Viime vuonna TKK:n bioprosessitekniikan laboratoriolle myönnetty huuhaa-palkinto oli jo toinen, jonka luomisoppi eli kreationismi on aikojen saatossa Skepsikseltä saanut. Ensimmäinen palkinto myönnettiin WSOY:lle mm. A.E. Wilder-Smithin kirjasta ”Luonnontieteet eivät tunne evoluutiota”, jonka suomalainen laitos on vuodelta 1980.
Wilder-Smithillä oli lukemattomia ansioita, jotka kirjassa tarkasti lueteltiin: hän oli farmakologian emeritusprofessori ja sen lisäksi jopa kenraali. Myös suomentajan oppiarvot kerrotaan lukijalle: hän oli tekniikan tohtori ja teknillisen biokemian yliassistentti. Kyseinen suomentaja onnistui ylipuhumaan Helsingin yliopiston rehtorin kutsumaan Wilder-Smithin luennoitsijaksi yliopistolle; eihän tieteessä mitään pyhää ole ja kaikkea saa kritisoida. Rehtori huomasi sillä kertaa liian myöhään kutsuneensa yliopistoonsa valetieteen edustajan.
Turun yliopiston farmakologian laitoskin kutsui Wilder-Smithin luennoimaan. Valkopartainen emeritus oli karismaattinen esiintyjä ja hänen yleisömenestyksensä oli tavaton. Sisällöltään hänen luentonsa ja kirjansa olivat kuitenkin karkeaa kreationismia.
Wilder-Smithin suomentaja on sittemmin ylennyt prosessitekniikan professoriksi espoolaiseen korkeakouluun. Kyseistä prosessitekniikan laitosta kohtasi viime syksynä kunnia saada Skepsiksen huuhaa-palkinto Älykkään suunnittelun levittämisestä. Professori Matti Leisola otti kunnian laitoksensa palkinnosta itselleen.
Miksi sitten Älykäs suunnittelu palkitaan ja tyhmä jätetään palkinnotta? Syyn tiedämme: älykäs suunnittelu on valetiedettä, kun taas tyhmä suunnittelu tunnetaan paremmin nimellä evoluutioteoria.
Valetieteellä on tiettyjä tunnusomaisia piirteitä. Kaikki niistä täyttyvät älykkään suunnittelun kohdalla.
Ensinnäkään valetiedettä ei tarkasteta ja kritisoida sillä tavoin kuin normaalitiedettä. Älykkään suunnittelun kannattajat eivät julkaise oppiaan tavanomaista tieteellistä kritiikkiä soveltavissa aikakauslehdissä 1. He julkaisevat kansantajuisia kirjoja. Kaikkein mieluiten he puuhaavat suurelle yleisölle suunnattuja väittelyitä ja keskustelutilaisuuksia.
Toiseksi valetieteen kannattajat eivät tee omaa tutkimusta. Valetiede saa aineistonsa normaalitieteen tuloksista. Ei tiede kaikkea tiedä, kaukana siitä, ja senkin tulkinnasta, mitä luulemme tietävämme, on tieteen piirissä usein laajaa erimielisyyttä. Yhdistelemällä sopivasti erilaisia ja eri ikäisiä näkökantoja valetieteilijä saa todistettua oikeastaan mitä tahansa.
Kolmanneksi valetieteen omaa näkökantaa ei kyseenalaisteta eikä kritisoida, olipa se kuinka mahdoton tahansa 2. Sen tukena käytetään arvovaltaa: kaikki oppiarvot luetellaan. Emeritus esiintyy asiantuntijana alalla, jossa hänellä ei ole vähäistäkään osoitettua pätevyyttä.
Darwinin ”Lajien synnyn” ensimmäisen painoksen toiseksi viimeisellä sivulla on lause: ”Valoa on lankeava ihmisen alkuperän ja hänen historiansa ylle.” Paljolti tämän lauseen ansiosta painos myytiin loppuun yhdessä päivässä. Rohkaistuneena Darwin lisäsi seuraaviin laitoksiin lauseen alkuun sanan ”runsaasti”.
Luonnollinen maailmanselitys korvasi yliluonnollisen. Kopernikus, Galileo, Newton ja Lamarck olivat päässeet aikoinaan aika vähällä esitettyään periaatteessa aivan yhtä vallankumouksellisia ajatuksia. Suuret kristilliset kirkot ovat sopeutuneet menestyksekkäästi Darwinin jälkeiseen tilanteeseen: usko, taide ja tiede vastaavat kukin omista osa-alueistaan ihmisen elämässä.
Kreationismilla ei ole mitään oikeutta puhua uskonnon puolesta, vaan se on tämän oikeuden itse itselleen ottanut. Luomisoppi on vanhakantaisen uskonnon suora vastareaktio evoluutioteoriaan. Älykäs suunnittelu on yritys pelastaa meidät Darwinilta.
