Kun jonkun on tunteenomaisista tai muista järjenulkoisista syistä vaikea hyväksyä meidän pitkää ja vaiheikasta historiaamme, hän väittää hivenen ärtyneesti että sellainen uskomattoman tarkoituksenmukainen ja monimutkainen olento kuin ihminen ei ole voinut syntyä "sattuman sokeasta oikusta". Tämä vastaväite perustuu kuitenkin tietämättämyyteen evoluution luonteesta.

Keskeinen evoluutiota ylläpitävä tekijähän on sopeutuminen kulloinkin vallitseviin olosuhteisiin. Raaka-aineena ovat tosin sattumanvaraiset mutaatiot, mutta sopeutuminen on luonteeltaan sattuman vastakohta. Eri kasvi- ja eläinlajien alituiseen vaihtuvassa ekologisessa vuorovaikutuksessa sopeutuminen pakottaa esiin uusia ja usein entistä monimutkaisempia anatomisia rakenteita, jotka ovat tyyten toisenlaisia kuin mitä sattuman yksinkertaisten lakien perusteella voisi odottaa.

Toisaalta täytyy myöntää, että evoluution prosessi on kokonaisuutena sattuman varassa siinä mielessä, että se on pitkä ketju lyhyitä askeleita, jotka kaikki ovat hyvin herkkiä ympäristön vaihdoksille. Ja joka ainoa pienikin suunnan muutos voi pitemmällä aikavälillä tuottaa tuloksia, jotka ovat dramaattisen ainutlaatuisia.

Olen toisinaan leikitellyt sellaisella ajatuksella, että joku yritteliäs mustekalalaji olisi muutama sata miljoonaa vuotta sitten seurannut sukulaisiaan etanoita merestä maalle ja että ne olisivat siitä intoutuneet kehittämään korkeammanasteista hermostoa ja ruumiinrakennetta. Jos näin olisi käynyt, ei selkärankaisilla ehkä koskaan olisi ollut mahdollisuutta lyödä itseään läpi. Maapallon eläinkuntaa hallitsisivat tänä päivänä ehkä ylivoimaisesti mustekalojen ryömivät ja hyppivät ja lentävät jälkeläiset, yhtä moninaiset kuin meidän aikamme linnut ja nisäkkäät. Ja ehkäpä joku erityisen älykäs laji olisi jo kauan sitten luonut pitkälle kehittyneen nilviäissivilisaation, jonka filosofit nauraisivat makeasti sille typerälle ajatukselle että niinkin alkeellisessa kehityslinjassa kuin selkärankaisten saattaisi esiintyä älyllisiä olentoja...

Tämähän on hyvinkin voinut tapahtua jollakin toisella planeetalla. Mutta täällä maapallolla kävi niin kuin kävi: luomakunnan kruunuksi ja Jumalan kuvaksi alkoi itseään kutsua muuan kalojen jälkeläinen.

Poliittisessa satiirissaan Animal Farm (Eläinten farmi) George Orwell antaa hallitsevien eläinluokkien kehittää kuuluisaksi tulleen iskulauseen: "Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset". Kun ajattelen ihmistä suhteessa maapallon muihin eläimiin, tätä voisi mukailla sanomalla että "kaikki eläimet ovat ainutkertaisia, mutta ihminen on ainutkertaisempi kuin muut."

Biologisesti katsoen ihminen, Homo sapiens, on eläin kaikkien muitten eläinten joukossa ja biokemian kannalta melkein simpanssin kaksoisveli. Mutta jollakin kohtaa, edetessämme apinasta ihmiseen, menimme yli sellaisen rajan, missä aivojen fysiologiassa tapahtunut pieni muutos sysäsi liikkeelle ratkaisevan muutoksen älyllisessä suorituskyvyssä: älykkyys saavutti tason, jossa oli mahdollista kehittää puhekieli, käsitteellisten äänimerkkien eli sanojen järjestelmä. Kieli taas loi edellytyksiä abstraktille ajattelulle – oivalluksia ja tietoja ja perinteitä ja kokemuksia alkoi virrata yksilöltä yksilölle, sukupolvelta sukupolvelle. Kun puhuttua kieltä sitten täydensivät kirjoitetut merkit, jotka oli mahdollista tallentaa aivojen ulkopuolella, tämä virta paisui vuolteen kaltaiseksi. Lähti liikkeelle aivan uudenlainen evoluutio: kulttuurievoluutio, joka muutamassa kymmenessä tuhannessa vuodessa oli muuttava ihmisen elinehtoja ennalta aavistamattomiin.

