Skepsis ry:n toimialaan kuuluvia kysymyksiä lähestytään normaalisti luonnontieteellisestä näkökulmasta. Silti on syytä huomata, että etenkin uskomushoidot sekä ennustukset, astrologiapalvelut ja muut näihin rinnastuvat palvelut antavat mahdollisuuden myös muihin tarkastelutapoihin. Esimerkiksi sosiologinen tai psykologinen perspektiivi on näissä yhteyksissä kiinnostava. Seuraava esitys puolestaan suuntautuu skeptisessä keskustelussa varsin vähälle huomiolle jääneisiin oikeudellisiin ulottuvuuksiin.
Kysymys oikeusjärjestelmän ja lainkäytön taustalla olevista tiedekäsityksistä ja suhtautumisesta epätieteellisiin ilmiöihin tarjoaisi epäilemättä tilaisuuden hyvinkin mittavaan tutkimukseen. Seuraavassa pyrin paljon rajoitetummin ja matalammalla abstraktiotasolla tarkastelemaan sitä, miten oikeusjärjestys suhtautuu a) uskomushoitoihin, b) ennustus-, grafologia-, kaivonkatsomis- ym. palveluihin sekä c) zappereihin, säteilysuojiin, GIE-vesiaktivoijiin ja vastaaviin tuotteisiin. 1
Skeptismin kenttä käsittää toisaalta lukuisia aihepiirejä, joihin on vaikea nähdä liittyvän oikeudellista näkökulmaa. Tällaisia ovat esimerkiksi ufot, kummitukset ja kreationismi. Ylipäänsä voidaan todeta, että tieteelliseltä perustaltaan kyseenalainen toiminta muuttuu oikeudellisesti relevantiksi yleensä vasta siinä vaiheessa, kun siitä tulee kaupallista toimintaa tai kun tällaisen ”tiedon” perusteella annetaan terveydenhoito-ohjeita. Seuraava käsittely suuntautuukin tämän mukaisesti tilanteisiin, joissa palvelusta tai tuotteesta peritään maksu tai joissa on kysymys potilaan tai muun asiakkaan terveydestä.
Sopimusoikeudellisessa lainsäädännössä ja sopimusoikeuden yleisissä periaatteissa lähdetään siitä, että minkä tahansa suorituksen (tavaran tai palvelun) tulee täyttää tietyt laatuvaatimukset, jotka perustuvat osapuolten sopimuksen sisältöön, lainsäädäntöön ja sopimusoikeuden yleisiin oppeihin. Jos sovittua laatutasoa ei saavuteta, suorituksessa on virhe, ja ostaja tms. asiakasosapuoli saa oikeuden sopimusoikeudellisten seuraamusten käyttöön. Näihin kuuluvat muun muassa myyjän tai palveluntarjoajan suorittama virheen korjaaminen, hinnanalennus, vahingonkorvaus ja sopimuksen purkaminen.
Seuraavassa tarkastelussa ei ole aihetta mennä oikeuskeinojen yksityiskohtiin, vaan huomio kohdistetaan kysymykseen laatuvaatimuksiin silloin, kun mahdollinen laatuongelma perustuu tavaran tai palvelun ominaisuuksista esitettyihin luonnontieteellisesti kyseenalaisiin väitteisiin. Silmällä pidetään tilanteita, joissa on esimerkiksi myyty laite ilmoittaen, että sillä on yksilöityjä terveydellisesti edullisia ominaisuuksia, tai tarjottu hoitopalvelua antaen ymmärtää, että hoito on tehokasta asiakkaalla oleva terveysongelma huomioon ottaen.
Näissä tapauksissa on käytännössä epätodennäköistä, että osapuolten välillä sovittaisiin jotakin nimenomaista tavaran tai palvelun ominaisuuksista. Sen sijaan oikeudellisilta vaikutuksiltaan vahvasti nimenomaista sopimista vastaava vaikutus syntyy usein sitä kautta, että myyjä tai palvelun tarjoaja ilmoittaa markkinoinnissaan tai muuten ennen sopimuksen päättämistä siitä, millaiseen käyttöön tavara soveltuu tai mitä vaikutuksia hoitopalvelulla on.
