Tieteellinen maailmankuva on hyvin harvinainen. Arvelisin, että valtaosa ihmisistä ajattelee nykyisinkin siten, että heidän maailmankuvaansa voidaan väittää epätieteelliseksi. Useimpien ihmisten elämä ja aatokset perustuvat todennäköisesti uskontoon tai magiaan enemmän kuin tieteeseen.
Yhdysvalloissa tehtiin 1978 mielipidetutkimus, jonka tulosten mukaan 57 prosenttia amerikkalaisista uskoo ufoihin, 54 prosenttia enkeleihin, 51 prosenttia aistien ulkopuoliseen havaitsemiseen eli ESP:hen, 39 prosenttia paholaisiin, 37 prosenttia ennaltatietämiseen, 29 prosenttia astrologiaan, 24 prosenttia selvänäkemiseen ja (vain!) 11 prosenttia kummituksiin (Greenwell 1980). 1980-luvulla uskomukset ovat muuttuneet jonkin verran; esimerkiksi usko ufoihin on selvästi vähentynyt. Riippumatta näiden mielipidetutkimusten luotettavuudesta voimme havaita, että yksi maailman sivilisoiduimmista ja parhaiten koulutetuista yhteiskunnista on täynnä kaikenlaisia epätieteellisiä uskomuksia. Luvut osoittavat sekä uskonnollisen että maagisen ajattelun yleisyyttä.
Maailmankuvat ja ajattelutavat syntyvät ihmisten havainto- ja käsityskyvyn avulla, niin sanotun kognitiivisen toiminnan tuloksina. Ihmisten kognitiivisen toiminnan tavoitteena on hankkia joltakin alalta tietoa ja soveltaa sitä tavalla tai toisella käytäntöön.
Kognitiivisen toiminnan alueet voidaan jakaa tutkimusalueisiin ja uskomusjärjestelmiin. Tieteellisiksi tutkimusalueiksi voidaan määritellä ne, joiden sisältämä tieto muuttuu tutkimuksen vaikutuksesta. Esimerkiksi luonnontiede on yksi tutkimusalue ja historiantutkimus toinen. Tutkimusalueita ovat useimmat muutkin tieteet; luonnontieteen perustutkimus, soveltava tutkimus, insinööritieteet, formaaliset tieteet, humanistinen tutkimus, ja myös juridiikka sekä suuri osa yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. (Bunge 1983).
Uskomusjärjestelmät sen sijaan voivat muuttua tutkimukseen perustumattomien syiden, kuten omanvoitonpyynnin, painostuksen tai väkivallan johdosta. Uskomusjärjestelmiä ovat esimerkiksi uskonnot, poliittiset ideologiat, pseudotieteet ja pseudoteknologiat. Viimeksi mainituista käynee esimerkiksi kaikkialla maailmassa suosittu ikiliikkujien suunnittelu.
Tieteellinen ajattelutapa on historiallisesti uusi ilmiö ja se on levinnyt sangen hitaasti. Tilanne on jakomielinen siltä osin, että monet ihmiset kyllä osaavat ajatella tieteellisesti jollakin elämänalueella, mutta ajattelevat epätieteellisesti jollakin toisella. Arkiajattelussa varsin yleinen virhe on pitää ”tietoa” ja ”uskoa” erillisinä ja kuvitella jälkimmäisen kuuluvan johonkin henkimaailmaan.
Tarkastelkaamme nyt reaalimaailmaa koskevaa tiedettä hieman lähemmin. Miten voimme erottaa sen sellaisesta, mikä ei ole tiedettä? Tästä niin sanotusta tieteen demarkaatio- eli rajausongelmasta on keskusteltu filosofiassa paljon. Ongelman ratkaisun ei tarvitse merkitä tiukkaa dikotomiaa, kahtiajakoa tieteeseen ja ei-tieteeseen. Voimme kuitenkin etsiä joitakin tieteellistä toimintaa ja tieteellistä menetelmää koskevia standardeja, jotka luonnehtivat tieteellisyyttä. Niinpä ainakin periaatteessa voimme rakentaa tieteellisistä aineksista koostuvan maailmankuvan ja sulkea siitä pois pseudotieteelliset ja muut epätieteelliset ainekset.
Tiede on erittäin monimutkainen ja moniulotteinen asiakokonaisuus. Siitä puhuessamme voimme tarkoittaa tiedeinstituutiota eli järjestäytynyttä tutkijoiden yhteisöä, mutta yhtä hyvin sanalla ”tiede” voidaan kuvata tutkimusprosessia, tieteellistä menetelmää tai tieteellistä tietoa.
Tutkijayhteisö on se yhteiskunnan osa, joka tuottaa tieteellistä tietoa. Tutkimustyötä voidaan pitää sosiaalisena toimintana, joka tähtää uuden tiedon järjestelmälliseen tuottamiseen tieteellisiä tutkimusmenetelmiä käyttäen. Tutkimusmenetelmät puolestaan ovat tutkijayhteisön hyväksymiä tapoja tieteellisen tiedon hankkimiseksi. Tieteellinen tieto koostuu tutkimustuloksista, jotka on saatu tiedeyhteisössä hyväksyttyjä tieteellisiä menetelmiä käyttäen.
