Tietokoneaika on tuonut puoskarointiin uuden ulottuvuuden. Pertti Harju.
Puoskarilla tarkoitetaan tavallisimmin itseoppinutta, parantajana tai lääkärinä toimivaa henkilöä. Suomen kieleen sana puoskari on vääntynyt ruotsin sanasta båskärare, alun perin bardskärare. Se tarkoittaa parturia ja entisaikain kirurgia, joilla oli aikoinaan oma ammattikuntansa ja lupa hoitaa haavoja, murtumia ja muita ulkoisia tauteja.
Ruotsissa puoskaria tarkoittavia nimityksiä ovat nykyään kvacksalvare (puoskari), bönhås (nurkkamestari, hutilus, poropeukalo) ja klåpare (hutilus). Myös saksassa puoskarilla on hutilointiin (Pfusch) liittyviä nimityksiä, kuten Kurpfuscher, Pfuschdoktor tai Pfuscharzt. Sama merkitys on espanjan sanalla curandero.
Ruotsin kvacksalvare-, saksan quacksalber- ja englannin quack(doctor)-sanojen alkuosan muodostaa lörpöttelyä ja kerskumista tarkoittava sana (vanha hollanti: kwakken, saksa: quackeln, englanti: quack). Sanojen loppuosa johtuu siitä, että puoskarien käyttämä yleislääke oli salva eli voide (ruots. salva, saks. salbe). Nimitys (kwakzalver) lienee tullut ensimmäisenä käyttöön hollannin kielessä. Sen arvellaan muodostuneen siitä, että parturit, välskärit ja kirurgit sekä kylvettäjät, lääkekauppiaat ja muut parantajina toimivat henkilöt kulkivat usein markkinoilla tarjoamassa hoitojaan suureen ääneen kerskumalla.
Samalla tavalla ovat muotoutuneet puoskareita tarkoittavat sanat ciarlatan (italia), charlatan (ranska) ja scharlatan (saksa). Sanojen perustana on ilmeisesti Italian Umbriassa sijaitseva Cerreton kylän nimi, koska puoskarit mainostivat taitojaan lörpöttelemällä ja kehumalla siellä pidetyillä markkinoilla.
Ranskan kielessä on toinenkin puoskareita tarkoittava nimitys, marchand d’orviétan, koska he kauppasivat (ransk. marchand, kauppias) markkinoilla kaikkiin tauteihin tehoavaa yleislääkettä eli orviétania. Se oli puolestaan saanut nimensä siihen sisältyvästä käärmeenlihasta (ransk. orvet, vaskikäärme).
Lääkärien ammattikunta on aina tuominnut puoskarit, silmänkääntäjät ja huijarit. Näin teki mm. kuuluisa arabialaisen lääkärikunnan edustaja Rhazes jo 900-luvun lopulla. Puoskariksi nimittämistä käytettiin vastapuolen leimaamiseen myös keskenään taistelevien lääketieteellisten suuntausten välillä, esim. 1600-luvulla kemiallisesti suuntautuneiden paracelsistien ja kasvirohtoihin luottavien galenistien kiistellessä oppiensa paremmuudesta.
Alkuaikoina, jolloin lääkärit eivät suorittaneet leikkauksia tai muita nykyiseen kirurgiaan kuuluvia toimenpiteitä, luettiin kylvettäjät, välskärit ja kirurgit usein puoskareihin kuuluviksi, vaikka näillä oli omat ammattikuntansa ja niiden säännöissä määritellyt toimintaehdot. Yleisimmin puoskareina pidettiin markkinoilla kiertäviä huijareita, jotka myivät epämääräisiä lääkesekoituksia, kiskoivat pois hampaita tai tekivät valeleikkauksia; esimerkkinä voidaan mainita ”hulluuden kiven” poistaminen päänahkaan tehdyn viillon kautta. Heidän lisäkseen ilmaantui lisääntyvästi kiinteässä toimipaikassa toimivia puoskareita.
Eräs ikiaikainen puoskaroinnin alue on ollut rikollinen raskaudenkeskeyttäminen. Se on ollut yleistä Suomessakin vuoteen 1970 saakka, jolloin laillinen raskaudenkeskeyttäminen tuli käytännössä vapaaksi raskauden alkuvaiheessa. Rikolliset raskaudenkeskeytykset aiheuttivat naisilla paljon kuolemantapauksia verenvuotojen ja hengenvaarallisten tulehdusten vuoksi, minkä lisäksi munatorvien ja lantionpohjan tulehduksista seurasi usein pysyvä hedelmättömyys ja monia muita haittoja.
