Kuva 1. Santa Anan ufokuva. Kuvan fotometriset tutkimukset ovat osoittaneet,
että kysymyksessä on ilmeisesti lähellä oleva pienikokoinen esine.
Ufot (Unidentified Flying Objects, tunnistamattomat lentävät esineet) tuovat useimpien mieleen vierailta planeetoilta lentävillä lautasilla saapuneet pienet vihreät miehet. Tällöin kuitenkin sekoitetaan kaksi toisistaan riippumatonta asiaa: kummastusta aiheuttaneet valoilmiöt ja maapallon ulkopuolisten älyllisten olentojen mahdollisuus.
Ufojen tutkimisen tekee epätavallisen vaikeaksi se, ettei tutkija koskaan pääse tutkimaan itse ufoja. Hänen tutkimusaineistonaan ovat ufoja havainneiden henkilöiden kertomukset, joiden tarkkuutta ja luotettavuutta on vaikea tarkistaa. Astrologian väitteiden paikkansapitävyyttä voimme sentään testata tieteellisillä menetelmillä, mutta ufoista esitettyjen väitteiden testaaminen onkin jo lähes mahdotonta. Emme saa ufoja ilmestymään haluamallamme paikalla ja hetkellä, eikä niitä myöskään kannata lähteä tieten tahtoen etsimään niiden harvinaislaatuisuuden vuoksi.
Nykyisessä muodossaan ufoilmiön voidaan katsoa alkaneen kesäkuun 24. päivänä vuonna 1947, kun Washingtonissa pienkoneella lennolla ollut Kenneth Arnold havaitsi Rainier-vuoren lähellä joukon kiekkomaisia lentäviä esineitä. Arnold kuvaili niiden liikkumista samanlaiseksi kuin vedenpinnasta pomppivan lautasen. Tiedotusvälineet ryhtyivätkin välittömästi kutsumaan omituisia kohteita lentäviksi lautasiksi.
Havaintoja tunnistamattomista lentävistä esineistä alkoi kertyä hyvää vauhtia, ja vuonna 1947 USA:n ilmavoimille oli kertynyt jo 156 havaintoraporttia. Tapahtumat sattuivat kylmän sodan aikakaudella, joten oli luonnollinen ajatus yhdistää ne vihollisvaltion sotilaallisiin kokeisiin. Mistään avaruusolennoista ei tuolloin vielä puhuttu.
Vuonna 1950 ilmestyi True-lehdessä Donald Keyhoen artikkeli Flying Saucers are Real, jossa hän esitti, että ufot ovat peräisin maapallon ulkopuolelta. Vastaavia ajatuksia on voinut esiintyä jo aikaisemminkin, mutta Keyhoen artikkelin jälkeen ufot leimautuivat lopullisesti pienten vihreiden miesten kulkuneuvoiksi.
Yhä hurjempia tarinoita alkoi ilmaantua: Vuonna 1955 ilmestyi George Adamskin kirja Inside the Space Ships, jossa hän kuvasi matkojaan lentävien lautasten kyydissä. Kirjassa oli myös kuvia lentävistä lautasista. Alkuperäisen tekstin Adamski oli tarkoittanut tieteisromaaniksi, mutta huomasi sitten, että markkinat olivat paljon paremmat, kun kertomus tarjoiltiin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvana tositarinana.
Kirjan uudesta versiosta kertoo lehtimies Frank Edwards (joka tosin itsekin suhtautui totuuteen niin sanoaksemme vapaamielisesti) vuonna 1967 ilmestyneessä kirjassaan varsin värikkäästi:
Uudistetussa muodossaan kirja kertoi tarinan, jossa George oli retkeilemässä Etelä-Kalifornian autiomaassa, kun hän tapasi partioaluksen, josta astui upea kultaisiin haalareihin pukeutunut nainen. Tämä puhui hänelle kielellä, jota hän ei ymmärtänyt, joten keskustelua jatkaakseen heidän piti turvautua telepatiaan, tai johonkin sentapaiseen. Valmistautuessaan lähtemään nainen taputteli pienellä saappaallaan viestin hiekkaan. George tajusi, että nainen halusi hänen säilyttävän sanoman (se oli suunnattoman tärkeä), ja kun hänellä sattui olemaan tasku täynnä märkää kipsiä (jota hän ilmeisesti aina piti mukana erämaaretkillään), hän teki jalanjäljestä kipsivaloksen.
