Jyväskylässä testattiin kahta varpumiestä viime vuonna. Kokeissa todettiin, että varpu taipuu ja että taipumisilmiö on todellakin varsin näyttävä. Varpu taipui aina kun koehenkilöt tiesivät, että maassa oli jotain, joka piti havaita, mutta tulokset olivat täysin satunnaisia silloin kun heillä ei ollut tietoa asiasta. Jyväskylän Skepsis-ryhmä sen sijaan oppi yhtä jos toista koetilaisuuksien järjestämisestä.
Jyväskylän skeptikot kutsuivat keväällä 2001 Skepsis ry:n puheenjohtajan Jukka Häkkisen esitelmöimään taikavarvuista. Tilaisuuden jälkeen saimme yhteydenottoja muutamilta varvunkäyttäjiltä, joista osa ilmoitti olevansa halukas osoittamaan kykynsä valvotussa kokeessa. Koska varpuhenkilöt yleensä kertovat löytävänsä vettä, heidän kykyjensä kokeellinen testaaminen on työlästä. Tällaisia kokeita on kuitenkin tehty aikaisemmin [1,2] ja on tekeillä Joensuussa.
Varpumiehistä kaksi kertoi kuitenkin omaavansa kykyjä, jotka voitaisiin testata melko helposti. Heistä toinen kertoi löytävänsä metalliesineitä maasta. Toinen taas sanoi pystyvänsä löytämään ja maadoittamaan vesisuonia ja edelleen havaitsemaan, jos suonen maadoitusta muutettaisiin. Henkilöt olivat innokkaita testattavaksi, joten heille järjestettiin kokeet. Ryhmällämme oli jo hieman aikaisempaa kokemusta [3] paranormaalien ilmiöiden testaamisesta, mutta nämä kokeet opettivat paljon käytännön järjestelyistä.
Kokeet suoritettiin kaksoissokkokokeena, jossa testattava henkilö ja testaajat eivät varsinaisen testin aikana tiedä mikä kussakin testin osassa on testattavan kannalta positiivinen havainto. Tämähän on tieteellisissä kokeissa usein käytetty järjestely, jolla pyritään eliminoimaan mahdollisuus, että jompi kumpi osapuoli tiedostamattaankaan vaikuttaisi koetulokseen. Käytännössä kaksoissokkoutus vaatii, että paikalla on useampia avustajia, jotka eivät saa kommunikoida keskenään kokeen aikana.
Kokeita suunnitellessa laadittiin koesopimus [4], jossa selvitettiin täsmällisesti, mitä tutkitaan, miten koe käytännössä tapahtuu ja mikä katsotaan onnistuneeksi tulokseksi. Kirjallinen sopimus on aina syytä tehdä, ettei järjestelyistä ja tulosten tulkinnasta synny jälkeenpäin mitään erimielisyyksiä. Koesopimusta tehtäessä on oltava tarkkana ja joskus mainittava myös itsestäänselvyyksiltä tuntuvia asioita, kuten esimerkiksi todettava, että esineitä maasta etsittäessä ei varvussa saa olla minkäänlaisia elektronisia tai kemiallisia antureita, eikä sillä saa tunnustella maata koepaikalla. Silloin kun onnistuneesta kokeesta on luvassa 10.000 euron tai peräti 1.000.000 dollarin palkkio, voi aina löytyä joku, joka koettaisi hyödyntää pykälien porsaanreikiä.
Tässä artikkelissa luomme koetulosten tarkastelun lisäksi katsauksen myös kokeen toteutukseen siinä toivossa, että se auttaisi tulevia samankaltaisten kokeiden järjestäjiä.
Ensimmäinen koe tehtiin syyskuussa 2001. Testattavana oli nuorehko, akateemisen koulutuksen saanut mies, joka kertoi pystyvänsä havaitsemaan metalli-, muovi- ja jopa puuesineitä maasta L-varvullaan. Hän ei uskonut, että varvulla pystyisi löytämään vettä eikä edes pitänyt vesisuonta järkevänä käsitteenä. Hän kertoi itsekin pohdiskelleensa kuinka varpuilmiötä olisi mahdollista testata luotettavasti.
Koepaikaksi valittiin laaja uimaranta, johon oli helppo kaivaa pieniä kuoppia. Paikalta valittiin sopivan kokoinen alue eli koerata, jolle merkityistä testikohdista koehenkilö valitsi ja hyväksyi varpuaan käyttäen kymmentä sellaista kohtaa, joissa hänen mukaansa ei ollut mitään koetta häiritsevää. Numeroituihin testikohtiin upotettiin pieniä metallitappeja, jotka nekin koehenkilö oli etukäteen hyväksynyt kokeiltuaan itse niiden löytymistä hiekan alta.
