Kuva 1. Joseph Banks Rhine käytti ESP-kokeissaan kollegansa, psykologi K. E. Zenerin suunnittelemia ”ESP-kortteja”. Zener oli mukana tekemässä Rhinen ensimmäisissä korttikokeita syksyllä 1930. Silloin vielä tulokset olivat negatiivisia.
Maailman parapsykologeille kerrottiin vuonna 1979 merkittävä uutinen. McDonnell-Douglas-lentokoneyhtiön hallituksen puheenjohtaja James S. McDonnell oli päättänyt lahjoittaa puoli miljoonaa dollaria parapsykologian professuurin perustamista varten. Lahjoituksen vastaanottajana oli St. Louisissa sijaitseva Washingtonin yliopisto.
Uutisen pani merkille myös yhdysvaltalainen taikuri James Randi. Hän oli pitkään pohtinut sitä, olisiko parapsykologien rahapula syy siihen, etteivät he saa kunnollisia ja kiistattomia tuloksia paranormaalien ilmiöiden olemassaolosta. Vai olisiko syy syvemmällä: parapsykologien uskossa yliluonnollisten ilmiöiden olemassaoloon, ja siitä johtuvissa heikoissa koejärjestelyissä? Randi ihmetteli myös, etteivät parapsykologit suostuneet ottamaan taikureita mukaan suunnittelemaan ja valvomaan kokeitaan. Saadakseen vastauksia epäilyksiinsä hän päätti panna McDonnellin uuden laboratorion ja vastavalitun professorin Peter R. Phillipsin koetukselle.
Phillipsin johdolla laboratorio otti ohjelmaansa niin sanotun psykokineettisen metallintaivutuksen eli PKMB:n tutkimisen. Koehenkilöiksi Phillips haki lapsia ja nuoria, joilla piti oleman poikkeuksellisia lusikantaivutuskykyjä. Randi itse ei voinut ikänsä ja maineensa takia päästä koehenkilöksi, joten hän pyysi kahta teini-ikäistä taikuria, Steve Shawta ja Michael Edwardsia vastaamaan Phillipsin ilmoitukseen. Hakijoita oli noin 300, ja kuinka ollakaan, Randin apurit valittiin tutkittaviksi ainoina todella lahjakkaina taivuttelijoina. Randin ”projekti alfa” oli alkanut.
Jo ennen kuin Shawn ja Edwardsin testaaminen alkoi, Randi lähetti Phillipsille kirjeen, jossa hän luetteli yksitoista yleisluontoista varoitusta koehenkilöiden epäluotettavuudesta. Hän pyysi myös päästä itse mukaan seuraamaan kokeiden tekoa.
Randin toivomuksia ei noteerattu. Nuoret taikurit lukivat Phillipsin hämmästykseksi toistensa ajatuksia, väänsivät lusikoita ja saivat aikaan muitakin ”psykokineettisiä” ilmiöitä. Kerta toisensa jälkeen he löysivät koejärjestelyistä riittävästi puutteita, jotta huiputus kävi mahdolliseksi. Aika ajoin he soittelivat Randille ja kysyivät neuvoja. Kolmikko oli tehnyt sopimuksen, että temput myönnetään silmänkäännöksi heti, jos Phillips sitä suoraan kysyy. Myös Randin osuus oli määrä paljastaa heti kun McDonnell-professorin epäilykset heräävät.
Phillips ei kuitenkaan tuntunut vaivaavan päätään sillä vaihtoehdolla, että hänen lahjakkaat koehenkilönsä olisivat taikureita. Hän jatkoi taikuripoikien testaamista kolmen vuoden ajan, ja vaikka Randi jatkoi varoitustensa lähettelyä, mitään oleellista muutosta McDonnellin laboratorion koejärjestelyissä ei tapahtunut. Tuona aikana Shawsta ja Edwardsista tuli julkkiksia parapsykologian harrastajien piirissä. Uri Geller oli monen harrastajan mielipahaksi todettu huijariksi, mutta nyt alalla oli vihdoinkin kiistattomia psi-kykyjä testattavana.
Phillipsiin tekivät vaikutuksen muun muassa kokeet, joissa alfa-pojat onnistuivat polttamaan sulakkeita näennäisesti paranormaalilla tavalla. Shaw ja Edwards saivat kokeiden aikana käsitellä sulakkeita vapaasti, ja sinetöidyssä muovirasiassa olevia sulakkeita he saivat jopa viedä kotiinsa. Shaw ja Edwards pääsivät käsittelemään koevälineitä muiden huomaamatta lähes kaikissa kokeissa. Randin mukaan tällainen leväperäisyys on parapsykologin pahimpia virheitä. Taikatemppuihin turvautuva koehenkilö on aina riippuvainen siitä, että hän pääsee sormeilemaan laitteita, vaihtamaan taivutettavia lusikoita, avaamaan sinettejä tai kurkistamaan kirjekuoriin. (Randi 1983)
Kun tieto alfa-poikien kyvyistä oli kiirinyt St. Louisista muualle Yhdysvaltoihin, he saivat kutsuja tutkimuslaitoksiin ja eräät parapsykologian harrastajat kävivät Phillipsin laboratoriossa vierailevina tutkijoina. Randi kertoo nuorten taikureiden tehneen syvän vaikutuksen ainakin kolmeen tutkijaan, jotka olivat jopa hyväuskoisempia kuin Phillips. Professori Otto S. Schmitt Minnesotan yliopistosta pyysi poikia vaikuttamaan psyykkisellä voimallaan digitaalikelloihin, joissa ei ollut lainkaan vääntönuppeja. Edwards ratkaisi ongelman salakuljettamalla yhden kelloista lounastunnilla itsepalvelubaariin ja lämmittämällä sitä hetken aikaa mikroaaltouunissa. Kellon nestekidenäyttö meni tietysti täysin sekaisin – professori Schmitt piti saavutusta ihmeellisenä osoituksena psyykkisten voimien olemassaolosta.