Lukuisista kirjaa koristavista kuvista eräitä ei ole voitu kuvata väitetyllä tavalla. Loput olivat kömpelösti simuloituja, kuten ilmavoimat asian kohteliaasti ilmaisi.
Mutta minulle viimeinen pisara oli kuva Adamskin partioaluksesta, jossa hän muka teki matkan Venukseen ja takaisin. Kirjassa oleva kuva oli otettu joko päivänä, jolloin paistoi kolme aurinkoa – tai kysymyksessä oli pieni esine, jota valaisi kolme valonheitintä. Kahdeksan vuoden kärsivällisen etsiskelyn jälkeen tulin lopulta siihen tulokseen, että avaruusalus oli pölynimurin kansi, vuosimallia 1937.
Alkuaikojen virallinen ufotutkimus keskittyi ymmärrettävistä syistä lähinnä kysymykseen, ovatko ufot uhkana Yhdysvaltojen turvallisuudelle. Vuonna 1953 CIA organisoi viiden tutkijan muodostaman ryhmän, jota johti kosmologian ja suhteellisuusteorian tutkijana tunnettu H. P. Robertson. Muut jäsenet olivat Samuel Goudsmit, Luis Alvarez, Lloyd Berkner ja Thornton Page. Tämä ns. Robertsonin paneeli päätyi raportissaan tulokseen, että ufot eivät ole fyysinen uhka kansalliselle turvallisuudelle. Liiallinen julkisuus on kuitenkin haitallista, sillä vihollisvaltio voisi käyttää ufojen aiheuttamaa kohua hyväkseen tiedotuskanavien tukkimiseen kriittisellä hetkellä. Siksi paneeli suosittelikin ufojen ympärille syntyneen mystiikan hälventämistä mm. opettamalla ihmisiä paremmin tunnistamaan luonnollisten syiden aiheuttamia valoilmiöitä.
Vuosina 1952–69 Yhdysvaltain ilmavoimien Blue Book -projekti keräsi yli 13000 uforaporttia. Ilmavoimien mielenkiinto loppui sen jälkeen, koska ufot ilmeisestikään eivät vaarantaneet Yhdysvaltojen turvallisuutta.
Vuonna 1966 aloitti toimintansa Coloradon yliopistossa fyysikko Edward Condonin johtama komitea. Sen loppuraportti ilmestyi vuonna 1968. Condonin raporttia on arvosteltu ankarasti, ja osittain syystäkin. Raportti on kuitenkin hyödyllistä luettavaa jokaiselle ufohavainnoista kiinnostuneelle, sillä se sisältää hyvin suuren määrä tietoa erilaisista mahdollisia havaintoja aiheuttavista ilmiöistä, havaintofysiologiasta jne.
Condonin raportti päätyy tulokseen, että ufotutkimus ei ole tuottanut mitään uutta tietoa toistaiseksi tuntemattomista ilmiöistä ja on siis tieteellisesti hedelmätöntä.
Jotta voisimme tutkia ufoilmiötä jotenkin tieteellisesti, on meidän ensin määriteltävä täsmällisesti, mitä ufolla oikein tarkoitetaan. Alun perin J. Allen Hynekin antama määritelmä on varsin käyttökelpoinen:
Ufo on epätavallisella käyttäytymisellään tai ulkonäöllään huomiota herättänyt ilmiö, jolle havaitsijat tai asiantuntijat eivät pysty antamaan luonnollista selitystä.
