Pseudotieteen erottaminen tieteestä ei ole aina kovin helppoa, varsinkaan, jos ei ole itse perehtynyt tieteen menetelmiin; joukko joensuulaisia Skepsis-aktivisteja laati listan kysymyksiä, joita Joensuun yliopistossa työskentelevä filosofiantutkija, neuropsykologi Timo Kaitaro kommentoi Skepsiksen yleisötilaisuudessa joensuussa 21. lokakuuta 1998.
Kun puhutaan siitä mitä on tiede ja mikä erottaa sen pseudotieteestä, on tärkeä muistaa, että jälkimmäisen vika ei oikeastaan ole siinä, että se ei ole tiedettä. Säveltäminen, psykoterapia ja journalismi eivät myöskään ole tiedettä, silti ne eivät ole mitenkään irrationaalisia toimintamuotoja. Pseudotieteen perusongelma ei myöskään oikeastaan ole siinä, että pseudotieteelliset teoriat eivät yleensä pidä paikkaansa. Moni tieteellinen teoriakin on osoittautunut paikkaansa pitämättömäksi – lakkaamatta silti olemasta tieteellinen teoria. Pseudotieteen kriteeriksi ei myöskään riitä se, ettei sillä ole riittävää kokemusperäistä todistusaineistoa, sillä uudella tieteellisellä teoriallakaan ei sitä ole välttämättä heti, kun se on keksitty.
Erot paljastuvat, kun tarkastellaan tieteen ja pseudotieteen historiaa. Historiallisesti saattaa tieteellä ja pseudotieteellä olla yhteiset juuret. Esimerkiksi Franz Josef Gallin (1758–1828) frenologiasta sai Jean-Baptiste Bouillaud’n (1796–1875) tutkimusten kautta alkunsa moderni neuropsykologia (psyykkisten toimintojen paikantaminen aivokuorella) yhtälailla kuin frenologinen pseudotiedekin (ihmisen persoonallisuuden ja kykyrakenteen päätteleminen kallonmuodosta). Tämä esimerkki paljastaa jo yhden olennaisen eron tieteen ja pseudotieteen välillä: neuropsykologinen teoria on kokenut monia muodonmuutoksia sitten Bouillaud’n aikojen, mutta frenologiaa opetetaan edelleen suunnilleen samassa muodossa, kuin missä Gall ja hänen oppilaansa J. C. Spurzheim (1776–1832) sen esittivät 1800-luvun alussa.
Grafologia on toinen hyvä esimerkki: Ludwig Klagesin (1872–1956) oletus persoonallisuuden ja käsialan yhteydestä on sinänsä kelpo tieteellinen oletus eli hypoteesi. Se ei kuitenkaan ole saanut tieteellistä ja tutkimuksellista vahvistusta. Siksi se on jatkanut elämäänsä tieteen ulkopuolella. Rupert Sheldraken oletus ”morfogeneettisistä kentistä” on esimerkki modernista teoriasta, jolle saattaa käydä samoin. Teoria on empiirisesti testattavissa oleva tieteellinen oletus. Mikäli se saisi riittävästi kokeellista vahvistusta, siitä tulisi tiedettä. Näyttää kuitenkin pahasti siltä, että tällaista vahvistusta ei ole tulossa. Jos näin käy, on kuitenkin ennustettavissa, että hypoteesi jatkaa elämäänsä pseudotieteenä.
Kuten edellä kuvatuista esimerkeistä voi päätellä, ei tieteen ja pseudotieteen problematiikka mitenkään erityisesti liity paranormaaleihin ilmiöihin. Skepsis-yhdistyksen toiminnassa nämä kaksi aihepiiriä kuitenkin yhdistyvät. Tähänkin löytyy historiallisia syitä. Paranormaalien ilmiöiden kriittisellä tutkimuksella ja pseudotiedettä harrastavilla ”rajatieto”-porukoilla on yhteiset historialliset juuret 1800-luvun lopulla perustetuissa ns. psyykkisissä tutkimusseuroissa (esimerkiksi brittiläinen Society for Psychical Research). Näiden seurojen sääntöjen tarkoituspykälät ovat olleet alunpitäen suunnilleen samanlaisia kuin Skepsiksen vastaavat. Merkittävä osa niistä on kuitenkin enemmän tai vähemmän etääntynyt näistä kriittisistä ja tieteellisyyttä korostavista lähtökohdista niin, että niiden alkuperäinen työsarka on langennut skeptikkojärjestöjen tehtäväksi.