Nämä yleiset luonnehdinnat ovat kehämäisiä – ne eivät auta riittävästi ymmärtämään tieteen luonnetta. Tarvitsemmekin tieteellisen tutkimuksen määritelmäämme sellaisia piirteitä, joissa ei suoraan vedota itse ”tieteellisyyteen”. Onneksi sellaisiakin yleisiä ominaisuuksia on esitetty kirjallisuudessa useita, mainittakoon esimerkiksi Niiniluodon (1980) selkeä suomenkielinen esitys. Näitä osittain päällekkäisiä ominaisuuksia ovat muun muassa objektiivisuus, kriittisyys, testattavuus, itsekorjaavuus, autonomisuus ja edistyvyys.
Ensimmäiseen ominaisuuteen, tieteen objektiivisuuteen liittyy myös tutkimuskohteen objektiivisuus – tieteen olisi tutkittava reaalisesti olemassaolevia olioita. Toiseksi tiede on objektiivista intersubjektiivisessa mielessä: tutkimuksen todellisia tekijöitä ovat tieteelliset yhteisöt ja tutkimusta liikkeellä pitävänä voimana ovat yhteisöön kuuluvien tutkijoiden yhteiset asenteet, aikomukset, halut ja uskomukset (Tuomela 1984). Yksittäisten tutkijoiden henkilökohtaiset, usein hyvin omituiset toiveet ja käsitykset eivät saisi vaikuttaa tutkimukseen.
Tieteen tutkimusprosessin tulisi olla kauttaaltaan julkista ja julkaisukelpoista. Tähän liittyy myös periaatteellinen toistettavuuden vaatimus: tieteelliset kokeet pitäisi voida uusia aiempien tutkimusselostusten antamien ohjeiden mukaisesti ja tulosten pitäisi olla samoja kuin aiemminkin.
Tieteen kriittisyyteen ei liity niinkään vapautta kaikista ennakko-oletuksista, vaan pikemminkin epäilevä suhtautuminen oletuksia kohtaan. Tieteessä pitäisi voida epäillä kaikkea: ennakko-oletuksia, käsitteistöä, teorioita ja hypoteeseja, teoreettista päättelyä, koeasetelmia ja kokeen suoritusta, tuloksiin liittyviä johtopäätöksiä ja niin edelleen. Arvostelu ja epäily nojaavat tietysti nekin joihinkin lähtökohtiin, mutta myös niitä pitäisi voida vaihdella ja asettaa kyseenalaiseksi. Naulan kantaan osuu vanha toteamus, jonka mukaan tiede ja filosofia ovat merellä seilaavia pursia, joita purjehtijat uusivat lankku lankulta matkan aikana.
Olen valinnut yhden tieteen kriittisyyteen liittyvän ominaisuuden, testattavuuden, erityiskäsittelyyn sen keskeisyyden vuoksi. Tarkoitan sillä tieteellisten teorioiden empiiristä, kokemusperäistä testattavuutta. Teorianmuodostuksessa tieteen pitäisi olla liberaali, sen on syytä sallia rohkeiden ja epätodennäköistenkin hypoteesien esittäminen. On tärkeää, että tieteellistä luovuutta ei tukahduteta, vaan annetaan sen kukkia juuri uusien hypoteesien ja teorioiden muodossa. Mutta: Teorioiden ja hypoteesien tulee olla testattavissa, ja tässä on syytä olla ankara. Mitä tiukemmin teoria on testattavissa, sitä parempi. Jos testattavuuden vaatimusta ei pystytä täyttämään, tieteen uudistuminen ja kehitys pysähtyvät; tiede jäykistyy pseudotieteeksi.
Kriittisyyteen ja testattavuuteen liittyy itsekorjaavuus. Tämä keskeinen ominaisuus on tiedon hankinnan menetelmistä vain tieteellä. Kriittisen tieteellisen keskustelun voidaan olettaa johtavan siihen, että tutkimus korjaa virheensä – oli kyse sitten virheellisestä aineistosta tai teoriasta, tai jopa itse tieteelliseen menetelmään liittyvistä virheistä.
Yhdysvaltalainen filosofi C. S. Peirce puolusti jo viime vuosisadalla ansiokkaasti ajatusta tieteen itsekorjaavuudesta. Hänelle se merkitsi erityisesti virheiden korjaamista. Peircen jälkeen onkin usein nähty, että havaintojen lisääntyessä virheellisiä hypoteeseja on hylätty. Valitettavasti tätä asiaa ei ole kovin laajasti käsitelty alan kirjallisuudessa. Yhtenäinen ja tarkka itsekorjaavuuden teoria puuttuu yhä, vaikka asiaa on tutkittu melko yksityiskohtaisesti ainakin induktiivisten tutkimusmenetelmien osalta. Teorian rakentamisessa olisi varmasti apua kybernetiikasta ja oppimisteorioista, jotka tarjoavat malliksi monenlaisia palautemekanismeja. Koska itsekorjaavuus voi koskea sekä totuutta että menetelmää totuuden saavuttamiseksi, olisi toivomamme yhtenäisen teorian otettava nämä molemmat näkökohdat huomioon.
Itsekorjaavuuteen liittyy läheisesti myös tärkeä autonomisuuden käsite. Jollei tieteellinen yhteisö itse pysty korjaamaan virheitään, ei sitä voi tehdä mikään muukaan instituutio – ei jumala, puolue, kuningas eikä Delfoin oraakkeli. Tiede on tässä suhteessa hyvin itseriittoinen instituutio, jonka tulosten ja menetelmien oikeellisuutta koskeviin ratkaisuihin ei ulkopuolisten pitäisi periaatteessa voida puuttua. Tieteen ulkopuolisia oikeellisuuden kriteereitä ei nimittäin ole tieteelle olemassakaan. (Tämä ei tietenkään estä muita yhteyksiä tiedeyhteisön ja muun yhteiskunnan välillä.)