Oleellista on, ettei asiantuntijoiden suorittama tutkimuskaan tuo asiaan selvyyttä; ei riitä, että ilmiö jää havaitsijalle arvoitukseksi. Jos ufolle löytyy luonnollinen selitys, se lakkaa olemasta ufo ja muuttuu ifoksi (ifo = Identified Flying Object).
Edellisen määritelmän mielessä ufoja epäilemättä on olemassa. Erityisesti on kuitenkin korostettava, ettemme tässä ota kantaa siihen, mitä ufot todella ovat; ne ovat vain jotakin, mitä ei ole pystytty selittämään.
Ufohavaintoja voidaan edelleen luokitella eri tavoin. Kirjallisuudessa käytetään usein seuraavaa luokittelua, joka myös on peräisin Hynekiltä:
NL (Nocturnal lights): Yövalot, pimeän aikaan havaittuja valoilmiöitä.
DD (Daylight disks): Päiväkiekot, valoisan aikaan havaittuja kohteita, joille usein on luonteenomaista kiekkomainen muoto.
RV (Radar-visual): Samanaikaiset tutka- ja näköhavainnot.
CE I (Close encounters of the first kind): Ensimmäisen lajin lähituntumat; nämä voisivat muuten kuulua mihin tahansa edellisistä luokista, mutta havaitsija on ilmoittanut myös kohteen etäisyyden. Ufolla ei ole ollut mitään fyysisiä vaikutuksia.
CE II (Close encounters of the second kind): Toisen lajin lähituntumat; nämä ovat lähituntumia, joihin liittyy fyysisiä vaikutuksia. Tällaisia voivat olla jäljet maassa, erilaisissa laitteissa esiintyneet toimintahäiriöt, päänsärky jne.
CE III (Close encounters of the third kind): Kolmannen lajin lähituntumat, joissa havaitsija on nähnyt ufon yhteydessä olentoja. Näitä olentoja kutsutaan yleensä humanoideiksi (ihmisenkaltaisiksi). Kolmannen lajin lähituntumiin kuuluvat myös abduktiot eli sieppaukset, joissa henkilö kertoo ufon siepanneen hänet mukaansa ja palauttaneensa hänet vähän myöhemmin.
Vaikka useimmat havainnot luontevasti sijoittuvatkin näihin luokkiin, voimme kuitenkin kritisoida luokittelua siitä, ettei se aivan täytä tieteelliselle luokittelulle asetettavia vaatimuksia. Se ei ole täysin kattava: mihin pitäisi sijoittaa päivällä havaittu pistemäinen, mutta oudosti käyttäytyvä valo? Voidaan myös kysyä, onko samaan luokkaan kuuluvilla ilmiöillä muitakin yhtäläisyyksiä, jotka lisäksi erottaisivat sen muista luokista. Ellei näin ole, ei luokittelu anna meille mitään uutta, hyödyllistä informaatiota.
Ufotutkimuksen pahin ongelma on se, ettei ufotutkija voi tutkia ufoja itseään, vaan ainoastaan muiden kertomuksia niistä.
Ufotutkijoiden joukossa näyttää olevan kaksi leiriä: toiset yrittävät todistaa, ettei koko ilmiötä ole olemassa, ja toiset ovat vakuuttuneita, että kyseessä todella ovat vieraiden sivilisaatioiden vierailut. Kumpaakin lähestymistapaa vaivaa tieteelliselle tutkimukselle vahingollinen ennakkoasenne. Objektiivinen tutkimus edellyttää, ettei tutkijalla ole mitään ennakkoasennetta tutkimansa ilmiön luonteesta.
Ufotutkijan ensimmäinen tehtävä on erotella tavallisimpien luonnonilmiöiden aiheuttamat havainnot. Tämä edellyttää jonkin verran ainakin tähtitieteen, ilmakehän fysiikan ja valo-opin tuntemusta. Erinomaisia lähteitä tässä suhteessa ovat Kyröläinen, Teerikorpi (1980), Hendry (1979), Minnaert (1987) sekä Condon (1968). Tunnistettuja kohteita ei kuitenkaan saa heittää menemään, sillä ne muodostavat tärkeän vertailuaineiston. Ensimmäinen kysymys nimittäin on, onko ifo- ja ufohavaintojen välillä jokin oleellinen ero.
