(engl. hundredth monkey phenomenon). Vuonna 1979 paranormaaleihin aiheisiin perehtynyt kirjoittaja Lyall Watson julkaisi kirjan nimelä Lifetide. Watson kuvasi kirjassaan erikoisen japanilaisia makaki-apinoita koskevan ilmiön: Tutkijat ryhtyivät antamaan makakeille perunoita Koshiman saarella vuonna 1952. Vuonna 1953 Imo-niminen nuori naaras oli keksinyt, että perunoissa olevan hiekan saa pois, kun ne huuhtelee vedessä. Sittemmin muut apinat ottivat saman tavan käyttöön. Tutkijat siis havainnoivat apinoiden sosiaalista oppimista.
Watsonin mukaan 1958 tapahtui jotain vieläkin oudompaa. Hän toteaa, että tutkijat pelkäävät tulevansa naurunalaisiksi, siksi hänen täytyi koota tapahtumat henkilökohtaisista anekdooteista ja kädellistutkijoiden perinnetiedosta, vaikka monet heistä eivät vieläkään ole varmoja siitä, mitä todella tapahtui. Tästä syystä Watson toteaa joutuvansa ”improvisoimaan yksityiskohdissa”.
Watson kuvaa kuinka ”sanotaan, argumentaation vuoksi, 99 apinan” joukkoon liittyi sadas apina. Ilmeisesti maaginen sataluku saavutti jonkinlaisen ”joukkotietoisuuden kriittisen massan”, sillä pian kaikki osasivat pestä perunoita. Kaiken lisäksi tapa hyppäsi täysin luonnonlakien vastaisesti veden yli muihinkin apinayhdyskuntiin!
Watsonin tarinaa toistettiin mediassa, ja siitä tuli osa virallista New Age -totuutta. Sadannen apinan ilmiö yhdistettiin Rupert Sheldraken morfogeneettisiin kenttiin, ja ”paranormaalit” ilmiöt saivat tieteellistä näyttöä. Vai saivatko? Filosofi Ron Amundson päätti perehtyä sadannen apinan ilmiöön ja pystyi toteamaan sadannen apinan perusteettomaksi tarinaksi.
Amundsonin analyysin mukaan tutkijoilla oli erittäin tarkat tiedot muun muassa apinoiden lukumäärästä, sukulaisuussuhteista ja perunanpesusta. Selvisi esimerkiksi, ettei apinoita ollut lähellekkään sataa, vaan enintään 59 (vasta vuonna 1962). Puhtaan numeerisessa mielessä mistään sadannen apinan ilmiöstä ei siis ollut kyse. Samoin selvisi, että apinat olivat oppineet tavan tavalliseen tapaan, tosin tutkija Denzaburo Miyadin mukaan vanhemmat apinat oppivat innovatiivisilta nuorilta. Lisäksi selvisi, että ”erikoisena” vuonna 1958 ainoastaan kaksi uutta makakia oppi pesemään perunoita. Ja selvisi vielä, että vain muutamat yksilöt olivat keksineet tavan muissa apinayhdyskunnissa vuosien 1952 ja 1962 välisenä aikana. Mistään erityisen voimakkaasta, nopeasta tai paranormaalista ilmiöstä ei siis ollut kyse.
Sadannen apinan myytti oli jälleen vain yksi pseudotieteellinen yritys toteennäyttää parapsykologinen ilmiö: keksitty, täysin perusteeton kuvaus levisi ihmisten tietoisuuteen eriskummallisuutensa vuoksi.
Katso: Morfogeneettinen kenttä.
Kirjallisuutta: Amundson 1985; Miyadi 1959; Pössel ja Amundson 1996; Schick ja Vaughn 1995.