Oletko tavannut oikein viisasta miestä? Tätä kyselivät toisiltaan Rummukaisen veljekset Aapelin ”Siunatussa hulluudessa”, Mollbergin loistavassa tv-elokuvassa. Hullujenhuoneelle matkanneet veljekset totesivat yhden hevoshuijarin oikein viisaaksi mieheksi.
Nykypäivänä voi tasa-arvoisesti kysyä, että oletko tavannut oikein viekasta henkilöä? Ja samalla vastata, että ellet ole, niin ole helvetin onnellinen. Mutta jos välttämättä haluat sellaisen tavata, niin mene lähimpään autoliikkeeseen. Tai seuraavaan, ja sitä seuraavaan. Sieltä niitä löytyy, aikamme hevoshuijareita.
Kuluttajaneuvojia työllistävät eniten juuri autokaupat.
Auto ei tuo onnea. Eikä varsinkaan ns. laatuauto. Erityisen vähän onnea tuo ns. merkkiliikkeestä ostettu ns. laatuauto. Se suorastaan imuroi entisetkin onnenrippeet ja tekee niistä rumaa silppua, kuten omistajansa hermoista.
Autokaupan huijaamiksi tulleet eivät hakkaa rintamuksiaan Tarzanin tai edes Cheetahin lailla. Ei. Sitä ollaan hiljaisia poikia ja tyttöjä. Kukapa haluaa paljastaa muille, millainen tonttu on ollut? Tai millaiseen lankaan on lentänyt. Hurraa-huutoja hihkuvat ainoastaan autokauppiaat, jotka luistavat kaikesta vastuusta.
Merkkiliikkeet ja merkkihuollot saavat sellaista ryöpytystä Internetissä, että äkkinäisempi voisi luulla vainohullujen olevan liikkeellä. Kommentit suorastaan hirvittävät. Mutta korkeintaan siihen saakka, kun itse joutuu näiden ”ammattilaisten” pyöritykseen. Autokauppias osaa kyllä asiansa: perättömiä lupauksia, epämääräisiä tietoja auton historiasta ja mukavia sanoja kyseisen merkin ja nimenomaisen mallin ominaisuuksista. Ja lopuksi huipputarjous – vain Sinulle!
Tiukan paikan tullen hän kieltää kaiken useammin kuin raamatulliset sankarit. Kaikki on pelkkää väärinkäsitystä.
Perheessämme on kaksi autoa. Ne ovat eurooppalaisia ns. laatuautoja. Olemme suosineet yhtä laatumerkkiä kohta kymmenen vuotta. Nyt ovat menossa Laatuauto IV ja Laatuauto V. Onnenpäiviä näiden menopelien kanssa on ollut vähemmän kuin lottomiljonäärillä on oikeita osumia.
Nelosen löysin pari vuotta sitten Keltaisesta Pörssistä, tuosta kaikkien kamasaksojen äänenkannattajasta. Puhelimessa puhuin miellyttävän keskisuomalaisen naishenkilön kanssa. Auto oli ollut hänellä kesäautona, sitä ennen vanhalla papalla. Ikäisekseen vähän ajettu, erityisen siisti peli. Into kasvoi, mitä enemmän kyselin. Kohta olin matkalla toiselle puolelle maata autoa katsomaan, ja asiantuntijaksi lähti naapurin Jussi, toinen kesälomalainen ja autoista kiinnostunut.
Autokauppoja hieromaan ilmestyi kesämökin pihalle uimapuvussaan sellainen nymfi, että emme olleet lainkaan varmoja, mitä oli myynnissä. Uima-asun antava yläosa pyörrytti meitä kesälomalaisia enemmän kuin satunnainen elokuun helle. Auton kulmikkaat muodot sulivat mielissä yhtä pyöreiksi ja virtaviivaisiksi kuin myyjällä. Asiallisen koeajon, renkaiden potkiskelun ja konehuoneen tutkimisen jälkeen oli vuorossa tinkiminen, joka sekin sujui kohtalaisesti. Ja sitten eikun pankkiin!
Viehättävä hymy ja uhkeat muodot latistuivat tavalliseksi kaupanteon lipevyydeksi samalla sekunnilla kun hymyhuuli kertoi auton olevan ”liikkeen nimissä”.
”Ei kai se haittaa?”
