Väestöräjähdyksen, maapallon ylikuormituksen ja ilmastonmuutoksen edetessä niitä on koko ajan julkisuudessa vähätelty. Alan tutkijoiden mollaaminen alkoi kun ”kasvun rajat” -kirjat alkoivat ilmestyä (suomeksi 1974). Vasta Sternin raportti 2006 havahdutti yleisen mielipiteen. Nyt ollaan Suomessakin huolestuneita. Pieni ja pienenevä ilmastoskeptikoiden seireenikuoro on vuosien kuluessa saanut enemmän huomiota kuin tuhannet vastuuntuntoiset tutkijat. Miksi? Tätä kannattaa (skeptikonkin) pohtia.
IPCC on ilmastonmuutoksen torjumiseksi 1988 perustettu hallitusten välinen tutkijayhteisö. Raporttien laadinnan lähtökohdiksi IPCC kerää jäsentensä ilmastoasiantuntijoiden avulla sadoista lähteistä perusmateriaalin. IPCC ei siis itse tee perustutkimusta. Kerätystä materiaalista suodatetaan yhteenvetotekstejä verkkoviestinnän ja henkilökohtaisten tapaamisten avulla. Prosessiin liittyy laadittujen tekstikonseptien ainakin kahteen kertaan tapahtuva kritisointi ja korjailu- ja muutosehdotukset. Menettely muistuttaa siis tulevaisuuden tutkimuksessa yleisesti käytettyä delfoitekniikkaa. Lopulliset raporttitekstit tuotetaan kolmessa työryhmässä: WG I tieteelliset perusteet, WG II ilmastonmuutoksen seuraukset ja WG III torjuntatoimenpidemahdollisuudet. Loppuraporteista laaditaan lyhyet tiivistelmät poliittisia päättäjiä varten. Koko prosessi on siis korostetusti satojen tutkijoiden tutkimustyön konsensus hyödyntämistä, missä tieteen itseään korjaavuus toimii koska muutosehdotukset ja kritiikki on perusteltava. Ilmasto-ongelman monimutkaisuuden vuoksi tämä työskentelytapa antanee luotettavimmat tulokset. Todettakoon vielä, että IPCC:n kannanotot eivät tarkasti ottaen ole ennusteita vaan skenaarioita niihin liittyvine todennäköisyyksineen. IPCC raporteissa on tavallisesti yhdistetty 20 tutkimuslaitoksen tuottamia arvioita muutamaan, tavallisimmin kolmeen vaihtoehtoon. Optimistisin, pessimistisin ja siltä väliltä.
Julkisuudessa esiintyneet toisten ulkopuolisten tutkijoiden, jotka usein eivät ole edes meteorologeja, kritiikit tuntuvat hatusta vedetyiltä, asiantuntemattomilta ja tarkoitushakuisilta. Osa kritiikistä johtunee siitä, että näin laajamittaista ja systemaattista kollektiivityöskentelyä ei aikaisemmin ole tieteessä harjoitettu.Yksittäisen erakkotutkijan – olipa hän millainen nero tahansa – mahdollisuus saada omat täysin poikkeavat näkemyksensä läpi on pieni. Siksi myös jotkut yksittäiset tutkijat ovat vetäytyneet kompromissihaluttomina syrjään todeten että luonnontiedettä ei tehdä äänestäen enemmistöpäätöksillä. Mutta miten sitten? Kun kysymys on ehkä koko ihmiskunnan tulevaisuudesta, ei voida vain odottaa ehdottoman varmuuden saamista. Sen sijaan on pakko ottaa riskejäkin, koska pahinta olisi BAU-strategia (Business As Usual, ei tehdä mitään). IPCC ei siis tuota perustiedettä vaan tieteeseen perustuvia stragegiaehdotuksia päättäjille. IPCC ei ole Yliopisto.
Osa vastustuksesta – varsinkin ei-tutkijoiden osalta – johtunee yksinkertaisesti pää-pensaaseen-reaktiosta: Ei voi olla totta. Ei taivas voi pudota.
Tutkijoiden vastuu on kasvanut kun tiedeyhteisön kolmannesta tehtävästä (tieteestä tiedottaminen) on tullut suoranainen yhteiskunnan ohjauskeino. Tällaista globaalisen haasteen tilannetta ei tutkijoilla ole vielä koskaan ollut. Politiikka on tullut pakollisena ratkaisu-työkaluihin.