Autonomisuus on välttämätöntä itsekorjaavuudelle. Totuuden ja paikkansapitävyyden kriteerien valinnassa ja niiden soveltamisessa tieteen tulee olla autonominen. Toisaalta täytyy muistaa, että tiede pystyy kyllä toipumaan myös autonomisuuden loukkauksista. Esimerkiksi lysenkolaisuus ei loppujen lopuksi pystynyt tappamaan neuvostoliittolaista biologiaa.
Tieteen edistyvyys on muita kriteerejä huomattavasti mutkikkaampi asia, eikä sen selvittely oikeastaan kuulu tähän yhteyteen. Riittänee, jos sanotaan tiedon kasvun ja tieteen edistymisen olevan mahdollisia vain sovellettaessa tieteellistä menetelmää oikein. Mitään oikotietä eteenpäin ei ole; tieteen on selviydyttävä purjehduksestaan kohti entistä paremmin selittäviä ja entistä totuudenmukaisempia teorioita omin purjein, autonomisuuden ja itsekorjaavuuden turvin. Tieteen edistyvyyden käsitettä olen pohtinut tarkemmin muissa kirjoituksissani (Tuomela 1983 ja 1985).
Voidaksemme myöhemmin kuvata ja arvostella pseudotiedettä, meidän on tarkasteltava tiedettä hieman yksityiskohtaisemmin. Otan lähtökohdaksi Mario Bungen (1983) luonnehdinnan ja tarkastelen tiedettä kognitiivisena alueena.
Tämän kognitiivisen alueen tarkasteluun tarvitaan Bungen mukaan seuraavat kymmenen elementtiä:
Näiden elementtien avulla voimme määritellä ihanteellisen reaalitieteen käsitteen. Sen tulisi täyttää ainakin seuraavat 12 ehtoa:
1. Kaikkien yllä mainittujen elementtien pitäisi voida muuttua. Tiede on luovaa sosiaalista toimintaa, joka ei saa sisältää mitään ennalta annettua tai etuoikeutettua elementtiä. Sen vuoksi tämän ehdon täyttäminen on välttämätöntä.
2. Tutkimusyhteisön pitäisi koostua rationaalisista ja koulutetuista yksilöistä, jotka kykenevät asialliseen päättelyyn ja sen mukaiseen toimintaan.
3. Tiedeyhteisöä ympäröivän yhteiskunnan olisi suotava yhteisölle tutkimustyön autonomia sekä tieteellisen toiminnan vaatimat voimavarat.
Toinen ja kolmas ehto eivät ole vähäpätöisiä; kaikki yhteiskunnat eivät pysty luomaan ja ylläpitämään oikeaa tiedeyhteisöä.
4. On myös selvää, ettei tiedettä ole ilman filosofisia tausta- ja ennakko-oletuksia. Tiedeyhteisön maailmankatsomukseen pitäisi sisältyä näkemys siitä, millaisia olioita on olemassa ja mitkä niistä ovat tutkimuksen kannalta oleellisia. Sen lisäksi yhteisöllä on oltava näkemys tieteellisestä menetelmästä ja tieteestä toimintana, joka pyrkii lähestymään totuudenmukaisia kuvauksia ja selityksiä. Lopuksi yhteisön on oltava selvillä tutkimusta ohjaavista eettisistä säännöistä ja ihanteista.
Tämän neljännen ehdon kaikkien kohtien täyttämisestä voi syntyä keskustelu tieteellisen instrumentalismin ja tieteellisen realismin kannattajien välille. Realismiin kaikki ehdot sopivat, instrumentalismin kannattajalle asia on ongelmallisempi.
5. Eksaktien käsitteellisten välineiden pitäisi koostua tuoreimmista loogisista ja matemaattisista teorioista, joilla sekä hiotaan teorianmuodostusta että käsitellään tietoja.
Tämä ehto takaa tieteellisen ajattelun selkeyden.
6. Yhteisön tutkimusalueen olisi koostuttava todellisista objekteista – menneistä, olevista ja tulevista.
Tämä perustuu objektiivisuuden vaatimukseen.
7. Yhteisön käyttämien muiden tutkimusalojen tulosten pitäisi olla tuoreita ja riittävästi vahvistettuja.
8. Tutkimusongelmien pitäisi ensisijaisesti löytyä oman tutkimusalueen piiristä. Tutkimusongelmia voidaan kuitenkin löytää tieteen muista elementeistä, esimerkiksi tutkimusmenetelmistä, tutkimuksen etiikasta tai omaa alaa koskevasta tiedepolitiikasta.
9. Tietovarannon pitäisi koostua tuoreista, kokeilemisen arvoisista ja testattavista teorioista, hypoteeseista ja tiedoista, joiden puolestaan pitäisi sopia yhteisön filosofisiin näkemyksiin tai maailmankatsomukseen.
10. Tieteen tavoitteena pitäisi olla tutkimusaluetta koskevien lakien ja teorioiden löytäminen ja soveltaminen, tiedon luokittelu ja yleistäminen teorioiksi sekä menetelmien parantaminen.
11. Tiedeyhteisön käyttämien menetelmien pitäisi koostua tarkoituksenmukaista tieteellisistä menetelmistä, joita voi arvostella, testata, korjata ja puolustaa.
