kieltäminen ei ole todistusaineiston valossa perusteltava näkökanta.
Juutalaisten kansanmurhan puolesta puhuvat ensinnäkin kirjoitetut dokumentit kuten kirjeet, muistiot, käskyt, muistelmat ja tunnustukset. Tunnustaneiden joukkoon kuuluvat muun muassa varusteluministeri Albert Speer ja SS:n juutalaisasioista vastannut Adolf Eichmann. Todistusaineistoa ovat myös silminnäkijöiden todistukset. Näitä ovat antaneet hengissä selvinneiden juutalaisten lisäksi esimerkiksi leireillä työskennelleet SS-miehet ja leirien päälliköt. Vieläkin konkreettisempaa todistusaineistoa ovat leireiltä otetut valokuvat, sekä leireiltä löydetyt kaasukammiot ja polttouunit. Kieltäjien on myös vaikea selittää, minne miljoonia juutalaisia katosi Euroopasta toisen maailmansodan aikana.
Mutta miksi revisionistit kehittävät tällaisia perusteettomia teorioita? Kuten pseudohistoria yleisemminkin, myös revisionismi on poliittisesti motivoitunutta: se on suosittua äärioikeiston piirissä, jossa viha juutalaisia kohtaan elää yhä. Onkin mielenkiintoista huomata, etteivät kieltäjät ole huolissaan siitä, että natsien on osoitettu tappaneen lukemattomia mustalaisia, homoseksuaaleja, vammaisia ja mielisairaita; ainoastaan juutalaiset kiinnostavat heitä. Juutalaisten kansanmurhan kieltäminen on vanhan antisemitismin uusi ilmentymä.
Katso: Pseudohistoria.
Kirjallisuutta: Miele 1994; Shermer 1994, 1997d; Vainionpää 1994.