Myös kokeellisella parapsykologialla on juurensa ”psyykkisten tutkimusseurojen” alkuperäisessä yrityksessä lähestyä paranormaaleja ilmiöitä kriittisesti ja tieteellisesti. Koska vakuuttavia todisteita paranormaalien ilmiöiden puolesta ei kuitenkaan ole toistaiseksi ilmestynyt, ei parapsykologiasta ole tullut tiedettä. Toistaiseksi lähimmäksi kunnon evidenssiä ovat päässeet Charles Honortonin Ganzfeld-kokeet. Kokeellisesta parapsykologiasta voisi tulla tiede, jos nämä onnistuttaisiin toistamaan ja jos alalle ilmestyisi testattavia teorioita – jolloin tutkitut ilmiöt luonnollisestikin lakkaisivat olemasta paranormaaleja. Anomalisen, teorioihin sopimattoman havainnon toteaminen ei kuitenkaan vielä riitä uuden tieteenalan perustamiseen.
Miten arkiajattelussa käytetyt päättelykeinot voivat johtaa harhaan esimerkiksi syy-seuraussuhteita, tilastollisia yhteyksiä ja todennäköisyyksiä arvioitaessa? Missä ovat arkiajattelun rajat ja missä alkaa tieteen pätevyysalue? Miksi monet huuhaa-teoriat vaikuttavat uskottavilta?
Erilaisten parailmiöiden ja pseudotieteiden kohdalla toinen olennainen kysymys koskee tieteen ja arkiajattelun suhdetta. Moni pseudotieteellinen ajatus vaikuttaa arkiajattelun puitteissa uskottavalta, jopa kokemuksen vahvistamalta.
Arkiajattelumme perustuu usein eräänlaiseen naiviin induktivismiin: myönteisen todistusaineiston systemaattiseen keräämiseen ilman yrityksiä hankkia järjestelmällisesti myös teorian vastaisia havaintoja. Tieteessä olennaisempaa kuin positiivisen todistusaineiston kerääminen on se, kestääkö teoria yritykset osoittaa se vääräksi. Mille tahansa teorialle on nimittäin helppoa löytää todisteita, kun sitkeästi etsii, etenkin jos ei ole niin nuuka käyttämiensä lähteiden ja menetelmien luotettavuudesta.
Arkiajattelussamme ei välttämättä ole mitään vikaa. Se toimii tietyissä asioissa todella tarkoituksenmukaisesti. Esimerkkinä toimivasta arkiajatteluun perustuvasta teoriasta voisi mainita psykologisen teorian, jonka mukaan tekoja selitetään halujen ja aikomusten avulla. Tämä niin sanottu ”arkipsykologia” (folk psychology) on joitakin poikkeuksia lukuunottamatta varsin hyvin toimiva teoria, joka ilmeisestikin heijastaa oikealla tavalla ihmismielen toimintaa.
Mutta kun arkiajattelua sovelletaan niiden alueiden ulkopuolelle, jotka ovat sen ominta toiminta-aluetta, esimerkiksi tilastollisten yhteyksien tai syy-seuraussuhteiden erittelyyn, se toimii usein tieteellistä menetelmää huomattavasti heikommin. Onkin tärkeää muistaa väitteen sisällön ja vaadittavan todistusaineiston eli evidenssin välinen yhteys: tietynlainen todistusaineisto voi olla täysin oikeutettu tietyssä yhteydessä, mutta riittämätön toisessa. Subjektiivinen kokemus tai arkijärki voi joissakin asioissa toimia täysin riittävänä ja oikeutettuna tuomarina, toisissa se on taas täysin riittämätön; se, että joku hoito vaikuttaa ruumiin ”energiakenttiin” tai parantaa sairauksia, vaatii täysin erilaisen todistusaineiston kuin väite, että sama hoito aiheuttaa hyvän olon joillekin ihmisille.
Edellä esitetystä voi päätellä, että tieteellisen ja epätieteellisen olennaisin ero ei siis ole se, että epätieteellinen teoria on epätosi ja tieteellinen tosi. Paitsi että on virheellisiksi osoittautuneita tieteellisiä teorioita, löytyy varmasti myös paikkaansa pitäviä ja tosia epätieteellisiä, esimerkiksi arkiajatteluun perustuvia, teorioita. Tällaiset teoriat eivät kuitenkaan yleensä esiinny tieteenä. Pseudotieteelle sen sijaan on olennaista se, että se esiintyy todennettuna tieteellisenä tietona, sitä kuitenkaan olematta. Tutkimuksellisen tuen puute sitten aiheuttaa seurauksenaan sen, että tällaiset teoriat yleensä ovat myös epätosia. Yleensä ne koskevat asioita, jotka nimenomaan edellyttäisivät tieteellistä evidenssiä (fysikaalisia vuorovaikutuksia, syy-seuraussuhteita, todennäköisyyksiä, tilastollisia yhteyksiä jne.).
