Haluatko lukea lehden lukulaitteella tai e-kirjasovelluksessa? Lataa numero EPUB-tiedostona. Lataa EPUB
Pääkirjoitus » Lue myös Esko Karisen teesit
Risto K. Järvinen
Yli 30 Vuotta Kysymyksiä
PUNTARI KALLISTUU EPÄEDULLISEEN SUUNTAAN
OLEN PYYTÄNYT SKEPTIKKO-LEHDESTÄ PALAUTETTA, ja olen sitä jonkin verran myös saanut. Esko Karinen on eläkeläinen, ekonomi ja pitkän linjan ilmastodenialisti, jonka sisällä älähti, kun hän luki Pauli Ohukaisen artikkelin kriittisen terveysajattelun kymmenestä säännöstä (Skeptikko 2/2018). Ohukaisen artikkelin mukaan on todennäköistä, että ilmastoskeptikko on väärässä, jos valtaosa tiedemiehistä on eri mieltä hänen kanssaan.
”Näinhän sen pitäisi olla, mutta haluaisin perustella, miksi painavia syitä voidaan esittää ilmastodenialismin puolesta (en tohdi käyttää itsestäni kunnianarvoisaa ‘skeptikko’-nimitystä)”, Karinen kirjoitti ja esitti näitä perusteluja viiden liuskan verran.
Lähetin perustelut Pauli Ohukaiselle, joka on mm. filosofian tohtori farmakologian ja toksikologian alalta. Ohukainen kiitti lämpimästi Esko Karista hänen artikkelinsa lukemisesta ja sen herättämien ajatusten jakamisesta. Erityisesti Ohukainen arvosti Karisen identifioitumista denialistiksi skeptikon sijaan. Ohukainen kuitenkin muistutti, että ”Brandolinin lakina” tunnetun ”hevonpaskan epäsymmetrisyysperiaatteen” mukaan väärän tiedon kumoamiseen vaaditaan aina kertaluokkaa suurempi energia kuin sen tuottamiseen.
”Esko Karisen kirjoitus on pitkähkö ja jopa näin maallikon silmään pullollaan niin räikeitä asiavirheitä, ettei minulla valitettavasti ole mahdollisuutta pureutua niihin seikkaperäisesti. Haluankin sen sijaan tarkastella tekstiä Skeptikon artikkelissani listattujen kriittisen ajattelun sääntöjen valossa. Ne pätevät kohtalaisen hyvin jopa terveysaiheiden ulkopuolella”, Ohukainen kirjoitti.
Ensiksi Ohukainen muisti Kultaisen Säännön: joku on tästä asiasta Karisen kanssa eri mieltä ja sillä on suuri merkitys, kuka se joku on. Koska Karinen on asiassa maallikko, Ohukainen epäilee, että eri mieltä on ilmastotutkimuksen ammattilainen. ”Noudatan sääntöäni nro 6, eli paikallistan asiantuntijoiden konsensuksen.”
Toisin kuin Karinen esittää, me kyllä Ohukaisen mukaan tiedämme, mitä tutkijat asiasta ajattelevat. 97 % tutkimuksista, joissa otetaan kantaa ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen, ilmoittaa ihmisen toimet keskeiseksi syyksi. Kymmenet asiantuntijaorganisaatiot ympäri maailmaa allekirjoittavat väitteen, eikä aiheesta ole tieteellistä kiistaa.
”Totta kai joka asiassa on satunnaisia toisinajattelijoita – onhan myös lääkäreitä, jotka käyttävät homeopatiaa.
Olennaista on kuitenkin se, että asiantuntijoiden ylivoimainen enemmistö on päätynyt saman tutkimuskirjallisuuden perusteella toisistaan riippumatta yhtenevään johtopäätökseen. Ja se on painava pointti se.”
Joskus vastarannan kiiski on oikeassa. Ohukainen esittää, että on siis syytä miettiä, kenellä on todistustaakka (sääntö nro 3) ja kuinka suuri se on. Skeptikon artikkelissa hän toteaa, että skeptisyys tulee ensin peilata ja sitten skaalata (säännöt nro 4 ja 5).
”Jos esitetään, että eläkkeellä oleva ekonomi tietää paremmin kuin tuhannet aktiiviset alan tutkijat, ollaan Suurten Väitteiden piirissä, ja kuten säännöissäni myös muistutan, ne vaativat Suuria Todisteita.”
Ohukaisen mukaan Karisen tekstistä suurin osa on ikävä kyllä ihmettelyä (”voiko näin pieni määrä hiilidioksidia vaikuttaa?”) tai omien mielipiteiden ilmoittamista faktana (”mielestäni on itsestään selvää…”). Artikkelissaan hän toteaa, että yksi kriittisen ajattelun kulmakivistä on itsekritiikki. Jokaisen tulisi kysyä mm. ”olenko minä riittävän pätevä arvioimaan lukemaani tietoa?”
”Vaikuttaa siltä, että Karinen on unohtanut kysyä tätä itseltään.”
Lopuksi Ohukainen muistaa sääntönsä nro 10, ja puntaroi vaihtoehdot Occamin partaveitsen mukaan. Kumpi siis on todennäköisempää: se, että Karinen tietää klimatologiasta enemmän kuin klimatologit vai se, että klimatologit tietävät alastaan enemmän kuin Karinen? Ensimmäinen vaihtoehto edellyttää sitä, että lukemattomat vertaisarvioidut julkaisut ovat väärässä ja tuhannet tutkijat joko epäpäteviä, korruptoituneita tai suorastaan tyhmiä. Nämä ovat perusteettomia oletuksia, joten puntari kallistuu Esko Karisen kannalta epäedulliseen suuntaan.
”Suhtaudun omaan ilmastotietämykseeni sen verran nöyrästi, että jätän asiavirheiden korjauksen alan ammattilaiselle. Siihen asti toivon hartaasti, että Esko Karinen on oikeassa, eikä meitä uhkaa katastrofi. Samaan aikaan teen kuitenkin kaikkeni, jotta voin omalla toiminnallani vaikuttaa sellaisen ehkäisyyn.”
lue Ilmastodenialisti Esko Karisen Teesit Skeptikonnettilehdestä: Skepsis.fi/skeptikkolehti/2018.
”Minusta tuli skeptikko parapsykologisten kokeitteni kautta.”
SYNNYIN 61 VUOTTA SITTEN HELSINGISSÄ, kotikaupunkini on Turku. Olen filosofian tohtori biologian alalta. Urani olen tehnyt Turun yliopistossa. Harrastan sienestystä syksyisin, lumilautailua talvisin, mökillä ahertamista kesäisin ja fotosynteesitutkimusta koko ajan.
Olen julkaissut tähän mennessä yli sata tieteellistä artikkelia, ja olen yksi ”Primaarituottajien molekyylibiologian huippuyksikön” vetäjistä. Viime vuonna ilmestyi suomeksi suurelle yleisölle tarkoitettu ”Fotosynteesi”-niminen kirja (Sarvikas et al.), jonka kirjoittajaryhmää vedin.
Teen yliopisto-opettajan ja tutkijan työtä kasvibiologian alalla. Vaihdoin pääaineen aikoinaan teoreettisesta fysiikasta biologiaan, mutta työni on paljon fysiikan ja biologian sekoitusta, biofysiikkaa.
MIHIN PUU KAATUU, SIIHEN SE MAATUU
KASVOIN LÄYLIÄISISSÄ, Haapastensyrjän metsänjalostuskeskuksessa metsänhoitajaisän ja kansalaisopiston rehtori -äidin kolmesta lapsesta vanhimpana. Kirjallisuus oli kotona läsnä kaikkialla. Kirjoja luettiin, niistä puhuttiin, niitä luettiin ääneen ja runoja osattiin ulkoa. Osaan vieläkin ja olen oppinut uusia runoja aikuisena.
Äidin sosiologian opiskelutausta oli jotenkin vahvasti läsnä. Lapsuudessa innostuin Valittujen Palojen karttakirjasta. Kartat eivät niinkään minua kiinnostaneet, vaan kirjassa esitetyt ihmisrodut, eliökunnan historia, tähtitaivas ja vaikka mikä. Muistan edelleen, miten valtavan vaikutuksen Ruth Benedictin kirja ”Kulttuurin muodot” teki teini-ikäiseen. Herman Hessen ”Lasihelmipeli” iski lukioikäiseen kuin miljoona volttia. Pidän yhä itseäni etuoikeutettuna saadessani tutkijana pelata työkseni tuota arvostettua peliä. Palaan kirjan runoon ”Vaiheet” yhtä mittaa. Tuoreemmista kirjoista vaikutuksen on tehnyt Daniel Kahnemanin ”Ajattelu, nopeasti ja hitaasti”. Sen luettuaan ajattelee eri tavalla.
Kaikki isäni ja äitini lapset päätyivät kuitenkin luonnontieteen, eivät ihmistieteiden aloille. Isä ja äiti kuuluvat kirkkoon, mutta kumpaakaan ei voi uskovaiseksi sanoa. Jumalasta kuitenkin kerrottiin kansakoulussa, ja uskoinhan minä, mitä opettaja sanoi. Jumal-usko karisi kuitenkin teini-iässä suoranaisen järkeilyn, vasemmistolaisen poliittisen heräämisen ja ehkä vähän myös sananlaskujen myötä. ”Mihin puu kaatuu, siihen se maatuu.” 15 vuotta täytettyäni erosin kirkosta.
Olen ateisti, enkä usko muuhunkaan yliluonnolliseen. Jumala on paennut aukkoihin, joista se ei enää esiin ryömi. Innostun kyllä töissä helposti, mutta skeptisyys iskee usein. Vapaalla ateismini näkyy lähinnä siinä, että kirjoittelen Quoraan (yhteisöllinen kysymys-vastaus-sivusto) vastauksia kreationistien esittämiin evoluutiokysymyksiin.
AIVONI OTTIVAT VASTAAN TIETOA YLIAISTILLISIA KANAVIA MYÖTEN
OLIN NUORENA KIINNOSTUNUT parapsykologiasta, okkultismista ja muustakin rajatiedosta ja luin kaiken käsiini saamani alan kirjallisuuden. Teimme myös siskon ja naapurin lasten kanssa kokeiluja. Valmistimme Ouija-laudan, mutta jostain syystä lasi ei oikein lähtenyt koskaan liikkumaan. Ehkä joku meistä oli salaskeptikko? Pahimpia juttuja emme uskaltaneet kokeilla, sillä tiesimme kertomusperinteen kautta, miten on käynyt niille, jotka ovat laudan ääressä vaikkapa pyytäneet itse Saatanaa näyttäytymään.
Okkulttisista leikeistä sujui hyvin vain ”pirun läähätys”. Sitä leikitään yksinkertaisesti niin, että lapsijoukko juoksee ympäri taloa syyspimeällä, ja viimeisenä läähättää piru. Kannustan skeptikkoja kokeilemaan, sillä leikki toimii hyvin myös aikuisilla.
Parapsykologian harrastukseni johdatti minut kysymään itseltäni, olisiko minulla ehkä meedion kykyjä. Kirjallisuuden perusteella tajusin, että pystyn testaamaan asian yksinkertaisesti. Valmistin itselleni pakan neljänlaisia kortteja: risti, ympyrä, neliö ja kolmio. Tein kortit paksusta valkoisesta kartongista ja piirsin symbolin toiselle puolelle mustalla tussilla. Saksilla ei saa tehtaan laatua, mutta olin aktiivisesti kiinnittämättä huomiota mahdollisiin yksilöllisiin piirteisiin korttien selkämyksessä ja uskon siinä onnistuneenikin.
Sitten tein testejä, paljon testejä. Kohotin päällimmäisen kortin pakasta silmieni eteen, keskityin siihen niin kauan, että kortin sisältö ehti valua yliaistillista kanavaa myöten aivoihini, merkitsin tiedon muistiin, panin kortin edelleen selkäpuoli ylöspäin tarkastuspinoon ja jatkoin seuraavalla. Lopuksi kävin tarkastuspinon läpi.
Tulokset olivat tulevan meedionurani kannalta lupaavia, vaikkakin kaukana täydellisestä. Ilmeistä kuitenkin oli, että aivoni kykenivät ottamaan vastaan tietoa kortissa olevasta kuviosta yliaistillisia kanavia myöten, sillä keskimääräinen tulos oli selkeästi parempi kuin odotettu 25 %:n onnistumistodennäköisyys.
SKEPTIKOITA JA TOIVOTTAVASTI MUITAKIN on viime aikoina puhututtanut Antti Heikkilän tietokirja ”Lääkkeetön elämä”, joka ilmestyi elokuussa Otavan kustantamana. Kirjasta on bongattu lukuisia virheitä muun muassa syöpähoitojen tehosta. Antti Heikkilä on koulutukseltaan lääkäri, mutta hän on jo vuosikaudet julistanut blogissaan ja kirjoissaan monenlaisia lääketieteen konsensuksen ja esimerkiksi Käypä hoito -suositusten vastaisia väitteitä. Kirjaa on syytetty epäeettiseksi.
Millaista on tietokirjallisuuden etiikka? Epäselvää – ainakin jos sitä vertaa vaikkapa journalismin etiikkaan. Journalismin etiikan lippulaiva Suomessa on Julkisen sanan neuvosto, joka on siihen kuuluvien medioiden itsesäätelyelin.
Journalistin ohjeet ovat tiukemmat kuin Suomen sananvapautta koskeva lainsäädäntö. Ajatuksena on, että lakia tiukemmat journalistin ohjeet vievät poliitikoilta halun tehdä tiukennuksia lakiin. Lisäksi tavoitteena on ohjata kansalaisten mediaa koskevat valitukset Julkisen sanan neuvoston käsiteltäväksi oikeusistuinten sijaan. Kalliita käräjiä ei toivota alalle.
Myös tieteentekijöille on tarjolla eettiset ohjeet ja itsesäätelyelin. Tutkimuseettinen neuvottelukunta valvoo hyvän tieteellisen käytännön toteutumista.
Tietokirjailijoille ei ole tarjolla samanlaisia eettisiä ohjeita eikä itsesäätelyelintä. Kirjallisuutta rajaa vain lainsäädäntö. Toisaalta kustannustalot eivät myöskään ohjaa kirjojen sisältöä yhtä tiukasti kuin vaikkapa Helsingin Sanomien toimitus ohjaa toimittajiensa tuottamaa sisältöä. Kustantamoilla ei ole päätoimittajaa, joka vastaisi isoista journalistisista linjanvedoista. Oikeudellisesti kustantamot ovat toki vastuussa kirjoistaan.
Tietokirjailijoiden oma liitto, Suomen tietokirjailijat ry, on julkaissut verkkosivuillaan eettiset ohjeet, mutta ne ovat vain suosituksia – kukaan ei edellytä niihin sitoutumista.
Käytännössä vaikuttaa siltä, että toimittajataustaiset tietokirjailijat noudattavat journalistin ohjeita myös kirjan mittaisissa teksteissään. Samoin tutkijan roolissa kirjoittavien kannattaa huomata, että Tutkimuseettinen neuvottelukunta ohjeistaa tieteentekijöitä toimimaan hyvän tieteellisen käytännön mukaisesti myös varsinaisen akateemisen areenan ulkopuolella. Yleistajuisesti kirjoittava tutkija on edelleen tutkija.
Olen itse kirjoittanut kaksi omaa tietokirjaa, toimittanut yhden sekä kirjoittanut useaan muuhun artikkeleita. Kaipaanko eettistä ohjeistoa? Täytyy myöntää, että olen pohtinut asiaa yllättävänkin vähän.
Oma suhteeni tietoon ja kirjoittamisen etiikkaan on tietenkin melko suoraviivainen: virheitä ja vääriä päätelmiä teksteihin on varmasti jäänyt, mutta kunnianhimoni kuitenkin suuntautuu siihen, että tieto olisi mahdollisimman oikeellista ja pohjautuisi tutkimustietoon. Tietokirjani noudattavat tieteellistä maailmankuvaani, eikä tarvetta muunlaiseen ole tullut. Ehkä siksi asia on tuntunut omakohtaisesti ongelmattomalta.
Tietokirjailijana minua kuitenkin risoo kirjailijan tittelin käyttäminen laadun takeena.
Kirjailija ja tietokirjailija eivät ole mitenkään suojattuja nimekkeitä, ja kuka tahansa omakustanteen julkaissut skribentti voi nimittää itseään sellaiseksi. Silti kirjailijan statusta pidetään tavoiteltavana ja se herättää arvostusta.
Tätä moni käyttää hyväkseen: henkilö voi hakea uskottavuutta kuljettamalla tietokirjailija-määrettä nimensä alla, vaikka julkaistut omakustanteet olisivat täyttä tuubaa.
Samoin väärinkäsityksiä herättää koko tietokirjallisuuden luokka. Tietokirjailijoiden liitto ilmoittaa omaksi tietosuhteekseen tällaisen: ”Yhdistys nojautuu tiedon määritelmässään vallitsevaan länsimaiseen käsitykseen: Tieto on hyvin perusteltu tosiuskomus.”
Tullakseen luokitelluksi tietokirjaksi kirjan ei kuitenkaan tarvitse olla totta. Suomenkielinen termi ei-fiktiiviselle kirjallisuudelle onkin harhaanjohtava. Käytännössä on niin, että kaikki kirjallisuus, mikä ei ole kaunokirjallisuutta, on tietokirjallisuutta. Ehkä englanninkielisen maailman ”non-fiction” on aavistuksen osuvampi termi.
Tietokirjallisuuteen luokitellaan siis niin uskonnolliset tekstit, self help -kirjat, elämäkerrat, pamfletit kuin yhtä lailla tiedekirjallisuuskin. Luokittelu tietokirjaksi ei kerro kirjasta vielä muuta kuin sen, ettei se ole kaunokirja. Tietokirjailijaksi voi tulla kirjoittamalla yksisarvishenkioppaista, sähköyliherkkyydestä tai liskoihmisten salaliitosta.
Lukijoiden mielessä tietokirjallisuus kantaa kuitenkin mukanaan monenlaisia lupauksia laadusta ja totuudellisuudesta. Siksi pahimmankin humpuukimaakarin kannattaa kirjoittaa kirjoja.
You may as soone perswade some Country peasantsthat the Moone is made of greene Cheese (as wee say)as that ’tis bigger than his Cart-wheele – John Wilkins(1614–1672): The Discovery of a World in the Moone,1640.
NYKYÄÄN TUNTUU, että joissain asioissa ihmiset haluavat olla tarkoituksella väärässä, vaikka varmasti tietävätkin asioiden todellisen laidan. Joskus tietenkin on kyse tietoverkossa niin suositusta trollaamisesta, jossa muka esitetään omana mielipiteenä jotain kovin kiistanalaista. Olen kuitenkin joutunut kokemaan, että on olemassa ihmisiä, joiden todellisuuskäsitys on rankasti empirian vastaista.
Kotiplaneettamme muodosta ei pitäisi enää olla epäselvyyttä. Varhaisin säilynyt maininta pallon muotoisesta Maasta löytyy 3. vuosisadalla eaa. kreikkalaisista lähteistä, ilmeisesti perustuen havaintoihin horisontista, auringosta ja tähdistä. Käsitys laajeni yleiseksi tiedepiireissä jo myöhäisantiikin aikana, litteän maan idean painuessa lähes unohduksiin paitsi uskonnollisten ääriliikkeiden parissa. Ilmailun sekä avaruuslentojen myötä uskomus liki katosi. Se on kuitenkin kokenut uuden tulemisen sosiaalisen median kaikukammiovaikutuksen myötä.
Vaikka nykyiset nuoren maailman kreationismin kannattajat esittävät noudattavansa vuosituhansia vanhaa perinnettä, näkemys oli kristillisyydessä jäänyt varsin marginaaliseksi modernin ajan geologian nostettua tieteellisen näkemyksen maapallon iästä miljooniksi vuosiksi. Tieteellisessä mielessä evoluutioteoria syrjäytti luomisopin. Vasta fundamentalismin nousu 20. vuosisadan alussa palautti nämä näkemykset niin suosituksi, että vuonna 2017 tehdyssä kyselyssä Yhdysvalloissa 38% aikuisista piti lausetta ”Jumala kerralla loi ihmiset nykymuotoonsa alle 10000 vuotta sitten” totuudenmukaisena.
Isorokkorokote osoittautui niin tehokkaaksi, että WHO julisti vielä vuonna 1970 kaksi miljoonaa ihmishenkeä vuodessa vieneen taudin hävitetyksi 1980. Vuosina 1950-1959 polioepidemiat aiheuttivat 2893 suomalaisen halvaantumisen joista 8,2 % johti potilaan kuolemaan. Vuonna 1962 halvaustapauksia oli vain kaksi – jyrkän vähentymisen katsotaan olleen tehokkaan rokotuskampanjan ansiota. Tuhkarokon yleisyydessä on ollut vuosien varrella jaksollista vaihtelua, mutta pysyvämpi tapausten väheneminen tapahtui vasta sen jälkeen, kun tuhkarokkorokote otettiin laajamittaisesti käyttöön vuonna 1963. Näistä menestystarinoista huolimatta rokotteita edelleen vastustetaan, tieteellisesti katsottuna usein varsin epämääräisin perustein.
Ihmiskunnan historiassa on tapahtunut monia kauheuksia, mutta maailmassa on tahoja jotka kieltävät niiden edes tapahtuneen. Dokumentoidut julmuudet eivät kuitenkaan lakkaa olemasta tosia, vaikka kirjoja poltetaan, tapahtumien silminnäkijät kuolevat vanhuuteen tai vaikka asiasta säädettäisiin lakeja.
Totuuskielteisyyden syiden ymmärtäminen (joka tietenkin on eri asia kuin hyväksyminen) saattaa auttaa syntyvien umpisolmujen aukaisemisessa. Lääketieteeseen liittyvissä kysymyksissä monilla on toiveena ”luonnonmukaisuus” yhdistettynä jonkinasteiseen viranomaisvastaisuuteen, usein jonkin samaistuttavan oloisen tahon lobbaamana. Keskivertoihmisille ero anekdootin ja tutkimustuloksen välillä on vain veteen piirretty viiva: raflaavasti esitetty superfood-näkemys uppoaa paremmin kuin lakonisesti ilmaistu tutkimustulos. Kun vahva näkemys on kerran muodostettu, sen vastaiset tiedot torjutaan ja sitä vahvistetaan edelleen hakemalla omista viiteryhmistä näkemystä tukevia mielipiteitä.
Valitettavasti mitään yleispätevää ratkaisua totuuden vastaisuuteen ei voi antaa, ihmiset eivät varmasti ajattele olevansa väärässä. Kuten en minäkään. Toivon kuitenkin pystyväni pitämään silmäni auki tutkituille todisteille.
Antti Heikkilä löysi kirjastaan vain yhden kirjoitusvirheen.
SKEPSIS RY myönsi vuoden 2018 Huuhaa-palkintonsa Otavan tietokirjojen kustannusyksikölle harhaanjohtavan ja pseudotieteellisen sisällön julkaisemisesta tietokirjoina
Kustannusyhtiö Otava julkaisi tänä vuonna ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri Antti Heikkilän kirjoittaman ”Lääkkeetön elämä” -kirjan. Otava mainostaa kirjan perustuvan ”vankkaan tutkimustietoon”. Terveysväittämiä ja ravitsemusohjeita sisältävässä teoksessa on kuitenkin kymmeniä asiavirheitä, tutkimusten virheellistä tulkintaa ja niiden tarkoitushakuista valikointia. Osa virheellisistä väittämistä voi pahimmassa tapauksessa vaarantaa potilasturvallisuuden.
Lisäksi Otava on julkaissut tänä vuonna uusintapainoksen homeopaatti Ritva Lauraéusin ”Homeopatiaa koko perheelle” -kirjasta. Kirjassa esitetään homeopatiaan perustuvia hoito-ohjeita lukuisiin sairauksiin, vaikka parhaat tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet homeopaattisten hoitojen perustuvan pelkkään lumevaikutukseen. Homeopatian väitetyt toimintamekanismit eivät myöskään sovi yhteen luonnontieteellisten perusasioiden kanssa.
”Lumevaikutukseen perustuvien valmisteiden esittäminen toimivina hoitomuotoina on epäeettistä ja voi johtaa paremmista hoidoista kieltäytymiseen tai niiden viivästymiseen”, Skepsis varoitti.
Skepsis kannustaa kriittiseen keskusteluun medikalisaatiosta ja terveellisestä ruokavaliosta. Sen tulee kuitenkin perustua laadukkaaseen argumentointiin ja vahvaan tieteelliseen näyttöön.
”Otavan tietokirjatoimitus on julkaissut myös paljon laadukkaita tietokirjoja”, Skepsis muistutti.
Palkinnollaan Skepsis pyytää kustantamoa kantamaan yhteiskunnallista vastuuta ja kiinnittämään enemmän huomiota tietokirjojen luotettavuuteen ja sisällön tarkistuttamiseen. Tietojen oikeellisuus on huomioitava erityisesti ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä julkaisuissa.
Lisäksi Skepsis haluaa herättää laajempaa keskustelua kotimaisen tietokirjallisuuden tasosta ja siitä, miten sovittaa kaupalliset intressit laadukkaaseen sisältöön.
OTAVA: ”SANANVAPAUS KUULUU KAIKILLE”
HUUHAA-PALKINTO myönnettiin 5. joulukuuta Tieteiden talolla Helsingissä. Otavalta ei saapunut edustajaa palkintoa noutamaan. Kustantamoa ei liikuttanut Heikkilän ”Lääkkeetön elämä” -kirjaa koskeva kritiikki, jota Skepsis esitti ennen palkinnon myöntämistä.
Skepsiksen varapuheenjohtaja Denis Galkin lähetti seuraavan sähköpostin Otavalle ennen palkinnon myöntämistä:
Arvoisat vastaanottajat, Skepsis ry on monien muiden toimijoiden ohella kiinnittänyt huomiota Otavan kustantamaan jaortopedi Antti Heikkilän kirjoittamaan ”Lääkkeetön elämä” -tietokirjaan. Kirjaa markkinoidaan muun muassa ”vankkaan tieteelliseen faktaan perustuvaksi”. Kirjassa on kuitenkin havaittu olevan useita merkittäviä asiavirheitä, joita ei tietokirjalta voida hyväksyä. Kirjan asiavirheistä ja virhetulkinnoista on kirjoittanut muun muassa lääketieteen tohtori ja professori Tapani Knuuti. Haluan Skepsis ry:n koko hallituksen puolesta tiedustella Otavan tiedetoimituksen näkemystäkirjasta. Erityisesti meitä huolettaa se, ettei asiavirheitä ole aktiivisestipyrittykkään korjaamaan.
Skepsis ry ei missään nimessä halua rajoittaa sitä, minkälaisia kirjoja saa julkaista ja lukea.Kirjan markkinointi tietokirjana antaa kirjan sanomalle kuitenkin painoarvoa, minkä vuoksi mitätahansa mielipidettä ei Skepsis ry:n mielestä voida julkaista tietokirjallisuutena. Odotamme Teiltä pikaista kannanottoa asiaan.