Kreationismin klassisen kauden rajapyykkejä ovat Tennesseen oikeusjuttu vuodelta 1925 ja Arkansasin oikeusjuttu vuodelta 1982. Daytonissa, Tennesseessä tuomittiin nuori opettaja sakkoihin evoluutioteorian opettamisesta; Little Rockissa, Arkansasissa taas todettiin, että kreationismi ei ole tiedettä, vaan uskontoa. Se, että asiaa käsiteltiin oikeudessa, johtuu Yhdysvaltain perustuslaista, tarkkaan sanoen sen ensimmäisestä muutoksesta. Siinä säädetään, että tunnustuksellista uskontoa ei saa opettaa valtion tukea saavissa kouluissa.
Yhdysvallat on vapaakirkkojen luvattu maa. Uskonlahkot eivät onnistuneet kumoamaan perustuslakia, mutta saivat viime vuosisadan alkupuolella aikaan osavaltiokohtaisia lakeja, jotka kielsivät evoluutioteorian opettamisen. Nämä lait kumottiin vähitellen 1960-luvulla amerikkalaisen koulun luonnontieteen opetuksen tehostamisen myötä. Reaganin presidenttikautena konservatismi jälleen vahvistui. Kreationismi väitti olevansa tiedettä; sillä oli omat tutkimuslaitoksensa, aikakauslehtensä ja kongressinsa. Arkansasin ja Louisianan tuolloin säädetyt lait velvoittivat tasapuolisuuden nimissä koulut opettamaan kreationismia evoluutioteorian rinnalla. Oikeusjutuissa nämä lait todettiin kuitenkin yritykseksi opettaa tunnustuksellista uskontoa, ja ne kumottiin perustuslain vastaisina.
Kreationistit eivät tappiosta lannistuneet. Seuraavaa vaihetta luonnehti yritys päästä sisään kouluihin koulupiiri kerrallaan. Pikku piirissä aktiiviset vanhemmat kykenevät vaikuttamaan opetuksen sisältöön. Koulupiireillä on jonkin verran itsehallintoa, joten yksittäisten koulupiirien ratkaisujen kumoaminen osoittautuu työlääksi tehtäväksi. Kreationistit myönsivät nyt, että kreationismi saattaa olla huonoa tiedettä, mutta niin on jumalaton apinateoriakin. Kumpikin on todistamaton uskonrakennelma: vastakkain ovat kreationismi ja evolutionismi. Koulun tulee opettaa, että asiasta käydään tieteellistä kiistaa, joten kummankin osapuolen näkökantojen tulee päästä esille.
Klassinen kreationismi lähti siitä, että ensimmäinen Mooseksen Kirja on sananmukaisesti totta: seitsemän luomispäivää, Edenin puutarha, Nooan arkki ja Baabelin torni ovat todella olleet olemassa muutama tuhat vuotta sitten; sen vanhempi maailma ei ole. Tiede on väärässä jokseenkin kaikessa. Jumalalle on kaikki mahdollista, joten Hän on luonut maailman, joka vain näyttää vanhalta. Materialistisista lähtökohdistaan tiede ei edes kykene näkemään ilmoitettua totuutta tai jos kykenee, se ei tahdo.
Klassisen kreationismin väitteiden suurin vaikeus ei oikeastaan ole se, että ne olisivat mahdottomia. Ennemminkin ne herättävät lukemattomia kysymyksiä, mutta eivät vastaa mihinkään.
1990-luvulla klassinen kreationismi loi nahkansa. Seattlessa toimiva ”Discovery Institute” ja joukko kirjailijoita, kuten M.J. Behe, William A. Dembski, Phillip E. Johnson ja Jonathan Wells kehittivät älykkään suunnittelun. Nyt ei enää puhuta Nooan arkista tai Baabelin tornista, vaan maailma on vanha, ja suuri joukko eliölajeja on kuollut sukupuuttoon pitkien maailmankausien aikana. Mutaatiot, luonnon valinta yms. eivät kuitenkaan ole riittävä selitys elämän monimuotoisuudelle. Maailmankaikkeuden ja elämän synnystä meillä ei ole mitään kunnollista tietoa. On selvää, että elämä sellaisena kuin me sen näemme on Älykkään suunnittelijan työtä. Kun vain vapaudumme tieteen materialismista, näemme luojan ihmetyöt.
Näin ei tietenkään ole sopivaa sanoa amerikkalaisessa koulussa. Riittää, että osoitetaan evoluutioteorian puutteet ja oman selitysmallin selkeä ylivoimaisuus. Viimeiseen asti vältetään myöntämästä, että Älykäs suunnittelija on vapaakirkkojen jumala.
