Artikkelini antroposofian pseudotieteellisestä maailmankuvasta (Skeptikko 3/2001) herätti toivomallani tavalla keskustelua Skeptikko-lehden edellisessä numerossa (4/2001). Palaute osoittaa, että aiheesta on syytä esittää täsmennyksiä. Kaikkea ei voi mahduttaa yhteen artikkeliin.
Artikkelini perusargumentti oli varsin yksinkertainen. Antroposofia on okkultistinen ja täysin epätieteellinen oppirakennelma, jonka lukuisat käytännön sovellutukset niin ikään lepäävät täysin perustelemattomien oletusten ja luulottelun varassa. Mikään antroposofian sovellutuksista ei kestä kriittistä tieteellistä tarkastelua.
Juhani Salo kiittelee minua kansalaisrohkeudesta, koska uskallan arvostella Steineria, jota hän itse haluaa nimittää monilahjakkuudeksi. Myös Salo lähtee liikkeelle Steinerin tietoteoriasta, josta hän kertoo saaneensa kokea kanssaoivaltamisen nautinnon. Tietoteoriaa tärkeämpänäkin Salo pitää antroposofian käytännön sovellutuksia. Salon kommentointi on poikkeuksellista. Antroposofeilta yleisemmin kuultu kommentti viittaa siihen, että Steinerin opetuksia ei oteta missään kirjaimellisesti. Arvostelu pyritään sitten ampumaan alas sillä, että kun arvostelija ei tiedä, mitä Steinerin harhanäkyihin perustuvia näkemyksiä noudatetaan ja mitä ei, voidaan arvostelu leimata antroposofista nykyajattelua vääristäväksi ridikulaatioksi. Salo ei lähde tähän, mikä minusta on todellista siviilirohkeutta. Hän myöntää implisiittisesti analyysini virheettömyyden ja esittäytyy vapaaehtoisesti yhtenä esimerkkinä henkilöstä, jonka maailmankuva todellakin perustuu antroposofiseen okkultismiin. Tältä pohjalta Salo vielä päätyy puolustelemaan antroposofian sovellutuksia, kuten biodynaamista viljelyä ja ajatusta rokotusten vahingollisuudesta. Tunnen kiitollisuutta Saloa kohtaan argumenttini havainnollistamisesta.
Salon avoimuus on kunnioitettavaa. Tähän saakka antroposofit ovat nimittäin järjestelmällisesti kieltäytyneet keskustelusta arvostelijoiden kanssa. Esimerkiksi Helsingin steinerkoulun ylläpitämä keskustelupalsta suljettiin pikaisesti, kun sinne ilmaantui kiusallisia kysymyksiä antroposofiasta ja steinerpedagogiikasta. Yhdenkään steinerpedagogin vastauksia mainitulla palstalla ei nähty, vaikka palsta oli nimenomaan koulun itsensä ylläpitämä. Koulu ei siis yrittänytkään vastata sille julkisesti esitettyihin kysymyksiin, vaan pyrki tukahduttamaan vaikeaksi kokemansa keskustelun sulkemalla mainitut keskustelusivut. Tavallisessa peruskoulussa tällainen menettely ei tulisi kysymykseenkään. Steinerkoulun edustajia ei muutenkaan yleensä näy julkisuudessa. Jopa Suomen tunnetuin antroposofisen okkultismin edustaja Reijo Wilenius, joka on toiminut steineropettajana jo lähes puoli vuosisataa sitten, pyrki vastikään televisiohaastattelussa korostamaan ulkopuolisuuttaan ja etäisyyttään steinerkoululiikkeeseen.
Vain ani harvat tunnustautuvat julkisesti antroposofeiksi. Antroposofisen liiton puheenjohtaja Yrjö Mäenpääkin totesi taannoin televisiossa olevansa ”antroposofisesti suuntautunut henkilö”, ei siis varsinainen antroposofi. Antroposofisessa liitossa vuosikymmeniä näkyvästi vaikuttanut Pentti Aaltonen, joka on mm. suomentanut ja toimittanut huomattavan määrän antroposofista kirjallisuutta, kysyttäessä jopa väitti Turussa elämänkatsomusmessuilla syksyllä 2000, ettei ole opiskellut antroposofiaa kuin vasta muutaman vuoden, joten ei ole oikea henkilö vastaamaan antroposofiaa koskeviin kysymyksiin. Antroposofeille onkin tyypillistä se, että tiukan paikan tullen oma oppi sujuvasti kielletään. Seuraavan vuoden messuilla steinerkoulua esittelivätkin nuoret koululaiset.
Toisen palautteen kirjoittaja Tapio Kangasniemi esitti pahennusta siitä, etten artikkelissani ollut huomioinut uskonnollisista lähtökohdista antroposofiaa kohtaan esitettyä kritiikkiä. Kangasniemi on oikeassa. Kuten artikkelissani totesin, ei tavoitteeni ollutkaan antroposofian maailmankatsomuksellinen puntarointi, vaan antroposofisen maailmankuvan pseudotieteellisen luonteen esittely. Erityisesti Kangasniemeä ärsytti se, että en artikkelissani viitannut Osmo Tiililän ja Paavo Hiltusen aiheesta kirjoittamiin kirjoihin. Kangasniemi katsoo, että lähdekirjallisuuden valinta on jonkinlainen kannanotto kristillisiä kirjoittajia kohtaan. Tässä hän on väärässä. Mainitut teokset eivät olleet artikkelissani mukana siitä yksinkertaisesta syystä, ettei pääargumenttini esittäminen sitä edellyttänyt.
