Kuva 1. Antroposofisen ajattelun mukaan ihmisellä on neljä ”olemuspuolta”,
eläimillä kolme, kasveilla kaksi ja elottomilla olioilla vain yksi.
Puhdasoppisen koululääketieteen edustajat ovat aika ajoin tunteneet asiakseen taistella sellaisia parantamisen muotoja vastaan, joiden toimintaperiaatteita ei ole osattu selittää ajan tieteelle ominaisella tavalla. Kysymys ei ole aina ollut kokeellisia menetelmiä käyttävän nykyaikaisen tieteen puolustuksesta maagista tai myyttistä ajattelua vastaan, koska myös yleisesti hyväksyttyjä myyttejä on käytetty vaihtoehtojen kumoamiseen. Esimerkiksi Erik Lencqvistin kuvaus kansanparantamisesta vuodelta 1782 nojautuu kielteisyydessään voimakkaasti vallalla olleeseen uskonnolliseen näkemykseen. Hän kirjoitti seuraavasti:
Kristinuskon häpeäksi Jumalan sanan päivänvalossakin on niin mielettömiä ihmisiä, että hyljeksien Jumalaa ja hänen sanaansa ja järjestystään turvautuvat ihmisiin, joista he eivät tiedä, ovatko he mustia vai valkeita ja onko heillä apunaan Jumala vai Paholainen. Jos joku auttaa näitä houkkia tavanomaisin ja luonnollisin apukeinoin siis lääketieteen keinoin, hän saa siitä harvoin kiitosta. Mutta jos joku on sattumalta – sillä heidän taitonsa eivät ole muuta kuin petosta – tuntenut saaneensa noidilta apua, näitä tietämättömyyden veljiä ylistetään taivaisiin, ja heitä pidetään kaikkia lääketieteeseen perehtyneitä parempina. (Laaksonen ja Piela 1983.)
On syytä muistaa, että 1700-luvun loppupuolen lääketiede oppeineen ihmisruumiin perusnesteistä ja suoneniskennän suotuisasta vaikutuksesta luultavasti tappoi ihmisiä yhtä usein kuin pystyi heitä auttamaan eikä näin ollen juuri voinut kehuskella käytännöllisellä paremmuudellaan kansanparannukseen verrattuna. Niinpä Lencqvistin arvostelma on selvästi ennemminkin ideologinen kuin tosiasioihin perustuva.
Lääketiede on kuitenkin Lencqvistin ajoista huomattavasti kehittynyt, ja voidaankin väittää, että vain ihmisten perusteeton toivo saada apua inhimillisesti katsoen toivottomiinkin sairauksiin ajaa heitä vaihtoehtolääkinnän piiriin. Esimerkiksi Väinö Pensala toi vuonna 1953 Suomen Lääkärilehdessä julki tämänsuuntaisia ajatuksiaan kirjoittaessaan seuraavasti:
Maamme lääkärinkoulutuksen taso on verrattain korkea, ehkäpä keskitasoltaan korkeimpia koko maailmassa. Tästä tietoisena on vaikea ymmärtää, että on olemassa koko joukko ihmisiä, jotka turvautuvat kansanparantajiin. Kuten sanottua, eräs ilmeinen syy tähän on se, että asianomaisen on vaikea uskoa, että löytyy sairauksia, joihin ei saa, ei ainakaan täysin parantavaa hoitoa. Tällaisia sairaustapauksia on paljonkin. (Laaksonen ja Piela 1983.)
Pensalan ajatuskulku etenee mielenkiintoisella tavalla varmasti oikeasta perusoletuksesta hyvin epäilyttävään johtopäätökseen. Hänen lähtökohtansahan on, ettei kaikkia sairauksia voida millään keinolla parantaa, ei ainakaan täydellisesti. Siitä voidaan oikeutetusti päätellä, että jotkut ihmiset petyttyään koululääketieteen voimattomuuteen kääntyvät turhaan vaihtoehtolääkinnän puoleen. Mutta mikäli halutaan osoittaa todeksi Pensalan oma johtopäätös, se että kaikki vaihtoehtoiseen hoitoon hakeutumiset ovat turhia, on oletettava myös, että koululääketiede pystyy parantamaan kaikki parannettavissa olevat sairaudet. Eikä sellaista lähtökohtaa voida osoittaa todeksi pelkällä viittauksella lääkärinkoulutuksen korkeaan tasoon Suomessa.
Erityiseksi ongelmaksi Pensalan ja hänen kanssaan samanmielisten käsityksille muodostuu se, että monet ihmiset ainakin väittävät saaneensa epävirallisista hoitomuodoista apua vaivoihin, joita ”virallinen” lääketiede ei ole pystynyt lievittämään. Turkulaisen metallityömies Martti Ahvenjärven kokemukset happiveden parantavasta vaikutuksesta tarjoavat tyypillisen esimerkin (Enges 1983). Ahvenjärvi sairastui 45-vuotiaana tuberkuloosiin, jonka hoidossa tapahtuneen epäonnistumisen seurauksena hänen keuhkojensa toiminta jäi vajavaiseksi. Kroonisen keuhkoputkentulehduksen lisäksi häntä vaivasivat yli kahden vuosikymmenen ajan särky ja suonenveto jaloissa, tiheä pulssi sekä särky ja jäykkyys selkä- ja niskalihaksissa. Hänen veriarvonsa olivat huonohkot ja verenpaineensa korkea eikä hän pystynyt liikkumaan ulkona pakkasella.
Kun Ahvenjärvi lopulta talvella 1980 joutui hoidattamaan tavallista pahemman flunssansakin sairaalassa, hän ryhtyi etsimään apua koululääketieteen ulkopuolelta. Kirjoissa ja lehdissä esitettyjen kuvausten perusteella hän rakensi itselleen happivesilaitteen ja saatuaan sen toimintakuntoon ryhtyi lääkitsemään itseään juomalla 2–3 lasillista happivettä päivittäin. Jo parin viikon kuluttua hoidon aloittamisesta tulokset alkoivat näkyä: suonenveto jaloista loppui. Kuukauden kuurin jälkeen hävisivät särky ja jäykkyys niskalihaksista, ja Ahvenjärvi pystyi taas liikkumaan ulkona kylmästä ilmasta huolimatta. Muutamassa kuukaudessa myös pulssi, verenpaine ja veriarvot normalisoituivat, ainakin potilaan itsensä mielestä happivesihoidon ansiosta.
Kun viime vuosikymmenien aikana on vähitellen käynyt selväksi, ettei kansa Suomessa sen paremmin kuin muuallakaan aio ainakaan ilman pakkotoimia luopua koululääketieteen ulkopuolisista hoitomuodoista, viranomaisetkin ovat aikaisemman tuomitsevan asenteensa sijaan omaksuneet varovaisen myönteisen kannan vaihtoehtolääkintään. Maailman terveysjärjestö WHO on ”Terveyttä kaikille vuoteen 2000 mennessä” -kampanjansa yhteydessä korostanut perinteisen parannustaidon tärkeyttä erityisesti kehitysmaissa (Bannerman, Burton ja Ch’en Wen-Chien, 1983). Suomessa valtion lääketieteellinen toimikunta teetti muutama vuosi sitten perusteellisen selvityksen joistakin vaihtoehtoisista hoitomuodoista ja niiden käytöstä (Fysiologiset hoitomuodot 1981), ja lääkintöhallituskin on jo ehtinyt osoittaa kiinnostustaan aihepiiriin muun muassa julkaisemalla sarjassaan Kuopiossa 1985 järjestetyn kansanlääkinnän konferenssin esitelmät (Kansanparannus 1987).