Tämänkaltaisilla ilmoituksilla on varsin vahva sopimusoikeudellinen vaikutus. 2 Modernin sopimusoikeuden keskeisiin lähtökohtiin kuuluukin, että suorituksestaan tietoja antanut osapuoli vastaa ilmoittamiensa tietojen paikkansapitävyydestä. Tämä käy ilmi esimerkiksi kauppalain 18 §:stä. Säännöksen mukaan tavarassa on virhe, jos tavara ei vastaa ”niitä tietoja, jotka myyjä on antanut tavaran ominaisuuksista tai käytöstä tavaraa markkinoitaessa tai muuten ennen kaupantekoa ja joiden voidaan olettaa vaikuttaneen kauppaan”. Huomiota voidaan kiinnittää myös lain 17 §:n yleiseen virhesäännöksen, jonka mukaan tavaran tulee soveltua kysymyksessä olevan kaltaisen tavaran yleiseen käyttöön, ja sellaiseen erityiseen käyttöön, johon ostajan on ollut tarkoitus tavaraa käyttää (edellyttäen, että myyjän on pitänyt tietää tästä tarkoituksesta).
Kauppalain säännökset on laadittu tasavertaisten toimijoiden välistä kauppaa silmällä pitäen. Kuluttajakauppaa koskevat kuluttajansuojalain 5 luvun säännökset ovat myyjän kannalta vielä hieman tiukempia. Siltä on osin kuin kysymyksessä on esimerkiksi terveydenhoitopalvelu, ei Suomessa ole nimenomaista lainsäädäntöä palvelun sopimusoikeudellisesta arvioinnista, vaan harkinnassa joudutaan tukeutumaan sopimusoikeuden yleisiin periaatteisiin. Kauppalain ja kuluttajansuojalain säännökset saavat tässä yhteydessä välillistä merkitystä, koska niiden voidaan suurelta osin katsoa ilmentävän yleisiä sopimusoikeudellisia periaatteita. Selvää on, että lailla sääntelemättömienkin sopimusten tapauksissa on hyvin vaikea väittää, että palveluntarjoaja ei vastaisi antamistaan palvelun vaikutuksia tai muita ominaisuuksia koskevista tiedoista. 3
Kysyä voidaan samalla, mikä merkitys asiakkaan omalla tietotasolla on, ja voiko tieteellistä perustaa vailla olevan tuotteen myyjä tai palveluntarjoaja vedota siihen, että asiakkaan on pitänyt ymmärtää, ettei tuotteella voi olla ilmoitettuja ominaisuuksia. Tällaisen väitteen menestymismahdollisuuksien täytyy olla varsin heikot, koska ensinnäkin elinkeinonharjoittajaa pidetään aina asiantuntijana sillä alalla, jolla hän toimii. Näin on siinäkin tapauksessa, että kysymyksessä olisi tosiasiassa täysin asiantuntematon henkilö (kukaan ei toisin sanoen voi vahventaa oikeudellista asemaansa vetoamalla tietämättömyyteensä ammattitoiminnassaan). Asiakkaalle, joka kääntyy elinkeinonharjoittajan puoleen hankkiakseen tarpeellisena pitämiään tavaroita tai palveluksia, ei puolestaan yleensä voida asettaa kovin pitkälle meneviä tietämisvaatimuksia.
Asiakkaalta edellytettävään ymmärrykseen vaikuttaa myös se, kuinka konkreetteja tietoja kaupan kohteesta tai palvelusta on annettu. Jos tuotteen luvataan poistavan maasäteilyn tai ehkäisevän sähkölinjojen aiheuttamia terveyshaittoja, on vaikea ajatella, että myyjä välttäisi luvattuja ominaisuuksia koskevan vastuun sanomalla, että asiakkaan tuli ymmärtää nämä väitteet paikkansapitämättömiksi.
