Helsingin yliopiston pienen konsistorin istuntosaliin oli kokoontunut 3. maaliskuuta 1987 kolmisenkymmentä ihmistä perustamaan yhdistystä ”paranormaaleja ilmiöitä koskevien väitteiden tieteelliseksi tutkimiseksi ja asiaa koskevan tieteellisen tutkimuksen tunnetuksi tekemiseksi”. Yhdistyksen perustamiskokouksen oli kutsunut koolle nykyinen akatemiaprofessori Raimo Tuomela Helsingin yliopiston Käytännöllisen filosofian laitokselta.
– Olin kiinnostunut ylipäätään mahdollisuuksista saada tietoa erilaisista ilmiöistä ja siksi kai tällaiset raja-alueet, erityisesti parapsykologia, kiinnostivat, kertoo muun muassa tieteellisen menetelmän luonnetta ja psykologian filosofiaa tutkinut Tuomela.
Professori Tuomela oli tutustunut Yhdysvalloissa 1976 perustettuun skeptikko-järjestö CSICOPiin (Committee for the Scientific Investigation of Claims of the Paranormal) järjestön lehden Skeptical Inquirer’in välityksellä, ja hän toivoi vastaavanlaisen järjestön perustamista myös Suomeen.
– En nyt enää kovin tarkkaan muista, miten kaikki itse asiassa alkoi. Olin ollut syksyllä 1986 yhteydessä Hannu Karttuseen ja Heta ja Matti Häyryyn ja pohtinut heidän kanssaan tällaisen yhdistyksen perustamista. Siitä se sitten jotenkin lähti käyntiin, Tuomela muistelee.
Tuomelan johdolla väliaikainen johtoryhmä alkoi valmistella yhdistyksen sääntöjä, rekisteröintiä ja nimiasiaa. Virallisessa sopimusasiakirjassa, joka allekirjoitettiin 28. toukokuuta 1987, yhdistyksen nimeksi tuli Skepsis ry. – Skepsis rf. Yhdistyksen säännöt noudattelivat pitkälle CSICOPn toimintaperiaatteita, kuten Tuomela oli toivonutkin.
Yhdistyksen ensimmäisen varsinaisen hallituksen puheenjohtajaksi valittiin S.Albert Kivinen ja jäseniksi Tuomelan, Karttusen ja Heta Häyryn lisäksi Nils Mustelin(varapuheenjohtaja), Nils Edelman ja Pekka Hartola. Yhdistyksen sihteeriksi ja rahastonhoitajaksi lupautui toimittaja Matti Virtanen Helsingin Sanomista.
Perustajien mielessä kangasteli järjestö, joka ryhtyisi ponnekkaasti tukemaan paranormaaleja ilmiöitä koskevien väitteiden tutkimusta ja mahdollisesti itsekin tekisi pienimuotoista tutkimustyötä. Perustajajäsenet huomasivat kuitenkin hyvin pian, ettei tähän ollut kovin paljon mahdollisuuksia. – Tutkimusta olisi pitänyt tehdä muun työn ohessa, koska aiheet sinänsä eivät suoranaisesti liittyneet kenenkään omaan tutkimustyöhön, Tuomela huomauttaa.
Yhdistys keskittyi etupäässä tiedon jakamiseen parailmiöiden taustoista. Se alkoi julkaista neljä kertaa vuodessa ilmestyvää Skeptikko-lehteä ja järjestää yleisöluentotilaisuuksia talviaikaan kerran kuukaudessa.
Vuosi 1989 oli yhdistyksen toiminnassa jälkikäteenkin arvioiden poikkeuksellisen vilkas. Paitsi että lehti alkoi ilmestyä säännöllisesti (ensimmäinen numero oli ilmestynyt syksyllä 1988), yhdistys järjesti kolmipäiväisen kansainvälisen konferenssin ”Are there any well-attested paranormal phenomena?” ja julkaisi yhdessä tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan kanssa kirjan Paholaisen asianajaja, jossa ansioituneet tieteentekijät selvittivät, mitä tiede sanoo muun muassa tähdistäennustamisesta, maasäteilystä, ufoista, ihmelääkinnästä ja räyhähengistä.
Kansainvälisessä konferenssissa, joka pidettiin 13–15. lokakuuta, julkistettiin Skepsiksen haaste. Yhdistys lupasi maksaa 10 000 markkaa sille, joka haasteen sääntöjen mukaisissa valvotuissa koeloissa onnistui tuottamaan paranormaaliksi katsottavan ilmiön tai osoitti omaavansa niin sanottuja yliluonnollisia tai okkulttisia kykyjä, kuten selvänäön, ennustamisen, psykokineesin tai ruumiista poistumisen taidon.