Kirjeeseen vastasi kaksi henkilöä – kumpikin täysin samanlaisella tekstillä. Heidän mukaansa Otava on yleiskustantamo, joka julkaisee tietokirjallisuutta laaja-alaisesti elämäkerroista ja historiasta luontoon, terveyteen ja hyvinvointiin. Tekijöilleen kustantamo tarjoaa mahdollisuuden julkaista kirjan muodossa tietoa ja elämyksiä, murtaa myyttejä ja herättää keskustelua. Otava ei ole tiedekustantamo, jolla olisi vertaisarviointiprosessi ja tiedetoimikunta. Jokaisella kirjalla on kustannustoimittaja, joka lukee ja editoi tekstin. Tekijällä on kuitenkin aina viimeinen sana tekstin lopullisesta muodosta ja sisällöstä. Tekijä myös vastaa sisällöstä.
Vastaajat kertoivat, että Heikkilän kirja on herättänyt ilmestymisensä jälkeen kiinnostusta ja keskustelua. Otavan tietoon tullut kritiikki on välittetty Heikkilälle, joka on tehnyt palautteen perusteella korjauksia kirjan uuteen painokseen. Heikkilää kustantamo puolustaa toteamalla, että traumatologian ja ortopedian erikoislääkäri Antti Heikkilällä on vastaanotto Eiran sairaalassa erikoisaloinaan ortopedia ja ravitsemus. Hän pohjaa tietonsa ja näkemyksensä pitkäaikaiseen kliiniseen kokemukseen ja on perehtynyt hoitoalaansa liittyvään tutkimukseen.
Kustantajana Otava haluaa osaltaan edistää monipuolista yhteiskunnallista keskustelua ja uudistumista. Kirjojen lukijoilla, tiedotusvälineillä ja asiantuntijoilla on mahdollisuus arvioida ja kritisoida julkaistuja käsityksiä, tulkintoja ja tietoja. Sananvapaus on edellytys yhteiskunnalliselle kehitykselle, ja se kuuluu kaikille.
Ilkka Jauhiainen kirjoittaa ”Markkinointi ja mainonta” -lehdessä 27.8. otsikolla ”Pettikö Otavan faktantarkastus?” seuraavasti: ”Otavalta kerrotaan, että väitetyistä virheistä on jo keskusteltu Heikkilän kanssa ja hän on tarkistanut kyseiset kohdat vielä kerran. Heikkilä löysi vain yhden kirjoitusvirheen, joka korjataan, jos kirjasta otetaan lisäpainoksia.”
Heikkilä siis löysi kirjastaan vain yhden kirjoitusvirheen, kun esimerkiksi Vladimir Heiskanen löysi kirjasta 30 asiavirhettä (ks. Skeptikko 3/2018, s. 18-21). Tällä hetkellä Vladimir Heiskanen ja Olli Haataja ovat löytäneet kirjasta jo yhteensä yli 70 virhettä (haataja.eu/laakkeeton-elama/).
On helppo olla samaa mieltä Ilkka Jauhiaisen kanssa: ”Kun Heikkilä mielipidevaikuttajana ja lääkärinä ohjaa ihmisten terveyskäyttäytymistä, on hänen kirjojensa julkaisijalla erityisen suuri vastuu. Vastuu on terveystiedon kohdalla monin veroin suurempi kuin esimerkiksi puutarhanhoitoa tai avaruutta käsittelevässä kirjallisuudessa. Vastuullista kustantamista olisi ollut kirjan tarkistuttaminen ulkopuolisella.”
ASIAVIRHEISTÄ EI VÄLITETTY ENNENKÄÄN
KIRJAN TARKASTUTTAMINENKAAN EI AINA RIITÄ. Huuhaa-palkinnon perusteluita tutkittaessa Skepsis sai yhteyden henkilöön, joka kertoi arvioineensa Otavalle erään terveystiedon oppikirjan. Hän on julkaissut vertaisarvioiduissa lehdissä, väitellyt solu- ja syöpäbiologiasta ja opettanut Helsingin yliopiston biolääketieteen laitoksella, joten vertaisarviointijärjestelmä on hänelle entuudestaan sangen tuttu.
”Kirjassa oli viisi osiota. Loppuyhteenvetona totesin, että kappaleista kaksi on julkaisukelpoisia kohtuullisin korjauksin, kaksi sisältää siinä määrin virheellistä tietoa, että ne pitäisi kirjoittaa jonkun toisen toimesta kokonaan uusiksi ja yksi kappale oli sisällöltään oppikirjaan siinä määrin kyseenalainen, että koko kappale pitäisi poistaa ja pohtia, mikä on opetussuunnitelman sisältöä”, arvioija kertoo.
”Kirjassa oli satoja asiavirheitä ihan perusasioissa, mm. siinä, miten solut ja elimistö toimii. Esimerkiksi mikrobi vs. bakteeri oli käsitteenä määritelty väärinpäin.”
”Lähetin kirjasta Otavalle palautteen, joka oli täynnä asiavirheen korjaamista toisensa perään. Koko teksti oli punaista word-korjaustoiminnon jälkeen. Sain kohteliaan kiitoksen, jonka jälkeen Otava julkaisi kirjan ilmeisesti sellaisenaan. He olivat heittäneet kommenttini romukoppaan.”
”Kirjan rivien välistä ilmeni, että sen ovat kirjoittanut hoitotieteen/terveystieteen jatko-opiskelijat yliopistosta, eli sairaan- tai terveydenhoitajat. Heidän peruskoulutuksensa on 3-4vuotta hoitotiedettä (mm. sairaalahygieniaa, potilasturvallisuutta, ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa, neuvolatoimintaa jne.) Se ei sisällä juuri lainkaan esim. ihmisen anatomiaa, solubiologiaa tai lääketiedettä. Mistä tulee ajatus, että nämä ihmiset olisivat oikea foorumi pohtimaan, mitä esim. elimistön toiminnasta tai lääketieteen tulevaisuudennäkymistä koulussa opetetaan.”
”Jäin pohtimaan pitkään oppikirjabisnestä. Millä perusteella valitaan oppikirjan tekijät? Kustannustoimittajan ”pätevyys” saattaa olla historian aineopettajan opinnot ja alle vuosi opetuskokemusta sijaisena, eikä lainkaan kokemusta tieteestä tai tieteellisestä kirjoittamisesta. Oppikirjoihin ei tule ulkopuolisten akateemikoiden korjauksia, koska niitä lukevat ainoastaan opettajat ja oppilaat. Kirjoja muutetaan painosten välillä juuri sen verran, etteivät käytetyt kirjat mene kaupaksi (vaikka substanssi ei ole muuttunut miksikään). Nykyään on tapana tehdä joka kurssia varten 30 euroa maksava kirja, kun aiemmin koko lukion matematiikan oppimäärä mahtui hyvin kolmeen kirjaan.”
VAARALLISEN SUOSITTU
KUTEN EDELLÄ KERROTAAN, kirjojen kustantaminen on raakaa bisnestä. ”Lääkkeetön elämä” on suosittu teos, joten sen sanomalla on yhteiskunnallista merkitystä: useat tuhannet ihmiset ovat joko ostaneet kirjan tai lainanneet sen kirjastosta. 13. elokuuta ilmestyneen kirjan ensimmäinen painos myytiin loppuun kahdessa päivässä. Kirjakauppaliiton tilastojen mukaan Heikkilän kirja oli elokuussa ”Mitä Suomi lukee” -listan 9. myydyin tietokirja. Syyskuussa sijoitus oli 5. ja lokakuussa 13. Lisäksi kirjalle on pitkät lainausjonot kirjastoissa. Esimerkiksi pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa kirjalla on 716 varausta tätä 12.12. kirjoittaessa.
Niin kuin Olli Haataja kirjoittaa: ”Suuren suosion perusteella on mahdollista, että kirjan virheelliset tiedot ovat omiaan vähentämään ihmisten luottamusta terveydenhuoltoa kohtaan tai saavat heidät tekemään päätöksiä, joilla on negatiivisia, joskin väestötasolla vaikeasti mitattavissa olevia terveysvaikutuksia.”
Otava ja Antti Heikkilä eivät reagoineet mitenkään Skepsiksen Huuhaa-palkintoon – he ilmeisesti päättivät pitää matalaa profiilia. Huuhaa-uutisesta raportoi vain muutama media, joten ihmisten huijaaminen myös kustannusalalla jatkunee ennallaan.
hollantilainen Tutkija*** mark Post Maastrichtin Yli-opistosta Esitti Ensimmäi-sen Viljellyn Jauhelihapih-vin Yleisölle Vuonna 2013 ***(david Parry / Pa Wire).
Apulaisprofessori Hanna Tuomisto kirjoittaa
viljellyn lihan mahdollisuuksista parantaa
ruoantuotannon ympäristökestävyyttä
MAATALOUS ON YKSI SUURIMMISTA ympäristömuutoksen aiheuttajista. Kotieläintuotannon on arvioitu tuottavan noin 15% kaikista ihmisen aiheuttamista maailmanlaajuisista kasvihuonekaasupäästöistä, mikä on enemmän kuin koko liikennesektori. Kotieläintuotannon kasvihuonekaasupäästöt syntyvät pääasiassa märehtijöiden ruoansulatuksen aikaisista metaanipäästöistä, rehun tuotannosta, lannan käsittelystä, fossiilisten polttoaineiden käytöstä sekä metsien raivaamisesta pelloiksi.
Maankäytön muutos aiheuttaa myös luonnon monimuotoisuuden heikkenemistä erityisesti lajirikkailla trooppisilla alueilla. Kotieläintuotannosta syntyy lisäksi merkittäviä vesistöjä rehevöittäviä typpi- ja fosforipäästöjä, jotka aiheuttavat happikatoa järvissä ja merissä ja siten vaikuttavat haitallisesti vesieliöihin.
Väestönkasvun ja -vaurastumisen myötä kotieläintuotteiden kulutuksen on arvioitu kasvavan maailmanlaajuisesti 70% vuosien 2010 ja 2050 välillä. Tämä tulee lisäämään merkittävästi ruoantuotannon ympäristövaikutuksia, mikäli kotieläintuotteiden tuotantoa ei kehitetä kestävämmäksi. Kotieläinten tehotuotanto voi auttaa pienentämään tuotekohtaisia päästöjä, mutta toisaalta ahtaat elintilat heikentävät eläinten hyvinvointia.
SOLUMAATALOUS
VASTAUKSENA RUOANTUOTANNON HAASTEISIIN tutkijat ovat alkaneet kehittää vaihtoehtoisia soluviljelyyn perustuvia teknologioita kotieläintentuotteiden tuotantoon. Tätä alaa kutsutaan ”solumaataloudeksi” (englanniksi ”cellular agriculture”). Siinä sovelletaan lääketieteestä tuttuja soluviljelymenetelmiä ruoan tuotantoon.
Yksi tunnetuimpia sovelluksia on ”viljelty liha” (suomeksi tunnettu myös nimellä ”keinoliha” ja englanniksi ”cultured meat”, ”in vitro meat”, ”clean meat” tai ”cellbased meat”), jota tuotetaan viljelemällä eläimen lihaskudosta ravinneliuoksessa.
Solumaatalouden teknologioiden avulla voidaan myös tuottaa esimerkiksi maidon ja kananmunan proteiineja, jotka on tuotettu mikrobien avulla.
VILJELTY LIHA
ALKUPERÄISET SOLUT viljellyn lihan tuotantoon otetaan kotieläimen sikiöstä tai elävän eläimen lihaskudoksesta ohutneulanäytteellä. Näytteestä eristetään satelliittisoluja, jotka ovat kantasolun kaltaisia eli pystyvät jakautumaan. Soluja monistetaan ravinneliuoksessa bioreaktorissa haluttu määrä. Tämän jälkeen solut muutetaan lihassoluiksi vaihtamalla ravinneliuoksen koostumusta. Näiden solujen annetaan kasvaa ja samalla ne alkavat liittyä toisiinsa ja muodostaa lihaskudosta. Lopputuotteen koostumus riippuu prosessin kestosta ja olosuhteista.
Teoriassa on mahdollista valmistaa tällä teknologialla jopa pihvilihaa, mutta siihen tarvittaisiin myös muita solutyyppejä sekä verisuonirakennetta ravinneliuoksen kuljettamiseksi tasaisesti kudoksen kaikille soluille. Tällä hetkellä kuitenkin suurin osa tutkimuksesta on keskittynyt vain solujen monistamiseen sekä muuttamiseen lihassoluiksi, jolloin lopputuote on lähempänä jauhelihaa kuin kokolihaa.
Viljellyn lihan tuotanto on vielä tutkimusasteella. Kiinnostus alaa kohtaan on kasvanut merkittävästi tämän vuosikymmenen aikana. Muutama tutkimusryhmä on esittänyt ensimmäiset prototyyppituotteensa, mutta vielä on pitkä matka tuotteiden kaupallistamiseen. Viljellyn lihan tuotannon suurimmat kehitystarpeet liittyvät edullisen ravinneliuoksen sekä suuren mittakaavan bioreaktorien kehittämiseen.
Lääketieteellisiin tarkoituksiin kehitetyissä nisäkkäiden solujen viljelytekniikoissa käytetään yleisesti eläinperäisiä ainesosia ravinneliuoksen raaka-aineena. Viljellyn lihan tuotannossa ravinneliuksen tulisi olla eläintuotteista vapaata sekä kustannus- että eettisistä ja ympäristösyistä.
proteiininlähteiden Kasvihuonekaasupäästöt. Kategoria ”lihankorvikkeet” Sisältää Tuotteita, Jotka Koostuvat*** ***pääasiassa Kasvi- Tai Sieniperäisistä Proteiineista, Mutta Saattavat Sisältää Myös Maitoa Tai Kananmunia.
VILJELLYN LIHAN YMPÄRISTÖVAIKUTUKSET
VILJELLYN LIHAN YMPÄRISTÖVAIKUTUKSIEN arviointiin liittyy monia epävarmuustekijöitä johtuen teknologian varhaisesta kehitysasteesta. Alustavat mallinnukseen perustuvat tutkimukset kuitenkin arvioivat, että viljellyn lihan tuotantoon tarvittavan teollisen energian kulutus saattaa olla jopa suurempi verrattuna kotieläintuotantoon.
Mallit kuitenkin osoittavat, että viljellyllä lihalla voisi olla pienemmät kasvihuonekaasupäästöt, ravinnepäästöt vesistöihin sekä vähäisempi maan ja veden käyttö verrattuna tavanomaiseen lihan tuotantoon. Näitä tutkimuksia tulkitessa on kuitenkin hyvä muistaa, että verrattavat tuotteet ovat hyvin erilaisia. Viljellyn lihan mallit perustuvat irtonaisen solumassan tuotantoon, joka on vielä kaukana varsinaisesta lihasta. Pihvilihan tuottaminen soluviljelyn avulla tulisi todennäköisesti vaatimaan huomattavasti enemmän resursseja, ja siten ympäristövaikutukset olisivat huomattavasti suuremmat verrattuna irtonaisen solukon tuottamiseen.
Ympäristövaikutusten määrään kuitenkin vaikuttaa erityisesti ravinneliuoksen raaka-aineiden valmistus. Täten viljellyn lihan ympäristötehokkuutta voidaan parantaa kehittämällä ravinneliuoksia vähän ympäristöä kuormittavista raaka-aineista.
Kasvihuonekaasupäästöjä viljellyn lihan tuotannosta voidaan vähentää käyttämällä vähäpäästöisiä energian lähteitä. Viljellyn lihan tuotantoon tarvittavan maa-alan on arvioitu olevan huomattavasti pienempi verrattuna kotieläintuotantoon. Täten eläinteen rehun tuotannosta vapautuvaa maa-alaa voisi käyttää uusiutuvan energian tuotantoon, hiiltä sitovan metsän kasvatukseen tai luonnon monimuotoisuuden suojeluun. Täten viljellyn lihan tuotanto voisi tarjota jopa suurempia ympäristöhyötyjä kuin mitä tuotekohtaiset tarkastelut ennustavat.
LOPPUPÄÄTELMÄT
VILJELLYN LIHAN TUOTANTO voisi mahdollisesti tarjota ympäristöhyötyjä, mikäli teknologia pystyttäisiin kehittämään suuren mittakaavan tuotantoon kestävällä tavalla. Viljellyn lihan tuotanto on kuitenkin vielä alkuvaiheissa ja edelleen on ratkaistava merkittäviä teknologisia haasteita ennen kuin ensimmäisiä kaupallisia tuotteita saadaan markkinoille.
Emme siis voi luottaa viljellyn lihan olevan ratkaisu kotieläintuotannon ympäristöongelmiin, vaan lyhyellä tähtäimellä meidän on tärkeää keskittyä kasvipohjaisten ruokavalioiden edistämiseen sekä kotieläintuotannon ympäristövaikutusten pienentämiseen.
UUSI FACEBOOK-KESKUSTELURYHMÄ SKEPSIKSEN JÄSENILLE
SKEPSIS RY:LLÄ on jo pitkään ollut Facebookissa avoin keskusteluryhmä ”Skepsis ry” (https://www.facebook.com/ groups/skepsisry/), jossa valtavan jäsenmäärän takia skeptikkojen ääni hukkuu valtavan kinastelun keskelle.
Olemme muiden pienten yhdistysten innoittamana perustaneet suljetun Facebook-ryhmän pelkästään yhdistyksen jäsenille. Ryhmän nimi on ”Skepsis ry:n jäsenet” (https://www.facebook.com/ groups/skepsisfinland/) ja sinne otetaan jäseniksi vain jäsenmaksunsa maksaneita Skepsiksen jäseniä. Ryhmään liittyessä kysytään jäsennumeroa ja tämä tarkistetaan jäsenlistasta. Jäsennumero löytyy mm. Skeptikko-lehden takakannesta yläoikealta.
Ryhmässä on esiinnyttävä omalla nimella ja jos tämä ei hyvästä syystä käy päinsä, on siitä annettava lyhyt selvitys. Kaikkihan eivät voi syystä tai toisesta esiintyä Facebookissa omalla nimellään.
Toiset paljon pienemmätkin yhdistykset ovat omissa Facebook-ryhmissään saaneet varsin innokasta ja yhdistyksen alaan liittyvää keskustelua aikaiseksi, joten eiköhän se meiltä skeptikoiltakin onnistu.
Joskus ylläpitäjät saattavat tehdä virheitä jäsenhakemusten käsittelyssä, joten jos et pääse ryhmän jäseneksi vaikka kaiken pitäisi olla kunnossa, yritä uudelleen. Ylläpito ei pysty lisäämään vahingossa hylättyjä pyrkijöitä ryhmän jäseneksi ilman uutta hakemusta. Uusien jäsenten lisääminen jäsenrekisteriin ja ajanmukaisen jäsenrekisterin toimittaminen ryhmän ylläpitäjille vie oman aikansa, joten kärsivällisyys on valttia.
jyrki Tikkaylläpitäjä, Skepsis Ry:n Jäsenet”toiminnnanjohtaja”, Höpsis ¬ry
BO AKADEMI perui marraskuussa tapahtuman, jonka oli tarkoitus käsitellä metoo-aihetta. Nytliitteen haastattelussa rehtori kertoi perumisen syyksi, että osa yliopiston henkilökunnasta ilmoitti etukäteen tilaisuuden loukkaavan heitä. Yksi olennainen tekijä lienee ollut, että paikalle oli tulossa Alexander Bard, joka on Twitterissä solvannut naisia.
Akademi saa olla järjestämättä mitä huvittaa, mutta mielipaha on surkea syy ja tieteen perusajatuksen vastainen.
Sosiologit Bradley Campbell ja Jason Manning julkaisivat tänä vuonna kirjan ”The Rise of Victimhood Culture”, jossa he analysoivat amerikkalaisen kulttuurin muutosta. Heidän mukaansa 1800-luvulla vallitsi ”kunnian kulttuuri”, jonka normien mukaan kunnian säilyttäminen oli kaikki kaikessa. Mikäli kunnia tuli loukatuksi, otettiin miehestä mittaa. Kaksintaistelussa pantiin pyssyt laulamaan ja vain toinen käveli paikalta pois.
1900-luvulle tultaessa astui voimaan ”arvokkuuden kulttuuri”. Sen päädoktriini oli nietzscheläisittäin ”mikä ei tapa, vahvistaa”. Arvokkuuden kulttuurissa oli arvokasta jatkaa pää pystyssä vastoinkäymisistä huolimatta. Ei haukku haavaa tee.
2000-luvulla on heidän mukaansa tapahtunut jälleen muutos ja on siirrytty ”uhriuden kulttuuriin”. Siinä missä arvokkuuden kulttuurissa oli häpeällistä näyttää heikkoutta, on se uhriuden kulttuurissa suoranainen voimavara. ”Olen kaltoin kohdeltu!” on 2000-luvun parhaita argumentteja.
Yhdysvalloissa yliopistoilla on nykyisin ”turvatiloja”, joiden alkuperäinen ajatus on ollut hyvä. Niillä on haluttu varmistaa vähemmistöille mahdollisuus keskustella arkaluontoisista asioista turvallisesti ilman uhkaa pilkatuksi tulemisesta.
Joillain kampuksilla ne kuitenkin ovat laajentuneet turvaamaan ei vain pilkalta vaan myös erilaisilta ajatuksilta. Opiskelijat vaativat turvatilaa, mikäli tarjolla on heidän ”omien arvojensa vastaista” tietoa.
Tyypillisesti turvaa haetaan luonnontieteilijöiltä. Geenit, älykkyys ja biologia ovat vaarallista tavaraa, jolta halutaan suojautua. Kun luennoitsija saapuu yliopistolle, paetaan turvatilaan odottelemaan oikeiden näkemysten ilmaantumista.
Yli kahdessa sadassa yliopistossa toimii myös ns. ”bias response team” (BRT). Sille voi ilmoittaa, jos syystä tai toisesta tuntee tulleensa loukatuksi. BRT selvittää, mistä on kyse ja ryhtyy tarvittaessa toimiin. Loukkaamisesta seuraava rangaistus voi olla esimerkiksi määräaikainen erottaminen.
Loukkaaminen taas voi olla mitä tahansa sosiaalisen median viestistä jopa ”tavaran tarkoitukselliseen jättämiseen tiettyyn paikkaan” (en tiedä mitä se on, mutta se on mainittu erään BRT:n raportissa).
Yhdessä tapauksessa professoria painostettiin jättämään luentosarjaltaan pois kurssikirja, jonka transopiskelija koki loukkaavaksi. Tämän seurauksena yliopisto tosin lakkautti BRT:n toiminnan.
Kriitikot sanovat, että kyse on yksittäistapauksista, eikä mitään todellista ongelmaa ole. Vaikea uskoa siihenkään, koska viritteillä on jo journaali, jossa tutkijat voivat julkaista anonyymisti arkaluontoisista aiheista. Kun on riittävästi yksittäistapauksia, siitä muodostuu ensin ilmiö ja lopulta normi.
Yliopistojen koko idea on totuuden etsintä, ja sen kannalta uhriutuminen on haitallista. Totuutta etsiessä kaikkien argumenttien tulisi päästä esille, jotta paras voisi valikoitua voittajaksi. Mikäli osaa estetään osallistumasta ideoiden vapaaseen kilpailuun, ei totuus välttämättä löydy. Lisäksi jos omia näkemyksiään ei koskaan altista kritiikille, ei argumentoinnin taito kehity.
Åbo Akademin tapauksessa olennaista ei ole se, että he ovat käyttäneet laillista oikeuttaan perua tapahtuma. Olennaista on se, että joidenkin ihmisten mahdollinen mielipaha sai heidät perumaan tapahtuman.
Akademi ei edes itse ollut järjestävä taho vaan ainoastaan vuokrasi tilojaan Ylelle, joka olisi vastannut tilaisuudesta. Herkkähipiäisten ei olisi ollut mikään pakko olla paikalla.
Tarjolla saattoi olla vaikka kuinka päteviä tai epäpäteviä keskusteluita tahansa, mutta sitä he eivät koskaan saa tietää. Se on se ongelma.
Valitse Skeptikko-lehdelle slogan » Katso lisätietoja
Risto K. Järvinen
YHDYSVALLOISSA KOETTIIN 1980-LUVULLA saatananpalvontaan liittyvä moraalipaniikki, jonka tulilinjalla olivat niin roolipelit kuin päiväkotien työntekijätkin, joiden epäiltiin hyväksikäyttävän lapsia laajan salaliiton mahdollistamana. Mitään näyttöä ilmiöstä ei löytynyt, mutta kummitusjutut levisivät kuin myöhäiskeskiajan noitavainoissa ikään.
Suomessa ilmiö ei saanut yhtä vankkaa jalansijaa, vaikka tietyt herätyskristilliset piirit – etunenässä Leo Meller ”Kipinä”-lehtineen – sitä oli tänne aktiivisesti pakottamassa jo 1980-luvulla.
Saatananpalvonta on lienee 1990-luvulla nuoruutensa eläneiden sukupolvikokemus samalla tavalla kuin lama ja Nokian kännykät – varsinkin, jos satuit harrastamaan roolipelejä. Ilmiöön tutustuminen lehtiarkistoja penkoen muistutti elävästi myös siitä, kuinka vielä 1980-luvulla konservatiivikristityillä oli vaikutusvaltaa jopa oppikirjojen sensuroimiseen.
HEVIROKKIA VÄÄRINPÄIN
Rock on lenkki saatanan palvonnan ja suomalaisenkin kotipiirin välillä!
Näin kirjoittaa toimittaja ja saarnaaja Leo Meller Kipinälehden numerossa 1/1983. Aivan kuin ”tämän nuorisomusiikin perussanomaan kuuluvassa pornografiassa, huumekulttuurissa ja irtonaisissa seksisuhteissa” ei olisi ollut tarpeeksi, rock-musiikki oli Mellerin mukaan portti saatananpalvontaan.
Miten syvästä salaliitosta olikaan kysymys, oli selvinnyt Mellerille kesällä 1982 Yhdysvalloissa:
Myös kristillinen rock oli pahasta. Mellerin mukaan ”kristillisen” rockin säveliin tarttuva huomaamattaan kuuntelee ja hyväksyy saatanallisen rockin – ja tahtomattansa altistaa alitajuntansa kavalasti vaikuttavalle käärmeen myrkkykylvölle: onhan kristillisessä ja demonisessa rockissa samanlainen rytmiikka.
Muita todisteita rockin saatanallisuudesta olivat levynkannet, joissa vilahteli saatanallisia symboleja, kuten ilmestyskirjan pedon luku 666, ja olipa AC/DC-levyn kannessa kuva yhtyeen jäsenistä ”perkeleiksi pukeutuneina”. Meller lupasikin aloittaa ”henkilökohtaisesti oman ristiretkensä rock-musiikkia vastaan”:
Kipinän sivuilla aiheeseen ei yhtä komppaavaa yleisönosastokirjoitusta lukuunottamatta hetkeen palata, sen sijaan kyytiä saavat jooga, esiaviollinen seksi sekä joulukuussa 1982 Suomen elokuvateattereihin saapunut E.T.elokuva, jota käsiteltiin peräti kolmessa numerossa laajan artikkelin verran. Yleisöä liikuttanut ja aplodejakin kirvoittaneella elokuvalla
Muuta vakiosisältöä olivat tunteisiin vetoavat kuvat kärsivistä lapsista ja lopun aikojen profetiat ydinsotineen. Rockiin palataan vasta numerossa 11, jossa Meller kertaa rockin kauhuja Ozzy Osbornen pulun- ja lepakonpuraisemisineen ja ensimmäisen juttunsa saaman huomion: aiheesta oli kirjoitettu niin puoluelehdissä kuin osuuskuntalehdessä ja rock-lehdessä.
