Haluatko lukea lehden lukulaitteella tai e-kirjasovelluksessa? Lataa numero EPUB-tiedostona. Lataa EPUB
Pääkirjoitus
Tuntematon potilas
Risto K. Järvinen
Yli 30 Vuotta Kysymyksiä
LUIN TUNTEMATTOMAN SOTILAAN ensimmäisen kerran 13-vuotiaana. Kohtaus joukkosidontapaikalla jäi mieleen. Telttaa valaissut Petromax suhisi hiljaa ja kamina hehkui lämpöä ilmaan, jossa tuoksui voimakas desinfiointiaineen haju. Pitkin seinänvieriä makasi huopiin käärittyjä haavoittuneita. Joku voihki hiljaa, jostain kuului nyyhkytystä, joku örähteli sekavasti: ”Jeesus… Jeesus…” Lääkäri konttasi ulos teltasta ja sanoi kuusen alla värjöttelevälle pastorille: ”Eerola loppuu pian.”
Kohtaus tuli mieleeni, kun tein tätä lehteä yökaudet Vantaalla Katriinan sairaalan haavanhoito-osaston hämärässä ruokasalissa. Kirjoittaessani juttua Skepsiksen Sokrates-palkinnon voittaneesta Marina Heinosesta ajatukseni katkaisi jostain huoneesta kuulunut hauras vanhuksen huuto: ”Apua! Auttakaa! Minä kuolen…” Kun etsin Lehtikuvan sivuilta kuvituskuvaa Juha Leinivaaran artikkeliin ”Taistelu nettihuuhaata vastaan jatkuu”, toiselta puolelta käytävää kuului synkkää kiroilua ja karjuntaa sekä myöhemmin sängyn päätylaudan hysteeristä hakkaamista.
Vietin sairaalassa 55 päivää. Näin ja koin pyytämättä paljon asioita, jotka panivat miettimään.
Ensimmäinen huonekaverini oli vanha mies, joka usein istui sängyn laidalla ja tuijotti eteensä sanomatta mitään. Öisin hän hengitti raskaasti ja vaikeroi, piti minua hereillä. Hän haisi pahalta. Aloin kammota häntä.
Viikossa mies taantui kävelykunnosta sängyn pohjalle. Hän ei kuitenkaan luovuttanut, hän tahtoi elää. Loppuun saakka hän teki jumppaliikkeitä vuoteessaan. Viimeinen yö oli tuskainen. Kuulin kuinka hänelle annettiin verta ja morfiinia, mutta mikään ei enää auttanut. Hänet päätettiin siirtää palliatiiviselle osastolle kuolemaan.
Jäimme huoneeseen hetkeksi kahdestaan. Katsoin selällään suu auki makaavaa tiedotonta miestä ja pyysin anteeksi, että olin ollut idiootti, maailman surkein huonekaveri. Yksikään omainen ei ollut käynyt katsomassa häntä sairaalassa ja minulle hän oli ollut vain saastunutta ilmaa. Itkin vähän.
Aamulla ”Eerola” oli poissa. Jäljellä oli vain tyhjä sänky. Patjan päälle oli laitettu siivoojaa varten lappu, jossa luki ”LIKAINEN”.
Kaikesta raastavuudestaan huolimatta sairaalareissu oli arvokas kokemus. Minut riuhtaistiin varoittamatta kuplani ulkopuolelle täysin toisenlaiseen maailmaan kuin omani. Näin kuolemaa, näin elämää. Näin tuskaa, näin helpotusta. Näin kyynisyyttä, näin välittämistä. Aloin välittää itsekin.
Liikutuin, kun vuodepotilas Maj-Brit työnnettiin ensimmäisen kerran kuukausiin pyörätuolilla ruokasaliin. Sanoin muistisairaalle Arskalle, joka luuli minua naapurin Penaksi, että totta kai vien terveisiä heidän ystävälleen Pirrelle, kun pääsen kotiin. Ymmärsin, että hoitajat eivät pahuuttaan tai laiskuuttaan juokse joka kerta käytävällä, kun vanhus ilmoittaa kuolevansa. Sama huuto on saattanut jatkua jokaisena yönä puolen vuoden ajan.
Pahinta on, että tuskanparahduksiin tottuu. Avunpyynnöt eivät lopulta häirinneet lehdentekoani lainkaan. Toivon silti, että välittämisestäni jäi jotain jäljelle. Toivon, että se jokin hyvä pysyy minussa, kun arki taas koittaa, eikä haihdu viikossa kuin rippileirillä syntynyt päätös kiroilulakosta. Toivon, että minusta tuli parempi ihminen – myös parempi skeptikko. Toivon, että olen tulevaisuudessa entistä empaattisempi, ymmärtäväisempi ja kiinnostuneempi myös kaikista niistä, jotka ovat asioista eri mieltä kuin minä.
Toivon myös, että opin sairastumisestani jotain. Me skeptikot olemme kritisoineet uskomushoitoja aivan aiheellisesti, enkä sellaisia harkinnut edes silloin, kun hätä oli suurin. Minun valintani oli ”unohtaa” saamani diagnoosi, päättää olla leimautumatta sairastuneeksi ja jatkaa elämää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä tie johti kolmessa vuodessa Katriinan joukkosidontapaikalle Vantaalle
PUTKAHDIN IHMETTELEMÄÄN maailmankaikkeutta syksyllä 1971 isäni ja äitini yhteistyön ansiosta. Sain varttua Simojoen rannalla olevalla maatilalla Lapissa, jossa mielikuvitukselle oli tilaa myös kirjaimellisesti. Lapsuuden mieliharrastuksistani tulee aina mieleen se, kun keräännyimme kesäpäivisin pimeään aittaan ja pelottelimme toisemme hulluuden partaalle. Muistan olleeni niin hyvä kauhutarinoiden keksimisessä ja kertomisessa, että kammoksuin itse eniten omia juttujani. Tuostako lienee virinnyt luonnollinen rakkauteni eskapismiin? Olenhan edelleenkin esim. penkkiurheilun suurkuluttaja. Eräänlaista lomaa todellisuudestahan sekin on.
Varhaisteiniyden hujakoilla kiinnostukseni kaikkeen yliluonnolliseen ja mystiseen muuttui näiden asioiden jopa jonkinlaiseksi tutkimiseksi. Ahmin kaikki Erich von Dänikenin teokset ja kun Simon kunnankirjastosta loppui parapsykologiaa ja ufoja käsittelevä lainattava, niin jopa tilasin itse ja ostin kyseistä kirjallisuutta ja materiaalia.
Oli mistä tahansa selittämättömästä ja yliluonnollisesta kyse, niin se kiinnosti minua. Ja kun joku asian minulle järjellä selitti, en kokenut huojennusta tai ahaa-elämystä, vaan enemminkin närkästystä. Järkeilijät olivat yliluonnollisuskossani jonkinlaisia kerettiläisiä – ilonpilaajia ainakin!
Järjen vatupassini oli hajalla pitkälle aikuiseksi asti. Kallistuin aina vähänkään epäselvien tapahtumien puinnissa automaattisesti siihen suuntaan, että koska asia on selittämätön, se on yliluonnollinen. Tämä oli mielestäni suora todiste siitä, että on olemassa menninkäisiä ja kaiken maailman kummitusaaveita.
AIVOJA TUKKIVA USKONISTUKKA
OLEN AINA OLLUT KIINNOSTUNUT TIETEESTÄ. Toive yliluonnollisen olemassaolemisesta ja innostus tieteeseen pystyivät jotenkin kulkemaan rinta rinnan, mutta eivät tietenkään loputtomiin. Jossain vaiheessa huomasin, kuinka rentouttavaa oli ottaa niskalenkki ”luotettavasta lähteestä” tai ”rehelliseltä parhaalta kaverilta” kuullusta kummitusjutusta ihan arkisella johdonmukaisuudella.
Samoihin aikoihin tajusin ehkä kaikista tärkeimmän asian: todellisuus ja elämä kaikessa monimuotoisuudessaan on paljon mielenkiintoisempaa kuin keksitty epätodellisuus! Jotkut selkeästi järjenvastaiset ja epäloogiset ajatusmallit jäivät kuitenkin lymyilemään mieleni sopukoihin. Näistä ykkösenä oli tietysti kristinusko.
Ala-asteen opettajani sanoi uskomisen olevan vapaaehtoinen asia. ”Jokainen uskoo, jos haluaa.” Hän kertoi asian niin painokkaasti, että muistan sen vielä 40 vuoden jälkeenkin. Kiitos rouva opettajalle siitä. Mutta muistan myös, kun puhuttiin helvetistä. Ja mitäpä miettii nassikka, kun sille ensin sanotaan, että ”usko jos haluat” ja sen jälkeen asiaa opetetaan vuosikausia jonkinlaisena totuutena?
Vasta pitkästi aikuisiällä pääsin eroon tuosta aivojani tukkivasta ja härnäävästä uskonistukasta. Ja olin jopa vihainen koko opetuslaitoksellemme ja kirkolle leipäpappeineen. Miksei koulussa käynyt edes vierailemassa yhtään ateistia? Ilmeisesti se olisi ollut rienausta.
Toki olen yrittänyt lukea Raamattua useaankin kertaan ihan yleissivistävässä mielessä. Mutta en koskaan ole päässyt kovinkaan pitkälle, koska se on niin tylsä, verinen ja sekava opus. Ihan kuin sitä ei olisikaan kirjoittanut jumala vaan tuhansia vuosia sitten aavikolla eläneet suhteellisen primitiiviset huru-ukkelit!
En tiedä onko kukaan koskaan tullut uskoon niin, että on alkanut selailla Raamattua ja innostunut sen sanomasta. Kyllä lastenkin päihin päntätyt uskonasiat ovat hyvin pitkälle vietyjä tulkintoja varsinaisista kirjoituksista ja niiden kopioiden kopioista.
HUMPUUKIA ARKEEN
MIKSI sanan ”ateisti” pitää kuulostaa niin negatiiviselta? Totuudenvastustajille pitäisi keksiä yhtä kielteinen ja yleisessä käytössä olevan sana. Tai sitten totuudessa tallaavilla pitäisi olla jokin neutraalimpi nimitys. Lisäksi jotkut jopa jankuttavat, että ateismi on uskonto, vaikka se ei juuri nimenomaan ole sitä. Se on elämäntapa ja ajatusmalli, jossa uskonnolla ei ole merkitystä.
Ateistin kutsuminen ”tavallaan” uskovaiseksi on sama kuin väittäisi, että me olemme kaikki ”tavallaan” ampumahiihtäjiä. Kaikilla vaan ei ole suksia jalassa ja kivääriä selässä.
Mikä on elämän tarkoitus? Siinäpä hullunkurinen kysymys. Onko sellainen oltava? Mikä on vuorten tarkoitus? Ikään kuin vuoret olisivat syntyneet varta vasten palvelemaan jotakin tarkoitusta. Me kyllä tiedämme, miten ne ovat muotoutuneet ja mikä on niiden merkitys ny-
VERKKO TÄYTTYY valeuutisista, poliitikot kiistävät tutkimustuloksia ja rokotevastaisuus leviää. Vaikka totuus ei koskaan ole ollut kaikkien suosiossa, totuudenjälkeisestä ajasta on toki tällä hetkellä näkyvissä monenlaisia merkkejä. Totuudenjälkeisessä ajassa on pitkälti kyse poliittisesta populismista ja sen suhteesta tieteelliseen tietoon. Kun populismi jyllää, tiede joutuu ahtaalle. Vastakkainasettelua korostavassa keskustelussa tutkimustieto ja tieteentekijät joutuvat yllättäviin ja arvaamattomiin rooleihin.
Populismi-termiä käytetään monesti huolimattomasti. Tiedonnälkäisten kannattaa lukea vaikkapa viestinnän professori Juha Herkmanin tuore kirja ”Populismin aika” (Vastapaino, 2019).
Populistinen poliitikko tai puolue voi kyseenalaistaa vuorotellen kaikki tutkimustietoon liittyvät tasot: yksittäiset tutkijat, paradigmat, yliopistot, tutkimuslaitokset, oppiaineet, tieteenalat, rahoituksen, valtion tuen ja tekemisen tavat. Populistisessa puheessa tutkimustieto esitetään elitistisenä, muutosvastarintaisena, pelottelevana, arjesta ja kansasta vieraantuneelta sekä ”terveen järjen” vastaisena, tai se saatetaan rinnastaa lobbaamiseen.
Yksittäisen populistisen liikkeen tai poliitikon suhtautuminen tutkimustietoon näyttää monesti täysin sattumanvaraiselta. Miksi esimerkiksi ilmastonmuutostieto joutuu niin usein populistin hampaisiin? Miksi perussuomalaiset hyökkäsi aikoinaan kummallisin argumentein tuulivoimaa vastaan? Miksi monessa maassa populistisen puolueen suosio linkittyy rokotevastaisuuteen? Entä miksi Unkarin populistijohtajat vihaavat sukupuolentutkimusta?