12. Tieteenalan olisi kytkeydyttävä itseään laajempaan kognitiiviseen alueeseen, jossa on muitakin tieteelliseen päättelyyn kykeneväisiä tutkijoita. Tämän laajemman alan olisi myös hyväksyttävä oman alamme filosofiset näkemykset ja tietovaranto, loogiset ja matemaattiset välineet, naapurialojen tiedot ja taustaoletukset sekä tutkimuksen tavoitteet.
Ehdot 7–12 ovat tavanomaisia asettamuksia, jotka voitaneen hyväksyä ilman sen kummempaa käsittelyä. Luonnollisesti ne liittyvät aiemmin esitettyihin tieteen yleisiin kriteereihin. Viimeinen ehto viittaa tieteen systeemiluonteeseen: sen tulee sopia laajempiin kognitiivisiin asetelmiin.
Tieteellisen tiedon saavuttaminen lisää ihmisen mahdollisuuksia selviytyä maailmasta – se on seurausta menestyksekkäästä totuuden tavoittelusta tieteellisten menetelmien mukaisesti. Ihmisen toiminnan rationaalisuudesta riippuu, missä määrin hän kykenee toteuttamaan mahdollisuuksiaan. Edellä esitetty tieteen luonnehdinta saattaa tuntua liian tiukalta, ja epäilemättä se onkin idealisoitu. Tarkastellessamme yhteiskunnallisia ja humanistisia tieteitä, huomaamme, että ainakin ehdot 5, 7, 9 ja erityisesti 12 ovat vaikeita täyttää. Voimme silti pitää niitäkin ehtoja osana tieteen ideaalia ja samalla hyväksyä, että jotkin tutkimusalueet ovat ”heikommassa merkityksessä” tieteellisiä.
Olemme nyt ottaneet lähtökohdaksemme kognitiivisen alueen käsitteen ja kuvanneet tiedettä sen avulla. Jotkut tutkimusalueet eivät ole tiedettä, mutta eivät myöskään uskomusjärjestelmiä; niitä voimme nimittää esitieteiksi. Niiden ei välttämättä tarvitse täyttää yllämainittuja ehtoja 5, 7 ja 9, mutta muiden täytyy toteutua. Sen lisäksi esitieteen pitäisi olla kehittymässä siten, että puuttuvat ehdot täyttyisivät. On syytä korostaa, että vaikka esitiede tarkasti ottaen on epätiedettä, se tulee selvästi erottaa sekä uskomusjärjestelmistä että pseudotieteistä, jotka eivät yleensä kehity lainkaan.
Pseudotiedettä, samoin kuin tiedettäkin, on helpompi käsitellä, jos sitä verrataan maagiseen ja uskonnolliseen ajatteluun. Antropologia jakaa yliluonnolliset uskomukset ja rituaalit maagisiin ja uskonnollisiin. Magiassa kohtaamme persoonattomia yliluonnollisia voimia, joita voidaan manipuloida. Uskonto puolestaan muodostuu uskosta persoonallisiin, puhtaasti henkisiin olentoihin, jotka hallitsevat ihmisiä ja maailmaa.
Klassisessa tutkimuksessaan Frazer (1922) erottaa magian kaksi keskeistä muotoa: homeopaattisen magian ja kosketusmagian. Ensinmainitussa on periaatteena ”samankaltaisuuden laki”. Taikatoimet suunnataan kohteeseen, joka sopivalla tavalla muistuttaa sitä henkilöä, johon halutaan vaikuttaa. Voodoo on tästä tyypillinen esimerkki nukkeineen ja neuloineen.
Kosketusmagia nojaa ”kosketuksen lakiin”. Sen mukaan olioihin, jotka ovat olleet kosketuksissa toistensa kanssa, jää jonkinlaisia jälkiä tästä yhteydestä. Esimerkkinä mainittakoon selvänäkijät, jotka esinettä hypistellen kertovat jotakin sen omistajasta.
Uskonnossa on kysymys uskomuksista, jotka koskevat yliluonnollisia olioita, ja ihmisten järjestäytyneestä toiminnasta niiden uskomusten pohjalta. Useissa uskonnoissa jumalolennot vaativat ihmisiä käyttäytymään tietyin tavoin, mikä tuo esille magiasta yleensä puuttuvan eettisen ulottuvuuden.
Uskonnon alkuperästä ja sen historiallisesta sitkeydestä on olemassa lukuisia selityksiä. Ottamatta niihin nyt sen tarkemmin kantaa voimme sanoa, että ilmiö sinänsä on historiallisesti, yhteiskunnallisesti ja psykologisesti erittäin merkittävä. Voimme myös sanoa, että jumalia sisältävät opit eivät ole tiedettä, ainakaan tässä kirjoituksessa esitellyn määritelmän mukaisesti.
Magia ja uskonnot käsittelevät hämärää mentalistista ja hengellistä oliomaailmaa, johon kuuluu muun muassa henkiä, jumalia, demoneita ja keijukaisia. Myös pseudotieteistä voimme löytää vastaavanlaisia olentoja. Voidaan sanoa, että useimmat pseudotieteet käsittelevät paranormaaleja entiteettejä ja ilmiöitä. Kun nyt sanomme jotakin ilmiötä paranormaaliksi, tarkoitamme suurin piirtein sitä, ettei tiede voi tai näytä voivan selittää sitä.
Pseudotiede on uskomusjärjestelmä, jonka kannattajat virheellisesti – joko tietoisesti tai tietämättään – pitävät sitä tieteenä tai tieteenhaarana. Koetan seuraavassa luonnehtia pseudotiedettä ja pseudotieteellistä ajattelua hieman yksityiskohtaisemmin – vaikka en uskokaan onnistuvani hauskuuttamaan lukijaa yhtä hyvin kuin Jonathan Swift Gulliverin matkojen kolmannen osan viidennessä luvussa.