Mellerin kirjoitus oli todella innoittanut jonkun kysymään T-ryhmän ”Kauppa ja koti” -yleisölehden ”Tahdomme tietää” -palstalla (6-7/1983), onko rock lähtöisin itsestään paholaisesta. Toimitus oli kysynyt asiaa kirkon virallisen äänenkannattajan, ”Kotimaa”lehden päätoimittajalta Heikki Tervoselta, jonka mielestä Mellerin näkemys oli hätävarjelun liioittelua.
Rock-lehdistä Mellerin ulostuloa kritisoi ainakin ”Soundi”, jonka numerossa 3/1983 julkaistussa jutussa ”Pyöritä levyä oikeinpäin tai piru tulee ja nokkii” piikiteltiin Mellerin juttua:
Piikittely itse laskemisesta osuukin maaliin, sillä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta Mellerin mainitsemien levyjen taaksepäin pyörittely ei tuottanut tulosta. Soundin mukaan Led Zeppelinin Stairway to Heaven -kappaletta väärinpäin kuunneltaessa kuuluu todella ”Saatana on herra, annan sinulle luvun 666”. Tämäkin oli pääosin sattuman ja mielikuvituksen tuotetta.
”Rolling Stone” -musiikkilehdessä julkaistun, kyseiseen artistiin liittyviä huhuja faktantarkistavan artikkelin mukaan (1) kohu lähti liikkeelle TV-evankelista Paul Crouchin väitteistä ja se, että takaperin kuunneltuna sanat voidaan tulkita saatanalliseksi viestiksi, on puhdasta sattumaa. Kohu paisui ja eräs republikaanipoliitikko vaati jopa varoitustarroja rocklevyihin, perusteluna se, että nämä takaperin esitetyt väitteet vaikuttavat suoraan ihmisen alitajuntaan ja voivat manipuloida nuorten käytöstä. (2)
LP-levysoittimella levyjen pyörittely takaperin sormen kanssa oli helppoa. Nykyään moinen vaatii hieman vaivaa. Kappaletta koskevassa Wikipedia-artikkelissa kohta löytyy sekä etu- että takaperin, ja on helppo uskoa, että kyse on sattuman tuotoksesta. (3)
Marraskuun ”Kipinän” artikkelissaan Meller kirjoittaa myös, että ”rockin ja sen takana olevan kaupallisen maailman osoittamaa mielenkiintoa yhtä ainoata Kipinässä julkaistua artikkelia kohtaan todistaa, että olemme osumassa varsinaiseen maaliin aloittaessamme vuoden vaihteen jälkeen määrätietoisen rockin vastaisen kampanjamme.
Meller julkaisi myös puhekasetin ”Tanssi ja rockmusiikki – syntiä vai ei”, jota mainostetaan ensimmäisen kerran numerossa 12/84. Kasetti on kuunneteltavissa Youtubessa (4) ja on saavuttanut klassikkomaineen raskaamman musiikin kuuntelijoiden keskuudessa (5). Sisältö on pitkälti samaa kuin Mellerin lehtikirjoituksissa, sillä lisäyksellä, että saarna hyppää rockilla pelottelusta yhtäkkiä tanssin syntisyydestä varoittamiseen.
Kasetilla Meller viittaa myös keväällä 1984 julkaistavaan kirjaansa rockin vaaroista. Kirja todella julkaistiin, ja se on täynnä ”ällistyttäviä paljastuksia” rockista, mutta se julkaistiin vasta 1986. Kirjaa saattoi viivyttää samoihin aikoihin tapahtunut rikosjuttu: Meller istui kolme kuukautta tutkintovankilassa ja huhtikuussa 1986 (6) hänet tuomittiin ehdolliseen vankeuteen Patmos ry:n rahojen kavaltamisesta ja veropetoksesta. (6)
Ennen internet-aikaa faktantarkistus oli hankalaa, joten huhut takaperinäänitteistä ja niiden haitallisuudesta levisivät. Mitään tieteellistä pohjaa niillä ei ole: neurotiede ei ole tuntenut eikä tunne mitään mekanismia, jolla aivot rekisteröisivät – edes ”alitajuisesti” – takaperin olevan viestin musiikin seasta (ks. esim. (7)).
Nykyään vastaava kirjoittelu kuitattaisiin pienen piirin hörhöilynä, mutta 1980-luvulla kristillisten piirien valta oli voimakkaampaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on ”Kipinän” numerossa 5/1983 julkaistu pikku-uutinen ”Biologian oppikirjaa muutetaan”, jossa kerrotaan WSOY:n vetäneen pois ”Opi biologiaa 9” -oppikirjan ”runsaiden kansalaismielipiteiden ilmaisujen johdosta”.
Kun Levylautaselle Pistettiin Muuan Electric Light Orchestra’n Lp-levy Mutta Lautasta Levyineen Alettiin Pyörittää Takaperin – – Minua Kohtasi Järkytys: ”satan Is Lord – Saatana On Herra!” Takaperin Soitettuna Paljastui, Että Normaalisti Levyä Kuunneltaessa Jotenkin Vain Pumputtelulta Kuuluva Back Up -ääni Olikin Itse Asiassa Piilosanoma, Salakielinen Tunnustautuminen Saatanan Herrauden Alaisuuteen!
Kipinän Palstoilla Tulemme Vuoden Mittaan Pitämään Asiaa Esillä. Kokouksissani Eri Puolilla Suomea Käsittelen Tätä Aluetta, Näytän Todellisia Levyn Kansia, Soitan Näytteitä Musiikista.
On Erittäin Suggeroiva Ote Katsojaan. Pyrin Osoittamaan Seuraavissa Artikkeleissani Ettei Ole Kysymys Ainoastaan Suggestiosta, Vaan Demoonisesta Suggestiosta. (kipinä 3/83)
Jos Me Alamme Etsiä Pimeitä Voimia Ympäriltämme, Niitä Löytyy. Alko On Paha, Sillä Sen Entinen Pääjohtaja Oli Saatanan Lähettiläs Kuusi Kuusi Kuusi. Soundi On Paha, Koska Lehdessä Esiintyy Rock-sana Tasan 666 Kertaa, Laske Vaikka Itse!
konservatiivikristittyjen Hampaisiin Joutunut Kirja-aukeama.
VAARALLINEN BIOLOGIANKIRJA
YHDEKSÄSLUOKKALAISILLE TARKOITETUN KIRJAN sisältämään ”asiattomaan sukupuoliopetukseen” oli kiinnittänyt ensin huomiota peruskoulunopettaja Juhani Happonen, minkä jälkeen aiheesta ”käytiin kiivasta taistelua lehtien palstoilla”. Kristillisten kansanedustaja Olavi Ronkainen oli tehnyt aiheesta eduskuntakyselyn ja opetusministeri Kalevi Kivistölle oli lähetetty kirjelmä, jossa kirjaan vaadittiin muutosta.
Kirja ei nykymittapuulla ole mitenkään radikaali. Kirjassa muun muassa homoseksuaalisuus esitetään normaalina asiana, kuten myös itsetyydytys ja ehkäisy. Tämä ei kuitenkaan ollut vastustajien kohde numero yksi. ”Helsingin Sanomien” juttuarkiston mukaan kirja oli Happosen hampaissa pitkään (HS 6.2.1981, 17.2.81, 15.4.83). Happosen mielestä kirjassa oli ”erittäin arveluttavaa” se, että seksi avioliiton ulkopuolella esitettiin normaalina asiana.
Happonen taisteli kaksi vuotta kirjelmöiden eri viranomaisille ja poliitikoille, aina tasavallan presidenttiin asti. 15.4.1983 kustantaja todellakin ilmoitti vetävänsä kirjan pois markkinoilta ja uusivansa siitä kaksi pahennusta herättänyttä sivua.
Aihetta puitiin televisiossa heti seuraavana päivänä ”Altavastaajat”-ohjelmassa. Sivujen poisto sai myös vastakritiikkiä: HS:n mielipideosastolla julkaistiin 26.4.1983 kolme kirjoitusta, joissa peräänkuulutettiin asiallista seksivalistusta. Yhden kirjoittajan mukaan tieto ei vahingoita ja uskonnolliset tai poliittiset niuhottajajoukot eivät saa estää asiallista valistusta. Myös Happosen televisioesiintyminen, jossa hän kritisoi kirjan yhdyntäkuvausta pornografiaksi, sai osakseen kritiikkiä.
HS 4.5.1983 päästi ääneen ”kiihkouskovaisten hampaisiin joutuneen” oppikirjailija Pentti Tapanan, joka oli yksi kohukirjan kirjoittajista. Ennen sosiaalisen median keksimistä vihapalaute tuli kirjeitse ja puhelimitse. Tapanan mukaan helluntailaiset ovat myös herätelleet kouluhallituksen korkeita virkamiehiä ja WSOY:n kustannusvirkailijoita keskellä yötä ja aikaisin sunnuntaiaamuna. Tapana itse esitteli toimitukselle kirjeitä, joissa ”ilmestyskirjan räikein kuvin kerrotaan hänen saavan palkkansa”.
7.9.1983 Helsingin Sanomat kertoi pikku-uutisessa, että kiistelty oppikirja oli saanut jatkoaikaa kouluhallitukselta vielä vuoden 1984 loppuun. Tämän jälkeen koko kirjan sisältöä joudutaan muutenkin tarkistamaan, muun muassa muuttuneen aborttilain takia. Suomessa luovuttiin oppikirjojen ennakkotarkastuksesta vuonna 1992.
ENSIN OLI ROCK, SITTEN TULI ROOLIPELIT
ROCK-MUSIIKIN JÄLKEEN tulilinjalle joutuivat roolipelit ja hieman tietokonepelitkin. Keskustelu alkoi toimittaja Leena Huiman kirjasta ”Vesimiehen lapset – mitä videosukupolven uususkonnollisuuden takana” (1985). Kirjoittaja ilmaisee huolensa – rock-musiikin lisäksi – New Agesta, Tähtien Sodasta ja puolialastomia naisia vilisevästä Conan-sarjakuvalehdestä.
Toinen klassikkomaineen arvoinen kirja on Texe Marrsin ”Uhattu uusi sukupolvi” (1989), jonka mukaan moni kasarisuosikki ”My Little Ponysta” ”He-Maniin” on perkeleen salajuoni lasten sielujen tuhoamiseksi. Kirjoittajaa ei voi syyttää ainakaan mielikuvituksen puutteesta: partiotyttöjen taitomerkeissä on ”okkultisisia symboleja” ja NASA:n uusi logo kertoo New Age -kytköksistä. Roolipelit, erityisesti ”Dungeons & Dragons”, olivat saatanasta, kuten myös videopelit, ”joiden muodossa kaikki mahdolliset inhottavuudet ovat nyt saatavilla”.
Rooli- ja tietokonepeleihin liittyvästä saatananpalvontapaniikista kirjoitin laajemmin ”Skrolli”-lehden numerossa 4/2018. Roolipeleillä oli kuitenkin keskeinen merkitys syntipukkina, kun Yhdysvalloista tuontitavarana saapunut paniikki rantautui Suomeen muutaman vuoden viiveellä.
SAATANANPALVONTAPANIIKKI YHDYSVALLOISSA
YHDYSVALLOISSA KOETTIIN 1980-LUVULLA saatananpalvontaan liittyvä laaja moraalipaniikki, joka johti muun muassa yhteen valtion historian kalleimmista oikeudenkäynneistä. Käsittelen tässä tapausta vain lyhyesti. Yhdysvaltojen saatananpalvontapaniikista on hyvin lähteistetty selostus englanninkielisessä Wikipediassa. (8) Kiinnostuneille materiaalia löytyy aina kirjoista pitkiin ja lyhyempiin lehtiartikkeleihin.
Kaikki alkoi kanadalaisen psykiatrin Lawrence Padzerin ja hänen potilaansa (joka myöhemmin meni naimisiin psykiatrinsa kanssa) Michelle Smithin vuonna 1980 julkaistusta kirjasta ”Michelle Remembers”. Kirja oli omaelämäkertamainen kuvaus Michellen lapsena kokemasta satanistisiin rituaaleihin liittyvästä hyväksikäytöstä ja se oli myyntimenestys Pohjois-Amerikassa.
Väitettyjen tapahtumien osoittaminen vääräksi tai tapahtumattomaksi on tunnetusti haastavaa, minkä takia väitteiden todistustaakka onkin tieteellisessä ja skeptisessä ajattelussa niiden alkuperäisellä esittäjällä. Kirjan saama suosio innosti kuitenkin monia journalisteja tarttumaan haasteeseen. Käytännössä kaikki kirjan keskeisimmät väitteet kyettiin osoittamaan vääriksi poliisi- ja uutislähteitä analysoimalla sekä haastattelemalla Michellen entisiä opettajia, lapsuudenystäviä ja naapureita. Esimerkiksi kirjassa kuvatusta auto-onnettomuudesta ei ollut mitään uutisjälkeä, vaikka Michellen lapsuuden aikaan onnettomuuksista uutisoitiin paikallislehdissä systemaattisesti. Myöskään Michellen opettajat eivät muistaneet pitkiä poissaoloja koulusta, jollaista esimerkiksi kirjassa kuvattu 81-päiväinen keskeytyksetön seremonia olisi vaatinut.
Paniikki sai lisää vettä myllyyn vuonna 1983, kun kalifornialainen Judy Johnson syytti asumuserossa olevaa miestään Ray Buckleya – joka toimi myös McMartinin esikoulun opettajana – lapsensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Seitsemän vuoden oikeudenkäyntiputken (ja istuttuaan viisi vuotta syyttömänä vankilassa) jälkeen hänet todettiin syyttömäksi kaikkiin häntä vastaan esitettyihin syytteisiin.
Tapauksesta teki omaleimaisen heti alkuvaiheessa esiintyneet äidin eriskummalliset väitteet: hänen mukaansa päiväkodin henkilökunta harrasti seksiä eläinten kanssa, koulun johtaja Peggy McMartin ”porasi lapsia kainaloihin” ja ”Ray osasi lentää”. Poliisi kuulusteli Ray Buckelytä, mutta juttu ei edennyt syyttäjälle, koska mitään näyttöä ei ollut.
Mitään kohua tuskin olisi syntynyt, ellei poliisi olisi tämän jälkeen lähettänyt 200 vanhemmalle kirjettä, jossa heitä kehotettiin kyselemään lapsiltaan, ovatko he nähneet päiväkodissa mitään rikokseen viittaavaa. Huolestuneet vanhemmat, lasten vilkas mielikuvitus ja kyseenalaiset kuulustelutekniikat johtivat eriskummallisiin syytöksiin: lapset kertoivat tulleensa hyväksikäytetyksi, lentäneensä kuumailmapallolla ja kulkeneensa maanalaisissa tunneleissa.
Kenties eriskummallisin syytös oli, että lapsia vedettiin vessasta alas salaiseen paikkaan, jossa heitä hyväksikäytettiin seksuaalisesti. Mitään todisteita väitteiden tueksi ei luonnollisesti löytynyt. Sen sijaan Michelle Remembers -kirjan kirjoittaneet Padzer ja Smith olivat tavanneet esikoulun lapsia ja heidän vanhempiaan, ja syyttäjän mukaan pariskunta oli vaikuttanut heidän todistajanlausuntohinsa.
kicker: Osumat Hakulauseella Saatananpalvo* Eri Vuosina
120
100
80
60
40
20
1986
1987
1988
1989
1990
1991
1992
1993
1994
1995
1996
1997
1998
1999
2000
-1985
2001
2002
2003
2004
2005
2006
2007
2008
2009
2010
2011
2012
2013
2014
2015
2016
2017
2018
Hakuosumat
kansalliskirjaston Sanomalehtihakuosumien Määrä Eri Vuosina.
Koko sopan alkuunpannut Johnson sai myöhemmin diagnoosin paranoidista skitsofreniasta, ja hän kuoli alkoholin väärinkäytön aiheuttamiin komplikaatioihin.
PAHA D&D – JA SAATANA SAAPUU SUOMEEN
RINNAKKAIN ABSURDIN JA KALLIIN oikeudenkäynnin kanssa Yhdysvalloissa satanismipaniikki ratsasti roolipeleillä. Demoneja ja henkiolentoja vilisevät pelit eivät olleet koskaan konservatiivikristittyjen suosiossa, mutta laajamittaisempi vastustus sai vauhtia, kun Patricia ”Pat” Pullingin teini-ikäinen poika oli ampunut itsensä. Itsemurhan jälkeen äiti tutustui poikansa huoneeseen ja hänelle selvisi, että tämä oli pelannut ”Dungeons & Dragons” (lyhyemmin: D&D) -roolipelejä. Tästä oli lyhyt matka päätelmään, että itsemurha johtui roolipeleistä.
Pulling haastoi D&D-pelien julkaisijan oikeuteen, kuten myös poikansa lukion rehtorin. Hän perusti ”Bothered About Dungeons & Dragons” (BADD) -järjestön, joka kampanjoi roolipelien vaarallisuuden puolesta. Vuonna 1989 Pat Pulling julkaisi kirjan ”The Devil's Web: Who Is Stalking Your Children for Satan?”
Juuri Pullingin kirjan kautta saatananpalvontapaniikki rantautui Suomeenkin, kun Leo Mellerin luotsaama ”Kuva ja Sana” -kustantamo julkaisi kirjan Suomeksi nimellä ”Noidankehässä” kesällä 1993. Pientä esimakua oli saatu jo Vapaakirkkotaustaisen ”Suomen Viikkolehden” ”Todistus”-kuukausilehdessä maaliskuussa 1992, kun lehti haastatteli kanadalaista vaihto-oppilasta, joka varoitteli ”Dungeons & Dragons” -pelin vaaroista.
Varoittelua terästetään kummitusjutulla, jossa pelin pelaaminen oli johtanut yliluonnollisiin ilmiöihin kuten esineiden levitoimiseen huoneessa.
Kunnolla löylyä löi maaliskuun Alibi-lehti 1993, jonka kannessa kysyttiin näyttävästi ”Palvooko sinunkin lapsesi Saatanaa?” Kahden ja puolen aukeaman pituinen pelotteluhenkinen kirjoitus pohjautui edellä mainittuun Pullingin kirjaan. Juttu oli käytännössä kesäkuussa ilmestyvän kirjan suomennoksen ennakkomarkkinointia.
”Kipinä”-lehdessä saatananpalvontaa käsiteltiin 1990-luvun alussa jopa yllättävän vähän. Lehti keskittyi lähinnä maailmanlopulla ja antikristuksen valtakunnalla pelottelemiseen, ja merkkejä tästä haettiin milloin Persianlahden sodasta, milloin verotuspäätösten myöhästymistä. Meller osasi taitavasti kytkeä arkiset asiat Raamatun lopun ajoilla pelotteluun. Vuosikerta 1991 oli täynnä Persianlahden sotaa ja Neuvostoliiton hajoamisen enteilyä, mahtuipa mukaan yksi Rauni-Leena Luukasen ufokirjan arviokin raamatullisessa valossa sekä Juha Ahvion shamanismista varoitteleva juttu ”Shamaanit ovat tulleet – lopun ajan merkit, osa 1”.
Kun Persianlahden sota oli ohi ja (Mellerin lopun ajan profetioita koko 1980-luvun ruokkinut) Neuvostoliitto hajonnut vuonna 1991, tulilinjalle otettiin vuonna 1992 Suomen jäsenneuvottelut silloisen EY:n eli nykyisen EU:n kanssa. ”Kuka on Euroopan supermies”, ”Miksi EY on antikristillinen”, ”Juhlitaanko tänä vuonna itsenäisyyspäivää?”, ”Suomen kohtalon kello”, ”Maastrichtin varjo pitenee Suomen kotien päällä!”, ”Koivisto Pedon Brysselissä”, muutamia otsikoita mainitakseni. Myös New Agesta varoiteltiin. Ikään kuin pohjustuksena alkavalle saatananpalvontapaniikille toimi Tornion Matkahoti Hetassa tapahtunut henkirikos, jossa kaksi miestä surmasi rituaalinomaisesti toverinsa. Aihetta käsiteltiin ”Kipinän” artikkelissa ”Painajaista vai totta?” (5/1992).
1990-luvun alkua leimannut talouslama puraisi myös ”Kipinää”, joka rupesi tammikuusta 1993 ilmestymään vain viidesti vuodessa aikaisemman yhdentoista numeron sijaan. Vuosikerran lehdissä käsiteltiin ufoja ja pankkikriisiä, Daavidin Oksaa ja Wacon piiritystä, Helvetin Enkelien rantautumista Suomeen, Jugoslavian sotaa ja ilmestyskirjan Pedon merkkiä, jonka viittaa soviteltiin niin gps-paikannukselle kuin nopeudenvalvontakameroillekin. Numerossa 2/1993 mainostettiinkin jo kesäkuussa ilmestyvää Pat Pullingin ”Noidankehässä”-kirjaa, lyhyen satanismi- ja saatananpalvonta-aiheisen artikkelin kyljessä. Juttu oli kuvitettu raflaavasti kuvalla hautakivestä, johon oli piirretty ylösalaisin oleva risti. Kuva oli espoolaiselta hautausmaalta.
Hautakivien kaataminen ei ollut ennenkuulumaton ilmiö Suomessa, mutta vasta 1990-luvun alussa tapauksiin liitettiin saatananpalvontaa. Osalla 1990-luvun tapauksista oli saatananpalvontaan liittyvä motiivi, osa oli tavallista nuorison ilkivaltaa. Satunnaisia mainintoja kaadetuista hautakivistä löytyy Helsingin Sanomien arkistohaulla aina 1970-luvulta asti. Esimerkiksi pääsiäisenä 1981 kaadettiin Malmin hautausmaalla 160 hautakiveä ja Merikarvialla 58 hautakiveä. Jälkimmäisessä tapauksessa poliisi pidätti joukon 15-18 -vuoden ikäisiä poikia teosta epäiltynä. Teko oli alustavan tutkimuksen mukaan tehty juopuneena. Samassa uutisessa Malmin hautausmaan puutarhuri kertoo, että nuorisojengit häpäisevät hautoja joka kevät, mutta näin laajat tihutyöt ovat harvinaisia.
Dungeons & Dragons Opettaa Suoraan Sisälle Okkultismiin. … Sen Pelaaminen On Johtanut Siihen, Että Jotkut Teiniikäiset Ovat Tappaneet Ikätovereitaan. … Peliä Pelaavat Lap-
Set Ja Nuoret Ottavat Itselleen Todellisia Demonien Nimiä. … Pelaajat Voivat Muodostaa Klubeja. Tällaisen Kerhon Perustaja Saattaa Olla Saatananpalvoja.
KIVENKAADOSTA PALOITTELUSURMAAN
HAUTAKIVIEN KAATAMINEN sekä ”Alibin” ja muun sensaatiolehdistön jutut nostivat saatananpalvonnan ja satanismin esille mediassa. Oheisessa kuvassa on Kansalliskirjaston digitoiduista sanomalehdistä tehty haku saatananpalvontaan liittyvistä lehtijutuista. Vuoden 1999 piikki selittyy marraskuussa 1998 tapahtuneella Hyvinkään paloittelusurmalla, joka yhdistettiin saatananpalvontaan. Vuoden 2017 nousu taas selittyy sillä, että hakutietokantaan lisättiin tuolloin ”Karjalainen”, ”Ilta- Sanomat ”ja useita paikallislehtiä.
Suomessa satanismiin ja saatananpalvontaan liittyvä moraalipaniikki jäi lähinnä suunsoiton ja mediassa kauhistelun tasolle. Kun internet – sosiaalisesta mediasta puhumattakaan – ei ollut vielä suuren yleisön käytössä, lehtikirjoittelulla ja televisio-ohjelmilla ja niiden ruokkimilla kahvipöytäkeskusteluilla oli ratkaiseva kuva ihmisten mielikuvien muodostumisessa. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten internet ja some olisivat muuttaneet saatananpalvontaa ja vaikkapa roolipeleihin suhtautumista. Faktantarkistus on internetin ansiosta helpompaa ja nopeampaa, mutta toisaalta myös väärä tieto leviää internetin ansiosta ennätysnopeasti. Vihtahousun pelkäämisen tilalle on tullut erilaisia salaliittoteorioita ja rokotevastaisuutta.
Esimerkiksi roolipelien itsemurhariskipelottelu olisi ollut helppo kumota. Todellisuudessa roolipelaajilla oli pienemmät itsemurhaluvut kuin ei-pelaajilla. (9) Myöskään yhdysvaltalainen itsemurhatutkimukseen erikoistuneiden asiantuntijoiden järjestö ei löytänyt näyttöä itsemurhariskin kasvusta, kuten eivät myöskään Yhdysvaltojen terveysviranomaiset. (10) Näitä asioita ei Pullingin kirjassa luonnollisesti mainittu. Pullingin roolipelivastainen BADD-järjestö koki loppunsa vuonna 1997, kun Pat Pulling kuoli keuhkosyöpään, eikä innokkaita jatkajia ollut.
Kotimainen maallinen media kohteli roolipelaajia pääosin asiallisesti, mutta lähes jokaisessa uutisessa erikseen mainittiin, että roolipelaamisella ei ole mitään tekemistä saatananpalvonnan kanssa. Tämän korostaminen säännöllisesti saattoi jättää varsinkin huolimattomille lukijoille mielikuvan, että jotain tekemistä asioilla kuitenkin on keskenään.
Saatananpalvontaan liittyvästä mediakirjoittelusta on tehty väitöskirjakin. ”Thunderstone”-yhtyeestäkin tuttu Titus Hjelm tutki vuonna 2005 julkaistussa väitöskirjassaan ”Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta” saatananpalvontaan liittyvien tapahtumien uutisointia ja sen merkitystä sitä harjoittavien nuorten todellisuuden rakentumiseen. Kolmesataasivuinen väitöskirja sisältää paljon syvällistä mediakritiikkiä.
Saatananpalvonta ja satanismi on suomalaisessa julkisessa keskustelussa tavattu erottaa toisistaan. Yksinkertaistaen: satanismi on filosofisempi suuntaus, eikä välttämättä pidä sisällään uskoa persoonalliseen Saatanaan. Satanistit tekevät yleensä pesäeron saatananpalvojiin ja sanoutuvat irti rikollisuudesta, veriuhreista ja sen sellaisista. Väitöskirjassaan Hjelm ei lähde erottelemaan näitä toisistaan, vaan viittaa saatananpalvonnalla uutismedian käsittelemään ilmiökokonaisuuteen.
ASIANTUNTIJOITA JA ”ASIANTUNTIJOITA”
KRISTILLINEN SAATANAKIRJALLISUUS ei jäänyt Pat Pullingin ”Noidankehässä”-kirjaan (1993). Heti seuraavana vuonna julkaistiin Riku Rinteen ”Syvyyden kuilusta”, ja samalta tekijältä vuonna 1996 ”Pimeys väistyy”. Syvyyden kuilusta kertoo entisen saatananpalvojan tarinan, jossa on kieltämättä samoja piirteitä kuin amerikkalaisissa 1980-luvun satanismipaniikkia lietsoneissa todesta otetuista kummitusjutuissa. Vai miltä kuulostaa kohta:
Vuonna 1997 julkaistiin raumalaisen erityisopettajan Keijo Ahorinnan ”Saatananpalvonnan monet kasvot”, joka nosti Ahorinnan nopeasti valtakunnan viralliseksi saatananpalvonnan asiantuntijaksi. Julkisuudessa Ahorinta esitettiin vaihtelevasti lisensiaatintutkimusta tai väitöskirjaa saatananpalvonnasta valmistelevana. Itse kirja oli Hjelmin mukaan sekoitus tutkimustietona esitettyä kuvausta, vilpitöntä huolta nuorista sekä uskonnollista vakaumusta.