Olennaista populismin ja tieteen suhteen ymmärtämisessä on populismin ydin: populismi on eliitinvastaisuutta. Populistisessa retoriikassa kansa jaetaan kahtia turmeltuneeseen eliittiin ja rehelliseen, todelliseen kansaan. Vastakkainasettelua näiden kahden (kuvitteellisen) ryhmän välille luodaan nostamalla tikunnokkaan asioita, jotka ovat ikään kuin eliitin symboleita, heidän hallussaan.
Populistisessa retoriikassa tieteen ja tutkimuksen voi ajatella olevan eliitin hallussa. Perussuomalaiset on myös valinnut ”turmeltuneen eliitin” yhdeksi osaksi ”vihervasemmistolaiset”, ja siksi perussuomalaisten edustajat hyökkäävät muun muassa ilmastonmuutostietoa, tuulivoimaa tai ylipäätään luonnonsuojelua vastaan.
Jossain toisenlaisessa lähtötilanteessa asia voisi olla toisin: yhtä hyvin olisi mahdollista, että puolustaessaan suomalaisuutta perussuomalaiset haluaisivat puolustaa myös ”perinteistä suomalaista luontoa”, sitä kansallismaisemaa, joka näkyy vaikkapa Gallen-Kallelan tauluissa, ja jota toisenlaisen lähtötilanteen ”turmeltunut eliitti” väheksyisi.
Unkarissa Fidesz-puolue hyökkää sukupuolentutkimusta vastaan, koska siinä tiivistyy moni ”turmeltuneen eliitin” ominaisuus: tiede, humanistinen tutkimus, korkeakoulutus, naisten parantunut asema, feminismi, ydinperheen hajoaminen. Fidesz ei siis ole huolissaan tieteen laadusta, vaan motiivina on samanlainen vastakkainasettelun vahvistaminen kuin muussakin puolueen toiminnassa.
Vaikka tällä hetkellä populismista puhutaan erityisesti uuspopulististen, maahanmuuttovastaisten eurooppalaispuolueiden kautta, populismilla on vankka ja laaja historia takanaan. Latinalaisessa Amerikassa populismi on kiinteä osa politiikan maailmaa, ja teollistumisen aikakaudella länsimaissa suuri rooli oli ”agraaripopulismilla”, vastaiskulla sille, että ihmiset muuttivat kaupunkeihin ja joutuivat omaksumaan uudenlaisen elämäntavan.
Populismia voi pitää demokratian sivutuotteena. Demokraattinen yhteiskunta antaa populismille mahdollisuuden, ja siksi sen kanssa pitää elää. Toisaalta populismiin liittyy monia hyviä ilmiöitä: se esimerkiksi antaa poliittisen toimijan identiteetin ihmisille, jotka ovat aiemmin kokeneet jäävänsä täysin politiikan ulkopuolelle.
Demokratian kestävyys mitataan sillä, mitä tapahtuu, kun populistinen liike pääsee valtaan. Jos valtaannousu johtaa totalitaristisiin tapahtumiin, perusta ei ollut kunnossa.
Populismin läsnäolo mittaa myös tieteen kestävyyttä. Esimerkiksi yliopistoille pitää luoda sellaiset rakenteet, etteivät populistijohtajat ala valtaa saadessaan sanella, mitä niissä saadaan tutkia tai opettaa.
Puheenjohtajan palsta - Maailmanlaajuisia rokotusasenteita
Otto J. Mäkeä
uheenjohtajan
palsta
BRITTILÄINEN WELLCOME FOUNDATION julkaisi kesäkuussa 2019 ensimmäisen maailmanlaajuisen Wellcome Global Monitor -raporttinsa ihmisten asenteista tieteeseen ja terveydenhoitoon. Tätä raporttia varten haastateltiin yli 140 000 ihmistä 142 maassa.
Raportissa todetaan, että maailmanlaajuisesti 73% ihmisistä pitää lääkäreitä ja sairaanhoitajia luotettavimpana terveystiedon lähteenä. Kaikkialla luottamus sairaaloihin ja terveydenhoitojärjestelmään on heikompaa vähätuloisempien parissa. Toinen raportin löydös on, että 72% ihmisistä luottaa tutkijoihin, vaikka yli puolet (57%) maailman väestöstä arvelee ettei tiedä riittävästi tieteestä. Lähes kaikkialla miehet arvelevat tietävänsä enemmän tieteestä kuin naiset, samoin kuin nuoret enemmän kuin vanhemmat sukupolvet.
Raportti kertoo, että lähes kaksi kolmannesta maailman ihmisistä sanoo haluavansa tietää lisää tieteestä. Uskonnollisista ihmisistä 55% sanoo että luottaisi uskontoonsa mikäli syntyisi ristiriita sen opetusten ja tieteen välillä. Suurin osuus ihmisiä, jotka sanovat tieteen olleen eri mieltä heidän uskontonsa kanssa, on Yhdysvalloissa ja Etelä-Euroopassa (59%).
Raportin mukaan yli kolme neljännestä maailman ihmisistä pitää rokotteita turvallisina ja vaikuttavina. Korkean tulotason maissa Pohjois-Amerikassa 72% ihmisistä ja 73% Pohjois-Euroopassa on sitä mieltä, että rokotteet ovat turvallisia. Matalan tulotason alueilla luottamus on suurempaa, jopa 92% Itä-Afrikassa sekä 95% Etelä-Aasiassa. Suurinta luottamus rokotuksiin on
Ruandassa ja Bangladeshissä, joissa ollaan lähes yksimielisiä siitä, että rokotteet ovat turvallisia sekä vaikuttavia, ja että lasten rokotukset ovat tärkeitä.
Tämä viimeisin löydös kelpaa toistaa: rokotuksia pidetään tärkeinä ja niihin luotetaan maissa joissa on edelleen ensi käden kokemusta rokotuksilla ehkäistävistä vakavista tartuntataudeista. Väistämättä herää kyynisyydessään hieman epämiellyttävä ajatus, että ”rokotekriittisyys” monissa varakkaammissa maissa osin kumpuaa tämän inhimillisen kärsimyksen puutteesta.
Lokakuussa 2018 julkaistu tutkimus Weaponized Health Communication: Twitter Bots and Russian Trolls Amplify the Vaccine Debate analysoi liki 2 miljoonaa vuosina 2014–2017 lähetettyä venäläisten twitter-bottien ja trollien viestiä. Kävi ilmi että nämä keskittyivät länsimaisten rokotemielipiteiden kärjistämiseen sekä puolesta että vastaan, siten keinotekoisesti tuottaen käsityksen että rokotusten turvallisuudesta käydään keskustelua. Tämä muistuttaa modernisoitua versiota 1980-luvun KGB:n Operation Infektionista, jossa medioihin uitettiin väitteitä siitä, että HIV/AIDS olisi tarkoituksellisesti levitetty biologinen ase.
Tässä on siis kaksi hieman eri näkökulmista annettua selitystä epäilyksille rokotteiden turvallisuudesta ja vaikuttavuudesta: yhtäältä käytännön kokemuksen puute seurauksista, toisaalta aivan tarkoituksellinen toiminta. Tämän nykyään jo yleistä terveyttä uhkaavan ongelman korjaamiseen tarvitaan siis jatkossakin aktiivista valistusta ja väärien tietojen oikaisua
”Asiantuntijoihin kohdistuvaa epäluuloa minun on vaikea ymmärtää.”
SKEPSIS MYÖNSI tämä vuoden Sokrates-palkintonsa Helsingin yliopiston ravinnon turvallisuuden professori Marina Heinoselle.
Tutkijan- ja opettajanuransa ohessa Heinonen on välittänyt tietoa ravintoaineista, lisäaineista ja niiden turvallisuudesta suurelle yleisölle. Hän on muun muassa oikonut sitkeässä eläviä käsityksiä siitä, että ”luontainen” suoraan tarkoittaisi turvallista sekä terveellistä ja että tehdasvalmisteet sekä lisäaineet olisivat aina terveydelle haitallisia.
Heinonen on muistuttanut, että ruuan turvallisuuden mittari ei ole kokemus vaan tieteellinen tieto, joka perustuu tiedeyhteisön yhteisesti sopimilla menetelmillä tehtyihin tutkimuksiin.
Sokrates-palkinto myönnettiin ansiokkaasta tiedeviestinnästä sekä perinteisessä että uudessa mediassa.
Asiatietoon perustuvan tiedeviestinnän huomioiminen kaikenmaaailman huuhaan keskellä on tarpeen - ja lämmittää myös henkilökohtaisesti.
Heinosen työpäivään kuuluu useimmiten englanninkielistä luento-opetusta, jatko-opiskelijoiden tutkimustyön ohjaamista, elintarvike- ja ravitsemustieteen osaston johtamiseen liittyviä työtehtäviä sekä aika usein myös tiedeviestintää.
Tiedeviestintä on osa yliopistolaisen työtä yhteiskunnallisena vaikuttajana. Oma missioni on välittää tieteeseen perustuvaa asiatietoa ruuan turvallisuudesta ja terveellisyydestä.
Heinosen saama palaute somessa voi olla epämiellyttävää - etenkin jos tieteeseen perustuvat argumentit uupuvat ja alkaa loanheitto.
Itse käytän twitteriä, jossa keskustelu pysyy asiallisena. Vain kerran olen tehnyt rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta, kun tieteellisiä ansioitani väitettiin olemattomiksi.
Antti Heikkilälle Heinonen on vihollinen eli ”elintarviketeollisuuden tukema professori, joka aika ajoin ilmaantuu julkisuuteen puhumaan mm. E-aineiden turvallisuuden puolesta perustelematta väitteitään millään tavalla”. Kemikaalicocktail-blogin perustaja Noora Shingler taas kauhistelee mm. sitä, että Heinonen ei näe keinomakeutetuissa limsoissa terveysriskejä.
Loanheittoa tämäkin. Onko Heikkilällä näyttöä väitteelleen?
Heinosen mukaan on toki selvää, että elintarviketiede tekee tutkimustyötä yhteistyössä elintarviketeollisuuden toimijoiden kanssa. Tämä mahdollistaa tutkimustiedon tarpeellisuuden ja nopean hyödynnettävyyden.
Tehtävänämme yliopistolla on myös kouluttaa maistereita ja tohtoreita, joiden merkittävä työnantaja on elintarviketeollisuus. Lisäaineita Heinonen ei koe tarvetta puolustaa. - Välitän tieteeseen perustuvaa asiatietoa, jolla pyrin herättämään kriittistä ajattelua.
Heinonen painottaa, että yksittäinen tieto ei yleensä kumoa laajaa tieteellistä näyttöä, eivätkä kaikki hiirillä tehdyt havainnot ole rinnastettavissa ihmisen terveyteen. Tieteellinen tieto ei kuitenkaan ole stabiilia - siten lisäaineidenkin turvallisuus arvioidaan aina uudelleen, kun uutta tutkimustietoa muodostuu. Esimerkiksi aspartaamin turvallisuus on arvioitu jo neljä kertaa turvallisen annoksen muuttumatta.
Nämä periaatteet ovat tuttuja myös Helsingin yliopiston elintarviketieteiden opiskelijoille.
Lisäaineista on terveydelle haittaa, mikäli hyväksyttävän päiväsaannin annos (ADI) ylittyy. Keinomakeutettujen virvoitusjuomien osalta näin käy, mikäli aikuinen juo 5-7 litraa limsaa päivittäin. Lapsenkin tulee juoda litrakaupalla limsaa ennenkuin riski makeutusaineen haittavavaikutuksista kasvaa. Silti Heinonen suosii vettä janojuomana.
Sen sijaan limsojen suurkuluttajille makeutusaineita sisältävät juomat ovat terveydelle edullisempi vaihtoehto kuin sokeria sisältävät.
USKON TIETEEN VOIMAAN
HEINONEN TOTEAA, että ruoka erityisesti tuntuu olevan aihe, jossa kenen tahansa mielipide rinnastetaan asiantuntijan tietoon. Hyvinvointi on henkilökohtaista ja jos jokin ruokavalio tuo hyvää oloa, se koetaan oikeaksi. Koettu henkilökohtainen hyvinvointi ei kuitenkaan ole perusteltavissa laajemmalle joukolle ilman tieteellistä näyttöä.
Asiantuntijoihin kohdistuvaa epäluuloa minun on vaikea ymmärtää. Erityisesti silloin, kun on kyse ruuan turvallisuudesta. Termit ”luonnollinen, aito ja puhdas” eivät takaa ruuan turvallisuutta.