Vaihtoehtolääkinnän kenttää voidaan tarkastella useilla eri tavoilla riippuen lähestymistavasta ja nimen valinnasta. Vaihtoehtoisuuden korostamisen lisäksi tai sijasta voidaan painottaa ainakin käytettävien ”erilaisten” hoitomuotojen luonnonmukaisuutta, kansanomaisuutta tai ”tavallisuudesta” poikkeavia vaikutusmekanismeja (Fysiologiset hoitomuodot 1981).
Käytettäessä sellaisia nimityksiä kuin luonnonparannus, luonnonlääkintä, luonnontuotteet, luontaishoidot tai luontaisparannus pyritään huomio kiinnittämään tuotteiden tai toimenpiteiden ”luonnolliseen” yhteensopivuuteen ihmisen elimistön kanssa. Valitun hoito- tai lääkintätavan vastakohdaksi katsotaan ”keinotekoisten” aineiden käyttö ja muukin liiallinen puuttuminen elimistön omien parantamismekanismien toimintaan.
Ilmaisuilla kansanlääkintä, kansanparannus, kansanomaiset hoitomuodot ja perinteinen lääkintätaito puolestaan viitataan parannuskeinojen oletettuun alkuperään – periytymiseen ikiaikaisesta tai ainakin jonkin aikaa polvesta polveen siirtyneestä kansanviisaudesta. Vastakohdan näiden nimitysten kattamille lääkinnän muodoille tarjonnee luontevimmin uuteen tieteeseen ja teknologiaan sitoutunut, virallinen sairauksien tunnistaminen ja eliminointi.
Suhde koululääketieteeseen on merkittävä tekijä myös kutsuttaessa ”erilaisen” lääkinnän ja hoidon muotoja täydentäviksi, korvaaviksi tai vaihtoehtoisiksi, samoin käytettäessä nimityksiä laajennettu lääketiede ja pehmeä lääketiede. Vastakohtia erityisesti viimeksi mainitulle, pehmeälle vaihtoehdolle ovat selvästi ihmisten mielissä tunteettomuus ja persoonattomuus potilaiden kohtelussa sekä autettavien näkeminen paremminkin rikkoutuneina koneina kuin hädässä olevina ihmisinä. Vaihtoehtoisuuden korostaminen sinänsä taas sisältää ajatuksen epävirallisuudesta tai yleisesti hyväksytyn hylkäämisestä.
Valtion lääketieteellisen toimikunnan asettamat työryhmät ovat asiaa tarkastellessaan päätyneet nimitykseen fysiologiset hoitomuodot: niiden valitseman näkökulman mukaan merkittävää on vaihtoehtoisten hoitojen oletettu vaikutusmekanismi (Fysiologiset hoitomuodot 1981). Saman kriteerin perusteella voidaan puhua myös psykologisista, sosiaalipsykologisista tai sosiologisista hoitomuodoista, suggestioterapiasta tai placeboterapiasta. Hieman toisenlaisia vaikutusmekanismeja olettamalla terveydenhuollon ulkopuolisista lääkinnän muodoista voidaan myös käyttää sellaisia nimiä kuin henkiparantaminen, uskolla parantaminen, mentaalinen parantaminen tai paranormaali parantaminen (Kivelä 1983).
Mikäli lähtökohdaksi valitaan tämän artikkelin otsikon mukaisesti tarkasteltavien hoitomuotojen ja lääkinnän vaihtoehtoisuus yleisesti hyväksyttyyn koululääketieteeseen nähden, jotkut Suomen Akatemian työryhmien nimeämistä toiminnoista on parasta liiallisen tavanomaisuutensa tai kohtuullisen kunnioitetun asemansa vuoksi jättää kohderyhmän ulkopuolelle. Tällaisia fysiologisia mutta ei kovin vaihtoehtoisia hoitomuotoja ovat kuntoliikunta, hieronta, ravinnon säännöstely sairauksia ehkäistäessä tai hoidettaessa, valo-, vesi- ja lämpöhoidot, akupunktuuri, sähköärsytyshoidot ja neuraaliterapia sekä erilaiset rentoutukset ja hypnoosi. Työryhmien luettelosta jäävät tällöin jäljelle manipulatiivisten hoitojen eri muodot, luonnonlääkintä moninaisine oppeineen, kuppaus ja vyöhyketerapia. Näiden lisäksi kuuluvat vaihtoehtoisen lääkinnän piiriin edellä mainitsemani happivesihoito sekä itseoikeutetusti paranormaalit tai sellaisiksi väitetyt parannuskeinot.
Manipulatiivisista vaihtoehtohoidoista tärkeimpiä lienevät osteopatia, kiropraktiikka ja naprapatia. Kaikissa näissä pyritään potilaan selkärankaa käsittelemällä, hieromalla ja painelemalla, parantamaan niin selkäkipuja kuin muitakin sairauksia. Osteopatian kehittäjä Andrew Still esitti, että kaikki sairaudet – sisäelinten sairaudet mukaan lukien – johtuvat lähinnä selkä- ja niskanikamien virheellisistä asennoista: vinossa olevien nikamien puristuksiin joutuneet hermot sekä veri- ja lymfasuonet on vapautettava, jotta kivulias elimistön kohta jälleen saisi asianmukaiset hermoratoja pitkin kulkevat viestinsä ja voisi lopettaa vihoittelunsa. Manipulaatiohoitojen aikana nikamankäsittelijä tunnustelee potilaansa selkää ja hieroo kevyesti hänen selkärankaansa. Käsittelyn kestäessä kuuluu heikkoja rusahduksia, jotka hoidon oppien mukaan ilmoittavat nikamien asettumisesta paikoilleen.
Nikamankäsittelijöiden palveluksia käytti tutkimusten mukaan vuosina 1978–1981 tasaisesti noin 2–3 prosenttia suomalaisista aikuisista niin kaupungeissa kuin maaseudullakin (Meriläinen ja Vaskilampi 1983). Näyttää myös siltä, että suurin osa kiropraktikkojen ja naprapaattien asiakkaista tuntee saavansa heiltä apua vaivoihinsa. Virallisen lääketieteen edustajat eivät kuitenkaan yksimielisesti siunaa nikamanniksauttajien työtä, vaan viittaavat vaaratilanteisiin, joita voi syntyä mikäli potilas niksauttajan tietämättä potee esimerkiksi nivelreumaa tai mikäli hänen nikamissaan tuntuvat pahkurat ovatkin syövän etäispesäkkeitä (Fysiologiset hoitomuodot 1981; Furman 1983).
