Kuva 1. Prospero Lambertini (1675–1758)
otti paaviksi tultuaan nimen Benediktus XIV.
Kun pidin esitelmää paranormaaleista ilmiöistä Helsingin yliopistossa syksyllä 1987, oli viereisessä salissa samaan aikaan metsänhoitaja Esko Jalkasen esitelmä aiheesta ”bioenergiat”. Voimme sanoa, että jos noita bioenergioita koskevat väitteet ovat tosia, niin silloin maailma on jossakin suhteessa hyvin mielenkiintoinen. Meidän on kuitenkin kysyttävä, kuinka hyvillä perusteilla noiden energioiden olemassaolo oletetaan ja mitä niillä oikeastaan tarkoitetaan. Voimme kysyä myös, olisivatko bioenergiat paranormaali ilmiö.
Koetan tässä kirjoituksessa sanoa jotakin siitä, mitä paranormaaleilla ilmiöillä voidaan tarkoittaa. Tämän kirjan julkaisijan, Skepsis-yhdistyksen, tarkoituksena on sääntöjensä mukaan tutkia paranormaaleja ilmiöitä koskevia väitteitä, tai tarkemmin sanottuna näiden väitteiden paikkansapitävyyttä ja uskottavuutta. Mutta ennen kuin voimme ryhtyä siihen, meillä täytyy olla jonkinlainen yksimielisyys siitä, mitä tarkoitamme käsitteellä ”paranormaali ilmiö”.
Ensin on paikallaan esittää hieman historiallisia näkökohtia. Vuosien kuluessa minua on aina silloin tällöin haastateltu lehtiin, ja yksi standardikysymys kuuluu: ”Miksi arvelette ihmisten harrastavan tällaisia asioita nykyään?” Minä tavallisesti vastaan, että koska en ole sosiologi, minulla ei ole mitään patenttivastausta. Mutta sitten tavallisesti huomautan myös, ettei tämä ole mitään uutta ja ainutkertaista. Jos katsomme vähän historiaa, löydämme aivan samanlaisia asioita. Kesällä 1987 selailin yhtä kirjaa, jonka esipuheessa sanottiin, että materialismi on tieteessä nyt voitettu kanta; analyysi on viety niin pitkälle kuin voidaan ja nyt on synteesin vuoro. Sehän kuulostaa kovin modernilta – näitä puheenvuoroja kuulee usein. Tämä oli kuitenkin noin sata vuotta sitten ilmestynyt kirja. Sen tekijä oli ranskalainen lääkäri Gerard Encausse eli Papus. Hän selitti, että on synteesin aika ja suositteli ”Raamattujen Raamattua” – sillä Papus tarkoitti Tarot-kortteja.
Sata vuotta sitten kuuli siis tuollaisen puheenvuoron. Vastaavanlaisia väitteitä löytää helposti joka vuosisadalta: ”Tieteellisen tutkimuksen metodeja ei voi enää käyttää; on jonkin uuden aika.” Vuosisadasta toiseen tätä samaa vanhaa levyä pyöritetään.
Papus’n aika, viime vuosisadan loppu, oli hyvin mielenkiintoista – siellä pyöri kaikenlaista jengiä: Intiaan asettunut spiritualisti Madame Blavatsky, joka perusti teosofisen seuran, Lontoossa oli Golden Dawn -järjestö ja Ranskassa kaikenlaisia okkultisteja. Kerrotaan Pariisin ja Lyonin välisestä maagisesta sodasta, jossa näiden kaupunkien okkultistit lähettivät hurjia kirouksia toisilleen. Siitä on mainintoja esimerkiksi August Strindbergin päiväkirjoissa. Samankaltaista ajankuvausta on ranskalaisen kirjailijan Joris-Karl Huysmansin teoksessa La Bas (siellä alhaalla), jota on kutsuttu saatanismin Raamatuksi. Se on sijoitettu 1880-luvun lopulle, ja siinä on saatanismin teeman ohella runsaasti viittauksia sen ajan ilmapiiriin: tuntui, että ilma on henkiä täynnä. Ranskan okkultistit olettivat, että brittiläiset tutkijat ovat todistaneet tietynlaisia spiritistisiä ilmiöitä. Kuuluisa kemisti William Crookes oli muka osoittanut, että meedio Florence Cookin kontrollihenki oli todellinen ilmiö. Ja niin edespäin… 1800-luvun loppu oli hyvin mielenkiintoista aikaa. Melkein kaikesta mitä Kaliforniasta nykyisin tulee voi sanoa, että kun sitä lukee se aiheuttaa deja vu -kokemuksia. Se on kaikki sanottu jo sata vuotta sitten, ja jos tarkkaan katsoo, niin varmaan se on sanottu aiemminkin.
Entä 1700-luvun loppu, joka sijoittuu niin sanotulle valistuksen vuosisadalle? Sielläkin vilisee kaikenlaisia varsin mielenkiintoisia hahmoja: Kreivi Cagliostro ja hänen egyptiläinen vapaamuurariutensa. Hän kulkee kaupungista kaupunkiin jonkinlaisena ihmeparantajana. Ja siellä on Mesmer, joka keksi animaalisen magnetismin.
Voimme mennä vielä kauemmaksi, 1600-luvun alkuun. Sieltä löydämme niin sanottuja ruusuristiläisiä pamfletteja ja ilmapiiriä, joka niihin liittyy. 1610-luvun Saksassa oli kiihkeä apokalyptinen odotus: jotakin aivan uutta ja ennennäkemätöntä on nyt tuleva. Tässä voi sanoa, että näytti siltä, että itse taivaskin konspiroi vanhaa maailmankuvaa vastaan: kaksi uutta tähteä – supernovaa, niin kuin me sanomme – oli syttynyt taivaalle, ja sehän oli skandaali. Ei Aristoteleen taivaanmekaniikan mukaan Kuun ylisessä maailmassa mitään uutta ilmene. Ja kuitenkin siellä oli nyt kaksi uutta kiintotähteä. Jotakin noissa vanhoissa oletuksissa oli ilmeisesti vialla. Samoin oli löytynyt kokonainen uusi maanosa, Luther oli suorittanut uskonpuhdistuksen ja niin edelleen. Siis jotakin uutta ja aivan odottamatonta oli tulossa. Nämä ruusuristiläisten pamflettien kirjoittajat puhuvat Paracelsuksen ennustamasta Elias Artistasta ja tuhatvuotisesta valtakunnasta, joka oli aivan käden ulottuvilla. Jotakin uutta ja mullistavaa tulikin, mutta se oli sitten aivan muuta kuin nämä kirjoittajat ennustivat. Se mikä meitä tuossa ajassa kiinnostaa on ehkä lähinnä tieteen vallankumous: Voi sanoa, että Elias Artistan sijasta tuli mekanistis-materialistinen maailmankuva.