Kaksoissokkoutus toteutettiin seuraavasti: Aluksi koeradalle saapui kaksi toimitsijaa, jotka piilottivat esineet maahan arpoen jokaisessa testikohdassa tuliko maahan esinettä vaiko ei. He kirjasivat asetelman lomakkeelle, joka suljettiin kirjekuoreen. Koehenkilö oli merkinnyt käytetyt lomakkeet allekirjoituksellaan, jotta niitä ei olisi voinut vaihtaa hänen huomaamattaan. Tämän jälkeen piilottajat poistuivat koepaikan välittömästä läheisyydestä ja paikalle saapui kolmas toimitsija. Hän peitti loputkin kaivamisen jäljet haravalla siltä varalta, että piilottajat olisivat kuoppia peittäessään tiedostamattaan jättäneet paikalle merkkejä siitä onko kuopassa esine vai ei.
Sitten itse koehenkilö saapui paikalle valvojan ja avustajansa kanssa. Hän kävi radan läpi suorittaen havaintonsa ja valvoja kirjasi ne koehenkilön nähden toiselle lomakkeelle. Kun koehenkilö oli havaintonsa suorittanut, kuopat kaivettiin auki hänen läsnäollessaan, ja esineiden sijainnit kirjattiin kolmannelle lomakkeelle.
Tarkistusvaiheessa varmistettiin ensin, että kaikki piilotetut esineet oli löydetty. Sen jälkeen tarkistettiin koehenkilön suorituksen onnistuminen lomakemerkintöjä vertaamalla. Tämä järjestely käytiin läpi kolmesti, ja koeradan paikkaa vaihdettiin joka kerta, jotta koe-esineistä maahan mahdollisesti jäävä ”jälki” ei voisi vaikeuttaa havaintoja.
TULOKSET eivät olleet koehenkilön kannalta edullisia. Kun rata oli käyty läpi kolmesti, olivat tulokset 7/10, 6/10 ja 4/10, eli 17 havaintoa oikein 30:stä. Koesopimuksessa oli sovittu, että positiivinen tulos olisi vähintään 80% havainnoista oikein eli 24 oikeaa havaintoa. Koehenkilö piti tulosta yllättävänä, mutta suhtautui siihen hyvin rauhallisesti. Hän ei keksinyt mikä meni vikaan eikä yrittänyt juurikaan selitellä huonoa menestystään.
KOKEEN JÄLKEEN totesimme huomionarvoisen seikan: varvulla oli taipumusta ”puoltaa” eli se kertoi suuremmalla todennäköisyydellä että maassa oli esine, kuin että siinä ei ole. Kahdessa ensimmäisessä testisarjassa maahan oli todellakin piilotettu yli viisi esinettä ja kolmannessa alle viisi, mikä sai kokeen alkupuolen tuloksen näyttämään yllättävän hyvältä. Yleisesti tämäntyyppisissä kokeissa olisikin tulosten tulkinnan helpottamiseksi hyvä arpoa testisarjat mieluummin siten, ettei niissä sallita kovin suuria poikkeamia keskiarvokäyttäytymisestä.
Totesimme myös, että kaikkien osapuolten kannalta olisi miellyttävämpää, jos koesarjojen tuloksia ei tarkistettaisi lomakkeilta aina kunkin sarjan jälkeen vaan kaikki vasta koko kokeen lopussa. Negatiivinen välitulos latistaa tunnelmaa ja saattaisi synnyttää halua keskeyttää koe tai muuttaa koejärjestelyä ennen kuin tulokset ovat tilastollisesti merkitseviä.
Toinen koe suoritettiin marraskuussa 2001. Tämä koehenkilö ilmoitti löytävänsä ”vesisuonia” perinteisellä Y-varvulla ja pystyvänsä ”maadoittamaan” ne asettamalla runsaan metrin mittaisen kuparitangon maahan poikittain suonen päälle. Tämän maadoituksen tarkoitus on torjua jotakin vesisuonen välittämää säteilyä ja henkilö kertoi suorittavansa tällaisia maadoituksia niitä tilaaville asiakkaille. Hän kertoi havaitsevansa varpunsa avulla, mikäli maadoitustankoa nostetaan vaikkapa vain toisesta päästä. Tätäkin kykyä oli siis varsin helppo testata.