Luonnonlääkinnän tärkeimmät suuntaukset ovat fytoterapia, homeopatia sekä antroposofinen lääketiede. Fytoterapiassa eli kasvislääkkeiden käytössä vallitsee muista kahdesta luonnonlääkinnän muodosta poiketen periaate, jonka mukaan kasvirohdoksen alkuperäinen kemiallinen koostumus pyritään valmistusprosessissa pitämään muuttumattomana. WHO on kiinnostunut kasvirohdoksien käytöstä perusterveydenhuollon tukena erityisesti kehitysmaissa, ja se käynnistikin vuonna 1976 suurprojektin tietojen keräämiseksi asiasta. Yrttien ja rohtojen käytössä on kuitenkin ongelmana se, että yhdessä kasvissa on usein monia toimivia aineita, joiden tehosta ja vaikutuksesta ei ole riittävää kokeellista tietoa (Furman 1983). Kaikkien luontaislääkkeiden yhteinen ongelma on sitä paitsi se, että niiden käyttö voi estää hakeutumisen parempaan hoitoon silloinkin, kun sellaista on tarjolla.
Homeopatia syntyi 1700–1800 -lukujen vaihteessa reaktiona silloisen lääketieteen oppeihin. Saksalaislääkäri Samuel Hahnemann otti lähtökohdakseen sen ajatuksen, että aine, joka suurina määrinä aiheuttaa joitakin tiettyjä oireita ihmisessä, hoitaa pieninä annoksina sairauksia joissa nuo oireet esiintyvät. Samanlaisen arvellaan homeopatiassa näin parantavan samanlaista – tästä myös suuntauksen nimi, joka voidaan vapaasti kääntää vaikkapa ”kaltaislääkinnäksi” (Krohn 1981). Homeopaattinen tietämys perustuu pitkällisiin kokeisiin, joilla lääkitsijät ovat Hahnemannin ajoista lähtien testanneet itseensä erilaisten lääkeaineiden vaikutuksia.
Valmistustavastaan johtuen homeopaattiset lääkkeet ovat farmakologisesti arvioituina vaarattomia mutta usein myös tehottomia. Ne valmistetaan ”potensoimalla” – laimentamalla lääkeaine useita kertoja peräkkäin suhteessa yksi kymmeneen niin, että pitoisuus on lopulta minimaalisen pieni. Laimennussuhde (diluutio) ilmaistaan luvulla, joka viittaa kymmenen negatiiviseen potenssiin. Näin esimerkiksi merkintä 9 tarkoittaa sitä, että vaikuttavan ainesosan suhde liuottimeen on lääkkeessä yhden suhde miljardiin. Riittävän laimea lääke ei enää sisällä montakaan molekyyliä alkuperäistä ainetta, mutta homeopaattisen ajattelutavan mukaan se ei ole tarpeellistakaan. Varsinaisena vaikuttavana tekijänä pidetään nimittäin sitä elinvoimaa, joka potensoinnissa vapautuu ja joka parantaa sairaudet, vaikka ei olekaan mitattavissa tavallisen tieteen keinoin.
Homeopatia on maailmalla varsin suosittu lääkinnän suuntaus, joka virallisestikin rinnastetaan koululääketieteeseen ainakin Saksassa, Sveitsissä, Ranskassa, Englannissa, Intiassa ja Brasiliassa. Suomessa homeopaattisia lääkkeitä näyttää tutkimusten mukaan käyttävän noin 2–3 prosenttia väestöstä (Meriläinen ja Vaskilampi 1983).
Luontaislääkinnän kolmannen pääsuuntauksen, antroposofisen eli laajennetun lääketieteen, kehittivät 1920-luvulla itävaltalaisajattelija Rudolf Steiner ja hollantilaislääkäri Ita Wegman. Sen käyttäjäkunta on Suomessa homeopatian kannattajakuntaa suppeampi, noin 1–2 prosenttia väestöstä (Meriläinen ja Vaskilampi 1983). Antroposofinen eli hengentieteellinen ajattelu perustuu melkoisesti tavallisista tieteellisistä käsityksistä eroaviin oletuksiin ihmisestä ja luonnosta, terveydestä ja sairaudesta. Palaan näihin käsityksiin tuonnempana vaihtoehtoisen lääkinnän oikeutusongelmien yhteydessä.
Kuppaus on laajalti tunnettu, perinteinen ärsytyshoitomuoto, jossa potilaan ihoon tehdyistä pienistä haavoista imetään erityisten kuppaussarvien avulla ”pahaa verta” pois ruumiista (Fysiologiset hoitomuodot 1981; Strandberg 1983). Kuppaamisen taustalla vaikuttava ajatusrakennelma oli pitkään humoraalipatologia – antiikin ajoilta periytyvä oppi, joka hallitsi eurooppalaista sisätautilääkintää keskiajalta 1600-luvulle ja väistyi kokeellisen lääketieteen tieltä varsinkin kansan mielissä vain vaivoin (Reinilä 1983). Humoraalipatologian mukaan kaikki taudit johtuvat häiriöistä ruumiin neljän tärkeän nesteen – veren, liman, keltasapen ja mustasapen – keskinäisissä suhteissa. Terveellä ihmisellä nämä nesteet ovat tasapainossa, mutta sairaalla on jotakin niistä liikaa tai liian vähän. Kuppaus ja suoneniskentä ovat keinoja vähentää ruumiista ylimääräistä ”pahaa” verta.
Humoraalipatologian väistyminen ei ole kuitenkaan lopettanut kuppauksen harrastamista: maamme aikuisväestöstä on tutkimuksen mukaan noin 5 prosenttia joskus ollut kupattavana ja noin 1 prosentti käytti 1979–1981 kuppaushoitoja vuosittain (Meriläinen ja Vaskilampi 1983). Hoitomuodon vaikutus lienee ainakin osittain sama kuin akupunktiossa, sillä monet perinteiset kuppaussarvien paikat vastaavat vanhoja kiinalaisia akupunktuuripisteitä (Fysiologiset hoitomuodot 1981). Suomi on kuitenkin harvinaisuus kuppausta harrastaneiden ja harrastavien kulttuurien joukossa siinä mielessä, että sarvilla on täällä imetty verta. Muualla on tavallisimmin harjoitettu veretöntä ns. kuivakuppausta, jossa sarvet imevät vain ihon mustelmille (Kansanparannus 1987). Onkin huomautettu, että nimenomaan suomalaisen märkäkuppauksen teho voi suurelta osaltaan perustua ärsytyksen ohella verenvuodon tuntemiseen, vuotavan veren näkemiseen ja haistamiseen sekä asiaan useimmiten liittyvään puhdistautumiseen saunassa (Hänninen 1983).