Kaikesta huolimatta Heinonen uskoo tieteen voimaan. Tieteen pitää kuitenkin tulla kuulluksi samoilla foorumeilla, joissa levitetään valheita, tarinoita ja pelkoja. Mikä tekee ruuasta hyvää ja turvallista? - Hyvä ruoka maistuu. Terveellinen ruoka on ravitsemussuositusten mukaista. Hygieniaosaaminen ja elintarvikevalvonta mahdollistavat ruuan turvallisuuden.
katso Marina Heinosen Luento Skepsikselle 2012:youtube.com/watch?v=mxgth0-sc_k
luentoon Perustuva Artikkeli Skeptikko-lehdessä:skepsis.fi/lehti/2013/skeptikko-2013-1_lisaaineet_ruoassa-turha_huolenaihe.pdf
Sokrates-palkinnot kautta aikain
1995 Karjaan lukion rehtori Sini Hirsikangas-Huttunen: Monivuotisesta tuloksellisesta työstä nuorisokasvatuksen parissa.
1996 Tähtitieteellinen yhdistys Ursa: 75 vuotta jatkuneesta tieteen popularisoinnista ja harrastustoiminnan edistämisestä.
1998 Toimittaja Kimmo Pietiläinen: Ansiokkaasta työstä suomentajana ja kirjankustantajana tieteellisen maailmankuvan levittämisestä.
1999 Yliopisto-lehti: Poikkeuksellisen ansiokkaan tieteestä tiedottamisen johdosta.
2001 Luku-Suomi -hanke: Koululaisten luku- ja kirjoitustaidon edistämiseen pyrkivästä toiminnasta.
2003 Tiedekeskus Heureka: Poikkeuksellisen ansiokkaasta tieteellisen tiedon ja maailmankuvan levittämisestä yleiseen tietoisuuteen.
2004 Helsingin Sanomain Tiede- ja luonto -sivujen toimitus: Tasapainoisesta ja asiallisesta tiedeuutisoinnista. 2005 Suomen Mielenterveysseura: Tiedotus- ja valistustyöstä sekä uskomushoitoihin kohdistuneesta kritiikistä. 2006 VTM Jan Rydman: Lukuisista kirjoituksista, joissa on arvostellut tieteen nimissä esitettyjä pseudotieteellisiä käsityksiä ja puolustanut rationaalista ajattelua. 2007 Dosentti Marjaana Lindeman ja hänen tutkimusryhmänsä: Kriittisen ajattelun leviämisen edistämisestä. 2008 Toimittaja Kirsi Virtanen: Rationaalisen ajattelun edistämisestä radio-ohjelmissaan.
2009 Akatemiaprofessori Kari Enqvist: Ansiokkaasta tieteellisen tiedon popularisoinnista ja tieteellisen maailmankuvan yleiseen tietoisuuteen leviämisen edistämisestä. 2010 Tähtitieteen professori Esko Valtaoja: Ansiokkaasta tieteellisen maailmankuvan levittämisestä.
2013 Helsingin yliopiston tiedeviestinnän opintokokonaisuus: Sellaisen koulutuksen järjestämisestä, joka kaventaa tutkimuksen ja muun yhteiskunnan välistä rajaa ja sen varmistamisesta, että tutkijat osaavat viestiä tieteestä ja sen tuloksista kansantajuisesti.
2014 Luonnontieteellinen museo: Ekologiaa ja evoluutiota koskevan tiedon elämyksellisestä välittämisestä aina uusille suomalaissukupolville.
2015 Tiede-lehti: 35-vuotiaalle julkaisulle mm. siitä, että se on pystynyt erinomaisesti nostamaan esille tärkeimmät ja mielenkiintoisimmat tiedemaailman havainnot jokaiselle ymmärrettävässä muodossa.
2016 Kognitiotieteen dosentti Minna Huotilainen: Aivotutkimuksen tulosten aktiivisesta esittelemisestä julkisuudessa ja tieteen äänen tuomisesta sosiaaliseen mediaan. 2017 Suomen kirjastoseura ja kaikki suomalaiset kirjastot: Yleissivistyksen, lukutaidon ja tiedon tasa-arvoisen saatavuuden puolesta tehdystä työstä.
2018 Kasvinjalostuksen dosentti Jussi Tammisola: Ruuantuotantoon liittyvien virheellisten käsitysten oikomisesta ja valistustyöstä.
Tämä artikkeli on jatkoa Skeptikon edellisen numeron juttuun, jossa käsiteltiin sähköauton akun käyttöikää.
”LUVATTU” JA TODELLINEN TOIMINTAMATKA
POPULAARIMEDIASSA VIITATAAN usein sähköauton lu-vattuun toimintamatkaan ja verrataan sitä vaikkapa toimittajan koeajolla saavuttamaan toimintamatkaan. Luvatulla toimintamatkalla tarkoitetaan standardoidun NEDC- tai WLTP-testisyklin mukaan valmistajan ilmoittamaa toimintamatkaa. Kyseessä ei ole valmistajanlupaus vaan tarkkaan määritellyn testin mukainen toimintamatka. Jo yleistä tietoa on, että myyntiesitteeseen painettu polttomoottoriauton polttoaineenkulutus ei ole ”lupaus” vaan arvo, joka voidaan varovaisella ajotavalla saavuttaa hyvissä olosuhteissa – käytännössä auto kuin auto kuluttaa normaaliajossa enemmän. Kukaan ei onneksi puhukaan luvatusta polttoaineenkulutuksesta, mutta luvattu toimintamatka kummittelee usein artikkeleissa.
Vanhempi NEDC-testisykli mallintaa käytännössä kaupunkiajoa, ja mukana on vain lyhyt maantieajopätkä. Käytännössä NEDC-syklin mukainen toimintamatka voidaan saavuttaa kesäsäällä ajamalla vakionopeudensäätimen kanssa 60 km/h suoralla tiellä. Tarkka todellinen kulutus riippuu olosuhteista, mutta hyvä nyrkkisääntö on, että toimintamatka moottoritiellä nopeusrajoituksen mukaan ajettaessa on puolet tai alle NEDC-toimintamatkasta. Esimerkiksi jos auton NEDCtoimintamatka on 200 km, autolla voi ajaa 120 km/h noin 100 km, eli esimerkiksi Espoon Leppävaarasta Salon ABC:lle.
200 kilometriä on tyypillinen reilun 20 kilowattitunnin akustolla varustetun, vuosikymmenen alkupuolen täyssähköauton NEDC-toimintamatka. Nykyään edullisimmissakin uusissa sähköautoissa on 40-60 kilowattitunnin ajoakku, jolla voi ajaa yhdellä latauksella olosuhteista riippuen noin 200-500 kilometrin matkan. Toimintamatka ei kasva lineaarisesti akkukoon kasvaessa, koska akun koon mukana kasvaa myös auton massa ja siten myös auton kulutus.
Käytännössä kaikissa vuonna 2018 ja myöhemmin myyntiin tulleissa autoissa toimintamatka on ilmoitettu WLTP-syklin mukaan. WLTP antaa realistisen toimintamatkan autolle kesä-, kevät- ja syyssäällä maantieajossa. Jos WLTP-toimintamatkaksi on ilmoitettu 400 kilometriä, tämän voi olettaa pääsevänsä yhdellä latauksella täydellä akullisella, jos matkalla ei ole moottoriteitä, ajaa rajoitusten mukaan eikä ohittele. Esimerkiksi helsinkiläisen käytännön toimintasädettä syö nimenomaan reipas moottoritiekulutus: lähtipä Helsingistä pohjoiseen, itään tai länteen, käytössä on toista sataa kilometriä moottoritietä. Mikään ei tietenkään kiellä ajamasta moottoritiellä vain satasta, mutta jos autoja verrataan yksi yhteen, on rehellistä olettaa että kaikilla ajetaan niin lujaa kuin laki sallii.
Se, onko 300 tai 400 kilometriä liian vähän toimintamatkaksi, on tietenkin täysin yksilöllistä. Kesät talvet suuntaansa 300-400 kilometrin keikkareissuja tekevä myyntitykki tai rakennusalan keikkatyöläinen ei voi laskea vielä elämäänsä täyssähköauton varaan. Tarkkaa dataa siitä, kuinka suurella osalla henkilöautoista ei ajeta lähes koskaan yli 300-400 kilometrin päivittäisiä ajosuoritteita, ei ole Suomessa olemassa eikä sellaisen kerääminen onnistuisikaan kuin Stasi-henkisellä satelliittiseurannalla. Suomessa toteutetaan säännöllisesti henkilöliikennetutkimus, jossa seurataan eri pituisten matkojen määrää, mutta siitä, miten nämä matkat jakautuvat eri käyttäjille, voidaan esittää vain valistuneita arvailuja.
Jos 500 kilometrin sukulointireissu tehdään vain kerran vuodessa, 20-30 minuutin lataustauon puolimatkassa sietää kyllä kahvitellen tai lounastaen. Tauon tarkka pituus riippuu autosta, matkan varren latausmahdollisuukista ja olosuhteista. Esimerkiksi muhkeasta 95 kilowattitunnin akustosta huolimatta Audi e-tronilla (Mukka ym, 2019) jo 400 kilometrin matka vaati 50 minuutin lataustauon, koska alkumatka oli moottoritietä, pikalaturi kykeni vain 50 kilowatin tehoon ja korkea ja 2,5 tonnin painoinen auto kuluttaa energiaa etenkin moottoritieajossa hulppeasti. 150 kilowatin laturilla – joita Suomessa on vasta yksi kappale Lohjalla – tauko kutistuisi 16 minuuttiin, jota voidaan pitää jo kohtuullisena paussina tavalliselle ihmiselle 400 kilometrin matkalla. Nämä laturit ovat kalliita ja vaativat myös järeän sähköliittymän, joka maksaa sekin.
Sähköautoilun kannattajat vetoavat joskus siihen, että henkilöautoilla ajetaan keskimäärin vain 40-50 kilomet- 1 riä päivässä , joten lyhyet toimintamatkat eivät ole ongelma. Keskiarvoon vetoaminen ei kuitenkaan tässä toimi, koska ajosuorite voi hyvin jakautua esimerkiksi 20 kilometrin päivittäiseen työmatkaan ja kerran tai pari kuussa
ajettavaan useiden satojen kilometrien mökki- tai sukulointimatkaan. Siltojakaan ei voi mitoittaa niiden keskimääräisen kuorman mukaan.
Se missä keskiarvoon vetoaminen toimii, on pysäköintialueiden sähköistyksen mitoittaminen. Esimerkiksi rivitaloyhtiön 20 auton pysäköintialueella riittää, että latausjärjestelmä mitoitetaan niin, että se kattaa keskimääräisen autoilutarpeen. Sähköurakoinnin ja suunnittelun ammattilaisten ST-kortissa numero 51.90 suositellaan mitoittamaan pysäköintialue kaupunkiseudulla 100 km ja maaseudulla 200 km päivittäisen ajosuoritteen mukaan. Mitoitussuositus on varmuuden vuoksi yläkanttiin. Ylimitoitus varmuuden vuoksi on perusteltua, mutta maaseudun tuplamitoitus kaupunkiin verrattuna voidaan helposti kyseenalaistaa: vaikka maaseudulla siirtymät ovat usein pidempiä, ne eivät ole kaksi kertaa pidempiä.
Trafin avoimen ajoneuvodatan perusteella (ks. esim. Näytä data 2017) vähiten kilometrejä autoa kohti ajettiin Hangossa, Turussa ja Pietarsaaressa (14700 km/vuo- 2 si) ja eniten Utsjoella (21300 km/vuosi) . Kuten kirjoittaja esittää (Näytä data 2017), jako maaseudun ja ka upunkien välillä ei ole yksiselitteinen ajokilometrimäärän määrääjä: esimerkiksi Oulussa ja Kuopiossa ajetaan enemmän kuin useissa pienissä maaseutumaisissa kunnissa.
Olennaista sähköauton kaikille tyrkyttämisen sijasta on huomioida henkilön autoilun tarve. Esimerkiksi itse ajan 30000 kilometriä vuodessa eli kaksinkertaisen määrän keskivertoautoilijaan nähden, mutta pisin matka mitä olen ikinä ajanut Suomessa henkilöautolla on Espoosta Seinäjoelle (350 km). Kun otetaan huomioon, että alkumatka on moottoritietä, tämä vaatii lähes kaikilla nykyaikaisillakin sähköautoilla yhden välilatauspysähdyksen. Poikkeuksen muodostaa Tesla Model S Long Range -malli, jonka 610 kilometrin WLTP-toimintamatka riittää yhdensuuntaiseen Helsinki-Seinäjoki-matkaan ilman latauspysähdyksiä. Pikalataustauko vaaditaan vasta, jos mennään Helsingistä Vaasaan asti (420 km), ja sekin kestää vain 5 minuuttia Jalasjärven pikalatausasemalla.
Yksi vaihtoehto latauspysähdyksen välttämiseen on ajaa moottoritielläkin sadan kilometrin tuntinopeutta. Perinteisten, 50 kilowatin pikalataustehoon kykenevien autojen kanssa tämä voi jopa nopeuttaa kokonaismatkaa: 180 kilometrin moottoritiepätkän ajaa 120 km/h nopeudella puolessatoista tunnissa ja 100 km/h tuntinopeudella aikaan 1 h 48 min. 18 minuutin pysähdyksen aikana energiaa lataa autosta ja laturista riippuen 15-45 kilowattituntia. Ajotavan kanssa kikkaileminen on kuitenkin selittelynmakuista: valtaosa ihmisistä halunnee ajaa muun liikennevirran mukana eikä lähteä muuttamaan tottumuksiaan vain käyttövoiman vaihdon takia.