Ja vastaavuuksia löydämme tietysti kauempaakin. Erityisen mielenkiintoinen on renessanssiaika, joka on täynnä erilaisia okkultistisia ajatuksia. Siis tämä meidän aikamme okkultismi liittyy vanhaan ja pitkään perinteeseen. Niinpä se okkultismin aalto, joka 1960-luvulla heräsi, ei ollut mitään uutta. Pikemminkin voisi sanoa, että sitä saattoi jo tilastollisista syistä odottaa, koska edellisestä kaudesta oli kulunut jonkin aikaa. Mitä uutta aikamme okkultismi tuo, on ehkä se että se on hieman vulgäärimpää ja kaupallisempaa kuin nuo aikaisempien vuosisatojen okkultismit. Ehkä tässä on näköharha, ehkä oma aika näyttää aina vulgäärimmältä kuin aikaisemmat. Mutta joka tapauksessa siinä on kyseessä vanha ja tuttu ilmiö.
Samalla tavoin kuin tällaisia okkultismin aaltoja tulee, on henkilöitä jotka suhtautuvat niihin eri tavoin. On henkilöitä, jotka uskovat niihin. Toiset, lähinnä perinteisten kirkkojen kannattajat selittävät, että ne ovat pirun juonia – kyllä siellä voi jotain sellaisia ilmiöitä olla, mutta niistä pitää pysyä loitolla, koska se johtaa vain sielun kadotukseen. Sitten jotkut hartaat tieteisuskovaiset sanovat, ettei sellaisia kerta kaikkiaan voi olla; he eivät suostu edes kuuntelemaan mitään evidenssiä niiden puolesta. Sitten on henkilöitä, jotka sanovat, että tässä on näköjään jotakin mielenkiintoista; katsotaanpa nyt mitä siinä oikeastaan on ja selvitetään asioita. Voi sanoa, että CSICOP ja Skepsis-yhdistys edustavat viimeksi mainittua kantaa.
Tämäkään ei itse asiassa ole uutta. Voi sanoa, että jo vuonna 1882, kun perustettiin maailman ensimmäinen parapsykologinen tutkimusseura Society for Psychical Research, SPR, niin sillä oli juuri tämä tavoite. Ehkä SPR:n ja CSICOPin välillä on tietynlainen psykologinen ero: CSICOPissa on ehkä suhteellisesti enemmän henkilöitä, jotka ovat sitä mieltä, ettei paranormaaleja ilmiöitä ole. SPR:n perustajaisissä sen sijaan oli sellaisia henkilöitä, jotka toivoivat, että he löytäisivät jonkinlaista näyttöä niistä. Esimerkiksi Meyers, joka oli seuran pitkäaikainen ja arvostettu jäsen, halusi saada jonkinlaista näyttöä spiritistisistä ilmiöistä ja sielun kuolemattomuudesta, koska hän kaipasi nuorena kuollutta serkkuaan, johon hän oli syvästi rakastunut. Kävin vuonna 1982, kun SPR vietti satavuotisjuhliaan Cambridgessa, siellä muun muassa Meyersin vanhassa talossa, joka kuuluu nykyisin yhdelle Collegelle. Taloa ympäröi suuri puisto, jonka perällä oli huvimaja. Kerrotaan, että Meyers istui siellä ja mietiskeli tätä kuollutta serkkuaan. Mieleeni tuli epäkunnioittava ajatus että varmaan hänen vaimonsa joskus sanoi: juoksisit sinäkin elävien naisten kanssa niin kuin muut miehet.
Kaikki SPR:n perustajat eivät etsineet näyttöä sielun kuolemattomuudesta. Monilla oli puhtaasti teoreettinen halu selvittää, oliko spiritismin, hypnoosin, ajatuksensiirron jne. oletetuissa ilmiöissä mitään aitoa. He tekivät hyvin tarmokkaasti työtä, keräsivät aineistoa ja julkaisivat teoksia. Heidän aikaansaannoksiaan katsoo kadehtien. Toisaalta heillä oli paremmat mahdollisuudet. Suuri osa heistä kuului varakkaaseen keskiluokkaan, joten heillä oli mahdollisuus käyttää paljon aikaa ja rahaakin ja tehdä palkatonta työtä.
CSICOPissa on paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneet siitä, että paranormaaleja ilmiöitä ei ole. Minä luulen, että meillä Suomessa ei ole aihetta ottaa asioihin mitään järjestön kantaa, vaan katsotaan kutakin ilmiötä erikseen. Mietin tänne tullessani, pitäisikö meidän julistaa että me seisomme Lambertinin, Sidgwickin ja Dingwallin linjalla tuumaakaan poikkeamatta. En tosin tiedä, olisiko yhdistyksen hallitus kokonaisuutena valmis vannomaan juuri tämän linjan nimeen.
Prospero Lambertini tunnetaan paremmin nimellä paavi Benediktus XIV. Hän oli paavina 1740–58, ja oli tuon vuosisadan suosituimpia ja rakastetuimpia paaveja. Ollessaan kardinaalina hän kirjoitti teoksen De Canonizatione, joka käsittelee pyhimykseksi julistamista. Ennen paaviksi tuloaan Lambertini istui komissiossa, jonka tehtävänä oli päättää siitä, keitä julistetaan pyhimyksiksi tai autuaiksi. Hänellä oli komissiossa tehtävä, jota kansanomaisesti kutsutaan nimellä Advocatus Diaboli eli paholaisen asianajaja. Kun kirkon komissio tutkii jonkun ihmisen julistamista pyhimykseksi, paholaisen asianajaja kerää kaiken raskauttavan aineiston pyhimyskandidaattia vastaan. Kerran Lambertini oli nuorena pappina mukana komissiossa, joka meni nunnaluostariin tutkimaan siellä tapahtunutta väitettyä ihmettä. Siellä oli kuulemma joku nunna, joka oli vuosikausia elänyt syömättä mitään. Komission jäsenet tulivat luostariin ja kysyivät ihmisiltä asian laitaa: kaikki vakuuttivat, ettei nunna todellakaan ole vuosikausiin syönyt mitään. Komission puheenjohtaja oli jo valmis sanomaan, että kyllä tässä ilmeisesti oli tapahtunut ihme. Lambertini kuitenkin pyysi luvan esittää nunnalle vielä yhden kysymyksen. Lupa myönnettiin, ja hän tiedusteli: ”Arvoisa äiti, tyhjentyikö teidän vatsanne tänä aamuna?” Nunna vastasi hämmästyneenä, että kyllähän se tyhjentyi. Lambertini sanoi sen jälkeen, että ehkä tämä tapahtuma ei ollutkaan ihme. Tietysti joku voi sanoa, että jos kerran on sellainen ihme, että elää ilman ruokaa, niin miksei sitä ihmettä voi vielä jatkaa siten, että asianomaisen suolisto täyttyy paranormaalilla tavalla. Nunnan vastaus kuitenkin oli ilmeisesti tämän komission jäsenille hieman liikaa.