Vyöhyketerapia perustuu ajatukseen siitä, että ihmiskeho jakaantuu kymmeneen vyöhykkeeseen, joiden alkupisteet ovat sormissa ja joilla on omat projektioalueensa jalkapohjissa (Fysiologiset hoitomuodot 1981). Jalkapohjia oikeista kohdista hieromalla voidaan teorian mukaan parantaa verenkiertoa sairaassa elimessä ja näin poistaa sieltä kuona-aineet, jotka ovat paranemisen esteenä. Tämä ilmeisesti Intiasta tai Pohjois-Amerikan intiaaneilta lähtöisin oleva parannuskeino on viime vuosikymmenien aikana kulkeutunut Eurooppaan, jossa siitä on kehitetty oma hoitomuotonsa. Terapian tehosta ei ole kontrolloituja tuloksia.
Happiveden käyttö sairauksien ennaltaehkäisemiseen ja parantamiseen on suomalainen keksintö (Enges 1983). Veden käyttäjät arvelevat sen sisäisesti nautittuna kuljettavan happea elimistön sellaisiin osiin, joihin sitä ei muuten saada toimitettua. Kun happi sitten imeytyy elimistöön ja verenkiertoon, se elvyttää elintoimintoja ja lievittää erilaisten tautien oireita. Helsingissä ja Kokkolassa tutkittiin vuosina 1978 ja 1981 happiveden käyttömahdollisuuksia sokeritaudin ja verenkiertoelinten sairauksien hoidossa, mutta tulokset eivät ainakaan tuolloin olleet riittäviä tieteellisten johtopäätösten tekoon. Asiallinen pohdinta aiheesta peittyi sitten 1980-luvun alkuvuosina lehdistön sensaatiohakuisen kirjoittelun alle. Veden mainostaminen ihmelääkkeenä johti sen markkinoijat kahnauksiin terveysviranomaisten kanssa. Nykyään monet ihmiset käyttävät muutaman vuoden takaista ihmenestettä pelkkänä kalorittomana ruokajuomana.
Paranormaaliin parantamiseen voidaan lukea kuuluviksi mentaalinen parantaminen, henkiparantaminen ja erilaiset rukouksella ja Pyhän Hengen avulla parantamisen muodot (Kivelä 1983). Kaikissa näissä hoitomuodoissa ajatellaan käytössä olevan sellaisia voimia tai energian lähteitä, joiden mittaaminen ja havaitseminen on tavanomaisilla tieteen keinoilla mahdotonta. Mentaalinen parantaja siirtää väittämänsä mukaan potilaaseen energiaa tai elinvoimaa omasta itsestään, omasta psyykestään. Henkiparantajat puolestaan hakevat voimaa tai neuvoja aineellista maailmaa ympäröivän henkimaailman edustajilta, jotka voivat olla joko ikiaikaisia parantajahenkiä tai – spiritualistisen opin mukaan – vainajien sieluja. Parannusrukoukset suunnataan kristillisten uskonlahkojen piirissä tavallisimmin Isälle, Pojalle, Pyhälle Hengelle tai muille uskontomme mytologian hahmoille vainajien sielujen tai parantajahenkien sijasta. Palaan erityisesti henkiparannusta koskeviin kysymyksiin tuonnempana vaihtoehtolääkinnän oikeutusarvioissa.
Vaihtoehtoiset lääkintä- ja hoitomuodot eroavat varmasti monien tieteeseen vakavasti suhtautuvien henkilöiden mielestä virallisen terveydenhuollon tarjoamista palveluista selvimmin näennäis-, epä- tai ulkotieteellisyytensä ansiosta (Tuomela 1983). Mutta pelkästään tieteellisyyden suhteen tehty rajanveto ei ole kovinkaan täsmällinen. Ensinnäkin esimerkiksi psykoanalyysi ja akupunktuuri ovat Suomessa virallisesti hyväksyttyjä hoitomuotoja, vaikka niiden tieteellinen asema onkin suurelta osin epäselvä. Toiseksi on muistettava, että varsinkin homeopatia ja antroposofinen lääkintä vaativat itselleen samanlaista tai jopa korkeampaa tieteellisyyden leimaa kuin koululääketieteellä on. Niiden vaihtoehtoisuus perustuu ainakin osittain vaihtoehtoiselle selitykselle tieteen ja tieteellisyyden luonteesta.
Hollantilainen sosiologi C.W. Aakster esittää artikkelissaan Concepts in Alternative Medicine (1986) yksityiskohtaisemman kuvan eroista virallisen koululääketieteen ja epävirallisen vaihtoehtolääkinnän välillä. Hänen tarkasteluidensa mukaan viisi keskeistä lääkintään ja terveydenhuoltoon liittyvää käsitettä saavat vertailtavissa opeissa erilaiset tulkinnat. Aaksterin tärkeiksi katsomat käsitteet ovat terveys, sairaus, diagnoosi, hoito ja potilas. Seuraavat vertailut perustuvat hänen artikkelissaan esiintuotuihin tulkintoihin.
Koululääketieteessä terveyttä ei juuri ole pidetty tutkimisen arvoisena tilana, eikä sen piirissä terveyttä pystytäkään sisällöllisesti määrittelemään. Tauteihin ja sairauksiin keskittyminen on aiheuttanut sen, että terveys nähdään pelkkänä pahan poissaolona, sairauden puutteena, ja samalla jollakin epämääräisellä tavalla lääketieteen kannalta epänormaalina tilana.
Vaihtoehtolääkinnän taustalla taas on useimmiten hyvinkin rikas kuva terveyden luonteesta. Sekä ihmisen sisä- että ulkopuolella vallitsee jatkuva kamppailu vastakkaisten voimien, toisaalta elämää ylläpitävien, rakentavien, elävöittävien ja myönteisten voimien ja toisaalta tuhoavien, rappeuttavien, kielteisten ja pahojen voimien välillä. Terveys on näiden voimien säilymistä tasapainossa, ja koska kyseisen tasapainon ehdot vaihtelevat yksilöltä toiselle, jokainen ihminen on itse oman terveydentilansa paras asiantuntija ja henkilökohtaisesti vastuussa sen säilymisestä hyvänä.
Myöskään sairautta ei ole yleisesti luonnehdittu koululääketieteen teoriossa. On olemassa sydäntauteja, sukupuolitauteja, tartuntatauteja ja monenlaisia muita erityisiä sairauden muotoja, mutta yleiskäsitteellä ei juurikaan ole sisältöä.
Vaihtoehtolääkinnässä sen sijaan katsotaan sairauden yleensä olevan myönteisten ja kielteisten voimien joutumista epätasapainoon joko ihmisen sisäpuolella tai hänen ulkoisessa ympäristössään. Joissakin vaihtoehtoisissa hoitomuodoissa tulkitaan yksilön sisäiset tasapainohäiriöt elimistön asianmukaisiksi reaktioiksi ulkoisiin häiriöihin, erityisesti vääriin elämäntapoihin. Yksilön oma vastuu terveytensä ylläpitäjänä ja sairauksiensa aiheuttajana korostuu edelleen näissä malleissa.