TOIMINTA(MATKA) TALVELLA
SÄHKÖAUTOJEN TOIMINTAMATKA TALVELLA ei ole yhtä pitkä kuin kesällä. Ensimmäiseksi energiankulutusta kasvattavat samat seikat jotka lisäävät polttomoottoriautonkin kulutusta: lumisohjossa ajaminen kuluttaa energiaa verrattuna kuivaan tiehen, pakkasilma on tiheämpää 3 ja kuivempaa kuin lämmin kesäilma. Vierinvastusvoimat kasvavat, kun laakerit ja voiteluaineet kangistuvat pakkasella.
Kovakaan pakkanen ei häiritse sähkömoottorin eikä sitä ohjaavan tehoelektroniikan toimintaa, mutta täyssähköautossa merkittävimmät kulutusta kasvattavat tekijät ovat akun häviöiden kasvu ja akun lämmittämiseen tar-
Toimintamatka (km)
Nopeus (km/h)
80
Lämpötila (°C)
295
20
249
194
15
100
120
231
180
157
199
160
130
[1.] Tarkka lukema vaihtelee lähteestä ja vuodesta riippuen. Esimerkiksi vuonna 2017 Suomessa rekisteröidyillä henkilöautoilla ajettiin keskimäärin 14000 kilometriä, eli 38 kilometriä päivässä (Lahtinen 2018).
[2.] Tilastokeskuksen (Lahtinen 2018) ja Näytä data -blogistin kilometrimäärät eroavat hieman toisistaan, esimerkiksi vähiten autoilevilla paikkakunnilla autoiltiin muka vähemmän kuin koko Tilastokeskuksen mukaan Suomessa keskimäärin… Näytä data -blogisti on laskenut arvot suoraan raakadatasta jakamalla auton mittarinlukeman auton iällä ja Tilastokeskus on oikaissut ja jalostanut dataa eteenpäin: ”Tulokset perustuvat katsastushetkellä Trafin ajoneuvo rekisteriin tallennettuihin matkamittari lukemiin ja niistä edelleen Tilastokeskuksen jalostamaan tilasto aineistoon.” Tässä pääasia on, että arvojen suuruusluokka on oikea. [3.] Vastoin intuitiota pienempi ilmankosteus tekee ilmasta raskaampaa: vesihöyry on kevyempää kuin ilman pääainesosat typpi tai happi. Ks. esim. https://www.engineeringtoolbox.com/density-air-d_680.html vittava energia, sekä se, että ohjaamon lämmitykseen vaadittava energia otetaan suoraan ajoakusta. Joissain sähköautoissa ohjaamoa lämmitetään ilmalämpöpumpulla.
Esimerkiksi Tesla Model S -sähköautoissa on noin 5 kilowatin tehoinen akun lämmitin ja noin 9 kilowatin tehoinen ohjaamon lämmityslaite. Jos pihassa pakkasessa seisseellä autolla lähtee liikkeelle ja ajaa 10 kilometrin työmatkan keskinopeudella 80 km/h – joka kesällä kuluttaisi vain noin 2 kilowattituntia – tulee tästä 7,5 minuutin matkasta lisäkulutusta 1,75 kilowattituntia päälle, eli kulutus pomppaa kesäkelien 20 kWh / 100 km lukemasta 37,5 kWh:iin sadalla kilometrillä. Todellisuudessa lukema voi olla suurempikin, kylmän akun häviöistä johtuen. Toisaalta sisätilalämmitin ei puhalla koko matkaa täydellä 9 kilowatin teholla ellei pakkasta ole kymmeniä asteita.
Jos tällaisia lyhyitä ajoja on päivän aikana monta peräkkäin, kulutus kovassa pakkasessa on suuruusluokkaa kaksinkertainen kesälukemiin verrattuna. Samankaltainen ilmiö toki toistuu polttomoottorillakin, mutta polttomoottorimaailmassa lisääntynyt kulutus ei ole ongelma muuta kuin kuluneen energian ja rahan muodossa.
Lämmityksen tarve akkusähköllä pienenee, jos autoa säilyttää lämpimässä tallissa tai sen esilämmittää sen ollessa vielä johdon päässä.
Kasvanut kulutus ei ole ainoa sähköauton talviongelma: kylmää akkua ei voi ladata yhtä nopeasti kuin lämmintä akkua. Hidas tai keskinopea lataaminen (n. 2-22 kW) onnistuu pakkasellakin, mutta esimerkiksi 20 asteen pakkasessa seisseen auton akun pikalataaminen 50- 150 kilowatin teholla ei ole mahdollista. Tarve on harvinainen muttei mahdoton. Esimerkiksi (kesällä ihan hyvin toimiva) 25 asteen pakkasessa ajaminen ensin Helsingistä Turkuun ja sitten Paimion pikalaturin kautta takaisin Helsinkiin on huono ajatus: normaalisti 15 minuutin latauspysähdys voi venyä yli 40-minuuttiseksi. Parempi ajatus on ladata akku perillä Turussa.
Paljonko pakkanen sitten puraisee toimintamatkaa? Kesäsäällä normaalissa maantieajossa nykyaikaisten sähköautojen toimintasäde on melko tarkkaan WLTPnormin mukaan mitattu ja ilmoitettu toimintasäde. Talvitestaukseen ei ole olemassa yleisesti käytettyä standardia. Joidenkin sähköautojen valmistajilla tai maahantuojalla on verkkosivuilla laskuri, jolla voi arvioida lämpötilan vaikutusta toimintamatkaan. Esimerkiksi Renault Zoen – jonka NEDC-toimintamatka on 400 kilometriä ja WTLP-toimintamatka 300 kilometriä – toimintamatka on laskurin mukaan 80 km/h nopeudella 20 °C:een ulkolämpötilassa 295 kilometriä, nollakelillä 249 kilometriä ja -15 °C:een pakkasella enää 194 kilometriä. 100 km/h nopeudella vastaavat arvot ovat 231 km, 199 km ja 160 km. Talvi- ja kesätoimintamatkan eron merkitystä kaventaa se, että talvella nopeusrajoitukset ovat matalammat.
Ulkoilmassa suomalaisen lehden – eli pienellä budjetilla pienen kielialueen takia – tekemän testin haasteena on, että autot pitää varata koeajoon hyvissä ajoin etukäteen jotta ne saadaan testattua samassa säässä ja tulokset ovat vertailukelpoisia keskenään. Ulkolämpötilaa taas on vaikea ennustaa etukäteen. -11 asteen pakkasta mielenkiintoisempaa olisi tietää miten autot pärjäävät esimerkiksi -25 °C lämpötilassa – lämpötila joka on harvinainen muttei tavaton Suomen tiheimmin asutuilla alueilla rannikon tuntumassa. Jos sähköauto on perheen ainoa auto ja sillä kuljetaan työmatkat, hankintaa harkitsevan on tärkeää tietää, että työmatka taittuu myös kireimpinä pakkaspäivinä.
Tekniikan maailman testin puutteeksi voidaan mainita, että vaikka se laittaa sähköautot ”paremmuusjärjestykseen” pakkassäässä kulkemiselle, vertailukohta siitä, paljonko samalla testilenkillä olisi päästy kesäkelillä – eli paljonko pakkanen prosentuaalisesti haukkasi toimintamatkaa – jää näkemättä. Jos otetaan vertailukohdaksi WLTP-toimintamatka, tähän verrattuna autojen toimintamatka aleni keskimäärin 32 %.
taulukko: Renault Zoe R90 Vm 2016 Toimintamatka Eri Lämpötiloissa.*** ***auto On Renault Clion Kokoinen Pikkuauto, Jossa On 41 Kwh Ajoakku.
tekniikan Maailma (3/2019) Testasi Sähköautoja Käytännön Talviolosuhteissa Suomessa. Lämpötila Vaihte-*** li Testin Aikana, Ollen Keskimäärin -11 °c. Tulokset Verrattuna Ajoneuvon Valmistajan Ilmoittamaan Wltp- ***toimintamatkaan On Esitetty Oheisessa Kuvassa (teslalta Puuttuu Wltp-tyypitys).
kuva 1: Jos Sähkö Tuotetaan Suomen Sähköntuotantoprofiililla, Sähköautot (alhaalla Oranssilla) Ovat Selvästi*** vähäpäästöisiä. Seuraavana Tulevat Ladattavat Hybridit, Tavalliset Hybridit Ja Ylimmäisenä Polttomoottoriau-tot. Yksinäinen Sininen Pallukka Oikealla On Toyota Mirai -vetyauto, Jonka Pallukka Putoaa Lähes Sähköauto- ***jen Tasolle, Jos Vedyn Tuotantotavaksi Valitaan Höyrymetaaniprosessin Sijaan Elektrolyysi.
kuva 2: Vaikka Ajoakun Valmistuksen Päästöt Arvioitaisiin Kolme Kertaa Suuremmaksi, Sähköautojen Päästöt*** nousevat 30-40 Gramman Tuntumasta 50-100 Gramman Suuruusluokkaan. Tämä Johtuu Siitä, Että Kuten Kai-killa Autoilla, Suurin Osa Päästöistä Syntyy Autoa Käytettäessä. Tilanne Muuttuu, Jos Sähkö Tuotetaan Pelkälläkivihiilellä. Tällöin Pienet Polttomoottoriautot Parantavat Asemaansa Sähköautojen Tasolle Tai Jopa Sen Ohi, Ja ***pieniruokaiset Hybridiautot, Kuten Toyota Prius, Pesevät Sähköautot Mennen Tullen.
SÄHKÖAUTON HIILIJALANJÄLKI
SÄHKÖAUTOJA MARKKINOIDAAN usein ”nollapäästöisinä”, mitä ne paikallisesti toki ovatkin, mikäli rengasmelua ja renkaiden ja tien kulumisesta aiheutuvia pöly- ja mikromuovipäästöjä ei lasketa. Päästövähennyssyillä perustelevat myös poliitikot sähköautojen kevyempää verokohtelua, hankintatukia ja latausinfrastruktuurille suunnattuja investointitukiaisia.
Onko sähköauto ylipäätään ympäristöystävällinen vai ei? Koska sähköautoja on – jo kauan ennen kuin nykyaikaiset ”oikean auton” kanssa kilpailevat sähköautot tulivat markkinoille – pidetty suuren yleisön keskuudessa ympäristöystävällisinä, tämän väitteen haastavat uutiset leviävät nopeasti sosiaalisessa mediassa.
Sähköauton ympäristöystävällisyyttä voidaan käsitellä lyhyesti tai pitkästi. Lyhyt vastaus on, että sähköauton valmistaminen kuluttaa enemmän energiaa kuin polttomoottoriauton, mutta kun tarkastellaan auton koko elinkaarta, sähköauto on merkittävästi pienipäästöisempi kuin fossiilisella polttoaineella kulkeva polttomoottoriauto, mikäli sähkö tuotetaan vähäpäästöisesti.
Mikäli polttomoottoriautossa käytetään biopolttoainetta, ero kutistuu pieneksi ja valitsemalla kertoimet sopivasti (tai vertaamalla pientä dieselautoa ja kahden ja puolen tonnin painoista sähköautoa) ero saadaan jopa dieselauton eduksi. Biopolttoaineiden hiilijalanjäljen aukipureksiminen vaatisi käytännössä oman artikkelinsa: yksi ongelma on, että jätteistä valmistetun biopolttoaineen hiilijalanjäljen laskeminen alkaa vasta siitä hetkestä kun jätettä ryhdytään kuljettamaan ja prosessoimaan polttoaineeksi – ajatellaan ikään kuin, että jäte syntyy ”joka tapauksessa”. Jos prosessi vaatii vähän ulkopuolista energiaa, laskennallinen hiilijalanjälki jää pieneksi. Biopolttoaineiden ehdottomia hyviä puolia ovat, että niiden käyttö vähentää myös vanhan ajoneuvokannan päästöjä ja ne mahdollistavat päästövähennykset myös sovelluksissa, joissa sähköä voidaan hyödyntää vasta kaukaisessa tulevaisuudessa: esimerkiksi raskaan liikenteen ja lentoliikenteen sovelluksissa.
Puhuttaessa sähköautojen yhteydessä ympäristöystävällisyydestä pitää määritellä, mitä tarkoitetaan ympäristöystävällisyydellä. Yksi tapa laskea päästöjä on puhua hiilidioksidipäästöistä eli hiilijalanjäljestä. Teema on tapetilla ilmastonmuutoksen takia: juuri hiilidioksidi- ja muut kasvihuonekaasupäästöt edistävät ilmastonmuutosta. Vesivoimalan rakentamisella tai öljyvuoto-onnettomuudella on toki ympäristövaikutuksia, mutta niiden mit-
Suuruusluokat kohdalleen
SÄHKÖAUTOT ON HELPPO TUOMITA Tohmajärven Nesteen kahvilassa rikkaiden cityvihreiden vouhotukseksi. Sen sijaan suurin piirtein jokaiselta suomalaiselta löytyy älypuhelin. Mobiilivimpaimet ovat yleistyneet myös kehittyvissä maissa. Vähintään jonkinlainen peruskapula löytyy niin kenialaiselta maanviljelijältä kuin indonesialaiselta torikauppiaalta. Kehittyvien maiden kaupungeissä älypuhelimet helpottavat taksikuskien ja muiden yrittäjien arkea.
