(engl. projective tests). Projektiivinen testit ovat psykologisia arviointimenetelmiä, jossa tutkittaville esitetään standardiärsykkeitä (esim. epämääräisiä musteläiskiä, piirrettyjä kuvia) tai tyhjä paperi. Tutkittavien tulee joko kertoa mitä hän näkee epämääräisissä ärsykkeissä tai kuvissa, tai tuottaa itse aineistoa piirtämällä tai kirjoittamalla. Kuvausten, piirrosten ja kirjoitusten uskotaan ilmentävän tutkittavan persoonallisuutta: tutkittava projisoi eli ”sijoittaa” aineistoon omia (tiedostamattomia) ominaisuuksiaan.
Tunnetuimpia projektiivisia testejä ovat Rorschachin musteläiskätesti sekä Thematic Apperception Test (TAT). Myös grafologia on projektiivinen testi, tosin useimmat psykologit suhtautuvat siihen kriittisesti.
Mutta monet psykologit suhtautuvat muihinkin projektiivisiin testeihin hyvin kriittisesti tai jopa täysin kielteisesti. Syitä on monia. Ensinnäkin testien tulkinnat ovat useimmiten subjektiivisia. Tulkinnat perustuvat yleensä tutkimusta tekevän tutkijan omaan henkilökohtaiseen kokemukseen ja tietämykseen, tai jonkun auktoriteetin sanaan. Ne eivät perustu objektiivisesti tutkittuihin kriteereihin, vaan tulkintaan vaikuttavat tutkijan teoreettiset näkemykset, henkilökohtaiset mieltymykset ja käsitys tutkittavan tilanteesta. Testitulosten tulkinta on siis tutkijalle yhtä projektiivista kuin testiärsykkeisiin reagointi varsinaiselle tutkittavalle. Subjektiivisuudesta kertoo myös saman testin tulkintajärjestelmien moninaisuus ja niiden keskinäinen erilaisuus.
Rorschachin testiä on tutkittu empiirisesti, mutta psykologi Markku Oksasen mukaan lupaukset sen tehokkuudesta persoonallisuuden arvioinnissa ovat ylimitoitettuja: ”Koska vertailut muihin persoonallisuustesteihin ovat osoittaneet suuria eriävyyksiä Rorschachin ja vakiintuneempien persoonallisuustestien välillä, ei Rorschach todennäköisesti ole hyvä väline yksityiskohtaiseen persoonallisuuden piirteiden erotteluun.” Tutkinnan alla ollut Exnerin tulkintajärjestelmä ei myöskään kykene kertomaan depressiivisyydestä eikä itsemurha-alttiudesta. Myös muita testejä — kuten TAT, Draw-a-person (DAP), Wartegg Zeichen Test (WZT) — on jossain määrin tutkittu empiirisesti, mutta tulokset eivät ole olleet rohkaisevia.
Empiirisen todentamisen puutteesta huolimatta projektiiviset testit ovat suosittuja. Psykologi Scott O. Lilienfeld toteaa: ”(U)seimpien projektiivisten testien suosio voittaa niiden keskinkertaisen, ja useimmissa tapauksissa heikon, pätevyyttä koskevan todistusaineiston.”
Usein testejä käyttävien psykologien ja psykiatrien väitetään olevan tietoisia projektiivisten testien rajoituksista, mutta kuinka tämä on mahdollista, kun a) tutkimusta on ylipäätään tehty vähän, b) tutkimustulokset ovat lähes kautta linjan negatiivisia, c) harvempi testaaja lienee tutustunut tähän tutkimusaineistoon, ja d) tietänee tulkintaa vinouttavasta illusorisesta korrelaatiosta?
Pelkkä kliininen kokemus ei riitä tekemään testistä tai sen käytöstä validia ja oikeutettua. Tämä tulee esille illusorisen korrelaation eli kuvitellun yhteyden kautta. Illusorinen korrelaatio ilmenee projektiivisissa testeissä monella tapaa. Esimerkiksi niin kliinikot kuin maallikotkin uskovat isojen silmien kertovan epäluuloisuudesta, vaikkei näin tutkitusti ole. Siis vaikka yhteys kuvauksen (isot silmät) ja persoonallisuuspiirteen (epäluuloisuus) on tietyssä mielessä looginen, yhteys ei ole todellinen. Toisin sanoen projektiivisissa testeissa ilmenee maagista samankaltaisuusajattelua.
Myös testien välttämättömyys on kyseenalaistettu: mitä erityistä projektiiviset testit tuovat yksilötutkimukseen? Ja ottaen huomioon testien kehno validiteetti ja reliabiliteetti, mitä pätevää lisäinformaatiota ne antavat?
Vastapainoksi on todettava, että jotkut projektiiviset testit näyttävät olevan päteviä ja luotettavia. Nämä kuitenkin poikkeavat muista projektiivisista testeistä siinä, että ne keskittyvät mittaamaan jotain tiettyä ominaisuutta (esim. kykyä sietää pettymystä), eivät ihmisen koko persoonallisuutta.
Psykologin ja psykiatrin työ on vastuullista. Testaamisen kautta he ovat mukana päättämässä esimerkiksi henkilöiden mielenterveydellisestä asemasta sekä opiskelu- ja työpaikoista. Eikö tällaisissa vastuullisissa tilanteissa pitäisi käyttää menetelmiä, joiden tiedetään tutkitusti olevan päteviä ja luotettavia?
Jos projektiivisia testejä käytetään, a) ne tulee aina liittää muihin testeihin ja erityisesti haastatteluun, b) tulkinnoissa tulee välttää pitkälle meneviä johtopäätöksiä, ja c) testaajien tulee perehtyä testiä koskevaan tutkimusaineistoon, ei pelkkiin tulkintajärjestelmiä esitteleviin käsikirjoihin. Lisäksi jos testejä käytetään, niitä tulee myös enenevässä määrin tutkia, ja hylätä ne testit, jotka osoittautuvat tai ovat osoittautuneet epäpäteviksi. Kuten Lilienfeld toteaa, ”kliinikoiden tulee hallita taito, joka ei tule helposti kenellekään meistä: hylätä subjektiivisen kokemuksen voimakas ja vetoava aineisto kuivan ja persoonattoman objektiivisen tutkimuksen hyväksi.”
Katso: Grafologia; Maaginen ajattelu; Reliabiliteetti; Validiteetti.
Kirjallisuutta: Davison ja Neale 1994; Lilienfeld 1999b; Nisbett ja Ross 1980; Ojanen 1999; Tamminen 1999.