Vuoden 1982 lopulla alfa-poikien maine McDonnelin laboratorion ulkopuolella alkoi kasvaa liian suureksi, ja kolmikko päätti paljastaa tempauksensa. Tarina julkistettiin näyttävästi laajalevikkisessä Discover-lehdessä, ja sen vaikutukset olivat myrskyisiä sekä parapsykologien että skeptikkojen parissa. Randin menetelmän häikäilemättömyyttä arvosteltiin molemmilla puolilla; Marcello Truzzin kaltaiset pehmeämmän linjan skeptikot tuomitsivat hankkeen eettisin perustein ja jymäytetyt parapsykologit olivat tietysti poissa tolaltaan. Randi kertoo kuitenkin saaneensa ”oikeilta” parapsykologeilta myönteistä palautetta hankkeestaan. Erään alan harrastajan kirjeessä projekti alfaa luonnehdittiin ”tärkeäksi puhdistuspalvelukseksi”, ja monet parapsykologian tutkijat ilmoittivat Randille tiukentavansa vastaisuudessa kokeidensa valvontaa. (Randi 1983a, 1983b)
Oltiin projekti alfan eettisestä puolesta mitä mieltä tahansa, lienee selvää, että se toi lisävalaistusta parapsykologian ongelmaan: paranormaaleiksi väitetyt ilmiöt eivät ole toistuneet tiukasti valvotuissa kokeissa. Ala on yli satavuotias, mutta tutkimuksen paradoksi on, ettei tutkittujen ilmiöiden olemassaolosta vieläkään ole varmuutta. Väitteet kuuluisien meedioiden ja telepaatikkojen ”tieteellisesti todetuista” kyvyistä ovat toki useinkin vaikuttaneet luotettavilta ja saaneet osan tiedeyhteisöä kiinnostuneeksi. Monet näistä parapsykologian kuuluisuuksista ovat kuitenkin paljastuneet huijareiksi.
Samaan aikaan kun Randin kumppanit vetivät nenästä McDonnellin tutkijoita, suomalaiset saivat tutustua julkisuudessa tehokkaasti esillä olleeseen lääkäri Rauni-Leena Luukaseen. Luukanen – tai hänen kuolleista noussut isoäitinsä – oli kerännyt lukuisia tarinoita ruumiistapoistumisista ja kirjoittanut niistä kirjan Kuolemaa ei ole (1982). Luukanen antoi lukuisissa haastatteluissaan ymmärtää, että parapsykologian tutkimus on maailmalla tiedettä, ja Suomi oli jäämässä kehitysmaan asemaan tällä tieteen rintamalla.
Ruumiistapoistumisista ja muista nykytieteen ymmärryksen ulkopuolelle jäävistä kokemuksista ei pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että niiden kokija on mielisairas, Luukanen sanoi. Asian korjaamiseksi maahamme on saatava alan professuuri. Eikä kestänyt kauankaan, kun Luukasta ajettiin professoriksi adressien voimin. Korkeakoulut eivät kuitenkaan kiinnostuneet asiasta eikä rahoitusta löytynyt; kävi myös ilmi, että Suomea ei ainakaan välittömästi uhannut kehityksen kärryiltä putoaminen. Varsinaisia parapsykologian professoreita löytyi maailmasta vain yksi. Nykyisin lähimmät (ja ainoat) täysipäiväiset parapsykologian professorit ovat Robert Morris Edinburghissa Skotlannissa ja Martin Johnson Utrechtissa Hollannissa. Yhdysvalloissa parapsykologiaa harrastetaan muutamissa tutkimuslaitoksissa, muun muassa J.B. Rhinen perustamassa parapsykologian laitoksessa Durhamissa Pohjois-Carolinassa ja John F. Kennedy -yliopistossa Kaliforniassa. Johnson arvioi, että länsimaissa on yhteensä vain parikymmentä päätoimista parapsykologian tutkijaa. Parapsykologiaa harrastavien tutkijoiden tittelit ja oppiarvot eivät kerro paljonkaan alan akateemisesta arvostuksesta, kuten Luukanen ilmeisesti kuvitteli.
Monet saivat Luukasen kirjasta ja haastatteluista hyvän syyn pohdiskella parapsykologian väitteitä. Voiko ihminen todella lukea toisen ajatuksia? Voiko henki tai sielu irrota ruumiista? Voiko ihminen liikuttaa ajatuksen tai tahdon voimalla materiaalisia esineitä – kuten parapsykologian ahkera harrastaja Jarl Fahler omin silmin väitti Neuvostoliitossa nähneensä. Ja miten kävisi, kun Neuvostoliiton ”psyykkiset agentit” tuhoaisivat Yhdysvaltain sotilastietokoneita? Uri Gellerin ihmeellisten kykyjen salaisuus askarrutti monia, mutta todellinen elämän ja kuoleman kysymys oli, paraneeko syöpä henkiparantajan käsittelyssä.
Parapsykologian herättämiä kysymyksiä on esitetty kautta historian. Tieteen keinoin niihin on kuitenkin haettu vastauksia vain hieman yli sadan vuoden ajan. Maailman ensimmäinen parapsykologisten ilmiöiden tutkimusseura, Society for Psychical Research eli SPR, perustettiin vuonna 1882.
Tarkempi tutustuminen parapsykologian historiaan paljastaa yllättäviä asioita…
Tämän vuosisadan jokaisella vuosikymmenellä – ehkä 1920- ja 80-luvut poislukien – arvostetut tiedemiehet ja tutkijat ovat ilmoittaneet vihdoin saaneensa tuloksia, jotka vakuuttavat kriittisimmänkin epäilijän tieteelle tuntemattomien psyykkisten ilmiöiden olemassaolosta. Kerta toisensa jälkeen nämä julistukset ovat kuitenkin osoittautuneet ennenaikaisiksi.
Heti Society for Psychical Research -seuran syntymän jälkeen sen yhteyteen perustettiin komitea tutkimaan ajatustenlukua. Komitean puheenjohtajana oli fysiikan professori William Barret ja jäseninä koulutarkastaja Frederic Myers sekä paranormaalien ilmiöiden tutkija Edmund Guerney. Hieman myöhemmin ryhmään liittyi entinen armeijan upseeri Frank Podmore.