Lambertini pohtii kirjassaan kaikenlaisia ihmekertomuksia ja sitä, miten paljon niihin kannattaa luottaa. Hyvässä valistuksen hengessä hän koettaa sanoa monesta tapauksesta, etteivät tämmöiset ja tämmöiset asiat mitään ihmeitä ole vaan niille on aivan luonnollinen selitys. Hän antaa sitten sellaisia selityksiä, joita hän oman aikansa tietämyksen perusteella saattoi ehdottaa. Samoin hän sanoo monista tapauksista, joissa on sanottu olevan kysymyksessä paholaisen temput: monilla niilläkin on luonnollinen selitys. Monessa mielessä voi sanoa, että Lambertini edustaa samantapaista linjaa kuin Henry Sidgwickin tapaiset SPR:n perustajaisät ja vaikkapa CSICOPin perustajat.
Sidgwick (1838–1900) oli SPR:n ensimmäinen puheenjohtaja, moraalifilosofian professori Cambridgessä. Hän tutki elämänsä 20 viimeistä vuotta meedioita ja heidän kykyjään, saavuttamatta itseään tyydyttäviä tuloksia. Myös Erich Dingwall oli SPR:n jäsen; hän kuoli 1980-luvun puolivälissä lähes satavuotiaana. Dingwall oli hyvin oppinut ja skeptinen herra, josta kerrottiin, että hän tiesi hyvin paljon eikä uskonut juuri mitään. Hän työskenteli British Libraryn pornokirjojen osastolla useita vuosia. Ja paitsi että hän oli skeptinen ja oppinut, hänellä oli vähintään yhtä likainen mielikuvitus kuin allekirjoittaneella. Dingwallia on aina ilo lukea.
Meidän ei ehkä tarvitse vannoa Lambertinin, Sidgwickin ja Dingwallin nimiin. Otin kuitenkin nämä nimet esiin, jotta muistaisimme, ettemme me eikä Amerikan CSICOPkaan ole tällä asialla ensimmäisiä.
Nyt voimme siirtyä vähän systemaattisempiin asioihin. Toisaalta eräisiin tieto-opillisiin eli episteemisiin ongelmiin ja sitten kysymykseen siitä, kuinka paranormaali ilmiö voitaisiin määritellä ja minkälaisia ilmiöitä on olemassa.
Kuten jo tiedätte, yhdistyksemme nimi on Skepsis. Se tarkoittaa epäilyä. Ajatelkaamme vaikka sellaista väitettä kuten: ”Paranormaaleja ilmiöitä on.” (Oletamme, että olemme jo sopineet siitä, mitä niillä tarkoitamme.) Siitä seuraa, kuten melkein mistä tahansa väitteestä, kolme mahdollista kannanottoa:
Näistä vaihtoehdoista on lähinnä kolmas se, jota me voimme kutsua skeptiseksi. Jo antiikin skeptikot painottivat, että skeptinen filosofia on arvostelemisesta pidättäytymistä, sitä ettei ota kantaa erilaisiin asioihin.
Sellaisella henkilöllä, joka sanoo että paranormaaleja ilmiöitä ei ole, on jo tietynlainen kanta, jota ei ole syytä kutsua skeptiseksi. On harhaanjohtavaa ajatella, että skeptikko on henkilö, jonka mielestä paranormaaleja ilmiöitä ei ole. Oikeampaa on sanoa, että hän on henkilö jolla ei asiassa ole kantaa. Antiikin eräät skeptikot kirjoittivat, että skeptikkoja kutsutaan myös zeteetikoiksi, koska he jatkavat etsimistä. Kun Skepsis-yhdistystä perustettiin, minä ehdotin, että mitä jos ottaisimme nimen zeteettinen seura. Yhdysvalloissa ilmestyy sellainen lehtikin kuin The Zetetic Scholar. Se on samantapainen kuin CSICOPin The Skeptical Inquirer, mutta hieman pehmeämpi linjaltaan.
Zeteetikko tarkoittaa siis yhdenlaista etsijää, henkilöä, joka sanoo, että ”minä en vielä tiedä, mutta yritän päästä selville asioista”. Skeptismin eri versioita tarkoittavia ilmaisuja on monia muitakin – sellaisia kuin nullifidianismi. Se tulee latinan sanoista nullius fidei, ei mitään uskoa. Millä tavoin sitten nämä kaksi skeptisyyden muotoa eroavat toisistaan? Nullifidiaani ehkä olisi henkilö, joka sanoo: ”En tiedä, eikä minulla ole mitään mielipidettä koko asiasta; se on minulle yks hailee.” Zeteetikko sen sijaan sanoo: ”En tiedä kuinka asia on, mutta haluaisin kernaasti päästä selville ja yritän tehdä jotakin sen eteen.”
Eksistenssiväittämän ”on olemassa paranormaaleja ilmiöitä” ohella meillä on singulaarisia eli yksittäisiä väitteitä, jotka ovat muotoa ”tämä ilmiö on paranormaali”. Henkilön, joka on sitä mieltä, ettei paranormaaleja ilmiöitä ole, on tietysti johdonmukaisuuden nimessä väitettävä jokaisesta ilmiöstä, ettei sekään ole paranormaali. Henkilö, joka on yleisesti vakuuttunut siitä, että paranormaaleja ilmiöitä on, voi yksittäistapauksessa ottaa minkä kannan tahansa: Hän voi sanoa, että ”tämä on paranormaali ilmiö” tai ”tämä ei ole paranormaali ilmiö” tai hän voi olla ottamatta kantaa. Ääritapauksena voisimme ajatella henkilöä, jonka kanta olisi seuraava: ”Olen vakuuttunut siitä, että parnormaaleja ilmiöitä on, mutta olen myös vakuuttunut siitä ettei ainoakaan minun tietooni tullut tapaus ole paranormaali.” Toinen asia tietysti on, voiko tällaista kantaa pitää järin uskottavana.