Minkälaiset asiat ovat yleensä ominaisia tieteille? Onko olemassa kaikille tieteille yhteiset kriteerit vai onko tieteiden välillä eroja niissä kriteereissä, jotka tekevät väitteistä tieteellisiä?
Tieteenfilosofiassa on pitkään pohdittu niin sanottua demarkaatio-ongelmaa: mikä erottaa tieteen metafyysisestä spekulaatiosta tai pseudotieteistä? Yksittäisestä selkeästä kriteeristä – tai edes sellaisen antamisen mahdollisuudesta – ei ole päästy yksimielisyyteen. Tieteiden moninaisuuden ja tieteen uudistumiskyvyn huomioiden tämä ei ole mikään ihme. Samanlaisia ongelmia syntyy, kun yritetään määritellä muita inhimillisiä käytäntöjä, esimerkiksi taidetta. Viimeksi mainittua onkin luonnehdittu avoimeksi käsitteeksi: se sallii innovaation ja tävsin uudenlaisten ja käsitteen rajoja siirtävien taideteosten luomisen. Vastaavasti tieteen menetelmät ja teoriat kehittyvät koko ajan.
Tieteen käsitteen avoimuus ei aiheuta ongelmia normaalitapauksissa: on selvää, että fysiikka on tiedettä ja astrologia ei. Ensin mainittu on niin sanottu tyyppitapaus tai paradigma-esimerkki tieteestä ja jälkimmäinen vastaavasti pseudotieteestä. Voidaan hyvin kysyä, että jos fysiikka ei olisi tiedettä, niin mikä sitten, tai jos astrologia ei olisi pseudotiedettä, niin mikä sitten. Näiden selkeiden tapausten ympäriltä löytyy sitten vaikeampia tapauksia: psykoanalyysi, sosiobiologia, kokeellinen parapsykologia ja niin edelleen. Tässä yhteydessä on kuitenkin huomattava, että toiminnan rationaalisuus ei ole kiinni siitä, onko se tiedettä: psykoanalyysi ja kirjallisuustiede eivät ehkä ole tiedettä sanan anglosaksisessa merkityksessä science (joka viittaa pääasiassa luonnontieteisiin). Silti ne ovat järkiperäisiä kulttuurin alueita, joihin liittyy systemaattisia tiedonhankintakeinoja. Ne eivät ole myöskään pseudotieteitä koska, tai sikäli kuin, ne eivät väitä olevansa muuta, kuin mitä ne ovat.
Määritelmän puutteessa annan seuraavassa joitakin tieteen tunnusmerkkejä, jotka olen pyrkinyt valitsemaan niin, että ne sopivat luonnontieteisiin ja monilta osin myös humanistisiin tieteisiin.
Tämä pätee ennen kaikkea luonnontieteessä ja kokeellisessa ihmistutkimuksessa. Tilastolliset analyysit ovat keskeisiä jälkimmäisessä tutkimuksessa: ne toimivat havaintojen edustavuuden, luotettavuuden ja objektiivisuuden takeina. Joskus väitetään, että tilastolliset menetelmät eivät toimi esimerkiksi vaihtoehtolääkinnän tutkimisessa, koska hoito on yksilöllistä. Tämä ajatus perustuu väärinkäsitykseen. Tilastomenetelmillä voidaan nimittäin laskea muutakin kuin keskiarvoja. Itse asiassa tilastolliset menetelmät tarjoavat parhaimmat mahdollisuudet vähäistenkin yksittäisten vaikutussuhteiden esille saamiseen lukuisten muuttujien joukosta.
Kokeelliselle tieteelle on ominaista, että menetelmät ja kokeet selostetaan niin, että kuka tahansa voi toistaa ne. Humanistisissa tieteissä väitteiden dokumentaatio, viittauskäytäntö ja lähdekritiikki takaavat vastaavan tarkistamisen mahdollisuuden. Esimerkiksi filosofisessa tutkimuksessa on filosofien oppeja koskevat tulkinnat perusteltava tarkoilla sivunumeroin varustetuilla viittauksilla lähdeteoksiin.