Eipä kai. Ei, vaikka hälytyskellot soivat enemmän ja paremmin kuin autoon jälkikäteen rumasti tyrkätty soitin; se, joka ei vielä tähän päivään mennessä ole inahtanutkaan, myyjän antamista vinkeistä ja ”koodeista” huolimatta.
Ristiriitaisuuksia ja epätarkkuuksia vilisi ”kesäauton” ja ”veljen firman” kanssa niin paljon, että olin kääntyä pankin ovelta pois.
Olisi pitänyt.
Autosta paloi kannen tiiviste kaksi päivää ostohetkestä. Autoalan ammattilaiset katsoivat, että jäähdyttimeen oli sotkettu kemikaaleja vauriota peittämään. Yritin oitis purkaa kaupan. Puhelimessa hunajaäänisestä Marilynistä kehkeytyi varsinainen noita-akka. Kävi ilmi, että nainen oli mukana helsinkiläisessä firmassa, joka myi käytettyjä autoja, ja lähes kaikissa ilmoituksissa auto oli ollut joko naisen tai vanhan miehen käytössä! Pitkän väännön ja lakimiehen yhteydenoton jälkeen tämä Keski-Suomen Pamela Andersson suostui maksamaan puolet kansiremontista.
Vähän myöhemmin autoon piti laittaa sadoilla euroilla jarruja ja iskunvaimentimia.
Nyt auto pelaa.
Laatuauto Vitosen myi tavallisen sliipattu mies, joka oli myyntihetkellä erittäin mukava ja asiallinen. Mitä nyt jätti vaihtamatta kuluneet kesärenkaat vähän uudempiin. Eikä suostunut öljynvaihtoon, vaikka oli antanut ymmärtää, että öljyt oli vaihdettu jakohihnan vaihdon yhteydessä.
Merkkiliikkeen turvasta, takuusta tai luotettavuudesta ei ollut epäilystäkään, kun keskustelimme autokaupasta yleensä. Olin ostamassa kalleinta autoani, noin 15 000 euron Laatuautoa. Ja ensimmäistä kertaa merkkiliikkeestä. Vaihtoautoturvasta puhuttiin paljon, samoin merkkiliikkeestä luotettavana myyjänä.
Todellisuus yllätti tyyppivikojen muodossa jo 3–4 viikon ajelun jälkeen.
Se on sanottava, että Laatuauto V on loistava ajettava. Se on miellyttävä työväline noin 20 000 kilometriä vuodessa työkseen ajavalle. Auto on hiljainen, vakaa ja rauhallinen.
Samat laatusanat kuvaavat myös merkkiliikettä. Palvelu on äärimmäisen rauhallista, jopa välinpitämätöntä. Asiakkaan viesteihin jätetään vakaasti vastaamatta ja hiljaista tulee heti, kun puhutaan takuusta. Tai edes kuluttajansuojan mukaisista asioista.
Laatuauto V on huollettu ja korjattu vaihtelevalla menestyksellä merkkiliikkeessä. Paskapuhetta on riittänyt. Merkkiliikkeessä tehdystä huoltovirheestä ei oteta minkäänlaista vastuuta. Ei, vaikka asioista on kuluttajaneuvojan lausunto, jonka mukaan liikkeen pitäisi laittaa vaivat kuntoon ilman ostajalle aiheutuvia kuluja.
Laatuautot ovat temppuilleet aikaisemminkin. Jopa lähes kohtalokkain seurauksin. Hermoja raastavia tapauksia löytyy ihan liikaa. Lopullisen onnen tiellä ovat aina autot.
Kravattia solmittiin ja passattiin kaulaan samalla, kun sulho soitti kännykällä hinausautoa. Laatuauto III kun sattui olemaan jenkkimalli ja automaattivaihteinen. Jenkkiautojen erikoisliikkeen öljynvaihdon jälkeen pirssi työnsi vaihteistoöljyt pihalle, juuri hääpäivänä.
Huoltovirhe oli paitsi tehdä morsiosta ennen aikojaan lesken myös viedä leskeneläkkeen. Maistraattiin ehdittiin onneksi Laatuauto Nelosella, joka sattui – ihme kyllä – olemaan ajokunnossa.
Toinen todistaja odotteli virastotalossa jo aivan hermona. Kihlakunnantuomari oli valmiina puhumaan laatusanoja rakkaudesta.
Kaiken se kestää…
Kirjoittaja Kalle Keränen on Sulkava-lehden päätoimittaja ja tutkiva journalisti.