Entä mitä skeptikko voi sanoa? Paranormaaleja ilmiöitä koskevien yksittäisten väitteiden kohdalla hänellä on kaksi vaihtoehtoa: hän voi väittää, että tietty ilmiö ei ole paranormaali, tai hän voi jättää kantansa avoimeksi. Skeptikko voi esimerkiksi olla sillä kannalla, että filippiiniläisten henkiparantajien tekemät ”leikkaukset” ovat pelkkiä silmänkääntötemppuja, mutta pyhän Josef Copertinolaisen (1603–1663) väitetyt levitaatiot saattoivat olla aitoja.
Paranormaaleihin ilmiöihin on siis kolme mahdollista kannanottoa: Voimme puhua p-myöntäjistä, p-kieltäjistä ja p-skeptikoista. Tarkkaan ottaen voimme erottaa vielä neljännenkin ryhmän, jonka jäseniä voisi kutsua vaikka ”p-ignoranteiksi”. He ovat henkilöitä, jotka eivät koskaan ole tulleet ajatelleeksi kysymystä paranormaalien ilmiöiden olemassaolosta, joten heitä ei edes voi kutsua skeptikoiksi. Skeptikko ei myönnä eikä kiistä, vaan jättää kantansa auki ja lykkää päätöksentekoa, kun taas p-ignorantti nukkuu onnellisessa tietämättömyydessään – josta hän voi milloin tahansa joutua herätetyksi.
Episteemisesti eli tiedollisesti näistä eri kannanotoista voidaan sanoa seuraavaa: P-kieltäjän kantaa ei käsittääkseni koskaan voida tietää oikeaksi. Meidän tietomme maailmankaikkeudesta on ja tulee aina olemaan rajoittunutta. Aina on mahdollista, että vaikkei paranormaaleja ilmiöitä esiintyisi meidän planeetallamme, niitä voi olla vaikkapa Andromedan galaksissa – tai ehkä niitä esiintyi triaskaudella; hirmuliskot levitoivat silloin tällöin. On myös mahdollista, ettei p-myöntäjän kantaa voida osoittaa oikeaksi: saattaa olla, että paranormaaleja ilmiöitä esiintyy, mutta että me emme pysty osoittamaan mitään ilmiötä paranormaaliksi.
Kysymyksen ”onko paranormaaleja ilmiöitä vai ei” lisäksi voisimme ehkä asettaa kysymyksen: ”Onko järkevää uskoa, että paranormaaleja ilmiöitä on, vai onko järkevää uskoa että niitä ei ole, vai onko järkevää olla ottamatta kantaa?” P-myöntäjä sanoisi tähän, että paranormaaleista ilmiöistä on kerta kaikkiaan niin paljon näyttöä, että on järkevää uskoa niihin. P-kieltäjä sanoisi, että koska paranormaalit ilmiöt eivät kerta kaikkiaan mahdu meidän maailmankuvaamme ja koska näyttö ei ole kovin vakuuttavaa, on järkevää uskoa, että sellaisia ilmiöitä ei ole. Skeptikko sanoisi tietysti, että ei ole järkevää ottaa kantaa puoleen eikä toiseen.
Ehkä tärkeämpi kuin yleiset suositukset on tässäkin kannanotto yksityistapauksiin. P-kieltäjän kanta on tietysti lukkoonlyöty: ”Koska on järkevää uskoa, ettei paranormaaleja ilmiöitä ole, on järkevää uskoa, ettei tässäkään tapauksessa ole kysymyksessä paranormaali ilmiö.” Tällainen asenne voi tietysti johtaa lukkiutuneisuuteen ja yritykseen selittää ilmiöitä ”pois” hinnalla millä hyvänsä. (Joissakin Skeptical Inquirer -lehden kirjoituksissa tuntuu olevan hieman tällaista sävy)ä. P-kieltäjä voi kuitenkin hyväksyä seuraavan yksityistapauksia koskevan metodisen periaatteen:
Mitään ilmiötä ei tule katsoa paranormaaliksi, ellei ole erityisen vahvoja perusteita pitää sitä paranormaalina.
Jos hyväksymme tämän periaatteen – kuten mielestäni on järkevää – on todistustaakka aina p-myöntäjällä. Tämä on vanhojen juridisten todistustaakkasäännösten mukainen periaate. Jo keskiajalla sanottiin: ”Probatio incumbet ei, quid affirmat, non ei, quid negat.” (Todistustaakka on sillä, joka myöntää, ei sillä, joka kiistää.) Olettakaamme, että Hulda-täti on meedion istunnossa. Näköjään transsitilaan vajonnut meedio sanoo: ”Oskari-setä on täällä. Hän lähettää terveisiä ja sanoo olevansa onnellinen.” Ilahtunut Hulda-täti kertoo jälkeenpäin, että meedio sai yhteyden Oskari-setään, joka lähetti terveisiä. Tuo uskomus voi ilahduttaa Hulda-tätiä, ja me voimme ehkä kuunnella hänen kertomustaan kohteliaasti nyökytellen, mutta meillä ei ole mitään syytä uskoa, että Oskari-setään oli todella saatu yhteys. Voimme perustella uskomme ainakin neljällä eri syyllä: 1) Meedio voi olla huijari, joka vain teeskentelee olevansa transsissa ja latelee keksimiään sepustuksia. 2) Meedio voi olla vilpitön ja hän voi olla transsissa, mutta ”henget”, joihin hän väittää saaneensa yhteyden ovat hänen alitajuntansa tuottamia tilapäisiä sivupersoonia. 3) Voimme olettaa – jos haluamme fantastisia vaihtoehtoja – että meedio tosiaan ”sai yhteyden”, mutta ”langan toisessa päässä” ei ollut Oskari-setä vaan jotakin muuta. Teosofit voisivat ehdottaa, että kyseessä oli pilaileva luonnonhenki tai Oskarin elähdytetty astraalikuori. 4) Jos meedio kertoo Oskarin elämästä lukuisia yksityiskohtia, joista hänen ei ennestään pitänyt olla selvillä, voimme olettaa hänen hankkineen tietonsa joko normaalilla tavalla tai onkimalla ne telepaattisesti Hulda-tädin alitajunnasta. (Näistä hypoteeseista kolmas ja neljännen loppuosa ovat tietysti paranormaaleja.)
Olen edempänä puhunut kolmesta kannanotosta paranormaaleihin ilmiöihin. Itse asiassa mahdollisia kannanottoja on useampiakin. Voisimme tarkastella esimerkiksi seuraavaa lausetta:
Paranormaaleja ilmiöitä on, mutta emme voi tietää, että niitä on.
