Narrit levittävät petkutuksia uutterasti; kun taas viisaat ja oppineet tyytyvät yleensä vain pilkkaamaan niiden järjettömyyttä, eivätkä itse perehdy tosiasioihin, joiden avulla petos voitaisiin selvästi paljastaa.
– David Hume 1748
Kaikki tämän kirjan artikkelit ovat kirjoittajien omia kannanottoja, eivätkä edusta Ursan, Skepsiksen tai CSICOPin virallista mielipidettä.
Katolinen kirkko on kautta vuosisatojen joutunut pulmallisten tilanteiden eteen, kun kristikunnan syrjäkulmilla asustavat uskovaiset ovat saapuneet Vatikaaniin kertomaan toinen toistaan suuremmista ihmeistä. Milloin on pieni maalaistyttö nähnyt Alppipolulla astellessaan neitsyt Marian, milloin ovat madonnankuvat vuodattaneet kyyneleitä hurskaan maalaispastorin kappelissa Jugoslaviassa tai Portugalissa.
Vatikaanin kirkon voima perustuu ilmeisesti pitkälti siihen, että se voi tarjota uskovaisille paitsi Jumalan sanoja, myös tekoja – oikeita ihmeitä. Kirkon ongelma on kuitenkin se, etteivät kaikki väitetyt Pyhän neitsyen ilmestykset tietenkään ole aitoja, vaan perustuvat yksinkertaisten ihmisten hyväuskoisuuteen, silkkaan petkutukseen tai kyyniseen julkisuuden tavoitteluun. Jyvien seulomiseksi akanoista kirkko onkin tarvinnut tutkimuskomissioita, joiden tehtävänä on ollut arvioida väitettyjen ihmeiden puolesta esitettyä todistusaineistoa. Näiden komissioiden jäseninä on ollut sitä korkea-arvoisempia kirkonmiehiä, mitä tukevammalta ihme on näyttänyt – ansiokas palvelu ihmeiden tutkijana on joskus ollut hieno meriitti myös paavin virkaa varten.
Kirkon ihmeidentutkimustyöryhmissä on noudatettu selvää työnjakoa: yhden jäsenen virkatehtävä on ollut väitetyn ihmeen puolustaminen kaikin mahdollisin keinoin, kun taas joku toinen on saanut tehtäväkseen esittää kaiken mahdollisen todistusaineiston ihmeen ihmeellisyyttä vastaan. Keskiajalla tuota ensinmainittua henkilöä kutsuttiin latinankielisellä nimellä advocatus Dei eli Jumalan asianajaja, ja jälkimmäistä nimellä advocatus diaboli eli paholaisen asianajaja.
Tämän kirjan nimeksi on valittu paholaisen asianajaja sen vuoksi, että seuraavissa kymmenessä artikkelissa tuodaan esiin joitakin raskauttavia seikkoja eräitä nykyajan ihmeitä vastaan. Nimeä ei tule käsittää uskonnolliseksi kannanotoksi minkään jumalolennon puolesta toista vastaan – sen tarkoitus on vain kuvata kirjoittajien näkökulmaa tai asennetta tarkasteltavina olevia ilmiöitä kohtaan. Joku voisi väittää, että näkökulma on yksipuolinen, koska ”Jumalan asianajaja” ei saa puheenvuoroa ollenkaan. Syytös on osin perusteltu, mutta mielestämme kohtuuton. Kun katselee suomalaisten kustantajien luetteloita ja kirjakauppojen uutuushyllyjä, ei ole vaikea havaita sekä Jumalan että muiden henkiolentojen saaneen jo moneen kertaan asiansa sanotuksi. Paholaisen asianajaja on ensimmäinen suomenkielinen kirja, jossa nykyajan ihmeitä eli paranormaaleiksi sanottuja ilmiöitä tarkastellaan skeptiseltä eli epäilevältä kannalta.
Tämän kirjan julkaisija on yhdistys nimeltään Skepsis. Se perustettiin Helsingissä keväällä 1987, ja siihen liittyi muutama kymmenen ihmistä, jotka ovat kiinnostuneita paranormaaleja ilmiöitä koskevista väitteistä. Skepsis on suomalainen yhdistys, mutta sillä on joitakin sisarjärjestöjä ulkomailla. Niistä suurin on Yhdysvalloissa 1976 perustettu CSICOP eli Committee for the Scientific Investigation of Claims of the Paranormal, joka on suomeksi Paranormaaleja ilmiöitä koskevien väitteiden tieteellisen tutkimuksen komitea. Skepsiksen sääntöjä laadittaessa otettiin CSICOPilta jonkin verran mallia.