Älykäs suunnittelu kiertää evoluutioteorian siten, että suuri osa teorian keskeisestä sisällöstä hyväksytään. Älykäs suunnittelu voi täten väittää edustavansa tieteen sisäistä kritiikkiä. Ei ole vaikea nähdä, että kyseessä on eräänlainen Troijan hevonen, jota ajetaan amerikkalaiseen kouluun.
Edellä mainituista kirjoittajista Behe on biokemisti. Hän väittää, että on olemassa reaktioketjuja, jotka ovat niin monimutkaisia, että on täysin mahdotonta, että ne olisivat syntyneet muuten kuin Älykkään suunnittelijan ihmetyön kautta. Geneetikkona väittäisin, että argumentti on heikko: reaktioketjuja ohjaavat entsyymit. Niitä tuottavat geenit ovat selvästi samaa alkuperää olioissa, joissa reaktioketju voi olla hyvinkin erilainen, ja ne ovat syntyneet tavalla, joka on täysin evoluutioteorian mukainen. Vaikka Behe olisi oikeassakin, niin hän onnistuu siirtämään ongelman vain yhtä astetta tuonnemmas: jos hänen reaktionsa ovat ihmetekoja, niin tehtävämme on ryhtyä tutkimaan ihmettä.
Dembski ratsastaa kreationistien vanhalla sotaratsulla, informaatioteorialla. Hän on kehittänyt ”Informaation häviämättömyyden lain”, jota hän vaatimattomasti kutsuu termodynamiikan neljänneksi pääsäännöksi. Voi vain ihmetellä, että näinkin tärkeä laki julkaistaan kreationistisessa kirjassa, eikä jossain tieteen foorumilla. Geneetikkona epäilen vahvasti, että laki ei ehkä ole ihan yleispätevä: geeneissä tapahtuvat muutokset johtavat suorastaan usein määrällisiin muutoksiin.
Wells palvelee kirkkonsa isää (S. Moonia). Hän on vakavasti paneutunut evoluutioteoriaan ja löytänyt suuren määrä kaunisteluja, virheitä ja väärennöksiä. Tämä on kreationistien koeteltu strategia ja sinänsä palvelus oikealle tieteelle. Mitään varsinaista uutta ei kuitenkaan tule esille.
Älykäs suunnittelu korostaa, että tieteen vaikeudet häviävät, jos hyväksymme ihmeet selitykseksi ja luovumme materialismista. Johnson painottaa nimenomaan tätä. Hän on juristi. Ne meistä, jotka ovat joutuneet tekemisiin amerikkalaisten tai englantilaisten vuokrasopimusten kanssa, tietävät, että sopimuksessa on usein kohta, jossa todetaan, että ”act of God” vapauttaa vuokranantajan vastuusta. Ihmeet eivät kuitenkaan selitä mitään: ne ovat vain tapa todeta, että emme tiedä miten asia on.
Materialismi taas johtuu tieteen menetelmästä. Evoluution tutkijoista monet ovat olleet ja ovat uskovia kristittyjä. Theodosius Dobzhansky, joka ensimmäisenä esitti nykyisin vallitsevan ns. synteettisen evoluutioteorian, on kirjoittanut myös jopa suomeksi käännetyn uskonnollisen kirjan. A.R. Wallace, Darwinin ohella toinen evoluutioteorian keksijöistä, käytti teoriaa jumalan olemassaolon todistamiseen. Tietenkin on myös ylilyöntejä: Niall Shanks, joka on kirjoittanut ansiokkaan älykkään suunnittelun kritiikin (God, the Devil and Darwin, Oxford Univ. Press, New York, 2004) innostuu saarnaamaan ateismia mielestäni aivan tarpeettomasti.
Kreationismi on vapaakirkollinen ilmiö. Adventistit, Jehovan todistajat ja helluntailaiset ovat tyypillisiä kreationisteja. Syystä, joka ei ole koskaan minulle selvinnyt, myös Viides herätysliike on omaksunut kreationismin. Liikkeen perustaja Osmo Tiililä sovittaa kirjoissaan suorastaan kädestä pitäen uskon ja evoluutioteorian toisiinsa.
Kreationismi on alkuperältään amerikkalainen ilmiö ja sen muodonmuutokset selittyvät yrityksinä ujuttaa tunnustuksellista uskontoa amerikkalaiseen kouluun.
Tästä ei kuitenkaan seuraa, että älykästä suunnittelua tarvitsee tuputtaa meikäläisille biologian ja maantieteen opettajille (viittaan viime syksynä pidettäväksi tarkoitettuun ja sittemmin peruutettuun opettajien jatkokoulutuspäivään, jonka professori Leisola oli alunperin saanut sijoitetuksi Helsingin yliopistoon). Saahan meillä puhua jumalasta koulussa ihan vapaasti.
Amerikkalaisia kirjoja käännetään. On meillä toki omaakin tuotantoa: professori Leisola ja suomessakin esiintynyt kreationisti Siegfrid Scherer ovat tuottaneet kauniisti kuvitetun (ja kalliin) kirjan. Voi vain ihailla, millä tarmolla he käyttävät aikaansa paikantaakseen ihmeitä tieteen kentästä. Myös Kristillisen liiton ääniharava EU-vaaleissa on kirjoittanut dinosauruksista kirjan, joka edustaa klassisempaa kreationismia. Kreationismikeskustelu on kukkinut sitkeästi esimerkiksi Pohjois-Kymenlaaksossa ja ruotsinkielisessä lehdistössä.
Kommentissaan Skeptikon viime numerossa Leisola haastoi skeptikot väittelyyn elämän alkuperästä. Kreationisti on moisessa väittelyssä kadehdittavassa asemassa: hänen tukensa on tiedon puute, eikä hänellä ole mitään puolustettavaa. Vastapuolen taas tulisi kyetä tarjoamaan pätevää tietoa asiasta, josta tietomme ovat niin vähäiset, että siitä on suorastaan julkaistu skeptikon oppaita. Ainoa järkevä taso, jolla keskustelua mielestäni voisi käydä, on sen selventäminen, mikä on tiedettä ja mikä ei.
Älykkään suunnittelun vaikeutena on se, että raja ihmeen ja tieteen välillä on käymättä. Osa evoluutioteoriasta hyväksytään ja osa hylätään. Samoin raja klassiseen kreationismiin on selvästi avoin. Professori Leisola tarjosi kommentissaan joukon haasteita evoluutioteorialle. Kaikki haasteet olivat kreationistien vakiotavaraa, jolle evoluution tutkija korkeintaan tuhahtaa.
Teologiana Älykäs suunnittelu on ”aukkojen jumala” taas kerran. Kreationismi haastaa avoimesti tieteen, ja sen jumalan arvovalta murenee tieteen jokaisen edistysaskelen myötä. Ei ihme, että suuret kirkot ovat tehneet selvän pesäeron kreationismiin. On paljon kreationismia hienompia traditioita, esimerkiksi vitalismi. Sen edustajia olivat mm. Henri Bergson ja meikäläisistä biologeista Sven Segerstråle. K.V. Laurikainen kiteytti tutkijan vastauksen kreationismille: ”Jumala ei johda tutkivaa ihmistä harhaan. Tiedon ja uskon yhteensovittaminen on kuitenkin tehtävä, johon ei liene valmiita reseptejä.”
Evoluutioteoria etenee ja tuottaa uutta tietoa kaikilla tieteen aloilla. Viime vuosina teoria on joutunut laajamittaiseen testiin, kun hyvin monien eliöiden koko genomit (DNA:n nukleotidisekvenssit) on selvitetty. Evoluutioteoria ennustaa, että genomit eroavat tavalla, joka on suhteessa eliöiden rakenteeseen, fossiileista tunnettuun historiaan ja levinneisyyteen. Jälleen kerran teoria on selvinnyt testistä ja vahvistunut. Älykäs suunnittelu ei ennusta mitään eikä siitä seuraa mitään. Tieteen on oltava nöyrä totuuden edessä, mutta sen ei tarvitse olla nöyrä niiden edessä, jotka ovat totuuden jo löytäneet. Totuuksia (vaikkapa uskontoja) kun voi olla useampia kuin yksi.
On ilmeistä, että skeptikkojen ja Älykkään suunnittelun kannattajien maailmankuvat eivät kohtaa missään kohdin. Amerikkalainen kristillinen konservatismi puolustaa piittaamattomuutta ympäristön tilasta sillä, että Kristuksen toinen tuleminen on niin lähellä, että saastumisesta ei tarvitse välittää. Tätä vastuuttomuutta voisimme yhdessä torjua. Raamatun sanoma on selkeästi muotoiltu ekologinen elämänohje. Meillä on vastuu elämästä maapallolla. Tämä vastuu meidän on otettava.
Kirjoitus perustuu osittain biologian ja maantieteen opettajien lehden ”Naturan” viime vuoden viimeisessä numerossa olleeseen ”Älykäs suunnittelu”-nimiseen Anssi Sauran artikkeliin.
Kirjoittaja Anssi Saura on Uumajan yliopiston perinnöllisyystieteen professori, jonka ala on mm. partenogeneesin eli neitseellisen lisääntymisen biologia. Uumaja on Sauran mukaan lahkolaisuuden linnake; ainoa Ruotsissa Upsalan pohjoispuolella toimiva luonnonhistoriallinen museo on siellä sijaitseva kreationistinen ”Den förhistoriska världen”, jossa tapaa jo näin ajassa pyhän hengen – tämä pitää kiinnostuksen luomisoppiin elävänä.