Epätieteet median käsittelyssä. Vasemmalla ja oikealla Skepsiksen Tampereen aktiivit Heikki Lindevall ja Tommi Rasila. Keskellä luennoitsija Erkki Karvonen Tampereen tiedotusopin laitokselta.
Luentonsa aluksi Erkki Karvonen esitti kuuluisan sammakkoprofessori Taisto Heikkisen sääennustuksia kuluneelle keväälle Puolanka-lehden nettisivuilta:
”Tuuli ei pyöri oikein, vaan koko ajan on tuullut etelästä, vaikka normaalisti olisi pitänyt tuulla koillisesta, selvittää sammakkoprofessori Taisto Heikkinen maaliskuun säätä, joka ei ollutkaan ennustetun kylmä, vaan pikemminkin päinvastoin poikkeuksellisen lämmin. … – Maailman ilmasto lämpenee ja liekö Golfvirtakin siirtynyt eri paikkaan, pähkäilee Heikkinen. Joka tapauksessa alkaneen huhtikuun sää lupailee pitkää ja kylmää kevättä.”
Samojen sivujen henkilökuvassa Heikkinen kertoo, että hänen nuoruutensa kului kiertokoulussa, josta matka jatkui Luvan koululle ja siitä sitten iltaisin ”pöllimehtään”.
– Näin luodaan kuva, että sammakkoprofessorin ääni kaikuu kansan syvistä riveistä, Karvonen totesi.
Hänen mukaansa ”hullut” sääprofeetat tarjoavat viihteellisiä paloja lehdille ja myös tv:lle. Kun ensimmäinen sääsammakko kuoli, Hannu Karpo soitti ohjelmassaan eläimen muistolle sotilaiden hautajaisissa esitettävän Narvan marssin.
– Valtakunnallisesti tunnettu sammakkomies on myös hyvää mainosta Puolangan kunnalle, jonka nettisivuilla mainostetaan avoimesti Heikkistä ja hänen sääennustuspalstaansa.
Sammakko ei vielä toukokuussa näe, koe tai aavista millaisia matalapaineen keskuksia Pohjois-atlantilla heinäkuussa kehittyy ja miten ne sieltä Suomen suuntaan liikkuvat. Sammakkoprofessorin ennusteet ovatkin lähinnä viihteellistä kansanhuvia, vanhaa perinnettä, joka näyttää myyvän vielä nykyaikanakin.
Karvonen vertasi sammakkoprofessoria muinaisen Rooman ”auguureihin”, ennustajapappeihin. Työssään auguurit suorittivat ensin ”auspiciumin”, merkkien tarkkailun, jonka pohjalta auguurien kollegio tulkitsi jumalten tahtoa. Erityisesti tarkkailtiin lintujen lentoa, ääntelyä ja käyttäytymistä. Muita kohteita olivat esimerkiksi taivaan merkit, salamat ja eläinten suolien tulkitseminen.
– Roomalainen yhteiskunta oli hyvin taikauskoinen ja tärkeisiin toimiin ryhdyttiin yleensä ainoastaan, jos enteiden katsottiin olevan suosiollisia. Epäsuosiolliset enteet tarkoittivat, että toimista oli luovuttava. Tämä antoi ennustajille merkittävää poliittista valtaa.
Enemmän kuin epätieteestä kyse oli esitieteestä.
Jo kivikaudella esiintyi työnjaollisesti erikoistuneita tietäjiä, velhoja, poppamiehiä, noitia, shamaaneja ja myrrysmiehiä. Taustalla oli oletus luonnon antropomorfisuudesta ja kommunikatiivisesta toiminnasta luonnon kanssa. Luonnonkansat ajattelevat kaiken ympäristön antropomorfisesti ihmisenkaltaiseksi. Luonto siis suuttuu, on lepyteltävissä ja jopa ymmärtää puhetta. Tietäjät ja velhot ovat asiantuntijoita henkien kanssa keskustelussa ja ”psykologiassa”. Lepyttäminen eli vaikuttaminen on silkkaa magiaa, esimerkkinä vaikkapa sadetanssi.