Tarkastelemme tässä tarkemmin Hendryn ufotutkimusta (Hendry 1979), joka vaikuttaa hyvin asialliselta ja perusteelliselta. Allan Hendry toimi tutkijana amerikkalaisessa ufotutkimusjärjestössä Center for UFO Studies (CUFOS), ja hänelle kertyi runsaan vuoden aikana kaikkiaan 1307 raporttia. Niistä 36 hylättiin ristiriitaisten tai muuten ongelmallisten tietojen vuoksi; kaikki muut tutkittiin yksityiskohtaisesti. Varsinaisten tutkimustulosten lisäksi Hendryn kirjassa käsitellään myös laajasti erilaisia ufotutkimuksessa käytettäviä menetelmiä ja niiden luotettavuutta.
Hendryn tutkimuksen mukaan muutamat tavanomaiset kohteet aiheuttivat suurimman osan havainnoista.
Yövalot (NL) muodostavat aineiston valtaosan, kaikkiaan 1103 tapausta. Näistä pystyttiin selvittämään 1024. Tavallisimpia uforaporttien aiheuttajia olivat tähdet ja planeetat (360 tapausta), mainoslentokoneet (230), muut lentokoneet (196), meteorit ja avaruusromu (113). Lentokoneiden suuren osuuden selittävät Yhdysvalloissa yleiset öisin lentävät koneet, jotka hinaavat perässään lamppujen muodostamaa mainoskylttiä. Harvinaisempia kohteita olivat satelliitit, erilaiset ilmapallot, Kuu, valonheittimet, ohjusten laukaisut, maassa olevat valot, valoammukset, linnut, leijat, pilvet, halot, heijastukset ja tuulessa lentelevät roskat.
Yövalojen suuri osuus kaikista havainnoista on helppo ymmärtää: pimeässä kohteita on paljon vaikeampi tunnistaa kuin kirkkaassa päivänvalossa. Sen sijaan tähtien ja planeettojen suuri osuus tuntuu hieman erikoiselta. Tulos kertonee jotain siitä, kuinka huonosti nykyajan ihminen tuntee tähtitaivasta. Useissa tapauksissa, joissa havaitsija on kertonut ufon seuranneen häntä pitkiä matkoja, kohde on osoittautunut tähdeksi tai planeetaksi. Tällainen vaikutelma syntyy hyvin helposti katsottaessa jotakin erittäin kaukana olevaa kohdetta. Kun seuraavan kerran liikut ulkona kirkkaana yönä, valitse taivaalta jokin kirkas tähti ja seuraa sen käyttäytymistä. Menetpä minne tahansa, tähti näkyy aina vain samassa suunnassa, ikään kuin se seuraisi sinua.
Toiseksi suurimpaan ryhmään, päiväkiekkoihin (DD), luokiteltiin vain 89 havaintoa. Näistä ifoiksi selvitettiin 71 tapausta. Tavallisimpia aiheuttajia olivat sääpallot (35 tapausta) ja lentokoneet (22). Muutamassa tapauksessa kysymyksessä olivat meteorit, Venus, pilvet jne.
Tutka/näköhavaintoja (RV) oli vain 5 kappaletta, ja ne kaikki osoittautuivat ifoiksi, joita eivät kuitenkaan aiheuttaneet tavanomaiset tutkassa näkyvät kohteet, kuten lentokoneet. Saattaisi tuntua, että tutkan vahvistamaa näköhavaintoa voisi pitää erityisen luotettavana, mutta kokemus osoittaa toisin. Tutkassa näkyy aina erilaisten häiriöiden aiheuttamaa kohinaa. Näköhavainnon kanssa yhteensopivan tutkakaiun löytäminen ei yleensä ole kovin vaikeaa.