Nojaan toisaalta kirjallisuudessa käsiteltyihin esimerkkitapauksiin, joista monia on selostettu The Skeptical Inquirer -lehdessä. Näitä tyypillisiä esimerkkejä pseudotieteistä ovat muun muassa astrologia, Fliessin biorytmiteoria, eräät parapsykologian osat, ufologia ja homeopatia. Toisaalta nojaan muun muassa Bungen (1983) sekä Radnerin ja Radnerin (1982) esityksiin ja perusteluihin pseudotieteen luonteesta.
Ajatelkaamme nyt myös pseudotiedettä kognitiivisena alueena. Jos palaamme yllä lueteltuihin 12:een tieteen ehtoon, huomaamme prototyyppisen pseudotieteen eroavan tieteestä lähes jokaisessa kohdassa. Alla esitettäviä yhdeksää ehtoa sopii verrata yksitellen tiedettä määritteleviin ehtoihin.
On mahdollista, ettei pseudotieteellisyyden välttämättömiä ja riittäviä ehtoja voida lainkaan esittää. Olenkin päätynyt käsittelemään pseudotiedettä ideaalityyppisesti, ja edellytän prototyyppisen pseudotieteen täyttävän seuraavat ehdot:
1. Pseudotiede nojaa perin hämärään tai ainakin huonosti määriteltyyn ontologiaan, jossa esiintyy esimerkiksi ruumiittomia henkiä. Sen lisäksi pseudotiede hyväksyy auktoriteettiin perustuvan tiedollisen perustelun; se nojautuu jonkun eliitin väitettyihin paranormaaleihin kykyihin. Pseudotiedettä luonnehtii myös dogmaattinen asenne jonkin opin puolustamisessa – hyvinä esimerkkeinä tästä ovat kreationismi ja lysenkolaisuus.
2. Pseudotieteellinen ajattelu karttaa usein käsitteellisesti ja loogis-matemaattisesti eksaktia ajattelua. Tähän kartteluun syyllistyvät muun muassa kreationismi, noituus ja psykoterapia.
3. Pseudotieteen hypoteeseja ja teorioita ei joko voi testata ollenkaan tai ne ovat huonosti testattuja niin empiirisesti kuin teoreettisestikin. Pseudotieteen edustajat koettavat usein kompensoida laadullisesti huonon todistusaineiston määrällä. Parapsykologia tarjoaa tästä taipumuksesta hyvän esimerkin.
4. Pseudotieteen hypoteesit ja teoria eivät muutu empiirisen ja muun todistusaineiston vaikutuksesta. Ne ovat usein jyrkästi ristiriidassa hyvin todennettujen tieteellisten hypoteesien kanssa, mutta se ei tavallisesti paljoa vaikuta pseudotieteen edustajiin, jotka ”tietävät paremmin”. Pseudotieteessä tapahtuu hyvin vähän muutoksia. Jos muutoksia tapahtuu, ne aiheutuvat muista kuin tutkimukseen liittyvistä tekijöistä.
5. Pseudotiede sisältää anakronistista ajattelua, joka perustuu vanhoihin, tieteen hylkäämiin teorioihin ja olettamuksiin. Tässä voimme mainita esimerkiksi kreationismin, maasäteilyn ja opin, jonka mukaan Maa on litteä.
6. Pseudotiede vetoaa usein myytteihin sekä perättömiin mysteereihin. Näistä voimme mainita esimerkiksi Erich von Dänikenin muinaiset astronautit, Bermudan kolmioon liittyvät tarinat, ufot ja räyhähenget.
7. Pseudotieteen ongelmat koostuvat usein enemmänkin käytännöllisistä kuin tiedollisista kysymyksistä. Viimeksi mainituista voisimme tosin korostaa kysymystä ”Mitä jokin todella on?”. Hyvin yleisiä pseudotieteellisiä ongelmia ovat ihmisen terveyteen liittyvät kysymykset: Miten tuntea olonsa paremmaksi? Miten parantaa tietty sairaus? Miten saavuttaa ”korkeampi tietoisuuden tila”? Täten pseudotiede sisältää usein pseudoteknologisia näkökohtia.
8. Pseudotieteen metodit ovat epätieteellisiä erityisesti siksi, että ne eivät ole itseään korjaavia eivätkä vaihtoehtoisilla (erityisesti tieteellisillä) menetelmillä tarkistettavissa.
9. Pseudotiede on yleensä yksinäinen, oman aikansa tieteestä eristyksissä oleva oppi tai oppirakennelma. Sillä ei ole takanaan laajempaa yhteisöä, joka tunnustaisi sen menetelmät ja tulokset oikeiksi. Tällainen laajemman yhteisön selkänoja puuttuu esimerkiksi kreationismilta – kirkotkaan eivät enää opeta, että maailma syntyi täsmälleen niin kuin Mooseksen kirjassa sanotaan.
Kaikki olemassa olevat pseudotieteet eivät ehkä tyydytä kaikkia näitä ehtoja – mitä useampi ehto yhdeksästä täyttyy, sitä lähempänä pseudotiede on prototyyppiä.