”Diagnoosi on”, kuten Aakster toteaa artikkelissaan, ”koululääketieteessä pyhä asia.” Siitä lähtien kun ensimmäinen julkinen ruumiinavaus tehtiin vuonna 1560, sairaudet on luonnontieteeseen perustuvassa lääkinnässä yhdistetty epämuadostumiin, erikoisuuksiin ja poikkeavuuksiin tarkasti paikallistetuissa elimissä ja kudoksissa. Nämä poikkeavuudet ja niiden yhteydet ilmeneviin tauteihin on sittemmin moneen kertaan luokiteltu, ja vaikka tieteen kehitys onkin viimeisimmissä luokituksissa usein johtanut näkyvien epämuodostumien sijasta solutason muutosten rekisteröintiin, periaate on pitkään säilynyt samana. Ellei potilaan oireille pystytä löytämään vastaavuutta tautiluokituksesta, koululääketiede ei pysty tunnistamaan eikä tunnustamaan sairauden okmassaoloa.
Valhtoehtolääkinnässä tällaiselle luokittelevalle diagnoosille ei yleensä anneta paljoakaan painoa. Sairauden luonne selvitetään potilaan omia tulkintoja kuuntelemalla ja pyrkimällä ymmärtämään hänen ”ruumiinsa kieltä”. Esimerkiksi irisdiagnostiikkaa, akupunktiopisteiden ja lihasjännitysten tunnustelua, pulssinmittausta, ruumiinrakennetyypin arviointia ja ruokavalion selvitystä käytetään apuna sopivan toiminnallisen diagnoosin teossa.
Hoitoa valittaessa voidaan Aaksterin tulkinnan mukaan edetä kahta ainakin periaatteessa toisilleen vastakkaista tietä. Hän lähtee siitä (vaihtoehtoisen lääkinnän) oletuksesta, että sairaus on epätasapainotila ihmisessä vaikuttavien rakentavien ja tuhoavien voimien välillä. Koulultiäketiede kemiallisine lääkevalmisteineen, leikkauksineen ja sädehoitoineen pyrkii Aaksterin käsityksen mukaan selvästi palauttamaan tasapainon hyökkäämällä tuhoavien voimien kimppuun ja tukahduttamalla ne.
Monissa vaihtoehtolääkinnän muadoissa sen sijaan tasapainon palauttamiseen pyritään päinvastaista tietä, yrittämällä vahvistaa elimistön omia rakentavia voimia ja auttamalla näin potilasta auttamaan itse itseään. ”Väkivaltaisten” hoitomuotojen kuten elävältä leikkaamisen ja myrkkyjen syöttämisen sijasta vaihtoehdoissa tarjotaan usein yksinkertaisia, joskin samalla syvällisiä ratkaisuja, sellaisia kuin täydelliset ruokavalion muutokset, säännölliset ruumiinharjoitukset, mietiskely ja muut elämäntapojen korjaukset. Paraneminen on tällöin hitaampaa, mutta vaihtoehtoajattelun mukaan samalla perusteellisempaa ja pysyvämpää. Elimistö, joka on voittanut ongelmansa luonnollisella tavalla, on myöhemminkin häiriön uhatessa vastustuskykyisempi kuin elimistö, jota on runneltu veitsellä, säteilyllä tai ”luonnonvastaisilla” lääkeaineilla.
Erot hoitotavoissa heijastuvat suoraan myös eroina potilaan asemassa suhteessa auttajaansa ja paranemiseensa. Koululääketieteen mallipotilas seuraa kyselemättä hänelle annettuja ohjeita ia antaa tieteellisten asiantuntijoiden poistaa elimistöstään vaivojensa aiheuttajat. Kun koneisto on korjattu, hän voi useimmiten jatkaa elämistään entiseen tapaansa.
Vaihtoehtolääkinnässä puolestaan potilas ottaa itse vastuun paranemisestsan, jolloin ulkopuolisen auttajan rooli kutistuu neuvonantajan osaksi. Yksilö itsehän on paras asiantuntija omissa asioissaan, eikä kukaan muu voi noudattaa hänen puolestaan dieettiä tai harjoittaa liikuntaa. Koska sairauden katsotaan monissa tapaukdssa samaistuvan vääristä elämäntavoista johtuvaan häiriötilasn elinvoimien tasapainossa, potilaan on usein aloitettava itseparantamisensa aktlivisella elämäntapojen muutoksella.
Aaksterin havainnot koululääketieteen ja vaihtoehtolääkinnän perustavista käsitteitä koskevista erimielisyyksistä ovat kiinnostavia, mutta eivät suinkoan ongelmattomia. Virallisen terveydenhuollon näkeminen yhtenä yhtenäisenä kokonaisuutena, jolla on vakioidut menetelmänsä ja ratkaisumallinsa, voi olla jossain määrin oikeutettua, mutta kaikkien vaihtoehtojen sitominen yhteiseen peruskaavaan on vähintäänldn epäily.ttävää. Elinvoimien tasapainoteoria sopii epäilemättä ainakin osittain manipulaatiohoitoihin, homeopaattiseen ja ankoposoliseen luannonläakintään, vyöhyketerapiaan, happivesihoitoon sekä joihinkin paranormaalin parantamisen muotoihin. Mutta esimerkiksi kuppaus on ilmiselvästi tuhoavien voimien, pahan veren, poistamista elimistöstä sen sijaan, että siinä pyrittäisiin suoranaisesti vahvistamaan rakentavia voimia. Samoin paranormaalissa parantamisessa yritetään usein karkottaa pahoja henkiä, jotka uhkaavat valtaamansa henkilön terveyttä. Ja potilaan oma aktiivisuus parannustyössä kuuluu oikeastaan vain homeopatian ja antroposofian piiriin. Näin ollen Aaksterin mallin yleistäminen koko vaihtoehtolääkinnän kenttää koskevaksi ei ole oikeutettavissa.
Erotettuaan vaihtoehtoisen lääkinnän virallisesta Aakster (1986) jatkaa tarkasteluaan esittämällä kaksi vaihtoehtaisia hoitomuotoja puolustavaa argumenttia. Hän ei täsmällisesti selvitä, ketä, mitä tai keitä vastaan vaihtoehtoja puolustetaan, mutta ilmeisesti päämääränä on saada tähän asti epävirallisina toimineet lääkinnän muodot akateemisen tutkimuksen sekä virallisen terveydenhuollon ja ylipäätään sosiaalisen hyväksynnän piiriin.
Aaksterin ensimmäinen argumentti on teoreettinen ja perustuu itävaltalais-amerikkalaisen Fritjof Capran (1978) ajatuksiin ”fysiikan taosta”. Virallinen, tieteellinen lääkintäoppi edustaa vain toista maailmankaikkeutta hallitsevista voimista, nimittäin maskuliinista, rationaalista ja kvantita-tiivista yangia. Yang tarvitsee aina täydennyksekseen feminiinistä, intuitiivista ja kvalitatiivista yinia, jota vaihtoehtolääkintä virallistettuna edustaisi. Juuri yangin yliaseman takia läntinen maailmamme on ajautunut niin riippuvaiseksi voimakkaasta, hallitsevasta, aggressiivisesta lääkintäteknologiasta sekä atomivoimasta, ja samasta syystä ympäristömme on niin saastunut ja ihmiset ovat vieraantuneet todesta olemuksestaan. Aaksterin mukaan nyt tarvitaan perinpohjaista arvojen uudelleenarviointia ja feminiinisen elementin päästämistä tasaveroiseen asemaan maskuliinisen kanssa tutkittaessa todellisuutta, luontoa ja kulttuuria.