Kun media on kerran nostanut jonkun asiantuntijaksi, asiantuntijastatus on ja pysyy. Keijo Ahorintaa oli tarkoitus kuulla syyttäjän nimeämänä todistajana Anneli Auerin murhaoikeudenkäynnissä (11), mutta hän vetäytyi viime hetkellä (12), mahdollisesti hänen asiantuntemuksestaan esitetyn runsaan kritiikin seurauksena.
Hjelmin lisäksi suomalaista satanismia ja saatananpalvontaa on tutkinut tieteellisesti Merja Hermonen, joka väitteli vuotta Hjelmiä myöhemmin. Hermosen väitöskirja ”Pimeä hehku – satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa” pohjautuu muun muassa poliisiaineistoon ja entisten ja nykyisten satanistien ja saatananpalvojien haastatteluihin. Rajallisen palstatilan vuoksi en referoi kaikkea tähän, mutta siinä missä Hjelmin väitöskirja pureutuu median rooliin ja sisältöön, Hermosen kirjasta saa laajan kokonaiskuvan koko ilmiöstä. Kokonaiskuvan lisäksi kirjaan on ripoteltu viihdyttäviä faktoja, kuten se, että Pat Pullingin, Riku Rinteen ja nykyaikaisen filosofisen satanismin keskeisen hahmon Anton LaVeyn kirjoja sai huonosti kirjastoista: jos niitä oli, ne olivat lainassa ja niitä myös hävisi lainaajille. (s. 32)
Pomo Jatkoi Viiltelyä, Teki Seksuaalisia Eleitä Ja Hyväilyjä. Verta Valui Hänen Rinnastaan Ja Käsistään. Hän Puristeli Sitä Kiihkon Vallassa Astiaan, Jossa Oli Kissan Verta. Katsoimme Hänen Kasvavaa Kiihkoaan. Veriastia Kiersi Saatanallisen Ehtoollisen Merkiksi Ja Me Maistoimme Vuorollamme Astiasta. Erään Kerran Veri Muuttui Kumimaiseksi Massaksi, Joka Nousi Lasin Reunojen Yli Matomaisena Ja Lähti Liikkeelle. Tämä Veri Kiersi Meidän Jokaisen Kohdalla Tervehtimässä Ja Vahvistamassa Meidän Välistä Liittoa Saatanan Kanssa.
MITÄ TODELLA TAPAHTUI?
OSA HAUTAUSMAIDEN VANDALISOINNEISTA oli saatananpalvojien tekosia, osa taas nuorison tekemää ilkivaltaa ilman sen hengellisempää motiivia. Mutta miten oli varsinkin 1990-luvun alussa kohuttujen saatananpalvontajengien laita? Aina ”Alibin” ensimmäisestä jutusta alkaen vanhempia varoiteltiin jengeistä, joiden johdossa on kolme-nelikymppisiä ammattirikollisia ja joissa nuoria värvätään tekemään pikkurikoksia, käyttämään huumeita sekä tietenkin olemaan johtohahmojen seksuaalisesti hyväksikäytettävinä.
Oma lukunsa oli kirkon opetusvideo ”Saatana kutsuu minua” (1994), joka esitettiin muun muassa ”Koulutv”:ssä ja joka toi saatananpalvonnan niidenkin nuorten tietoon, jotka eivät olisi koko ilmiöstä muuten kuulleetkaan. Pelottavan oloisessa videossa kuvataan muun muassa suljetulla osastolla mielisairaalassa rimpuilevaa nuorta, jonka saatananpalvonta on tehnyt hulluksi.
Hjelm huomauttaa väitöskirjassaan (s. 146), että uutisissa kohuttujen jengien ja johtajien olemassaolo vahvistettiin usein (yksittäisen) poliisin suulla, mutta heidän tarkemmat edesottamuksensa tai edes henkilöllisyytensä ei päätynyt uutisiin. Sivulla 182 hän referoi uutista, jossa haastateltiin suojelupoliisin virkamiestä, jonka mukaan ”juttuja liikkuu paljon, mutta faktat puuttuvat”.
On tietenkin mahdollista, että joku alaikäisten tyttöjen perään ollut huumekauppias on käyttänyt Saatanaa ikään kuin sisäänheittotuotteena houkutellakseen nuoria hyväksikäytettäväkseen, mutta jos tällaista on tapahtunut, kyse on ollut yksittäistapauksista, ei varsinaisesta ilmiöstä.
Viitteet (1) Rolling Stone: The 10 Wildest Led Zeppelin Legends, Fact-Checked (2012) https://www.rollingstone.com/music/music-lists/the-10-wildest-led-zeppelin-legends-factchecked-153103/if-you-play-stairway-to-heaven-in-reverseyou-hear-satanic-messages-154807/ (2) Atlas Obscura: The Fight to Save America From Satan’s Subliminal Rock Messages (2016) https://www.atlasobscura. com/articles/the-fight-to-save-america-from-satans-subliminalrock-messages (3) Wikipedia: Stairway to Heaven. Claims of backmasking. https://en.wikipedia.org/wiki/ Stairway_to_Heaven#Claims_of_backmasking (4) Leo Meller: Tanssi ja rockmusiikki – syntiä vai ei (1983). Kuunneltavissa mm. https://www.youtube.com/ watch?v=NIlkyIJ7Hlw (5) Rumba: Suomalaissaarnaaja piti legendaarisen palopuheen ”saatanallista” rockmusiikkia vastaan vuonna 1983 – sakeaa todistusta kuultavissa täältä (2017) https://www.rumba.fi/uutiset/suomalaissaarnaaja-piti-legendaarisen-palopuheen-saatanallista-rockmusiikkia-vastaan-vuonna-1983-sakeaa-todistustakuultavissa-taalta/ (6) Helsingin Sanomat: Leo Meller, taivaan sisäpiirikauppias (2000) https://web.archive.org/ web/20130508160445/http://www2.hs.fi/uutiset/juttu. asp?id=20000917ER3&pvm=20000917 (7) J. R. Vokey & J. D. Read: Subliminal messages: Between the devil and the media. American Psychologist, 40(11), 1231-1239. (1985) http://dx.doi. org/10.1037/0003-066X.40.11.1231 (8) Wikipedia: Satanic Ritual Abuse. https://en.wikipedia. org/wiki/Satanic_ritual_abuse Ks. myös artikkelit Michelle Remembers sekä McMartin preschool trial.
(9) Michael A. Stackpole: Game Hysteria and the Truth (1989) http://www.theescapist.com/archive-gamehysteria.htm (10) Esim. https://web.archive.org/web/20160601032228/ https://www.rpg.net/realm/critique/gama.html (11) Vihreä Lanka: Poliisin Auer-jutun asiantuntija kirjassaan: “Saatana elää ja voi hyvin nuortemme keskuudessa!” (2012) https://www.vihrealanka.fi/uutiset/poliisin-auer-jutun-asiantuntija-kirjassaan-saatana-elää-ja-voi-hyvin-nuortemme-keskuudessa (12) MTV: Kohutodistaja ei paljasta syytä vetäytymiseensä Auer-jutusta (2013) https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/ kohutodistaja-ei-paljasta-syyta-vetaytymiseensa-auer-jutusta/2337788 Kaikki verkkoviitteet tarkistettu 5.12.2018.
Muut lähteet Kipinä-lehti, vuosikerrat 1983 sekä 1991-1994 Alibi 1993 Helsingin Sanomien verkkoarkisto Hietakangas, Käpylä, Nienstedt, Tapana: Opi Biologiaa 9. Kokeilupainos. WSOY 1980.
Leena Huima: Vesimiehen lapset – mitä videosukupolven uususkonnollisuuden takana (1985) Texe Marrs: Uhattu uusi sukupolvi (1989) Pat Pulling: Noidankehässä (suom. 1993) Titus Hjelm: Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Väitöskirja. (2005) Riku Rinne: Syvyyden kuilusta (1994) Riku Rinne: Pimeys väistyy (1996) Keijo Ahorinta: Saatananpalvonnan monet kasvot (1997) Terho Miettisen, Raija Pelli: Harhaanjohtajat (2017)
Skeptikko-lehden kannessa on tänä vuonna kokeiltu erilaisia lehden sisältöä määritteleviä sloganeita. Mikä on sinun mielestäsi paras? Käy antamassa äänesi uudessa Facebookin keskusteluryhmässä ”Skepsis ry:n jäsenet”.
Vaihtoehdot ovat: 1) Tiedettä ja kriittistä ajattelua 2) Rationaalisen ajattelun äänitorvi 3) Tieteellisen maailmankuvan puolesta 4) Tieteen ja kriittisen ajattelun äänenkannattaja.
artikkelin Kirjoittaja Vesa Linja-ahotyöskentelee Sähköalan Lehtorinametropolia-ammattikorkeakoulussa.
”Näin haudattiin tulos, joka olisi romuttanut korvavalobisneksen.”
PERJANTAINA 9.3.2018 tarkastettiin Oulun yliopistossa Heidi Jurvelinin väitöskirja ”Transcranial bright light – The effect on human psychophysiology”.[1] Jurvelin on ollut korvavaloyhtiön Valkee Oy:n pitkäaikainen tutkimuskoordinaattori. Hän lähti firmasta, kun bisnes ei enää sujunut. Väitöskirjan kaikki neljä osajulkaisua liittyivät Valkeen korvavalolaitteeseen.
Osallistuin väitöstilaisuuteen ylimääräisenä vastaväittäjänä. Olin ollut Yleisradion MOT-ohjelman jutun ”Taru korvavalosta” takana, jossa myös esiinnyin. Juttu on saattanut Skepsiksen Huuhaa-palkinnon 2012 kanssa aiheuttaa Valkeen myynnin romahduksen. Olen ylläpitänyt korvavalosaagaa käsittelevää nettisivustoa vuosia. Väitöstilaisuudessa minua jännitti valtavasti, koska olin varma, että minut tunnistettaisiin heti. Tämä kertomus perustuu muistiinpanoihin, jotka tein tilaisuudessa.
VASTAVÄITTÄJÄKIN YLISTI KORVAVALOA
VÄITÖSTILAISUUS ALKOI KLO 12.15. Kustoksena toimi Valkeen entinen osakas, professori Markku Timonen. Hän oli johtanut pilottitutkimusta, joka julkaistiin pahamaineisessa ”Medical Hypotheses” -journaalissa.[2] Timonen oli tekijänä mukana lähes kaikissa korvavalotutkimuksissa. Vastaväittäjänä toimi psykiatrian professori Jukka Hintikka Tampereen Yliopistolta. Yleisössä oli mm. Valkeen perustaja, entinen toimitus- ja tieteellinen johtaja Juuso Nissilä.
Jurvelinin ytimekkään ”lectio praecursorin” jälkeen oli vastaväittäjän vuoro. Hintikka aloitti kertomalla, että tutkimusten kohde on ehtinyt saada sekä Innosuomi- että Huuhaa-palkinnon. Korvavalosta kiistellään yhä. Hän jatkoi melko dramaattisesti ojentamalla kätensä ilmaan. Kädessään Hintikka piteli pientä nelikulmaista esinettä, ja sanoi kovalla äänellä: ”Tämäkin on ollut huuhaata!” Temppu hämmästytti yleisöä, salissa oltiin hiljaa. Kyseessä oli 9 voltin paristo. Hintikka selitti, että tarkoitti tDCS- eli tasavirta-neurostimulaatiomenetelmää. Tämäkin on aikoinaan ollut kiistanalainen keksintö, mutta nykyään asiasta on kuulemma ”tuhansia” tutkimuksia olemassa ja koko ajan tulee uusia. Todellisuudessa tDCS-hoidosta kiistellään yhä, yleensä sitä pidetään ”potentiaalisena” hoitomenetelmänä.[3] Valkeen korvavalosta (transcranial bright light, TBL) ei ole tullut uutta kliinistä tietoa vuosiin. Riippumattomien tutkimustulosten takia, jotka olivat kielteisiä, korvavalon katsotaan olevan umpikuja mm. kaamosmasennuksen hoidossa.[4] Tilanne on siis hyvin erilainen.
Kohta kävi ilmi, että Hintikka piti korvavaloa kiinnostavana uutena hoitomenetelmänä. Tampereen yliopistolla eräs tutkimus olisi näyttänyt, että skeptikot ovat olleet väärällä jalalla. Korvavalo vaikuttaisi oikeasti aivotoimintaan.[5] Kyseisen tutkimuksen tekijä on tehnyt selväksi, että vaikutus on heikko. Se ei millään tavalla olisi todiste korvavalolaitteen hyödyllisyydestä.[6] Lisäksi koe ei ollut kaksoissokko. Tutkimuksen vastuuhenkilö oli ollut Tampereen yliopiston käyttäytymisneurologian yksikön johtaja, dosentti Kaisa Hartikainen. Hartikainen oli myös Heidi Jurvelinin väitöskirjan toinen esitarkastaja. Pienessä maassa, jossa on vain viisi lääketieteellistä tiedekuntaa, kaikki tuntevat toisensa.
Hintikka kertoi vielä outoja tarinoita, esimerkiksi rommin käytöstään Karibian reissulla. Rommi oli ollut kelvollinen jet lag -hoito ainakin hänen kohdallaan.
Vastaväittäjä kävi sitten väitöskirjan osatyöt läpi. Ensimmäinen oli ”Chronobiology International” -journaalissa julkaistu tutkimus, jossa korvavalolla ei ollut vaikutusta ihmisen kortisoli- ja melatoniinieritykseen. [7] Hintikka antoi aplodit siitä, että negatiivinen tulos oli kelvannut korkeatasoiselle lehdelle. Hän ei huomannut, miten kyseisen tutkimuksen tekijät päättelivät tästä, että korvavalo vaikuttaisi eri reitin kautta aivotoimintaan. Sitä ei ole näytetty toteen, mutta artikkeli injisoi tämän perusteettoman väitteen kirjallisuuteen. Se perustuu pääasiassa humpuukilehdessä julkaistuihin tutkimuksiin.[8][9]
Toinen osatyö tutki korvavalon vaikutusta aikaerorasitukseen, jet lagiin.[10] Työ kärsi jo lähtökohtaisesti siitä, että tämä tila ei ole tieteellisesti määritelty, eikä luotettavaa mittausmenetelmää ole olemassa. Valkeen markkinointi perustuu nykyään laajasti kyseiseen artikkeliin. Firma on rahoittanut tutkimuksen, jonka toteutti yksityinen laitos Helsingistä, Clinius Oy. Tekijöiden nimet eivät tule esille julkaisusta.
Kolmas osatyö käsitteli tutkimusta, jolla yritettiin todistaa korvavalon vaikutus psykomotoriikkaan.[11] Tämä oli jo ollut MOT-ohjelmassa esillä: Oulun Kärppien pelaajat saivat korvavalolaitteet mukaan kotiinsa. Heistä puolet sai laitteen ilman valoa. Se oli selvästi avoin koe, ei kaksoissokkotesti niin kuin artikkelissa väitetään. Vain sekundaarinen analyysi tuotti tilastollisesti merkittävän tuloksen yhdessä osatestissä kahdeksasta. Hintikka huomautti oikein, että tämä on erittäin heikko tulos. Itse asiassa koe oli näyttänyt, että korvavalolla ei ole merkittävää vaikutusta reaktioaikaan, vaikka koehenkilöt tiesivät, oliko heillä toimiva vai ”plasebolaite”. Vastaväittäjä silti ei kritisoinut artikkelin päätelmiä.
Neljäs tutkimus oli alun perin lumekontrolloitu koe.[12] Siinä muutettiin lumeryhmä jälkikäteen korvavaloryhmäksi, koska kävi ilmi että ”aktiivisella valolla”, eli myynnissä olevan laitteen valovirralla oli sama vaikutus kuin yhden lumenin ”lumevalolla”. Siihen tutkimukseen liittyy vielä toinen, vakavampi ongelma. Vastuuhenkilönä toiminut professori Pirkko Räsänen kuului samanaikaisesti toisena varapuheenjohtajana etiikkakomissioon, joka oli antanut luvan juuri kyseiselle tutkimukselle. Räsänen (nyk. Riipinen) oli Valkeen hallituksessa istuneen osakkaan Timo Takalan ja professori Timosen kanssa toiminut väitöksen ohjaajana.
Vastaväittäjän tehtävä on yleensä kysyä ikäviä kysymyksiä. Hintikka ei siihen ryhtynyt. Jotkut aiheet silti muuttuivat yllättäen ikäväksi, kun kandidaatti ei pystynyt vastaamaan. Esimerkiksi kysymykseen ”miten kortisoli vaikuttaa ihmisen aivoissa”, Jurvelin ei tiennyt vastausta. Hintikka vastasi itse, että epäedullisesti. Tämä aiheutti kulmien kurtistelua salissa, koska tällaisen pitäisi olla helppo nakki – varsinkin kun kandidaatti on itse tehnyt tutkimuksen juuri siitä. Sitten oli yleisön vuoro.
EI KYSYMYKSIÄ, KIITOS
MINULLA OLI OLLUT KÄSITYS, että väitöstilaisuus on kysymyksiä – ja väittelyä – varten. Kysyttävää minulla riitti, joten nousin ja aloitin tutkimuksesta neljä, jossa lumevalo oli numeerisesti jopa ”hoitoannoksia” parempi. Jurvelinin mukaan lumeryhmän erinomaiset tulokset tarkoittivat, että lumehoidollakin olisi ollut terapeuttinen vaikutus. Valkeen johto on toistuvasti vahvistanut, että lumeryhmästä tehtiin jälkikäteen aktiiviryhmä, koska se oli ”liian hyvä ollakseen plasebo”. Näin haudattiin tulos, joka olisi romuttanut korvavalobisneksen.
Jurvelin siteeraa systemaattista katsausta vuodelta 2002, jonka mukaan lumevaikutus masennuslääketutkimuksissa on tavallisesti alueella 10-50%, keskimäärin 30%.[13] Tämä on prosenttiosuus osallistujista, jotka saavuttivat ainakin 50% laskun masennuskyselyn pisteytyksessä (nk. response eli vaste masennuslääketutkimuksissa). Tuoreempi artikkeli, jossa otettiin yli 250 yksittäistä tutkimusta huomioon, arvioi lumevasteen olevan keskimäärin 35-40%.[14] Jurvelinin tutkimuksessa lumevaste oli 39% (35-45% eri ryhmissä), eli hyvin tarkasti sama arvo. Epäsuorassa vertailussa korvavalo siis ei ole tuonut lumetta parempaa tulosta. Tämä piti olla selvää kaikille tekijöille, kun sitä jopa siteerattiin [13]. Ei ollut mitään syytä epäillä, että korvavalolla voisi olla terapeuttista tehoa, puuttuvasta annosvasteesta puhumattakaan.
Kustos keskeytti minut ja pyysi antamaan kysymyksen väitöstilaisuuden jälkeen kirjallisesti. Monille kuulijoille tämä oli varmasti hyvin vieras asia; kustokselle ja Valkeen edustajille kysymys oli nähtävästi kiusallinen. Asialla on suuri merkitys korvavalon tarulle, joten yritin taas, ja käytin yksinkertaisempia termejä. Jälleen Timonen keskeytti minut, ja pyysi kohonneella äänellä tekemään muistutuksen tästä myöhemmin.
Juuri tätä varten olin matkustanut Ouluun. Halusin nyt ainakin vastauksen siihen, miten Jurvelinin tutkijaryhmä on muutokseen päätynyt, joten kysyin, missä vaiheessa se tapahtui. Kandidaatti vastasi, että ei muista. Nyt kustos vaati minua jo tylysti lopettamaan. Olin yksin. Hyväksyin lopulta ehdotuksen, ja Timonen päätti tilaisuuden nopeasti. Se kesti vähän yli kaksi tuntia.
Tekemäni muistutus löytyy netistä.[15] Keskustelin tilaisuuden jälkeen vielä pitkään professori Timosen kanssa. Kysyin häneltä ainakin kolmesti, miten voi olla, että lumeryhmästä tehdään julkaisussa hoitoryhmä, vaikka teho oli tarkasti lumetasolla. Törmäsin seinään, Timonen vakuutti Valkeen tutkijoiden päätöksen olevan oikea ja perusteltu.
Onnittelin Heidi Jurvelinille kahvitilaisuudessa. Olin siitä mieltä, että hän ansaitsi tohtoriarvon: Valkeen (eli veronmaksajien ja sijoittajien) rahoittamissa tutkimuksissa oli käytössä suuri kirjo tieteellisiä menetelmiä. En jäänyt karonkkaan, johon minut kutsuttiin protokollan mukaisesti. Ei ollut tarkoitus pilata myös iltaa.
TARVITAANKO TÄLLAISIA TILAISUUKSIA?
YLEENSÄ VÄITÖSTILAISUUS ON VAIN MUODOLLISUUS. Mutta miksi sellainen pidetään, jos ei anneta tilaa kysymyksille? Silloin ei tarvita julkista tilaisuutta ollenkaan. Tässä tapauksessa vastaväittäjä ei missään vaiheessa väittänyt vastaan. Jukka Hintikka sen sijaan otti 9 voltin pariston mukaan show'ta varten.
Korvavaloväitökset jatkuvat Oulussa. Antti Flyktman väitteli kesäkuun viimeisenä päivänä, kesäloman aikana. [16] Kyseessä oli kolmen artikkelin väitöskirja, josta vain yksi osajulkaisu pääsi vertaisarvioituun journaaliin.[17] Toinen on humpuukilehdessä, minkä Oulun Yliopiston tohtorikoulutuksen säännöt kieltävät.[18][19] Kolmas oli manuscript-vaiheessa. Tällä kerta vastaväittäjä oli jopa Valkeen omaa väkeä, korvavalofirman neuvonantaja Jari Karhu.[16]
En ole saanut vastausta muistutukseeni. Se lienee nyt jossain kansiossa haudattuna. Oulun Yliopistolta tuli vain saannin kuittaus. Ei näytä siitä, että nuo tapaukset otettaisiin vakavasti Oulussa. Juuso Nissilän väitös on vielä tulossa.
John Ioannidis on klassisessa, yli 6000 kertaa siteeratussa artikkelissaan vuonna 2005 näyttänyt, että suurin osa tutkimustuloksia, joka julkaistaan tieteellisissä julkaisuissa, ei pidä paikkansa.[20]
”Claimed Research Findings May Often Be Simply Accurate Measures of the Prevailing Bias”[20]
Korvavalotiede saattaa olla nk. null field, eli tutkimuskohde josta todellisuudessa ei ole mitään löydettävää. Riippumattomilla korvavalotutkimuksilla on aina ollut negatiivisia tuloksia. Vain Valkeen omissa kokeissa laite näytti toimivan. Voi siis olettaa, että Jurvelinin väitöksen löydöksissä näkyy pelkästään ulkopuolisten, eli firman taloudellisten intressien vaikutus.
Väitöstutkimusten todellinen tulos olisi ollut, että korvavalolla ei ollut vaikutusta psykomotoriikkaan, kaamosmasennukseen eikä fysiologisiin mittauksiin. Väitöskirjassa väitetään toisin. En pysty arvioimaan, saako muualla kuin Oulussa tuollaisesta suorituksesta tohtoriarvon.
kirjoittaja On Entinen Tiedetoimittaja, Jokaon Opiskellut Avaruus- Ja Ilmailuteknologiaasekä Lääketiedettä Ilman Että Varsinainenkorkeakoulututkinto Olisi Tästä Irronnut. Kirjoittaja Onmyös Skepsiksen Jäsen.
vasemmalta: Vastaväittäjä, Professori Jukka Hintikka, Tampereen Yliopisto; Kustos, Professori*** ***markku Timonen, Oulun Yliopisto; Väittelijä, Ttm, Litm Heidi Jurvelin.
PSEUDOTIETEEN erottaminen tieteestä ei ole aina kovin helppoa, varsinkaan, jos ei ole itse perehtynyt tieteen menetelmiin; joukko joensuulaisia Skepsis-aktivisteja laati listan kysymyksiä, joita Joensuun yliopistossa työskentelevä filosofiantutkija, neuropsykologi Timo Kaitaro kommentoi Skepsiksen yleisötilaisuudessa Joensuussa 21. lokakuuta 1998.
Miten tiede ja pseudotiede eroavat toisistaan? Entä mitenpseudotiede tai ”epätiede” eroaa ”ei-tieteestä”, toisin sanoenei-tieteellisistä, asiallisista tieteen ulkopuolella olevista tiedonalueista?
Kun puhutaan siitä mitä on tiede ja mikä erottaa sen pseudotieteestä, on tärkeä muistaa, että jälkimmäisen vika ei oikeastaan ole siinä, että se ei ole tiedettä. Säveltäminen, psykoterapia ja journalismi eivät myöskään ole tiedettä, silti ne eivät ole mitenkään irrationaalisia toimintamuotoja. Pseudotieteen perusongelma ei myöskään oikeastaan ole siinä, että pseudotieteelliset teoriat eivät yleensä pidä paikkaansa. Moni tieteellinen teoriakin on osoittautunut paikkaansa pitämättömäksi – lakkaamatta silti olemasta tieteellinen teoria. Pseudotieteen kriteeriksi ei myöskään riitä se, ettei sillä ole riittävää kokemusperäistä todistusaineistoa, sillä uudella tieteellisellä teoriallakaan ei sitä ole välttämättä heti, kun se on keksitty.
Erot paljastuvat, kun tarkastellaan tieteen ja pseudotieteen historiaa. Historiallisesti saattaa tieteellä ja pseudotieteellä olla yhteiset juuret. Esimerkiksi Franz Josef Gallin (1758-1828) frenologiasta sai Jean-Baptiste Bouillaud’n (1796-1875) tutkimusten kautta alkunsa moderni neuropsykologia (psyykkisten toimintojen paikantaminen aivokuorella) yhtälailla kuin frenologinen pseudotiedekin (ihmisen persoonallisuuden ja kykyrakenteen päätteleminen kallonmuodosta). Tämä esimerkki paljastaa jo yhden olennaisen eron tieteen ja pseudotieteen välillä: neuropsykologinen teoria on kokenut monia muodonmuutoksia sitten Bouillaud’n aikojen, mutta frenologiaa opetetaan edelleen suunnilleen samassa muodossa, kuin missä Gall ja hänen oppilaansa J.C. Spurzheim (1776-1832) sen esittivät 1800-luvun alussa.
Grafologia on toinen hyvä esimerkki: Ludwig Klagesin (1872–1956) oletus persoonallisuuden ja käsialan yhteydestä on sinänsä kelpo tieteellinen oletus eli hypoteesi. Se ei kuitenkaan ole saanut tieteellistä ja tutkimuksellista vahvistusta. Siksi se on jatkanut elämäänsä tieteen ulkopuolella. Rupert Sheldraken oletus ”morfogeneettisistä kentistä” on esimerkki modernista teoriasta, jolle saattaa käydä samoin. Teoria on empiirisesti testattavissa oleva tieteellinen oletus. Mikäli se saisi riittävästi kokeellista vahvistusta, siitä tulisi tiedettä. Näyttää kuitenkin pahasti siltä, että tällaista vahvistusta ei ole tulossa. Jos näin käy, on kuitenkin ennustettavissa, että hypoteesi jatkaa elämäänsä pseudotieteenä.