Yllä oleva luonnehdintamme osoittaa, että edellisessä luvussa mainituilla tieteen kriteereillä ei ole juuri mitään tekemistä pseudotieteiden kanssa. Erityisesti on pantava merkille, että pseudotieteet eivät muutu, ne eivät täytä ensimmäistä tieteelle asettamaamme ehtoa. Mitä tulee pseudotieteen harjoittajiin, voimme uskoakseni kutsua heitä uskovaisiksi – heiltä puuttuu yleensä tieteellinen koulutus. Yhteiskunnat, jotka tukevat pseudotieteitä, tekevät niin yleensä vain sietämisen muodossa pikemminkin kuin aktiivisella rahoituksella. Poikkeuksen muodostavat ne tapaukset, jossa rahoittajana on joku eksentrinen miljonääri, rikas uskontokunta tai poliittisesti tarkoituksenmukaisia tuloksia janoava valtaeliitti. Lysenkolaisuus oli pseudotiedettä, vaikka neuvostovaltio sitä tukikin. Samankaltaisia pseudotieteen piirteitä oli myös vuosisadan alkupuolen kokeellisessa psykologiassa, joka koetti älykkyysosamäärien avulla panna ihmisrotuja tärkeysjärjestykseen.
Monet tyypilliset pseudotieteet paljastuvat tieteellisesti koulutetuille henkilöille hyvinkin nopeasti. Kiistaa ei juuri tarvitse käydä biorytmiteorian, astrologian, skientologian, kreationismin tai henkiparantamisen tieteellisyydestä. Sen sijaan parapsykologia voi tarjota monia kiehtovan esimerkin, sillä se on todella hyvin kiistanalainen alue. Silmäilkäämme sitä lyhyesti.
Parapsykologia otaksuttavasti tutkii parapsykologisia ilmiöitä, siis sellaista mikä on sekä paranormaalia että psykologista. Nämä luokitellaan tavallisesti telepatiaa, selvänäköisyyttä, ennaltatietämistä ja psykokinesiaa koskeviin ilmiöihin. Näistä kolme ensimmäistä ovat niin sanottuja ESP-ilmiöitä eli yliaistillista tai aistien ulkopuolista havaitsemista. Kaikkia parapsykologisia ilmiöitä kutsutaan myös yhteisnimellä psi-ilmiöt.
Parapsykologian tutkimuksen eräs omituinen piirre on, että se kohdistuu melkein yksinomaan psi-ilmiöiden olemassaolon osoittamiseen. Sikäli kuin tiedän, ei ole mitään vakavasti otettavaa tiedettä, jonka tutkimuskohde olisi yhtä kyseenalainen.
Onko parapsykologisille ilmiöille sitten olemassa hyvää todistusaineistoa? Jos asiaa kysyy kadunmieheltä, hän todennäköisesti sanoo, että telepaattisia ilmiöitä ainakin esiintyy. Monissa tapauksissa kadunmiehen todistusaineisto luultavasti perustuu kuulopuheisiin: ”Ystäväni kertoi minulle, että sellainen ja sellainen omituinen ilmiö tapahtui noin kymmenen vuotta sitten.” Moiset kertomukset ovat kuitenkin yleensä epäluotettavia ja ne sallivat liian monia toisistaan eroavia tulkintoja. Niinpä ne ovat lähinnä hyödyttömiä, samoin kuin sensaatiokirjojen ja -lehtien ihmetarinat. Parapsykologitkin yhtyvät tähän arvioon.
Meidän onkin käännyttävä tieteellisestä tutkimuksesta saadun kontrolloidun aineiston puoleen. Ilmaistakseni oman kantani viivyttelemättä väitän, että tämänhetkisen todistusaineiston pohjalta voidaan vetää seuraava johtopäätös: Ei ole olemassa toistettavissa olevia kokeita, joilla voitaisiin osoittaa parapsykologisten ilmiöiden olemassaolo.
Toisin sanoen kukaan ei voi antaa mitään reseptiä, jonka avulla parapsykologisia ilmiöitä voitaisiin tuottaa. Itse asiassa tilanne on huonompi: Ei ole toistettavissa olevia kokeita, jotka osoittaisivat edes tilastollisesti merkitsevää poikkeamaa ihmisten normaaleista kyvyistä. Mitkään toistettavissa olevat kokeet eivät ole osoittaneet, että mitään paranormaalia kyvykkyyttä olisi olemassa; vielä vähemmän on todisteita sille, että poikkeavalta vaikuttavaa käyttäytymistä pitäisi selittää telepatian, selvänäköisyyden, ennaltatietämisen tai psykokinesian avulla.
Olen yllä esittänyt voimakkaita väitteitä. Miten ne voidaan näyttää toteen? Parapsykologisesta kirjallisuudesta saattaa saada sen vaikutelman, että puheena olevien ilmiöiden olemassaolo on selvästi todistettu (Wolman 1977, Targ ja Puthoff 1977, Grattan-Guinness 1982, Eysenck and Sargent 1982). Kriittinen tarkastelu on kuitenkin osoittanut sellaiset väitteet kestämättömiksi (Alcock 1981, Marks and Kammann 1980, Johnson 1980, Frazier 1981, Randi 1982, Hansel 1980, Gardner 1982, Abell and Singer 1981, Hyman 1982, Kurtz 1985). Ehkä painavin argumentti kriitikoilla on se, että parapsykologien kokeet ovat olleet huonosti järjestettyjä, olkoonkin että näennäistä positiivista näyttöä psi-ilmiöistä on saatu.