Jos tämä kanta on tosi, maailma on seuraavanlainen: paranormaaleja ilmiöitä sattuu silloin tällöin, mutta aina olosuhteissa, joissa näyttö ei ole niin hyvä, että voisimme sanoa tietävämme kyseessä olevan paranormaali ilmiö. Niin sanotun tiedon klassisen määritelmän mukaan tieto on tosi, perusteltu uskomus. Jos maailma on yllä olevan esimerkkimme mukainen, me voimme uskoa jonkin ilmiön todella paranormaaliksi, mutta perusteemme eivät koskaan ole niin hyviä, että voisimme sanoa tietävämme.
Tämä esimerkkimme muistuttaa niin sanottua Mooren paradoksia. Jos joku sanoo: ”sataa, mutta minä en usko, että sataa”, hänen sanomansa voi olla totta, mutta sanoja ei voi itse uskoa sitä mitä sanoo. (Mooren paradoksia tarkastellaan muun muassa professori Jaakko Hintikan klassisessa teoksessa Knowledge and Belief.) Mitä esimerkkilauseessamme sanotaan, voi olla totta, mutta jos niin on, me emme voi tietää sen olevan totta. Omaelämäkerrallisena tunnustuksena kerrottakoon, että itse olen taipuvainen ajattelemaan tämän esimerkkilauseen todeksi. Se jopa ennustaa jotakin: että kontrolloiduissa olosuhteissa ei koskaan saada kunnon näyttöä paranormaaleista ilmiöistä, ja niinhän asia näyttää olevan.
Voimme kysyä, miksi tarvitaan sellaista vierasperäistä sanaa kuin paranormaali. Mikseivät suomen ihme ja yliluonnollinen kelpaa? Näiden sanojen käyttö tuntuu monelle parapsykologian harrastajalle olevan kuin tervanjuontia. Joku ehkä sanoisi, että tapahtuma on ”luonnollinen” jo siksi, että se tapahtuu. Silloin voi vain kysyä, onko termillä ”yliluonnollinen” enää mitään käyttöä – olisiko olemassa joku yliluonto, jossa myös tapahtuu asioita? Jos vastakohtaparissa luonnollinen–yliluonnollinen ei toista jäsentä voi soveltaa mihinkään, ei myöskään väite, jonka mukaan ”kaikki tapahtumat ovat luonnollisia” sisällä mitään tietoa. Termien ”luonto” ja ”luonnollinen” käytöstä ja niiden erilaisista vastakohdista on mielenkiintoinen kirjoitus C.S. Lewisin teoksessa Studies in Words.
Oli asian laita miten hyvänsä, parapsykologit haluavat käyttää sanaa paranormaali. Esiintyypä tuo sana myös Skepsis-yhdistyksen säännöissä. Tehtävämme on nyt koettaa saada selville, mitä tuo termi ehkä tarkoittaa.
Paranormaalit ilmiöt ovat sukua sellaisille ilmiöille, joita sanotaan epänormaaleiksi tai abnormaaleiksi. Epänormaalia on esimerkiksi se, että syntyy kaksipäinen vasikka tai että Suomessa sataa heinäkuussa lunta. Sellaista toki sattuu joskus, ja vuoden 1987 säiden perusteella heinäkuun lumisateista voi ennen pitkää tulla normaali ilmiö. Voimme myös kysyä, olivatko heinäkuun 1988 helteet epänormaali ilmiö.
Tieteessä esiintyy myös tapauksia, joita kutsutaan anomalioiksi: Silloin tällöin sattuu, että jonkin hyvin toimineen teorian ennusteet eivät jossakin tapauksessa pidäkään paikkaansa, vaan esille tulee havainto, joka on vastoin teorian ennustuksia. Klassinen esimerkki tästä on Merkuriuksen niin sanottu periheliliike. Keplerin lakien mukaanhan jokainen planeetta kiertää Aurinkoa ellipsin muotoista rataa pitkin, ja Aurinko on ellipsin toisessa polttopisteessä. Keplerin lait seuraavat erikoistapauksina Newtonin yleisestä vetovoimalaista, joka osoittautui erinomaisen menestyksekkääksi 200 vuoden ajan. 1800-luvun lopussa tiedettiin kuitenkin, että Merkuriuksen radan isoakseli kääntyy vuosisadassa noin puolitoista astetta. Muiden planeettojen aiheuttamat häiriöt selittävät siitä muun paitsi 42,5 kaarisekunnin osuuden. Tuo 42,5 sekuntia koetettiin ensin selittää olettamalla Auringon ja Merkuriuksen väliin vielä yksi planeetta. Se sai alustavasti nimekseen Vulkanus, joka ilmeisen hyvin kuvaa sikäläisen ympäristön oloja. Vulkanusta ei kuitenkaan löytynyt, ja vasta yleisessä suhteellisuusteoriassa Albert Einstein antoi ilmiölle selityksen. Merkuriuksen periheliliike oli siis anomalia Newtonin, mutta ei enää Einsteinin fysiikan kannalta.
Niin sanotut paranormaalit ilmiöt ovat epäilemättä jonkinlaisia anomalioita, mutta millä erottaisimme ne ”tavallisista” anomalioista? Esimerkiksi Merkuriuksen periheliliikkeen poikkeamaa me tuskin olisimme kutsuneet paranormaaliksi.
Cambridgen yliopiston moraalifilosofian professori C.D. Broad (1887–1971), joka harrasti koko ikänsä parapsykologiaa, esittää tieteissä oletettujen luonnonlakien rinnalle vielä joitakin periaatteita, joita hän kutsuu rajoittaviksi perusperiaatteiksi (basic limiting principles). Paranormaali on Broadin mukaan ilmiö, joka on näiden perusperiaatteiden vastainen. Rajoittaviksi perusperiaatteikseen Broad mainitsee esimerkiksi seuraavat:
Filosofiassa on jonkin verran keskusteltu siitä, onko tieteessä todella olemassa joitakin rajoittavia perusperiaatteita ja jos on, ovatko ne juuri Broadin mainitsemia vai joitakin muita. Stephen Braude katsoo teoksessaan ESP and Psychokinesis, että Broad oli oikeilla jäljillä painottaessaan paranormaalien ilmiöiden olevan anomalioita sekä tieteen että arkikokemuksen piirissä.
Brauden oman määritelmän mukaan ilmiö on paranormaali jos ja vain jos se täyttää seuraavat ehdot:
Paranormaalien ilmiöiden osajoukoksi Braude määrittelee parapsykologiset ilmiöt. Ne ovat hänen mukaansa ilmiöitä, jotka ovat paranormaaleja ja joissa ilmenee jonkinlaisia persoonallisuuden tai tietoisuuden piirteitä.
Braude määrittelee myös ihmeen: se on ilmiö, joka on paranormaali, mutta joka ei ole periaatteessakaan selitettävissä.