Kuten edellä kuvatuista esimerkeistä voi päätellä, ei tieteen ja pseudotieteen problematiikka mitenkään erityisesti liity paranormaaleihin ilmiöihin. Skepsis-yhdistyksen toiminnassa nämä kaksi aihepiiriä kuitenkin yhdistyvät. Tähänkin löytyy historiallisia syitä. Paranormaalien ilmiöiden kriittisellä tutkimuksella ja pseudotiedettä harrastavilla ”rajatieto”-porukoilla on yhteiset historialliset juuret 1800-luvun lopulla perustetuissa ns. psyykkisissä tutkimusseuroissa (esimerkiksi brittiläinen Society for Psychical Research). Näiden seurojen sääntöjen tarkoituspykälät ovat olleet alunpitäen suunnilleen samanlaisia kuin Skepsiksen vastaavat. Merkittävä osa niistä on kuitenkin enemmän tai vähemmän etääntynyt näistä kriittisistä ja tieteellisyyttä korostavista lähtökohdista niin, että niiden alkuperäinen työsarka on langennut skeptikkojärjestöjen tehtäväksi.
Myös kokeellisella parapsykologialla on juurensa ”psyykkisten tutkimusseurojen” alkuperäisessä yrityksessä lähestyä paranormaaleja ilmiöitä kriittisesti ja tieteellisesti. Koska vakuuttavia todisteita paranormaalien ilmiöiden puolesta ei kuitenkaan ole toistaiseksi ilmestynyt, ei parapsykologiasta ole tullut tiedettä. Toistaiseksi lähimmäksi kunnon evidenssiä ovat päässeet Charles Honortonin Ganzfeldkokeet. Kokeellisesta parapsykologiasta voisi tulla tiede, jos nämä onnistuttaisiin toistamaan ja jos alalle ilmestyisi testattavia teorioita – jolloin tutkitut ilmiöt luonnollisestikin lakkaisivat olemasta paranormaaleja. Anomalisen, teorioihin sopimattoman havainnon toteaminen ei kuitenkaan vielä riitä uuden tieteenalan perustamiseen.
PELKO ON TAIKAUSKON TÄRKEIN LÄHDE, totesi Bertrand Russell. Hänen mukaansa sen välttämiseen on kaksi tapaa. Joko vakuutamme itsemme immuuneiksi kaikille onnettomuuksille tai totuttaudumme rohkeuteen. Onnea tuovat tai pahaa karkottavat amuletit ovat olleet taikauskoisen vakuutuksia maailman sivu. Nykyaikaisena amulettina voi olla vaikka urheilijan tekemä rituaali ennen tärkeää peliä tai opiskelijan tenttiin kantama onnenkynä. Rohkeuteen totuttautuminen on Russellin mukaan paljon vaikeampaa. Voimakkaiden ryhmätunteiden velloessa on vaikeaa olla eri mieltä kuin suuri joukko. Yleisesti hyväksytyt ja hoetut luulotelmat on nekin helpompi hyväksyä ja toistaa kuin rohkeasti kumota.
PUHEENJOHTAJA ILPO V. SALMI ei suostunut enää jatkamaan yhdistyksen puheenjohtajan tehtävissä, koska ”faaraot odottavat”, kuten hän itse asian ilmaisi. Tunnettu egyptologian harrastaja ja Skepsiksen perustajajäsen ehti olla yhdistyksen puheenjohtajana neljä vuotta ja hallituksen jäsenenä yhteensä seitsemän vuotta. Salmi lupautui kuitenkin olemaan jatkossakin yhdistyksen käytettävissä aina kun faaraoiltaan ehtii.
SKIENTOLOGIAKIRKON TUNNETUIN JÄSEN, elokuvatähti Tom Cruise, 56, on antanut yhteisönsä vaikuttaa suuresti yksityiselämäänsä. Skientologien entinen jäsen, näyttelijä Valerie Haney paljastaa dokumentissa ”Scientology and the Aftermath”, että hänen tehtäviinsä kuului Cruisen naisystäväehdokkaiden haastattelu ja näiden arviointi. Cruisen ex-puoliso Katie Holmes kävi hänkin läpi skientologien selvityksen. Pariskunta oli naimisissa vuosina 2006-2012. Heillä on yhteinen tytär, Suri. Vuonna 2015 julkaistu dokumentti ”Going Clear: Scientology and the Prison of Belief” puolestaan kertoo, että Cruisen uskontoverit kannustivat avioeroon Nicole Kidmanista, koska hän ei ollut skientologiakirkon jäsen. Pari piti yhtä vuodet 1990-2001. Skientologiakirkko on kiistänyt molempien dokumenttien väitteet kauttaaltaan.
TÄSSÄ VIISI TAPAA, joilla vanhemmat saadaan viemään lapsensa piikille
NOIN KOLMASOSASSA SUOMEN KUNNISTA tuhkarokolta suojaavan MPR-rokotteen kattavuus jää alle laumasuoman edellyttämän 95 prosentin rajan, arvioi THL:n infektiotautien torjunta ja rokotukset -yksikön päällikkö, ylilääkäri Taneli Puumalainen. … Puumalainen korostaa, että laumasuojan kannalta yksittäisen maakunnan tai kunnan rokotuskattavuus ei kerro kaikkea. Laumasuojalla tarkoitetaan niin korkeaa rokotekattavuutta, että tartuntatauti ei kasva yhteisössä epidemiaksi. Avainsana on Puumalaisen mukaan yhteisö. Yksittäisen kunnan lukua oleellisempaa on siis pystyä arvioimaan, miten todennäköisesti esimerkiksi tuhkarokko leviäisi tartunnan saaneen lähipiirissä. ”Meillä on esimerkiksi antroposofisia yhteisöjä ja Steiner-kouluja ja muita, missä on alhainen rokotuskattavuus. Niitä on ympäri Suomea. Jos sellaiseen yhteisöön tulee tuhkarokkotapaus ulkomailta, niin riski sen leviämiseen on paikallisesti olemassa, vaikka kunnan rokotuskattavuus olisi muuten 99 prosenttia. Eli jos tämä 1 prosentti sattuu olemaan samassa paikassa, tauti voi levitä”, Puumalainen sanoo.
TERVEYSONGELMIEN KANSSA KAMPPAILEVA Nigerian presidentti Muhammadu Buhariastui eilen julkisuuteen ja vakuutti, että hän on elossa ja voi hyvin. Jo kuukausien ajan sosiaalisessa mediassa on liikkunut huhuja, joiden mukaan Buhari olisi kuollut ja että presidenttinä esiintyisi todellisuudessa samannäköinen sudanilaismies. Huhut ovat saaneet lisäpontta siitä, että Buhari vietti viime vuonna useita kuukausia Britanniassa, missä hän sai hoitoa vakavaan sairauteen. Sairauden yksityiskohdista ei ole kerrottu julkisuuteen, mikä on ruokkinut huhuja entisestään. ”Se olen todella minä, vakuutan teille. Juhlin pian 76. syntymäpäivääni ja tulen pysymään yhä vahvana”, lausui Puolassa ilmastokokoukseen osallistuva Buhari. YLE.FI 3.12.
POHJANMAALLA LUODON KUNNASSA on todettu tuhkarokkotartunta esikouluikäisellä lapsella, kertoi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) tiedotteessa torstaina. Tuhkarokolle altistuneiden joukossa ovat esimerkiksi lapsen perhe ja osa perheen lähipiiristä, THL kertoi. Tämän lisäksi lapsi on oleskellut tartuttavuusaikana ainakin päiväkodissa, Kokkolan sairaalan päivystyksessä ja hengellisessä yleisötapahtumassa. THL:n erityisasiantuntija Mia Kontion mukaan uudet tartunnat ovat mahdollisia, koska tartunnan saanut lapsi on oleskellut samassa tilassa rokottamattomien ihmisten kanssa. … Kontion mukaan tartunnan saanutta esikouluikäistä ei ollut rokotettu tuhkarokkoa vastaan. Lapsi oli ollut perheensä kanssa matkalla ulkomailla, missä hän on todennäköisesti altistunut tuhkarokolle.
Perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko (kesk) pitää Luodon tuhkarokkotapausta erityisen vakavana, koska tartunta tunnistettiin alueella, jossa on keskivertoa alhaisempi rokotekattavuus. ”Jotta leviämisriski olisi mahdollisimman vähäinen, tarvitaan noin 95 prosentin rokotekattavuus. Kyseisellä alueella ei tällaista ole”, Saarikko sanoi. Hänen mukaansa THL on tehnyt pitkään töitä sen eteen, että rokotekielteisyydestä saataisiin alueella niskalenkki. … Saarikko kuvailee itseään vahvaksi suomalaisen rokotejärjestelmän puolustajaksi, mutta ei kannata rokotuspakkoa. Hän uskoo neuvolajärjestelmään ja toivoo, että vanhemmille kerrottaisiin ensin tautien haitoista eikä rokotehaitoista. ”Vetoan kaikkiin suomalaisiin äiteihin ja isiin, että valinta oman lapsen ja muun yhteisön puolesta olisi se, että luotetaan lääketieteen ammattilaisiin ja suomalaiseen rokoteohjelmaan.”
UUTISOIMME AIEMMIN TÄNÄÄN uutiskanava CNN:n uutiseen pohjautuen avaruudessa havaitusta Oumuamuakappaleesta, joka Harvardin tutkijoiden mukaan saattaisi olla keinotekoinen – siis jonkun tai jonkin avaruudessa vaikuttavan tahon tekemä. ”Oumuamua saattaa olla toimintakykyinen luotain, jonka aliensivilisaatio on lähettänyt tarkoituksellisesti Maan lähialueille”, Harvardin yliopiston tuoreessa julkaisussa todetaan. Raportin taustalla ovat astronomian professori Abraham Loeb ja tutkija Shmuel Bialy. Suomalaistutkija Mikael Granvik toppuuttelee teoriasta innostuneita. Luulajan yliopistossa työskentelevä tähtitieteilijä Granvik kertoo, että Harvardin tutkijoista varsinkin Loeb tunnetaan alalla omalaatuisista teorioistaan. ”Hän on tähtitieteilijöiden parissa tunnettu lennokkaista väitteistään, joilla hän yrittää selittää tähtitieteellisiä havaintoja älykkäiden sivilisaatioiden avulla. Lisäksi hän on vahvasti sidoksissa rahoituslähteisiin, jotka haluavat löytää avaruudesta älykästä elämää”, Granvik kertoo. MTVUUTISET.FI 6.11.
VALEUUTISOINNIN MEKANISMEJA ja ihmisten suhtautumista valeuutisiin on tutkittu viime vuosina paljon etenkin Yhdysvalloissa, jossa poliittinen kulttuuri on äärimmäisen tulehtunut ja kahtiajakautunut. Keväällä toteutetussa laajassa tutkimuksessa selvisi, että valeuutiset leviävät sosiaalisen median verkostoissa syvemmälle ja tehokkaammin kuin oikeisiin lähteisiin ja faktoihin perustuvat uutisjutut. On myös havaittu, että mitä vähemmän ihminen maailmanmenosta tietää, sitä enemmän hän luulee tietävänsä. Silloin hän haksahtaa helpommin myös höpöjuttuihin. Yalen, Harvardin, MIT:n ja kanadalaisen Reginan yliopiston psykologian tutkijat ovat nyt tehneet uuden tutkimuksen siitä, miten ihmisen maailmankuva ja tapa ajatella voivat vaikuttaa siihen, miten helposti hän uskoo keksittyjä juttuja. ...
Tutkimuksessa havaittiin, että ne ihmiset, jotka ovat kaikkein varmimpia oman maailmankuvansa oikeellisuudesta ja toisaalta ajattelevat hätäisesti, uskovat hieman muita todennäköisemmin valeuutisiin. Taipumus yliluonnollisiin uskomuksiin oli myös tilastollisesti yhteydessä haksahtamiseen. Jos henkilö vastasi tutkimuksessa esimerkiksi uskovansa siihen, että ihmiset voivat kommunikoida telepaattisesti keskenään, hän uskoi todennäköisemmin myös valeuutisia. Ero ei ollut kovin suuri. Myös hyvin fundamentalistisesti ja jäykästi ajattelevat osasivat erottaa valeuutisia oikeista. Tilastollinen yhteys joustamattoman maailmankuvan, syvän uskonnollisuuden ja valeuutisiin uskomisen välillä näyttää kuitenkin olevan olemassa.
Tutkimuksesta voi poimia arkijärjelläkin käsitettävän opin: paras suoja väärää tietoa vastaan on kyky ajatella avaramielisesti ja analyyttisesti ja olla tarvittaessa valmis sisällyttämään maailmankuvaansa uutta tietoa. Sekä pysähtyä hetkeksi miettimään, voisiko tämä kuitenkaan pitää ihan paikkaansa.
OIKEUSISTUIN SAN DIEGOSSA KALIFORNIASSA määräsi itseoppineen Robert O. Youngin maksamaan yhteensä 105 miljoonan dollarin eli noin 92 miljoonan euron korvaukset naiselle, jonka hän oli luvannut parantaa rintasyövästä. Young on kirjoittanut muun muassa kirjan ”The pH Miracle” ja muita hyvin myyneitä kirjoja vaihtoehtoisista hoidoista syöpään ja muihin vakaviin sairauksiin.
Dawn Kali sairastui rintasyöpään 2010-luvun alussa. Kali kertoi oikeudessa, että Young oli luvannut parantaa hänen syöpänsä ilman leikkausta, kemoterapiaa tai sädehoitoa. Hoitoon käytettiin muun muassa ruokasoodauutetta. Kali kertoi oikeudessa uskoneensa, että ruokasooda parantaa hänen syöpänsä, vaikka todellisuudessa syöpä levisi koko ajan. Kali kertoo maksaneensa Youngille tuhansia dollareita ruokasooda- ja muista hoidoista tämän ”Miracle Retreat Centerissä” Kaliforniassa. Kun syöpä levisi Kalin luihin, hän kertoo joutuneensa paniikkiin ja hakeutuneensa syöpälääkärin hoitoon saamaan perinteistä hoitoa. Oikeuden mukaan Youngin laiminlyönnit ja petokset johtivat siihen, että Kalin syöpä kerkisi levitä kontrolloimattomasti, koska lääketieteen tunnustamien tehokkaiden syöpähoitojen aloittamista lykättiin useilla vuosilla. ...
Young on jo ennestään vankilassa suorittamassa vajaan neljän vuoden tuomiota siitä, että hän on harjoittanut lääkärin ammattia ilman, että hän on laillistettu lääkäri. ILTALEHTI.FI 2.11.
YLE UUTISOI VIIME VIIKOLLA, että suomalaisyrittäjä on hoitanut ihosyöpää iholle levitettävällä mustalla salvalla. Lisäksi hän on jakanut tuotetta myyvän amerikkalaisen verkkokaupan osoitteen ylläpitämässään ”Kolloidalt silver 3.0 Kolloidinen hopea” -nimisessä suljetussa Facebookryhmässä, jolla on yli 12 000 jäsentä. Mustalle salvalle omistetussa ”Black Salve” -Facebook-ryhmässä ihmiset jakavat toisilleen kokemuksiaan salvan käytöstä. Pääasiassa käyttö kohdistuu ihosyövän (melanooma, levyepiteelikarsinooma ja tyvisolusyöpä) hoitoon, jossa salva esitetään luonnollisena ja edullisena vaihtoehtona lääketieteelliselle hoidolle. Sivustolla salvaa kehotetaan käyttämään kuitenkin moniin muihinkin vaivoihin. Huolestuttavimmasta päästä ovat ohjeet salvan hyödyntämisestä rintasyövän hoidossa jopa juotavana valmisteena. Keskusteluissa annetaan ymmärtää, että salva tappaa vain vaurioituneita soluja, eikä vaikuta terveeseen kudokseen. Lisäksi salvan väitetään vetävän puoleensa syöpäsoluja. … (Todellisuudessa) musta salva tappaa myös terveen kudoksen, aiheuttaa syöpää sekä hämärtää taudinmääritystä ja on siksi hengenvaarallinen tuote. Uskomushoitoihin kuuluu monia erilaisia hoitomuotoja. Osa niistä on suorastaan vaarallisia. Musta salva kuuluu ehdottomasti niihin.
Kirjoittaja Miikka Kiviranta on lääketieteen opiskelija Turun yliopistosta. Teksti on esimakua Vastalääke ry:n tulevista blogiteksteistä. Blogi avataan virallisesti vuoden 2019 alussa. Vastalääke ry:n löytää niin Facebookista, Instagramista kuin Twitteristäkin. Väliaikaiset kotisivut löydät osoitteesta www.vastalaake.fi HYVINVOINTI.TS.FI 16.10.
TURUN YLIOPISTON LÄÄKETIETEEN OPISKELIJAT ovat perustaneet Vastalääke-nimisen yhdistyksen, jonka tarkoituksena on ehkäistä virheellisen tiedon leviämistä ja kansantajuistaa lääketiedettä. Turun yliopiston tiedotteen mukaan taustalla on tiedekunnan opiskelijoiden turhautuminen virheellisten terveysväittämien, kuten rokotekriittisyyden ja uskomushoitojen, leviäminen Suomessa. Tavoitteena on kouluttaa sukupolvi, joka pystyy haastamaan julkisuudessa leviävät uskomukset ja tarjoamaan tutkittua tietoa vastalääkkeeksi. Yhdistys tarjoaa jäsenilleen viestintä- ja kirjoituskoulutusta. Lääketieteen opiskelijoita valmennetaan viestimään terveyteen ja tutkimukseen liittyvistä asioista.
Iltalehti.fi 10.12.
Aamulehti.fi 9.12.
Uusisuomi.fi 4.12.
Hs.fi 29.11.
Hs.fi 5.11.
Yle.fi 12.10.
”Oikeistopopulismi on aikamme nouseva aate.
Sen edellisestä kultakaudesta on kulunut sata vuotta.”
DONALD TRUMP totesi vaalikampanjaa käydessään meksikolaisten ja keskiamerikkalaisten maahanmuuttajien heikentävän Yhdysvaltain kansaa: ”Ne tuovat huumeita. Ne tuovat rikoksia. Ne raiskaavat.” Ja hiukan myöhemmin: ”Miksi me päästämme tänne väkeä paskareikämaista (shithole countries)?” Viimemainittuja ovat hänen mukaansa Haiti ja Afrikka maanosana. Kyseessä on varsinainen rutto: ”Ne vyöryvät tänne ja saastuttavat maamme” [1].
Meikäläinen valtiomies on kohdistanut sanansa eksaktisti: ”Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erikoispiirre”. Huomiota herätti tämäkin. Trumpista tuli presidentti. Jussi Halla-Aho sai sakot, mutta tulihan jytky.
Oikeistopopulismi on aikamme nouseva aate. Sen keskeinen tavoite on ulkomaalaisten maahanmuuton rajoittaminen. Niin sanotut kansallismieliset haluavat estää sopeutumattomaksi koetun aineksen maahan tulon. Oma väestö katsotaan monin tavoin paremmaksi. Sen lisääntymistä ja hyvinvointia on tuettava. Käytettäköön rajalliset varamme siihen; ei ulkopuolisten hyysäämiseen. Nämä ajatukset eivät ole uusia. Aatteen edellisestä kultakaudesta on kulunut sata vuotta.
Rotuhygienia eli eugeniikka on soveltava yhteiskuntatiede, joka tutkii edellä mainittuja kysymyksiä. Sen teoreettinen perusta on perinnöllisyystiede. Perusajatus on tavallaan itsestään selvä. Platon muotoilee sen selkeästi ”Valtiossa”. Sokratesta vastaan kadulla tulee Platonin vanhempi veli Glaukon mukanaan pari hienoa metsästyskoiraa. Sokrates kysyy, miten tämä on saanut aikaan niin jaloja eläimiä. Glaukon kertoo valinneensa aina parhaat yksilöt vanhemmiksi. Sokrates kysyy seuraavaksi, tekeekö hän lapsia samalla periaatteella.
Hiukan epävarman tiedon mukaan Spartan valtio kannatti eläinjalostuksen mallista kansalaistensa laadun kohentamista. Heikoksi itsensä kokeva mies saattoi pyytää vahvaa naapuriaan avustamaan lasten alulle panemisessa. Varmemman tiedon mukaan Spartassa tarkastettiin vastasyntyneet lapset. Vain vahvojen sallittiin elää.
Rotuhygienia pyrkii parantamaan väestöä kahta tietä, negatiivista ja positiivista. Negatiivinen suuntaus pyrkii estämään eri tavoin huonoksi määritellyn kansan osan lisääntymisen. Epäkelvot voivat olla kehitysvammaisia, periytyvien tautien kantajia, rikollisia tai vieraaksi koetun kulttuurin edustajia. Heitä torjutaan steriloimalla tai sulkemalla heidät laitoksiin. Rajalle rakennetaan esteitä. Jo maahan päässeet palautetaan sinne, mistä ovat tulleetkin. Kansallissosialistisessa Saksassa ei-toivotut tuhottiin.
Positiivinen rotuhygienia pyrkii nostamaan suotuisten ominaisuuksien osuutta väestössä tukemalla toivottuja ominaisuuksia ilmentävien henkilöiden lisääntymismenestystä. Heitä voidaan houkutella muuttamaan maahan. Toivotuksi ominaisuudeksi voidaan asettaa esimerkiksi älykkyys. Nobelistien spermapankki tarjoaa kaupallisia tämän alan palveluksia. Pääministeri Lee-Kuan Yew’in kaudella (1959-1990) Singapore ryhtyi palkitsemaan korkeakoulututkinnon suorittaneiden lapsen tekoa. Vastaavasti palkittiin alhaisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevia – ja siis oletettavasti vähemmän älykkäitä – siinä tapauksessa, että nämä tyytyisivät hankkimaan vain yhden tai kaksi lasta. Perustelut olivat taloudelliset: saarivaltio oli ahdas, sen resurssit perin rajalliset ja väestö suuri. Kansan laadun parantaminen nähtiin näin ollen jokseenkin ainoaksi tieksi hyvinvoinnin kasvattamiseen. Ohjelma oli turhankin menestyksekäs, ja niinpä se jouduttiin purkamaan.
Jollain lailla tieteelliseksi katsottava rotuhygienia syntyi vuonna 1857 − siis ennen Darwinin ”Lajien syntyä”. Ranskalainen psykiatri Bénédict Augustin Morel varoitti ihmisten vähittäin huononevan suvustaan kohti tylsämielisyyttä. Muutos oli hänen mukaansa periytyvä.
Alkoholin ja huumeiden käyttö johti lisääntyvään tylsämielisyyteen ja lopulta mielenvikaisuuteen.
Degeneraatio johtui Morelin mukaan alempien yhteiskunnan kerrosten ylempiä nopeammasta lisääntymisestä. Vähittäisen älyn heikkenemisen pelko oli aikoinaan nykyiseen ilmaston muutokseen verrattava huolen aihe [2]. Englantilainen Francis Galton määritteli eugeniikan tehtävät 1880-luvulla. Se tutkii ”niitä yhteiskunnan valvottavissa olevia tekijöitä, jotka joko parantavat tai heikentävät tulevien sukupolvien rodullisia (ts. periytyviä) ruumiillisia tai henkisiä ominaisuuksia”. Galtonin mielestä yhteiskuntaluokkien määrän tuli jakautua normaalijakautuman mukaisesti.
Edistysuskon eli progressivismin aikakaudella (1890- 1930) Euroopassa ja Yhdysvalloissa säädettiin joukko lakeja. Ne olivat näkyvä ilmaus vallalla olevista ajatuksista. Tällaisia olivat esimerkiksi naisten aliarvostus, luokkatietoisuus, rotuennakkoluulot ja siirtolaisiin kohdistuva syrjintä. Rotuhygienian katsottiin oikeuttavan köyhien naisten lisääntymisen kontrolliin. Nimenomaan naisia steriloitiin tai heidät voitiin sulkea laitoksiin epämääräiseksi ajaksi [1]. Heidän lapsensa voitiin erottaa vanhemmistaan. Saksassa kansallissosialistien hallinto veti tästä suuntauksesta kaikkein radikaaleimmat johtopäätökset.
John Harvey Kellogg keksi maissihiutaleet. Sen ohella hän perusti vuonna 1906 rodunparannusjärjestö Race Betterment Foundationin Michiganissa. Kellogg vastusti seksiä yleisesti ja kaikissa muodoissaan. Hänen mielestään ihmiset saivat harjoittaa lasten tekoon tähtäävää seksiä vain, mikäli osallistujat täyttivät tietyt rotuhygieeniset ehdot ja he polveutuivat kaikin puolin moitteettomasta suvusta [1].
Yhdysvalloissa Indianan osavaltio ja Euroopassa Sveitsi aloittivat 1900-alussa laajamittaisen sterilisaatio-ohjelman. Sen ohella biologi Charles Davenport esitti ne tieteelliset syyt, joiden vuoksi siirtolaisuutta Etelä- ja Itä- Euroopasta Yhdysvaltoihin tuli rajoittaa. Hän luetteli joukon huonoja ominaisuuksia. Suomalaisissa näitä sopimattomia ominaisuuksia, kuten tuberkuloosia ja kehitysvammaisuutta, oli kaikkein eniten. ”Keltainen vaara”, kiinalaisten ja japanilaisten maahan tulo estettiin kokonaan. Syynä oli järjestyneen työväen vastustus. Työteliäiden ja vähään tyytyvien itäaasialaisten pelättiin tyytyvän pieniin palkkoihin ja koviin työehtoihin [2].
Vuoden 1900 vaiheilla maltilliset sosialistit perustivat puolueita kussakin Pohjoismaassa. Sosiaalidemokraatit halusivat luoda demokratian keinoin hyvinvointivaltion. Se pitäisi kustakin kansalaisesta huolta kehdosta hautaan. Rotuhygienia oli olennainen osa tässä ajatuskulussa. Poliittisessa kentässä eugeniikan kannattajat ulottuivat äärimmäisestä vasemmistosta (Norjassa Erling Falk) konservatiiveihin (Ruotsissa Herman Lundborg). Tätä kehitystä näkee toisinaan verrattavan natsien hirmutöihin. On väärin syyttää sosiaalidemokraatteja moisesta. Eivät he ketään tappaneet.
ROTUBIOLOGIA
ROTUBIOLOGIA on rotuhygieniaa laajempi käsite. Se tutkii nimenomaan väestöryhmien välisiä eroja. Tukholmassa perustettiin Ruotsin rotuhygieeninen seura vuoden 1909 syksyllä. Lääkäri Herman Lundborg, psykiatri Elis Essen- Möller ja kasvinjalostaja Herman Nilsson-Ehle olivat johtavia aloitteen tekijöitä. He yrittivät saada rotubiologisen Nobel-laitoksen perustetuksi Karolinska Instituuttiin Tukholmaan. Se ei onnistunut, mutta Ruotsin valtiopäivät perusti tavattoman yksimielisesti Ruotsin valtion rotubiologian laitoksen Upsalaan 1921. Herman Lundborgista tuli sen johtaja. Ruotsin laitos ja seura jäivät ainoiksi rotubiologian järjestöiksi Pohjoismaissa.