Ensimmäisen lajin lähituntumat (CE I) ovat pääasiassa yövaloja, mutta havaitsija on lisäksi ilmoittanut kohteen etäisyyden. Kaikkiaan 42 tapauksesta 33 osoittautui ifoiksi. Suurimpana syyllisenä olivat mainoslentokoneet (20), tähdet (6), muut lentokoneet ja helikopterit (3). Nämä osoittavat, kuinka huonosti ihminen pystyy arvioimaan etäisyyksiä. Ihmisen stereoskooppinen näkökyky yltää vain muutaman kymmenen metrin etäisyydelle. Kauempana olevan kohteen etäisyyden määrittäminen vaatii tietoa kohteen koosta tai jotain muuta kokemukseen perustuvaa tietoa. Vaikeudet korostuvat, jos kysymyksessä on pimeällä näkyvä valopiste. Uforaporteissa esiintyviin etäisyysarvioihin onkin syytä suhtautua erittäin epäluuloisesti.
Toisen lajin lähituntumista (CE II) saatiin 25 raporttia, joista 23 selvitettiin. Taaskin tavanomaisimpia aiheuttajia olivat tähdet (9 tapausta). Mukana olivat myös lentokoneet, meteorit, Kuu jne. Kuinka oikein on mahdollista, että tähdeksi osoittautuneen kohteen on havaittu aiheuttaneen esimerkiksi häiriöitä televisiokuvaan? Kysymyksessä on yksinkertaisesti kaksi täysin riippumatonta tapahtumaa, jotka vain sattuvat tapahtumaan samaan aikaan. Tämän samanaikaisuuden vuoksi havaitsija helposti kuvittelee, että niillä on jokin syy-seuraussuhde. Vaikka yhden tällaisen samanaikaisen tapahtumaparin todennäköisyys onkin pieni, todennäköisyys sille, että joku jossakin maailmassa havaitsee jonkin tämäntyyppisen tapahtuman, on jo hyvin iso.
Joissakin CE II -tapauksista esiintyy objektiivisesti todettuja fyysisiä jälkiä. Tyypillisiä aiheuttajia ovat eräät sienilajit, jotka kasvavat hitaasti laajenevina kehinä.
Kaikkein eksoottisimpia ufohavaintoja ovat kolmannen lajin lähituntumat (CE III). Niitä Hendryn tutkimukseen mahtui 7 kappaletta, joista 2 ifoja. Toisen aiheuttaja oli Venus, toisen mainoslentokone.
Kun kaikki ifot on aineistosta seulottu pois, jää jäljelle noin 10 prosenttia havainnoista (taulukko 1). Ufoiksi luokitelluista tapauksista on osa vielä tavalla tai toisella ongelmallisia. Taulukossa 1 on ufot vielä jaettu neljään luokkaan. Lähes ifoiksi luokitellut tapaukset eroavat ifoista vain jonkin ylimääräisen poikkeavan piirteen vuoksi. Ongelmallisissa uforaporteissa esiintyy asioita, jotka heikentävät niiden luotettavuutta. Kaksi viimeistä luokkaa sisältävät hyvät ja parhaat ja siis kaikkein ”aidoimmat” ufotapaukset.
Suureen havaintomäärään mahtuu monta tapausta, joita ei todellakaan pystytä selittämään. Miten näihin Hynekin määritelmän mielessä todellisiin ufoihin pitäisi suhtautua?
| kaikkiaan | IFO | UFO | lähes IFO | ongelmallinen | hyvä | paras | |
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| NL | 1103 | 1024 | 79 | 15 | 30 | 20 | 14 |
| DD | 89 | 71 | 18 | 3 | 9 | 2 | 4 |
| RV | 5 | 5 | – | – | – | – | – |
| CE I | 42 | 33 | 9 | – | 5 | 2 | 2 |
| CE II | 25 | 23 | 2 | – | 1 | 1 | – |
| CE III | 7 | 2 | 5 | – | 5 | – | – |
| yht. | 1271 | 1158 | 113 | 18 | 50 | 25 | 20 |
Muutamat huolella tehdyt – sellaiset kuin Hendryn – ufotutkimukset opettavat meille jotakin, vaikka ne eivät ehkä annakaan vastausta juuri niihin kysymyksiin, joista suuri yleisö on eniten kiinnostunut. Jäljellehän jää joukko eriskummallisia havaintokertomuksia, joiden kuvaamat ilmiöt ovat ”aitoja” ufoja ja siis jo määritelmänsä mukaan selvittämättömiä. Esitän seuraavassa joukon huomioita ja ajatuksia ufotutkimuksen tuloksista.