SPR:n ensimmäinen puheenjohtaja, Cambridgen yliopiston filosofian professori Henry Sidgwick esitteli komitean ensimmäisen raportin seuraavin sanoin:
Meidän on ajettava kriitikot tilanteeseen, jossa heidän on pakko joko hyväksyä nämä ilmiöt selittämättömiksi tai heidän on syytettävä tutkijoita valheista ja huijauksesta tai sokeudesta ja sellaisesta huolimattomuudesta, jota voi sanoa vain täydeksi idioottimaisuudeksi. Olen iloinen voidessani todeta, että sellainen tilanne on nyt saavutettu. Professori Barret esittää raporttinsa, jonka toivon olevan ensimmäinen pitkässä sarjassa yhtä vakuuttavia tuloksia. (Hansel 1980, s. 29)
Barretin raportti kertoi englantilaisen papin A. M. Creeryn viidestä tyttärestä, jotka yhdessä perheen palvelijan kanssa kerran toisensa jälkeen vakuuttivat tutkijat telepatian olemassaolosta. Kuusi vuotta myöhemmin he jäivät kiinni ja myönsivät huijanneensa tutkijoitaan merkkikielellä.
Ajatustenlukutyöryhmän toinen supertähti oli herra G. A. Smith. Yhdessä toimittaja Douglas Blackburnin kanssa hän kykeni hämmästyttäviin suorituksiin. Komitean jäsenet totesivat, että Smith pystyi silmät sidottuina lukemaan Blackburnille näytettyjä sanoja sekä piirtämään tämän näkemiä yksinkertaisia kuvia. SPR:n tutkijat vakuuttuivat ilmiön aitoudesta, jonka jälkeen Smith ja Blackburn otettiin tutkimusryhmän jäseniksi. SPR julkaisi menestyksellisiä koetuloksia kymmenen vuotta. Smith jätti työnsä tieteen parissa 1892, jonka jälkeen telepaattiset ilmiöt katosivat. Smithin tekemisistä ei kuulunut juuri mitään ennen vuotta 1911, jolloin Blackburn kirjoitti Daily News -sanomalehdessä seuraavaa:
Lähes kolmen vuosikymmenen ajan minun ja herra G.A. Smithin telepatiakokeita on pidetty luotettavimpina todisteina ajatuksensiirrosta. – – Nyt olen tutkimusryhmän ainoa elossa oleva jäsen, eikä kenellekään enää voi aiheutua vahinkoa, mutta sen sijaan totuus hyötyy. Ilmoitankin sekä katumusta että tyydytystä tuntien, että kaikki kokeet olivat huijausta. Kaikki sai alkunsa kahden nuoren miehen rehellisestä pyrkimyksestä osoittaa, kuinka helppoa on huiputtaa tieteellisesti ajattelevia ja koulutettuja ihmisiä, jotka etsivät todisteita todeksi uskomalleen teorialle. – – Satojen testienkään jälkeen en ole tavannut ihmistä, joka kykenisi edes kymmenen minuuttia kokeen jälkeen kuvailemaan käyttäytymistäni kokeen aikana. Otan esimerkiksi taitavien ja kokeneiden tutkijoiden, Myersin ja Guerneyn raportin eräästä kokeestamme. He ilmoittavat, että koehenkilöt eivät kertaakaan edes hipaisseet toisiaan. Itse asiassa kosketin Smithiä kahdeksan kertaa – se olikin välttämätöntä tuolloin käyttämämme koodin vuoksi. – – Lopuksi pyydän ajattelevia ihmisiä pohtimaan seuraavaa kysymystä: jos kaksi nuorta miestä pystyy viikon harjoituksella harhauttamaan kokeneita tutkijoita vaativimmissakin näiden herrojen järjestämissä kokeissa, niin miten voivat tutkijat vastaisuudessa selvitä paremmin niiden kanssa, joilla on ollut useampia vuosia aikaa harjoitella temppujaan?
SPR tutki alkuvuosinaan myös kuuluisan meedion, lukutaidottoman italialaistytön Eusapia Palladinon, hämmästyttäviä kykyjä. Eusapian meedioistunnoissa aineellistui esineitä kuin tyhjästä, henget kiskoivat osallistujia takinliepeistä, kitarat rämisivät ja trumpetit törähtelivät. Joskus joku osanottajista sai suukon poskelleen. SPR:n puheenjohtajana tuolloin toiminut fysiologi Charles Richet ilmoitti tutkimusten osoittaneen, että osa Palladino-ilmiöistä ei voinut olla huijausta. Samaan tulokseen tuli liverpoolilainen fysiikan professori Sir Oliver Lodge, joka myös aikanaan johti SPR:ää. Ranskalaiset tutkijat, muun muassa fyysikot Pierre ja Marie Curie sekä filosofi Henri Bergson, havaitsivat Palladinon istunnoissa huijauksen merkkejä, mutta toisia ilmiöitä he eivät kyenneet selvittämään. Vuonna 1908 kolme SPR:n jäsentä tutki Eusapian kykyjä Napolissa, ja tytön maine kasvoi huomattavasti tutkijoiden todettua kyvyt aidoiksi.
Palladino matkusti 1910-luvun lopulla Yhdysvaltoihin suuren julkisuuden saattelemana. Hän osallistui lehdistötilaisuuksiin, ja useat tieteentekijät istuivat seuraamassa hänen esityksiään. Eusapian epäonneksi amerikkalaiset ammattitaikurit hermostuivat hänen temppuihinsa. Taikurien käsittelyssä kävikin ilmi, ettei Palladino saanut aikaan minkäänlaisia paranormaaleja tapahtumia.
Vähin äänin Palladino joutui palaamaan Italiaan. Parapsykologian tutkimuksen ensimmäiset vuosikymmenet olivat tuoneet julkisuuteen paljon innostusta, ja joukon pettymyksiä. Epäsuhdan seurauksena parapsykologia menetti 1920-luvulla ainakin osan sillä aiemmin mahdollisesti olleesta arvovallasta.