CSICOP perustettiin, koska Yhdysvalloissa oli 1960-luvulla alkanut eräänlainen okkultistinen räjähdys. Siellä harrastettiin ufoja, astrologiaa, parapsykologiaa ja kaiken maailman ”rajatieteitä”. Toisaalta myös äärikristillisen fundamentalismin nousu näytti uhkaavan rationaalisen ajattelun ja tieteen asemaa amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Kaupallinen lehdistö levitti näitä nykyajan ihmeitä kritiikittömästi, ja monien tiedemiesten mielestä koko kansakunta näytti olevan vajoamassa taikauskon valtaan. Osa noista uusista raja- tai pseudotieteen opeista oli ilmiselvää humpuukia ja taloudellista huiputusta, mutta niitäkään ei juuri kukaan vaivautunut arvostelemaan ennen kuin CSICOP ryhtyi epäkiitolliseen työhönsä. 1980-luvun lopulla järjestö on jo vakiinnuttanut asemansa amerikkalaisessa julkisuudessa. Tiedotusvälineet kääntyvät suhteellisen usein sen puoleen etsiessään vastaväitteitä ihmetarinoille. CSICOPin oma lehti The Skeptical Inquirer on 12 vuoden aikana ehtinyt käsitellä satoja aiheita Erich von Dänikenin muinaisista astronauteista kiinalaisiin henkiparantajiin asti. Lehden levikki on samalla kasvanut 40000:n tienoille.
Ruotsissa toimiva Skepsiksen sisarjärjestö on nimeltään Vetenskap och folkbildning, ja se julkaisee lehteä nimeltä Folkvett.
Kenenkään ei pidä luulla, että Skepsis-yhdistys koostuu henkilöistä, joiden mielestä mitään paranormaaleja ilmiöitä ei voi olla olemassa. Yhdistyksen sääntöjen ensimmäisen pykälän avainkohta kuuluu seuraavasti:
Yhdistyksen tarkoitus on edistää paranormaaleja ilmiöitä koskevien väitteiden objektiivista ja puolueetonta tieteellistä tutkimusta, ottamatta näiden väitteiden paikkaansapitävyyteen kantaa apriorisin, tutkimusta edeltävin perustein.
Tarkoitus ei siis ole sanoa, että kaikki mikä liikkuu on humpuukia, vaan yrittää jokaisessa erityistapauksessa katsoa, mitä me voimme siitä sanoa ja minkälaisia perusteita meillä on mielipiteen muodostamista varten. Skepsis-yhdistyksen jäsenyys on tietenkin avoin kaikille, jotka hyväksyvät tuon sääntöihin kirjatun periaatteen.
Tämän kirjan kirjoittajat eivät myöskään edusta mitään yhtenäistä maailmankatsomusta. Yksikään kymmenestä kirjoittajastamme ei sitoudu kannattamaan naapurinsa mielipidettä vain sen takia, että hänkin sattuu olemaan luonteeltaan skeptinen henkilö. Skeptisyys on asenne tai näkökulma, ei mikään uskonto eikä ideologia. Se sopii yhtä hyvin kristitylle kommunistille kuin ateistiselle porvarillekin.
Ihmeellisinä pidettyjen ilmiöiden todenperäisyys ja niiden selittäminen ovat kiehtoneet monia filosofeja, jotka ovat olleet kiinnostuneita inhimillisen tiedon rajoista ja systemaattisen tiedonkeruun menetelmistä. Näiden asioiden pohtijoista filosofian historiassa erottuu yli muiden skottiskeptikko David Hume (1711–1776), jonka essee Ihmeistä joutui filosofin elinaikana ankaran kritiikin kohteeksi. Ilmiöiden selittämistä koskevissa seikoissa taas kriittisen tarkastelijan paras historiallinen ystävä voisi olla Wilhelm Occamilainen (n. 1285–1349), englantilainen filosofi, jonka partaveitsen nimellä tunnettu periaate kieltää selitysten rakentajaa tuomasta teorioihinsa enempää selittäviä periaatteita kuin on ehdottomasti tarpeellista.