Useaan kertaan on jo mainittu ufotutkimuksen vakavin ongelma eli se, ettei tutkija koskaan voi tutkia itse ilmiötä. Varsin proosallisten selitysten paljastuminen hyvinkin värikkäiden kertomusten takaa osoittaa selvästi, että jopa ammattinsa vuoksi pätevinä havaitsijoina pidettävät ihmiset voivat olla hyvin epäluotettavia kuvaillessaan nopeita, yllättäviä tapahtumia, varsinkin jos niihin liittyy havaitsijalle tuntemattomia kohteita. Kohteiden etäisyyden ja korkeuden ja ilmiön kestoajan arvioissa esiintyy usein suuria virheitä. Osittain havaintokertomukset voivat olla hyvinkin tarkkoja, osittain erittäin epäluotettavia. On vaikea erottaa, mikä havainnossa on totta ja mikä kuviteltua. Kuva 2 on hyvä esimerkki inhimillisen havaitsijan epäluotettavuudesta. Kuva esittää havaitsijoiden tekemiä piirroksia kohteista, jotka kaikki on varmuudella tunnistettu yöllisiksi mainoslentokoneiksi.
Haluaisin tässä viitata Matti Häyryn artikkeliin ihmeiden kokemisesta. ”Aito” ufohavainto voi olla verrattavissa ihmeeseen, kokemukseen, joka havaitsijalleen on täysin todellinen, mutta jossa objektiivinen ilmiö on hyvin erilainen kuin havaitsijan siitä saama subjektiivinen elämys. Tämä ei silti tarkoita että havaitsija olisi millään tavoin mielenvikainen; hän on vain keskimääräistä herkempi suggestioille.
Tahallisia huijauksia lienee suhteellisen vähän, mutta niiden osuus näyttää kasvavan sitä suuremmaksi, mitä eksoottisemmiksi kertomukset käyvät. Mielikuvituksellisimmat kertomukset, erityisesti abduktiotapaukset, ovat tyypillisesti peräisin harvaanasutuilta seuduilta tai ovat muuten vaikeasti tarkistettavia.
Abduktiokertomuksien todenperäisyyttä on yritetty todistaa mm. hypnoosilla ja valheenpaljastuslaitteilla. Näiden luotettavuus on kuitenkin kyseenalaista. Hypnoosi ei estä ihmistä valehtelemasta, ja toisaalta hypnotisoija voi sopivalla johdattelulla saada potilaansa eläytymään hyvinkin mielikuvituksellisiin seikkailuihin. Hypnoosin epäluotettavuus on tullut esille mm. aikaisempaa elämää koskevissa regressiokokeissa (esim. Venn 1988) sekä Reima Kampmanin suorittamissa aikoinaan niin suosittuja sivupersoonallisuuksia kriittisesti käsitelleissä tutkimuksissa (Kampman 1973).
Kuuluisin abduktio lienee vuodelta 1963 peräisin oleva Betty ja Barney Hillin tapaus. Tapausta tutkineen psykiatri Ben Simonin mukaan Hillit ilmeisestikin olivat nähneet kirkkaan valoilmiön, joka oli pelästyttänyt heidät (Klass 1981). Barney Hill oli ollut hyvin pelästynyt kuvaillessaan valoilmiötä hypnoosissa. Sen sijaan kertoessaan heidät avaruusalukseen vieneistä olennoista Hillit olivat vaikuttaneet rentoutuneilta. Simonin mielestä matka avaruusaluksessa onkin mielikuvituksen tuotetta.