Ns. valmislääkkeiden eli ilman lääkärin potilaalle antamaa lääkemääräystä valmistetut tabletit, pillerit, pulverit, pullolääkkeet ja salvat alkoivat yleistyä 1800-luvun puolivälin aikoihin. Niitä valmistivat sekä apteekkarit että silloin perustetut lääketehtaat. Valmistuksen yksinoikeuden turvaamiseksi niille haettiin usein patenttisuoja, minkä vuoksi kyseisiä valmisteita nimitettiin patenttilääkkeiksi 1900- luvun puolivälin tienoille saakka. Lääketehtaiden ja apteekkien rinnalle ilmaantui nopeasti suuri joukko puoskareita, jotka ansiomielessä valmistivat tehottomia ”ihmelääkkeitä” ja mainostivat niiden erinomaisuutta varsinkin sanomalehdissä. Eräät valmisteet ovat olleet myös terveydelle haitallisia tai suorastaan vaarallisia.
Elias Lönnrot käsitteli puoskarointia teoksessaan Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri vuodelta 1838:
”Rahwas on ymmärtämätön ja hedas [herkkäuskoinen], nopia uskomaan, jonka uskoiliaisuuden semmoiset tietäjät, petturit, taikurit, poppa- ja myrrysmiehet, noidat, kukkaromiehet, käyttäwät hyödyksensä. Juopot, häwinneet lurjukset, maankulkiat kuoharit ja muut senlaiset owat erinomattain wiekkaat rahwasta pettämään. Ilman pienintäkään tietoa tautien erityisistä syistä ja luonnosta, lääketten laadusta ja waikuttamisista, antauwat tohtareiksi, saarnaawat mahdistansa, kiittäwät ja ylistäwät kaikenlaisia sekasotkujansa, walehdellen niiden moninaisista ihmeellisistä waikutuksista sairaita parantamaan, waan wiisaasti salaten ja waiketen, kuinka monilukuisia ihmisiä niiden kautta on hautaan pantu eli muuten elinkaudeksi terweytensä menettänyt. – Wähän kysywät nämät petturit siitä, jos jälkeenpäin hawattaisiwat walehtelioiksi, silloin owat jo minkä matkan päässä, ja jos waikka olisiwat tawattawinaki, niin on heillä kyllä kymmeniä syitä ja selityksiä walmiina, minkätähden heidän mahtinsa ja konstinsa ei luonnistanut. Yhtä wähän huoliwat he sairaan hengestäki, kuin waan woipi maksaa heidät ja lääkkeensä, jotka tawallisesti owat joita kuita wanhoja kelpaamattomia, usein myrkyllisiäki sotkuja. Heitä tulee jokaisen wisusti waroa, eikä typeryydestä, ymmärtämättömyydestä, toimettomuudesta, kulutusten [kulujen] pelwosta tahi mistä muusta syystä antaa henkeänsä heidän käsiin, josta wielä seki tulisi tunnon waiwaksi, tietää omin tahdoin itsellensä tahi toiselle kuoleman jouduttaneen. Jo siitäki mahdat arwata ja tuntea sotkutohtarin, kuin aina pitää salassa konstiansa. Oikia lukenut lääkäri on joka aika walmis nimittämään lääkkeensä ja syyt, minkätähden pitää yhden, määrätyn lääkkeen toista soweliaampana. Hän menetteleikse julkisesti kaikissa tiloissa.”
Tarve erottaa puoskarit lääkäreistä on syntynyt kahta tietä. Ensinnäkin lääkärit ovat pyrkineet turvaamaan toimeentulonsa ja myös maineensa kouluttamattomien ammatinharjoittajien aiheuttamilta haitoilta. Toiseksi myös yhteiskunnalla oli tarvetta tuomita puoskarointi vaarallisena toimintana siinä vaiheessa, jolloin lääkärinammatin harjoittamiselle alettiin asettaa tiettyjä kelpoisuusvaatimuksia.
Ruotsissa ja siihen kuuluneessa Suomessa puoskarien viranomaisvalvonta alkoi, kun Tukholman Collegium medicumille vahvistettiin ohjesääntö vuonna 1663. Kollegion valitseman asiamiehen oli yhdessä kollegion puheenjohtajan kanssa valvottava puoskarien ja muiden lääkintäalalla työskentelevien toimintaa. Ohjesäännön mukaan valvonnan piiriin kuuluivat mm. itseoppineet parantajat, markkinahuijarit, kiertelevät lääkekaupustelijat, loitsunlukijat, apteekkarit, parturit, kemistit, silmänparantajat, kiven- ja tyränleikkaajat, kylvettäjät ja mauste- sekä rohdoskauppiaat.
