Kuva: Denis Galkin
Hypnoosi on suomalaisessa lääketieteessä 1880-luvulta asti käytetty rentoutumiseen ja intensiivisten mielikuvien käyttöön nojautuva hoitomuoto, jonka tuloksia tutkitaan nykyisin kaltaistetuin potilasryhmin systemaattisen, vertailevan tutkimuksen keinoin. Aivotoimintaa kuvantavan tutkimuksen kehittymisen seurauksena hypnoosi on 1990-luvun alusta saanut enenevästi huomiota osakseen myös kivun ja tajunnan perustutkimuksessa.
Hypnoosi onkin johtavien lääketieteellisten lehtien mielekkääksi tutkimuskohteeksi hyväksymä aihe sekä hermostollisten mekanismiensa että hoidollisten tulostensa osalta. Alan suomalainen tieteellinen oppikirja ilmestyi Kustannus Oy Duodecimin julkaisemana vuonna 2004 (Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa; Sakari Kallio ja Hannu Lauerma).
Viihteellisessä julkisuudessa hypnoosin maine on kuitenkin kirjava ja osin kyseenalainen.
Tieteellinen hypnoosi ry – Vetenskaplig Hypnos rf – perustettiin 1959. Sen neljästä perustajajäsenestä hammaslääkäri Hannu Siirilä päätyi professoriksi, kirurgi Claës Cedercreutz ja psykiatri Martti Paloheimo olivat ylilääkäreitä, ja Cedercreutz vuodesta 1982 alkaen myös maamme ensimmäinen hypnoterapian dosentti. Leo Hilden taas toimi hypnoterapeuttina yhteistyössä lääkäreiden kanssa aikana, jolloin psykologeja ja virallistettuja psykoterapeutteja nykyisessä mielessä ei ollut.
Tieteellisten seurain valtuuskuntaan kuuluvan yhdistyksen jäsenyys edellyttää sekä akateemista loppututkintoa että toimintaa sellaisella alalla, jossa hypnoosin eettisesti kestävä tutkimuksellinen tai hoidollinen käyttö on mahdollista ja mielekästä. Esimerkiksi pelkkään markkinointiin liittyvää työnkuvaa yhdessä psykologin koulutuksen kanssa ei ole pidetty seuran jäsenyyteen soveltuvana. Määräaikaisia opiskelijajäseniä soveltuvilta aloilta voidaan ottaa.
Kansainväliseen vertaisarvioituun ja siteerattuun tieteelliseen kirjallisuuteen Tieteellinen Hypnoosi ry:n edustama hypnoositutkimus nousi jo Cedecreutzin ja Kampmanin tutkimusten johdosta 1970-luvulla, eikä tilanne ole ainakaan huonontunut. Muun muassa seuran hallituksen jäsen Sakari Kallio on paneutunut hypnoosin tilamallin elektrofysiologiseen tutkimukseen, ja hänen vuonna 2003 julkaistu väitöskirjansa onkin johtanut kansainvälisen tutkimuksen vireytymiseen. Maailman johtavat tutkijat, kuten esimerkiksi Helen Crawford ja David Spiegel ovatkin kommentoineet suomalaisia töitä myönteisesti.
Nimenomaisesti hypnoosia koskevia väitöskirjoja on Suomessa ilmestynyt viisi (Cedercreutz 1952, Kampman 1973, Kauppila 1999, Kallio 2003 ja Raij 2005). Väitöskirjatöissä on tutkittu kivun hoitoa ja kuvantamista, hypnoosin perusmekanismeja, oppimista ja aikanaan hieman harhaanjohtavasti ”sivupersooniksi” kutsuttuja mielen dissosiaatioilmiöitä. Hypnoosia selkeästi sivuaviksi väitöskirjoiksi voidaan lisäksi nimetä ainakin neljä muuta (Voipio 1921, Miettinen 1990, Lauerma 1994 ja Lipsanen 2004). Kahden merkittävimmän suomenkielisen lääketieteen julkaisun, Suomen Lääkärilehden ja Aikakauskirja Duodecimin yhteisessä hakemistossa alkaen vuodesta 1992 hakusana ”hypnoosi” tuottaa 91 viitettä, lähes pelkästään myönteisistä yhteyksistä.
Mitään henkilötason marginalisoitumista lääketieteellisen hypnoosin alueella ei ole esiintynyt: tunnetuimpia hypnoosin opettajista ovat olleet ylilääkäri Claës Cedercreutz, professorit Sven Donner, Asser Stenbäck, Kalle Achté ja Ranan Rimon, ja seuran aiempi puheenjohtaja, psykologian tohtori Martti Tenkku. Tieteellinen Hypnoosi ry:n nykyisen hallituksen seitsemästä jäsenestä neljällä on alaan nivoutuva tohtorintutkinto, puheenjohtajalla myös dosentuuri. Hypnoosin asema Suomessa on muodostunut kuitenkin ongelmalliseksi, osin liittyen siihen, ettei sen hoidollista käyttöä toistaiseksi ole rajoitettu terveydenhuollon ammattilaisille, kuten mm. Ruotsissa ja Norjassa. Yleisön keskuudessa hypnoosi kuvitellaan joskus ns. ”vaihtoehtohoidoksi”, vaikka sillä oli jo varhain mm. oma toimenpidenumeronsa lääkärien toimenpideluokituksessa, ja vaikka 1976 tehdyn tutkimuksen mukaan vähintään joka viides mielenterveystoimiston lääkäri oli ainakin kokeillut hypnoosia työssään.
Myöhemmin Suomeen perustetut hypnoosiyhdistykset eivät ole asettaneet jäsenyydelleen koulutuksellisia ehtoja. Hypnoosista levitetäänkin myös suoranaisesti virheellistä tietoa mm. asiattomassa palveluiden markkinoinnissa, ja hypnoosin parissa toimiminen rajautuu dokumentoidusti myös rikollisuuteen.
Kirjoittaja Hannu Lauerma on psykiatrian dosentti ja vankimielisairaalan ylilääkäri.
