Edellisen Johdosta

Kaivonkatsoja tuntee varvussaan nykäyksen. Hypnotisoitu henkilö seuraa ikään kuin sivusta oman käsivartensa kohoamista hypnoottisessa suggestiossa. Fasilitaattori tuntee, että hänen pitelemänsä toisen henkilön käsi siirtyy kirjaimelta toiselle ja muodostaa sanoja. Näitä kolmea ilmiötä yhdistää yhteinen selitys. Kaikissa on kysymys omien liikkeiden virhetulkinnasta. Hypnoottinen suggestio tai voimakkaat odotukset saavat aikaan sen, että koemme omat liikkeemme ulkopuolisen voiman aiheuttamiksi.

Kun Tuomas Alatalo tuotiin julkisuuteen kirjailijana, yleisö tietysti uskoi, että luotettavat asiantuntijat olivat varmistaneet vaikeavammaisen Tuomaksen luku- ja kirjoitustaidon. Näin ei valitettavasti ollut asianlaita. Kustantajalle ja tiedotusvälineille riitti se, että populaarina kasvatuskirjailijana tunnettu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen oli asettunut tekstien takuumieheksi. Ilmeisesti jo tätä ennen vammaishuollon ammattilaiset olivat testiensä avulla selvittäneet tapauksen todellisen luonteen.

Kun Tuomas Alatalon tapauksesta ei järjellisesti ottaen pitäisi enää vallita mitään epäselvyyttä, tuntuu koko lailla turhalta pohtia Niemen ja Kärnä-Linin tavoin tekstien lingvistisen analyysin antamia tuloksia. Eiköhän tämän analyysin tärkein tulos ole se, että lingvistinen analyysi on vienyt tekijänsä perusteellisesti harhaan. Tällä johtopäätöksellä on muitakin seuraamuksia kuin se, että keski-ikäiset naiset näköjään pystyvät kirjoittamaan törkeyksiä. Eräs seuraamus on vaikkapa se, että rouva Alatalo voi käyttää vaaleissa kahta ääntä (Voima 3/2003).

Ne, jotka tuntevat itsensä höynäytetyiksi, voivat lohduttautua sillä, että heitä on myös suoranaisesti johdettu harhaan. Helena Itkosen ”Inhimillinen tekijä” -dokumentissa (15.6.1999) Tuomakselle annetut repliikit oli ”ajanpuutteen” vuoksi kirjoitettu etukäteen kotona, fasilitaatioesitys oli leikelty kokoon useista paloista ja Tuomaksen korviin oli pantu kuulemisen estävät tulpat, kuten meille on kerrottu. Korvatulpista huolimatta juontaja esiintyi kuin Tuomas kuulisi hänelle esitetyt kysymykset. Ohjelma sai Invalidiliiton tunnustuspalkinnon. Meidän mielestämme kysymys oli vammaisen ihmisen nöyryyttämisestä. Vaikka fasilitaatio näyttääkin rakentavan kunnioituksen ilmapiiriä, arvostus kohdistuu sen avulla luotuun valepersoonaan, ei todelliseen ihmiseen. Esimerkiksi tässä ohjelmassa Tuomaksen todelliset kommunikaatioyritykset sivuutettiin nopeilla vilkaisuilla häiritsevän ääntelyn suuntaan.

Älyllisesti vaikeavammaisten ihmisten oman kommunikaation vastaanottaminen ja tukeminen ovat tärkeitä asioita. Niitä ei saa korvata fasilitaation kaltaisella valekommunikaatiolla. Fasilitaatiota puolustavat ihmiset ovat uskoneet olevansa hyvällä asialla. Valitettavasti he ovat erehtyneet, ja heidän toimintansa on koitunut niiden ihmisten vahingoksi, joita he ovat luulleet auttavansa. Nostamme hattua sille, että Niemi ja Kärnä-Lin ovat näköjään ainakin aloittaneet oman kantansa uudelleenarvioinnin eivätkä enää suoranaisesti väitä tekstejä Tuomaksen kirjoittamiksi.

Timo Saloviita
Heikki Sariola

palaa alkuun