Tilanne muuttui kun nuori chicagolainen kasvitieteilijä Joseph B. Rhine ja hänen vaimonsa innostuivat tutkimaan paranormaaleja ilmiöitä. Rhinen ensimmäinen telepatiaa käsittelevä julkaisu kertoi Lady-nimisestä hevosesta, joka pystyi lukemaan ajatuksia. Parapsykologian varsinainen nousu alkoi kuitenkin vasta 1934, jolloin ilmestyi Rhinen kirja Extra-Sensory Perception. Siinä kerrottiin yhdysvaltalaisessa Duken yliopistossa tehdyistä kokeista, joissa koehenkilöt olivat menestyksellisesti arvanneet niin sanottujen Zener-korttien kuvioita. Rhine raportoi huolellisesti koetuloksensa, jotka näyttivät osoittavan kiistatta, tilastollisella varmuudella, että ihmisellä on paranormaaleja kykyjä.
Rhinen tekemät kokeet vaikuttivat tieteellisemmiltä kuin mikään aiempi parapsykologinen tutkimus. Vielä vuosisadan alkupuolella parapsykologia noudatti aikansa psykologian tapaan kuvailevaa tutkimusta. Tutkijat keräsivät kertomuksia ja luotettavien silminnäkijöiden todistuksia. Luotettavia silminnäkijöitä olivat etenkin papit, upseerit ja tunnetut herrasmiehet.
Rhinen kirjoittaessa kuuluisaa kirjaansa ajat olivat kuitenkin muuttumassa. Psykologian lisäksi myös kaikki muut tieteenlajit alkoivat sanojen sijasta arvostaa numeroita ja selkeitä mittaustuloksia. Psykologiassa valta-aseman saanut behaviorismi lopetti keskustelun sellaisista hengen ja sielun ominaisuuksista, joita ei pystytty laboratoriossa mittaamaan. Tieteen filosofiassa vakiintui puolestaan loogisen empirismin nimellä kulkenut ajatussuunta, jonka ideaalitiede oli sekoitus 1600-luvun mekaniikkaa ja 1900-luvun alun logiikkaa. Se määritteli epätieteelliseksi ja jopa olemattomaksi kaiken, mikä ei vaikuttanut laboratoriokokeiden tuloksiin. Näiden nuoruutensa kukoistuksessa olleiden uusien ajatustapojen ytimeen osui Joseph Rhine, joka täytti kaikki objektiivisen tieteen kriteerit parapsykologian tutkimuksissaan.
Rhinen tutkimukset herättivät tietysti valtavaa huomiota, ja monet tiedemiehet muuttivat käsityksiään paranormaalien ilmiöiden olemassaolosta. Muiden muassa Albert Einstein tutustui Rhinen työhön. Hän ilmoitti kuitenkin epäilevänsä tutkimusten tuloksia, koska eräät niistä sotivat kaikkia tieteen oletuksia vastaan. Keskustelu Rhinen tutkimuksista jatkui pitkään, eikä se ole oikeastaan vieläkään päättynyt. Vielä 1985 ilmestyneessä Brian Inglisin toimittamassa hakuteoksessa The Paranormal Rhine esiintyy yhtenä alan sankareista, mikä tietenkin kohtuullista onkin.
Parapsykologisiin ilmiöihin uskovat eivät yleensä muistele puutteita, joita Rhinen kriitikot hänen töistään löysivät. Rhine itse otti vaarin arvostelijoiden huomautuksista ja tiukensi kokeidensa valvontaa. Seurauksena oli, että onnistuneiden koehenkilöiden määrä väheni vähenemistään. Vuosina 1938–39 esitetyn kritiikin jälkeen heitä ei enää löytynyt ollenkaan. Monet paranormaalien ilmiöiden harrastajat ovat sittemmin vakuuttuneet, että juuri tämä on yksi parapsykologian kiinnostavimmista löydöistä: ilmiöt katoavat niitä tieteellisesti tarkkailtaessa. Parapsykologian harrastajat kutsuvat ilmiötä nimellä ”ujousefekti”.
Englantilaisella matemaatikolla S. G. Soalilla oli Euroopassa samantapainen asema kuin Rhinella Yhdysvalloissa. Soal työskenteli Lontoon yliopistossa, ja tavattuaan erään tunnetun englantilaisen meedion 1922 hän kiinnostui paranormaalien ilmiöiden tutkimisesta. Soal teki 1930-luvulla lukuisia perusteellisia testejä, joissa hän yritti toistaa Rhinen saamia tuloksia. Se ei kuitenkaan onnistunut. Hänen mielestään ainakaan Englannista ei näyttänyt löytyvän ketään, jolla olisi ollut yliaistillisia eli ESP-kykyjä.
Vuoden 1939 lopulla Soalin käsitys kuitenkin yllättäen muuttui. Kollegansa Whately Caringtonin kehotuksesta hän kävi uudelleen läpi tutkimusaineistonsa ja totesi, että kahden koehenkilön tuloksissa olikin selviä osoituksia paranormaaleista kyvyistä. Nämä koehenkilöt eivät tosin pystyneet mitenkään poikkeuksellisesti arvaamaan sitä Zener-korttia, johon telepaattista viestiä lähettävä toinen koehenkilö keskittyi. Sen sijaan heillä näytti olevan hämmästyttävä kyky arvata pakan seuraava tai edellinen kortti. Tätä ennaltanäkemistä tai viivästynyttä ajatustenlukua alettiin kutsua siirtymäefektiksi.
Valokuvaaja Basil Shackleton oli toinen onnistuneista koehenkilöistä. Hän osallistui Soalin järjestämään perusteelliseen koesarjaan. Yhteistyössä SPR:n kanssa Soal aloitti 1941 kahden vuoden tutkimuksen, jonka tarkoituksena oli saada ehdottoman varmoja tuloksia paranormaalien eli psi-ilmiöiden olemassaolosta.
Tulokset olivat vakuuttavia. Kokeisiin osallistunut Cambridgen yliopiston professori C. D. Broad kuvaili niitä näin: ”Tohtori Soalin saavutukset ovat erinomaisia. Varotoimet, joilla tarkoituksellinen huijaus ja alitajuinen tiedonvälitys on estetty, ovat ehdottoman pitäviä.” Yalen yliopiston biologian professori G. Evelyn Hutchinson sanoi, että ”nämä kokeet näyttävät olevan parempia kuin mitkään aiemmat”. (Hansel 1980).