Pohjoismainen rotuhygienia painotti alkuvaiheissaan väestöryhmien ja rotujen välisiä eroja, siis rotubiologiaa. Lundborgin aikana (1921-35) Ruotsin rotubiologian laitos keskittyi tutkimaan valtakunnan kolmea ”rotua”, ruotsalaisia, suomalaisia ja erikoisen tarmokkaasti saamelaisia. Tarkoituksena oli osoittaa rotujen sekoituksen turmiollinen vaikutus [2]. Lundborg tosin ei itse elänyt niin kuin opetti: hän avioitui ja sai lapsen saamelaisnaisen kanssa. Rotubiologinen suuntaus romahti vuonna 1935 Lundborgin jäädessä eläkkeelle. Valtiopäivillä sosiaalidemokraatit olivat jo tätä ennen luopuneet rotubiologian tukemisesta.
Rotubiologiaa seurasi lääketieteellis-geneettinen suuntaus. Se osui yksiin sosiaalidemokratian pyrkimysten kanssa. Jo rotubiologia oli pyrkinyt parantamaan nimenomaan työväestön oloja ja tulevaisuutta. Pohjoismaissa sosiaalipoliittinen painotus tuli vallitsevaksi 1930-luvun puolivälissä [esim. 5]. Hyvinvointivaltion rakentaminen edellytti tervettä väestöpohjaa. Sosiaalipoliittinen suuntaus oli alkanut maassamme varhain, jo 1910-luvulla. Kyseessä oli positiivinen rotuhygienia: suunnattu kansanterveyden hyväksi tehtävä työ.
Se kohdistui aluksi maamme ruotsinkieliseen väestöön. Florinin komitea (1912) ja sen seuraaja Samfundet Folkhälsan i Svenska Finland (1921) ryhtyivät selvittämään ruotsinkielisen kansanosan terveydellistä tilaa. Ne tekivät propagandaa terveellisten elintapojen puolesta. Terveyssisaren virkoja perustettiin; äitejä palkitsemalla pyrittiin turvaamaan ruotsinkielisen väestön tulevaisuus maassamme [2].
Vuonna 2016 Lapin yliopistossa tarkastetussa lisensiaattityössään Marjo Liukkonen syyttää porvariston räikeää rotuhygieniaa punaisten naisvankien teloittamisesta vuonna 1918. Tälle käsitykselle on vaikea löytää tukea. Rotuhygieeninen ajattelu rajoittui tuolloin maamme ruotsinkieliseen väestöön. Sen tavoitteena oli tämän kansanryhmän tulevaisuuden takaaminen.
Väestöliitto perustettiin Folkhälsanin esikuvan mukaan 1941. Se korosti aluksi tervettä maalaiselämää: Maalla perheissä tuli olla viisi ja kaupungin ankeissa oloissa neljä lasta.
NEGATIIVINEN ROTUHYGIENIA
MARJATTA HIETALA [3] JA MARKKU MATTILA [4] kuvaavat rotuhygieenisen ajattelun kehityksen maassamme. 1950-luvulla eugeniikasta ei enää puhuttu tieteellisissä yhteyksissä. Sen tilalle tulivat ihmisgenetiikka ja perinnöllisyysneuvonta. Tästä huolimatta kaikissa Pohjoismaissa 1930-luvulla alkanut kehitysvammaisten, mielisairaiden, rikollisten ym. epäsosiaalisen aineksen sterilointi jatkui
1970-luvulle asti. Sterilointi sisälsi kuulemisperiaatteen, mutta toimenpide voitiin myös tehdä steriloitavan tahdon vastaisesti. Kuten edellä mainitsin, toimenpide kohdistui lähes aina naisiin.
Sterilointilaki hyväksyttiin aluksi väliaikaisena Tanskassa vuonna 1929. Se kumottiin vuonna 1972. Norjassa ja Ruotsissa säädettiin vuonna 1934 vastaavat lait. Quislingin hallinnon aikana Norjan lakia kovennettiin Saksan mallin mukaisesti. Toimenpide peruttiin vapautuksen jälkeen 1945, mutta laki kumottiin vasta 1977. Ruotsissa laki oli kumottu kahta vuotta aikaisemmin. Suomessa laki oli voimassa vuosina 1935-1970 ja Islannissa 1937-1975. Rotuhygieenisistä syistä steriloitujen määrät olivat eri maissa seuraavat:
Tanska 11 000 Suomi 7 500 Norja 7 000 Ruotsi 17 500
Luvut ovat samansuuntaiset; suhteessa väkilukuun pienimmät Suomessa ja suurimmat Ruotsissa (6). Ruotsi myös aloitti vuonna 1997 ensimmäisenä korvausten maksamisen vasten tahtoaan steriloiduille. Euroopan Neuvosto teki vuonna 2013 vastaavan suosituksen kaikille jäsenvaltioilleen.
NEGATIIVISEN ROTUHYGIENIAN ROMAHDUS
STERILOINNILLA PYRITTIIN mielisairaiden ja kehitysvammaisten vapaampaan hoitoon. Aikaisemmin heidät oli suljettu laitoksiin. Steriloitu sai myös solmia avioliiton tapauksessa, jossa oli sairaudesta johtuva avioeste. Tavoitteena oli haitallisten perintötekijöiden taajuuden vähentäminen.
Jälkikäteen voidaan todeta, että nimenomaan pakkosterilointi oli − inhimillisistä tarkoitusperistään huolimatta − anteeksi antamatonta kajoamista ihmisarvoon. Se oli myös tehotonta. Ei ole lainkaan selvää, että ominaisuudet, joita haluttiin karsia, olivat mitenkään selkeästi periytyviä. Vaikka ne olisivatkin, niin vallitsevasti periytyvä eli dominoiva vaikea sairaus pitää tavallaan huolen itse itsestään, sillä sairaat eivät juuri lisäänny. Sama koskee pitkälle myös sukupuoleen kytkeytyneitä ominaisuuksia. Peittyvästi eli resessiivisesti periytyvän haitallisen ominaisuuden aiheuttavan perintötekijän muodon eli alleelin taajuuteen ei voida vaikuttaa estämällä homotsygoottien (samanperintäisten) sairaiden ihmisten lisääntyminen.
Tällaisia perinnöllisesti sairaita on vähän, sillä heihin kohdistuu sairautta vastaan vaikuttava valintapaine. He ovat usein lapsettomia. Valtaosa haitallisista perintötekijöistä on kuitenkin heterotsygooteissa (eriperintäisissä, siis ihmisissä, joilla on yksi normaali ja yksi haitallinen tekijä). Jos esimerkiksi haitallisen resessiivisen tekijän suhteen homotsygootteja ihmisiä on yksi kahdestakymmenestä tuhannesta, niin Hardyn ja Weinbergin tasapainolain mukaan saman alleelin suhteen heterotsygootteja on 1,4 % väestöstä. He ovat terveitä ihmisiä. Vaikka heidät kyettäisiin tunnistamaan, − ja nykyään usein kyetäänkin, − niin heitä on kuitenkin aivan liian paljon steriloitaviksi. Harvinaisia haitallisia alleeleja on lisäksi ylen paljon. Meissä kussakin on pari sellaista. Tehtävä on jo käytännössä täysin mahdoton, kaikesta muusta puhumattakaan [2].
Rotuhygienian tavoitteena oli kansan periytyvien ominaisuuksien parantaminen. Väestön sekoittuminen ja maahanmuutto vaikuttavat osittain samaan suuntaan. Suomalaisilla on noin 30 perinnöllistä tautia, jotka ovat ominaisia nimenomaan meille. Ne kulkevat nimellä suomalainen tautiperintö. Osa niistä, esimerkiksi Sallan tauti, esiintyy vain rajoitetulla alueella. Tällainen perintötekijän kasautuminen yhteen paikkaan johtuu historiallisista syistä, kuten sukulaisavioliitoista ja sattumasta. Kylärakenteen purkautuminen ja kaupunkeihin muutto vaikuttaa tällöin kansaamme tervehdyttävästi, sillä peittyvästi periytyvien tekijöiden suhteen samanperintäisiä ihmisiä syntyy harvoin suuressa väestössä. Geenit eivät kuitenkaan ole hävinneet mihinkään. Ne vain eivät ilmene.
Suomalaisista taudeista puhuminen on johtanut käsitykseen, että me olisimme erikoisen tautinen kansa. Emme me ole sairaampia kuin muutkaan kansat. Meiltä puuttuu, samoista historiallisista syistä kuin edellä mainitsin koko joukko muualla tavallisia perinnöllisiä sairauksia. Suomalaisia on joskus ollut hyvin vähän, ehkä muutamia satoja. Maahan muuttajat tuovat tullessaan uusia hyviä ja pahoja perintötekijöitä. Niiden taajuudet pysyvät – ainakin aluksi – sen verran alhaisina, että sairaita ei juuri synny. Vastaavasti suomalaisten sairauksia aiheuttavien geenien taajuudet laimenevat.
Perinnöllisyystieteestä ei siis oikein ole oikeistopopulistien politiikan tieteelliseksi perustaksi. Sata vuotta sitten rotuhygienia halusi suojella kansan hyväksi katsottua ”verta”, siis perimää. ”Verta” uhkasivat prostituutio, sukupuolitaudit, romanit, mustat, juutalaiset, irtolaiset jne. Tulevan sukupolven kelpoisuus oli heikon astian eli naisten käsissä. Äitien pelättiin lankeavan. Saksassa politiikka johti tunnettuihin ylilyönteihin. Kesti muutaman kymmenen vuotta, ennen kuin niistä toivuttiin. Aikamme voimakkaimman valtion johtaja viljelee nyt puheissaan sellaisia ilmauksia kuin ”pannaan ne linnaan, siivotaan ne pois, ei ne lapset ole meidän, rakennetaan se muuri”. Pienemmät tekevät samaa perässä.
Viitteet
[1] Williams, P . 2018. Bad blood. – The Times Literary Supplement July 20, 2018: 3-5.
[2] Saura, A. 2018. Sata vuotta perinnöllisyystiedettä Suomessa. – Suomen Biologian Seura Vanamo, [3] Hietala, M. 2009. Eugeniikan ja rotuhygienian tausta ja seuraukset. – Tieteessä tapahtuu 2009, 8: 14-19. [4] Mattila, M. 1999. Kansamme parhaaksi/Rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. – Bibliotheca historica 44.
[5] Myrdal, A. ja Myrdal, G. 1934. Kris i befolkningsfrågan. – Bonniers.
[6] Roll-Hansen, N. (1996). Conclusion: Scandinavian eugenics in the international context. Kirjassa: Broberg, G. & Roll-Hansen, N. (toim.), Eugenics and the welfare state. Sterilization policy in Denmark, Sweden, Norway and Finland. Michigan State University Press, pp. 259-271.
SAVOSSA PYÖRÄILTIIN Silvo Sokan merkeissä 29. syyskuuta, jolloin tuli kuluneeksi melkein 70 vuotta tämän kuopiolaisen nuorukaisen 7.10.1948 tapahtuneesta koko maailmaa kuohuttaneesta sensaatiomaisesta rakettilennosta Riistavedeltä Suonenjoelle.
Muistoajoon osallistui noin 15 asianharrastajaa. Osa pyöräilijöistä tyytyi ajamaan suoraan 51 kilometriä Kuopiosta Suonenjoelle, mutta olipa joukossa heitäkin, jotka polkivat pidemmän reitin Karttulan kautta, jolloin matkaa siunaantui yli 70 kilometriä. Kovakuntoisimmat myös pyöräilivät vielä takaisin Kuopioon.
Tapahtuma järjestettiin kuulaan syyssään vallitessa. Muistopyöräilyn pääjärjestelyistä vastasivat Raittius- ja Woimisteluseura Hämy, Kuopion pyöräilijät ja Suonenjoen kaupungin kulttuuritoimi. Muistotapahtuman toteutumisessa oli keskeisessä roolissa myös Eppäillä soppii -yhdistyksen nimellä toimivat Kuopion Skeptikot.
Pyöräilijöiden innostunut joukko kokoontui jo ani varhain Kuopion torille, jossa Raittius- ja Woimisteluseura Hämyn ihmispyramidijaoston johtaja Kari Turunen julisti tapahtuman avatuksi puheella, jonka loputtua ei tiettävästi yksikään silmä runsaslukuisen, uteliaan yleisön keskuudessa pysynyt kuivana. Sama puhe uusittiin myös Suonenjoella epäonnisen rakettilentäjä Silvo Sokan löytymispaikalla, jossa nykyään toimii Vanha Maamies -ravintola, jonne sinnekin oli siunaantunut sangen runsaslukuinen ja utelias yleisö.
Silvo Sokan juhlapyöräily kunnioittaa ”rakettipyöräilijä” Sokan mielikuvituksellista julkisuushuijausta. Noin 70 vuotta sitten tämä nuori kuopiolainen lensi kertomansa mukaan raketilla nykyään Kuopioon kuuluvalta Riistavedeltä Suonenjoelle. Todellisuudessa 17-vuotias Sokka karkasi kotoa varastamallaan polkupyörällä ja keksi tarinan rakettilennosta. ”Jumalan ja ihmisten edessä vannon lentäneeni raketilla”, sanoi kuopiolainen Saastamoisen vaneritehtaan koneenkäyttäjä Silvo Sokka kuulusteluissa, kun hänet oli löydetty märkänä ja pökertyneenä Suonenjoella järven rannalta, Kari Turunen sanoi puheessaan.
Turusen mukaan Sokka kuvaili lentonsa vaiheet tarkkaan:
”Lähtö tapahtui rasvatulta teräsputkiselta raiteelta 60 asteen kulmassa. Reaktiokoneeni Silverstar oli seitsemän metriä pitkä ja painoi 2000 kiloa, sen nopeus oli 850 kilometriä tunnissa. Lentoni kesti arviolta muutamia minuutteja, ja nousimme seitsemän kilometrin korkeuteen. Menetin hetkeksi tajuntani, polttoainesäiliö halkesi, aloimme pudota, mutta sain koneen oikaistua vaakalentoon, ja avasin ohjaamon kannen. Putosin noin 10-15 metrin korkeudesta veteen. Olin puolitiedoton, mutta kykenin uimaan 400-500 metrin matkan rantaan, jossa menetin tajuntani.”
Silvo Sokan kertomus sai lehdistön ja tiedotusvälineet liikkeelle. Lennosta uutisoitiin jopa kansainvälisessä lehdistössä. Kauppaneuvos Hallman lupasi kustantaa Silverstarin pienoismallin rakentamisen. Sokan hurja tarina eli muutamia vuorokausia, mutta sitten epäilijät alkoivat vaatia konkreettisia todisteita tapahtuneesta. Niitä ei löytynyt. Sensaatio kuivui kokoon, mutta tarina jäi elämään. Se on elänyt nyt jo 70 vuotta, Kari Turunen kertoi.
Woimisteluseura Hämyn sumean logiikan laitos kuvailee Silvo Sokkaa seuraavasti: Hänessä yhtyy paroni von Münchhausenin kyky valehdella uskottavasti, Unto Monosen kaukokaipuu ja kreikkalaisen mytologian Ikaroksen traaginen tarina. ”Vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan, vain aatoksin mi kauas entää, sinne käydä saan…”
ELOKUU 2018 Otava julkaisee Antti Heikkilän ”Lääkkeetön elämä” -kirjan tietokirjana. Pian siitä löydetään vakavia asiavirheitä. Antti Heikkilä esittää kirjassaan mm.tulkintoja tutkimuksista, jotka ovat ristiriidassa tutkimusten sisällön kanssa. Otavalta tiedustellaan, miten kirjan faktantarkistus tehtiin. Kustannusyhtiölle sopi, että Heikkilä tarkistaa kirjansa itse. Heikkilä löysi yhden kirjoitusvirheen, joka korjataan, jos kirjasta otetaan uusi painos. Muuten hänellä ei ollut huomautettavaa kirjastaan.
18.8.2018 Vladimir Heiskanen löytää asiavirheitä. [1]
Hammaslääketieteen opiskelija Vladimir Heiskanen löytää useita kohtia Antti Heikkilän kirjasta, joissa Heikkilä esittää täysin vääriä väittämiä tieteellisten tutkimusten tuloksista. Heikkilä väittää eri tutkimuspapeiden perustella mm. gluteenin lisäävän huomattavasti sydäntaudin riskiä, sydäntaudin todellisten syiden olevan sokeri ja puhdistetut hiilihydraatit, ja ettei kolesteroli aiheuta sydäntautia. Toistuvat virheelliset kuvaukset tutkimuspapereiden sisällöistä kertovat Heikkilän erittäin huolimattomasta taustatyöstä.
”Heikkilä mainitsee kirjassaan tutkimuksesta, jonka mukaan vain noin 2,1-2,3 % sytostaateilla hoidetuista syöpäpotilaista selvisi viiden vuoden seurannassa. Korjaus: Kyseisen tutkimusartikkelin mukaan sytotoksisen kemoterapian osuus ihmisten selviytymisessä syövästä on vain noin 2,1-2,3 prosenttiyksikköä. Tämä luku ei ole lainkaan sama asia kuin ihmisten selviytyminen syövästä, joka on kyseisen artikkelin mukaan Australiassa yli 60 prosenttia.”
18.10.2018 Olli Haataja kirjoittaa kirjan virheistä. [2]
Valmentaja ja tietokirjailija Olli Haatajan kirjoituksessa selitetään yksityiskohtaisesti ”Lääkkeetön elämä” -kirjan virheistä. Virheitä on löytynyt niin paljon, että niitä joudutaan jopa jakamaan eri kategorioihin. Ketodieetti näyttää olevan Heikkilän vakiovastaus ja lääke kaikkiin vaivoihin. Ruokavalion ja liikunnan suhteen hänellä näyttää myös olevan yksinkertaistetut tulkinnat. Näistä yksinkertaistetuista neuvoista seuraa kirjan lukijoille paljon virheellistä tietoa. Perinpohjaista työtä tekevä Haataja oli jopa yhteydessä joihinkin niiden tutkimusten tekijöihin, joihin Heikkilä on virheellisellä tavalla viitannut. Haataja huomaa Heikkilän myös esittäneen useita väitteitä, joille ei löydy mitään lähteitä.
”Lääkkeetön elämä on tavoitteena aivan erinomainen. Suomessa monet asiat yleisesti ovat jo nyt hyvällä tolalla, mutta se, että ihmiset eläisivät mahdollisimman pitkään mahdollisimman terveinä ilman kroonisia ja vakavia sairauksia parantaisi asioita entisestään. Kirjana ”Lääkkeetön elämä” ei ole kuitenkaan kovin häävi. Lääkkeetön elämä lienee nimittäin yksi huonoimmista kirjoista, jonka olen aikuisiälläni lukenut. Se sisältää niin paljon asiavirheitä, että koko kirjan sanomaa on vaikea ottaa vakavasti.”
23.10.2018 Professori Juhani Knuuti kirjoittaa Heikkilän kirjasta ja sen virheistä Turun Sanomat -lehdessä. [3]
Knuuti huomauttaa Heikkilän yksinkertaistetuista perusteluista tautien ja elämäntapojen parantamiseen. Heikkilän tapa käyttää potilaskertomuksia tieteellisten tutkimusten tilalla nostetaan erityiseen tarkasteluun. Lääketieteellisten hoitojen vähättelyllä Heikkilä myös antaa täysin väärän kuvan syöpähoitojen hoitotehoista.
”Antti Heikkilän narratiivi tarjoaa vain yhden patenttiratkaisun käytännössä kaikkiin mahdollisiin vaivoihin ja sairauksiin: ketogeenisen ruokavalion. Tämän narratiivin keskeiset perusteet ovat kuitenkin selkeästi virheellisiä. Heikkilän suositukset sisältävät myös vaarallisia komponentteja. Tyydyttyneen rasvan runsas saanti liittyy valtimotautiin ja myös rasvamaksaan, vaikka jälkimmäistä juuri tällä ruokavaliolla väitetään hoidettavan.”
23.10.2018 Professori Juhani Knuutin tieteellinen iskuryhmä. [4]
Antti Heikkilä kommentoi Facebook-ryhmässään professori Juhani Knuutin ja Vladimir Heiskanen taustoja ja motivaatiota kritisoida Heikkilää. Heikkilä ei kommentoi kirjastaan löydettyjä asiavirheitä.
”Turkulaisen professori Juhani Knuutin vilttiketjuun kuuluvat lääketieteellisen tiedekunnan kestopyrkijä Vladimir Heiskanen, joka on trollannut meitä vuodesta 2010, kun häntä ei pätemättömänä otettu töihin kustantamoomme. Turun Sanomien avustuksella menneisyyden mies, professori Knuuti repostelee uutta kirjaani. Tämä on jatkumoa kokemalleni trollaukselle diabeteskirjani ilmestyttyä 2008. Silloin pääpukari oli agronomi Mikael Fogelholm Lääkärilehden avustuksella.”
24.10.2018 Valehteleva professori. [5]
Antti Heikkilä syyttää professori Juhani Knuutia ylimieliseksi valehtelijaksi. Heikkilä sanoo, ettei kirjassaan väitä ketodieetin riittävän syövän hoidoksi. Hän on kirjoittanut dieetin sopivan syöpähoitojen tueksi. Heikkilän esittelemässä kuvakaappauksessa Knuuti ei kirjoittanut syövästä vaan viittasi ”lukuisiin sairauksiin.” Heikkilä ei kommentoi kirjastaan löydettyjä asiavirheitä.
25.10.2018 Lisää potilaskertomuksia [6]
Antti Heikkilä reagoi professori Knuutin kirjoitukseen, jossa huomautettiin ”Lääkkeetön elämä” -kirjan sisältävän enemmän potilaskertomuksia kuin tutkittua tietoa. Hän vihjailee Knuutin päätyneen lääketehdas Rochen rahoituksen pauloihin. Vastauksena kritiikkiin tutkimuksen vähyydestä Heikkilä jakaa kaksi uutta potilaskertomusta. Heikkilä ei kommentoi kirjastaan löydettyjä asiavirheitä.
31.10.2018 Juhani Knuuti ja akateeminen trolliryhmä. [7]
Antti Heikkilä väittää, ettei hänen kirjaansa kohdistettu kritiikki sisällä yhtäkään tosiasiaa. Heikkilä vihjailee häntä haastatelleen toimittaja Heljä Salosen hylänneen journalistiset periaatteensa. Vihdoinkin hän myös näyttää reagoivan kriitikoiden väitteisiin – kuitenkin pelkästään toteamalla, ettei vastaa trolleille mitään. Hän leimaa kriitikot trolleiksi. Heikkilä vastaisi löydettyihin asiavirheisiin ”ainoastaan suorassa TV-lähetyksessä”.
Vladimir Heiskasen laatiman virhelistan Heikkilä väittää olleen mahdotonta laatia vain muutamassa päivässä ilman isomman joukkion apua. Hän väittää virhelistan alkuperän todennäköisesti olevan Turun yliopiston opiskelijoiden ryhmätyö. Heikkilä sanoo opiskelijoiden tehneen listalle virheitä, mutta ei kerro mitä ne virheet ovat. Heikkilä ei kommentoi kirjastaan löydettyjä asiavirheitä.
”Koko tämän ajan FB-sivuni on ollut jatkuvan hyökkäyksen kohteena, jossa viestiä lähettävät toistavat yhtä ja samaa lausetta. Ilmiselvästi kyse on organisoidusta trollihyökkäyksestä, kuten ovat sähköpostit kustantajalleni. Ryhmä majailee FB:n suljetussa ryhmässä nimeltään ”Terveystyhymät”, ja pääpukari on hammaslääketieteen opiskelija Vladimir Heiskanen. Ryhmän sisällä on jopa esitetty murhauhkauksia minua kohtaan.”
antti Heikkilä Vihaa Ja Halveksuu Skepsistä.
Leinivaara
2.11.2018 Antti Heikkilän kirjan kritiikistä seurasi parjausta ja salaliittoväitteitä. [8]
Professori Juhani Knuuti vastaa Antti Heikkilän esittämiin syytöksiin. Hän osoittaa Heikkilän olevan ristiriitainen kirjoituksissaan. YLE:lle antamassaan haastattelussa Heikkilä kertoo hoitavansa syöpäpotilasta lääkkeettömästi ja ketogeenisellä ruokavaliolla. Yhdessäkään kirjoituksessaan Heikkilä ei ole kommentoinut relevantilla tavalla kirjansa asiavirheitä. Sentään kerran hän kertoi jonkin virheen olevan pelkästään kirjan viiteluettelossa oleva virhe. Mikä virhe ja mihin Heikkilän väitteeseen se liittyi? Sitä hän ei paljastanut.
”Odotin luonnollisesti, että Antti Heikkilä osoittaisi, missä kohtaa väitteeni olisivat virheellisiä. Tieteellisen toiminnan ydin on, että kritiikki on tervetullutta ja väitteiden tulee kestää kriittinen tarkastelu. Jos ne eivät kestä, hypoteesi on ollut virheellinen. Millä tavalla Antti Heikkilä vastasi kritiikkiin? Heikkilän välitön reaktio oli henkilöön kohdistuva parjaaminen. Haluan korostaa, että kaikki henkilöihin kohdistuvat väitteet ovat virheellisiä.”
7.11.2018 Antti Heikkilä vastaa esitettyyn kritiikkiin. [9]
”Skepsis – aikuiset miehet polvihousuissa.” Heikkilä osoittaa vihansa ja halveksuntansa Skepsis ry:tä kohtaan. Sanoja ei säästellä. Vertauksissa Skepsis ry asetetaan toimintatavoiltaan samalle viivalle inkvisition sekä natsien kanssa. Puolessa välissä kirjoitustaan Heikkilä kommentoi lyhyesti vain yhtä kirjansa kriitikkoa. Professori Juhani Knuutia hän kuvailee pahoinvoivaksi mieheksi. Kirjastaan löydettyjä asiavirheitä hän ei kommentoi.
”Huuhaa-palkinto on tavallaan hyvin paljastava ja kertoo kuinka alkeellisia ja henkisesti kehittymättömiä nuo Skepsiksen professorit todellisuudessa ovat. Todellista polvihousuporukkaa. Skeptikko periaatteessa on kyseenalaistaja tai epäilijä, mikä ääritilanteessa on mielisairautta. Sepsis tarkoittaa verenmyrkytystä. Nyt Skepsis = Sepsis ja se myrkyttää koko Suomen henkisen ilmapiirin.”
”Queer-teoria haittaa seksuaalivähemmistöjä koskevaa tutkimusta, joka on
itsessäänkin kiinnostavaa, ilman sensationalistisia humpuukiväitteitä.”
VASTIKÄÄN JULKAISTU feministisen pedagogiikan opas [1] sanoo, että ”avointa suhtautumista sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen pitäisi opettaa kouluissa”. Kyse on kahden niin sanotun queer-teoreetikon, Sanna Karkulehdon ja Leena-Maija Rossin lausunnosta. Olen siitä samaa mieltä. Nuorison on hyvä tietää, että kaikissa kulttuureissa on homo- ja biseksuaaleja ja että osa ihmisistä (joidenkin arvioiden mukaan puoli prosenttia) kokee syntyneensä väärään sukupuoleen. On myös ilmeistä, että seksuaalivähemmistöjen syrjintä ja kaltoinkohtelu ovat väärin.