Tieteelliseltä perustaltaan kyseenalaisten tavaroiden ja palvelusten kohdalla annettujen tietojen virheellisyys voi johtua kahdesta seikasta. On ensinnäkin mahdollista, että tavara tai palvelus ei saa aikaan luvattua vaikutusta, joka vaikutus sinänsä olisi periaatteessa mahdollinen. Toiseksi voidaan ajatella, että tavaran tai palvelun väitetään vaikuttavan johonkin sellaiseen (esimerkiksi terveydellisesti haitalliseen) ilmiöön, jota ei vallitsevan tieteellisen käsityksen mukaan ole lainkaan olemassa.
Oikeudellisesti nämä kaksi tilanneryhmää ovat kuitenkin ilmeisesti samassa asemassa. Kummassakin tapauksessa on perusteltua lähteä siitä, että tehty suoritus on sopimusoikeudellisesti virheellinen, ellei suorituksen tehnyt kykene osoittamaan, että tavaralla tai palveluksella on ollut ne vaikutukset, joita sillä on luvattu olevan. Näyttövelvollisuuden asettaminen myyjälle tai palvelun tarjoajalle on luonnollinen lähtökohta, joka on erityisen selvästi tullut esille markkinointisääntelyn soveltamisessa. 4 Markkinatuomioistuimen (nykyiseltä nimeltään markkinaoikeuden) käytännössä on annettu suuri määrä ratkaisuja, joissa markkinointi on kuluttajansuojalain vastaisena kielletty, kun elinkeinonharjoittaja ei ole kyennyt näyttämään siinä esitettyjä väitteitä tosiksi. Kysymys on näissä tapauksissa ollut usein vertailevasta mainonnasta ja siitä, että elinkeinonharjoittaja on väittänyt tuotteensa olevan joltakin osin kilpailijoiden vastaavia tuotteita parempi.
Tieteelliseltä perustaltaan kyseenalaisten tuotteiden tai palvelujen kohdalla tilanne näyttää siis olevan se, että asiakas voi halutessaan kiistää maksuvelvollisuutensa tai vaatia jo maksettua hintaa takaisin vetoamalla annettuihin tietoihin ja suorituksen virheellisyyteen. Tämän jälkeen myyjällä tai palveluntarjoajalla on näyttövelvollisuus suorituksen asianmukaisuudesta. Jos näyttö edellyttäisi vallitsevan luonnontieteellisen tietämyksen vastaista selvitystä, ei se ole käytännössä mahdollinen, vaikka onkin huomattava, että oikeudellinen ja luonnontieteellinen arviointi eivät välttämättä vastaa toisiaan (oikeudellisessa harkinnassa saatetaan pitää riittävästi toteennäytettyjä jotakin sellaista seikkaa, jonka osalta luonnontieteellisessä keskustelussa katsottaisiin vaikutussuhde tms. lainalaisuus vielä epävarmaksi). 5
Jos suoritus tällaisen harkinnan perusteella katsotaan virheelliseksi, tulisi yleensä ensisijaisesti sovellettavaksi myyjän tai palveluntarjoajan oikeus korjata suorituksessa oleva puute. Tällainen korjaaminen ei kuitenkaan luonnollisesti ole mahdollista, jos suorituksella on luvattu olevan sellaisia ominaisuuksia, joita ei pidetä lainkaan mahdollisena. Sen vuoksi tilanteissa jouduttaisiin käytännössä soveltamaan muita oikeuskeinoja. Tehty suoritus lienee yleensä näissä tapauksissa asiakkaan kannalta täysin hyödytön, koska sillä ei tavallisesti ole miltään osin luvattuja ominaisuuksia. Tällöin laatupoikkeama on niin selvä, että sopimuksen purkamisen edellytykseksi asetettu olennainen sopimusrikkomus on käsillä. Sopimuksen purkamisesta seuraa, että sopimukseen perustuvat velvoitteet raukeavat ja asiakkaalla on oikeus saada tekemänsä maksu takaisin.