Tiililän ”Salatiede päivänvalossa” (Gummerus 1937) ja Hiltusen ”Mitä Rudolf Steiner todella opetti” (WSOY 1990) ovat erittäin suositeltavaa luettavaa. Tiililän teos esittelee tarkasti mutta ytimekkäästi antroposofian perusopetukset viehättävällä vanhan ajan oppineisuutta henkivällä tavalla. Ikä on samalla teoksen heikkous. Vuosikymmenten kuluessa on jo ilmestynyt lukuisia teoksia, joissa samat asiat esitetään nykyaikaa puhuttelevammalla tavalla. Hiltusen kirja on niin ikään tuhti tietopaketti. Hiltusen teoksen merkityksestä kertoo sekin, että antroposofien yritys vastata Hiltusen esittämään kritiikkiin luhistui täydellisesti. Risto Suurla, Reijo Wilenius ja Tony Dunderfelt yrittivät laatia kokonaisen kirjan (”Huomautuksia Paavo Hiltusen Steiner-kirjasta”, Suomen antroposofinen liitto 1991) vastakritiikiksi Hiltuselle. Lopputuloksena oli hajanainen kokoelma lapsellista saivartelua tietyistä Hiltusen kirjan toisarvoisista yksityiskohdista. Tämä erilliskommenttiluettelo on eräs lapsellisimmista ja näsäviisastelevimmista vihkosista, jonka olen käsiini onnistunut saamaan. Hiltusen liittäminen nykykeskusteluun on kuitenkin vaikeata siksi, että hän itse näyttää pyrkivän koko asiasta eroon. Ottaessani häneen yhteyttä hän kategorisesti kieltäytyi keskustelemasta aiheesta sanaakaan, sillä hänellä on omien sanojensa mukaan nykyisin tärkeämpää tutkittavaa. Ymmärrän hyvin.
Mutta Kangasniemi on toki oikeassa siinä, että en tarkastele antroposofian ja kristinuskon välisiä jännitteitä. Aihe olisikin ollut mielenkiintoinen lisä artikkelissani. Kristittyjen ja antroposofian suhde on nimittäin kaukana yksiselitteisyydestä. Jo pinnallinen tarkastelu osoittaa itsestään selväksi sen, että opit ovat rajussa ristiriidassa keskenään. Useimpia antroposofian lähtökohdista, kuten vaikkapa sielunvaellusoppia tai käsitystä kahdesta Jeesuksesta ei voida sovittaa kristilliseen opetukseen. Tässä suhteessa onkin hämmästyttävää, ettei Kangasniemen edustamaa kristillistä kritiikkiä ole esiintynyt enempää. Itse asiassa kirkko on jossain vaiheessa esittänyt steinerkouluista jopa myönteisiä arvioita. Hämmentävää on sekin, kuinka paljon kirkon edustajia steinerkoululiikkeessä toimii. On vaikea uskoa, että tällainen myönteisyys kirkon piirissä perustuisi mihinkään muuhun kuin tietämättömyyteen.
Kristillisissä piireissä on siis yhä tarvetta Kangasniemen edustamalle kritiikille. Tosin samalla on huomattava, että antroposofit näyttävät varautuneen uskonnollisista lähtökohdista esitettävään arvosteluun. Myös minut on kritiikkiä esittäessäni pyritty lokeroimaan uskonkiihkoilijaksi. Mielenkiintoista onkin, että nyt Kangasniemi puolestaan haluaa lokeroida minut ja muutkin skeptikot ateisteiksi, vaikka ymmärtääkseni hänellä ei voi olla alkeellisintakaan käsitystä ainakaan minun henkilökohtaisesta vakaumuksestani, ellei hän sitten Steinerin tavoin luulottele, että hänen käytettävissään on jonkinlainen yliluonnollinen tiedonhankintamenetelmä.
On huomattava, etten artikkelissani käsitellyt monia muitakaan antroposofiaan keskeisesti liittyviä teemoja. En esimerkiksi analysoinut lainkaan antroposofian aatehistoriallisia kytkentöjä. Steinerin vertaaminen aikalaisiinsa ja aikaisempiin okkultisteihin osoittaa nimittäin sen, että Steiner ei oikeastaan keksinyt oppejaan itse, vaan lähinnä kokoili yhteen jo aiemmin esitettyä okkultismia. Samalla myös antroposofian ja kansallissosialismin kytkennät jäivät artikkelissani puutteelliselle huomiolle.
Myöskään antroposofisen liikkeen poliittisiin kytkentöihin en artikkelissani puuttunut. Harvat esimerkiksi tietävät, kuinka demokratiaa halventavalla tavalla 1970-luvulla steinerkouluja koskevaa lainsäädäntöä edistettiin. Riittämättömälle huomiolle jouduin jättämään myös Rudolf Steinerin persoonan. Asiantuntija-arvioissa on jälkikäteen arvioitu hänen sairastaneen skitsofreniaa. On myös esitetty arvioita siitä, että Steinerin harha-aistimukset perustuivat huumeiden ja alkoholin käyttöön. Yhteen artikkeliin tätä kaikkea ei voinut mahduttaa, joten palataanpa näihin asioihin myöhemmin vielä tarkemmin.
Kirjoittaja, VTT Heikki Ervasti toimii Turun yliopistossa dosenttina.