Älyttömästi suunniteltu kampela
Kyseessä on Suomen kenties johtavan ID-kreationistin Matti Leisolan suomeksi toimittama teos, Evoluutio – Kriittinen analyysi (Siegfried Scherer & Reinhard Junker; Datakirjat 2000). Otettakoon tässä esiin vain yksi esimerkki kirjan sisältämästä harhaanjohtamisesta. Turha kai mainita, että teos on täynnä vastaavia.
Koulun biologiankirjoissa on jo vuosikymmeniä esitetty vertailevaa anatomiaa evoluution todisteeksi. Esimerkiksi kädellisten, lintujen, lepakoiden, kissaeläinten ja kavioeläintenkin eturaajoista löytyvät toisiaan vastaavat luut. Miten kreationisti vastaa biologin väitteeseen, että vastaavuudet luiden rakenteissa selittyvät yhteisestä polveutumishistoriallisesta alkuperästä?
Ensin saamme kirjasta lukea, että ”sattumanvaraiset samanlaisuudet ovat myös mahdollisia…” (s. 155). Jos tarkastelun alaiseksi otetaan kaikkien koskaan eläneiden eläinten eturaajat, huomautus on lähinnä huvittava. Ja jatko onkin sitten jo koominen.
Kirjoittajien mukaan vertaileva menetelmä ei nimittäin yksinkertaisesti sovellu eläinten keskinäisen sukulaisuuden selvittämiseen: ”Sen, onko kyse sukulaisuudesta geneettisessä merkityksessä, voi selvittää vain henkilökohtainen tieto tai henkikirjat” (s. 155, korostus alkutekstissä).
Samankaltaisin argumentein he vastaavat geenien tai käyttäytymisen tasolla tavattuun samankaltaisuuteen. Ja lopuksi tästä älyvapaasta vaatimuksesta, että jonkun olisi omin silmin pitänyt seurata evoluution kulkua, päädytään odotettuun johtopäätökseen: samankaltaisuuden alkuperä jää tuntemattomaksi (s. 157). On ymmärrettävää, että tuommoinen retoriikka uppoaa koululaiseen, mutta aikuisen professorin tapauksessa se on kerrassaan anteeksiantamatonta.
Ihmisen ja eläinten käyttäytymisen yhtäläisyydet kuitataan seuraavasti: ”Tähän monimutkaiseen kysymykseen ei ole mahdollisuutta paneutua tässä kirjassa riittävällä perusteellisuudella” (s. 161). Tekijät kuitenkin tomerasti varoittavat, ettei ”ihmisen psyykkisiä ominaispiirteitä saa projisoida eläinten käyttäytymiseen.”
Ei ole kovinkaan yllättävää havaita kreationismikirjassa tällaista, lähinnä psykoanalyytikoiden ja psykoanalyysiuskovaisten harrastamaa vihjailua, jossa biologit muka tuon tuostakin sortuvat ”antropomorfiseen tai adultomorfiseen projektioon”. Esimerkiksi psykoanalyysia suosivan fil. toht. Markus Långin mukaan (Tieteessä tapahtuu 2/03, s. 51–52) biologisesti orientoituneiden kirjoittajien ”virheellisten kuvausten taustalla voi piillä Veikko Tähkän kuvaama psyykkinen puolustustoimenpide: havainnoitsija kokee ahdistusta ja empatisoinnin vaikeuksia, kun hän yrittää ymmärtää ’puutteellisesti rakentuneita persoonallisuuksia’ ja psyykkisesti tyhjiä olentoja, vaikkapa vastasyntyneitä tai eläimiä. (Kyse on antropomorfisesta ja adultomorfisesta projektiosta.)” Lång tulkitsee varsin vapaamielisesti oppi-isänsä, suomalaisen psykoanalyysin grand old manin, Veikko Tähkän pyhiä kirjoituksia (Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen, 3. painos; WSOY 2001, s. 36–37). Tähkä nimittäin kirjoittaa tarkkaan ottaen näin (korostus alkutekstissä):
”Adultomorfialla tarkoitan tässä psyykkisten tapahtumien ja käyttäytymisen selittämistä sellaisten kykyjen, ominaisuuksien ja rakenteiden termein, jotka ilmeisesti tai todennäköisesti eivät vielä ole voineet muodostua ja olla olemassa asianomaisessa kehitysvaiheessa. Adultomorfismi ilmenee myös epätarkkana kielenkäyttönä, missä varhaisista kehityksellisistä ilmiöistä käytetään sellaisia sanallisia ilmaisuja, jotka tosiasiassa tarkoittavat ja kuvaavat huomattavasti myöhäisempiin kehitysvaiheisiin kuuluvia ilmiöitä.”
Meidän tulkintamme mukaan Tähkä tarkoittaa tässä psykoanalyytikoiden harrastamia spekulaatioita pikkulasten seksielämästä ja perversseistä mielihaluista, joita hän omien sanojensa mukaan pyrkii teoksessaan välttämään (siinä onnistumatta). Lång kuitenkin sorvaa tästä psykoanalyysiuskovaisille tyypillisen ad hominem -kyhäelmän, jonka mukaan eläimiä tarkkaileva biologi tai tietokirjailija voi jopa joutua psyykkisen puolustustoimenpiteen uhriksi ja kokea ahdistusta sekä empatisoinnin vaikeuksia, jos hän yrittää ymmärtää ja tieteellisesti selittää eläinten käyttäytymistä. Samanlaista henkilöön käyvää mustamaalaamista käyttävät ID-kreationistit, jotka syyttävät biologeja ja luonnon-, ei pseudotieteellisiä selityksiä suosivia henkilöitä tiedeuskovaisuudesta ja materialismista. Toki kreationismissa ja psykoanalyysissa on muutakin yhteistä, esim. ”luojalta” periytyneet pyhät kirjoitukset ja niiden loputon tulkinta. Juuri tätä tendenssiä tohtori Lång mainiosti edellä demonstroi.