Edellä sanottua vastaavaan lopputulokseen voidaan päätyä myös toista kautta. Säädetyn lain ulkopuolisena, mutta silti hyvin selvänä sopimusoikeuden lähtökohtana voidaan pitää sitä, että kelvottomasta suorituksesta ei tarvitse maksaa. Jos esimerkiksi korjaustyön suorittaja tekee ammattitaidottomuuttaan niin heikkolaatuista työtä, että siitä ei ole tilaajalle mitään hyötyä, ei tilaajan myöskään tarvitse siitä maksaa. Vastaavasti jos suoritus perustuu luonnonlakien vastaisiin lupauksiin, se ei voi tuottaa asiakkaalle mitään etua, eikä asiakkaan vastasuoritusvelvollisuudellekaan ole mitään perustetta.
Terveydenhuoltoalalla tarjottavien uskomushoitojen tai vaihtoehtoisten hoitomuotojen oikeudelliseen asemaan sisältyy ilmeinen paradoksi verrattaessa niitä virallisiin hoitomuotoihin. Tämä johtuu siitä, että vaihtoehtoisen hoidon asiakas on käytännössä jokseenkin kaikkien potilaan ja asiakkaan suojaa toteuttavien erityislainsäädännöllä toteutettujen mekanismien ulkopuolella.
Virallinen terveydenhuolto on tunnetusti tarkkaan säänneltyä. Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä koskee muun muassa lääkärin, hammaslääkärin, psykologin, ravitsemusterapeutin, fysioterapeutin ja toimintaterapeutin ammatteja. Laki asettaa sen mukaisten ammattihenkilöiden toiminnalle yleisen menettelytapoja koskevan vaatimuksen, joka kuuluu (lain 15 §): ”Terveydenhuollon ammattihenkilön on ammattitoiminnassaan sovellettava yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja koulutuksensa mukaisesti, jota hänen on pyrittävä jatkuvasti täydentämään.”
Yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä menettelytapoja koskeva vaatimus näyttää johtavan siihen, että toiminta on kyseisen lain vastaista, ellei hoitokeinojen tieteellisestä perustasta ole näyttöä. Säännöksen sanamuoto ei suoraan puhu tieteellisen verifikaation vaatimuksesta, mutta näyttää mahdottomalta, että jokin menetelmä voisi nauttia yleistä hyväksyntää ja täyttää kokemusperäisyysvaatimuksen ilman tutkimustiedon antamaa tukea. Lakia voidaan tältä osin pitää varsin onnistuneena, koska se on selvästi omiaan torjumaan epäluotettavien hoitokeinojen käyttöä.
Virallisen terveydenhuollon mukaisiin suojamekanismeihin kuuluvat lisäksi muun muassa potilaan tiedonsaanti- ja itsemääräämisoikeus, hoitohenkilöstön salassapitovelvollisuus sekä velvollisuus antaa potilaalle selvitys hänen terveydentilastaan, hoidon merkityksestä, eri hoitovaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista (L potilaan asemasta ja oikeuksista). Virallisen hoidon ulkopuolelle jäävät uskomushoidot ovat tämän sääntelyn ulkopuolella, vaikka samankaltaisten tiedonantovelvollisuuksien asettamista palveluntarjoajalle voidaankin puoltaa sopimusoikeuden yleisten oppien perusteella.