Kirurgiseuralle vuonna 1755 annetussa kuninkaallisessa järjestyssäännössä määrättiin, että kukaan puoskari ei saanut ilmoittaa olevansa kirurgi, ja seuran oli haastettava oikeuteen kaikki puoskarointia harjoittavat, minkä jälkeen pormestarin, raadin jäsenten sekä kirurgiseuran oli tuomittava heidät asian laadun mukaan.
Hallinnon kehittyessä puoskarien valvonnasta annettiin toistuvasti uusia määräyksiä. Valvontavelvollisuus kuului lääkintätoimen keskushallinnon lisäksi maaherroille piirilääkäreille ja kaupungeissa poliisiviranomaisille. Suomen Collegium medicumin oli vuoden 1816 ohjesäännön mukaan valvottava terveydelle haitallista puoskarointia ja vaarallisten yleislääkkeiden myyntiä. Ulkomailta tulevilla lääkäreillä ja kirurgeilla ei ollut oikeutta harjoittaa ammattia ilman Collegiumin myöntämää lupaa.
Lääkintätoimen ylihallitusta koskevassa asetuksessa vuodelta 1830 määrättiin, että pääjohtajan oli huolellisesti pyrittävä estämään luvaton lääkärintoimen ja puoskaroinnin harjoittaminen sekä tuntemattomien ja usein vahingollisten ihmelääkkeiden kauppaaminen. Tässä toiminnassa pääjohtajan oli saatava tarvittavaa apua maaherroilta. Asetuksen mukaan vain Helsingin Aleksanterin Yliopistossa tutkinnon suorittaneet olivat oikeutettuja harjoittamaan Suomessa lääkärin- tai välskärintoimintaa ja päteviä hakemaan lääkintätoimen virkoja. Kaikkien muiden oli saatava hyväksyminen pääjohtajan tai Collegium medicumin edessä suoritetussa tutkinnossa. Samoin kaikkien ulkomailta tulevien välskärien ja kirurgien oli oltava asianmukaisesti laillistettuja, ennen kuin heidän sallittiin harjoittaa praktiikkaa Suomessa. Piirilääkäreillä oli vuonna 1832 vahvistetun ohjesäännön mukaan velvollisuus ilmoittaa asiattomien henkilöiden harjoittamasta lääkekaupasta ja vaarallisten hoitojen antamisesta.
Syyskuussa 1859 senaatin kansliatoimituskunta lähetti maan kaikille kuvernööreille lääkintätoimen pääjohtajan kirjelmän sekä lääkintätoimen edellisen vuoden vuosikertomuksen johdosta laaditun kirjelmän. Niissä viitattiin valituksiin, joiden mukaan asiattomat ja taitamattomat henkilöt eli ns. puoskarit olivat useilla seuduilla ilman vaadittava lupaa ja enimmäkseen vahingollisin seurauksin harjoittaneet sairauksien, erityisesti kuppataudin aiheuttamien vammojen hoitoa, sekä jakaneet kaikenlaisia elämälle ja terveydelle vaarallisia lääkeaineita.
Myös pääjohtajalle oli lähetetty asiasta kirje, jossa häntä oli kehotettu korostamaan apteekkareille lääkkeiden luovuttamiseen liittyviä määräyksiä sekä piiri- ja kaupunginlääkäreille velvollisuutta ilmoittaa kruunun- ja kaupunginpalvelijoille puoskarointia harjoittavat henkilöt lailliseen edesvastuuseen saattamista varten. Pääjohtaja on puolestaan lähettänyt asiaa koskevan kirjeen piiri- ja kaupunginlääkäreille lokakuussa 1859.
Suomessa tuli Collegium medicumin tilalle vuonna 1878 lääkintöhallitus, jonka aikana annettiin vuonna 1890 voimaan tullut asetus lääkärintoimen harjoittamisesta. Siinä määrättiin rangaistuksista siinä tapauksessa, että joku olematta tieteellisesti koulutettu lääkäri tai lääkärintoimintaan asetuksen mukaan oikeutettu, hoiti tai tarjoutui hoitamaan korvausta vastaan sairautta, vammaa tai muuta vikaa. Samansisältöinen määräys oli asetuksessa hammaslääkärintoimen harjoittamisesta Suomessa vuodelta 1893.
