(engl. paradigm). Näkemys tieteen edistymisestä oli hyvin selkeä 1960-luvulle saakka, sillä sen katsottiin tapahtuvan lisämällä uusia totuuksia vanhojen päälle. Mutta tiede ei edisty ainoastaan teorioiden määrällisen lisääntymisen myötä, vaan myös niiden laadullisen kehityksen kautta. Tieteellisen menetelmän luonteeseenhan kuuluu perustavanlaatuisesti aikaisempien teorioiden kyseenalaistaminen sekä virheellisten teorioiden hylkääminen. Tieteenfilosofi Thomas Kuhnin (s. 1922) mukaan ratkaisevinta tieteen kehityksen kannalta ovat kuitenkin sitä ravisuttelevat vallankumoukset.
Tieteellisiin vallankumouksiin voidaan katsoa sisältyvän kolmenlaisia vaiheita: esiparadigmaattinen vaihe, normaalitiede ja kriisiajan tiede. Esiparadigmaattisessa vaiheessa on olemassa useita kilpailevia koulukuntia, joiden peruskäsitykset maailmasta ja tutkimuksesta voivat suurestikin vaihdella. Normaalitieteessä tutkijat ovat jo sitoutuneet jonkin koulukunnan edustamiin käsityksiin tutkimuskohteen luonteesta, tutkimusmenetelmistä sekä tutkimuksen tavoitteista. Näitä tutkimusta ohjaavia taustakäsityksiä kutsutaan paradigmaksi. Yleensä paradigma eli viitekehys omaksutaan koulutuksen yhteydessä usein ilman tietoisuutta sen luonteesta tai sen vaihtoehdoista.
Normaalitiede edistyy hylkäämällä virheellisiä teorioita, sekä kehittämällä niiden tilalle pätevämpiä vaihtoehtoja. Tästä huolimatta normaalitieteen teorioille alkaa ajan myötä kehittyä ratkaisemattomia ongelmia virheellisten ennusteiden ja selittämättömien ilmiöiden muodossa. Normaalitiede alkaa myös saada haastajia uusista koulukunnista, joiden kannattajat uskovat uusien taustakäsityksien avulla kykenevänsä ratkaisemaan normaalitieteen kohtaamia vaikeuksia. Tällaisesta tilanteesta käytetään nimitystä kriisiajan tiede. Sen päätekohtana on tieteellinen vallankumous ja uuden normaalitieteen synty.
Katso: Tiede.
Kirjallisuutta: Kuhn 1962; Niiniluoto 1983.