Korvakynttiläkäsittely (ear candling, auricular candling, ear coning) tunnetaan eri puolilla maailmaa. Sillä tarkoitetaan toimenpiteitä, joissa korvakäytävän suulle asetetaan suippeneva putki ja liekin tai savun avulla saadaan aikaan erilaisia, usein lääkinnällisiä vaikutuksia. Korvakäytävän vaikusta ja muista epäpuhtauksista puhdistamisen lisäksi käsittelylle ilmoitetaan monia muitakin indikaatioita, esim. Dryer (2003) luettelee kaikkiaan 27 eri käyttöaihetta ja vaikutusta, joista osa on esoteerisia, kuten energian vapauttaminen ja chakrojen avaaminen. Usein väitetään, että käsittelyn vaikutukset ulottuvat korvakäytävästä huokoisen, ilmaa läpäisevän tärykalvon läpi sisäkorvaan, poskionteloihin ja vieläpä aivoihin, joihin kaikkiin oletetaan olevan avoimia käytäväyhteyksiä. Toisaalta eräs amerikkalainen kynttilänvalmistaja ilmoittaa, että sen korvakynttilät ovat ajanvietettä varten, ”for entertainment only” ja että sen korvakynttiläpakkaukset lisävarusteineen ”supply you with everything you need for a safe and effective session of entertainment” (Dryer, 2003).
Meikäläisillä korvakynttilämarkkinoilla kerrotaan tavallisesti, että kynttilä on peräisin Pohjois-Amerikan hopi-intiaanien vanhasta kulttuurista ja kaupan onkin Hopi-merkkisiä korvakynttilöitä. Tämän alkuperätiedon rinnalla kansainvälisissä korvakynttiläteksteissä ja mainoksissa esiintyy viittauksia Egyptiin, Kiinaan, Tiibetiin, jopa muinaiseen Atlantikseen saakka, ks. esim. www.amashaoils.com/earcandles. Voitanee olettaa, että korvaan painetun kynttilän polttamisella on muinaisuudessa saattanut olla rituaali- yms. merkityksiä, mutta vanhoista varsinaisista korvanhoitosovellutuksista emme ole tavanneet mainintoja. Mitä hopi-alkuperään tulee, niin nykyiset hopi-intiaanit kieltävät tuntevansa korvakynttilää. Hopien heimoneuvoston, Hopi Tribal Council:in 2. puheenjohtajan Wayne Taylor Jr:in kerrotaan v. 1995 ilmoittaneen, ettei hopi-heimo ole koskaan käyttänyt korvakynttilää rituaali- tai missään muussakaan tarkoituksessa.
Vaikku eli korvavaha on korvakäytävän ihon rauhasten sitkeätä eritettä, joka mm. sitoo hilsettä sekä korvaan päätyneitä tomuhiukkasia ja likaa ja kuljettaa niitä mukanaan ulos liikkuessaan korvakäytävän suulle päin. Toisinaan vaikkua erittyy niin paljon, että se voi tukkia korvakäytävän osittain tai tulppana täysin, jolloin kuulo tilapäisesti heikkenee. Usein ihmiset yrittävät itse puhdistaa korviaan liiasta vaikusta mekaanisesti jollakin sopivalla esineellä, parhaassa tapauksessa vanupuikolla, mutta korvalääkärit varoittavat vammoista, joita omaehtoinen korvan kaivelu helposti aiheuttaa. Vaikkukertymän poiston korvakäytävästä suorittaa parhaiten koulutettu lääkintähenkilö (lääkäri, sairaanhoitaja jne.) näkökontrollissa sondia tai imukärkeä käyttäen tai suolaliuoksella huuhtelemalla (joka edellyttää eheätä tärykalvoa).
Meillä tunnetussa korvakynttiläkäsittelyn muodossa käytetään tavallisesti parinkymmenen sentin mittaista ja halkaisijaltaan noin puolitoistasenttistä putkiloa, joka on valmistettu kankaasta ja imeytetty sulatetulla vahalla ja jota poltetaan kynttilän tavoin kyljellään makaavan ”potilaan” korvakäytävän suulle painettuna. Joskus käytetään kaulusmaista suojusta kynttilän ympärillä sulan kynttilävahan, tuhkan jne. tippumista estämässä. Kynttilää valmistettaessa käytettyyn orgaaniseen vahaan (mehiläisvahaa, paraffiinia ym.) on usein lisätty yrttiuutteita, kuten hunajauutetta, kamomillaa, salviaa, kuismaa, laventelia jne. tai eteerisiä öljyjä (ks. esim http://www.biosun.com/suomi/ohrkerzen.cfm) joista kynttilän palaessa vapautuu tehoaineita.