Brauden määritelmien perusteella voimme muodostaa seuraavanlaisen nelikentän: toisaalta voimme jakaa paranormaalit ilmiöt selitettäviin ja ihmeisiin, toisaalta parapsykologisiin ja pelkästään paranormaaleihin ilmiöihin. Ristiintaulukoimalla saamme neljä luokkaa:
| Selitettävät | Ihmeet | |
|---|---|---|
| Parapsykologiset | ? | ? |
| Muut paranormaalit | ? | ? |
Jos ajattelemme tätä nelikenttää, huomaamme helposti, että saadaan suuri määrä erilaisia ontologisia kannanottoja. (Tämä koskee tietysti kaikkia nelikenttiä, joissa luokat ovat toisistaan riippumattomia.) Täydellinen ontologinen kannanotto vaatii kustakin luokasta kannanoton siihen, onko se tyhjä vai ei. Esimerkiksi teesi ”selitettäviä parapsykologisia ilmiöitä on, ei muita” on väite, että yksi luokista ei ole tyhjä, kolme muuta ovat. Kutakin väitettä voidaan havainnollistaa merkitsemällä taulukkoon nolla tai ykkönen sen mukaan, väitetäänkö kyseistä luokkaa tyhjäksi vai ei. Neljä ruutua voidaan täyttää näin 2 potenssiin 4:llä eli 16 eri tavalla. Täydellisten ontologisten kannanottojen lisäksi on epätäydellisiä ontologisia kannanottoja. Sellainen on esimerkiksi teesi ”ihmeitä ei ole”. Tämä teesi vastaa taulukoita, joissa ihmeiden luokat on merkitty tyhjiksi, mutta muut saavat olla millaisia hyvänsä; tällainen teesi niin sanoaksemme poimii useampia kuin yhden taulukon. Jos kuudentoista taulukon joukosta saamme poimia osajoukkoja kaikilla mahdollisilla tavoilla, mahdollisuuksia on 2 potenssiin 16 eli 65536. Niistä tosin yksi vastaa tautologista väitettä ”paranormaaleja ilmiöitä on tai niitä ei ole” ja yksi vastaa väitettä ”paranormaaleja ilmiöitä on, mutta niitä ei ole”. Kun jätämme nämä ääritapaukset pois, meille jää 65534 vaihtoehtoa. Siinäkin on pondeeraamista kylliksi.
Brauden määritelmässä paranormaalilta ilmiöltä vaaditaan siis, että se on vallitsevan tieteen puitteissa selittämätön ja toisaalta ristiriidassa arkiajattelun odotusten kanssa. Jälkimmäinen tunnusmerkki sulkee pois anomaliat, joita koskevia arkiajattelun odotuksia meillä ei ole. Ajatelkaamme, että Euroopan hiukkastutkimuskeskuksessa CERNissä tehdään jokin alkeishiukkasten käyttäytymistä koskeva rutiinikoe, esimerkiksi elektronien ja positronien törmäytys. Kokeen jälkeen fyysikot tarkastelevat kokeesta otettuja valokuvia, jotka ovat maallikolle käsittämättömiä viivarykelmiä. Vaikka ulkopuoliset eivät ymmärrä asiasta mitään, fyysikot voivat jonkin valokuvan johdosta puhjeta päivittelemään: ”Hyvä tavaton! Tässähän on jotakin aivan omituista.” Sitten he tekevät uusia kokeita, joista saadaan uusia fyysikoillekin outoja kuvia. Tiedeyhteisö pohtii kuumeisesti, mistä oikein on kysymys. Lopulta joku esittää teorian, joka olettaa uusia, ennen tuntemattomia hiukkasia, sanokaamme ksioneja, ja selittää niiden erityisominaisuuden, joita voisimme kutsua vaikkapa bisarrisuudeksi. Uusi teoria selittää anomaliat, mutta samalla se tekee suuria muutoksia aikaisempiin oletuksiin. Me voimme puhua tässäkin anomaliasta, mutta tuskin paranormaalista ilmiöstä.
Sanoin edellä, että maallikko ei hämmästy, näytettiin hänelle millaisia hiukkaskuvia tahansa. Itse asiassa tämä väite vaatii täsmennyksen. Me 1900-luvun loppupuolen yhteiskunnassa elävät olemme nähneet lehdissä kuvia kuplakammiokokeista. Meille ei-fyysikoille nuo kuvat ovat kuitenkin vain viivarykelmiä, eivätkä ne meitä sellaisina hämmästytä. Mutta tilanne on toinen, jos me näemme hiukkasvalokuvia joiden viivat muodostavat kirjoitettuja lauseita. Jos noita lauseita ilmaantuisi yhä uusissa kokeissa ja ne muodostaisivat peräkkäin kirjoitettuna yhtenäisen viestin, mekin hämmästymme: joku yrittää kommunikoida kanssamme. Meillä on sen verran arkiajattelun ennakko-odotuksia, että ajattelemme CERNin kokeiden antavan meille vertauskuvallisessa mielessä ”luonnon viestejä”, muttei suinkaan mitään ihmisen kielellä kirjoitettua tekstiä. Tämä ilmiö olisi Brauden määritelmien mukaan parapsykologinen, koska siinä on ikään kuin jonkinlaisia tietoisuuden piirteitä.
Entä mitä on sanottava ilmiöistä, jotka ovat tieteellisesti selitettävissä mutta arkiajattelun odotusten vastaisia? Sellaisista ei ole kovin helppo löytää esimerkkejä. Terve järki antaa tieteen kertoa, mitä tapahtuu hyvin korkeissa tai matalissa lämpötiloissa, liikuttaessa valon nopeutta lähentelevillä nopeuksilla tai suurten massojen puristuessa kokoon. Tarkastelkaamme kolmea esimerkkiä:
1. 1970-luvulla puhuttiin stagflaatiosta: Suomessa ja monessa muussa markkinatalousmaassa oli samaan aikaan suuri työttömyys, taloudellinen kasvu oli pysähtynyt, mutta inflaatio oli kaikesta huolimatta voimakas. Vanhan kansantaloustieteen mukaan lamakauteen olisi pitänyt liittyä deflaatio: hintojen ja palkkojen lasku eli rahan arvon nousu. Oliko stagflaatio arkiajattelun odotusten vastainen ilmiö? On ensiksikin epävarmaa, onko meillä tässä tapauksessa mitään yhteisiä arkiajattelun odotuksia. Voi ehkä sanoa, että allekirjoittaneen 1950-luvulla hankkimien, sittemmin pahasti rapistuneiden kansantaloustieteen approbatur-tietojen mukaan stagflaatio on anomalia, mikä on eri asia kuin että se olisi terveen järjen ennakko-oletusten vastainen ilmiö. En suoraan sanoen tiedä, kuinka hyviä selityksiä stagflaatiolle on – saattaa olla niinkin, ettei se kelpaa esimerkiksi ilmiöstä, jolle on tieteellinen selitys. Oli asian laita miten tahansa, emme kai kutsuisi stagflaatiota paranormaaliksi ilmiöksi.