Tiedon kasvu näet antoi ihmiselle myös yhä suuremman vallan luontoon nähden. Ihminen murtautui ulos siitä ekologisesta lokerosta, johon biologinen evoluutio oli hänet sijoittanut. Hän alkoi viljellä maata ja hoitaa kotieläimiä. Hän oppi kaivamaan metalleja, hän keksi ja kehitti yhä parempia työkaluja ja koneita. Hän alkoi hyödyntää aurinkoenergiaa, joka oli sitoutunut vihreisiin kasveihin vuosimiljoonien aikana ja varastoitunut maaperään hiilenä ja öljynä.

Maapallon kaikilla eläimillä ja kasveilla on takanaan pitkä biologinen kehityshistoria. Mutta vain ihmisellä on sen lisäksi varsinainen historiansa, historia jonka hän on itse luonut, jonka me olemme itse luoneet, historia, jota olemme voineet vallita ja ohjata yhä enemmän sitä mukaa kuin tietomme ovat kasvaneet ja valtamme on enentynyt. Voimme ottaa oppia menneisyydestä, voimme ennakoida tekemistemme seurauksia, voimme valita tien jota kulkea.

Tämä asettaa meille suunnattoman vastuun: vastuun itsestämme ja jälkeemme tulevista, vastuun tästä planeetastamme ja kaikesta joka sillä elää. Onko meistä tähän vastuuseen – vai olemmeko jo tehneet niin kohtalokkaita erehdyksiä että valinnan vapaus on jo mennyt?

Olisi typerää kieltää sitä, että tieto ja tiedon tekniset sovellukset ovat tuottaneet ihmiskunnalle kaikenlaista siunausta. Ellei olisi kehittynyttä teknologiaa, eläisimme tänäkin päivänä niin kuin kivikauden ihmiset, ja suurin osa kaikesta siitä jaloimmasta mitä ihmiskunta on tähän mennessä tuottanut, olisi ikuisesti jäänyt syntymättä.

Mutta yhtä typerää olisi kieltäytyä näkemästä kaikkea sitä vahinkoa, kaikkea sitä ihmisten kärsimystä, jonka on saanut aikaan teknologian valloilleen päästäminen ja väärinkäyttö. Varsinkin viime vuosikymmenten aikana tilanne on kärjistynyt niin äärimmilleen, että ei ole enää itsestään selvää että me tulemme olemaan olemassa tulevaisuudessakin.

Rikkaitten maitten räjähdysmäinen teollistuminen on ehdyttänyt maapallon raaka-aine- ja energiavarat. Näemme jo miten luonnonvarojen runsaudensarven pohja alkaa häämöttää, samalla kun huomaamme miten vakavasti olemme vaurioittaneet luonnonympäristöämme. Köyhissä maissa sadat miljoonat ihmiset elävät jatkuvassa nälän- ja kuolemanhädässä, mikä ainakin osin johtuu siitä, että kaukaiset rikkaat maat pitävät yllä teknologista elintasoaan näitten köyhien maitten kustannuksella. Sotateollisuus nielee yhä suuremman osan ihmiskunnan aineellisista ja henkisistä varoista, jotka itse asiassa pitäisi voida käyttää siihen, että miljardeille kärsiville ja nälkäänäkeville ihmisille luotaisiin ihmisarvoisen elämän edellytyksiä.

Nykyajan sotateollisuus on kaiken lisäksi muutakin kuin sitä, että ihminen tuhlaa luonnonvaroja niin kuin ei koskaan ennen. Sotateollisuus on antanut 1900-luvun ihmiselle sellaisen mahdin jota ei ole ollut yhdelläkään elävällä olennolla koskaan aikaisemmin: mahdin hävittää oma lajinsa ja samalla tuhota enin osa kaikista niistä eläin- ja kasvilajeista, joitten kanssa me yhdessä tällä maapallolla elämme. Eikä tämä ole enää mikään etäinen teoreettinen mahdollisuus: koko maapallon kattavan ydinasesodan uhka leijuu kuin Damokleen miekka meidän kaikkien päällä, ja sen miekan kärki osoittaa Euroopan sydämeen.

Mitään lohtua ei ole siitä, että kolmas maailmansota kaiketi selvitettäisiin muutamassa tunnissa maanalaisissa ohjaus- ja komentokeskuksissa, idässä ja lännessä, painellaan joitakin nappeja – ohjusten parvet lehahtavat sukellusveneistä ja siiloista ja osuvat maaliinsa niin tarkasti kuin vain nykyajan teknologia sallii – suurkaupunki toisensa jälkeen saa päälleen sienenmuotoisen pilven. Ja sitten seuraa pitkä hiljaisuus, jonka keskellä niillä harvoilla jotka ovat jääneet henkiin on täysi syy kadehtia niitä, jotka saivat kuolla heti.