Viimeinen raportti julkistettiin keväällä 2007. Siinä todettiin kuten edellisissäkin että ihmiskunnan ilmakehään syytämän hiilidioksidin ja muiden kasvihuonekaasujen lisääntymisen vuoksi maapallo on äkillisesti lämpiämässä. Lämpiäminen on ollut sadassa vuodessa ehkä 0,73 astetta. Jos mitään ei tehdä, turvarajaksi asetettu 2 asteen nousu sivuutetaan muutamassa vuosikymmenessä. Sitä suurempi nousu 3–4–6 astetta merkitsisi maapallon ilmasto-olojen niin perinpohjaista mullistusta, että nykyinen elämänmuotomme ei sitä kestäisi. Kasvillisuusvyöhykkeet muuttuisivat, jäätiköt sulaisivat ja ihmiselämän elinehdon puhtaan veden ja ravinnon saanti romahtaisi. Maapallokasvihuone voisi tulevaisuudessa elättää ehkä miljardin yhteisön, kun meitä lasketaan nykymenolla 2050 olevan n. 9 miljardia. (Näitä viimeisiä tuhokuvia IPCC:n raportit eivät vielä mainitse).
Ilmasto-olojen kehitys raporttien jälkeen on ollut vielä pessimistisempi kuin IPCC:n pahin (”A2”) vaihtoehto.
Ihmiskunnan on siirryttävä hiilivapaaseen teknologiaan, suljettava hiilikaivoksensa ja luovuttava fossiilisista polttoaineista. Koko yhteiskunta on saatava pyörimään uusiutuvalla energialla. Siksi YK:n jäsenvaltiot solmivat Kiotossa jo 1992 sopimuksen minkä perusteella valtiot käyvät nyt keskenään hiilipäästöjen kauppaa. Tilanne on tällä hetkellä vuoden 2009 alussa niin paha että osa tutkijoista piti 10.–12.3. Kööpenhaminassa hätäkokouksen. Kuluvana vuonna on tulossa vielä useita kansainvälisiä poliitikkojen ja tutkijoiden kokoontumisia.
Ihmiskunnan on pyrittävä kaikin mahdollisin keinoin torjumaan ilmastonmuutosta. Samalla on muutetulla elämäntavalla pyrittävä mukautumaan muuttuvaan ilmastoon. Koko megaprojektin voi kuvata yhdellä lauseella: on siirryttävä kestävään kehitykseen. Nykyisillä poliittistaloudellisilla rakenteilla tämä siirtyminen on tuskin ajoissa mahdollista.
Pääsihteeri U Thant varoitti tulevasta jo 1972. Rooman klubin tilaustyönä ilmestyi 1972 kirja ”Kasvun rajat”, siinä pohdittiin maapallon kestokykyä systeemidynamiikan mallinnuksen avulla. Kirja uusittiin 1992 nimellä ”Ylittyvät kasvun rajat”. Viimeisin versio tuli 2002 ”Kasvun rajat 30 vuotta myöhemmin”. Tekijät ovat luvanneet vielä viimeisen päivityksen vuonna 2012. ”Ekologinen jalanjälki” -mittari liittyy kirjojen tekemiseen.
Kasvun rajat oli sohaisu mehiläispesään. Julkisuudessa alkoi nimittäin hillitön kirjan ja tekijöiden vastainen ajojahti. Epäasiallisen ja asiantuntemattoman polemiikin taustarahoittajana toimi mm. öljy-yhtiö Exxon Mobil. Strategian perusajatus oli ”epäilys riittää” ja se toimi julkisuudessa kuten tupakkatehtaat keuhkosyöpäsodassa. Kasvun rajat käännettiin kuitenkin yli 30 kielelle ja siitä tuli monien yliopistojen kurssikirja ja ”vihreä raamattu”. Tänään voi jälkiviisaasti todeta että kirjojen erilaisina skenaariopolkuina lasketut profetiat ovat yhä ajankohtaisia. Kirjojen idealistiset tekijät tuntevat huolta ei vain ihmisistä vaan koko biosfääristä ja biodiversiteetistä eli elämän kirjosta jota ilman meitäkään ei ole. Hämmästyttävän kommentin antoi äskettäin eräs tämän päivän suomalainen taloustieteilijä, joka nimitti käytettyä systeemidynamiikka-lähestysmistapaa ”insinöörimäiseksi”. Onkohan kyseessä ”väärin sammutettu” ilmiö?