Korvakynttiläkäsittelyn ominaisuuksista ja indikaatioista kynttiläkauppiaat ja ”terapeutit” kertovat monella eri tavalla. Käsittelyn ykköstarkoitukseksi ilmoitetaan yleensä vaikun poistaminen korvakäytävästä. Mekanismiksi selitetään korvakäytävän suulle tiiviisti painettuun kynttiläputkeen sen palaessa kehittyvä alipaine, josta aiheutuva imuvaikutus vetää korvakäytävään kertyneen vaikun kynttiläputkeen. Imuvaikutuksen lisäksi kynttilän palaessa muodostuu höyryjä, jotka sisältävät kynttilävahan yrttiuutteista vapautuvia tehoaineita. Sekä imulla, kynttilän savulla että höyryillä väitetään olevan lääkinnällisiä vaikutuksia, jotka ulottuvat huokoiseksi ja ilmaa läpäiseväksi väitetyn tärykalvon lävitse välikorvaan ja edelleen sisäkorvaan (esim. vaikutus tinnitukseen) ja muuanne pään sisään, tulehdusta lievittäen poskionteloihin jne. Muina vaikutuksina mainitaan esim. lymfanesteen kierron edistäminen, immunologisen puolustusjärjestelmän vahvistaminen sekä refleksialueiden ja energiapisteiden stimulaatio. Myös kynttilän kehittämällä lämmöllä on edullinen vaikutus.
Yleensä suositellaan molempien korvien käsittelyä ja useita käsittelykertoja. Esimerkiksi korvien soimisen (tinnituksen) hoidon sanotaan joskus vaativan parikymmentäkin käsittelykertaa (Jäntti, 2001). Harjaantunut ”potilas” voi suorittaa kynttiläkäsittelyn itselleen. Kynttilän väitetään sopivan erityisesti pikkulasten korvatulehduskierteen katkaisemiseen ja kaupan onkin erityisiä lapsikynttilöitä alle 3-vuotiaita lapsia varten (ks. www.topi-feelgood.fi/Canada-korvakynttila.htm.
Käsittelyn vasta-aiheiksi ilmoitetaan korvatulehdukset, reikä tärykalvossa ja korvatulehduksen vuoksi tärykalvolle asennetut putket.
Kun kynttiläputki halkaistaan polttamisen jälkeen, sen seinämillä näkyy sisään valuneesta sulaneesta rakennevahasta muodostuneita ruskehtavia kertymiä. Näitä tavataan näyttää ”potilaalle” todisteena siitä, että kynttilän palaessa syntynyt imu on todella vetänyt vaikkua ja muita epäpuhtauksia korvasta.
Korvakynttiläkäsittelyä suorittavat sekä kurssin käyneet ”terapeutit” että itseoppineet maallikot. Tarjolla oleva koulutus ei suinkaan kuulu terveydenhuollon ammattikoulutuksen piiriin, vaan muutaman päivän kursseja järjestävät ilmeisesti kynttilöitä myyvät yrittäjät (ks. esim. www.topi-feelgood.fi/Koulutus.htm. Tiedot meillä toimivien ”koulutettujen terapeuttien” lukumäärästä vaihtelevat, erään tiedon mukaan heitä on yli 600 ja näistä yli 500 on rekisteröityjä (tiedossamme ei kuitenkaan ole, mitä tai kenen pitämää rekisteriä tarkoitetaan).
”Kynttiläterapeutti” L. Jäntti kertoo Tinnitus-lehdessä 4/2000, että korvakynttilä tuli Suomeen 1920-luvulla, jolloin Pohjois-Suomeen Muhokselle on tullut Pohjois-Amerikassa hopi-intiaanien keskuudessa oleskellut ja siellä kynttiläkäsittelyn oppinut nainen. Samassa yhteydessä Jäntti viittaa Kalle Päätalon romaanissa ”Loimujen aikaan” olevaan kuvaukseen kynttiläkäsittelystä. Kallen Riitu-äiti, tunnettu kuppari, valmistaa siinä aivan oikeaoppisen korvakynttilän käyttäen vanhan pumpulipaidan helmasta repäistyä kankaanpalaa ja talikynttilästä sulatettua rasvaa, käsittelee Kurttilan emännän korvan ja näyttää tälle ja Kalle-pojalle, kuinka paljon vaikkua nousi korvasta (”suppilon kärjessä oli runsaan tulitikun mittainen pötkö pyykkisaippuan väristä, vaivoin koossa pysyvää massaa.”). Kirjan kuvaus sijoittuu 1930-luvulle, joten aika- ja paikkaseutu-yhteydet voisivat sopia siihen, että taivalkoskelainen Riitu Päätalo olisi voinut saada oppinsa mainitun Muhoksen naisen kautta. Mikään ei ainakaan viittaa siihen, että kysymyksessä olisi esim. jokin ikivanha kalevalainen hoitokeino.