Parapsykologisissa kokeissa on kautta alan historian esiintynyt tavattoman paljon petkutusta (Randi 1982, Marks and Kammann 1980). Parapsykologisten kokeiden tekijöiden olisikin aina varauduttava silmänkääntötemppuja vastaan. Kokeista löytyy myös muita virheitä. Niin sanottu kokeentekijän vaikutus on yksi ongelma: psi-ilmiöihin uskova tutkija saa helpommin positiivisia tuloksia kuin hänen skeptinen kollegansa. Myös ”Atlantin-vaikutus” tunnetaan: Amerikassa saatuja tuloksia ei onnistuta toistamaan Euroopassa ja päinvastoin. Virheitä aiheuttavat myös niin sanottu lammas-vuohi-vaikutus, kieltäytymisvaikutus ja ujousvaikutus. Myös aineiston tilastollisesta käsittelystä on löydetty virheitä, joiden paljastamiseen tarvitaan yleensä tilastotieteilijöiden apua.
Mainitsen erikseen Hymanin (1982) arvion parapsykologiasta. Hän sympatisoi kokeellista parapsykologiaa enemmän kuin Randin, Gardnerin, Hanselin ja Alcockin kaltaiset kovan linjan skeptikot. Hän tarkastelee kolmea kokeellista aluetta, jotka parapsykologien mukaan ovat kehittyneimpiä. Niitä ovat ns. kaukonäkemiskokeet, Helmut Schmidtin satunnaisgeneraattorikokeet sekä ns. ganzfeld-tyypiset kokeet. Mutta Hyman huomauttaa, että kaikkia näitäkin kokeita voidaan ankarasti kritisoida. Hän paneutuu etenkin ganzfeld-kokeisiin ja toteaa niiden tulokset tilastollisista ja muista ongelmista johtuviksi illuusioiksi.
Kaiken kaikkiaan on evidenssitilanne siis sellainen, että kokeelliset tulokset eivät tue väitettä psi-ilmiöiden olemassaolosta. Evidenssi on kuitenkin ongelmallista ja se ehkä sallii myös hieman psi-ystävällisemmänkin tulkinnan (esimerkiksi Björkhem ja Johnson 1986). Haluaisin tässä yhteydessä vielä korostaa sitä, että parapsykologiassa ei ole vakavasti otettavia teorioita eikä edes malleja siinä merkityksessä kuin niitä on kokeellisessa psykologiassa. Eikä kovin kovaa tietoa voi olla olemassa ilman oikeaksi vahvistettuja teorioita. Niinpä jos koetulokset eivät nojaa mihinkään teoriaan, ne eivät voi olla tiedollisesti kovin vahvoja.
Filosofina minua häiritsee se, että mikäli parapsykologisia ilmiöitä esiintyisi, ne olisivat tai ainakin näyttäisivät olevan ristiriidassa hyvin perusteltujen tieteellisten teorioiden kanssa. Parapsykologisten ilmiöiden olemassaolo vaatisi ilmeisesti perustavanlaatuisten tieteellisten teorioidemme syvällekäypää tarkistusta. Ja tämä onkin seikka, jonka tulee myös vaikuttaa väitettyjä parapsykologisia ilmiöitä koskeviin arvioihimme. Parapsykologi voi tietysti sanoa, että hän tutkiikin aineettomia henkiä, jotka eivät ole sidottuja fysiikan lakeihin. Se olisi kuitenkin vastuuton väite, ellei hän samalla antaisi henkiolennoilleen selvää käsitteellistä merkitystä. Skeptikot haluaisivat myös selvät todisteet henkien olemassaolosta.
Edellä lueteltua yhdeksää ehtoa seuraten voimme nyt tarkastella, täyttääkö parapsykologia pseudotieteen ehdot. Valitettavasti vastaus on myönteinen: Parapsykologia nojaa ensiksikin huonosti määriteltyyn ontologiaan (ehto 1) ja karttaa usein eksaktia ajattelua (ehto 2). Parapsykologian hypoteesit ja teoriat ovat huonosti muotoiltuja (ehto 3). Se ei ole juuri kehittynyt vuosikymmenien työstä huolimatta, ja se on yhä ristiriidassa vakiintuneen tieteen kanssa (ehto 4). Parapsykologian tutkimuskohteet ovat myös vähissä; sehän tutkii lähinnä tutkimuskohteensa olemassaoloa, käytännöllisesti katsoen ilman varteenotettavia teorioita (ehto 7). Samalla kun parapsykologiassa yritetään eräiltä osin käyttää tieteellisiä metodia, se sisältää myös selvästi epätieteellisiä alueita. Nykyinen parapsykologinen tutkimus voi parhaimmillaankin olla enintään esitiedettä köyhästä teoreettisesta perustastaan johtuen (ehto 8). Ja kuten jo aiemmin totesin, parapsykologia on eristynyt tutkimusalue (ehto 9).
Entä pseudotieteen ehdot 5 ja 6 – liittyykö parapsykologiaan anakronistista ajattelua ja nojaako se myytteihin? Tähän ei ehkä ole perusteltua vastata selvän myönteisesti kokeellisen parapsykologian osalta. On kuitenkin olemassa eksoottisempia parapsykologiaan liittyviä alueita kuten reinkarnaatio-oppi sekä opit ruumiin ulkopuolella saaduista kokemuksista, räyhähengistä ja muista kummitteluilmiöistä, jotka nojaavat erilaisiin myyttisiin ideoihin (Alcock 1981). Parapsykologia liittyykin historiallisesti magiaan ja uskontoon; niinpä sen ontologiaan kuuluukin kummituksia, henkiä ja demoneita. Myös parapsykologiasta löytyvä ajassa taaksepäin suuntautuvan kausaation ajatus – esimerkiksi unista ennustaminen – on selvästi epätieteellistä, myytteihin nojaavaa ajattelua.