2. Silloin tällöin näkee myymälöiden ikkunoissa metallirenkaan, joka kääntyilee näköjään tyhjässä ilmassa roikkuen. Olisiko tämä arkiajattelun odotusten vastaista: eiväthän metallirenkaat normaalisti roiku ilmassa? Aivan niin, normaalisti ne eivät roiku, mutta meidän tapauksessamme renkaasta pitää luultavasti joku kiinni: magneettikenttä tai nerokkaasti piilotettu tukilanka. Tuskin kukaan, joka näkee myymälän ikkunassa keikistelevän metallirenkaan, rientää yliopistolle raportoimaan levitaatiotapausta. Tämäkään esimerkki ei ole hyvä: terve järki on ottanut tieteeltä sen verran palautetta, ettei se hätkähdä magneetin varassa leijuvaa metallinpalaa.
3. Oletetaan, että jossakin kirkossa oleva madonnankuva alkaa vuodattaa ”kyyneleitä”. Tässä tapauksessa monet ihmiset eivät puhuisi pelkästään paranormaalista ilmiöstä vaan ihmeestä. Mutta luulen, että tätäkin tapausta pidetään ihmeenä tai paranormaalina ilmiönä vain jos tiede ei löydä sille selitystä. Jos joku saa selville, että kyynelten synty on kemiallinen prosessi, joka saa alkunsa kirkossa vallitsevista olosuhteista, ihmetarina lopahtaa hyvin pian. Tarinan opetus on siinä, että terve järki on joustava: jos tieteellinen selitys tarjotaan, outoakaan ilmiötä ei enää tarvitse pitää paranormaalina.
Edellä sanotun perusteella olisin taipuvainen hyväksymään Brauden määritelmän paranormaalille ilmiölle. Skepsis-yhdistyksen jäsenistössä asiasta voi toki olla ja tuntuu olevankin erilaisia mielipiteitä.
Totesimme aikaisemmin, että P-kieltäjän kantaa ei voi tietää oikeaksi. Sama koskee ilmeisesti myös ihmeidenmyöntäjää. Jokin ilmiö voi olla ihme, mutta en tiedä, miten sen ihmeellisyys voitaisiin todistaa tai osoittaa edes todennäköiseksi. Emmehän me tiedä, mihin suuntaan tiede tulevaisuudessa kehittyy.
P-myöntäjä parka, eipä ole hänenkään asemansa helppo. Hänen pitäisi löytää hyvin dokumentoituja ilmiöitä, jotka ovat ristiriidassa arkiajattelun odotusten kanssa. Onko yhtään sellaista ilmiötä löydetty? Vaikka P-myöntäjä löytäisikin etsimänsä ilmiön, miten hän voisi osoittaa, että nykytiede ei pysty sitä selittämään? Itse asiassa monista nykyfysiikan teorioista on vaikea sanoa, mitä ne oikeastaan ennustavat tai selittävät. (Puhun tässä ennustamisesta ja selittämisestä erottamatta niitä, mikä on tieteenfilosofisesti ongelmallista. Ehkä selviämme kuitenkin tällä kertaa ilman kovin turmiollista sotkua.) On esimerkiksi sellainen modernin fysiikan teoria kuin kvanttiväridynamiikka, joka käyttelee hyvin raskasta matemaattista kalustoa. Olen kuullut, etteivät fyysikot tiedä, ennustaako se oikein elektronin massaa. Vielä muutama vuosikymmen sitten tuon massan laskeminen olisi vienyt tietokoneelta vuosikymmeneniä, mutta nyt (syksyllä 1987) sitä lasketaan uusimpien supertietokoneiden avulla. Pikapuoliin saamme ehkä tietää, onko teoria tässä kohden oikeassa. Kun tilanne on tällainen, voi olla, että jokin nykyfysiikan teoria selittää erinäisiä niin sanottuja paranormaaleja ilmiöitä. On vain vaikea löytää rahoittaja, joka olisi valmis ostamaan riittävästi tietokoneaikaa.
Ehkä tässä yhteydessä kannattaa käsitellä ilmiöryhmää, jossa monet ovat taipuvaisia näkemään jotakin paranormaalia, vaikka kyseessä ei ehkä ole mitään tieteellisesti selittämätöntä. Tällaisia ovat erilaiset merkilliset, tai kuten Carl Gustav Jung sanoi, synkronistiset yhteensattumat: ”Jotakin outoa siinä täytyy olla takana; ei sellaista muuten sattuisi.” Näitä merkillisiä yhteensattumia on monenlaisia ryhmiä, eikä niitä kannata tässä ryhtyä laajasti esittelemään. Hipaiskaamme kuitenkin näitä outoja sattumuksia hieman pinnalta:
1. On tapauksia, joissa tilastollisesti katsoen ei ole mitään merkillistä. Herra X ajattelee ystäväänsä neiti Y:tä, ja hetken kuluttua Y soittaakin. Telepatiaako? Sitä ei tarvitse olettaa, kun muistamme, että maailmassa on satoja miljoonia puhelimia, joilla sadat miljoonat ihmiset soittavat päivittäin toisilleen. Ihmeellistä olisi se, ettei X koskaan olisi tullut ajatelleeksi Y:tä ennen tämän soittoja.
2. On myös tapahtumia, joiden todennäköisyyttä ei voi lainkaan arvioida, koska ne ovat todennäköisesti uniikkeja, ainutkertaisia. Hyvä esimerkki sellaisesta on Jungin kertomus M. de Fortgibusta ja luumuvanukkaasta. Ranskalainen monsieur Deschamps oli poikana saanut luumuvanukasta de Fortgibulta Orleansissa. Kymmenen vuotta myöhemmin M. Deschamps pyysi pariisilaisessa ravintolasssa luumuvanukasta, mutta sai kuulla että ainoan luumuvanukkaan oli tilannut M. de Fortgibu. Vuosia myöhemmin M. Deschamps sai kutsun soiréehen, jossa tarjottiin luumuvanukasta. Sitä syödessään hän sanoi, ettei muuta puuttunut kuin M. de Fortgibu. Ja voilà – samassa ovi avautui ja sisään kompuroi seniliteetin viimeisiin vaiheisiin ehtinyt ukko, lukija arvannee kuka. M. de Fortgibu oli matkalla toiseen osoitteeseen, mutta olikin erehtynyt osoitteesta. Tästä tarinasta ei voi muuta sanoa, kuin että se on hupaisa kuriositeetti.