Siitä huolimatta, että tieteessä jonkinlaiselle ”holismille” ja vastakohtien sovittamiselle saattaa olla sosiaalista tilausta (von Wright 1987), sekä Capran perusnäkemys että Aaksterin sovellus ovat kirjaimellisesti tulkittuina harhaanjohtavia. Ensinnäkin maskuliinisuuden yhdistäminen järkeen (ratio) ja feminiinisyyden yhdistäminen tunteeseen (intuitio) on pelkkä seksistinen harhapäättely, jolla ei ole mitään tekemistä sukupuolten todellisten kykyjen kanssa: intuitiivisuus samoin kuin rationaalisuuskin ovat yhtä hyvin miesten kuin naistenkin ominaisuuksia (Ratcliffe-Richards 1980). Toiseksi Aaksterin kuvaama läntisen maailman kriisi tuskin johtuu edes hänen omien premissiensä nojalla yangin ja yinin epätasapainosta, sillä miehiset arvot ovat Euroopan maissa aikaisempiin vuosisatoihin verrattuina paremminkin väistymässä kuin voittamassa uutta alaa: eikö silloin myös kriisien pitäisi olla paremminkin hellittämässa kuin syvenemässä? Kolmanneksi vaihtoehtolääkinnän virallistamisen tai akateemistamisen yhteys luonnon saestumiseen ja ihmisten vieraantumiseen kuulostaa varsin epäilyttävältä. Mikäli Aakster haluaa yksityishenkilönä ja -ajattelijana olettaa yangin ja yinin säätelevän kosmoksen tasapainoa, se on tietenkin hänen asiansa. Mutta jos hän kuvittelee,että luonnonlääketehtaan ”luonnontuotteita” ahmiva asiakas rasittaa tonninnallasn fyysistä ympäristöämme yhtään vähempää kuin tavallisen lääketehtaan tuotteita käyttävät henkilöt, hänen pätevyytensä yhteiskuntatieteilijänä asettuu sangen outoon valoon. Kaiken kaikkiaan tämä teoreettinen yritys todistaa vaihtoehtolääkintä salonkikelpoiseksi ei näytä olevan kovinkaan tukevalla pohjalla.
Aaksterin toinen argumentti on käytännöllinen ja tavoitteiltaan ehkä edeltävää puolustusta hieman jyrkempi. Pelkän hyväksyttävyyden sijasta se näyttää tähtäävän vaihtoehtoisten parannusmallien ehdottomaan valta-asemaan terveydenhuollossa. (Mikä kauhistuttava kosminen epätasapaino, tällä kertaa yinin ylivalta, sellaisesta muutoksesta seuraisikaan!) Perusteita vaihtoehtojen korottamiselle virallisen terveyspolitlikan kulmakiveksi Aakster esittää neljä. Ensinnäkin yhteiskunnallisten instituutioiden – kuten julkisen terveydenhnoltojärjestelmän – toimivuus edellyttää valmiuksia jatkuvaan kriittiseen arviointiin ja esitetyistä ei-aivan-pohdasoppisistakin ratkaisuista oppimiseen. Toiseksi vaihtoehtoajattelu palauttaisi kärsimyksen sille kuuluvaan asemaan inhimillisessä elämässä: ongelmaksi, jonka ratkaisut avat inhimillisiä eivätkä nykytavan mukaisesti pelkästään teknisiä. Kolmanneksi sellaiset perusarvot kuin yksinkettaisuus, turvallisuus, yksilöllinen vastuu ja potilaan autonomia palautuisivat vaihtoehtojen myötä hoitojärjestelmään. Ja vielä neljänneksi elämäntapojen ja yksilöllisen vastuun korostaminen mahdollistaisi vähitellen nykyisen kalliin ja monimutkaisen terveydenhuollon purkamisen ja siirtymisen helpommin hallittavissa olevaan ja lähempänä ruohonjuuritasoa toimivaan parannusjärjestelmään.
Aakster peräänkuuluttaa puolustuksensa ensimmäisessä kohdassa kriittisyyttä erilaisten vaihtoehtojen suhteen. Paras tapa lähestyä tätä haastetta on varmasti jonkin tai joidenkin epävirallisten hoitotapojen lähempi tarkastelu nimenomaan kriittiseltä näkökannalta. Koska ”virallinen lääketiede” on kiistassa vaihtoehtojen vastapuolena, tavanomaisiin tieteellisiin mittareihin vetoaminen ei tule kysymykseen, ja siksi arvioinneissa onkin turvauduttava vain pelkkään terveeseen järkeen. Mutta sekin riittää hyvin valottamaan Aaksterin kannanoton kyseenalaisuutta.
Henkiparantaminen on Suomessa asiaa tutkineen Marjut Kivelän (1983) mukaan toimintaa, jossa parantaja välittää joko kosketuksella tai kaukovaikutuksella potilaaseensa henkimaailmasta peräisin olevaa energiaa. Parantaja, joka voi toimia yhtä hyvin tajuissasn kuin.transsissakin, ottaa yhteyden henkiolentoihin ja välittää heidän suosiollisella avustuksellaan potilailleen universaalia parantavaa voimaa, rakkautta. Tajuissaan oleminen on asiantuntijoiden mukaan yleensä parempi ratkaisu, sillä transsissa parantaja voi olla yhteydessä vain yhteen henkioppaaseen kerrallaan, kun taas valvetilassa hän voi käyttää useamman hengen apua. Tämä on tärkeää siksi, että myös henkien kyvyt ovat rajallisia ja olisi toki varsin epätaloudellista tuhlata vaivalla saavutettu transsitila yhteydenpitoon sellaisen hengen kanssa, jonka alaan potilaan vaivat eivät lainkaan kuulu.
Jokainen täysi-ikäinen ja järjissään oleva ihminen on luonnollisesti oikeutettu ajattelemaan henkimaailman välittämästä universaalista rakkaudesta mitä haluaa. Jokainen on samoin halutessaan oikeutettu käyttämään henkiparantajan palveluita sairauksiensa hoidossa. Mutta mikäli tämä lääkintämuoto Aaksterin ehdotuksen mukaisesti korotettaisiin valta-asemaan tai edes koululäsketieteen kanssa tasaveroiseen asemaan läntisessä terveydenhuollossa, poliklinikoilla saatettaisiin nähdä peräti merkillisiä näytöksiä. Umpilisäkkeensä tulehtumista seuraava potilas voisi heittää lanttia siitä, menisikö leikkaukseen vaiko henkikonsultin puheille. Katastrofiryhmä joutuisi miettimään, pitäisikö hukkunutta ryhtyä elvyttämään sydänhieronnalla ja tekohengityksellä vai mahdollisesti universaalin rakkauden voimalla. Tuskinpa edes kukaan henkiparannuksen kannattaja pitäisi tällaista mallia järkevänä tai toivottavana. Henkivoimien asiakaspiiriä tyydyttävä käyttö lääkinnässä perustuu paljolti juuri menetelmän epävirallisuuteen, vaihtoehtoisuuteen ja tapausten suhteelliseen vähäisyyteen.