Merkittävä seikka on myös se, että potilasvahinkolaki ja sen mukainen lakisääteinen vakuutusjärjestelmä eivät sovellu vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin. Tämä johtuu siitä, että potilasvahinkolain soveltamisala on kytketty potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain mukaiseen terveyden- ja sairaanhoidon määritelmään. Muu kuin jälkimmäisen lain tarkoittamien terveydenhuollon ammattihenkilöiden antama hoito jää siten tästä syystä potilasvahinkolain tavoittamattomiin. Poikkeuksellisesti vaihtoehtoisen hoitomuodon käyttö voi kuulua potilasvahinkolain alaan, jos tätä hoitoa on tarjonnut esimerkiksi lääkäri tai muu tarkoitettu ammattihenkilö. 6 Potilasvahinko voisi tässä tapauksessa olla esimerkiksi se, että tehokas hoito on jäänyt antamatta vaikutuksettoman vaihtoehtoisen hoidon priorisoinnin vuoksi. 7
Selvää on, että hoitopalvelun tarjoajalla on itsellään vahingonkorvausvelvollisuuden tehostama vastuu toimintansa asianmukaisuudesta potilasta kohtaan, vaikka potilasvahinkolaki ei sovellukaan hoitotilanteeseen. Potilasvahinkolain alaan kuuluvissa hoitotilanteissa varsinaiset vahingonkorvauskanteet ovat äärimmäisen harvinaisia, koska potilas yleensä saa korvauksesta potilasvakuutusjärjestelmän kautta. Sen sijaan potilasvahinkolain ulkopuolisten vaihtoehtoisten hoitomuotojen asiakkaalla ei ole muuta suojakeinoa kuin vahingonkorvausvaatimuksen esittäminen hoitopalvelun tarjoajaa kohtaan.
Tällaisen vahingonkorvausvaatimuksen menestyminen riippuu siitä, voidaanko palveluntarjoajan katsoa menetelleen tuottamuksellisesti ja onko tuottamuksellisesta menettelystä aiheutunut potilaalle vahinkoa, joka olisi ollut vältettävissä oikeana pidettävää menettelytapaa sovellettaessa. Tuottamuskriteeri tarkoittaa käytännössä sitä, onko palveluntarjoaja noudattanut palvelun laatu ja ammattiala huomioon ottaen perusteltuna pidettävää toimintatapaa vai ei. Jos potilaalle tarjotaan hoitopalvelua, joka vaikutuksellisuudesta ei ole näyttöä, on tuottamus ilmeisesti aina automaattisesti käsillä, ellei potilasta ole riittävästi informoitu tieteellisen perustan puuttumisesta. Oikein informoidun potilaan kohdalla tuottamus saattaa joskus jäädä syntymättä, koska potilaan voidaan katsoa tekevän tietoisen valinnan epävarman hoitotavan käytön suhteen. Tässäkin tapauksessa lienee kuitenkin niin, että tuottamus voidaan välttää vain siinä tapauksessa, ettei potilaan valinta johda hänen terveydentilansa kannalta välttämättömän hoidon sivuuttamiseen. Potilaan hoitomuodolle antama tietoinen hyväksyntä ei voine tehdä sallittavaksi sitä, että selvästi tarpeellinen hoito jätetään antamatta vaihtoehtoista keinoa käytettäessä. 8
Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on eräissä valvontapäätöksissään kiinnittänyt huomiota vaihtoehtoisten hoitomuotojen tarjontaan. Esimerkiksi vuonna 2004 annetussa päätöksessä (Dnro 1329/47/100/02) yksityislääkärille annettiin huomautus, kun hän oli määrännyt raskaana olevalla mielenterveyspotilaalle A-vitamiinivalmistetta 25.000 IU päivässä yhdessä 20 muun vitamiini- ja hivenainevalmisteen kanssa. 9
Yleisempänä linjauksena päätöksessä todettiin seuraavaa: ”Yleisesti TEO näkee ongelmana sen, jos vaihtoehtoisia hoitomuotoja tarjotaan olosuhteissa, joissa potilas voi ymmärtää, että kyse on yleisesti hyväksytystä ja lääketieteelliseen näyttöön perustuvasta hoidosta. Ilmeisesti suurin osa kyseisen yksityislääkärin potilaista on hakeutunut nimenomaan nk. tukilääkehoitoon, mutta jää epävarmaksi, tietävätkö kaikki hoidon aseman suhteessa muihin hoitomahdollisuuksiin ja informoidaanko heitä näistä siten kuin laki potilaan asemasta ja oikeuksista edellyttää kuten myös siitä, ettei kyse ole yleisesti hyväksytystä ja lääketieteellisesti perustellusta hoidosta. Nyt saadun selvityksen perusteella ei vaikuttanut siltä, että potilaat olisivat lopettaneet muita hoitojaan, mutta heitä ei myöskään ole aktiivisesti ohjattu muualle sairauksiensa edellyttämiin lääketieteellisiin tutkimuksiin ja hoitoon.”