Kokeiden loputtua Shackleton menetti ESP-kykynsä, mutta Soalin työ hyväksyttiin erinomaiseksi näytöksi psi-ilmiöistä. Hänen kokeensa olivat tärkeä kivi parapsykologian perustuksessa kolmenkymmenen vuoden ajan. Vasta 1978 parapsykologian tutkija Betty Markwick osoitti eräiden arvostelijoiden epäilyt tosiksi: hänen tutkimuksensa paljastivat selvästi, että Soal oli väärentänyt kokeidensa tuloksia lisäämällä sopivia numeroita vastauslomakkeisiinsa. (Markwick 1978)
Soalin maineen menetys myönnetään nykyisin myös psi-ilmiöiden kannattajien joukoissa. Inglisin mukaan on epäselvää, väärensikö Soal tuloksiaan tietoisesti, ”vai oliko hänellä joitakin muita motiiveja”. Usein kiusallisissa tapauksissa on helppo ajatella, että koetulosten syynä on valtoimenaan kepposia tekevä piilotajunta, epärehellisen tietoisuuden sijasta. Samasta henkilöstä kuitenkin on kysymys.
Rhine ja Soal ovat sittemmin saaneet paljon seuraa. Vuonna 1974 Rhinen Parapsykologian instituutissa Pohjois-Carolinassa työskennellyt tohtori Walter J. Levy jäi verekseltään kiinni koetulosten väärentämisestä. Levyn paljastuminen petkuttajaksi oli suuri pettymys Rhinelle, joka oli ilmeisesti toivonut hänestä instituuttinsa seuraavaa johtajaa. Vuonna 1981 jäi kiinni eurooppalaisen parapsykologian voimahahmona pidetty Utrechtin yliopiston professori Wilhelm H. C. Tenhaeff. Hän oli väärentänyt asiakirjoja, jotka koskivat kuuluisan selvänäkijän Gerard Croisetin lausuntoa erään tuhopolttojutun tutkimuksissa. Tenhaeffin itse laatima ”poliisin kuulustelupöytäkirja” antoi sellaisen vaikutelman, että Croiset olisi arvannut syyllisen henkilöllisyyden uskomattoman tarkasti.
Hämmästyttävän monet niistä parapsykologian tutkijoista, jotka eivät ole saaneet vaikuttavia tuloksia laboratorioissaan, ovat päätyneet väärentämään tuloksiaan. Tieteellistä tarkkuutta ja objektiivista havainnointia eivät ole helpottaneet myöskään koehenkilöt. Lupaavaa menestystä on useimmiten seurannut koehenkilön paljastuminen ammattitaikuriksi tai amatöörihuijariksi. Suomessa tunnetuista ”superpsyykikoista” tämän kohtalon ovat kokeneet muun muassa Israelissa taikurina aloittanut Uri Geller, venäläinen Nina Kulagina ja amerikkalainen Ted Serios. Myös projekti alfan pojat voidaan tavallaan laskea tähän ryhmään kuuluviksi.
Parapsykologian nykyistä tutkimusta voi seurata esimerkiksi Britannian perinteikkään SPR:n julkaisujen avulla. Esimerkiksi huhtikuussa 1988 ilmestyneessä Journal of the Society for Psychical Research -lehdessä on ensimmäisenä artikkelina Susan Blackmoren kirjoitus, joka alkaa sanoilla ”Psychical research has failed”, eli parapsykologinen tutkimus on epäonnistunut. Blackmoren viesti on, että niin sanottuun psi-hypoteesiin perustuvat tutkimukset ovat sadan vuoden aikana osoittautuneet hedelmättömäksi ja parapsykologien olisi uskallettava muotoilla hypoteesejaan sen oletuksen pohjalta, että tietoisuus on täysin riippuvainen aivoista. Blackmore on päätynyt tälle kannalle omien, kymmenen vuotta kestäneiden parapsykologisten tutkimustensa jälkeen. Hän on myöntänyt sortuneensa samaan virheeseen kuin monet edeltäjänsä eli väärien kysymysten tekemiseen. Hän on myös turhautunut siihen, ettei parapsykologian tutkimuskohdetta ole vieläkään pystytty määrittelemään muuten kuin negaation kautta: se etsii edelleenkin sellaisia oletettuja ilmiöitä, joita muut tieteet eivät tunne.
Tutkimusalueemme ei ole koskaan pystynyt määrittelemään tutkimuskohdettaan, muuten kuin kielteisesti. Me emme ole saaneet kriitikkoja vakuuttuneiksi, että meillä olisi vahvistettuja ilmiöitä, joita kannattaa tutkia. Olemme toki kehittäneet joukon menetelmiä ja koejärjestelyjä, mutta meillä ei vieläkään ole käyttökelpoista teoriaa selittämään näitä oletettuja ilmiöitä. Emmekä pysty tuottamaan tai valvomaan niitä millään keinoilla. Mutta ehkä vielä paremmin voimme arvioida alan menestystä katsomalla millaisia kysymyksiä se on asettanut – ja silloin tästä lyhyestä tarkastelustamme nousee esiin yksi asia: Kyselemme yhä samoja kysymyksiä kuin sata vuotta sitten. Eikä meillä vieläkään ole vastauksia. (Blackmore 1988)
Näistä Blackmoren sanoista huolimatta SPR:n journaalissa on myös sellaisia artikkeleja, joissa psi-hypoteesia käytetään. Esimerkiksi herra nimeltä Alok Saklani on tutkinut Himalajan shamaanien kykyä vauhdittaa henkiparannusvoimillaan siementen itämistä. Tulokset eivät ole tilastollisesti merkitseviä – mitään näyttöä psi-hypoteesin puolesta ei löydy ainakaan tästä SPR:n lehdestä, joka muuten on juoksevalta numeroltaan 811.