Queer-teoriassa on kuitenkin kyse muustakin kuin seksuaalivähemmistöjen tutkimisesta tai syrjinnän vastustamisesta. Rossi ja Karkulehto kirjoittavat:
...sen sijaan, että kaikilla olisi sisäsyntyinen sukupuoli-identiteetti, joka olisi syy heteroseksuaaliseen kanssakäymiseen ja haluun, sukupuoli onkin pitkälti käyttäytymisen, tekojen ja toiminnan seurausta. Luonnollisuuden ja sisäsyntyisyyden sijaan sukupuolen voikin ajatella muotoutuvan pitkälti toistamalla ja jäljittelemällä eli performatiivisesti.
Tämä ajatus sukupuolen performatiivisesta muotoutumisesta löytyy eri muodoissaan ja eri vahvuisena kutakuinkin kaikista queer-teoreettisista kirjoituksista. Mikä ajatuksessa on pielessä?
Lajien välinen vertailu ensinnäkin kertoo, että sukupuolilla ja sukupuolieroilla on evolutiivinen perusta. Kyseessä on valtaisa vertailuaineisto, joka on suoraan ristiriidassa performatiivisuusväitteiden kanssa. Joko ei ole mielekästä väittää sukupuolen syntyvän performatiivisesti tai sitten pitää selittää, miksi myös viiksisiipat, viirupöllöt ja viitasammakot performoivat sukupuolia. Vaihtoehtoisesti Rossi ja Karkulehto voisivat kertoa, miten jokin lisääntymisen kannalta niin olennainen piirre kuin sukupuolisuus on voinut ihmisellä päätyä luonnonvalinnan ulottumattomiin. Periaatteessa tämä on mahdollista, mutta ennustan vaikeuksia asian todistamisessa. Milloin ja miten tämä performatiivinen käänne lajinkehityksessä esimerkiksi tapahtui, olivatko jo neandertalin ihmiset siinä mukana?
Myös seuraavat seikat ovat ristiriidassa Rossin ja Karkulehdon väitteiden kanssa. Tietyt keskimääräiset sukupuolierot ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa. Havainnon takana on mittava ihmispopulaatioita vertaileva psykologinen ja antropologinen aineisto. Suurimmillaan erot ovat juuri lisääntymiseen liittyvissä piirteissä, esimerkiksi seksuaalisessa vaihtelunhalussa. Sukupuoli-identiteetti, seksuaalinen suuntautuminen, sukuelinten rakenne ja sukupuolikromosomit eivät myöskään vaihtele jatkumollisesti ja sattumanvaraisesti vaan selkeinä ryppäinä. Myös hormonitasoissa on selkeitä tilastollisia säännönmukaisuuksia.
Koska queer-teoreetikot ovat johdonmukaisesti sivuuttaneet edellä mainitut seikat, he rikkovat Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjetta hyvästä tieteellisestä käytännöstä. Ohjeen kohta nro 3 kuuluu:
Tutkijat ottavat muiden tutkijoiden työn ja saavutukset asianmukaisella tavalla huomioon niin, että he kunnioittavat muiden tutkijoiden tekemää työtä ja antavat heidän saavutuksilleen niille kuuluvan arvon ja merkityksen omassa tutkimuksessaan ja sen tuloksia julkaistessaan.
Queer-teoria on siis sallinut itselleen etuajo-oikeuden olla välittämättä tutkimuksen eettisistä pelisäännöistä.
Tiede toki myöntää, että lajien ja ihmispopulaatioiden vertailusta saadut tulokset voivat olla virheellisiä. Tiede on pitävämpien todisteiden edessä myös valmis muuttamaan kantansa. Todisteina tulee kuitenkin esittää muutakin kuin Rossin ja Karkulehdon lainaaman Judith Butlerin sekavuuksia [2] tai queer-tutkijan itsetutkiskelua. Mikäli queer-teoreetikot haluavat tulla otetuiksi tieteilijöinä vakavasti, vähimmillään heidän tulisi kertoa, millainen tutkimustulos saisi heidät muuttamaan kantansa. Jos queer-teoria on jo etukäteen määrännyt tietyt päätelmät, kuten pelkään, kyse ei ole tieteestä. (Rossi ja Karkulehto voisivat lisäksi kertoa, miten he selittävät sitä monessa viimeaikaisessa tutkimuksessa tehtyä havaintoa, että tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa sukupuolierot ovat suurempia.)
BIOLOGIA EI OIKEUTA SYRJINTÄÄ
SEKSUAALIVÄHEMMISTÖJEN SYRJINTÄ ON VÄÄRIN, sanoipa biologia seksuaalisuudesta mitä tahansa. Yksilöä kunnioittava käyttäytyminen ja lainsäädäntö eivät siis riipu siitä, onko sukupuoli kaksijakoinen vai jonkinlainen (performatiivinen) jatkumo. Syrjimättömyyden periaate ei myöskään ole kiinni siitä, kuinka yleinen tai harvinainen mikäkin sukupuolisuuden muoto on. Syrjinnän kannalta Rossin ja Karkulehdon näkemyksillä ei toisin sanoen ole merkitystä. He voisivat huoletta myöntää, että ajatus sukupuolen performatiivisesta muotoutumisesta on virheellinen.
Biologisesti sukupuoli on kaksijakoinen – koiras tuottaa pieniä sukusoluja, naaras isoja – ja se näkyy, kuten todettua, erityisesti lisääntymiskäyttäytymisessä. Näin on linnuilla, kasveilla, kaloilla, matelijoilla, hyönteisillä ja myös meillä nisäkkäillä. (Joillakin kalalajeilla sukupuoli vaihtuu yksilön kasvaessa; pienen yksilön kannattaa tuottaa pieniä sukusoluja eli olla koiras ja suuren yksilön kannattaa tuottaa suurempia ja kalliimpia sukusoluja eli olla naaras. Monet kasvit, joukko selkärangattomia ja jopa jotkin liskolajit pystyvät myös lisääntymään partenogeneettisesti eli ilman sukusolun hedelmöitymistä.)
Joskus uskonnolliset konservatiivit yrittävät oikeuttaa homoseksuaalien syrjintää sillä, että sukupuoli on kaksijakoinen. Marraskuussa 2018 kirkon piirissä jopa väiteltiin siitä, saako seksuaalista tasa-arvoa ajavan yhdistyksen edustaja vierailla rippileirillä. Konservatiivit ovat oikeassa väittäessään, että menestyksekäs suvunjatkaminen edellyttää ihmisellä kahta sukupuolta. Ihmisen muinaisessa evoluutioympäristössä koiras ja naaras myös muodostivat usein pitkäaikaisen parisuhteen. Nämä seikat eivät kuitenkaan kerro, miten meidän nykypäivänä tulee avioliittoihin tai seksuaalivähemmistöihin suhtautua. Syrjintää puolustava konservatiivi sortuu päättelyvirheeseen.
Konservatiivin kankeat yritykset hyväksikäyttää biologiaa eivät toisin sanoen ole pätevä peruste hylätä biologiaa. Asia on täsmälleen päinvastoin: biologian ja tieteen parempi tuntemus auttaisi ymmärtämään, että uskonnollinen konservatismi tai mikään muukaan poliittinen suuntaus, syrjinnästä puhumattakaan, ei voi saada tieteeltä tukea. Hihhulismia ei tule korvata toisenlaisella, yhtä tiedevastaisella hihhulismilla.
Joillakin biologisilla tosiseikoilla saattaa toki olla kielteisiä seurauksia, mikäli laajat kansanjoukot tulevat kyseisistä faktoista tietoisiksi. Tutkija itsekin saattaa pelästyä saamiaan tuloksia. Älykkyystutkijoiden parissa kulkee esimerkiksi anekdootteja siitä, että osa rotujen välisistä kyvykkyyseroista on yhteiskunnallisten seurausten pelossa jätetty raportoimatta. Konkreettisempia esimerkkejä löytyy ravitsemus- ja lääketieteistä. Oletetaan, että epidemiologi on havainnut punaviinin kohtuukäytön lisäävän terveyttä. Tiedon leviämisellä saattaisi olla merkittäviä haittoja alkoholismiin taipuvaisille yksilöille ja tätä kautta koko kansanterveydelle.
On siis mahdollista, että jos sukupuolisia ennakkoluuloja tukevat tutkimustulokset tulevat julkisiksi, ihmiset rohkaistuvat toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä he alkavat kuvitella, että muutkin toimivat siten. Valtaosa ihmisistä ei kenties kykene sellaiseen selkeään ajatteluun, jossa ”vaarallinen” ajatus hyväksytään ajatuksena ilman sen tuomia haittavaikutuksia.
Edellä mainitut seikat tulee tiedeviestinnässä huomioida, mutta ne eivät ole pätevä syy vääristellä tai peitellä tutkimustuloksia. Sukupuolierojen selittäminen kuuluu tieteen tehtäviin siitä huolimatta, että selityksillä voi olla moraalisia ja poliittisia seurauksia. Tässä tapauksessa geeneihin ja luonnonvalintaan perustuva selitys tosin on luultavimmin vapauttavaa. Sen mukaan sukupuolierot tai seksuaalinen suuntautuminen eivät esimerkiksi ole kenenkään syy. Äitejä tai isiä ei siis voida syyllistää siitä, että he olisivat luoneet lapsilleen epäsuotuisan kasvuympäristön.
Olipa biologisista tutkimustuloksista millaisia seurauksia tahansa, seksististä determinismiä voidaan vastustaa nimenomaan tosiasioilla: nainen voi menestyä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, mies voi olla empaattinen lähihoitaja, sateenkaariperhe voi luoda lapselle turvallisen kasvuympäristön ja niin edelleen. Vaientamispyrkimyksillä tai tieteen mustamaalaamisella on myös harvoin toivottuja vaikutuksia.
Ainoa oikea tapa suhtautua ihmisten esittämiin väitteisiin on todisteiden ja perusteluiden punnitseminen mahdollisimman laajasti ja epädogmaattisesti. Tässä kohdin pessimismini pääsee toisinaan valloilleen: koska vuoropuheluun kannustava viesti ei ole saavuttanut queer-tutkijoita, jotka sentään toimivat akatemian uteliaassa ilmapiirissä, miten ”tavalliset ihmiset” pystytään rokottamaan dogmaattisuutta ja vaientamismielialaa vastaan?
OPPIMINEN VAATII VAISTOJA
KÄRJISTÄEN SANOTTUNA queer-teoria ei pidä ihmistä biologisena olentona: ihmisyksilö tulee maailmaan vailla myötäsyntyisiä valmiuksia, toisin kuin kaikilla muilla lajeilla. Tähän tyhjä taulu -harhaan on uskottu muissakin ihmistieteissä, mutta 2000-luvulla se on viety pisimmälle juuri queer-teoriassa. Monissa ihmistieteissä myös kasvatustapojen merkitystä on vahvasti liioiteltu.
Verrattuna muihin lajeihin ihminen toki on opittujen performanssien mestari. Tämä ei kuitenkaan poista monimutkaisten vaistojen ja myötäsyntyisten tunnevalmiuksien merkitystä. Oppiminen ei edes olisi mahdollista ilman suurta joukkoa ohjeita siitä, minkälaisiin asioihin yksilön pitää keskittyä. Eli vaikka luonnonvalinta olisi onnistunut rakentamaan yleisälykkään oppimis- ja matkimiskoneen, ilman mutkikkaita rajoituksia tuon koneen laskentateho ja toimintakyky lamaantuisivat nopeasti. Yleisoppijalla kun olisi rajattomasti mahdollisuuksia tallentaa asioiden välisiä yhteyksiä.
Käytännönläheisempi syy ihmismielen myötäsyntyisiin valmiuksiin on se, että yksittäisten ihmisten intressit ovat harvoin identtisiä. Tämä tekee mielen joustavuudesta kaksiteräisen miekan. Mitä enemmän yksilö pystyy oppimaan, sitä enemmän se voi hyötyä lajitoveriensa kokemuksista. Mutta samalla sillä on suurempi riski tulla lajitoveriensa hyväksikäyttämäksi. Vastaavasti mitä suurempi on organismin kyky omaksua kielellisiä moraalisääntöjä, sitä enemmän viisautta se pystyy sisäistämään. Mutta samalla se on vaarassa omaksua haitallista taikauskoa ja propagandaa.
Siksi luonnonvalinta on karsinut liian helposti muovautuvia ja manipuloitavia yksilöitä. Emme ole sellaisten jälkeläisiä, joita muut pystyivät loputtomasti käyttämään hyväksi. Ihminen ei ole passiivinen kulkuneuvo, jonka avulla käyttäytymistavat ja sukupuolten valtasuhteet jatkavat olemassaoloaan. Sen sijaan evolutiivisesti kehittynyt ihmisluonto on aktiivisesti rakentamassa kaikkia kulttuurisia tapoja, etenkin parisuhteita ja perheitä.
Evolutiivisesti kehittyneet tunnereaktiot ja psykologiset valmiudet eivät tietenkään selitä kaikkia sosiaalisia/ kulttuurisia ilmiöitä. Aivan kuten ”hiilitiede” tarvitsee orgaanisen kemian lakeja, joidenkin sosiaalisten ilmiöiden selittäminen tarvitsee erillisiä periaatteita. Biologia ja evoluutio eivät näin ollen poista tarvetta yhteiskuntatieteille. On myös suotavaa, että osa tutkijoista keskittyy ihmislajin käyttäytymiseen, aivan kuten kemiassa joku keskittyy alkuaine hiilen ominaisuuksiin. Mutta samalla mikään orgaanisessa kemiassa ei saa olla ristiriidassa kemian ja fysiikan yleisten periaatteiden kanssa. Vastaava pätee ihmiseen: ihmistieteiden on oltava johdonmukaisia empiiristen ja universaaliksi havaittujen tosiasioiden kanssa. Tässä queer-teoreettiset performatiivit epäonnistuvat.
Queer-teoreetikko voisi väittää vastaan, että ihminen on lajina ainutlaatuinen. Tässä hän on oikeassa. Mutta jos eläinlajin ainutlaatuisuus vaatisi aina oman itsenäisen tieteenalansa, meillä olisi yhtä monta alaa kuin meillä on lajejakin. Biologia on kuitenkin kaikkia elollisia olentoja, myös ihmistä ja hänen kulttuuriaan ja seksuaalisuuttaan koskeva kattotiede. Siksi Queer-teoreetikoiden tulee tuntea teoriat luonnonvalinnasta ja seksuaalivalinnasta, aivan kuten kemistin tulee tuntea fysiikan atomiteoria.
ONKO YLIOPISTO OIKEA PAIKKA QUEER-TEORIALLE?
LISÄONGELMA queer-teoriassa ja laajemmin sukupuolentutkimuksessa on havaintojen ja tutkimustulosten politisoiminen. Joidenkin alan tutkijoiden mukaan koko ”länsimainen” tiede on lähinnä arvosidonnaisia diskursseja. Erityisesti käyttäytymispiirteiden evolutiivinen selittäminen on nähty poliittisena ja jopa syrjivänä muotivirtauksena. Erään sukupuolentutkimuksen väitöskirjan päälöydös esimerkiksi on, että evoluutiobiologiasta kirjoittaminen on vain symbolista tarinointia, jolla pyritään rauhoittelemaan lisääntymiseen liittyviä pelkoja. [3] Queer-tutkija Tuula Juvonen on yhtä erheellisesti väittänyt, että Darwinin kehittämä seksuaalivalinnan teoria olisi vain elitistinen heteromiesten narratiivi.
Darwin toki kuului aikansa varakkaaseen ja valistuneeseen eliittiin. Siinä mielessä Juvonen on oikeassa. Darwinin teorioiden selitysvoiman kannalta se on kuitenkin yhdentekevää. Ei ole merkitystä, oliko Darwin homo vai hetero tai syrjäytynyt vai eliittiä. Vastaava riippumattomuus tutkijan henkilökohtaisista ominaisuuksista koskee kaikkia tieteellisiä teorioita. Juvonen on väärässä myös seksuaalivalinnan miehisyydestä: Darwinin teorian mukaan nimenomaan naaraan tekemät valinnat ovat olleet ja edelleen ovat evolutiivisesti merkittäviä. Siksi teoriaa myös vastustettiin aikanaan.
Hyvät tarkoitukset ovat queer-teoriankin tapauksessa kääntyneet itseään vastaan. Houkuttelemalla opiskelijoita turhanaikaiseen sanataiteiluun alan teoreetikot ovat pilanneet vähemmistöjen mahdollisuuksia menestyä oikeissa tieteissä – niissä, joissa seksuaalisella suuntautumisella tai sukupuoli-identiteetillä ei ole merkitystä. Queerteoreettinen kielilläpuhuminen ei siis tue nuoren homo-, bi- tai aseksuaalin henkistä/tiedollista kasvua.
Miksi epätieteellisyyttä ja tieteen politisointia sitten siedetään yliopistolla? Miksi tieteen tapa korjata itseään ei ole toiminut? Tärkeimmät syyt ovat seuraavia. Ensinnäkin, kyseinen teoria on marginaalisessa asemassa. Queerteorian ajatukset yksilönkehityksestä kohtaisivat voimakkaampaa vastustusta, jos teorialla olisi enemmän kannatusta. Toisaalta se, että tällainen lähes kreationistinen ajattelu menee pedagogiaoppaan toimittajilta ja kustantajalta läpi, kertoo, että hölynpöly on saavuttanut joissakin piireissä vahvan aseman. Yksimielisyys asioista, joille ei ole tieteellistä näyttöä, voikin jatkua tiettyjen psykologisten ja sosiologisten prosessien kautta pitkään, kenties ikuisesti.
Toinen syy on se edellä mainittu seikka, että queer-teoreetikot pyrkivät performatiiveillaan moraalisesti oikeamielisiin tavoitteisiin, lähinnä syrjinnän vähenemiseen. Tällaisen teorian kriitikko on vaarassa leimautua homo- ja transkammoiseksi hirvitykseksi. Yliopistoväki ymmärrettävästi haluaa sitä välttää. Osa yliopistolaisista luultavasti myös tunnistaa, että queer-teoreetikot ovat uskonnonkaltaisen ideologian tai fanatismin uhreja. Queer-tutkijoiden kollegat saattavatkin jättää kritiikin antamatta vain hienotunteisuuttaan. Kolmas syy suuntauksen akateemisuuteen on se, että biologeilla ja psykologeilla – vaikka he olisivatkin uhmakkaita ja haastavia – on niin kiire. He eivät omien tutkimustensa ohessa ennätä perehtyä siihen, mitä ihmistieteiden marginaalissa lajistamme sanotaan.
Queer-teorian tapa vuodesta toiseen sivuuttaa muiden alojen olennaisia löydöksiä ei kuulu hyviin tieteellisiin tapoihin. Lähtöpasseja yliopistolta ei kuitenkaan ole näkyvissä, edellä mainituista syistä johtuen. Tieteellisessä mielessä tilanne on kiusallinen. Suuntaus nakertaa tieteen ja yliopiston uskottavuutta, tuhlaa tutkimusvaroja ja johtaa nuorisoa harhaan. Lisäksi queer-teoria haittaa seksuaalivähemmistöjä koskevaa tutkimusta, joka on itsessäänkin kiinnostavaa, ilman sensationalistisia humpuukiväitteitä. Myös maailmanparantaminen onnistuu parhaiten syitä ja seurauksia ymmärtämällä, ei toiveajattelulla.
Se toki myönnettäköön, että yhteiskuntarauhan kannalta saattaa olla hyvä, että queer-teoria on päästetty akatemian reunamille. Näin ajatukset ihmisen vapaasta muokattavuudesta, jotka ovat aina olleet totalitarististen ideologioiden suosiossa, säilyvät edes jotenkin kontrollissa. Lainaus Noam Chomskylta on paikallaan:
Puhun ihmisluonnosta, mutta en kovin monimutkaisista syistä. Teen niin, koska en ole imbesilli, enkä usko, että muidenkaan pitäisi langeta tähän kulttuurin syöttämään idioottimaisuuteen… Intellektuelleille on sopivaa uskoa, että ihmisillä ei ole ”luontoa” ja että he ovat täysin muovailtavissa. Tämä poistaa kaikki moraaliset esteet manipuloinnilta ja kontrolloinnilta… Ei ole ainoastaan selvää, että psykologisissa kuten kaikissa muissakin ominaisuuksissa on merkittäviä geneettisiä tekijöitä, vaan meidän tulisi myös ilahtua tuosta tiedosta…
Totalitarististen höyrypäiden harmiksi ihminen ei ole muovailuvahaa.
ALAVIITTEET
[1] Laukkanen, A. ym. toim. (2018): Feministisen pedagogiikan ABC. Vastapaino. Tampere.
[2] Alla on muutama ote Judith Butlerin Hankala sukupuoli -kirjasta (suom. Tuija Pulkkinen & Leena-Maija Rossi, Gaudeamus). Teos on kurssikirjana tai oheislukemistona useammassa suomalaisessa yliopistossa. Tässä yhteydessä ei voitane liikaa korostaa, että seksuaalisen tasa-arvon vaaliminen ei edellytä näennäissyvällisen palturipuheen omaksumista.
”Sosiaalinen sukupuoli on monimutkainen asia, jonka kokonaisuus lykkääntyy jatkuvasti: se ei ole koskaan täydellisesti sitä, mitä se on jonain tiettynä ajankohtana… Se on avoin yhteenliittymä, joka sallii monenlaiset lähestymiset ja erkaantumiset olematta kuuliainen määritelmällä tavoitellun sulkeuman normatiiviselle päämäärälle.”
”Jos oletetaan biseksuaalisuus tai homoseksuaalisuus kulttuuria edeltäväksi ja sitten sijoitetaan tuo ’edeltävyys’ esidiskursiivisen kumouksen lähteeksi, kielletään itse asiassa kulttuurin sisältä käsin juuri se sama kumous, jota sekä puolustetaan että jolta puolustaudutaan.”
”Se sukupuolittunut minä tai pysyvä substanssi on siis muodostettu säätelemällä ominaisuuksia kulttuurisesti vakiinnutettujen koherenttiuden sääntöjen mukaan. Tästä seuraa, että tuotoksen kuvitteellisuus paljastuu, jos attribuuteilla pelataan sääntöjen vastaisesti sopeutumatta perussubstantiivien ja näille alisteisten adjektiivien valmiiseen kaavaan. On tietenkin aina mahdollista väittää, että poikkeavat adjektiivit toimivat takautuvasti määrittäen uudelleen niitä substantiivisia identiteettejä, joita niiden sanotaan muotoilevan. Näin nämä adjektiivit laajentavat sosiaalisen sukupuolen substantiivisia kategorioita: niihin sisällytetään aiemmin pois suljettuja mahdollisuuksia. Mutta jos nämä substanssit ovat vain satunnaisesti ominaisuuksien sääntelyllä luotuja yhtenäisyyksiä, näyttäisi siltä, että itse substanssien ontologia ei ole ainoastaan keinotekoinen vaan myös täysin tarpeeton.”
”Vaikka kielen kollektiivisesti Symboliseksi ymmärretyt rakenteet pitävät yllä ontologista vakautta riippumatta niistä erilaisista puhuvista subjekteista, joiden kautta ne toimivat, Laki lujittaa itseään ja yksilöityy joka kerta lapsen astuessa sisään kulttuuriin. Puhe syntyy ainoastaan tyydyttämättömyyden ehdoilla, ja tämä tyydyttämättömyys vakiinnutetaan insestin kiellolla… Jos insestitabu sääntelee erillisten sukupuoli-identiteettien tuotantoa ja jos tuo tuotanto edellyttää sekä heteroseksuaalisuuden kieltämistä että luvallistamista, niin homoseksuaalisuus näyttäytyy haluna, joka on tuotettava, jotta se voisi pysyä tukahdutettuna. Toisin sanoen heteroseksuaalisuuden säilyminen sellaisena erityisenä sosiaalisena muotona kuin se on vaatii ymmärrettävää ajatusta homoseksuaalisuudesta, ja samalla se edellyttää myös tuon ajatuksen kieltoa tehden siitä kulttuurisesti käsittämättömän.” (korostus alkuperäinen)
[3] Kyseinen väitöstyö käsittelee populaareja evoluutiokirjoja (Venla Oikkonen 2010). Työn tiivistelmässä on tragikoomisia piirteitä, esimerkiksi seuraavasti: ”Koska evoluutiokertomuksen symbolinen jatkuminen riippuu lisääntymisen ja sitä kautta tekstuaalisen uusintamisen onnistumisesta, evoluutiokertomusta varjostaa jatkuva epäonnistumisen mahdollisuus. Tätä kerronnan epävarmuutta evoluutiokertomukset pyrkivät rauhoittelemaan.” Oikkosen mukaan ”nykyinen evoluutiopuhe korostaa reproduktion ymmärrettynä niin seksuaalisena lisääntymisenä kuin kerronnallisena uusintamisena roolia darwinilaisessa evoluutioteoriassa”, mikä puolestaan ”tuottaa kertomuksen logiikan, jossa halu lisääntyä näyttäytyy evoluutiota ajavana voimana ja lisääntymiseen tähtäävä akti evoluutiokertomuksen liikkeessä pitävänä loputtomasti toistuvana tapahtumana”. Oikkosen ajatukset ovat vaikeaselkoisia. Hän näyttää tarkastelevan evoluutiota jollakin asiaankuulumattomalla symbolitasolla. Muutoin on vaikea selittää hänen vihjailuaan, että lisääntyminen ei ohjaisi evoluutiota. Tämä sukupuolentutkimuksen väitös arvioitiin laudaturin arvoiseksi, tekijä sai väitöksen jälkeiselle tutkimukselle rahoitusta yli 25 000 euroa ja väitöksen hyväksyneet istuvat edelleen korkeissa akateemisissa viroissaan. Difficile est saturam non scribere.
KIRJAT
Vladimir Heiskanen
ERINOMAINEN PUHEENVUORORAVITSEMUSKESKUSTELUUN
Reijo Laatikainen: Pötyä pöydässä. Älä usko kaikkea, mitä ravinnosta sanotaan. Kirjapaja, 2018.
VIIMEISET VIISI VUOTTA ovat olleet terveysasioista kiinnostuneille skeptikolle mielenkiintoista aikaa. Sosiaalisen median yleistymiseen 2000-luvulla on liittynyt laajamittainen lääke- ja ravitsemustieteen yleisiä näkemyksiä vastustavan uskomustiedon tulva, jonka oikominen asiantuntijoiden toimesta näytti alun perin lähes mahdottomalta tehtävältä. Kuitenkin nyt 2010-luvun aikana sosiaalisessa mediassa on viimein tullut esiin suuri joukko skeptisiä kirjoittajia, jotka ovat tarttuneet näihin vaihtoehtonäkemyksiin kansankielisesti ja kriittisellä otteella.
Yhdysvaltojen puolella skeptisten kirjoittajien joukkoa edustavat muun muassa Stephan Guyenet, Ben Goldacre, Edzard Ernst ja Seth Yoder. Suomessa taasen etulinjaa pitävät Juhani Knuuti, Reijo Laatikainen, Juha Hulmi ja Pauli Ohukainen. Tällä hetkellä Suomessa myös tavoitellaan opiskelijalähtöistä faktantarkastustoimintaa Vastalääke ry:n kautta.
Pidemmän aikaa kotimaista ravitsemuskeskustelua seuranneet eivät ole voineet välttyä ravitsemusterapeutti, tohtori Reijo Laatikaisen Pronutritionist-blogilta. Vuonna 2008 bloginsa aloittanut Laatikainen on ehtinyt julkaista vuosikymmenessä yli 500 ravitsemusaiheista blogitekstiä, joissa käsitellään ansiokkaasti useimpia kotimaisen terveyskeskustelun kuumia puheenaiheita. Kirjoitukset ovat tunnusomaisesti kohtuullisen kansankielisiä, mutta samalla myös tieteellisestä näkökulmasta huolellisesti laadittuja.