Hume ehdotti 1748 julkaistussa kirjoituksessaan, että ihmeiden olemassaoloa koskevat väitteet tulisi aina punnita vertaamalla keskenään toisaalta kokemusperäistä tietoamme maailmasta ja toisaalta sitä todistusaineistoa, jota kyseisten ihmeiden puolesta on esitetty. Koska filosofian historiassa on usein ollut tapana nimetä erilaisia tärkeitä periaatteita ja koska tältä ihmeitä käsittelevältä säännöltä nimi vielä puuttuu, voimme kutsua sitä vaikkapa Humen puntariksi. Sen ydin kuuluu seuraavasti:
Mikään todistus ei ole riittävä varmistamaan ihmettä, ellei todistus ole sitä laatua, että sen erheellisyys olisi vielä ihmeellisempi kuin se seikka, jota se koettaa varmistaa. – – Kun joku kertoo minulle nähneensä vainajan palanneen elämään, niin minä heti harkitsen itsekseni, kumpi on todennäköisempää, se että tämä ihminen joko pettää minua tai on tullut itse petetyksi vai se, että hänen kertomansa seikka tosiaan on tapahtunut. Vertaan yhtä ihmettä toiseen – – ja aina hylkään suuremman ihmeen.
Humen puntarin mukaan on periaatteessa täysin mahdollista, että maailmassa on tapahtunut tai tapahtuu joitakin yksittäisiä, luonnonlakien mukaan ainakin näennäisesti selittämättömiä asioita. Mikäli jossakin tapauksessa todistusaineisto jonkin uskomattoman tuntuisen ilmiön puolesta olisi äärimmäisen vakuuttavaa, Hume neuvoo meitä uskomaan ilmiön todenperäisyyteen, koska sen valheellisuus tai olemattomuus olisi tällaisessa tapauksessa suurempi ihme kuin sen olemassaolo. Mutta hän kiiruhtaa lisäämään, että historiasta ei löydy esimerkkejä sellaisista ihmeistä, joiden todenperäisyys näyttäisi huolellisen punninnan jälkeen edes todennäköiseltä, saati sitten varmalta. (Humen puntaria ei pidä sekoittaa Humen giljotiiniin, jonka mukaan siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten niiden pitäisi olla.)
Historiallisia ihmeitä ovat Humen käsityksen mukaan vain harvoin todistaneet selväjärkiset, koulutetut ja oppineet ihmiset, joiden arvostelukykyyn voisi kaikissa tilanteissa luottaa. Sitä paitsi vakaimpienkin silminnäkijöiden luotettavuus alkaa usein horjua, kun kyseessä on ihmeen todistaminen; ihmisluontoon näyttää nimittäin kuuluvan jonkinlainen kaipuu yliluonnollisiin kokemuksiin. Sellaiset kokemukset ovat usein sekä miellyttäviä että sosiaalisesti hyödyllisiä – ne tuovat kokijalleen tyydytyksen ja hyvänolon tunteita, ja ihmettä kohtaan osoitetusta kunnioituksesta kohdistetaan osa myös sen kokijaan. Jopa silminnäkijäkertomuksiin on näistä syistä Humen puntaria käytettäessä suhtauduttava varoen. Jos ihmeen puolesta saatu todistusaineisto rajoittuu kuulopuheisiin ja toisen käden todistuksiin, se voidaan hylätä täysin arvottomana, mikäli se joutuu ristiriitaan maailmaa koskevan kokemusperäisen tietomme kanssa.
Occamin partaveitsi on hyödyllinen työkalu tarkasteltaessa erilaisia arkiymmärryksen ylittäviä teorioita sekä malleja maailmasta ja siinä vallitsevista vaikutussuhteista. Tämä periaate kehottaa hylkäämään kaikki sellaiset teoriat tai niiden osat, jotka ovat ilmiöiden selittämisen kannalta hyödyttömiä tai tarpeettomia. Jotkut teoriat ja niiden osat on luotu selittämään ilmiöitä, joiden olemassaoloa ei ole kyetty todistamaan – nämä osat ovat partaveitsen mukaan tarpeettomia. Toiset teorioiden osat taas on luotu selittämään olemassaolevia ilmiöitä, mutta ne eivät onnistu tekemään ilmiöistä vakuuttavia – tällaiset osat ovat selityksissä hyödyttömiä. Occamin partaveitsi vaatii leikkaamaan malleista pois kaiken turhan ja ylimääräisen.