Blackmore ei ole negatiivisista tutkimustuloksistaan huolimatta liittynyt niihin, jotka väittävät ettei mitään psi-ilmiöitä edes voi olla olemassa. Hän painottaa sitä, että muutamissa tutkimuksissa on näköjään saavutettu positiivisia tuloksia. Hänen mielestään Carl Sargent, Charles Honorton, Helmut Schmidt ja Robert Jahn ovat parapsykologeja, joiden työn huitaiseminen syrjään pelkällä epäuskoisella asenteella on itsepetosta. ”En väitä, etteivätkö nämäkin tulokset joskus tulevaisuudessa joutuisi alistumaan jollekin tavanomaiselle selitykselle; ne hyvinkin voivat. Mutta juuri nyt sellaista selitystä ei ole.” (Blackmore 1987)
Blackmoren epäröinti lienee selitettävissä sillä, että parapsykologian kokeet ovat nykyisin hyvin monimutkaisia. Niiden arvosteleminen ja virheiden löytäminen vaatisi usein sekä sähkömiehen, tietokoneohjelmoijan että tilastotieteilijän koulutuksen. Voimmekin tässä vain katsoa lyhyesti, mihin Blackmoren mainitsemien sankarien maine perustuu.
Charles Honorton on Yhdysvaltain parapsykologisen tutkimusseuran entinen puheenjohtaja, joka on kehittänyt niin sanottua ganzfeld-koetta. Siinä koehenkilön silmät peitetään ensin valkeilla puolipalloilla ja hänen korviinsa johdetaan kuulokkeista tasaista suhinaa. Tämän seurauksena koehenkilön aistit menevät yleensä sekaisin, ja hänen aivonsa alkavat tuottaa mielikuvia tyhjiön täytteeksi. Honorton ja eräät muut parapsykologit ovat sitä mieltä, että ganzfeld-tilassa koehenkilöiden psi-kykyjä kuten telepatiaa on helpompi saada esiin. Viime vuosikymmenellä tehtyjen Honortonin ensimmäisten ganzfeld-kokeiden synnyttämä innostus on kuitenkin 1980-luvulla jonkin verran hiipunut, koska hänen koejärjestelyissään on voitu osoittaa puutteita. Myös niin sanotun tutkijaefektin, eli voimakkaan uskon tulosten positiivisuuteen, on sanottu vaikuttaneen Honortonin tuloksiin. Oregonin yliopiston psykologian professori Ray Hyman on käynyt Honortonin kanssa pitkää keskustelua ganzfeld-tutkimusten puutteista ja tulosten tilastollisesta tulkinnasta. (Hyman 1985, Björkhem & Johnson 1986)
Myös Cambridgen yliopistossa työskennellyt Carl Sargent on niittänyt mainetta ganzfeld-tutkijana. Hän on yksi niistä parapsykologian tohtoreista, jotka ovat suurelle yleisölle suunnatuilla kirjoillaan vahvistaneet kadunmiesten käsityksiä siitä, että telepatia on runsaasti tutkittu ja siten myös tunnustettu ilmiö. Walesin yliopiston psykologian professori C. E. M. Hansel on tutkinut Sargentin ja hänen Cambridgen kollegojensa telepatiakokeiden järjestelyjä ja todennut niissä selviä puutteita. Erityisesti Sargentin tulkinnat ganzfeld-koehenkilöiden puheista ovat Hanselin mukaan olleet mielivaltaisia. (Eysenck & Sargent 1983, Hansel 1985)
Saksalaissyntyinen fysiikan tohtori Helmut Schmidt on monien mielestä Blackmoren mainitsemista tutkijoista varteenotettavin. Hänen 1960-luvun lopulla rakentamansa satunnaislukugeneraattori on ollut mallina monille psi-kykyjen testauslaitteille. Sen ideana on käyttää radioaktiivista strontiumhippua satunnaisuuden lähteenä: Kun laitteeseen kytketty geigerlaskija havaitsee ytimen hajoamisen, se pysäyttää nopeavauhtisen värähtelijän johonkin neljästä kohdasta. Kukin värähtelijän pysähdysasento sytyttää yhden neljästä lampusta kojeen kannessa. Koehenkilön tehtävänä on joko arvata etukäteen, mikä lamppu milloinkin syttyy, tai vaikuttaa kojeeseen ajatuksen voimalla siten, että jokin lampuista syttyisikin useammin kuin todennäköisyyden edellyttämällä joka neljännellä yrityksellä. Schmidt onkin saanut vuodesta 1969 lähtien julkaistuissa tutkimuksissaan tuloksia, jotka näyttävät kiistattomasti osoittavan ennaltatietämisen eli prekognition tai psykokinesian olemassaolon. (Eysenck & Sargent 1983)
Schmidtin tutkimukset ovat kuitenkin joutuneet outoon valoon, koska hän ei ole suostunut luovuttamaan niiden raakamateriaalia skeptikkojen tutkittavaksi. Martin Gardner ei ole ainoa, joka rohkenee asettaa Schmidtin tulokset kyseenalaisiksi tämän tyylivirheen takia. Hän muistuttaa Marcello Truzzin huomautuksesta, jonka mukaan ”poikkeukselliset väitteet vaativat tuekseen poikkeuksellisia todisteita” (Gardner 1988). Tilastomatematiikalla saadaan mitättömistäkin koejärjestelyiden puutteista merkittäviltä tuntuvia virhetuloksia.