Oikaisemme seuraavassa eräitä korvakynttilästä ja korvakynttiläkäsittelystä esitettyjä väitteitä lääketieteelliseen tietoon ja tutkimustuloksiin tukeutuen
Korvakäytävän ja välikorvan välissä on tärykalvo, joka ei ole huokoinen eikä läpäise ilmaa. Välikorva on tiehyen kautta yhteydessä nieluun ja edelleen suu- ja nenäonteloihin ja näiden kautta ulkoilmaan. Poskiontelot avautuvat nenäkäytäviin. Aivotilaan ulottuvia käytäviä ei tunneta. Väitetty imuvaikutus sen enempää kuin kynttilän savu ja höyryt eivät pääse korvakäytävää kauemmas.
Käsittelyn aikana kynttiläputkea pidetään potilaan korvakäytävän suulle painettuna niin että putki ja korvakäytävä muodostavat alapäästä tiiviisti suljetun tilan. Kun kokeellisessa tutkimuksessa poltetaan putkimaista kynttilää, jonka toinen pää on ilmatiiviisti suljettu, ei alipaineen muodostumista putken sisälle voida todeta. Tutkimuksissa on käytetty painemittaria, kuten tympanometriä (Seely et al. 1996 sekä Seely ja Langman 1997 tai muuta paineenmuutoksen ilmaisinta, esim. pientä ilmapalloa (Laine ja Näntö 2001). Jos korvakäytävän suulla poltetun kynttilän sisällä tavallisesti nähtävä kertymä todella olisi korvakäytävästä peräisin olevaa vaikkua, olisi imun pitänyt olla niin voimakasta että se olisi pystynyt vetämään vaikkua useita senttimetrejä ylöspäin korvakäytävästä kynttiläputkeen. Vaikun koostumuksen sitkeyttä ja korvakäytävään kertyneen vaikun mahdollisia kovettumia ajatellen tähän tarvittaisiin niin voimakas alipaine ja imu, että ne varmasti olisivat olleet todettavissa käytetyillä tutkimusmenetelmillä ja korvaan kohdistettuina olisivat todennäköisesti vahingoittaneet tärykalvoa.
Seely ym (1996) tutkivat korvakynttiläkäsittelyn vaikutusta neljällä henkilöllä, joista kahdella oli vaikkukertymiä korvissaan. Koehenkilöiden molemmat korvat käsiteltiin ja korvakäytävät valokuvattiin otoendoskooppia käyttäen ennen ja jälkeen käsittelyn. Käsittely ei poistanut eikä vähentänyt vaikkukertymiä. Pitkin kynttiläputken sisäpintaa valunutta kynttilävahaa todettiin sekä vaikku- että puhdaskorvaisten korvissa poltetuissa kynttilöissä.
Kun kynttilä palaa, putken sisäpinnoille kertyy ruskehtavaa ainetta, kuten edellä on todettu. Kynttiläkäsittelyn jälkeen sitä usein näytetään potilaalle ja väitetään sen olevan korvakäytävästä kynttiläputkeen kohonnutta vaikkua. Samanlaista kertymää muodostuu kynttilän sisään aina sen palaessa ja sen on osoitettu olevan sulanutta ja putken sisään valunutta kynttilävahaa. Seely ym. (1996) analysoivat kaasukromatografia- ja massaspektrometria-menetelmällä putkeen kertyneen aineen eivätkä todenneet siinä mitään korvavahan komponentteja. Sen sijaan se sisälsi samoja kynttilän seinämärakenteen vahalle tyypillisiä yhdisteitä kuin kertymä, joka kertyy sellaisinaan tai tympanometri-kokeessa poltettuihin kynttiläputkiin. Myöskin Kaushall ja Kaushall (2000) totesivat, että poltetun kynttilän sisään kertynyt vaha oli peräisin kynttilästä itsestään.