Kysymys epätieteellisen toiminnan arvioinnista tuomioistuimissa tai muissa ratkaisuelimissä ei ole tullut kovin yleisesti esille. Muutamia erityyppisiä esimerkkejä soveltamiskäytännöstä voidaan kuitenkin esittää.
KKO:n ratkaisussa 1994:101 arvioitiin luontaishoidon asiantuntijana esiintyneen henkilön rikosvastuuta, kun tämä oli neuvonut sokeritautia sairastaneen lapsen vanhempia luopumaan insuliinihoidosta ja korvaamaan sen kuhnehoidolla. Insuliinihoidon laiminlyönnin jatkuttua jonkin aikaa lapsi menetti henkensä. KKO:n arvioitavana oleva kysymys koski lähinnä sitä, mikä merkitys kuolemantuottamuksen tunnusmerkistön kannalta oli sillä, että kuhnehoitaja oli ilmeisesti itse uskonut antamiensa hoito-ohjeiden tehokkuuteen.
KO totesi tältä osin seuraavaa: ”On myös yleisen elämänkokemuksen mukaista, että pelkät kylpyhoidot eivät voi korvata sokeritaudin hoidossa insuliinia. A, joka tosin ilmeisesti itse on ainakin aluksi uskonut hoitomuotonsa tehokkuuteen, ei ole voinut nojautua mihinkään puolueettomaan tietoon tai perusteeseen, joka olisi horjuttanut mainittua käsitystä insuliinilääkityksen välttämättömyydestä sokeritaudin hoidossa.” Nämä seikat huomioon ottaen kuhnehoitaja tuomittiin kuolemantuottamuksesta. Huomata voidaan, että tapauksessa on varsin rationaalisesti painotettu hoitopalvelun tarjoajan velvollisuutta kyetä perustelemaan menettelynsä objektiivisilla perusteilla. 10
Homeopaattisten keinojen asemaan on toisinaan jouduttu ottamaan kantaa sairauskuluvakuutuksen yhteydessä. Vakuutuslautakunnan ratkaisussa 514/93 oli kysymys tilanteesta, jossa lääkäri oli määrännyt potilaalle homeopaattisia valmisteita. Vakuutusyhtiö oli kieltäytynyt korvaamasta näitä vedoten siihen, että vakuutuksen perusteella korvattiin vain lääkärin sairauden tai vamman hoitoon määräämät lääkkeet, jotka ostettiin apteekista. Vakuutuslautakunta otti tapauksessa kantaa vakuutusyhtiön tekemän korvauspäätöksen asianmukaisuuteen.
