Luettuani huolella Tapio Puolimatkan kirjoituksen (Skeptikko 4/2008) tieteellisten käsitysten testauksesta moniäänisessä dialogissa tunsin jääneeni merkilliseen ymmärtämättömyyden tilaan. Oudolta tuntui ennen kaikkea hänen määrittelynsä tieteestä, aiheesta josta olen jotain luullut ymmärtäväni.
Kaikki tieteellinen tutkimus edellyttää kokonaisvaltaista ideaa maailmankaikkeuden alkuperästä, sen yhtenäisyyden perustasta ja sen perimmäisestä järjestyksestä, sanoo Puolimatka. Itse olen aikanani tehnyt yli kahden vuosikymmenen ajan kokeellista kehitysbiologista tutkimusta ilman pienintäkään tarvetta pohtia maailmankaikkeuden alkuperää, enkä usko että siitä olisi ollut työllenikään minkäänlaista haittaa.
Sama koskee Puolimatkan kahta muuta fundamentaalista kohtaa: ei niitäkään työssä tarvittu.
Oikeastaan vasta nyt olen päässyt selville siitä, että työmme oli hyllyvällä pohjalla ja jopa turhaa, eikä ainakaan tiedettä, kun olen oppinut että yksilönkehitykseen ja solujen erilaistumiseen vaikuttavien seikkojen tutkimuksessa olisi tarvittu mainittuja ”kokonaisvaltaisia ideoita”.
Myöhemmin olen harrastanut oppihistorian tutkimusta, mutta siinäkään en ole huomannut tarvitsevani noita ideoita.
”Totuutta etsivä ihminen ei pidä käsityksistään kiinni siksi, että ne ovat omia, vaan siksi, että ne kestävät koettelun”, Puolimatka toteaa. Oikein sanottu. Myös solujen erilaistumisongelmaa tutkittaessa on syntynyt erilaisia käsityksiä, mutta en usko että kukaan olisi pyrkinyt koettelemaan niitä muuten kuin vanhoilla koetuskeinoilla, kokeilla ja päättelyillä.
Erilaistumista suuntaavista tekijöistä, solujen keskinäisestä kommunikaatiosta ja geenivaikutuksista on päästy aika paljolti selville, vaikka selvitettävää on varmaan vielä enemmän. Silti niiden testauksessa tuskin olisi paljonkaan apua erilaisista jumalakäsityksistä tai edes uskosta Jumalan olemassaoloon.
Uskovaisen koetulokset ovat samanlaisia kuin ateistinkin, eikä niiden tulkintaankaan jää eroja.
Tuntuu siltä, että luonnontiede yleensäkin on päässyt pitkälle juuri siksi, että luonnontutkijat eivät ole enää aikoihin sekoittaneet tieteeseensä jumalallisia vaikutuksia tai muitakaan yliluonnollisia väliintuloja.
Sama koskee evoluutioteoriaa siinä kuin muitakin luonnontieteellisiä teorioita. Niiden tarkoituksena on tehdä ymmärrettäväksi luonnon toiminta, ei sen enempää eikä vähempää.
Jos luonnontieteellisen teorian hyväksynnässä tai torjunnassa turvaudutaan ”moniääniseen dialogiin” tai ”erilaisiin peruslähtökohtiin”, joudutaan helposti savolaiseen postmodernismiin: ”Suattaapa tuo olla näinniin vuan suattaapa se olla myös noinnii”.
Mutta tällaisella postmodernismilla ei tieteessä päästä puusta pitkään, ikävä kyllä, eikä ”totuutta etsivä ihminen” voi jättäytyä sen varaan.
Anto Leikola
PS. Puolimatkan kirjoja en ole lukenut; edellinen perustuu nimenomaan hänen Skeptikossa julkaisemaansa kirjoitukseen.