Blackmoren viimeinen suosikki on Robert Jahn, Princetonin yliopiston insinööritieteiden dekaani, joka on myös tehnyt paljon ESP-kokeita satunnaislukugeneraattoreilla. Hänen kantansa psin olemassaoloon on varovainen. Hänen suhtautumisensa muistuttaa sanontaa, jonka mukaan lohi on niin arvokas kala, että sitä kannattaa pyytää vaikka ei saisikaan:
Parapsykologisten ilmiöiden kenttää voisi verrata laajaan, sumun peittämään suohon, jossa kerrotaan asustavan ällistyttävä kokoelma kummallisia olentoja, kaikki vieraita meidän normaaleille aisteillemme ja päättelykyvyllemme. – – Väitetään, että jotkut niistä ilmestyvät näkyville odottamatta, syöksähtäen sameasta syvyydestä hetkeksi auringonvaloon ihmisten nähtäväksi, hävitäkseen taas ennen kuin järjestelmällisiä mittauksia niiden ominaisuuksista voidaan tehdä. Joidenkin olioiden sanotaan olevan houkuteltavissa toistettavampaan ja valvotumpaan käytökseen, mutta siihen houkutteluun sanotaan tarvittavan erityisiä kykyjä tai pitkää harjoittelua. – – Kun kaikki todisteet on siivilöity, vain muutamia oikeita olentoja näyttää jääneen kiinni – – ja nämäkin ovat paljastuneet niin käsittämättömiksi ja valoherkiksi, että ne eivät oikein kykene vakuuttamaan. Tavoite on silti yhä houkutteleva, joten etsintä jatkuu. (Jahn 1982)
Jahn itse on kertonut saaneensa pieniä kaloja – hänen koehenkilönsä ovat saavuttaneet satunnaislukugeneraattorin avulla tehdyissä psykokinesiakokeissa joitakin tilastollisesti merkitseviä tuloksia. Kokeiden kriitikot ovat kuitenkin jälleen kerran epäilleet koejärjestelyjä.
Onko tästä kaikesta pääteltävä, että parapsykologiassa on aina kysymys joko vilpittömien tutkijoiden itsepetoksesta tai vilpillisistä koehenkilöistä, jotka petkuttavat herkkäuskoisia tutkijoita. Mitä ”tiede” sanoo näistä yliaistillisista ilmiöistä? Kuten edellä kävi ilmi, maailmalla sentään tutkitaan parapsykologisia ilmiöitä myös niin, että tieteen tavanomaiset vaatimukset täytetään.
Nykyisin käytettävissä olevien tutkimustulosten perusteella on syytä olettaa, ettei parapsykologien etsimiä psi-ilmiöitä ole olemassa. Ihminen ei kykene sulattamaan metallia ajatuksensa voimalla, kulkemaan henkiruumiissaan kiviseinän läpi, lukemaan toisen ihmisen ajatuksia kuin kirjaa tai ennustamaan ensi viikon lottotuloksia. Ainoa luotettava tulos alan tutkimuksissa näyttää edelleenkin olevan ilmiöiden katoaminen, kun valvontaa tiukennetaan.
Toinen merkittävä havainto on, että kaikilla ihmisillä, tieteentekijät mukaanlukien, on suuri määrä jokapäiväisessä elämässä vaikuttavia uskomuksia, joiden perusta on samantapaisessa maagisessa ajattelussa, mistä parapsykologiset ilmiötkin ammentavat uskottavuutensa. Myös tiede on rakennettava uskomusten päälle, eikä se koskaan voi olla muuta kuin inhimillisen ajattelun pintakerrosta. Kun kysytään, onko parapsykologisia ilmiöitä olemassa, vastauksena on vain yksi sana. Jos sen sijaan kysytään, miksi parapsykologiset ilmiöt tuntuvat meistä niin kovin tärkeiltä, vastaus voi tuoda valaistusta sekä inhimillisen kulttuurin historiaan että nykytilaan.
Mitä tarkemmin parapsykologian historiaan tutustuu, sitä selvemmin tunkevat näkyviin tutkimuksen motiivit. Usein, ja lähes aina kun lupaavia tuloksia löytyy, tutkijalla on selvä kulttuuritaustastaan tai henkilöhistoriastaan johtuva tarve saada tieteellisiä todisteita uskolleen. Tekniikan järkyttämässä maailmassa ei pelkkä usko riitä. Sille on oltava tieteellisiä todisteita. Jopa Raamattuun kirjaimellisesti uskovat fundamentalistit tarvitsevat uskonsa ja markkinointinsa tueksi niin sanottua ”tieteellistä kreationismia”.
Parapsykologian tutkimus on vain harvoin ”avarakatseisuuden” tai ”ennakkoluulottomuuden” tulosta. Silti juuri niiden puutteesta parapsykologian kannattajat syyttävät kriitikkoja ja skeptikkoja. Useimmat parapsykologian harrastajat pitävät hyvän ja oikean tieteen kriteerinä tai tunnusmerkkinä tavanomaiseen mutta naiviin tapaan vaikeasti määriteltävää ”objektiivisuutta”. Häviäjäksi oletetaan näillä säännöillä se, joka ei neutraalisti ja objektiivisesti analysoi olemassaolevia tosiasioita. Monilta tieteen puolustajilta ja parapsykologian kriitikoilta jää kuitenkin huomaamatta, että yksinkertaisten tosiasioiden perusteella ei parapsykologiaa voi erottaa muista tieteistä. Sadan vuoden kuluessa Society for Psychical Research on saanut jäsenikseen muun muassa kuusi nobelistia ja kahdeksan Englannin tiedeakatemian puheenjohtajaa. Kohtuudella voi väittää, että monet parapsykologiaa ja tiedettä ohjaavista motiiveista ovat samoja. Motiivit eivät ole tosiasioita, mutta ne vaikuttavat tosiasioiden tulkintaan – mistä yksituumaisesti järkyttyvät sekä useimmat parapsykologit että tieteen filosofit.
Edinburghin yliopiston professorin John Beloffin (1977) mukaan ”ei vieläkään ole toistettavaa koetta, jonka perusteella pätevä tutkija voisi itse todeta näiden ilmiöiden olemassaolon”. Samaa mieltä Beloffin kanssa on parapsykologian professori, ruotsalaissyntyinen Martin Johnson. (Haastatellessani Johnsonia vuonna 1983 hän arveli kiistattomia tuloksia löydettävän aikaisintaan ensi vuosituhannella.) Tunnetun alan tutkijan Adrian Parkerin (1978) mielestä parapsykologian kriisi johtuu siitä, että vain harvat tulokset näyttävät olevan riippumattomia kokeen suorittajasta. Tähän viittaa myös se, että Euroopan toinen parapsykologian professori, Edinburghin yliopiston Robert Morris, ei ole ainakaan kahden ensimmäisen toimintavuotensa aikana saanut julki todisteita psi-ilmiöiden puolesta. Morris onkin melko selväpiirteinen skeptikko.