Tieteellisissä teorioissa käsitellään usein arkijärjen ulottumattomissa olevia asioita, mutta hyvä tiede ei koskaan loukkaa Occamin periaatetta, ei ainakaan pitkään. Tieteen edistyminen vaatii tosin rohkeiden hypoteesien tekoa, ja rohkeilla hypoteeseilla on taipumus olla virheellisiä, mutta tutkimuksen avoimuus kritiikille leikkaa ajan myötä turhan painolastin pois elinkelpoisen tieteen reunoilta.
Sellaiset opit kuin astrologia ja antroposofia, henkiparannusoppi ja teoriat ulkoavaruuden olioiden vierailuista ovat selvässä ristiriidassa Occamin säännön kanssa. Astrologiassa oletetaan tähtien ja kohtaloidemme välille vaikutussuhteita, joiden luonne on opissa itsessäänkin sangen epäselvä ja joiden olettamiselle ei alun pitäenkään ole mitään syytä. Antroposofiassa oletetaan ihmiselle erilaisia aineellisia ja henkisiä ruumiita, joilla kaikilla arvellaan olevan omat toimintaperiaatteensa ja osuutensa esimerkiksi sairauksien synnyssä. Koska kukaan ei ole kuitenkaan koskaan nähnyt yhtään sieluruumista ja koska niiden olettaminen ei juuri auta meitä ymmärtämään maailmaamme, Occamin periaate kehottaa meitä luopumaan niistä. Ja samanlaisia huomautuksia voidaan esittää henkiparannuksesta, ulkoavaruuden olentojen vierailuista sekä monista muista merkillisistä asioista ja niitä koskevista teorioista.
Monet tämän kokoelman kirjoituksista voidaan ymmärtää näiden kahden filosofisen työkalun, Occamin puukon ja Humen puntarin, käyttönäytteiksi. Kirjan ensimmäiset luvut käsittelevät yleisesti skeptikon toimenkuvaa ja rajatieteiden olemusta. Carl Sagan pohtii aluksi terveen epäluuloisuuden luonnetta ja tarpeellisuutta. S. Albert Kivinen kertoo artikkelissaan skeptisyyden historiasta ja erilaisista ilmenemismuodoista sekä siitä, millä perusteella jotakin ilmiötä on pidettävä paranormaalina tai yliluonnollisena. Matti Häyryn artikkelissa tutkitaan, mitä voisi olla ihmeinä pidettyjen kokemusten takana.
Näiden yleisluontoisten artikkelien jälkeen tarkastellaan yksityiskohtaisemmin eräitä rajatieteitä ja muita oppeja, joissa helposti eksytään käyttämään pseudotieteellistä ajattelutapaa. Ilkka Tuomi kertoo parapsykologiasta, joka tässä kirjassa käsiteltävistä esimerkeistä selvimmin painottaa tieteellisyyttään. Nils Edelman esittelee taikavarpujen käyttöä maasäteilyn, veden, mineraalien ja monenlaisten muidenkin kohteiden etsimisessä. Nils Mustelin käsittelee astrologiaa, Hannu Karttunen ufoja ja Heta Häyry lääketieteen ulkopuolelle jääviä hoitomuotoja.
Kahdessa viimeisessä artikkelissa tarkastellaan taas koko pseudotieteiden kenttää. Matti Virtanen kertoo, kuinka suomalainen lehdistö on aikojen kuluessa tiedottanut rajatiedon ilmiöistä. Lopuksi Raimo Tuomela käsittelee tieteen ja pseudotieteen eroavuuksia hieman teoreettisemmalta kannalta kuin kirjan alkupään artikkelit.
Tässä kirjassa puututaan vain pieneen (mutta varsin näkyvään) osaan pseudotieteellisistä ilmiöistä. Silti se osoittanee, että sekä puukolle että puntarille riittää töitä.
Helsingissä 7. syyskuuta 1988
Heta Häyry
Hannu Karttunen
Matti Virtanen