Puhelinten litiumakuissa käytetään samaa kobolttia kuin sähköautojenkin akuissa, mutta harva on luopumassa puhelimestaan Kongon kobolttikaivosten lapsityövoima mielessään.
Manitoban yliopiston emeritusprofessori Vaclav Smil vertailee teoksessaan ”Energia ja sivilisaatio” (Energy and Civilization 2017, suom. Terra Cognita 2019) mielenkiintoisesta kulmasta matkapuhelimia ja autoja (s. 382). Tyypillinen henkilöauto painaa 1400 kg ja matkapuhelin noin 140 g – eli ero massoissa on 10000-kertainen. Auton valmistamiseen kuluu kuitenkin energiaa vain satakertainen määrä verrattuna matkapuhelimen valmistamiseen.
Matkapuhelinten elinkaari on lyhyt, vain noin kaksi vuotta, kun autolla ajetaan vähintään vuosikymmen. Tästä voidaan laskea, että henkilöauton tuotantoon kuluu käyttövuotta kohden 30 % vähemmän energiaa kuin matkapuhelimen tuotantoon. Smil muistuttaa, että vaikka lähtöarvoihin sisältyy epävarmuutta, suuruusluokka on silti sama.
Miksi puhelin ei kuitenkaan ole ympäristörikos kulutetun energian määrässä mitattuna? Puhelin kuluttaa käytössä vain noin 3 % siitä energiasta, mitä sen valmistamiseen tarvittiin. Auto taas kuluttaa käyttöikänsä aikana 4–5-kertaisen määrän energiaa kuin mitä sen valmistamiseen tarvittiin.
Juuri käytön energiantarve tekee liikenteestä energiasyöpön. 80 kilogramman lihakimpaleen liikuttaminen paikasta toiseen tarvitsee energiaa, tapahtuipa liikkuminen lentäen, junalla tai autolla.
Yksi olennainen tapa vähentää liikenteen päästöjä on jättää turhat matkat tekemättä. Varsinkin ennestään tuttujen henkilöiden kanssa työpalaveri on nykylaitteistoilla helppoa pitää etäkokouksena, kunhan vain käytössä on 4g-datayhteys.
taaminen ja vertailu keskenään edellyttää valintoja, jotka ovat aina subjektiivisia.
Sama pätee polttoaineiden ja raaka-aineiden tuotantoon: Kongon kobolttikaivosten lapsityövoiman käyttö (Siddharth 2018) on yksi eettinen ongelma joka on nostettu esiin sähköautoistumiskeskustelussa (Kettunen 2019), toisaalta myös suurimpien öljyntuottajamaiden listalla komeilee valtioita, jotka eivät ole tunnettuja hyvällä tolalla olevista ihmisoikeuksistaan.
Paljonko sitten on sähköauton hiilijalanjälki? Kätevin työkalu vertailuun on MIT:n liikennelaboratorion kehittämä Carboncounter-palvelu (carboncounter.com), joka visualisoi autojen ominaisuudet koordinaatistoon niin, että vaaka-akselilla on ajokilometrin hinta ja pystyakselilla ajoneuvon elinkaaripäästöt kilometriä kohti. Käyttäjä voi itse valita liukuvalitsimilla monia vertailu parametreja, kuten sähkön tuotantotavan ja ajoakkujen valmistuksen hiilidioksidipäästöekvivalentin.
Suomessa sähköntuotannon päästöt ovat erittäin matalat, noin 100 grammaa kilowattitunnilta (esim. Virtanen 2019). Tällä arvolla laskettuna sähköautojen elinkaaripäästöt jäävät polttomoottoriautoja selvästi pienemmäksi, verrattiinpa minkä kokoisia autoja tahansa (kuva 1).
Vesa Linja-aho
LOPUKSI
SUOMEN SÄHKÖNTUOTANTOPROFIILILLA sähköauto on käytännössä kiistaton ekoteko, varsinkin jos lasketaan hiilidioksidipäästöjä. Vielä parempi on liikkumisen vähentäminen ylipäätään. Kaikki liikenne tuottaa päästöjä. Lomailusta tinkiminen voi olla vaikea valinta, mutta parin tunnin autoilua vaativan työpalaverin korvaaminen etäkokouksella leikkaa niin päästöjä kuin firman kulujakin.
Suomen kasvihuonekaasupäästöistä 74 % tuli energiasektorilta, ja tästä potista 28 % taas liikenteestä, eli liikenteen osuus päästöistä on noin 20 %. Liikenteen päästöistä taas noin 90 % prosenttia tulee tieliikenteestä, ja tieliikenteen päästöistä noin 55 % tulee henkilöautoista. Henkilöautoilun osuus koko Suomen kasvihuonekaasupäästöistä on siis noin 10 %. Vertailun vuoksi: maataloudesta syntyy 12 % ja teollisuudesta ja rakentamisesta 17 % (Traficom 2019).
Päästösektoreista ei löydy suurta yksittäistä syntipukkia josta olisi helppo vähentää päästöjä. Henkilöautojen sähköistäminen, vähäpäästöisten sähköntuotantotapojen kehittäminen ja käyttöönotto sekä biopolttoaineiden käyttö raskaassa liikenteessä ovat toimivia tapoja päästöjen vähentämiseen.
Mukka, Mattila, Kinnari, Malmberg: Miltä sähköauto tuntuu ensimmäisellä kerralla? Joukko ummikoita otti sähköauton viikoksi käyttöön, ja kaikki törmäsivät samaan pulmaan. Helsingin Sanomat 2019. https://www.hs.fi/autot/art- 2000006124721.html Lahtinen: Henkilöautoilla ajettiin edellisvuosien lailla – maanteiden tavarankuljetukset tehostuivat. Tilastokeskus 2018. http://www.stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2018/henkiloautoilla-ajettiin-edellisvuosien-lailla-maanteiden-tavarankuljetuksettehostuivat/ Sähköinfo: ST-kortti 51.90, Sähköauton lataaminen ja latauspisteiden toteutus. 16.10.2018.
Näytä data: Autoilu Suomessa osa 1 – ajokilometrit vuodessa. Blogikirjoitus Trafin avoimen ajoneuvodatan pohjalta. 2017, verkkoarkistolinkki: https://web.archive.org/ web/20190117035314/http://naytadata.com/2017/09/07/ ajokilometrit-vuodessa/ Siddharth: Is your phone tainted by the misery of the 35,000 children in Congo’s mines? Guardian 2018. https:// www.theguardian.com/global-development/2018/oct/12/ phone-misery-children-congo-cobalt-mines-drc Kettunen: Sähköautojen akkuihin louhitaan kobolttia lapsityövoimalla ja kaivosjätteet pilaavat ympäristöä – Voisiko tärkeää alkuainetta ottaa talteen merivedestä? Helsingin Sanomat 2019. https://www.hs.fi/tiede/art-2000006097034.html Virtanen: Historiallinen käänne Suomen sähköntuotannossa: 2018 tuulivoimalla tuotettiin enemmän sähköä kuin hiilivoimalla. Tekniikka & Talous 2019. https:// www.tekniikkatalous.fi/uutiset/historiallinen-kaanne-suomen-sahkontuotannossa-2018-tuulivoimalla-tuotettiin-enemman-sahkoa-kuin-hiilivoimalla/ ab3230c9-2682-3581-b4dc-406b0c878b02 Traficom: Liikenteen kasvihuonekaasupäästöt ja energiankulutus. 31.5.2019 https://www.liikennefakta.fi/ymparisto/ paastot_ja_energiankulutus
Lähteet:
kicker: Työnnä Lusikkasi Soppaan. Kiihkeää Mielipiteenvaihtoa Joka Siunatun Päivä:
keskustelu.skepsis.fi
SKEPSIKSEN KEVÄTRETKI suuntautui toukokuun lopussa ulos kosmokseen. Helsingin Yliopiston Tähtitorninmäen observatorion kokoelmia esitteli dosentti Hannu Karttunen. Observatoriolta siirryttiin Ursan Kaivopuiston tähtitornille. Retki päättyi päivälliselle ravintola Sea Horseen.
retkellä Olivat Mukana Mm. Skepsiksen Sih-*** teeri Paula Heinonen, Taloudenhoitaja Toniheikkinen Ja Puheenjohtaja Otto J. Mäkeläsekä Isäntänä Toiminut Hannu Karttunen, ***jyrki Tikka Ja Reijo Af Heurlin.
KOSKA ERI luonnontieteet niveltyvät saumattomasti toisiinsa ja muodostavat yhtenäisen tiedollisen järjestelmän, luonnontieteelliseen yleissivistykseen kuuluu ainakin jonkin verran tietoa kaikkien luonnontieteiden keskeisistä saavutuksista ja teorioista. Jokainen ihminen tarvitsee myös sellaisia tietoja, jotka auttavat häntä ymmärtämään elinympäristöään ja omaa asemaansa siinä. Detaljitietoa tärkeämpää on kuitenkin jäsentynyt kokonaiskuva luonnontieteellisestä maailmankuvasta, mukaan luettuna tieteellisen tutkimuksen tärkeimmät tunnusmerkit.
Luonnontieteellistä sivistystä omaava ihminen on myös hyvin varustautunut paljastamaan tieteen valepuvussa esiintyvää kaupallista humpuukia. Hänen on helppo huomata, että väitteet niinsanotuista paranormaaleista ilmiöistä perustuvat riittämättömiin havaintoihin tai vääriin tulkintoihin ja että tarjotut selitykset usein pohjautuvat magiaan tai muihin epätieteellisiin uskomuksiin. Luonnontieteellinen sivistys auttaa häntä vaatimaan parempaa näyttöä havaintojen luotettavuudesta ja etsimään niiden luonnollista selitystä.
Helsingin kaupungissa on ymmärretty tiedeopetuksen merkitys nuorten maailmankuvan muotoutumisessa. Elokuussa aloittaa toimintansa Helsingin luonnontiedelukio, jossa pyrkimyksenä on lisätä opiskelijoiden luonnontieteiden tuntemusta, innostaa heitä luonnontieteiden opiskeluun ja tarjota heille parhaat mahdolliset edellytykset alan jatko-opintoihin.
ERITYISESTI ALTISTAVIA tällaisessa kulttimuotoisessa psykoterapiassa ja koulutuksessa ovat tilanteet, joissa terapia sisältää voimakkaita tunnelataumia, puolustusmekanismien heikentämistä, ylenmääräisiä fyysisiä läheisyyden osoituksia ja kriittistä ajattelua vähentäviä tekniikoita. Samoin tiedetään terapiajaksojen toteuttamisen kaukana osallistujan normaalista ympäristöstä, kuten esimerkiksi internaateissa, lisäävän riskiä kulttimaisesta kehityksestä yhteisössä. Vahingollisilla terapiakulteilla on havaittu seuraavanlaisia yhteisiä piirteitä:
”Psykoterapiakieltä” ja käsitteitä käytetään toimintaa esiteltäessä ja apua tarjottaessa. 2) Toiminta on pääsääntöisesti ryhmämuotoista. 3) Johtaja esittäytyy ammatillisesti pätevänä. 4) Ryhmän jäsenet kohottavat johtajan karismaattiseen asemaan ja idealisoivat häntä. He pitävät itseään etuoikeutettuina ryhmään kuuluessaan. Idealisoivaa transferenssia ei käsitellä terapiassa. 5) Vahva ryhmäidentiteetti kehittyy. 6) Kehittyy vahva paine ryhmän normeihin ja käytöntöihin myöntymiseen ja sopeutumiseen. 7) Ryhmä on epäluuloinen, mitätöivä tai vihamielinen muita hoitotyön ammattilaisia kohtaan. Riippuvuus ryhmän sisällä lisääntyy ja kriittinen ajattelu vähenee. 8) Terapiaan liittyvillä henkilöillä on ollut kehityksellinen tai muunlainen muutosvaihe elämässään, jolloin identiteetin ja turvallisuuden tarve on ollut suuri – esimerkiksi silloin, kun henkilö valmistuu ammattiin. RAIJA HUKKANEN
KUKAPA EI HALUAISI lukaista muutamassa sekunnissa pitkiäkin artikkeleita. Keinoksi tarjotaan valokuvalukemista, jossa harjaantuneen lukijan väitetään pystyvän lukemaan yhden sivun sekunnissa. Käytännössä tämä on kuitenkin mahdotonta. Silmä ei toimi kameran tavoin eikä teksti välity kuvina. Koko valokuvalukeminen perustuu virheellisiin analogioihin ihmismielen toiminnasta. JUKKA HYÖNÄ
VIELÄ ENNEN vuosituhannen vaihdetta ihmiskunta siirtyy kokonaan uudelle kehitystasolle. Suuri joukko ihmisiä saa selvänäköisyyden lahjan, jonka avulla he pystyvät oivaltamaan maailmankaikkeuden todellisen olemuksen.