Antroposofisen lääkinnän perusteisiin kuuluu ajatus ihmisen neljästä olemuspuolesta eli neljästä ruumiista (Krohn 1981). Aineellinen eli fyysinen ruumiimme – se, jonka vikoja korjaamalla tavallinen läsketiede olettaa parantavansa sairautemme – on ilman muita olemuksemme puolia pelkkää elotonta ja liikkumatonta kiveä, kiinteätä ainetta, jota vanhassa elementtiopissa vastaa maa. Elämän- eli eetteriruumis lisää aineen liikkumattomuuteen nousun painovoimaa vastaan. Elementtiopissa nestemäistä olomuotoa ja vettä vastaavan eetteriruumiillisuuden ihminen jakaa kasvien ja eläinten kanssa. Kun kasvin elämään liitetään aistimuksia ja sisäistä kokemusta, olemuksellisena lisätekijänä kuvaan astuu sielu – eli astraaliruumis, joka elementeissä vastaa ilmaa, kaasumaista olomuotoa. Eläimet ja ihmiset pystyvät astraaliruumiinsa ansiosta liikkumaan, kokemaan ja aistimaan, mutta vastaavasti astraaliruumiin irtautuminen muista olemuksemme osista aiheuttaa häiriön näissä kyvyissä, esimerkiksi halvaantumisen tai sokeuden. Ihmisen nukkuessa hänen astraaliruumiinsa kulkee omilla teillään ja jättää näin kasvipuolemme yksikseen lepäämään. Neljäs olemuspuolemme, tulta ja muutosta vastaava, on yksilöllinen ja kuolematon henkemme eli minuutemme, joka erottaa ihmiset eläimistä.
Vastalauseeni antroposofisen lääkinnän ottamiselle osaksi terveydenhuollon valtakäytäntöjä perustuvat kuvaamani ihmiskäsityksen kahteen viimeiseen kohtaan ja ovat luonteeltaan paremminkin käytännöllisiä kuin teoreettisia. Kolmanteen inhimillisen olemuksen tasoon liittyen on ensinnäkin todettava, että lääkäri, jonka mielestä sokeus aiheutuu potilaan astraaliruumiin joutumisesta erilleen eetteriruumiista ja fyysisestä ruumiista, on täsmälleen samassa tilanteessa kuin se Rooman keisari, jonka mukaan kaupunkia ravistelevat maanjäristykset johtuivat homoseksuaalisten suhteiden lisääntymisestä kaupungin miesten keskuudessa. Kuten erään sveitsiläisen antroposofioppineen raportoidaan sanoneen (Krohn 1981): ”Näitä asioita ei voi todistaa. Voidaan vain tehdä havaintoja ja sitten ajatella.” Mutta kuinka moni meistä on valmis hyväksymään mitkä tahansa havainnon ja ajattelun yhdistelmät käytännön toimien perustaksi?
Toiseksi on kiinnitettävä huomiota kuolemattoman yksilöhengen ja terveydenhuollon väliseen suhteeseen. Lienee selvää, ettei ikuinen henkinen olemuksemme, mikäli sellainen on olemassa, tarvitse minkäänlaista maallista lääkintää – hoitoa kaipaavat korkeintaan elimistömme ja tietoisuutemme, ”olemuksemme alemmat tasot”. Antroposofisen ihmiskuvan tärkein ulottuvuus ei näin ole eikä voikaan olla missään tekemisissä julkisen terveydenhuollon kanssa. Eikö näin ollen antroposofiset opit voitaisi jättää temppeleihinsä ja keskittyä virallisessa lääkinnässä niiden osiemme parantamiseen, joista auttajamme tietävät jotakin varmasti?
Kriittisyys esitettyjen vaihtoehtojen suhteen ei selvästikään tue Aaksterin vaatimusta virallistaa epäviralliset hoitomuodot. Sitä paitsi on syytä ottaa huomioon, että nykyisenlaisen terveydenhuollon purkaminen, jota Aakster suosittelee neljännessä perustelussaan, voisi johtaa huomattavaan tehokkuuden laskuun vaihtoehtolääkinnän piirissä. Kuten Ben Furman (1983) on asiaa tarkastellessaan todennut, juuri vaihtoehtoisuus ja epävirallisuus ovat usein hoitomuotojen tehon parhaat takeet – niin kauan kuin on kysymys itse haettavasta ja hieman pelottavastakin terapiasta, monet asiakkaat edistävät paranemistaan jo uskomalla itse paranemisen mahdollisuuteen. Tavanomaisen parannusjärjestelmän osana hoidot menettävät hohdokkuuttaan ja samalla nuden myönteiset vaikutukset saattavat heiketä.
Vaihtoehtoisten lääkintämuotojen tuottamasta järjestelmän yksinkertaisuudesta ja turvallisuudesta voidaan myös olla Aaksterin kanssa: eri mieltä. Juuri nykyaikainen länsimainen terveydenhuolto on nimittäin monessa suhteessa järjestetty nun, että asiakkaat voivat hakeutua sen suojiin mahdollisimman helposti missä tahansa he asuvat ja mikä tahansa heidän tautinsa on. Rakenteiden monimutkaisuus palvelee – ainakin osittain – tätä ruohonjuuritason yksinkertaisuutta, eikä sen purkaminen niiltä osin parantaisi tilannetta. Turvallisuus puolestaan voi hyvinkin aika ajoin puuttua koululäsketieteen potilaalta siinä mielessä, ettei hän tunne olevansa hänestä välittävän ja hänen ongelmaansa täysipainoisesti eläytyvän parantajan käsissä. Mutta koeteltujen menetelmien käyttö takaa silloinkin hänelle sellaisen fyysisen turvallisuuden, jota kaikki vaihtoehtoiset hoitomuodot eivät suinkaan voi taata.
Yksilöllisen vastuun korostaminen on yksi tärkeimmistä teemoista vaihtoehtolääkinnän puolustuksissa (Aakster 1986; Pessa 1983; Enges 1983; Krohn 1981). Mutta ei ole itsestään selvää, onko vastuun sälyttäminen potilaalle hyvä ja oikeudenmukainen ratkaisu. Kieltämättä koululääketiede voi lietsoa asiakkaissaan passiivisuutta ja vaikuttaa pirstoutuneen ihmiskuvan syntymiseen erottaessasn toisistaan potilaan moraalisen persoonan ja hänen fyysisen vaivansa. Mutta toisaalta ihmisten asettaminen syytteeseen vaivoista, jotka johtuvat suurimmaksi osaksi ympäristöstä ja opituista elämäntavoista, paremminkin vaikeuttaa kuin helpottaa tilannetta. Sairauksien ennaltaehkäisyssä elämäntapojen vaikutus on toki otettava huamioon, ja siksi erilaiset sosiaalilääketieteelliset ja kansanterveystieteelliset tutkimukset tästä aiheesta antavatkin arvokasta tietoa yleisen terveydentilan kohentamisesta. Tällöin on kuitenkin tarkastelun ensisijaisena kohteena sosiaalinen vastuu, eikä saatuja tietoja pitäisi käyttää yksilöiden syyllistämiseen ”itseaiheutettujen” tautien takia.