Englantilainen fyysikko ja matemaatikko John Taylor puhui pitkään parapsykologian puolesta. Hän kertoi aloittaneensa tutkimukset ESP:stä, koska hän uskoi löytävänsä jotakin. ”Näytti olevan niin paljon niin monien luotettavien ihmisten esittämiä todisteita – eivät kai ne voineet olla perättömiä. Mutta perättömiksi ne ovat osoittautuneet”, Taylor kirjoitti 1980.
Suomessa kävi 1980-luvun alkupuolella ilmi, että täkäläiset parapsykologian harrastajat eivät tieteeseen vetoamisestaan huolimatta ainakaan itse viitsineet tehdä tiedettä. He eivät juurikaan tarkistaneet väitteidensä todenperäisyyttä. Kun Rauni-Leena Luukasen kirjaa markkinoitiin, parapsykologian kannattajat puhuivat Nina Kulaginasta, Ted Seriosista, Gerard Croisetista ja jopa Uri Gelleristä, vaikka kuka tahansa olisi voinut löytää selitykset heidän tempuilleen alan kirjallisuudesta (esim. Grattan-Guinness 1982, Hansel 1980, Randi 1975 ja 1980, Kaye 1975).
Kriittistä tai parapsykologiaan epäilevästi suhtautuvaa kirjallisuutta ei ole Suomessa julkaistu. Maailmallakin se jää ainakin myyntiluvuissa täysin okkultistisen ja mystiikkaa käsittelevän kirjallisuuden varjoon. Kun esimerkiksi yhdysvaltalaiset psykologit David Marks ja Richard Kammann yrittivät julkaista tutkimuksensa parapsykologian taustasta, yli 30 kustantajaa hylkäsi käsikirjoituksen. Yleisin peruste Marksin ja Kammannin mukaan oli, että kirjan pelättiin pienentävän parapsykologisten kirjojen erinomaisia myyntilukuja. Amerikkalainen pieni kustantaja Prometheus Books on harvinaislaatuinen poikkeus; se kustantaa runsaasti kriittistä ja skeptistä kirjallisuutta rajatieteistä. On tavallaan hyvin ymmärrettävää, että suomalaiset parapsykologian asiantuntijat ovat toistuvasti viitanneet kokeisiin, jotka on todettu epäonnistuneiksi jo kymmeniä vuosia sitten. Asiallista tietoa ei yksinkertaisesti ole helppo saada.
Julkisuudessa viitataan silloin tällöin muun muassa fysiikan nobelistin Brian Josephsonin julistukseen, jonka mukaan ”maailma on fysiikalle ehkä äärimmäisen tärkeiden löytöjen äärellä; on löydetty uusi energian muoto”. Lukijan on tuollaisten sitaattien perusteella vaikea mennä epäilemään parapsykologian asemaa vakavasti otettavana tieteenä varsinkaan, jos lainauksen alkuperää ei selvitetä. Josephsonin optimismi näet johtui hänen innostuksestaan englantilaisen lusikantaivuttajan Matthew Manningin paranormaaleihin kykyihin, jotka tosin salaperäisesti katosivat valvotuissa olosuhteissa.
Samaan tapaan Suomessa kuulee yhä väitettävän, että jotkut Neuvostoliitossa tehdyt kokeet olisivat todistaneet psi-ilmiöiden olemassaolon. Neuvostoliittolaiset tutkijat ovat kuitenkin ilmoittaneet, että muun muassa kuuluisat telepatiakokeet Moskovan ja Novosibirskin sekä Moskovan ja Leningradin välillä ovat mielikuvituksen tuotetta (Zinchenko et al. 1978). Toisaalta Komsomolskaja Pravda -lehti on väittänyt, että Apollo 14 -lennolla saatiin selviä todisteita ESP:stä. Amerikkalaisten itsensä mukaan tulokset sen sijaan olivat negatiivisia.
Ilmeisesti huomattava osa ”maailmalla tutkitaan vakavasti” -tyyppisistä kertomuksista perustuu väärinkäsityksiin ja siihen, että tosiasioiden tarkistaminen voi olla hyvin vaikeaa. Lähes jokainen amerikkalainen tiesi kylmän sodan aikana ja tietää yhä vieläkin, että venäläisillä on tutkimuksen alla paranormaaleihin ilmiöihin perustuvia sodankäyntimenetelmiä. Vuonna 1988 julkaistun tutkimuksen mukaan noin joka toinen yhdysvaltalainen ei kuitenkaan tiedä, missä sijaitsevat Persianlahti ja Nicaragua tai mihin maanosaan kuuluu Englanti. Samoin venäläisten on helppo uskoa, että amerikkalaiset tieteentekijät ovat todistaneet paranormaalien ilmiöiden olemassaolon laboratorioissaan. Ilman erityistä epäkohteliaisuutta tai pahantahtoisuutta voi todeta sen subjektiivisesti hämmästyttävän selvän havainnon, että suomalaisille parapsykologian harrastajille puolestaan vieraskielisten kirjojen lukeminen näyttää olevan työn takana. Monet Suomen parapsykologisen tutkimusseuran jäsenet näyttävät elävän käännöskirjallisuuden ja lennokkaiden esitelmöitsijöiden varassa. Filosofit ovat vuosituhansia pohtineet, mitä me voimme maailmasta tietää; ympärilleen katsomalla voi todeta, ettei sillä taida paljon olla väliä.
Lähes kaikille ihmisille on tapahtunut jotakin selittämätöntä. Näitä niin sanottuja spontaaneja kokemuksia eivät kuitenkaan parapsykologian tutkijat erityisesti arvosta. Useimmat parapsykologit ovat sitä mieltä, että yli 90 prosenttia tällaisista kokemuksista voidaan selittää normaalin psykologian ja fysiologian keinoin. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että ihmisten muisti- ja mielikuvat ihmeellisistä kokemuksistaan ovat yleensä pahasti virheellisiä. Se ei suinkaan johdu epärehellisyydestä vaan siitä, että ihmisillä on voimakas taipumus muistaa ja kokea asioita valikoiden. Ihminen ei löydä totuuksia vaan luo niitä.