Kynttiläkäsittelyyn liittyy ilmeisiä terveysriskejä, joista vakavimpia ovat palavasta kynttilästä valuvan sulan vahan korvassa aiheuttamat palovammat. Seelyn ym. (1996) kyselytutkimuksessa neljätoista kaikkiaan 122:sta kyselyyn vastanneista korvalääkäreistä oli tavannut potilaita, joilla oli kynttiläkäsittelyn aikaansaamia vammoja (13:lla ulkokorvan ja korvakäytävän palovammoja, 7:llä sulaneen kynttilävahan täyttämä korvakäytävä ja yhdessä tapauksessa tärykalvon puhkeama, ja näihin liittyi korvakäytävätulehduksia ja tilapäistä kuulon heikkenemistä).
Korvakynttiläkäsittelyn kansainvälistä levinneisyyttä kuvastaa sen esiintyminen internetissä: Google-haussa hakusanalla ”ear candling” saadaan n. 6790 osumaa. Kotimaiset Evreka- ja Ihmemaa- haut antavat kumpikin kymmenkunta suomalaista korvakynttilä-osumaa.
Korvakynttilän ja kynttiläkäsittelyn markkinoinnissa käytetään yleisesti lääkinnällisiä väitteitä, joiden perusteella kynttilää ilmeisesti on pidettävä jonkinlaisena lääkintälaitteena. Lääkintälaitteiden hyväksyminen ja valvonta kuuluvat Lääkelaitoksen toimialueeseen. Kynttilöille ei suoriteta etukäteistarkastuksia eikä niillä tietääksemme ole minkäänlaista virallista hyväksyntää. Niiden käyttötarkoituksista ja -menetelmistä sen enempää kuin valmistamisesta, pakkauksesta, säilyttämisestä jne. ei tiedossa ole virallisia ohjeita. Erityisesti kiinnittää huomiota ja herättää huolta kaupan oleva alle 3-vuotiaille lapsille tarkoitettu kynttilätyyppi ja käsittelyn suosittelu pienille lapsille.
Viranomaiset ovat puuttuneet korvakynttilän markkinointiin ainakin Kanadassa ja USA:ssa. Kanadassa korvakynttilän maahantuonti ja myynti ovat kiellettyjä, koska sille ei ole myönnetty lääkintälaitteelta vaadittavia lisenssejä (kts. Health Canada). Myös USA:ssa kynttilät luokitellaan lääkintälaitteiksi, jotka tarvitsevat hyväksynnän, jollaista niille ei ole myönnetty. FDA on kieltänyt kynttilänvalmistajia myymästä tuotteitaan lääkinnällisiä väitteitä esittäen, takavarikoinut kynttilöitä jne. (kts FDA ja Dryer, 2003). Kynttilöitä on kuitenkin saatavissa esimerkiksi luontaistuotekaupoista ja internetin kautta. Meillä kynttilöiden myyntiä ei ole rajoitettu. Kaupan on mm. ”Canada” -merkkistä kynttilää, joka lienee kanadalaista alkuperää (ks. esim. www.topi-feelgood.fi/Canada-korvakynttila.htm).
Olemme edellä oikaisseet eräitä tavallisimpia uskomuksiin ja väärinkäsityksiin perustuvia korvakynttiläkäsittelyyn liittyviä väitteitä ja kiinnittäneet huomiota sen terveysriskeihin. Normaalisti korvakäytävässä muodostuva vaikku eli korvavaha poistuu ulos pitkin ulkoista korvakäytävää ja tuo mukanaan epäpuhtauksia, kuten hilsettä ja muuta korvaan joutunutta likaa ja hiukkasia. Liiallisen vaikun ja vaikkutulpan poistamisen suorittaa lääkäri tai muu koulutettu terveydenhoidon ammattilainen käyttäen siihen hyväksyttyjä menetelmiä ja välineitä. Korvakynttiläkäsittelyn ympärille on muodostunut liiketoimintaa, useiden valmistajien kynttilöitä on kaupan, ”korvakynttiläterapeutteja” koulutetaan ja he mainostavat palvelujaan jne. Kuitenkin terveydenhuollon laitteena ja lääkinnällisiä väitteitä esittäen saa markkinoida vain sellaisia laitteita tai tarvikkeita, joiden teho ja turvallisuus on osoitettu. Korvakynttilän kohdalla näin ei ole laita, ja tällä perusteella viranomaiset ovat esim. Kanadassa ja USA:ssa puuttuneet korvakynttilän myyntiin.