YK:ssa oli kuitenkin jo herätty. 1987 julkistettiin YK:n ”ympäristön ja kehityksen maailman komission” eli ns. Bruntlandin komitean raportti: ”Yhteinen tulevaisuutemme”. Sen idea on lyhyesti: Meidän tulee tyydyttää omat tarpeemme ottaen huomioon tulevien polvien mahdollisuudet tyydyttää omansa. Komission työn keskeinen käsite on kestävä kehitys. Julkisuudessa raportti painui aikanaan unhoon, mutta se elää ja voi hyvin tänään. Se oli Rio de Janeiron kesäkuussa 1992 järjestetyn YK:n konferenssin keskeisin aihe. Sen ajatuksiin perustuvat ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuutta koskevat sopimukset. Liiteluettelo käsittää 27 periaatetta ympäristöstä ja kestävästä kehityksestä. Myös maailman tiedemiehet varoittivat 1992 maapallon ongelmista (1600 tutkijaa 70 maasta).
Pääasiassa Bruntlandin komitean työlle perustuu nykyinen EU:n tulevaisuusstrategia. ”Kestävä tulevaisuus käsissämme” (marraskuu 2007). Siinä politiikan realiteetit ovat koko ajan mukana ja ihmiskäsitys on maapallon puutarhan hoitaja. Kirjaseen liittyy 2008 ilmestynyt EU:n tiedotuslehtinen ”Ilmastonmuutosta vastaan, EU näyttää tietä”. Kioton sopimus joka on toisille kirosana, toisille elämän mantra, hyväksyttiin Kiotossa siis joulukuussa 1997. Se astui voimaan vasta 2005 ja on voimassa vuoteen 2012. Uusiminen tehdään joulukuussa 2009 Kööpenhaminassa.
Lopullinen ilmastonmuutosajattelun läpimurto tapahtui kun Sir Nicholas Stern julkaisi raporttinsa Englannin hallitukselle 2006. Raportti on kirjoitettu ennen kaikkea BKT-lukutaitoisille ja sen missio on nykyisen maailman talousjärjestelmän pelastaminen. Alun perin Stern laski että yksi BKT-prosentti keskimäärin vuodessa kaikilta mailta riittää maailman pelastamiseen jos aloitetaan heti. Kun ei aloitettu, luku on nyt keväällä 2009 noussut kahteen prosenttiin. Viimeisin pankkijärjestelmän romahdus, joka näyttää merkitsevän kvartaalikapitalismin saattohoitoa, sekoittaa Sternin kaksiprosenttisenkin.
Nyt ollaan vihdoinkin siis Suomessakin huolestuneita (valtioneuvoston palkkaaman konsultin mittaustulos viime talvelta). Ongelma on se, että kun muualla Euroopassa tietyt päästöt kasvoivat vain 10 %, meillä Härmässä vastaava nousu oli 15 %. Hurskaiden puheiden kasvu oli varmasti vielä paljon suurempi. Ei siis Bau-strategiaa vaan fissio-atomivoimala joka niemeen, notkohon, saarelmaan. Kun sillä tavalla lähdetään sutta pakoon tuleekin karhu maapallon ylitettyjen rajojen muodossa vastaan.
IPCC:n ja muidenkin tutkijoiden viesti on: Maapallon ilmasto on niin monimutkainen ja monitakaisinkytkentäinen, että vuosituhantisen suhteellisen stabiilin tilanteen pienikin ihmisen toimesta tapahtuva muuttaminen voi saada arvaamattomia ja palautumattomia tuhokulkuja aikaan.
Samalla kun lööppijulkisuudessa on käyty juupas-eipäs-ilmastonmuutossotaa, poliittisella ja diplomaattisella tasolla on hiljaa edetty. On saatu aikaan niin kirjava kokoelma sopimuksia ja suosituksia että voidaan puhua jo sopimusähkystä. Ongelma on sama kuin Itämerenkin kohdalla: Sopimusten rikkomista ei ole voitu sanktioida, jolloin vapaamatkustajien joukko on sankka ja kasvava.
Talvisota-vertauksen kuulin ensi kerran kun työnantajaliiton edustaja parisen vuotta sitten pilkkasi talvisotavertausta, koska ”ilmastonmuutosta ei oikeastaan ole ja jos on, vapaa kapitalistinen talous kyllä hoitaa”.
Nyt laman todella iskettyä, pääministeri kuulutti talvisodan henkeä, ei suinkaa ilmastotalkoisiin joista hän on aiemmin vieläpä kiitettävästi puhunut, vaan jotta paperitehtailta ei sellu loppuisi. Keinona on metsänmyynnin verovapaus! Talvisodan itse kokeneena (olin lähettinä) kummastelin em. perusteluja. Talvisodan linnaleiri-ajatteluun ja kaikkien uhrautumispakkoon tämä olisi sopinut todella huonosti. Talvisodassa kaveria ei jätetty ja vihollisella oli kasvot, mikä helpotti. Nyt vihollinen on lähimmässä peilissä eli me itse. Talvisodassa yritimme säilyttää elämänmuotomme, nyt meidän pitäisi itse muuttaa sitä.