Näin uskoi Rudolf Steiner, joka vuosisadan alkupuolella kehitteli omaa persoonallista näkemystään maailmankaikkeuden kehityskulusta.
Steinerin mukaan uusi aika tulee kestämään seuraavat kolme vuosituhatta, ja sen aikana ihminen ei ainoastaan opi ymmärtämään, mikä on hyvän, moraalisen, eettisen idea, vaan häneen vaikuttaa jokin maaginen voima, joka saa hänet myös elämään tämän idean mukaan. Ihmiskunta oppii uuden kielen, joka on niin voimallinen, että ”kun lausutaan moraalinen periaate, se uppoutuu toiseen ihmiseen niin että tämä välittömästi kokee sen moraalisesti eikä voi muuta kuin toteuttaa sen moraalisena virikkeenä”.
Paljon muutakin ihminen tulee tietämään. Aika, jolloin henkisen maailman portit ovat olleet ihmiselle suljettuina, lähenee loppuaan. ... Inhimilliset kyvyt kehittyvät niin, että ihminen tulee osalliseksi henkisestä maailmasta, Steiner visioi.
Tärkeintä Steinerin mukaan on kuitenkin se, että ihminen saa ”tietoisuuden”. Hän tulee ”tietoiseksi” siitä, että kaikkialla elää henkisiä olentoja, jotka vaikuttavat häneen.
Ja ihmiset oppivat kanssakäymisessä niiden kanssa, elämään niiden yhteydessä.
TALOUSTIETEESSÄ TEHTIIN vuosia sitten kiinnostava koe, joka kulkee nimellä ”diktaattorin peli”. Kokeen tarkoituksena oli selvittää, onko aitoa altruismia olemassa.
Diktaattorin pelissä koehenkilölle lahjoitetaan aluksi kymmenen dollaria. Sen jälkeen hänelle kerrotaan, että viereisessä huoneessa on toinen ihminen, jota koehenkilö ei koskaan tulisi tapaamaan. Sitten sanotaan: ”Saat valita mitä tahansa nollan ja kymmenen dollarin väliltä. Paljonko haluat antaa viereisessä huoneessa olevalle naapurillesi?” Ihmiset antoivat keskimäärin kolme dollaria ja pitivät itsellään seitsemän dollaria. Koska koehenkilöt eivät hyödy mitään siitä, että antavat rahaa naapurille, tutkijat ajattelivat, että aitoa altruismia oli löytynyt.
Sitten kokeen asetelmaa muutettiin. Uusi versio toistettiin muuten samoin, mutta koehenkilö saattoikin nyt antaa naapurilleen mitä tahansa miinus yhden ja kymmenen dollarin väliltä. Toisin sanoen jos halusi, sai antamisen sijasta ottaa naapurilta yhden dollarin ja poistua 11 dollarin kanssa. Tällä kertaa ihmiset antoivat pois keskimäärin 1,5 dollaria ja pitivät itsellään 8,5 dollaria. Alkuperäinen altruismin määrä puolittui.
Tutkijat muuttivat asetelmaa vielä kerran. Diktaattorin pelin kolmannessa versiossa koehenkilön oli mahdollista antaa omastaan mitä tahansa nollan ja kymmenen dollarin väliltä tai ottaa naapurilta mitä tahansa nollan ja kymmenen dollarin väliltä. Tässä versiossa koehenkilöt eivät enää antaneetkaan naapurille mitään vaan ottivat häneltä keskimäärin 1,5 dollaria. Alkuperäinen altruismi oli muuttunut ”varastamiseksi”.
Koe on paljastava monessa mielessä, mutta ei kerro vielä mitään altruismista. Sitä varten täytyy ensin tarkasti ymmärtää, mitä altruismi on.
Altruismin olennainen osa on, että toiminnasta seuraa muille hyvää. Hyvä voi olla vaikkapa kivun lievitystä tai onnellisuuden lisäämistä. Todellisen altruismin täytyy kuitenkin olla pyyteetöntä eli siitä ei saa seurata itselle hyötyä. Niinpä jos ihminen esimerkiksi lahjoittaa nälkäpäiväkeräykseen rahaa nähtyään karmivia kuvia kuolemaisillaan olevista lapsista, ei kyse ole altruimista. Kyse on siitä, että ostaa pois oman pahan olonsa.
Niinpä oikea altruismi on sellaista, että luopuu omasta hyvästään muiden edun vuoksi, mutta sattumanvaraisesti. Todelliselle altruistille ei ole mitään merkitystä sillä, meneekö lahjoitus Afrikan nälkää näkeville lapsille vai Bill Gatesille. Altruisti vain antaa.
Mutta hetkinen. Jos antaa vapaaehtoisesti, on valinnut antaa sen sijaan, että olisi valinnut olla antamatta. Koska aktiivisesti valitsee antaa, voidaan olettaa, että on antamisen jälkeen tyytyväisempi kuin jos olisi ollut antamatta. Antaja siis osti itselleen tyytyväisyyttä. Se ei ole altruismia. Niinpä puhdas altruismi voi olla vain jotain sellaista, missä antamisesta seuraa suurempi tyytymättömyys kuin jos olisi ollut antamatta. Antamisen täytyy olla vastentahtoista, kuten verot. Veronmaksajat ovat altruisteja!
Mutta hetkinen. Jos jättää verot maksamatta, joutuu lopulta vankilaan eli maksamalla veroja ostaa itselleen vapautta. Se ei ole altruismia. Ainoa todellinen tila, jossa antamisesta seuraa suurempi tyytymättömyys kuin antamatta jättämisestä siten, että siihen ei ole pakotettu, on katumus. Jos katuu tekemisiään, on vapaaehtoisesti valinnut toimia itselleen epäedullisesti.
Mutta hetkinen. Ihminenhän saattaa luulla saavansa toiminnastaan hyötyä, mutta tajuaakin jälkikäteen olleensa väärässä ja siksi katuu. Silloin ei toimiessaan ollut pyyteetön. Se ei ole altruismia. Niinpä aitoa altruismia on vain sellainen toiminta, että toiminnan hetkellä tietää, että toiminnasta seuraa muille hyvää ja itselle katumusta. Niinpä jos diktaattorin pelissä antoi rahaa naapurille tietäen samalla, että tulisi katumaan sitä, oli altruisti.
SUOMEN TERVEYSTUOTEKAUPPIAITTEN liiton toiminnanjohtaja Mika Rönkkö vaikuttaa tyytyväiseltä. Hänet on juuri valittu vastaperustetun Luontaishoitoalan Foorumin varapuheenjohtajaksi. Foorumi kokoaa yhteen luontaishoitoalan järjestöjä suuremman sateenvarjoan alle. Suomessa arvioidaan olevan 6000-8000 täydentävien hoitojen ammatinharjoittajaa. Luontaistuotteita myydään päivittäistavarakauppojen, apteekkien ja verkkokauppojen lisäksi noin 300 terveyskaupassa. Terveyskaupoista 200 kuuluu Terveystuotekauppiaitten liittoon. Laajempi järjestäytyminen koetaan tärkeäksi juuri nyt, sillä uuden hallituksen ohjelmaan on kirjattu alaa koskeva selvitystarve.
Uusi Foorumi aikoo olla aktiivisesti mukana, kun hallitusohjelmassa mainittua selvitystä alan sääntelystä aletaan käsitellä. Selvitys voi edetä jopa lainsäädännön muutoksiin. ”Jos lainsäädäntöhanke etenee, niin Foorumi voi olla mukana asiantuntijana. Me pyrimme tuomaan esiin sitä, miten alan toimijat, kouluttajat ja yrittäjät tilanteen näkevät”, Mika Rönkkö sanoo. Luontaishoitojen sääntely kirjattiin hallitusohjelmaan viimeisen parin vuoden aikana nousseiden hoitokohujen vuoksi. Erityisesti ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kerrottiin nautittavan ulkoiseen käyttöön tarkoitettua hopeavettä sisäisesti. Kaksi äitiä kertoi antaneensa ainetta myös lapsilleen.
16-VUOTIAANA (CMX:n laulaja ja sanoittaja A.W.) Yrjänä jo tiedusteli Tornion kirjastossa, löytyisikö Suomen kirjastojärjestelmästä Helena Petrovna Blavatskyn teosta Salainen oppi. Löytyi, ja siitä avautuivat Yrjänälle vuosisataa aiemmin vallinneen okkultistisen ”muodin” nimet ja ilmiöt. ...
Ainoastaan vuosina 1995–2003 Yrjänä sanoo pitäneensä jonkinlaista taukoa okkultismista. Syynä oli tiede. ”Kiinnostuin niin helkkaristi tähtitieteestä ja fysiikasta, että luin muutaman vuoden melkein pelkästään niitä. Mutta jossain vaiheessa minulla alkoi vain olla tylsää niiden kanssa”, hän kertoo. ”Ja vaikka fyysikot eivät tykkääkään, kun näin sanoo, niin tietyssä vaiheessa esoteria, fysiikka ja parapsykologia alkavat mennä päällekkäin. Kun aletaan vaikkapa pohtia, onko ilmiötä olemassa ilman havaitsijaa, aletaan ainakin minusta mennä jo mielen filosofian puolelle.”
Tiedettä Yrjänä sanoo yhä rakastavansa. Esoteerinen maailmankuva ei sulje sitä hänen mukaansa ollenkaan pois. Nykyään yhä useampi hurahtaa humpuukihoitojen ja vastaavien pariin, ja suora tiedevastaisuuskin tuntuu yleistyvän. Sellaista Yrjänä pitää henkisenä laiskuutena. ”Tänä päivänä monet ihmiset ovat varmaankin kyllästyneet perinteisen uskonnon harjoittamiseen, mutta kaipaavat silti hengellistä kokemusta. Sellainen tuntuu usein löytyvän traditioista, jotka ovat ohuita, uusia tai melkein keksittyjä. Näiden ympärillä pyöriviä markkinoita kutsutaan ihan osuvasti huuhaaksi”, Yrjänä sanoo.
”OLEN LUVANNUT, ettei tätä levitetä missään julkisesti”, naisääni sanoo videolla. Alkamassa on ennalta taltioitu luento, jonka kohta pitää tunnettu lääkärimies. Nainen on Juice Plus -ravintolisätuotteiden jälleenmyyjä. Luento esitetään muille myyjäketjun ihmisille videoneuvottelun välityksellä…. Luennoitsija esittelee itsensä: Veli-Pekka Valkonen, fysiatrian erikoislääkäri Mehiläisessä. 19 julkaistua tutkimusta, huippu-urheilijayhteistyötä. ”Olen käyttänyt itse näitä tuotteita kaksitoista vuotta.” Valkonen tarkoittaa Juice Plus -kapseleita. Ne sisältävät marjoista, kasviksista ja hedelmistä kuivattua jauhetta. Ne ovat siis ravintolisiä. Elintarvikevalvontaa tekevä viranomainen on hiljattain puuttunut Juice Plus -tuotteiden markkinointiin Suomessa lainvastaisten terveysväitteiden takia. …
Seuraavaksi videolla Valkonen esittelee diaa, jonka mukaan Juice Plus ”suojelee perimää”. Tupakointi vahingoittaa DNA:ta, ja näitä hajoamistuotteita voidaan mitata virtsasta, Valkonen selittää. Niiden määrä vähenee Valkosen mukaan runsaalla kasvisten käytöllä, ja Juice Plus -tuotteilla ”on havaittu sama vaikutus”.
”Varsinkin tupakoitsijoilla on pystytty osoittamaan, että jatka tupakointia ja syö Juice Plussaa, niin olet suojassa”, Valkonen väittää.
MIKSI LÄHTEÄ TERRORIJÄRJESTÖ ISISIN MATKAAN tai kuinka hurahtaa outoihin kultteihin? Psykologi, psykoterapautti ja Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n puheenjohtaja Pia Puolakka näkee yhtäläisyyksiä näiden tahojen manipulointikeinoissa. ”Uskon, että ihmisten manipulointi on aika helppoa. Isis-järjestö käyttää todennäköisesti samanlaisia keinoja kuin manipuloinnissa muutenkin käytetään. Vedotaan tunteisiin, esitetään asiat mustavalkoisesti ja kumotaan koko ajan vastakkaista informaatiota”, sanoi Pia Puolakka Radio Suomen Päivä -ohjelmassa.
Puolakan mukaan Isis etsii sellaiset kohderyhmät, joihin voidaan helposti vedota. Tällaisia ovat esimerkiksi elämässään katkeroituneet ja ne, jotka kokevat tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. ”Isisiin liittyneet voivat olla niin hyvin aivopestyjä, että he pystyvät oikeuttamaan kaiken pahan tarkoitusperillään. Toisaalta on myös niitä, joita uhkaillaan ja pelotellaan, eivätkä he sen takia uskalla lähteä.”