– Keskiajan uskonnollisessa kulttuurissa Jumala oli immanenttina kaikessa, kaikkeen sisältyvänä. Luonto oli Jumalan ”kirjoitusta”. Mitä ikinä luonnossa ilmenikin, se oli luonnon tai Jumalan tahtomaa, se oli merkki tai ennusmerkki. aivan kuten taideteoksen äärellä pohdimme ”mitä taiteilija on tahtonut sanoa”, niin keskiajalla luonnon tapahtumia luettiin Hänen tahtonsa ja aikomustensa ilmauksena.
Karvonen kertoi, että kaupunkivaltioissa pappisluokka tuotti tietoa esimerkiksi tähtien tarkkailusta ja pyramideista ja säilöi sitä. antiikin Kreikassa harjoitettiin filosofista ihmettelyä, jota voidaan kutsua luonnontieteen aluksi. Aristoteleen teleologinen selittäminen vaihtui uudella ajalla Galileo Galileon lanseeraamaksi kausaaliseksi selittämiseksi.
– Sääennusteiden luotettavuus putoaa oleellisesti viiden vuorokauden jälkeen, Karvonen kuitenkin veti maton nykyajan sammakkoprofessorin alta. – Nykyisillä menetelmillä on mahdotonta tehdä useiden viikkojen ennusteita. Ilmakehän käyttäytyminen on liian monimutkaista ja kaoottista. Sammakon hypyistä ei kesän säätä voi ennustaa.
– Sammakko ei vielä toukokuussa näe, koe tai aavista millaisia matalapaineen keskuksia Pohjois-atlantilla heinäkuussa kehittyy ja miten ne sieltä Suomen suuntaan liikkuvat. Sammakkoprofessorin ennusteet ovatkin – Pete Pakarisen sanoin – lähinnä viihteellistä kansanhuvia, vanhaa perinnettä, joka näyttää myyvän vielä nykyaikanakin.
Seuraavassa aiheessaan Karvonen oli huolestunut siitä, että nykypäivän keskusteluja näyttää kuvaavan hyvin pitkälle episteeminen egalitarianismi eli näkemys, jonka mukaan kaikki käsitykset ovat yhtä päteviä niiden alkuperästä riippumatta: väitteen pätevyys ei ole merkittävää, ainoastaan kyseisen nä- kökulman mielenkiintoisuus. Tieteestä on tullut vain yksi ker- tomus muiden kertomusten joukossa. Tieteen aikakaudelle ollaan soittamassa kuolinkelloja esittämällä, että ”tiede ei ole tietoa” tai että ”tiede on kirjallisuuden alalaji”.
Nykyinen postmoderni aika horjuttaa Karvosen mukaan keskeisiä organisoivia erotteluja kuten julkinen vs. yksityinen, korkea vs. matala ja todellisuus vs. esitys. Tämän takia esimerkiksi uutisen ja viihteen välinen erottelu on nykyään hyvin epävarmalla pohjalla. aikaisemmin uutista pidettiin eräänlaisena yhteiskuntasopimuksena siitä, että se yrittää kertoa tärkeistä, olennaisista asioista paikkansa pitäviä seikkoja. Kyseessä ei ollut fiktio, sitä ei oltu tarkoitettu naurattamaan. Viihteen kohdalla sopimus tarkoitti sitä, että nyt voidaan pelleillä, rikkoa vakavan normeja, satuilla; väliä ei ole sillä, pitääkö kerrottu paikkansa.
– Nyt kun näitä rajoja rikotaan, ne käyvät epäselviksi.
Eräs postmodernin ajattelun ongelmista on populismi. Journalismin kohdalla tämä tarkoittaa tabloidisoitumista: sensaatiojournalismia, viihteellistymistä ja trivialisoitumista. Kaikki tämä ”kolonisoi” hiljalleen myös ns. laatumedian. Politiikan esittäminen tulee samanlaiseksi kuin populäärikulttuurin esittäminen. Ulkonäkö, tyyli ja persoona korvaavat vakavat asiakysymykset. Skandaalit ja saippuaoopperatyyliset aspektit poliittisessa elämässä kiinnostavat.