Ufoista on liikkeellä runsaasti valokuvia. Valokuvaan uskotaan helpommin kuin sanalliseen kertomukseen. Ufokuvia on kuitenkin äärimmäisen helppo tuottaa; kuka tahansa valokuvausta ja pimiössä puuhailua harrastanut pystyy helposti valmistamaan ”uskottavia” ufokuvia. Valokuvien todistusarvo onkin yleensä vähäinen.
Uutisvälineet antavat mielellään tilaa ufohavainnoille (samoin kuin kaikille muillekin huomiotaherättäville jutuille; totuudella nyt ei aina ole niin väliä). Paljon haluttomammin ne julkaisevat myöhempien tutkimusten antamia tavanomaisia selityksiä (vrt. Matti Virtasen artikkeli). Näin ne edistävät eksoottisten selitysten suosiota.
Jos ufo- ja ifohavaintojen välillä olisi edes jokin selvästi osoitettava ero, tämä saattaisi tukea käsitystä, että ufoissa on kysymys jostakin uudesta ilmiöstä. Tilastollisissa tutkimuksissa havaintojen tekijöistä ja havainto-olosuhteista ei kuitenkaan ole löydetty mitään oleellisia eroja.
Selvittämättä jääneillä havainnoilla on suuria eroja. Havaintojen määrän kasvu ei siksi lisää minkään erityisen ilmiön uskottavuutta. Jos tällaisilla havainnoilla olisi yksikin selvästi erottuva yhteinen piirre, uusien havaintojen todistusvoima uuden ilmiön puolesta olisi paljon suurempi. On melko varmaa, että ufohavainnoille ei edes ole olemassa yhtenäistä selitystä, vaan niiden aiheuttajana on hajanainen joukko erilaisia ilmiöitä.
Juuri ET (extraterrestrial) -hypoteesi tekee ufoista niin kiinnostavia kohteita. Elämän yleisyydestä maailmankaikkeudessa voidaan vain spekuloida, sillä yhden ainoan tapauksen avulla ei mitään todennäköisyyksiä voi laskea. Luonnollisena jatkona kopernikaaniselle ajattelutavalle voimme kuitenkin olettaa, ettei ihminen ole erityisasemassa, vaan maailmankaikkeudessa on suuri määrä sivilisaatioita.
On sitten kokonaan toinen asia, ovatko nämä sivilisaatiot jo ottaneet meihin yhteyttä. On tietenkin mahdotonta todistaa, että yhteydenottoja ei ole tapahtunut. Mutta muistakaamme ne alussa mainitut puukko ja puntari – jos haluamme pitäytyä erittäin epätodennäköiseen ja ylimääräisiä hypoteeseja edellyttävään selitykseen, sille on oltava poikkeuksellisen hyvät perustelut.
Tarkastellaanpa muutamia tyypillisiä väitteitä, joita ufo-olentoja tavanneet kontaktihenkilöt usein esittävät.
Jos avaruudesta tänne saapunut vierailija haluaisi todistaa ihmiskunnalle olemassaolonsa, hänen tarvitsisi vain parkkeerata lautasensa Kauppatorille. Miksi hän kuitenkin näyttäytyy vain salavihkaa ja vain niille, jotka jo ennestään ovat vannoutuneita ulkoavaruushypoteesin kannattajia? Tyypillinen vastaus tähän on, että vierailijat eivät halua tulla havaituiksi, koska he ovat täällä vain tarkkailemassa ihmiskuntaa. Joidenkin mielestä taas maapallon sivilisaatio ei ole vielä riittävän korkealla tasolla ottaakseen heidät vastaan – ilmeisesti nämä kontaktihenkilöt ovat sitten paljon meitä tavallisia mötiäisiä sivistyneempiä. Joka tapauksessa nämä samat kontaktihenkilöt tekevät kovasti töitä saadakseen kaikki muutkin uskomaan vierailijoiden olemassaoloon. Tässä meillä on mielenkiintoinen ristiriita.
Ufojen kanssa kosketuksissa olleet ihmiset kertovat myös mielellään, että niillä on tärkeä sanoma kerrottavana ihmiskunnalle. Loppujen lopuksi tämä sanoma kuitenkin rajoittuu johonkin sellaiseen latteuteen kuin ”eläkää rauhassa ja lopettakaa sodat” tai ”lakatkaa tuhoamasta luontoa”. Ihan hyviä ajatuksia, mutta eihän niiden keksimiseen mitään maapallon ulkopuolista älyä tarvita, eikä juuri paljon mitään muutakaan. Jos ufopilotti kertoisi edes yhden ainoan sellaisen varmennettavissa olevan tosiasian, jota ihmiskunta ei ennestään tiedä, ufokertomuksen uskottavuus kasvaisi huimaavasti.
Jos siis tapaat maapallon ulkopuolelta tulleen kaverin, jonka sivilisaatio on meitä tuhansia vuosia edellä, pyydä häntä, kuten Carl Sagan ehdottaa, vaikkapa todistamaan Goldbachin konjektuuri; se sanoo, että mikä tahansa parillinen kokonaisluku voidaan aina esittää kahden alkuluvun summana (esimerkiksi 4=1+3, 10=3+7, 12=5+7, 100=3+97 jne.). Hänen pitäisi siis joko 1) todistaa tuo väite oikeaksi, 2) antaa vastaesimerkki eli sellainen parillinen luku, joka ei ole kahden alkuluvun summa, tai 3) osoittaa, että väite on riippumaton muista lukuteorian aksioomista. Ja mikäli tämä tehtävä on sitä ennen jo ehditty ratkaista, löytyy lukuteoriasta kyllä muita vastaavia helposti esitettävissä olevia ongelmia. Jos taas lukuteoria ei satu kuulumaan kaverin harrastuksiin, niin toki hän voi kertoa jotakin muuta, mitä ihmiskunta ei vielä tiedä.
Tähtitieteilijästä tai fyysikosta on usein hyötyä ufotutkijalle, sillä hän tuntee monia ilmiöitä, jotka aiheuttavat suurimman osan havainnoista. Fysiologit ja psykologit voivat kertoa, kuinka epäluotettavia havaintovälineitä ihmisen aistit ovat, ja siten auttaa selvittämään monien havaintojen kummallisia piirteitä. Mutta voivatko nämä tutkijat saada vastapalvelukseksi jotain hyötyä ufotutkimuksesta?
Luonnontieteilijä haluaisi pitää maailmankaikkeuden mahdollisimman yksinkertaisena. Uusia ilmiöitä ja luonnonlakeja ei keksitä vain keksimisen ilosta, vaan vasta kun vanhat eivät enää pysty selittämään havaittua todellisuutta.
On toki mahdollista, että osassa ufoista on kysymys uusista luonnonilmiöistä, mutta todistusaineisto on aivan liian epämääräinen, jotta sen pohjalta kannattaisi ryhtyä tekemään laajamittaista tutkimusta. Todennäköisemmin kysymys on harvinaisista, mutta luonnollisista ilmiöistä. Esimerkiksi teoreettisesti on ennustettu koko joukko hyvin harvinaisissa olosuhteissa esiintyviä haloja, joita ei ole vielä koskaan havaittu. Samoin pallosalama on ilmiö, jolle ei toistaiseksi ole löydetty mitään yleisesti hyväksyttyä selitystä, vaikka teorioita on lukemattomia.
Luonnontieteilijä kokee siis ufotutkimuksen jokseenkin hyödyttömäksi. Jonkin verran iloa ufoista voisi olla yhteiskuntatieteilijälle, joka haluaa selvittää, miten ja miksi ufokultti on syntynyt ja saavuttanut nykyisen laajuuden. Sen historia ja leviäminen tunnetaan hyvin, joten sitä olisi suhteellisen helppo tutkia. Tutkimus voisi ehkä kertoa meille jotakin siitä, mikä saa meidät mukisematta nielemään mitä uskomattomimpia tarinoita.