Jumala- tai luoja-termien käyttöä ID-kirjassa tietenkin visusti vältetään, mutta viimeisen kuvan teksti kertoo, mitä teoksella todella halutaan sanoa: ”Metso kuusen latvassa. Onko kyseessä viesti suunnittelijalta?” Jos luonnossa tavattu monimutkaisuus todellakin on viesti suunnittelijalta, kuulisimme mieluusti, mitä huippuälykäs suunnittelijamme haluaa sanoa seuraavilla tapauksilla. Kirja jättää nämä kiintoisat ilmiöt sujuvasti mainitsematta. Lista ei suinkaan ole kattava, mutta jo sellaisenaan se oikeuttaa nimeämään ID.n uudelleen, imbecile designeriksi.
1. Kampelan yksilönkehitys. Kampela on pohjakala, joka makaa ”kyljellään”; näin ollen sen vatsapuolelle jäävä silmä vaeltaa yksilön kasvaessa samalle eli yläpuolelle toisen silmän kanssa.
2. Ihmiskoiraan siemenjohdin, joka kiertää ylimääräisen lenkin korkealta virtsanjohtimen yläpuolelta. Kivekset siis ikään kuin laskeutuivat väärälle puolelle. Sama kuin puutarhuri ei osaisi kiertää kasteluletkullaan puuta. Hihnassa olevat koirat tekevät näin usein.
3. Selkärankaisten silmän verkkokalvon ”nurinkurin” olevat valoherkät solut.
4. Harmaalokin punatäplän nokkimisen FAP (”fixed action pattern” eli kiinteä liikekaava), joka laukeaa vaikka punaiseksi maalatun tikun avulla.
5. Harmaalokki saattaa hylätä munansa, jos se saa eteensä oikean näköisen munan, vaikka se olisi niin suuri, ettei se pysty kiipeämään sille.
6. r-strategia lisääntymisessä: kalojen kutu; mitä tuhlausta!
7. Ihmiskoiraan aivot, jotka eivät ”erota” elävää naarasta kaksiulotteisesta kuvasta, vaan kiihottuvat myös siitä; jälleen kerran: mitä tuhlausta!
8. Ihmisnaaraan kuukautisvuoto ja -kivut (ei mitään ilmeistä funktiota, pelkkää kiusaa).
9. Loispistiäisen toukat, jotka syövät isäntänsä elävältä sisältäpäin. Suunnittelijan viesti ihmiselle?
10. Ihmisen häntäluu, viisaudenhammas ja umpilisäke. Kiusa se on pienikin kiusa?
11. Kaikki geneettiset vaivat, kehityspoikkeamat ja sairaudet (likinäköisyydestä vakavimpiin epämuodostumiin). Viestejä erehtyväiseltä suunnittelijalta?
12. Ihmisaivot, jotka muodostavat kuvan maailmasta sen perusteella, mikä on (ollut) lisääntymisen kannalta järkevää. Tämä mahdollistaa uskomuksia, joiden takana ei ole todisteita.
13. Taipumus tulla riippuvaiseksi mm. nikotiinista, alkoholista, huumeista, nettipornosta yms.
Esimerkit osoittavat, että älyttömän suunnittelijan lisäksi ID:tä voitaisiin kutsua myös ED:ksi, pahaksi suunnittelijaksi (evil designer). Olipa luojalle annettu nimi mikä tahansa, kirjan loppusanoja on hiottu erityisellä hartaudella:
”Vaikka hyväksyisimmekin sen, että tietyn rakenteen evolutiivinen synty on toistaiseksi selittämättä, jää aina periaatteessa mahdolliseksi olettaa, että suunnittelusignaaleille ja niiden tuntemattomille funktioille on olemassa naturalistinen hypoteettinen evoluutiomekanismi. Tämä oletus siihen liittyvien maailmankatsomuksellisten perusnäkemysten kanssa on epäilemättä itsessään järkevä ja yhtä mahdoton todistaa vääräksi kuin luomisnäkemyskin.” (s. 306)
Lausunto on kaikessa kiemurtelussaan kiinnostava mutta täysin virheellinen. Jo Darwin kirjoitti seikoista, joiden olemassaolo romuttaisi hänen teoriansa. Sen pohtimista, mikä tulos tai löydös kumoaisi lähtökohtana olevan olettamuksen, voidaan melkeinpä pitää yhtenä tieteellisen teorian tai hypoteesin tuntomerkkinä. Ei siis ihme, että älykkään suunnittelijan – tai psykoanalyysin – puolustajat eivät tällaisia mietiskele.
Vaikka ”teoriaa” älykkäästä suunnittelijasta ei siis voidakaan kumota, loppupäätelmä kirjasta on kuitenkin toiveita herättävä: luomisoppi on pahassa kriisissä, jos hyväntahtoiset professoritkin joutuvat harrastamaan näin kieroja temppuja, harhauttamista, valheellisuutta ja yhteydestään irrotettuja sitaatteja.
Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo
