”Soitellen sotaan.” Punkbändissä nuorena
soittanut Pertti Laine haaveili saksofonin
hankkimisesta 30 vuotta. Nyt tuo haave on totta.
Päiväkerhossa kerrottiin ”tositarinoita” taivaan isästä. Uskoin tietysti niihin. Kuvittelin jumalan pilvissä asuvaksi oikean isäni näköiseksi tyypiksi, joka tarkkailee meininkiä alhaalla maassa ja jolla on jalassaan samanlaiset verkkarit kuin isälläni oli. Isä tosin sanoi, ettei taivaassa ketään ole. Äitini on vieläkin uskossa. Uskonnollisia vaikutteita en kotoa kuitenkaan liiemmin saanut.
Opin lukemaan kuuden vanhana. Kun satukirjat loppuivat, siirryin ufokirjoihin. Luin kaikki alaa koskevat Tampereen Lamminpään sivukirjaston teokset läpi. Innostuin myös populaaritiedekirjoista, Dänikenistä sekä säätä ja avaruutta koskevista kirjoista. Ufoteokset olivat mielenkiintoisia ja uskoin ufojen olevan totta. Vasta myöhemmin ihmettelin, miksi tiedemiehet eivät ole kiinnostuneempia ilmiöstä, vaikka ufohavaintoja on niin paljon.
Kun Ultran edeltäjä Ufoaika-lehti alkoi ilmestyä 1972, lueskelin mielenkiinnolla sitä. Luin myös kotiimme tullutta lehteä Uusi maailma, jossa oli ennustaja Aino Kassisen vastauspalsta. Kassinen vastasi lukijoille myös henkilökohtaisesti, tietysti maksusta. Kerran eräs lähisukulaiseni oli lähettänyt hänelle kysymyksen, joka koski takapihaltamme lumisohjosta löytyneitä pirunkavion jälkiä. Kassinen vastasi, että pihallemme oli laskeutunut ufo, tosin navigaatiovirheen takia väärään paikkaan.
Oikeasti tuo avaruusalus olin minä. Jostakin syystä olin kävellyt pitkin pihaa kumisaappaat jalassa kantapäilläni tasapainotellen.
Epäilyksen siemenet alkoivat itää minussa 8–9 vuoden iässä. Lopullinen käännekohta oli, kun luin neuvostoliittolaisten Alexandr Dubrovin ja Veniamin Puskinin suomeksi 1986 ilmestyneen kirjan Parapsykologia ja moderni luonnontiede, jossa muun muassa väitettiin, että telekinesia toimii ja että unia voidaan kuvata silmästä kameralle, koska unet ovat hologrammeja. Väitteet saivat minut tutkimaan ja kaivelemaan asioita ja hiljalleen, näytön puutteessa, totesin, ettei paranormaalien ilmiöiden olemassaolo vakuuta minua lainkaan.
Jälkeenpäin olen miettinyt, että ehkä kirjan tarkoitus oli kylmän sodan aikana uskotella amerikkalaisille, että neuvostoliittolaiset osaavat esimerkiksi katkaista selkärankoja ajatuksen voimalla.
Mystisiä kokemuksia minulla on ”skeptikkoudestani” huolimatta ollut. Unen ja valveen rajamailla olen kuvitellut näkeväni huoneessa ihmeolentoja. Olen kokenut unihalvauksia, joiden aikana olen maannut sängyssä kykenemättä liikkumaan. Samaan aikaan on esiintynyt ahdistava tunne konkreettisen pahan läsnäolosta. Kokemukset ovat pelottavia, vaikka pidän niitä jonkin sortin painajaisina. Kohdallani kyseessä on luultavasti stressiperäinen ilmiö, jota ei ole tapahtunut enää pitkään aikaan. Mystiikkaan taipuvaiset pitävät tuollaisia tapahtumia tietysti henkisinä kokemuksina tai ufoabduktioina.