Humanistisissa tieteissä viittausjärjestelmä pitää myös yllä keskustelun asiallisuutta ja objektiivisuutta: tekstien vääristelyyn perustuva kritiikki on mahdotonta tai ainakin sen jäljet jäävät lyhyiksi. Esimerkiksi jos joku haluaisi saattaa nestedynamiikan harrastuksen ja sukupuoleen liitettävien mielikuvien välisistä yhteyksistä tulkinnanvaraisesti kirjoittavan naistutkijan kyseenalaiseen valoon, voisi hän levittää tavanomaisessa lehdessä väitettä, että kyseessä olevan naistutkijan mukaan miehet eivät harrasta nestedynamiikkaa, koska heillä ei ole kuukautisia. Tieteellisessä aikakauslehdessä väite olisi dokumentoitava ja perusteltava, jolloin jokainen voisi tarkistaa, sanooko kyseinen tutkija todella jotain tällaista ja onko kyseinen tulkinta tekstistä oikea.
Edellä mainittu julkisuus alistaa tutkimuksen muiden kritiikille, jolloin mahdolliset virheet paljastuvat armottomasti. Lisäksi kritiikkiä harjoitetaan jo ennen julkaisemista: niin sanottu referee-menettely, artikkelien luetuttaminen ulkopuolisilla arvioijilla, jotka yleensä saavat artikkelit nimettöminä, karsii pois huonon tutkimuksen tai tuo esiin korjattavissa olevat virheet jo ennen kuin tutkimus julkaistaan.
Kriittisyys puolestaan takaa sen, että virheelliset teoriat karsiutuvat ajan myötä: kriitikot pitävät siitä huolen.
Kriittisyys johtaa myös siihen, että teorian joutuessa vaikeuksiin, siitä luovutaan paremmin selittävän teorian hyväksi.
Edistys ei kuitenkaan aina ole tiedon määrällistä kasaantumista vaan ennen kaikkea uusien ja entistä parempien teorioiden keksimistä. Vaikka tieteen edistyminen saattaa tämän takia olla jossain mielessä ongelmallinen käsite eri teorioiden väitetyn ”yhteismitattomuuden” vuoksi, tämä on hyvä nyrkkisääntö tieteen ja pseudotieteen erottamiseksi. Seikka, että astrologian teoriat ovat tuhansia vuosia vanhoja – johon astrologit usein vetoavat oppejaan puolustaessaan – herättää pikemminkin epäilyksiä, sillä pseudotieteille on kriittisten tiedonhankintamenetelmien puutteen vuoksi ominaista se, että teoriat eivät kehity ja että niitä ei hylätä. Koska muuten viimeksi kuulitte, että jokin rajatiedon alueen teoria olisi hylätty kriittisen keskustelun jälkeen?
Miten maallikko voi erottaa tieteelliset väitteet epätieteellisistä? Voiko hän ylipäätään tehdä sen vai onko luotettava sokeasti asiantuntijoihin?
Selvien maallikon sovellettavissa olevien käyttökelpoisten ja yksiselitteisten kriteerin puutteessa esittelen joitakin seikkoja, joihin kannattaa kiinnittää huomiota tieteellisinä esiintyviä väitteitä arvioitaessa – samoin kuin vakuuttavilta vaikuttavia seikkoja, joihin ei kannata luottaa.
Ainakin seuraaviin seikkoihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos epäilee tieteellisenä esitetyn väitteen paikkaansa pitävyyttä:
Edellisiin kriteereihin voisi vielä lisätä seikkoja, joihin ei aina kannata luottaa:
Esimerkkejä tiedemiesten naksahduksista oman tieteenalan ulkopuolelle on kerätty Sokalin ja Bricmontin kirjaan Impostures Intellectuelles (Älylliset huijaukset). Kirjan nimestä huolimatta tällaisia virheitä ei ole kuitenkaan syytä pitää oireina huijauksesta: kyse on enemmänkin amatöörien virheistä ja kenties tieteentekijöiden vilpittömistä yrityksistä pitää yllä kadonnutta yhteyttä eri tieteiden välillä.
Itse asiassa monet akateemisesti korkeasti koulutetutkin ihmiset haksahtavat pseudotieteisiin. Useimmiten he tekevät sen oman alansa ulkopuolella, jossa tiedot ovat vähäisemmät: matemaatikon on siksi helpompi uskoa grafologiaan kuin psykologin, sosiologin on helpompi uskoa biologiseen pseudotieteeseen ja psykoanalyytikon kvanttimystiikkaan. Paras lääke tähän olisi lisääntynyt tieteiden välinen keskustelu.
Esiintyykö pseudotiedettä myös akateemisen tiedemaailman sisällä? Kuuluvatko tieteensisäiset kiistat skeptikoille?
Aivan oma lukunsa ovat tieteeseen perustuvat filosofiset spekulaatiot ja tiedefantasiat. Joskus löyhä teoretisointi ja vertauskuvallisuus, ”metaforisointi” on tieteessä tai sen popularisoinnissa hyödyllistä. Esimerkiksi popularisoidessaan molekyylibiologiaa ja evoluutioteoriaa Richard Dawkins liittää geeneihin metaforisesti inhimillisiä pyrkimyksiä puhuessaan ”itsekkäistä geeneistä”. Aivoja puolestaan verrataan usein tietokoneisiin. Tällaiset kielikuvat eli metaforat saattavat olla jossain suhteessa valaisevia, mutta niitä ei tule ottaa liian tosissaan. DNA-molekyylien pätkillä ei tosiasiallisesti ole mitään pyrkimyksiä: ei sen enempää altruistisia kuin itsekkäitäkään. Vastaavasti aivojen ja tietokoneiden toiminnan välillä on joidenkin yhtäläisyyksien lisäksi myös oleellisia eroja. Tällaiset metaforat ovat kuitenkin olennainen osa tieteen kieltä, etenkin silloin kun teoriat pyritään saamaan ymmärrettäviksi.
Kaikkea tieteellistä spekulaatiota ei siis ole syytä julistaa huuhaaksi: mielikuvituksen käyttö, huikeat oletukset ja metaforat ovat joskus johtaneet merkittäviin tieteellisiin keksintöihin. Tiedemiehen tulisi kuitenkin pitää jalat maassa mielikuvitustaankin käyttäessään, eikä oletuksia ja spekulaatioita saisi esittää jo todennettuina tieteen tuloksina.
Kyseenalaisia tieteellisiä fantasioita ovat erityisesti erilaiset yhden tieteenalan teorioiden selitysvoimaa liioittelevat ohjelmat. Hyvä esimerkki tästä on tieteensosiologinen niin sanottu ”vahva ohjelma”, joka pyrkii selittämään luonnontieteen kehityksen pelkällä sosiologialla. Yhtä kriittisesti on syytä suhtautua tietenkin muiden tieteiden edustajien vastineisiin vahvasta ohjelmasta: fysiikka selittää kaiken maailmassa (oman historiansa mukaan lukien), psykologia tai biologia selittää sosiaaliset ja poliittiset ilmiöt (esim. sodat), biologia selittää psykologian, geenit selittävät ihmisen käyttäytymisen, älykkyyden ja homoseksuaalisuuden ja niin edelleen. Tällaisista yrityksistä ei ole puutetta, ja niille on yhteistä pseudotieteen kanssa edellä kuvatut liialliset lupaukset kaiken selittämisestä.
Joka tapauksessa vaikka sosiobiologian, Sheldraken morfogeneettisten kenttien tai psykoanalyysin tieteellisyydestä voidaan keskustella, en olisi valmis laittamaan niitä samaan pussiin astrologian, grafologian tai homeopatian kanssa. Homeopatian ja sosiobiologian erottaa esimerkiksi se, että vaikka sosiobiologian tieteellinen evidenssi ja sen yleistettävyys voi olla kyseenalaista, homeopatialla kelvollista evidenssiä ei ole juuri lainkaan. Morfogeneettiset kentät ovat testattavissa oleva tieteellinen teoria, joka ei ehkä vielä ole pseudotiedettä (mutta on tietenkin hyvää vauhtia muuttumassa sellaiseksi, jos sen kannattajat pitävät siitä kiinni, ilman että nykyistä parempaa evidenssiä ilmestyy). Psykoanalyysi taas ei yleensä pyrikään esiintymään (luonnontieteenä vaan terapiamenetelmänä siihen liittyvine systemaattisine tiedonhankinta- ja tulkintamenetelmineen.
Selkeitä pseudotieteitä löytynee riittämiin, joten kriteerien laajentamiseen ei liene tarvetta. Onneksi suuri osa pseudotieteistä on ainakin Skeptikkoa ja skeptistä kirjallisuutta seuraavien valistuneiden maallikoiden jokseenkin helppo tunnistaa. Tällaisen valistuneen maallikkojoukon laajentaminen onkin Skepsiksen tärkein tehtävä.
Timo Kaitaro
© Copyright 1998 Skeptikko-lehti ja kirjoittaja.
Kirjoitus vapaasti siteerattavissa ja levitettävissä ei-kaupallisiin tarkoituksiin, lähteeksi mainittava kirjoittajan lisäksi Skeptikko-lehti 1998/4, sivut 11–15