3. On tapahtumia, joita voi ajatella sijoitettavaksi joihinkin luonnollisiin luokkiin, jolloin niiden todennäköisyyttäkin voi ainakin periaatteessa arvioida. Tarkoitan sellaisia ilmiöitä kuin enneunet, ennakkoaavistukset, etiäiset ja niin sanotut kriisiapparitiot. Olettakaamme, että johtaja von W. on lähdössä tärkeään liikeneuvotteluun. Hän on saapunut ajoissa lentokentälle, mutta tunteekin äkkiä syvää masennusta ja vastahakoisuutta. Hän jää pois lentokoneesta. Myöhemmin kone joutuu onnettomuuteen, jossa kaikki matkustajat saavat surmansa. Johtaja von W. kertoo sitten lopun elämäänsä ihmeellisestä ”ennakkoaavistuksesta”, joka pelasti hänet. (Huomatkaapa, että tapauksen kuvauksessa mainittiin johtajan tunteneen ”syvää masennusta ja vastahakoisuutta”. Tarinaan ei sisältynyt mitään sellaista, että von W. olisi ennalta ajatellut koneen putoamista. Vastaavanlaisissa tarinoissa on usein sama puute.) On totta, että moni ihminen tuntee toisinaan ”selittämätöntä” vastahakoisuutta, jonka takia hän luopuu myöhemmin turmiolliseksi osoittautuneesta hankkeesta. Lento-onnettomuuksista meillä olisi luotettavia tilastojakin, ainakin joistakin maista. Olisi varsin mielenkiintoista, jos joku keräisi tilastoja ihmisten ennakkoaavistuksista ja katsoisi, miten ne sattuvat yksiin esimerkiksi onnettomuuksien kanssa.
Kun tehdään paranormaalien ilmiöiden taksonomiaa eli ryhmittelyä, jokainen säädyllinen parapsykologi muistaa tietysti huomauttaa, että on kysymys oletetuista (ostensible, alleged) ilmiöistä. Turhan toiston välttämiseksi tyydyn mainitsemaan asiasta vain tämän kerran. Lukija voi ajatuksissaan lisätä sanan ’oletettu’ seuraavan esityksen miltei joka kohtaan. Tässä esittämäni luettelo perustuu parapsykologisessa kirjallisuudessa yleisesti käytettyyn jaotteluun; okemaattiset ilmiöt sisältävä luokka on oma lisäykseni. Lista on suunnilleen sama kuin Tiede 2000 -lehden artikkelissa esitetty (Kivinen 1983). Väitetyistä paranormaaleista ilmiöistä on ESP:tä ja PK:ta, eritoten edellistä, pidetty respektaabeleimpina paranormaaleina ilmiöinä.
ESP (Extra-Sensory Perception), aistien ulkopuolinen havaitseminen, josta on viime aikoina käytetty myös entistä epäselvempää käsitettä psi-gamma. ESP sisältää seuraavat ilmiöryhmät:
PK eli psykokineesi, esineiden paranormaalit liikkeet. Tätä ilmiöryhmää on jostakin syystä kutsuttu myös nimellä psi-kappa.
Okemaattiset ilmiöt
Tässä lueteltujen ilmiöiden ulkopuolella on vielä joukko muita, kuten mediumistiset ilmiöt, jälleensyntyminen ja epätavalliset parantamismenetelmät.
On myös joitakin epätavallisia ilmiöitä, jotka luultavasti eivät ole paranormaaleja. Sellaisia ovat muun muassa hypnoosi- ja transsitilat, automaattikirjoitus, hehkuvilla hiilillä kävely ja Kirlian-valokuvaus. Entä ennustaminen, ufot ja taikavarpu – ovatko ne paranormaaleja ilmiöitä?
Ennustamisesta kai useimmat intelligentit parapsykologit sanoisivat, ettei ennusvälineissä kuten pelikorteissa, kahvinporoissa tai horoskoopeissa sinänsä ole mitään, mistä voisi päätellä yhtään mitään. Sen sijaan he voinevat olettaa, että ennustustoimitus saattaa laukaista ennustajassa ESP-kykyjä.
Jos taikavarpu tai heiluri toimii (tai ehkä pitäisi sanoa ”jos toimisi”), kyseessä olisi kai kryptestesian alaan kuuluva selvänäköisyys. Oletus, että jokin tuntematon voima vetää varpua tai liikuttaa heiluria on miltei liian lapsellinen edes kumottavaksi; vaikka sitkeässä sekin uskomus tuntuu istuvan.
Jos jotkin ufot olisivat muilta taivaankappaleilta tulleita avaruusaluksia, kysymyksessä ei olisi paranormaali ilmiö. Onhan muuallakin avaruudessa todennäköisesti elämää. Ufolaisten fysiikka voisi tietysti olla meidän tieteeseemme verrattuna niin edistynyttä, että sen soveltaminen saattaisi tuottaa ilmiöitä, jotka meidän silmissämme olisivat paranormaaleja. Jos taas ufot ovat joitakin maapallon ilmakehässä syntyviä harvinaisia, pallosalaman kaltaisia ilmiöitä, ne ovat paranormaaleja sen mukaan, pystyykö luonnontiede selittämään niiden synnyn vai ei. Jos vastaus on kielteinen, ne luokiteltaisiin ehkä parafysikaalisiksi ilmiöiksi, jotka olisivat laajempi käsite kuin psykokinesia. Brauden luokituksessa ne olisivat silloin kohdassa paranormaalit, ei-parapsykologiset ilmiöt. On vielä mahdollisuus, että jotkut ufot tulkittaisiin ”astraalitason” asukkaiden järjestämiksi ilmiöiksi. Silloin niitä voitaisiin nimittää kummitusten ja apparitioiden tavoin okemaattisiksi ilmiöiksi.
Taikavarvun yhteydessä puhutaan usein maasäteilystä. Sitä on maailmalla monta sorttia: Kiinassa lohikäärmesuonia, Englannissa ”Ley lines”, Suomessa muun muassa G-säteilyä. Jos jostakin niistä olisi näyttöä ja ilmiö osoittautuisi paranormaaliksi, se olisi kai luokiteltavissa parafysikaaliseksi. Samaa voitaneen sanoa metsänhoitaja Esko Jalkasen bioenergioista, joista mainitsin artikkelin alussa. Ne eivät ilmeisesti ole mitään tieteen tuntemia energian muotoja, joten ne on luokiteltava parafysiikan ilmiöiksi.