ANTTI (HEIKKILÄ) ON vuosikausia esiintynyt mediassa vastavirtaan uiden. Häneltä ilmestyi joulun alla Lääkkeetön elämä -kirja, joka sai rajua kritiikkiä monilta terveydenhuollon ammattilaisilta. Antti kiistää kritiikin, jonka mukaan hänen kirjassaan olisi virheitä tai se olisi muuten vaarallinen. ”Olemme kuolemassa diabetekseen, ja kirjassani tuon esille, mitä asialle voitaisiin tehdä. Sanomani on, että elintapoja muuttamalla pääsee eroon lääkkeistä.” SEISKA 16.-22.5
HONGKONGISSA KÄSITELLÄÄN oikeudessa tapausta, jossa taolaista munkkia syytetään äidin ja tyttären hyväksikäytöstä. Tapauksesta kertovan South China Morning Postin mukaan tapahtumat saivat alkunsa elokuussa 2016, kun munkki, Yuen Ming-kuen, tapasi äidin ensimmäistä kertaa. Äiti oli kertonut ystävilleen uskovansa, että hänen asunnossaan kummittelee. Ystävät järjestivät äidille tapaamisen Yuenin, 57, kanssa, sillä tämä oli kertonut omistavansa ”erityisiä parantavia voimia”. Yuen oli väittänyt, että parannusvoimiensa ansiosta hän pystyy neuvottelemaan henkien kanssa. Yuen kertoi puhdistavansa henkiä uskonnollisissa rituaaleissa. Yuen väitti oppineensa taitonsa unissaan arahatilta, eli henkilöltä, joka on saavuttanut nirvanan. Saapuessaan äidin taloon Yuen kertoi aistineensa, että talossa asui pahoja henkiä. Yuen oli laittanut talon ovet ja ikkunat säppiin ja käynyt käsiksi äitiin väittäen, että henget asuivat hänen rinnoissaan ja sukuelimissään.
INTIAN ARMEIJA julkaisi maanantaina kolme valokuvaa, joissa näkyy suuria jalanjälkiä muistuttavia painaumia lumessa. Kuvat oli otettu Himalajalla Nepalissa. ”Ensimmäistä kertaa Intian armeijan vuorikiipeilyryhmä on havainnut myyttisen pedon jetin salaperäisiä jalanjälkiä”, Intian armeija tviittasi. Armeijan mukaan heidän väkensä oli havainnut jalanjäljet 9. huhtikuuta Makalu Base Campin alueella lähellä Kiinan ja Nepalin välistä rajaa. Jäljet olivat 81 senttiä pitkät ja 38 senttiä leveät. ...
Intian villieläininstituutin professori Sathyakumar Sambandam arvioi uutistoimisto AFP:lle, että Intian armeijan julkaisemissa kuvissa on luultavasti kyse ruskeakarhun jäljistä. ”Jalanjäljet suurentuvat korkealla voimakkaasti paistavan auringon ja tuulten takia. Taka- ja etujalkojen päällekkäiset jäljet tuottavat painauman, joka muistuttaa yhtä jälkeä”, Sambandam sanoi AFP:lle.
SANA ”JUMALA” saatetaan poistaa partiolupauksesta. Tuore partiolainen antaa juhlallisen partiolupauksen, joka alkaa näillä sanoilla: ”Lupaan parhaani mukaan rakastaa Jumalaani, omaa maatani ja maailmaa”. Nyt iso osa Suomen partiolaisista haluaa luopua Jumala-sanasta partiolupauksessa. Partiolupauksen muuttaminen on osa partion arvot määrittelevän peruskirjan uudistamista. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään yhdestä sanasta, vaan koko partioliikkeen suhteesta uskontoon ja kirkkoon. Tiivis side on murroksessa. ”Haluamme, että partio on avoin liike, jossa on tilaa kaikille taustoista riippumatta. Tämä heijastelee myös yhteiskunnan ja maailman muuttumista”, sanoo Suomen partiolaisten puheenjohtaja Maria Ruohola.
Uskonto on herkkä kysymys partion sisällä. Kirkon ja partion suhde on perinteisesti ollut tiivis, ja Suomen partiolaisilla on yhteistyösopimus evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon kanssa. Noin 80 prosenttia lippukunnista toimii yhteistyössä jonkin seurakunnan kanssa. … ”Kirkko on partiolle tärkeä yhteistyökumppani, ja haluamme, että näin on myös jatkossa. Lippukunnat voivat paikallisesti päättää, millaista yhteistyötä halutaan tehdä, mutta kirkko ei kuitenkaan määrittele partion toimintaa”, Ruohola toteaa.
ILTALEHTI UUTISOI MAANANTAINA keskisuomalaisen kansanparantajan ja jäsenkorjaajan saamasta raiskaustuomiosta. Kalevalaisen kansanparantajan vastaanotolle mennyt naisasiakas joutui kesken hieronnan miehen seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Jäsenkorjaaja väitti myöhemmin poliisikuulusteluissa, että sormien työntäminen sukuelimiin oli ”normaali hoitotoimenpide”.
Kalevalaisen kansanparannussäätiön puheenjohtaja Päiviö Vertanen sanoo tietävänsä tapauksen. Hänen mukaansa kyseisellä hierojalla ja jäsentenkorjaajalla ei ole mitään oikeutta esiintyä kalevalaisen kansanparannuksen nimissä. ”Tästä (uutisesta) on tullut meille kymmeniä puheluja. Kyseinen henkilö ei edusta kalevalaista kansanparannusta millään muotoa”, Vertanen korostaa. ...
Vertanen korostaa, että kalevalainen jäsenkorjaaja on EU:n harmonisointiviraston suojaama nimike, jota saa käyttää vain lisensoitu henkilö. Perusteena on juuri väärinkäytösten estäminen. Hyväksynnän voi saada vain tiukan seulonnan kautta. Ensin tulee suorittaa kolmen vuoden monimuotokoulutus ja vähintään 300 dokumentoitua hoitoa. Vasta tämän jälkeen voi suorittaa tutkinnon. Koulutuksen läpäisee vain kuusi kymmenestä. ”Kalevalainen jäsenkorjaus on tieteellisesti tutkittua hoitoa. Hoidettavaa ei koskaan riisuta alasti, eikä kenenkään intiimialueita käsitellä”, Päiviö Vertanen huomauttaa. ILTALEHTI.FI 16.4.
Yle.fi 15.6
Hs.fi 7.6.
Seura.fi 3.6.
Yle.fi 31.5.
Iltalehti.fi 3.5.
Yle.fi. 1.5.
Yle.fi 16.4.
Lehtikuva/mike Stocker ***oppilaita Evakuoidaan Parklandin Kouluammuskelun Jälkeen Floridassa 14.2.2018.
Netissä vastuu luetun ymmärtämisestä jää lukijalle. Verkkosivuilla on mm.
syytetty USA:n koulusurmista selvityneitä nuoria näyttelijöiksi. Asialle on
vihdoin tehty jotain.
INTERNETIN VÄYLÄT ovat täynnä monenlaista tietoa. Kuka tahansa voi kirjoittaa vaikka minkälaista tekstiä muiden luettavaksi. Vastuu luetun ymmärtämisestä ja tiedon varmistamisesta jää lähes aina lukijan harteille.
Suuret informaation välittäjät ovat vihdoinkin alkaneet poistamaan haitallista huuhaata palveluistaan. Mutta tämä ei välttämättä tapahdu huuhaan takia.
SALALIITTOTEORIOITA
NATURAL NEWS -SIVUSTO on ollut erittäin suosittu vaihtoehtoisten terveysväittämien levittäjä. Se aloitti yli kymmenen vuotta sitten lisäravinteiden ja vitamiinien myymiseen keskittyvillä artikkeleilla. Vuosittain aiheet ovat siirtyneet kohti erikoisempia alueita. Sivusto on esitellyt monenlaisia salaliittoteorioita niin politiikan, tieteen kuin terveyden saralta. Maailmanloppu on aina ollut kulman takana jossain muodossa.
Varsinkin kuuluisa vuosituhannen vaihtuminen, eli Y2K-paniikki, sai tuomiopäivän pasuunan kuuluttamaan, että pörssimaailma romahtaa, ruokapula iskee ja sähköverkko sammuu. Valuuttamarkkinoiden romahdusta varten suositeltiin ostamaan Natural Newsin myymiä kultakolikkoja. Niillä selviytyisi maailmanlopun jälkeisessä maailmassa.
Obaman presidenttikauden aikana sivuston materiaali muuttui asteittain entistä synkemmäksi. Hallitus oli kirjoituksissa jatkuvasti valmis julistamaan sotatilan. Sananvapaus ja ihmisoikeudet vietäisiin hetkenä minä hyvänsä pois. Obaman syntymätodistusta väitettiin väärennökseksi.
Touhu jatkui rokotevastaisen ja koulusurmiin liittyvien salaliittoteorioiden materiaalien levittämisellä. Natural Newsin perustaja Mike Adams perusti uuden verkkosivun, jossa syytetiin koulusurmista selvityneitä nuoria näyttelijöiksi. Hän nimesi näitä selviytyjiä seuraajilleen. Lopulta isojen yhtiöiden oli pakko reagoida, kun Adamsin kirjoitusten ja videoiden kohteiksi päätyi yksityishenkilöitä.
VERTAILUJA HITLERIIN JA STALINIIN
VIIME VUONNA YOUTUBE POISTI Adamsin kanavan. Perusteluna oli yhteisösääntöjen toistuva rikkominen. Google oli myös poistanut Natural News -sivuston tilapäisesti hakutuloksistaan jo vuonna 2017, koska sivustoon oli sijoitettu hakualgoritmeja ja mainostuloja manipuloivia koodeja.
Myös Twitter poisti miehen tilin. Kesäkuun 9. tänä vuonna oli Facebookin vuoro: Natural Newsin Facebooksivu poistettiin. Sillä oli lähes kolme miljoonaa tykkääjää.
Facebook ei ole suoraan kommentoinut poiston syitä. Se ei välttämättä liity mitenkään pseudotieteellisten ja terveydelle haitallisten väittämien levittämiseen. Aiemmin alkuvuodesta tapahtuneiden poistojen kohdalla Facebook muistutti, että se on aina antanut kieltoja yksilöille ja järjestöille, jotka ovat julistaneet väkivaltaa tai vihaa toisia ihmisiä kohtaan.
Juuri tällaisia tekstejä Mike Adams on kirjoitellut mm. teknojättien johtajista. Facebookin johtaja Mark Zuckerbergia ja Twitterin Jack Dorseyta on verrattu Hitleriin ja Staliniin.
Pelkästään vääriä terveysväittämiä levittämällä ei saa itseään potkituksi ulos Facebookista. Poikkeus löytyy silloin, kun terveysväittämä on tarpeeksi monen viranomaisen varoituksen kohteena.
EPÄTOIVOISIA HOITOMUOTOJA
MYÖS MAAILMAN SUURIN VERKKOKAUPPA Amazon päätti toukokuussa lopettaa vaarallisia terveysväittämiä sisältävien kirjojen myynnin. Tämä puhdistus alkoi Miracle Mineral Solutionin (MMS) juomia mainostavien kirjojen poistamisesta. Kirjoja kirjoitti mm. entinen skientologi Jim Humble.
Humble perusti uuden ”Genesis II Church of Health and Healing” -kirkon. Seuraajilleen hän on paljastanut olevansa miljardi vuotta vanha jumala Andromedan galaksista. Humble suosittelee 28-prosenttista klooridioksidia sisältävän MMS-pullon juomista. Valkaisuaineen väitetään parantavan virustauteja, syöpää ja lähes kaikkia mahdollisia sairauksia – myös elintapoihin liittyviä ongelmia, kuten hiustenlähtöä.
Humble on kehunut hoitaneensa yli 800 HIVpotilasta Afrikassa. Hänen mukaansa jokainen toipui viruksesta. Todisteita tai lähteitä Humblen hoitoprojektille Afrikassa ei ole löytynyt.
Jotkut hänen kirjojaan lukeneet vanhemmat ovat yrittäneet hoitaa lastensa autismia klooridioksidilla. Aineen juomisella on selkeitä terveyshaittoja. Usean valtion terveysviranomaiset ovat varoittaneet MMS-juomien käytöstä.
Kirjojen suosittelemana annostuksena ja käyttäjien kokemusten perusteella MMS on aiheuttanut pahoinvointia, ripulia, matalaa verenpainetta sekä dehydraatiota.
Päätös poistaa kirjat myynnistä tuli toki muutama vuosi myöhässä. Eri terveyslahkolaisten parissa suosioon noussut Miracle Mineral Solution oli uutisissa jo vuonna 2016. Ihmiset olivat valmiita kokeilemaan mitä tahansa epätoivoista hoitomuotoa, jotta saisivat jonkinlaista apua lapsilleen.