Myös kärsimyksen inhimillisen luonteen unohtaminen nousee usein esiin arvosteltaessa koululääketieteen lähestymistapoja. Terveydenhuollon järjestelmä huolehtii, niin sanotaan, vain teknisesti korjattavissa olevista vioista ihmisen elimistössä, ei ihmisestä itsestään eikä hänen kärsimyksistään. Väitteessä on epäilemättä jonkin verran perää: virallinen lääkintä pyrkii varmasti useammin korjaamaan ihmiskoneiston vikoja kuin ymmärtämään ja lohduttamaan potilasta, puhumattakaan hänen asettamisestaan itsenäisenä persoonana vastuuseen tilastaan.
Mutta on muistettava, ettei koululääketieteen ratkaisuissa tavallisesti silti ole mitään väärää. Silloin kun fyysinen vika saadaan poistetuksi, häviää lohdutuksen tarvekin useimmiten itsestään, eikä potilas jää turhaan kiitollisuudenvelkaan hoitohenkilökunnalle, joka kuitenkin tekee vain työtään. Lohdutuksen – ja samalla vaihtoehtoisten hoitomuotojen – tarve herää tavallisesti vain tapauksissa, joissa fyysisen vian korjaaminen ei ole nykymenetelmillä lainkaan mahdollista tai jää puolitiehen. Kärsimyksen inhimillinen elementti tulee tärkeäksi vasta, kun virallisen lääketieteen tekniset ratkaisut eivät yksinään auta potilasta.
Kehitysmaiden kansanlääkintää tutkinut Lauri Honko (1983) soveltaa artikkelissaan ”Terveyskäyttäytymisen kokonaisuus” mielenkiintoisella tavalla tilanteeseen hoitotieteessä käytettyä sairauden jakoa tautiin ja vaivaan. Sairaus toimii tässä kolmiossa yläkategoriana, jonka alaan mahtuu monenlaisia tulkintoja. Tauti on lääkärin ja ylipäätään koululääketieteen tulkinta sairaudesta: vahingoittunut osa tai toiminto asetetaan kohdalleen kansainvälisesssä tautiluokituksessa, ja hoidossa keskitytään tuon osan tai toiminnon korjaamiseen tai korvaamiseen. Vaiva puolestaan on potilaan ja hänen sosiaalisen ympäristönsä tulkinta sairaudesta: mikäli tauti voitetaan, häviää useimmiten vaivakin, mutta ellei näin käy, tavanomaisesta biologisesta lääketieteestä ei ole apua. Voi myös olla, että sairaudesta – vaivasta – huolimatta tautia ei pystytä löytämään joko luokituksen puutteiden tai potilaan fyysisen terveyden takia. Näissäkään tilanteissa eivät lääkkeet, leikkaukset tai sädehoidot auta parantamaan potilaan sairautta.
Vaihtoehtolääkinnän oikeutettu työsarka löytyykin juuri vaivojen parantamisesta silloin, kun virallinen lääketiede on voimaton taudin edessä. Vaihtoehtoiset teoriat terveydestä, sairaudesta, hoidon vaikutustavoista ja muista asiaan liittyvistä seikoista ovat tosin tieteellisesti tarkasteltuina suureksi osaksi virheellisiä, mutta sillä ei ole merkitystä parantamisen kannalta. Niin kauan kuin ihmiset saavat joihinkin vaivoihinsa apua vain nikamanniksauttajilta, kuppareilta, luontaislääkitsijöiltä ja henkiparantajilta, olisi epäinhimillistä estää heitä käyttämästä näitä palveluita hyväkseen vain sillä perusteella, ettei niiden takana ole tieteellisesti testattuja ajatusmalleja.
Toisaalta on pidettävä mielessä, että epäviralliseen lääkintään liittyy aina vaaroja – myös sellaisia, jotka ovat sen alueella vaikeammin hallittavissa kuin virallisen terveydenhuollon piirissä. Siksi julkisen vallan pitäisi valvoa kolmea asiaa: Ensinnäkin, ettei potilaita salaa fyysisesti vahingoiteta vaihtoehtoisissa hoidoissa. Toiseksi, ettei heidän hädänalaista tilaansa salaa käytetä väärin esimerkiksi liittämällä hoitoon uskonnollista tai ideologista kaännytystä. Ja kolmanneksi, ettei heitä huijata taloudellisesti. Ihmisten autonomian kunnioittaminen asettaa tosin rajansa julkisen vallan toimenpiteille kahdessa ensinmainitussa kohdassa: mikäli joku avoimin silmin ja asiaa tarkoin harkittuaan haluaa saada hoitonsa fyysisestä vahingosta tai aatteellisesta pakkosyötöstä huolimatta, hänellä on oikeus tehdä oma valintansa. Viranomaisten tehtäväksi jää siinä tapauksessa asioihin perehtyminen ja erilaisten hoitomuotojen vaaroista tiedottaminen ja varoittaminen.
Yksilön itsemääräämisoikeuden piiriin lasketaan joskus kuuluvaksi myös oikeus päättää omien lastensa kohtelusta, koulutuksesta ja sairaustapauksissa hoidosta. Epäilemättä vanhemmilla onkin jonkinlainen oikeus tehdä joitakin ratkaisuja jälkikasvunsa puolesta. Mutta ainakaan fyysisesti vahingollisten hoitomuotojen ollessa kysymyksessä vanhempien asiantuntemus ja asema eivät voi oikeuttaa heidän ratkaisujaan, jotka koskevat lapsen elämää ja terveyttä. Julkiseen koeteltavuuteen ja kriittisiin testeihin perustuva koululäsketieteellinen tieto onkin pulmatilanteissa ehdottomasti asetettava vaihtoehtojen yläpuolelle. Yksilökohtaisilta tragedioilta voidaan tuskin koskaan välttyä näissä tapauksissa, mutta hyvin todennäköisesti onnettomuuksia tapahtuu sittenkin vähemmän lääketieteen kuin sen vaihtoehtojen ohjeisiin luotettaessa.
Kaiken kaikkiaan ”virallisen” lääketieteen hyökkäykset vaihtoehtolääkintää vastaaan ovat melko tarpeettomia ja perustuvat turhan yksipuoliseen kuvaan sairauksien ja sairastamisen luonteesta. Vaikka Martti Ahvenjärven tauti ei ehkä ollutkaan parannettavissa, hänen vaivansa olivat. Ja jos happivesi on auttanut häntä ja muita ihmisiä elämään terveempänä ja onnellisempana, olisi paitsi epäinhimillistä myös järjetöntä kieltää sinänsä vaarattoman hoitomuodon käyttö siitä syystä, ettei sen vaikutusmekanismi ole selitettävissä luonnontieteellisten teorioiden avulla.