Laatikaisen työ on ollut tärkeä palvelus koko kotimaiselle ravitsemustieteen keskustelulle, mikä onkin noteerattu muun muassa Ravitsemuksen Tutkimussäätiön myöntämän tunnustuspalkinnon muodossa. Pronutritionistblogin lisäksi Laatikainen päivystää myös Twitterin puolella ja on kirjoittanut muutaman tietokirjankin.
Laatikaisen uusi kirja ”Pötyä pöydässä” käsittelee ilmiötä, jossa ravitsemustutkija näkee ravitsemustieteen tutkimuskentän pääsääntöisesti johdonmukaisena, mutta samalla uutismediat ja somekansa levittävät jatkuvasti räikeitä mielikuvia siitä, kuinka ravitsemustiede olisi ristiriitoja ja erimielisyyksiä täynnä – eikä asiantuntijoihin voisi luottaa.
Viime aikoina on ollut trendikästä ravitsemussuositusten tyrmääminen epäterveellisinä ja muiden vaihtoehtojen tarjoaminen tilalle. Vaihtoehtoisten valintojen kirjo on laaja ja käsittää muun muassa karppauksen, paleodieetin, gluteenittomuuden, pH-dieetin, veriryhmädieetin, detox-kuurit sekä eläinrasvaa, kookosöljyä, intiaanisokeria ja vuorisuolaa.
Laatikainen tarkastelee huolellisen esseemäisesti näitä vaihtoehtoisia terveysnäkemyksiä ja selittää kansanomaisesti, millaisia väärinkäsityksiä niiden taustalla usein on.
Monissa tapauksissa vaihtoehtokäsitysten taustalla on kyse perusbiologian, tutkimustulosten tai ravintoainesisältöjen selkeistä väärinymmärryksistä.
Kirjassa käydään läpi laaja kirjo usein kuultuja väitteitä koskien sokeria, suolaa, maitoa, viljoja ja muita yleisimpiä ruoka-aineryhmiä. Laatikainen tyrmää esimerkiksi puheet vuorisuolan suuresta mineraalipitoisuudesta selostamalla, että tätä suolaa pitäisi syödä yli 120 grammaa päivässä saadakseen edes puolet päivittäisestä magnesiumin tai kalsiumin tarpeesta. Tai kun sokerin väitetään aiheuttavan lapsille sokerihumalaa, Laatikainen selventää, ettei tätä käsitystä ole kyetty todentamaan lukuisissakaan tutkimuksissa, ja että psykologian tutkimusten mukaan kyse voi olla ennemminkin lasten vanhempien odotuksista.
Kirjassaan Laatikainen nostaa lainauksia käyttäen esille sen, kuinka absurdeilla ilmaisuilla uutismediat ja terveyskirjailijat markkinoivat näkemyksiään. ”Professori: Purkillisessa jogurttia enemmän syöpää aiheuttavaa ainetta kuin useassa tupakassa” (mtvuutiset.fi, 9.1.2016). ”Amerikkalaiset tutkijat ovat todenneet sokerin olevan yhtä vahingollinen aine ihmisten terveydelle kuin tupakka ja alkoholi ovat.” (Kauppalehti, 2.2.2012). ”Antti Heikkilä: Voi ja makkara ovat terveellisiä!” (Studio55.fi, 21.2.2010). ”Rasvattomassa maidossa ei ole enää mitään ravinteita jäljellä” (Parantavat rasvat -kirja, Gummerus, 2011).
Kirjansa lopussa Laatikainen avaa lyhyesti keinoja tieteelliseen ajatteluun ja pötyjuttujen tunnistamiseen. Tässä nostetaan esille muun muassa näytönastehierarkia, Finelitietokannan käyttö sekä pötypuheen tyypilliset retoriset piirteet. Kirja päättyy lyhyeeseen terveellisen ruokavalion ohjeistukseen.
Pötyä pöydässä on kirjana erinomainen puheenvuoro nykyiseen kotimaiseen ravitsemuskeskusteluun. Kirja ei rönsyile, vaan keskittyy tiukasti otsikkonsa määrittelemään aiheeseen. Lopputuloksena on kevyt ja mukaansatempaava teos, jota ainakin itse voin suositella niin ravintoasioista kiinnostuneelle maallikolle kuin tiedeihmisellekin.
Toivottavasti jatkossa muutkin ammattilaiset osallistuvat tällä tavoin terveysväitteiden faktantarkastamiseen. Kuten Laatikainen mainitsee kirjassaan, asiat kyllä menevät parempaan suuntaan, kunhan vain keskustelua epäkohdista käydään:
”Me too -kampanja osoitti, miten hiljaisuuden rikkominen ja asioiden laajamittainen esilletuonti muuttaa epäkohtia. Asiantuntijoiden tulisi ottaa tämä ohjenuorakseen ja hylätä vaikeneminen ja hiljainen asioiden seurailu. Pötypuheet pitää ampua joukolla alas ennen kuin ne alkavat tehdä laajamittaista vahinkoa yhteiskunnassa.”
KIRJAT
KAIKKIA VOIDAAN HUIJATA JOSKUS JAKAIKKI HUIJAAVAT JOSKUS
Pete Poskiparta, Jose Ahonen: Huijauksen anatomia. Kuinka meitä huijataan? Readme.fi, 2018
SKEPTIKKO-LEHTEÄ on taitettu Tampereen seudun Työllistämisyhdistys Etappi ry:n Mediapajassa vuodesta 2008 asti. Mediapajan työnohjaajana toimi tuolloin muuan Jose Ahonen, josta myöhemmin tuli täysipäiväinen taikuri ja mentalisti. Vuonna 2009 Jose Ahonen haastatteli mentalisti Pete Poskipartaa ja kirjoitti hänestä artikkelin Skeptikkolehteen. Myös Pete Poskiparta on avustanut Skeptikkoa. Sekä Ahonen että Poskiparta ovat myös esiintyneet ja luennoinneet Skepsiksen tilaisuuksissa. Nyt nämä rehelliset huijarit ovat kirjoittaneet kirjan ”Huijauksen anatomia”.
Kirjan takakansi lupaa, että ”tämän kirjan luettuasi sinua on ainakin piirun verran vaikeampi huijata”. Tämä pitää varmasti paikkansa. ”Rankasti yleistäen huijauksen toimintamekanismi perustuu huijattavan luottamukseen huijaria kohtaan. Huijarit taas pääsääntöisesti käyttävät kolmea yksinkertaista menetelmää, joilla voittavat huijattavan puolelleen. Nämä menetelmät ovat kiire, kehu ja auktoriteettiin vetoaminen.” Huijauksen kohteen parhaat keinot ovatkin maltti, järki ja statuksen laskeminen eli myöntyminen sille, että nyt en ymmärrä riittävästi, joten otan asiasta ensin selvää ja allekirjoitan vasta sitten.
Poskiparta ja Ahonen haastattelevat kirjassa mm. myös Skepsikselle tuttua psykiatri Hannu Lauermaa, joka on Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri ja dosentti Saramäen vankilassa Turussa.
”Käymämme keskustelun perusteella voimme yhteenvetona todeta, että huijaaminen on sekä luonnossa että ihmisten keskuudessa yleinen ja pysyvä ilmiö. Sen toimintamekanismit ovat monenlaiset eikä täyttä immuniteettia voi saavuttaa sen kummemmin terveellä järjellä, älykkyydellä kuin yleisellä valppaudellakaan. Sen sijaan kaikki edellä mainitut eivät ainakaan helpota huijarin työtä ja kun tähän lisätään ympäristön tuki eli hyvät perhesiteet, ystävät ja tuttavat, joilta kysyä silloin, kun itsestä tuntuu, että on ajautumassa supertuottoja lupaavaan myyntiorganisaatioon, uutta ja parempaa elämää tarjoavaan lahkoon tai järjestelemässä raha-asioita uudestaan ennestään tuntemattoman toimijan kanssa, niin on melko hyvin turvassa.”
Hannu Lauerma toteaa kirjassa, että huijauksista monet jäisivät toteutumatta, jos huijattavat muistaisivat vanhan viisauden ”jos se on liian hyvää ollakseen totta, se ei ole totta”.
Nykyään huijaamisen rima on laskenut. Vielä ennen puhelimien yleistymistä huijareiden piti usein tavata huijattavat kasvotusten, joka vaati tietynlaista luonnetta ja tunnekylmyyttä. Kun puhelimet yleistyivät, myös puhelimitse tehdyt huijaukset yleistyivät. Rima laski, sillä huijarille riitti, että puhui huijattavan kanssa, mutta hän ei välttämättä joutunut koskaan kohtaamaan uhria kasvotusten. Sitten tuli internet ja enää ei tarvinnut edes puhua.
Paksuimmillaan pajunköysi on Ahosen ja Poskiparran mukaan silloin, kun erilaisia vaihtoehto- ja uskomushoitoja sekä muuta hömppää myydään tieteellisin tai tieteellisiltä kuulostavin termein.
”Maailma on täynnä ihmesalvaa, kaiken hoitavaa öljyä ja yrttiä, joista jokaisen tehosta tuntuu löytyvän tutkimustuloksia. Lähes aina nämä tutkimukset ovat kaikkea muuta kuin tieteellisin menetelmin toteutettuja. Ongelma tuleekin usein siitä, että ihmiset eivät jaksa perehtyä asiaan ja luottavat sokeasti kerrottuihin tutkimustuloksiin, vaikka ne olisi saatu vain asiakaskyselyllä.”
Varsinkin uskomushoitoja myydään usein kokemusasiantuntemuksella eli sillä, että ihmiset kertovat kuinka ovat saaneet avun juuri tällä ihmepillerillä tai energiahoidolla. ”Kokemus voikin olla hyvin aito eikä näitä kokemuksia jakavia voi automaattisesti syyttää huijaamisesta.”
Mentalistit muistuttavat myös, että skeptikot ovat ympäri maailmaa – myös Suomessa – yrittäneet joukkoitsemurhaa syömällä homeopaattisia unilääkkeitä purkkikaupalla. ”Yksikään ei kuollut eikä edes nukahtanut ennen kuin illalla normaaliin nukkumaanmenoaikaan. Jano oli kuulemma monella kova, mutta sitähän runsaan sokerin syönti teettää.”
Poskiparta ja Ahonen varoittavat pitkin kirjaa luottamasta auktoriteetteihin liikaa, mutta vetoavat kirjan lopussa kuitenkin sellaisiin. ”Ero on kuitenkin siinä, että kyse ei ole tässä pelkästään auktoriteetista vaan tutkitusta tiedosta, sen analysoinnista ja julki tuomisesta. Kaikki tieto ei ole yhtä luotettavaa tai arvokasta. Tieto joko on tutkittua, perusteltua tai sitten ei ole.”
Kirjasta löytyy uutta asiaa jopa hardcore-skeptikolle, eli tietysti suosittelen sitä Skeptikon tilaajille. Kirjan lukemisen jälkeen voi silti joutua huijatuksi – niin käy aina silloin tällöin kaikille, jopa kirjan kirjoittajille. Näin voi käydä myös muille skeptikolle. Silloin on hyvä muistaa, että huijatuksi tuleminen ei ole merkki tyhmyydestä vaan enemmänkin huonosta tuurista ja huijarille suotuisista olosuhteista.
”Kaikkia voidaan huijata joskus ja kaikki huijaavat joskus, mutta niin kauan kuin suurin osa ihmisistä pyrkii rehellisyyteen ja vastuullisuuteen, olemme oikealla tiellä.”
KIRJAT
TAHDONVOIMALLA PYSTYI VOITTAMAANHARHANÄYN
Riku Kauhanen: Väärin haudattu sotamies. Kummitustarinoita Suomen taistelukentiltä. Atena, 2018
RIKU KAUHANEN KERTOO, että kummitustarinat ovat folkloren tieteellisen jaottelun perusteella uskomustarinoita, joita on kerätty pitkään erilaisiin muistitietoa kokoaviin arkistoihin. Suomalaiset sotien kummitustarinat liittyvät ensisijaisesti taistelupaikkojen sekä taistelussa vangituiksi saatujen teloituspaikkojen lähelle tehtyihin hautauksiin. On mahdollista, että jotkin kauhutarinat on kerrottu hyväuskoisille kummituksennäkijöille naureskellen eikä suinkaan kauhusta väristen.
Ensimmäiset tunnistettavasti tiettyyn sotaan liitetyt kummitustarinat ovat nuijasodasta (1596-1597). Valtaosa suomalaista sotaa käsittelevistä kummitustarinoista liitetään suureen Pohjan sotaan (1700-1721) ja venäläismiehityksen aikaan eli isoonvihaan (1713-1721). Toisinaan kertomuksissa esiintyvä aave tuntuu olevan kertojan tekemä lisäys ja tarinan ”parannus” ja kehämainen todiste siitä, että kauhutarina on tosi: eihän paikalla kummittelisi, jos tarina ei olisi tosi.
Venäjän ja Ruotsin käymään Hattujen sotaan (1741- 1743) ei ole juuri liitetty tarinoita niin kuin ei myöskään Kustaan sotaan (1788-1790).
Isonvihan lisäksi luultavasti vain vuoden 1918 tapahtumista on kerrottu yhtä paljon kummitustarinoita. Tammikuusta toukokuuhun käydystä Suomen sisällissodasta syntyi valtava määrä niin keksittyjä kuin todellisiin tapahtumiin perustuvia tarinoita. Monissa tarinoissa on selkeitä yhtäläisyyksiä isonvihan tarinoihin. Huomattavan suuri enemmistö vuoden 1918 kummitustarinoista liittyy teloitettujen, etenkin surmattujen punaisten, hautapaikkoihin. Yleensä kummittelun motiivina on se, että kuollutta ei ole siunattu.
Taisteluiden seurauksena useissa Tampereen rakennuksissa näkyy edelleen luodinreikiä ja sirpaleiden jättämiä koloja, ja monissa väitetään myös kummittelevan.
”Esimerkiksi Tampereen teatterissa on oma kotikummitus, jota on arveltu teatterin alakerrassa tai portaikossa surmansa saaneeksi nuoreksi punakaartilaiseksi.”
Talvi- ja jatkosodan aikaan liittyy hämmentävän vähän kertomuksia kummituksista. Yliluonnollisia kokemuksia on kertynyt arkistoon runsaasti, mutta yleensä ne ovat enteitä ja unia kuolemasta, rauhantulosta tai varoituksia kohdalle osuvasta pommista tai kranaatista.
Pia Virtakallio oli kutsuilla Helsingissä 12.2.1977, kun hän näki vanhemman naisen tulevan sisään hurjasta pakkasesta ilman päällystakkia. Naisella oli vain vanhanaikainenm mekko. Nainen meni hiljaa istumaan huoneen nurkkaan. Kukaan Piaa lukuunottamatta ei näyttänyt huomaavan naista. Myöhemmin Pia tarkisti vieraslistan, mutta siinä ei ollut hänelle tuntemattomia nimiä. Vuosien kuluttua Pia luki taiteilijasta, joka oli asunut huoneistossa, jossa kutsut pidettiin. Taiteilija oli kuollut pommituksissa toisen maailmansodan aikana. Valokuvasta Pia tunnisti salaperäisen vieraan.
Edellinen tarina löytyy lapsille tarkoitetusta kirjasta ”Opaskirja yliluonnolliseen – Aaveiden Atlas” (Caroline Young, Päiviö Hartonen, Graham Humphreys, Otava 1997). Tarinan Pia Virtakallio (1919-2010) oli ammatiltaan suggestoterapeutti, joka oli myös erikoistunut tarotkortteihin, joita hän käytti terapia- ja valmennustyössä. Itse tarina kutsuille saapuvasta kummituksesta on Riku Kauhasen mukaan universaali. Tarinan mainitseman naistaiteilijan henkilöllisyys on edelleenkin arvoitus.
Toisen maailmansodan kummitustarinoiden vähäisyyteen yksi syy on todennäköisesti se, että varsinaiset taistelukentät – esimerkiksi Kollaa, Ihantala, Summa, Vuosalmi ja Taipale – ovat nykyään pääosin Venäjän puolella. Kummitusten vähäisyyteen on voinut vaikuttaa myös se suomalaisten noudattama ainutlaatuinen käytäntö, jossa vainajat tuotiin haudattavaksi kotipitäjänsä multiin.
Myös tietoisuus harhojen näkemisestä ankaran paineen ja väsymyksen alla on ehkä osaltaan kitkenyt kummitustarinoita. Kirjaan valittu Väinö Liljan kertomus osoittaa, että tahdonvoimalla pystyi voittamaan ”harhanäkyä” kohtaan tuntemansa pelon ja ottamaan selvää siitä, mitä silmät todellisuudessa näkivät: kuolleeksi luullun mutta todellisuudessa edelleen elävän aseveljen.
”Väärin haudattu sotamies” on pullollaan mielenkiintoisia kummitustarinoita sodista ja taistelutantereilta. Riku Kauhanen myös suhtautuu niihin asiallisesti.
”Monista kummitustarinoista löytyy myös totta toinen puoli eli niiden historiallinen konteksti on todettavissa. Ne perustuvat todellisiin, dokumentoituihin historiallisiin tapahtumiin. Kuten Korsuperinteen keräykseen vastannut totesi, ainakin siihen voi uskoa, että jotkut todella näkivät kummituksia. Siihen, ovatko kummitukset todellisia, ei ole antaa vastausta eikä sen tarjoaminen ole tämän kirjan tarkoitus.”
kicker: Muista Nils Mustelinin
rahastoa
Nils Mustelin (1931-2004) On Skepsiksen Perustajajäsen Ja Sporalogian Keksijä. Sporalogian Mukaan Raitiovaunujen Sijainti Reiteillään Ihmisen Syntymähetkellä Vaikuttaa Tämän Luonteeseen Määrätyillä Tavoilla. Kyseessä On Keino Näyttää, Miten Helppo On Rakentaa Systeemejä, Jotka Käyttävät Samanlaisia Tuulesta Temmattuja Argumentteja, Fraaseja Ja Analogioita Kuin Astrologia.
Skepsis Perusti 2004 Nils Mustelinin Testamenttilahjoituksella Rahaston, Jonka Tarkoituksena On Antaa Taloudellista Tukea Yhdistyksen Toimialaan Liittyvää Tieteellistä Työtä Ja Julkaisutoimintaa Varten. Rahasto On Mm. Myöntänyt Kerran Vuodessa Yhdelle Helsingin Luonnontiedelukion Oppilaalle Stipendin ”tieteellisen Ajattelun Harrastuksesta Ja Hyvästä Opintomenestyksestä”.
SKEPSIS RY:N kunniapuheenjohtaja, vararehtori Ilpo Veli Salmi poistui keskuudestamme 22. syyskuuta 2018. Hän oli 92-vuotias, syntynyt Porissa 19. joulukuuta 1926.
Vielä 12-vuotiaana Ilpo ei lähtenyt rintamalle isänsä pyynnöstä huolimatta. Hän jäi Poriin, jossa kävi töissä suojeluskunnassa sotilaspoikana ja elintarvikekeskusvarikon lähettinä. Jatkosodan puhjettua Ilpo liittyi vapaaehtoisena ilmatorjuntaan Tampereelle, josta 16-vuotiaan nuoren tie vei Kannaksen kautta lopulta Kotkan ilmatorjuntaan.
Sodan jälkeen Ilpo V. Salmi opiskeli töiden ohella sekä Helsingin yliopistossa että Teknillisessä korkeakoulussa, joista hänellä on useita eri alojen tutkintoja. 1950-luvun lopussa Ilpo kiinnostui sukeltamisesta, olihan hän taitava uimari. Hän oli mm. Suomen Sukellusliiton perustajajäsen ja toimi liiton puheenjohtajana vuosina 1966- 1971. Samoihin aikoihin hän työskenteli Yleisradiossa, jossa sukellusharrastuksesta tuli osa työtä. Hän tutki ja kuvasi useita historiallisia hylkyjä erityisesti Itämeressä. Sukelluskokemuksen myötä Ilpo kiinnostui Itämeren suojelusta ja katsoi Itämeren pelastamisen suomalaisten sukeltajien tärkeimmäksi tehtäväksi. Hän toimi myös aktiivisesti harrastajatutkijana Suomen Merihistoriallisessa yhdistyksessä.
Myös arkelogia, erityisesti Egypti, oli Ilpo V. Salmen intohimo ja muinainen Egypti oli hänelle rakas aihe. Hänellä oli laajat tiedot niin egyptiläisten ajanmittauksesta, tähtitieteestä kuin taiteista, joista hän kirjoitti useita tieteellisiä artikkeleita. Vuonna 1998 Ilpo jäi eläkkeelle Yleisradion ammattiopiston vararehtorin tehtävästä.
Ilpo V. Salmen harrastukset ja tiedot alalta kuin alalta olivat erittäin laajat, edellä kerrotun lisäksi hän harrasti mm. hypnoosia, NLP:tä, joogaleirien vetämistä ja kouluttamista sekä purjehtimista omalla veneellään.
Skepsis ry:n puheenjohtajana Ilpo V. Salmi toimi 1995-1998. Hän oli hyvin tarkka siitä, ettei puheillaan loukannut ketään ja oli arvostettu myös yhdistyksemme vastustajien keskuudessa. Hän oli syvällinen tutkijaluonne, aina ”outsider”, kuten hän itseään luonnehti. Hän harrasti hyvin älykästä huumoria, hän kertoi tarinoita, joihin sisältyi aina jokin ”juju”. Esitelmissään hän osasi piikitellä erimieltä olevia humoristisen hienostuneesti niin, ettei siitä kukaan voinut loukkaantua.
Skepsis ry:n toimintaan Ilpo V. Salmi oli vahvasti sitoutunut, opasti ja neuvoi meitä nuorempia aina. Jos yhdistyksen tilaisuuteen ei saatu ajoissa esiintyjää tai esitys peruuntui, hänellä oli aina sopiva esitelmä takataskussa, ja hän tuli mielellään puhumaan. Hän oli innokas yhdistyksen kehittäjä ja ideoita häneltä ei puuttunut.
Ilpo V. Salmen uurna laskettiin Sankarivainajien lehtoon hänen syntymäpäivänään 19. joulukuuta. Jäämme kaipaamaan kunniapuheenjohtajaamme.
Yli 30 Vuotta Kysymyksiä
Skepsis Ry:n Yhteystiedot Tieteiden Talo, Kirkkokatu 6, 00170 Helsinki
Jäsenasiat, Lehtitilaukset, Osoitteenmuutokset Paula Heinonen Tieteiden Talo, Kirkkokatu 6, 00170 Helsinki Puh. 040 820 9166, Secretary@skepsis.fi
Taloudenhoitaja Toni Heikkinen Keskuskatu 14 B 13, 04600 Mäntsälä Puh: 050 537 3792, Treasurer@skepsis.fi
Skepsiksen Hallitus Vuonna 2018 Puheenjohtaja Otto J. Mäkelä. Varapuheenjohtaja Denis Galkin Ville Aarnikko, Juha Leinivaara, Santtu Puukka, Osmo Tammisalo, Mikko Ville Valjento.
Alueyhteyshenkilöt Joensuu: Vesa Tenhunen Puh. 0400 935 893 Vesa.tenhunen@skepsis.fi
Jyväskylä: Juha Merikoski Puh. 040 755 1820 Juha.merikoski@skepsis.fi
SKEPSIS RY ON VUONNA 1987 PERUSTETTU SUOMALAISTEN SKEPTIKKOJEN YHDISTYS.
Skepsiksen Vuonna 2009 Muutettujen Sääntöjen Mukaan Yhdistyksen Tarkoitus On:
– Edistää Kriittistä Ajattelua, Tieteellisen Tiedon Hankintamenetelmien Opetusta Sekä Tieteeseen Ja Järkeen Perustuvaa Käsitystä Maailmasta. – Edistää Kiisteltyjen Tai Erityisen Poikkeuksellisten Väitteiden Tieteellistä Tarkastelua. – Edistää Keskustelua Tieteelliseen Maailmankuvaan Liittyvistä Tärkeistä Aiheista. – Ylläpitää Tällaisesta Toiminnasta Kiinnostuneiden Ihmisten Verkostoa, Järjestää Kokouksia Ja Keskustelu- Ja Luentotilaisuuksia Sekä Harjoittaa Tiedotus- Ja Valistustoimintaa.
Yhdistys On Poliittisesti, Aatteellisesti Sekä Uskonnollisesti Sitoutumaton. Yhdistyksen Varsinaiseksi Jäseneksi Voidaan Hyväksyä Yksityinen Henkilö Tai
Oulu: Jouko Salo Puh. 040 766 0743 Jouko.salo@skepsis.fi
Tampere: Jose Ahonen Puh. 040 558 7497 Jose.ahonen@skepsis.fi
Turku: Heikki Kujanpää Puh. 044 022 0420 Heikki.kujanpaa@skepsis.fi
Skepsis Ry:n Tieteellinen Neuvottelukunta Tnk:n Puheenjohtaja, Prof. Jukka Maalampi (fysiikka), Prof. Kari Enqvist (fysiikka), Prof. Mika Hemmo (oikeustiede), Tohtori Harri Högmander (tilastotiede), Tohtori Virpi Kalakoski (psykologia), Dosentti Hannu Karttunen (tähtitiede), Tohtori Mikko Kiviharju (tietotekniikka), Tohtori S. Albert Kivinen (filosofia), Prof. Hanna Kokko (biologia, Ekologia), Prof. Eerik Lagerspetz (yhteiskuntatiede, Filosofia), Prof. Hannu Lauerma (lääketiede), Prof. Anto Leikola (biologia, Oppihistoria), Dosentti Marjaana Lindeman (psykologia), Dosentti Juha Merikoski (fysiikka), Tohtori Markku Myllykangas (terveyssosiologia), Tohtori Pauli Ohukainen (lääketiede), Dosentti Ilkka Pyysiäinen (uskontotiede), Prof. Jeja Pekka Roos (sosiaalipolitiikka), Tohtori Veijo Saano (lääketiede), Prof. Samuli Siltanen (teollisuusmatematiikka).
Oikeustoimikelpoinen Yhteisö, Joka Hyväksyy Yhdistyksen Tarkoituksen Ja Toimintaperiaatteet. Kannattavaksi Jäseneksi Voidaan Hyväksyä Yksityinen Henkilö Tai Oikeustoimikelpoinen Yhteisö, Joka Haluaa Tukea Yhdistyksen Tarkoitusta Ja Toimintaa.
Yhdistys Julkaisee Neljä Kertaa Vuodessa Ilmestyvää Skeptikko-lehteä.
Mallia Yhdistykselle Haettiin Yhdysvalloissa 1976 Perustetusta Csicopista (committee For The Scientific Investigation Of Claims Of The Paranormal), Mikä Ilmenee Mm. Yhdistysten Samankaltaisina Toimintaperiaatteina. Skepsis Ry Toimii Kuitenkin Itsenäisesti, Vaikkakin Yhteistyössä Csicopin (nykyään Csi – The Committee For Skeptical Inquiry) Ja Muiden Vastaavien Järjestöjen Kanssa.
Yhdistys On Ecson (european Council Of Skeptical Organisations) Ja Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan Jäsenjärjestö.