Valmistajan joihinkin korvakynttilämerkkeihin laittama CE-merkki ei ilman muuta takaa, että tehon ja turvallisuuden osoittavat tutkimukset olisi tehty. Siitä huolimatta kynttilän valmistaja tai myyjä on vastuussa mahdollisista vahingoista, joita tuotteen käytöstä seuraa. Terveydenhuollon ammattilaiset ovat velvollisia ilmoittamaan Lääkelaitokselle havaitsemansa vaaratilanteet, joita terveydenhuollossa käytetty laite on aiheuttanut sekä tilanteet, joissa vaaraa olisi voinut syntyä. Tällaisista voi myös yleisö tehdä ilmoituksen.
Kynttiläkauppiaat ja ”terapeutit” esittävät mainonnassaan kynttiläkäsittelylle monia indikaatioita, mutta tiettävästi se on osoitettu tehottomaksi kaikissa sille tarjotuissa käyttöaiheissa. Kynttilän käyttöön liittyy merkittäviä terveysriskejä ja vaaran mahdollisuuksia, kuten korvaan valuvan sulaneen vahan aiheuttamat palovammat, avoimen liekin polttaminen potilaan korvan juuressa ym. Kynttiläkäsittelyn käyttö lasten korvatulehduskierteen katkaisemiseen on erityisen huolestuttavaa (alle 3-vuotiaita varten on saatavana erikoiskynttilöitä).
Seelyn ym. (1996) työ on merkittävin lääketieteellisessä kirjallisuudessa tapaamamme korvakynttiläkäsittelyä koskeva tutkimus. Mitään sellaista julkaistua tutkimustietoa emme ole löytäneet, jonka perusteella käsittelyä voisi pitää toimivana ja turvallisena missään sille esitetyssä käyttötarkoituksessa. Yleisön kiinnostus kynttiläkäsittelyyn perustunee sen hoitotehosta ja lääkinnällisistä vaikutuksista esitettyihin houkutteleviin tarinoihin, joissa myös viitataan korvakynttilän kaukaiseen ja ikivanhaan alkuperään. Kynttilän poltto korvassa saattaa alunperin perustua tuleen liittyviin vanhoihin myytteihin ja rituaaleihin (vrt. tulikävely) ja sen alussa mainittu nykykäyttö ajanvietetarkoitukseen voisi kenties olla tällaisen perinteen maallistunutta jatketta. Kertomukset hoitovaikutuksista lienevät pääasiassa nykyisten kynttilänmyyjien ja kynttiläkäsittelyä tarjoavien ”terapeuttien” rakentamia. Käsittelyn kohteena oleva henkilö saattaa tietysti tuntea jotakin erityistä tapahtuvan tai suorastaan kokea epätavallisen, kenties huimalta tuntuvan elämyksen, kun korvassa palaa kynttilä ja liekin humina kuuluu kynttiläputken kautta suoraan korvaan, kynttilä lämmittää jne. Viimeistään silloin ”potilas” vakuuttuu käsittelyn tehosta, kun ”terapeutti” käsittelyn jälkeen halkaisee puoliväliin palaneen kynttiläputken ja näyttää sen sisään valunutta kynttilävahaa väittäen, että se on korvasta imettyä vaikkua ja muuta törkyä.
Meillä eivät korvakynttiläkäsittelyyn liittyvät mystiset ja esoteeriset käsitykset tunnu olevan yhtä voimakkaita kuin eräiden muiden uskomushoitojen ympärillä liikkuva mystiikka eikä niiden osuutta korosteta samalla tavalla käsittelystä puhuttaessa. Näyttää siltä, että käsittelyn vaikutusten selitykset perustuvat eräiden fysikaalisten ilmiöiden yksinkertaiseen väärinkäsittämiseen (väite, että kynttiläputken palaessa korvakäytävän suulle tiiviisti painettuna sen sisätilaan kehittyy alipaine ja syntyy voimakas imuvaikutus) sekä virheelliseen tietoon ihmisen pään rakenteesta (olettamus, että korvakäytävästä on eheän tärykalvon lävitse sellaisia avoimia yhteyksiä välikorvan kautta poskionteloihin ja muihin pään osiin, että väitetyt imu- ja yrttihöyryvaikutukset voisivat ulottua niihin saakka). Tavanmukaisen kouluopetuksen antamia perustietoja käyttäen pitäisi arkipäiväisen kriittisen ajattelun, ns. talonpoikaisjärjen, hyvin riittää synnyttämään korvakynttiläkäsittelyn kanssa tekemisiin joutuvan henkilön mielessä riittävästi epäilyksiä hoitotavan luonteesta ja luotettavuudesta.
Veikko Näntö