Samana syksynä yhdistys jakoi myös ensimmäisen Huuhaa-palkintonsa. Se myönnettiin Werner Söderström Osakeyhtiölle pitkällisestä ja ansiokkaasta toiminnasta valetieteellisen kirjallisuuden kustantamisen ja levittämisen alueella. Palkintolautakunnan mielestä tapa, jolla WSOY oli julkaissut muun muassa teokset Terveen elämän salaisuudet, Astrologian käsikirja ja Numerologian alkeet sekä vuonna 1981 ilmestyneen A.E. Wilder-Smithin kirjan Luonnontieteet eivät tunne evoluutiota oli hämärtänyt ihmisten käsityksiä todellisesta tiedosta ja taikauskoisesta fantasiasta. Sittemmin palkinto on jaettu aina vuosittain – lukuunottamatta vuotta 1992 – sellaisille parailmiöitä kritiikittömästi markkinoiville yhteisöille, joiden odotetaan ainakin kohtuudella pysyttelevän paikkansa pitävissä totuuksissa.
Vuoden 1989 aikana yhdistyksessä pohdittiin vielä tieteellisen neuvottelukunnan perustamista, jollainen myös CSICOPillakin oli. Sen tehtävänä oli tarjota yhdistyksen käyttöön tieteellistä asiantuntemusta parailmiöitä koskevien väitteiden mahdolliseksi tutkimiseksi tai todentamiseksi ja toimia muutoinkin yhdistyksen tieteellisenä tukena. Neuvottelukunnan, jonka yhdistyksen hallitus nimeää aina kolmeksi vuodeksi kerrallaan, ensimmäinen kokous pidettiin 24. lokakuuta 1990 ja sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi kutsuttiin dosentti S.Albert Kivinen Helsingin yliopiston filosofian laitokselta.
Yhdistys hyväksyttiin 1991 jäseneksi Tieteellisten seurain valtuuskuntaan, johon kuuluu parisen sataa tieteellistä yhdistystä ja seuraa. Yhdistys onkin pyrkinyt olemaan leimallisesti tieteellinen yhdistys, vaikka se ei ole omaa tutkimustoimintaa harrastanutkaan. Skeptikko-lehden palstoilla ja yleisötilaisuuksissaan se on – usein pilke silmäkulmassa – koettanut selvittää tieteen näkökulmasta yliluonnollisiksi koettujen ilmiöiden olemassaoloa ja alkuperää.
Yhdistyksen perustajajäsenistä useimmat olivat oman tieteenalansa ansioituneita tutkijoita ja yliopisto-opettajia. Myöhemminkin yhdistyksen jäseniksi on liittynyt runsaasti eri alojen tutkijoita ja muita akateemisesti koulutettuja asiantuntijoita, jotka jäsenyytensä myötä ovat perehtyneet varsin perusteellisestikin omaa alaansa sivuaviin – tai muutoin omasta mielenkiinnosta – tiettyihin parailmiöihin ja niiden taustoihin. Heitä ovat olleet muun muassa dosentti Veijo Saano Kuopion yliopiston farmakologian ja toksikologian laitokselta, joka on lukuisissa kirjoituksissaan ja luennoillaan selvittänyt muun muassa uskomuslääkinnän ja erilaisten terapiamuotojen taustoja, ja professori Nils Mustelin, joka on yksi astrologiaan parhaimmin perehtyneitä Suomessa. Dosentti Marjaana Lindeman Helsingin yliopiston psykologian laitokselta on puolestaan omissa tutkimuksissaan selvittänyt ihmisen arkiajatteluun vaikuttavien mekanismien osuutta yliluonnollisia ilmiöitä koskevissa uskomuksissa. Kaikki he ovat olleet myös usein käytettyjä asiantuntijoita yhdistyksen luentotilaisuuksissa.
– Yhdistyksen tieteellisyys onkin tullut ehkä parhaiten esiin näissä yleisötilaisuuksissa. Vaikka esitelmistä monet ovat olleetkin sisällöltään melko populaareja, esitelmöitsijät ovat pääsääntöisesti olleet tieteellisesti päteviä, Tuomela pohtii.
Yhdistyksen rooli ei ole kuitenkaan ollut aina kovin selkeä edes jäsenistölle. Aika ajoin on käyty keskustelua siitä, pitäisikö yhdistyksen toimia eräänlaisena kaappiseurana, joka tekisi tutkimustaan omassa kolossaan ja ilmestyisi julkisuuteen vasta tutkimusten valmistuttua.
Yhdistyksen näkyvää kansanvalistajan roolia ajoivat puheenjohtajakausillaan erityisesti professori Nils Mustelin (1989–1993) ja hänen seuraajansa fyysikko Lauri Gröhn (1993–1994), jotka kumpikin lukuisilla julkisilla esiintymisillään radio- ja televisio-ohjelmissa sekä lehtien palstoilla toivat kosolti mainetta yhdistykselle. Yhdistyksen nykyinen puheenjohtaja Ilpo V. Salmi (1995–) on jatkanut heidän perintöään, vaikkakaan ei ehkä yhtä särmikkäästi kuin edeltäjänsä.
– Ihmisillä on oikeus tietää, ettei kyseisistä (para)ilmiöistä ole olemassa tieteellistä näyttöä. Me pyrimme kertomaan, mitä tiede näistä asioista sanoo. Sen jälkeen ihmisillä on oikeus päättää, pitävätkö he tieteellistä näyttöä tärkeänä, Gröhn summasi yhdistyksen kuluttajavalistustehtävää 2. joulukuuta 1993 järjestetyssä paneelikeskustelussa, jossa pohdittiin yhdistyksen tehtäviä ja tulevaisuutta (Skeptikko 4/93).
Vaikka yhdistyksessä on visusti varottukin pilkkaamasta niitä, jotka uskovat omaavansa yliluonnollisia kykyjä, varsinkin Mustelinin ja Gröhnin julkinen toiminta herätti närkästystä rajatiedon harrastajissa. Skeptikoita alettiin haukkua tiukkapipoisiksi rakkikoiriksi, jotka vain pilasivat ihmisiltä oikeuden uskoa mihin halusivat. Julkisuudessa skeptikot nähtiin usein totisina ja kaikkea epäilevinä tiedemiehinä. Eikä kuvaa paljon kohentanut se, että yhdistys tuli mukaan omalla osastollaan rajatiedon vuosittaiselle katselmukselle, Helsingissä järjestettäville Hengen ja tiedon messuille.
Yhdistyksessä pelättiin aluksi, että haasteen julkistaminen toisi tutkimuspyyntöjen tulvan yhdistykselle. Mutta toisin kävi. Yhdistyksen ehdotuksia koejärjestelyistä pidettiin ilmeisesti niin testivarmoina, että toistaiseksi vain yksi varpumies on rohjennut lähteä leikkiin mukaan. Lisäksi yhdistykselle on tullut muutamia kyselyjä, ja jokunen alustavat koe on tehty, mutta ne eivät ole johtaneet sen pidemmälle. Muutkin yhteistyötarjoukset rajatiedon harrastajien kanssa ovat vuosien varrella kuivuneet kokoon.
– Jo silloin alussa suurena kysymysmerkkinä oli se, miten käydä vuoropuhelua näiden parailmiöihin uskovien kanssa. Tietysti toivoimme, että jonkinlaista järkevää vuoropuhelua saataisiin aikaan, mutta jostain syystä se ei ole kovin hyvin onnistunut. Ehkä on niin, että ihmisiä ei ole syytä taivutella muuttamaan uskomuksiaan, vaan tarjota heille perusteltua tietoaineista, joka mahdollistaa rationaalisen muutoksen uskomuksissa, Tuomela pohtii.
Skeptikko-lehden viime numeron pääkirjoituksessa yhdistyksen sihteerin tehtävät jättänyt Anneli Aurejärvi patisteli jäsenistöä murtamaan stereotyyppinen skeptikon nuiva ilonpilaajan imago, jollaiselle ainakaan hän ei ollut onnistunut löytämään vastinetta todellisuudesta. Imagokysymys onkin ollut yksi yhdistyksen suurimpia huolenaiheita ensimmäisellä kymmenvuotistaipaleella siitäkin huolimatta, että sitä on yritetty sitkeästi nujertaa.
Joulukuussa 1993 järjestetyssä skeptikkojen imagoa luotaavassa seminaarissa Mustelin muistutti kyselijöille, jotka peräsivät enemmän huumoria yhdistyksen toimintaa, ettei tätä ollut aiemminkaan unohdettu. Parasta, mitä hän oli skeptikkona tehnyt, oli ollut se, kun hän keksi sporalogian, jossa hän korvasi astrologisen tähtikartan Helsingin raitiovaunulinjojen kulkureiteillä. – Sen avulla on monille ihmisille valjennut, mistä astrologiassa oikeastaan on kysymys. Yhtä hyvin ennustamiseen voidaan käyttää tähtien sijasta raitiovaunuja, Mustelin huomautti.
Jäsenistön epäilyistä huolimatta vuosittain julkistettava Huuhaa-palkinto ja aktiivijäsenten julkiset esiintymiset ovat kaikesta huolimatta muokanneet yhdistyksen imagoa vuosien varrella myönteisempään suuntaan. Yhdistyksen yleisöluennot ovat alkaneet vetää yhä enemmän väkeä, tiedotusvälineissä valistuneet toimittajat ovat oppineet arvostamaan yhdistystä parailmiöiden asiantuntijana ja jäsenmääräkin on alkanut vähitellen kasvaa. Varsinkin viime vuosina mukaan on tullut runsaasti nuoria, mistä juhlavuottaan viettävä Skepsis voi olla tyytyväinen. Se on aina halunnut kannustaa erityisesti nuoria ottamaan asioista selvää ja esittämään kysymyksiä.
Tieteellisyyden leimastaan huolimatta yhdistyksessä on korostettu sitä, että se on avoin kaikille parailmiöiden kriittisestä tarkastelusta kiinnostuneille riippumatta heidän koulutustaustastaan, mikä ei aina ole ollut kovin selvää yhdistyksen toiminnasta kiinnostuneille. On epäilty, että voiko tieteellisessä yhdistyksessä olla myös jäseniä, joilla ei ole tieteellistä kokemusta tai koulutusta. Yhdistyksen hallituksissa asiaa on pohdittu useita kertoja, ja yhdistyksen kuvaa tältäkin osin yritetty parantaa.
Yksi suuri ongelma yhdistyksellä on kuitenkin yhä ratkaisematta; miten saada naiset kiinnostumaan kriittisestä ajattelusta? Tutkimusten mukaan enemmistö rajatiedon harrastajista on keski-ikäisiä, jopa hyvinkoulutettuja naisia. Se näkyy myös yhdistyksen jäsenmäärässä. Tällä hetkellä 750:stä jäsenestä vain noin 17 prosenttia on naisia.
Pari vuotta sitten Internettiin perustettiin Skepsiksen omat kotisivut, joiden kautta nettiharrastajilla on ollut mahdollisuus päästä erilaisen skeptisen tiedon lähteille. Kiinnostus kotisivuja kohtaan on näkynyt muun muassa siinä, että niiden kautta on tullut suuri osa yhdistyksen viime aikaisista jäsenhakemuksista. Nettisivut ovat houkuttaneet varsinkin nuorisoa yhdistyksen toimintaan.
Jo ensimmäisessä kokouksessaan joulukuussa 1990 yhdistyksen tieteellinen neuvottelukunta ehdotti perustettavaksi palkintoa, jolla palkittaisiin taistelussa yhteiskunnallista irrationaalisuutta vastaan siviilirohkeutta osoittaneita henkilöitä. Ajatus toteutui 1995, jolloin yhdistys perusti Sokrates-palkinnon. Se myönnetään vuosittain kriittistä ajattelua edistävästä työstä. Ensimmäinen palkinnon saaja oli biologian ja maantiedon opettaja Sini Hirsikangas-Huttunen Karjaan lukiosta. Hän oli muun muassa pitänyt oppilailleen filosofi-kerhoa, jossa oli pohdittu erilaisten parailmiöiden taustoja ja ihmisten uskomuksia niihin. Hän oli myös tuonut useita kertoja oppilaitaan kuulemaan Skepsiksen yleisöluentoja Helsinkiin.
Yhteyksiä ulkomaisiin sisarjärjestöihin on pidetty yllä muun muassa yhdistyksen jäsenten osallistumisilla kansainvälisiin skeptikkokokouksiin ja kirjeenvaihdon avulla. Maailmankuulu huijareitten paljastaja, taikuri ja yhdysvaltalaisen CSICOPin perustajajäsen James Randi on ollut pariinkin otteeseen yhdistyksen vieraana. Viime vuonna yhdistys liittyi Euroopan skeptikkojärjestöjen yhteistyöelimeen ECSOon (European Council of Skeptic Organizations). Kaksi yhdistyksen vuosittain jäsenilleen järjestämää kesäretkeä on suuntautunut Viroon, jossa on yhdessä virolaisten skeptikkojen kanssa pohdittu skeptisismin tilaa ja tulevaisuutta sekä vaihdettu kokemuksia.
Yhdistyksen arkkitehtinä toiminut professori Tuomela sanoo katselleensa tyytyväisenä yhdistyksen kymmenvuotistaivalta, vaikka myöntääkin olevansa hieman pettynyt siitä, ettei yhdistyksellä ole ollut voimia panostaa omaan tutkimustyöhön, kuten alunperin ajateltiin. – Tämä on kuitenkin niin pieni maa, ettei täällä ehkä ole riittävästi resursseja siihen. Ymmärrän sen hyvin, ja siksi yhdistyksen valitsema suunta on varmasti ollut ihan oikea.
Skepsis juhli merkkivuottaan 15. helmikuuta järjestetyn talvipäivän lisäksi 17. toukokuuta pidetyllä kevätjuhlaseminaarilla. Juhlavuoden päättää seminaari 13. joulukuuta, jossa julkistetaan Huuhaa- ja Sokrates-palkinnot sekä uusi Skeptikon käsikirja, jonka työnimenä on Paholaisen asianajajan paluu. Seminaari on suunnattu erityisesti nuorisolle.
Marketta Ollikainen