Kaiken kaikkiaan on olemassa hyviä perusteita pitää parapsykologiaa pseudotieteenä. En kuitenkaan aivan yhtyisi Alcockiin ja moniin muihin, jotka pitävät kaikkea parapsykologiaa pseudotieteenä – sanoisin mieluummin, että osa parapsykologiasta on esitieteellistä. Esimerkiksi käyköön eräät Schmidtin satunnaisgeneraattorin käyttöön perustuvat psykokinesiakokeet, joita toki niitäkin on arvosteltu (Hymanin ja Schmidtin keskustelu The Skeptical Inquirer -lehdessä).
Mielestäni on syytä vaatia psi-ilmiöiden olemassaolon tiukkaa todistamista, ottaen huomioon parapsykologian sangen epäluotettavan, runsaasti petkutusta sisältävän historian ja parapsykologian yhteensopimattomuuden hyvin perusteltujen tieteen teorioiden ja lakien kanssa. Sellaista tiukkaa todistusta ei nykyisin ole olemassa.
Pseudotieteiden määrä on hämmästyttävän suuri, ja niistä monista voisi kirjoittaa erillisen kirjan. Tässä riittäköön lyhyt luettelo opeista, jotka on joko vakuuttavasti osoitettu pseudotieteiksi tai jotka ovat hyviä ehdokkaita sellaisiksi: astrologia, parapsykologia osittain, ufologia osittain, biorytmien kolmivaiheteoria, dianetiikka, lysenkolainen biologia, kreationismi, eräät katastrofiteorian empiiriset sovellutukset, antroposofinen maanviljelys, homeopaattinen lääketiede ja ainakin jotkut psykoterapian muodot. Kaikkia näitä pseudo-oppeja on käsitelty The Skeptical Inquirer -lehden numeroissa 1980-luvulla. Pseudotieteitä ovat yksien kansien väliin koonneet ansiokkaasti muun muassa Gardner (1957, 1982), Abell ja Singer (1981), Frazier (1981) ja Grim (1982).
Pseudotieteellinen ajattelu on laajalle levinnyttä. Se kukoistaa kaikkialla, jopa tieteellisissä yhteisöissä. Opilliset rakennelmat ovat harvoin monoliittisia – tiede voi sisältää pseudotieteellisiä saarekkeita ja pseudotieteet tieteen saarekkeita. Pseudotiede on usein suositumpaa ja taloudellisesti kannattavampaa kuin tiede. Se voi aiheuttaa hankaluuksia tiedepoliittisia päätöksiä tekeville henkilöille, ainakin niille joilta puuttuu riittävä tieteellinen koulutus. Pseudotiede yleensä tuottaa enemmän murhetta maallikolle kuin tieteentekijöille, jotka yleensä erottavat sen tieteestä helposti sillä perusteella, ettei siitä löydy tieteen metodia. Tieteelle suurempi ongelma on erottaa nupullaan oleva, lupaava esitiede siitä epäortodoksisesta tutkimuksesta, josta suurin osa kuitenkin osoittautuu hedelmättömäksi touhuksi ja kenties pseudotieteeksi. Yksi tällainen ratkaisematon asia on mielestäni sosiobiologian kohtalo. Alfred Wegenerin mannerliikuntateorian hylkääminen puoleksi vuosisadaksi on esimerkki lupaavan esitieteen perusteettomasta hylkäämisestä. Tässä tapauksessa tiedeyhteisön valtaosa oli dogmaattisesti sitoutunut senhetkiseen normaalitieteeseen. Wegener oli näistä ongelmista huolimatta kuitenkin arvostettu tiedemies.
Maallikon ongelmat ovat valtaisat. Hänen pitäisi kyetä erottamaan pseudotieteellinen tutkimus tieteellisestä ja tieteessä hedelmätön tutkimus merkittävästä tutkimuksesta. Tämä ongelma on erityisen pakottava aloilla, joilla tiede on vasta lapsenkengissään tai ainakaan ei ole yltänyt varsinaisiin teorioihin eikä teoreettisesti perusteltuihin sovellutuksiin. Esimerkkejä tällaisista vaikeasti tulkittavista aloista löytyy runsaasti kasvatus- ja terveydenhoito-opeista. Erilaisten ruokavalio-ohjeiden keskinäisen paremmuuden arviointi lienee ylivoimaista useimmille lääkäreillekin.
Maallikko joutuu tämäntapaisten kysymysten eteen jokapäiväisessä elämässään, joko tietäen tai tietämättään. Monet pakenevat pseudotieteen suojiin, useimmat jäävät todennäköisesti passiivisiksi – ottamatta kantaa näihin asioihin he pitävät yllä nykyistä menoa.
Tärkeää tässä kaikessa on tieteellinen asennoituminen vastakohtana pseudotieteelliselle tai maagiselle asennoitumiselle. Tämä asennoituminen ei kuitenkaan ole skientismiä, tieteisuskoa, joka on lähinnä arvonäkemys. Perimmäisiä arvokysymyksiä ei tiede voikaan ratkaista, koska ne perustuvat mielestäni ihmisten yhteisön aikomuksiin ja päämääriin. Itsepäistä luottamusta nykyajan tieteellisiin tuloksiin ei myöskään voida pitää järkevänä. Tiede, joka antaa oikeat vastaukset kaikkiin ongelmiin, on kaukaisen tulevaisuuden eikä nykyhetken asia. Tieteellinen asennoituminen sen sijaan on jo tämän päivän asia.