Onko ilmastonmuutos sitten ihmisten Harmageddon? On, mutta ratkaisu ei ole sama. Juutalaisten historiassa kyseessä oli Megiddon linnoituksen puolustus, jota roomalaiset eivät pystyneet valloittamaan. Lopuksi kun puolustajien voimavarat ehtyivät, he surmasivat itsensä ennen roomalaisten aamun koittaessa alkavaa ryntäystä. Nyt ihmiskunnan itsemurha on (miltei) edessä jos mitään ei tehdä. Mutta oli tilanne miten paha tahansa, ainut mikä jää on toivo. Toivo ei tarkoita passiivisuutta, vaan Winston Churchillin sanoin toivo tarkoittaa että periksi ei anneta, ei koskaan.
Kysymys ei siis ole vain hellämielisestä viherpiiperryksestä, yltiöihanteellisuudesta tai synkästä maailmanlopun ennustamisesta vaan aidon realistisesta todellisuuden tajusta. Meidän ei tarvitse siirtyä takaisin tuohivirsuihin vaan on kehitettävä nopeasti sellainen tuotantotalous ja tekniikka, joilla ihmiskunta selviää läpi itse suruttomuudessaan tekemästään pullonkaulasta mahdollisimman pienin vaurioin. Me ja seuraavat 3–4 sukupolvea olemme miltei kohtuuttoman haasteen edessä. Jos saamme maapallon olosuhteet säilytettyä suunnilleen nykyisellään ja pystymme mukauttamaan elämäntapamme väistämättä tuleviin muutoksiin, lastenlastenlasten lapsillamme on mahdollisuus elää ihmiskunnan ensimmäistä todellista kultakautta, jossa kulttuurin ja teknologian hyötysuhteet ovat liki 100 %.
Se mitä ajattelemme tulevaisuudesta, vaikuttaa siihen mitä teemme ja se taas vaikuttaa tulevaisuuteemme (G.H. v. Wright). Eli muodikkaasti: ilmaston muutoksesta yli selviäminen on tahdon asia.
Toisen maailmansodan jälkeen osapuolet kehittivät atomiasettaan koeräjähdyksillä ilmakehässä, jolloin ilmakehän radioaktiivisuus nousi huolestuttavasti. Uhka oli niin ilmeinen, että keskellä ns. kylmää sotaa saatiin aikaan ilmakehäräjähdysten kielto. Radioaktiiviset isotoopit olivat onneksi lyhytikäisiä ja ovat nyt hävinneet miltei täysin.
Kun etelämantereen yllä oleva otsoniaukko löytyi 1970-luvulla, CFC-kemikaalien tuottajat väittivät usean vuoden ajan, että aukkoa ei ole tai että se ei ole vaaraksi tai että CFC-kemikaaleilla ei ole osuutta aukon syntyyn. Kuitenkin sitkeiden neuvottelujen jälkeen saatiin CFC-kiellot aikaan. Nyt ilmakehän tilanne näyttää hitaasti paranevan ja ehkä 50 vuoden kuluttua voidaan varmasti sanoa vaaran olevan ohi. Jos fluorin sijasta olisi käytetty bromi-yhdisteitä, olisi ihmiskunnan lähtölaskenta jo menossa.
Radioaktiivisuuden rajaamisen ja otsoniaukkosopimusten lisäksi todella onnistuneita torjuntoja on joitain. Koska kaiken pahan alkusyy on ihmiskunnan vieläkin miltei eksponentiaalisesti kasvava koko, kaksi onnistunutta projektia on mainittava: Kiinan yksilapsipolitiikka ja Iranin mullahienkin sallima syntyvyyden säätely. Iranissa avioliiton ehtona on suoritettu ehkäisytentti. Se on purrut 20 vuodessa hämmästyttävän hyvin.
Teksti perustuu luentoihin, jotka pidettiin Turussa 12.3. ja Helsingissä 1.4.2009.
Teksti on vapaasti käytettävissä kunhan lähde mainitaan.
Ilpo V. Salmi, sähköposti , puh. (+fax) 09-1356451, 0400-121246.
Ilmatieteen laitos: Ilmastonmuutos