– Helsingin Sanomissakin on nykyään jo juorupalsta.
Karvonen yritti etsiä myös hyviä puolia postmodernista mediasta:
– Tabloidisoituminen on myös demokratisoitumista. Eliitti ei enää ole etuoikeutetussa asemassa, vaan tarkan kontrollin alla. Politiikan ongelma on tunnetusti apatia. Miksi ei siis otettaisi politiikassa oppia populäärikulttuurin faneista, jotka ovat äärimmäisen hyperaktiivisia?
Kuitenkin journalismin pitäisi edelleen toimia totuuden torvena. Sen päätehtävä on edelleen kertoa, mitä todellisuudessa tapahtuu. Journalistien tulisi olla peilejä, jotka heijastavat todellisuutta ihmisille.
– Journalismissa kysymys ei kuitenkaan ole tieteestä ja puhtaasta totuusinstituutiosta. Myynnin maksimointi epäolennaista korostamalla ei yksinkertaisesti istu tieteeseen.
Karvonen arvosteli myös Yleisradion TV1:n MOT-ohjelmaa. Hänen mukaansa journalistiikassa pitää etsiä faktoja asioiden puolesta ja niitä vastaan.
– Joskus aikaisemmin ohjelma toimi kuin inkvisitio: mikä oli todistettava, se päätettiin todistaa.
Karvonen kertoi viihdelehtien menestyvän. 7 päivää on nykyisin lukijamäärältään Suomen suurin yleisaikakauslehti, jolla on noin 903000 lukijaa (Helsingin Sanomilla lukijoita on noin miljoona). Ilta-Sanomilla lukijoita on noin 905000 ja Iltalehdellä noin 694000. Juorulehtiä lukee 29 prosenttia kaikista suomalaisista ja 43 prosenttia alle 30-vuotiaista.
– Jos viihdelehtiin luetaan mukaan myös iltapäivälehdet, niin 46 prosenttia väestöstä kuuluu sellaisten lukijoihin.
Mielenkiintoista on, että viihdelehdet toimivat esikuvina: kun jokin kohujuttu on nostettu esiin juorulehdissä, sen jälkeen myös muu media alkaa käsitellä sitä. Vanhasen ns. ”Kaarina-kohun” yhteydessä tapahtui ensimmäisen kerran niin, että STT referoi juorulehteä.
Luentonsa lopuksi Karvonen puhui tieteellisestä tiedosta.
– Arkielämässämme ihmettelemme, tutkimme ja selvittelemme asioita, päättelemme, opimme ymmärtämään niitä. Teemme yleistyksiä ja ”teorioita”, ”havaitsemisemme” on teoreettista. Tavallinen tietämyksemme voi kuitenkin olla epäluotettavaa ja pintapuolista. Emme ehdi perehtymään asioihin vuosikausia. Tieteessä sen sijaan paneudutaan erikoiskysymyksiin vuosikausiksi.
Karvonen totesi, että kun ekspertit keskittyvät aina vain yhä kapeampiin alueisiin, vaarana on eräänlainen putkinäkö. Niinpä jokainen asiantuntija voi olla maallikko heti, kun astuu erikoisalansa ulkopuolelle. Ja usein onkin, koska omaa tonttia suojellaan nykyisin niin, ettei ns. maallikkotaitoja enää voi esiintyä, esimerkkinä uudet autot ja tietokoneet.
Karvonen toi esiin Hannu Uusitalon esittämiä arkiajattelun ja arkihavaintojen ongelmia verrattuna tieteelliseen ajatteluun:
– Uskomusajattelussa pidetään yksinkertaisesti kiinni vanhoista uskomuksista tai luotetaan johonkin auktoriteettiin (arvovaltaiseen henkilöön, instituutioon, kirkkoon, perimätietoon, pyhään kirjaan) tai luullaan saatavan varmaa tietoa intuitiivisesti, kun taas tieteelliseen ajatteluun kuuluu objektiivisuus, julkisuusperiaate, itsekorjaavuus, autonomisuus ja edistyvyys, Karvonen sanoi.
Risto K. Järvinen