Puoskaroinniksi katsottava toiminta on ollut ajoittain tavallista suuremman huomion kohteena, useimmiten silloin kun se on syystä tai toisesta yleistynyt. Tällainen vaihe kehittyi mm. 1940-luvun puolivälin jälkeen toisen maailmansodan päätyttyä. Siihen vaikutti Suomessa mm. terveyspalvelujen vähäisyys rauhan tulon jälkeen pitkään jatkuneen köyhyyden aikana. Meillä puoskarointia harjoittivat enimmäkseen kansanlääkinnän keinoja käyttäneet maallikkoparantajat. Poikkeuksellisia menetelmiä olivat ns. iirisdiagnostiikka eli sairauksien toteaminen silmäterästä katsomalla sekä Kuhnen ammekylvyt, joita harrastettiin meilläkin jo 1800-luvun lopulla. Hoidot eivät olleet useinkaan vaarallisia, mutta niiden antajilla ei ollut yleensä taitoja ohjata lääketieteellisen hoidon tarpeessa olevia potilaita terveydenhoidon ammattihenkilöstön tutkimuksiin.
Vähitellen Suomessakin ilmaantui lisääntyvästi ns. vaihtoehtoisten hoitojen antajia, jotka perustelivat toimintaansa tieteellisiltä vaikuttavilla oppirakennelmilla. Vaihtoehtoisista hoitomuodoista suosituimpia ovat viime aikoina olleet kiropraktiikka, muut manipulaatiohoidot ja akupunktio sekä erilaiset uskomuslääkinnät, kuten homeopatia, luonnonlääkkeet sekä henkiparannusmenetelmät. Niiden käyttäjiksi ovat hakeutuneet enimmäkseen koulutusta saaneet henkilöt ja kaupungeissa asuvat. Kansanperinteestä lähteviä hoitoja kuten kuppausta ja suoneniskua ovat käyttäneet enimmäkseen kouluttamattomat henkilöt ja maaseudulla asuvat.
Eräs puoskaroinnin haarautuma on omapuoskarointi, jolle luovat tarvetta mm. aikakauslehdissä ja muussa mediassa julkaistut kirjoitukset keinoista terveyden, hyvinvoinnin, nuorekkuuden sekä kauneuden ylläpitämiseksi ja saavuttamiseksi. Sitä varten ihmiset etsivät apua lääkkeistä ja muista valmisteista, joita he hankkivat kirjoitusten, mainosten ja tuttavien suositusten perusteella tavarataloista, luontaistuotekaupoista ja apteekeista.
Ns. luontaistuotteiden ja itsehoitovalmisteiden valmistus on muuttunut teolliseksi ja niiden kauppa laajaksi liiketoiminnaksi. Vapaasti myytäviä rohdosvalmisteita säätelevät elintarvikelain säännökset. Lääkelain tarkoittamien varsinaisten lääkkeiden lisäksi on olemassa myyntiluvan vaativia rohdosvalmisteita, joka ovat antroposofi sia, homeopaattisia tai muita rohdosvalmisteita. Luvan myöntämisen yhteydessä määrätään myös myyntikanava. Kaikille hoitovalmisteille on ilmoitettava vähimmäis- ja enimmäisannokset. Käytettyjen rohdosvalmisteiden luokittelu on ollut käytännössä vaikeata. Jos valmisteelle ilmoitetaan jokin hoitotarkoitus, luokitellaan se yleensä rekisteröitäväksi.
Rohdosvalmisteiden lupamenettely on tarpeen sen vuoksi, että luonnon yrteistä valmistetut rohdosvalmisteet eivät suinkaan ole ilman muuta haitattomia ja eräät niistä ovat osoittautuneet suorastaan myrkyllisiksi ja jopa hengenvaarallisiksi. Käytännössä ongelmia ovat tuottaneet mm. lasten vahingossa syömät rautavalmisteet, sillä muualta kuin apteekista hankittuina niitä ei mielletä lääkkeiksi, jotka on säilytettävä ehdottomasti lasten ulottumattomissa.
Apteekeissa henkilökunnalla on mahdollisuus vaikuttaa asiallisella neuvonnalla asiakkaiden ostopäätöksiin. Apteekeissa korostetaan valmisteiden lääkkeellisiä ominaisuuksia koskevaa tietämystä, kun taas luontaistuotekaupoissa asiakkaiden ostopäätöksiä ohjaavat paljolti mainostamiseen nojaavat uskomukset. Luontaistuotekaupoissa henkilökunnan on periaatteessa opastettava asiakkaita tarkistamaan myytävien valmisteiden käyttöaiheet luontaistuotekirjallisuudesta. Kokemusten mukaan useissa luontaistuotekaupoissa henkilökunta osallistuu innokkaasti myytävien tuotteiden mainostamiseen ja myyntiin.
Puoskaroinnin yhteydessä ns. henkinen puoskarointi on jäänyt kovin vähälle huomiolle. Psykologisoiminen eli elimistön ilmiöiden ja toimintojen selittäminen psyykestä johtuviksi tai psyykeen vaikuttaviksi sekä erilaiset psykoterapiat eli psyyken kautta tapahtuvat hoitotavat ovat yleistyneet voimakkaasti. Ne ovat saaneet osakseen runsaasti julkisuutta ja yleensä myönteistä huomiota joukkoviestimissä. Tämä on johtanut siihen, että yleisölle tarjotaan yhä enemmän ns. vaihtoehtoisia parannuskeinoja eli uskomushoitoja myös tunne-elämän ja mielenterveyden häiriöissä.
Vaihtoehtoisten hoitojen antajia on nykyään varsin huomattava määrä ja aivan ilmeisesti osa heistä harjoittaa sitä pääasiallisesti ansiomielessä, liiketoimena. Heillä ei ole oikeutta toimia lääketieteellisen hoidon antajina, ellei heillä ole säädösten edellyttämää ammattikoulutusta ja toimilupaa. Sen sijaan he voivat toimia yksityisinä ammatinharjoittajina, kun eivät mainosta sairauksien lääketieteellistä parantamista. Puoskarointi onkin menettänyt merkityksensä aikaisemmassa mielessä ja sillä ymmärretään nykyään lähinnä tapauksia, joissa ilman koulutusta oleva henkilö julkisesti mainostaa itseään lääkärinä.
Periaatteena on, että kukaan ei saa ilmoittaa olevansa terveydenhuollon jonkin ammattiryhmän jäsen, ellei hänellä ole asiaan kuuluvaa koulutusta ja toimilupaa. Terveydenhuollossa toimii nykyään lääkärien lisäksi yhä kasvava joukko muita ammattiryhmiä, joiden jäseniä koskevat heidän koulutustaan ja toimintaansa rajoittavat säännökset. Myös tehtävien rajat eri ammattiryhmien välillä ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä hyvin paljon.
Tietokoneaika, Internetin kotisivut ja sähköposti ovat tuoneet uuden ulottuvuuden puoskarointiin. On tullut ilmi tapauksia, varsinkin ulkomailla, joissa täysin ilman lääketieteellistä koulutusta olevat henkilöt ovat pitämillään kotisivuilla antaneet ohjeita sairauksien hoitamiseksi ja vastailleet sähköpostin välityksellä ihmisten lähettämiin sairauden laatua ja hoitoa koskeviin kysymyksiin sekä antaneet neuvontaa terveydenhoidon ongelmissa. Tällaisten tapausten selvittäminen saattaa olla työlästä, sillä Internetiin piiloutuvan valeasiantuntijan henkilöllisyys on paljon vaikeammin paljastettavissa kuin vastaanottoa pitävän henkilön kohdalla. Kotisivuilla julkisesti esitettyjen neuvojen asiallisuus on periaatteessa kaikkien Internetin käyttäjien tarkistettavissa, mutta sähköpostissa annettujen neuvojen asiallisuuden tarkistaminen jää käytännössä vastaanottajan oman arvioinnin varaan.
Yhteiskunta on tullut varsin sallivaksi, ja jokaisella ihmisellä on oikeus ja mahdollisuus hakeutua haluamaansa hoitoon. Hoidon antajan on huolehdittava siitä, että toiminta tapahtuu yhteiskunnan säätämien lakien, asetusten ja muiden määräysten mukaisesti. Vaihtoehtoisten hoitojen valvonta on yhteiskunnan kannalta kuitenkin ongelmallista. Käytetyillä menetelmillä ei ole hyväksyttyjä vaatimuksia niiden tason valvomista varten eikä vaihtoehtoisten hoitajien antajilta ole mahdollista vaatia tiettyä koulutusta.
Kirjoittaja, professori Arno Forsius, on eläkkeellä oleva lääketieteen ja kirurgian tohtori. Artikkeli perustuu Forsiuksen kirjoitukseen http://www.saunalahti.fi/arnoldus/puoskari.html Forsius on täydentänyt kirjoitusta merkittävästi Skeptikko-lehteä varten.