Lautakunta totesi päätöksessään seuraavaa: ”Lautakunnan käsityksen mukaan vakuutusehtoihin otettu muodollinen vaatimus lääkintöhallituksen antamasta luvasta perustuu siihen, että vakuutuksenantaja on halunnut sitoutua korvaamaan hankkimiskustannuksia vain sellaisista valmisteista, joiden lääkinnällinen teho sairauksien hoidossa on voitu todistaa lääketieteellisesti ja viranomaisen hyväksymällä tavalla. - - - Näin ollen lautakunta pitää asianmukaisena vakuutusyhtiön päätöstä olla suorittamatta korvausta homeopaattisista valmisteista.” Tässäkin tapauksessa on siis omaksuttu tieteellistä evidenssiä painottava linja. 11
Kuluttajavalituslautakunta on puolestaan vuonna 2004 antanut ratkaisun valituksesta, joka koski kuluttajan maksullisesta palvelunumerosta saamia ennustuksia. Valittajan mukaan peräkkäisinä päivinä annetut ennustukset olivat täysin erisisältöisiä. Kuluttajavalituslautakunta katsoi kuitenkin, ettei aihetta hyvitykseen ollut, koska kuluttajan tuli ymmärtää, että kysymys on viihdepalvelusta ja että ennustuspalvelun sisällöltä ei tästä syystä voitu edellyttää luotettavuutta.
Lautakunnan kanta on varmasti perusteltu, jos palvelun viihdeluonteisuus on tullut asiakkaalle riittävän selväksi. Tällöinhän asiakkaalla ei ole perusteltua oletusta siitä, että hänelle tarjottaisiin jossakin suhteessa luotettavaa informaatiota. Sen sijaan tuntuisi arvelluttavalta lähteä siitä, että mikä tahansa luonnontieteen rajat ylittävä palvelu olisi viihdepalvelu sillä perusteella, että asiakkaan tulisi tämä ymmärtää.
Kuluttajansuojapäämääriin ja yleiseen sopimusoikeudelliseen vastuuseen annetuista tiedoista sopii paremmin kanta, jonka mukaan lähtökohdaksi tulee ottaa se, mitä markkinoinnissa on palvelun ominaisuuksista ilmoitettu. Jos asiakkaalle on esimerkiksi luvattu hyödyntää joitakin erityisiä (luonnontieteelle tuntemattomia) keinoja tulevaisuutta koskevan tiedon tuottamiseksi tms. tavoitteen saavuttamiseksi, on vaikea nähdä, miksi asiakkaan tulisi katsoa nämä lupaukset aiheettomiksi. Kuluttajansuojalainsäädännössähän ei ylipäänsä lähdetä siitä, että kuluttajan tulisi pyrkiä arvioimaan kriittisesti hänelle annettuja nimenomaisia lupauksia.
Skepsis ry:n toimenkuvaan kuuluvat aihepiirit tarjoavat myös useita kiinnostavia kysymyksenasetteluja oikeustieteelle. Yleisellä tasolla olisi mahdollista tutkia esimerkiksi lainsäädännön ja oikeuskäytännön taustalla olevia käsityksiä tiedosta ja sitä, miten epätieteelliseen informaatioon on suhtauduttu. Alustavasti näyttää siltä, että oikeusjärjestys on varsin hyvin onnistunut pitäytymään tieteellisesti uskottavissa lähtökohdissa.
Samoin esimerkiksi vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin liittyvät asiakkaansuojakysymykset tarjoaisivat tilaisuuden laajaan kartoitukseen, jota edellä on voitu vain lyhyesti sivuta. Yksityisoikeudellisen tarkastelun ohella aihetta olisi terveydenhuoltolainsäädäntöön kytkeytyvään julkisoikeudelliseen arvioon, joka antaisi hyvän syyn kysyä myös, jättääkö lainsäädäntö liikaa vapauksia kyseenalaisten hoitopalvelujen tarjoajille.
Skepsis ry:n toiminnan kannalta voidaan myös kysyä, olisiko yhdistyksellä tarvetta eräänlaiselle oikeuspoliittiselle strategialle. Tältä osin on huomattava, että oikeudelliset keinot voivat monesti olla tehokkaampia kuin esimerkiksi tiedon lisäämisen ja kuluttajavalistuksen kautta tapahtuva epätieteellisyyteen puuttuminen. Yhdistyksen näkökulmasta voidaan pohtia esimerkiksi seuraavia näkökulmia:
Kirjoittaja OTT Mika Hemmo on vakuutus- ja vahingonkorvausoikeuden professori Helsingin Yliopistossa.