Skeptikko minusta varsinaisesti tuli, kun muutin Helsinkiin 1988. Kuulin, että Skepsis ry järjestää tapaamisia yliopiston Porthaniassa. Päätin mennä paikalle, mutta en löytänyt perille, koska etsin salia Kallion Porthaninkadulta. Myöhemmin, kun paikka löytyi, rupesin käymään yhdistyksen tilaisuuksissa. Jäseneksi liityin 1997, vaikka jo vuosina 1993–1994 keskustelin Usenetissä parapsykologia- ja Skepsis-palstoilla muun muassa seuran nykyisen varapuheenjohtaja Otto Mäkelän kanssa.
Skepsis kiinnosti, koska minua suoraan sanottuna harmitti, että ihmisiä kusetetaan. Oli hienoa huomata, että on olemassa taho, valistuneiden ihmisten porukka, joka tekee huuhaa-asioille jotakin.
Vuonna 2000 otin osaa seuran kesäretkelle Tekniikan museoon Helsingissä. Siellä keskustelin silloisen puheenjohtaja Jukka Häkkisen kanssa rakentamastani kirliankamerasta. Alkusyksyllä minut kutsuttiin yhdistyksen retkelle Ilpo V. Salmen veneelle. Seuraavana vuonna huomasin kuuluvani Skepsiksen hallitukseen, jossa toimin viisi vuotta, vuoden 2005 loppuun saakka.
Vuoden 2008 alusta alkaneella puheenjohtajakaudellani aion pitää huolta siitä, että Skepsis edelleen panostaa nuorisotoimintaan. Joulukuun Skeptikko-lehti tulee olemaan kokonaisuudessaan nuorille suunnattu. Lisäksi tekeillä on nuorille suunnattu kriittiseen ja rationaaliseen ajatteluun kannustava kirja. Nuoria pitää saada mukaan myös toimintaamme, jottemme jymähtäisi ukkokerhoksi.
Myös perinteistä työtä pitää jatkaa. Esimerkiksi homeopatiaa täytyy arvostella koko ajan, sillä ei ole olemassa vaihtoehtohoitoja, vaan pelkästään hoitoja. Terveydenhoitoalan ihmisten täytyy pitäytyä vain omassa ammatissaan. Jos lääkäri käyttää todellisten hoitojen ohella homeopatiaa, saavat homeopaatit tästä turhaa kunniaa.
Vaarallista on, että kuka tahansa voi perustaa hypnoosipraktiikan tai esiintyä minkä tahansa sortin terapeuttina, koska ihmiset yleensä tulevat näille ”vastaanotoille” hyvässä uskossa.
Jotkut arvostelivat minua pehmeydestä, kun väittelin Radion Ykkösaamussa systemaattisen teologian professori Reijo Työrinojan kanssa siitä, kuuluuko teologia yliopistoon. Minä olen keskusteleva skeptikko. En tyrmää automaattisesti kaikkea. Asenteella ”ei tuo voi toimia” ei tieteessäkään koskaan tapahtuisi mitään uutta. Mutta tieteessä tapahtuu, päinvastoin kuin huuhaassa. Heillä on ollut sata vuotta aikaa todistaa, että telepatia toimii, mutta mitään ei ole kuulunut.
Erään uudistuksen voisivat astrologit tehdä. Kun kerran viinapulloihinkin harkittiin varoitustekstejä, samankaltainen varoitus pitäisi saada myös astrologiapalvelujen yhteyteen: ”Ennustukset eivät voi olla totta”.
Vaikka näyttää, että mikään ei muutu, ei se turhauta. En olisi skeptikko, jos en olisi optimisti. Silloin olisin kyynikko. Skepsis ei voi tehdä itseään koskaan tarpeettomaksi. Myönteistä on, jos asioihin voi vaikuttaa edes vähän.
Skeptikko ei usko yliluonnolliseen, eikä voi löytää onnea kuolemattomuudestaan, mutta minä en sellaista onnea tarvitse. En hae suuria merkityksiä elämästä. Ihailen luontoa ja maailmankaikkeutta, sitä kuinka mitätön ihminen loppujen lopuksi on. Olen ehkä outo, mutta en koe kuolemanpelkoa. Kun aivotoimintani lakkaa, minä en tiedä siitä yhtikäs mitään.
Risto K. Järvinen