Koepaikaksi valittiin maalaistalo, jonka alla kulkevat vesisuonet koehenkilö maadoitti talon ympäriltä. Koehenkilö valitsi tietyn suonen, jonka maadoitusta toimitsijat muuttaisivat nostamalla ja laskemalla sen päälle laitettua kuparitankoa. Tangon nostaminen ja laskeminen tapahtuisi satunnaisesti. Tätä varten oli etukäteen arvottu neljä 20 toiston testisarjaa, joista koepaikalla valittiin satunnaisesti yksi. Testisarjat oli nyt arvottu siten, että tanko pidettäisiin alhaalla 50% todennäköisyydellä, kuitenkin niin, että 20 toiston tapauksessa tanko olisi alhaalla vähintään 8 ja korkeintaan 12 kertaa.
Aluksi testisuonen päällä olevaa maadoitustankoa nostettiin ja laskettiin talon vastakkaisella puolella olleen koehenkilön tieten, jotta hän sai tarkistaa havaitsisiko hän sieltä käsin maadoituksen muutoksen. Varsinaisessa kokeessa tankoa liikuteltiin joka kerta samalla koehenkilön hyväksymällä tavalla ja koehenkilön tunteman ulkopuolisen tarkkailijan nähden.
Varsinaisessa kokeessa toimitsijat muuttivat maadoitusta arvotun sarjan mukaisella tavalla ja ilmoittivat avustajan välityksellä uuden mittauksen alkamisesta talon toiselle puolelle koehenkilölle ja tämän valvojalle. Koehenkilö suoritti havaintonsa ja ilmoitti sen valvojalle, joka edelleen ilmoitti toimitsijoille, milloin koehenkilö olisi valmis seuraavaan mittaukseen. Valvoja merkitsi havainnot lomakkeelle koehenkilön nähden, ja talon toisella puolen tangon asennot merkittiin toiselle lomakkeelle tarkkailijan nähden. Lomakemerkintöjen oikeellisuus vahvistettiin vielä allekirjoituksin ennen niiden vertaamista.
TULOS ei tässäkään kokeessa ollut koehenkilön kannalta positiivinen: Hän havaitsi oikein 9 tapausta 20:stä. Positiivinen tulos olisi sopimuksen mukaan ollut jälleen 80% eli 16 tapausta oikein. Koehenkilö oli jälkikäteen hyvin hämmästynyt tuloksesta. Muutamia päiviä kokeen jälkeen hän vielä soitti eräälle meistä ihmetellen tulosta. Vaikutti siltä, että pieni epäilyn siemen häneen oli tarttunut, sillä hän sanoi tekevänsä omia tutkimuksiaan ensi kesänä, ja jos tulos olisi edelleenkin sama, sanoi hän lopettavansa suonien maadoitukset. Sen sijaan hän vakuutteli asiakkaidensa olleen tyytyväisiä maadoituksiin sekä hänen katsomiinsa kaivonpaikkoihin.
KOKEEN PÄÄTYTTYÄ, mutta onneksi ennen koetulosten analysointia, koehenkilö alkoi epäillä, voisiko vesisuonessa tapahtua jotain kyllästymisilmiötä, jolloin se ei enää reagoisikaan tangon liikkeisiin joko ollenkaan tai tavallista hitaammin. Teimmekin vielä testin, jossa tangon asentoa muutettiin koehenkilön tieten, ja hän sai vahvistaa edelleenkin havaitsevansa varvun taipuvan, vaikka koetta oli samassa paikassa toistettu jo monta kertaa. Tulevissakin kokeissa kannattaa muistaa antaa koehenkilön varmistua kyvystään sekä ennen koetta että sen jälkeen ennen tulosten tarkistamista. Olosuhteiden muuttuminen ja koehenkilön väsyminen parituntisen kokeen aikana voisivat tarpeettomasti saattaa koetuloksen kyseenalaiseksi.
Vielä yksi maininnan arvoinen seikka on, että koehenkilön edustaja oli seuraamassa tangon siirtelyä ja varmistamassa muistiinpanojen oikeellisuuden. Ei riitä, että skeptikot voivat olla varmoja siitä, ettei heitä petetä kokeessa millään tavalla – myös testattavan täytyy voida olla vakuuttunut siitä.
LOPPUTULOKSENA saatoimme todeta, että varpu todella taipui, ja vieläpä hyvin näyttävästi aina silloin kun koehenkilöt tiesivät maassa olevan jotain, mitä heidän pitäisi havaita. Sen sijaan silloin kun heillä ei ollut mitään tietoa asiasta, olivat tulokset täysin satunnaisia. Mitään näyttöä varvun toimimisesta ei siis näissä kokeissa saatu.
Kirjoittajat Vesa Kolhinen, Juha Merikoski ja Matias Aunola ovat Skepsiksen alueaktiiveja Jyväskylästä. Kolhinen on myös Skepsiksen hallituksen jäsen.