MMS:n käytöstä on esitetty kyselyjä myös Suomessa erilaisissa sosiaalisen median terveysryhmissä.
Näytön paikka - Tutkimustiedon käyttö ja väärinkäyttö
Jussi K. Niemelä
KIRJAT
POLITIIKAN, TIETEEN JA JULKISEN SANANRAJAPINNOISTA NÄYTÖN VALOSSA
Kari Raivio: Näytön paikka – Tutkimustiedon käyttö ja väärinkäyttö. Gaudeamus, 2019.
HELSINGIN YLIOPISTON REHTORINA ja kanslerina tunnetuksi tullut lastenlääkäri Kari Raivio on kirjoittanut kirjan ajankohtaisesta aiheesta. Tekijä korostaa näytön tärkeyttä poliittisessa päätöksenteossa ja kriittisen julkisen keskustelun taustalla. Tutkimustiedon huomioimine n olisikin tärkeää nykyajan kärjistyneessä ilmapiirissä, kuten tieteellinen asenne ja järkiperäinen argumentaatio ylipäätään. Toisaalta teos edustaa pitkälti sitä asennetta, joka on vuosien saatossa vähitellen synnyttänyt ja kasannut ongelmia, joihin se yrittää esittää ratkaisuja. Osa ratkaisuehdotuksista todennäköisesti pahentaisi ongelmia entisestään.
Polarisoituneessa keskusteluympäristössä maltillinen suhtautuminen opponenttiin kysyy kärsivällisyyttä. Kärkevien näkemysten ulos sulkeminen keskustelusta voi puolestaan tuntua lyhyellä tähtäyksellä järkevältä vaihtoehdolta, mutta pitkässä juoksussa se vain lisää syrjityksi tulemisen kokemuksen myötä vastahankaa ja sen myötä aiheuttaa usein voimakkaan kapinareaktion. Fundamentalistin taivuttaminen järkiargumentein on tunnetusti mahdotonta. Samaan aikaan keskustelusta kieltäytyminen kuitenkin auttaa fundamentalisteja uhriutumaan ja keräämään marttyyripisteitä omiensa ja epävarmojen keskuudessa. Dialogihaluttomuus ja ikäväksi koettujen ihmisten sananvapauteen puuttuminen ruokkivat myös kaikenlaisia salaliittoteorioita. Helppoa ei siis ole tiedettä ja järkeä puolustavan tietokirjailijan elämä hullussa nykymaailmassa.
RAIVIO ON OLLUT mukana kehittämässä Käypä hoito -suosituksia, jotka perustuvat lääketieteeseen ja näyttöön. Kirja esittelee aihepiiriä, kertoo tutkimuksen taustoista ja edustaa kokonaisuutena samaa teemaa, joskin paljon laajemmin. Teoksessa mennään myös politiikan puolelle ja suositukset ovat varsin odotettuja, joskaan eivät ongelmattomia.
Näytön paikka sisältää paljon tärkeää tietoa ja herkullisia anekdootteja. Tietolaatikot tosin katkaisevat leipätekstin monessa kohdassa, mikä hieman haittaa lukemista, koska sivuja joutuu plaraamaan edestakaisin. Taittopuolella olisi ollut petraamisen varaa.
Raivio analysoi teoksessaan masennuslääkkeiden markkinoinnin ja tutkimuksen taustalla esiintyneitä ongelmia, korruptiota ja suoranaisia harhaanjohtavia väitteitä, jotka ovat lisänneet entisestään salaliittoteorioita ja yleistä lääkevastaisuutta vaihtoehtopiireissä. Sanoisin, että lääketutkimuksen epäkohdista ja medikalisaatiosta kulkee melko suora syy-seuraus-suhde uskomushoitojen suosion kasvuun. Internet-aikana tieto leviää nopeasti ja tehokkaasti eikä edes lääketeollisuus pysty pitämään asioita salassa. Näytön paikassa ongelmakenttä esitellään lyhyesti (128-129), mutta asia tulee selväksi.
VERTAISARVIOINTI JA TIETEEN SISÄISET ONGELMAT
RAIVIO KIRJOITTAA tieteellisestä vertaisarvioinnista ja julkaisemisesta, muttei pureudu juuri ollenkaan yliopiston ongelmiin. On olemassa tieteenaloja ja julkaisuja, joiden metodit ja vertaisarvioinnit herättävät varsin perusteltuja kysymyksiä tieteen sekä yliopiston uskottavuudesta ja vaikuttavat laajemminkin yhteiskuntaan.
Kun tekijä analysoi totuuden jälkeistä aikaa, olisi mielestäni ollut hyvä pohtia, kuinka suuri osa nykyisestä polarisoituneesta valeuutisilmapiiristä on suoraa tai välillistä seurausta yliopistomaailmassa pitkään vaikuttaneesta postmodernista totuusrelativismista, jota muodikas tieteenfilosofi Paul Feyerabend aikoinaan kuvasi anarkistisesti termillä anything goes, mikä tahansa kelpaa.
Hiljattain ”Sokal Squared” -pila (”Grievance Studies Affair”) paljasti eräiden tieteenalojen alennustilan. Kolme tutkijaa laati tunnetun Alan Sokalin tempauksen jalanjäljissä useita parodia-artikkeleita, jotka menivät pienin korjauksin läpi vertaisarvioiduissa julkaisuissa, aivan kuten Sokalin oma pila vuosia aiemmin. Testin oli nimenomaan tarkoitus paljastaa, millaisin perustein artikkeleita julkaistaan. Kriteerit eivät ole tieteellisiä vaan ideologisia. Tilanne on Sokalin päivistä mennyt aina vain pahemmaksi.
1960-luvulta alkaen kulttuurintutkimusalat ovat vähitellen tuoneet tieteeseen relativismin myötä suoranaista tiedevastaisuutta, jolla on pelkästään poliittismoralistiset motiivit. Länsimaista tiedettä ja yliopistojärjestelmää syytetään valkoisen heteromiehen rasistiskolonialistiseksi instituutioksi, jonka tarkoitus on alistaa luonto, vähemmistöt ja siirtomaiden kansat. Näin ideologinen oikeaoppisuus on monilla tieteenaloilla korvannut tieteellisen metodin, jonka myötä tiedevastaisuus ja ilmeisten tosiasioiden systemaattinen kieltäminen ovat levinneet myös mediaan, julkiseen keskusteluun ja politiikkaan. Edistysmielisen on pakko kannattaa havaintojen, tieteen ja järjen kanssa ristiriidassa olevaa totuusrelativismia, muuten hänet leimataan äärioikeistolaiseksi ja suljetaan ulos hyvien ja oikeamielisten valistuneesta joukosta.
Monissa sukupuolentutkimuksen radikaaleimmissa haaroissa biologia kielletään ihmisen sukupuolen kohdalla täysin. Näiden alojen tuottama tiedevihamielinen jargon rönsyilee nykyään kaikkialla yhteiskunnallisessa keskustelussa ja huomattavan moni näyttää sen tuottamiin moralistisiin satuihin peräti vilpittömästi uskovan. On jopa syntynyt poliittisia puolueita, jotka ratsastavat akateemisella lumejargonilla, ankaran moralismin ja säätelyvimman ohella.
Seurauksena mainittujen alojen ideologisuudesta on ollut muun muassa lääke- sekä rokotevastaisuuden ja erilaisten uskomushoitojen suosion kasvu. Nämä korreloivat vahvasti akateemisen feminismin kanssa, erityisesti ekofeminismin. Pehmeät, naiselliset vaihtoehdot houkuttavat kovassa maailmassa, joka on moraaliton, valkoisen lihaa syövän heteropatriarkaatin hallitsema kapitalistinen sortohelvetti. Näin pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntakin kuvataan tiettyjen alojen diskursseissa. Vain paratiisillinen matriarkaatti kelpaa.
Raivio olisi mielestäni voinut teoksessaan kartoittaa tätä tavattoman ikävää kehitystä, mutta valitettavasti hän ohittaa nämä ongelmat, kuten niin moni muu tiedemaailmasta kirjoittava ennen häntä. Skeptikko-lehdestä tosin saa vielä nykyäänkin lukea Ivan Puopolon ja Osmo Tammisalon oivallisia juttuja, joissa ikävä asiaintila yliopistoilla ja yhteiskunnassa paljastetaan. Ongelmien taustalla olevaa kehitystä on ansiokkaasti avannut edesmennyt suuri humanisti Allan Bloom teoksessaan ”The
Closing of the American Mind – How Higher Education Has Failed Democracy and Impoverished the Souls of Today’s Students” (Simon and Schuster, 1987).
Raivio käsittelee kyllä teoksessaan tieteen eettisiä käytäntöjä, tiedevilppiä ja huijausta, mutta olisi kenties ollut syytä huomioida myös akatemian älyllinen korruptoituminen, joka osaltaan on johtanut nykytilanteeseen. Kun näyttöä ei vaadita tai se suorastaan moralistisesti tuomitaan, mikä tahansa kelpaa. Tämä on tieteelle häpeäksi ja yhteiskunnalle vahingoksi.
FAKTANTARKISTUS JA TROLLITEHTAAT
RAIVIO ESITTELEE KIRJASSAAN Faktabaarin ja faktantarkistajien toimintaa, muttei pohdi sitä tarpeeksi kriittisesti. Toisaalla tekijä kirjoittaa: ”Yksilön päätöksiin vaikuttaa suuresti se yhteisö, jossa hän toimii. On helpompi yhtyä muiden mielipiteeseen kuin olla vastarannan kiiski, vaikka olisikin muun porukan kanssa eri mieltä (’joukossa tyhmyys tiivistyy’). Muodin ilmiöissä, poliittisissa liikkeissä ja tiedotusvälineissä sosiaalinen paine vaikuttaa suurten ihmisjoukkojen käyttäytymiseen tavalla, jota presidentti Mauno Koivisto nimitti sopulilauman touhuiksi. Sosiaalinen media yhdistää henkilöitä, joiden peukalot osoittavat samaan suuntaan, mikä on entisestään pahentanut laumakäyttäytymistä. Tällaisissa yhteisöissä virheelliset tiedot ja suoranaiset valheet leviävät kulovalkean tavoin, eikä tutkitulla tiedolla ole niihin juurikaan vaikutusta” (60).
Valtamedia on usein poliittisesti puolueellinen ja hyssyttelee uutisointia tietyistä rikoksista tai maahanmuuton epäkohdista. Media myös johtaa toisinaan yleisöä harhaan tarkoitushakuisin termi- ja kuvavalinnoin. Moni toimittaja on niin uskonsa sokaisema, ettei edes tajua tekevänsä agendajournalismia.
Vastaavasti faktantarkistus noudattelee pääsääntöisesti valtamedian ja varsinkin Ylen puolivirallista linjaa. Kun sitten joku Junes Lokan tapainen nokkava hahmo hankkii ja julkaisee (uutisoi) tiedot poliittisesti tai yhteiskunnallisesti ikävistä tapauksista, mihin hänellä on perustuslaillinen oikeus, valtamedia ja viranomaiset joutuvat itsekin niistä kertomaan. Tämä herättää tietenkin kansalaisissa syvää epäluottamusta niin viranomaisia kuin mediaa kohtaan ja lisää vastaavasti Lokan kaltaisten ikävien henkilöiden ja heidän jyrkän poliittisen linjansa suosiota vaihtoehtopiireissä ja valmiiksi establishmentiin pettyneiden joukossa.
Raivion yllä lainattu huomio pätee sellaisenaan myös valtamediaan, viranomaisiin ja poliittisiin piireihin, joiden keskuudessa silmät ja korvat usein suljetaan kokonaan ikäviltä tosiasioilta, kunnes unelmointi käy lopulta mahdottomaksi. Myös törkykirjoittelustaan tunnettu ja aiheellisesti tuomittu MV-lehti on tehnyt vastaavia paljastuksia, joista valtamedia on sen myötä joutunut ilmeisen vastahakoisesti uutisoimaan. Vaihtoehtojulkaisut syntyvät kysynnän perusteella, tiettyyn tarpeeseen. Kuka tarjoaa niille markkinaraon?
Raivio asettuu teoksessaan valtavirran puolelle, mutta mielestäni hän olisi voinut pohtia laajemmin syitä vaihtoehtomedioiden ja kansallismielisten liikkeiden suosiolle. Niitä saattaa kuin saattaakin löytyä sopuli-ilmiöstä, joka ehkäisee näytön vaikutuksen myös poliitikkojen, valtamedian toimittajien, faktantarkistajien ja oikeamielisten lukijoiden keskuudessa.
Tuskin ainakaan Venäjän trollitehdasta voi syyttää kaikista niistä epäkohdista ja kiukunaiheista, jotka ovat kansallismielisen liikehdinnän taustalla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tunnettu tosiasia on, että trollit lietsovat eripuraa kansojen keskuudessa myös edistysmielisyyden avulla. Tähän pitäisi mielestäni kiinnittää enemmän huomiota ja pohtia, millaiset keinot taistelussa nousevaa kansallismielisyyttä vastaan saattavat pikemminkin kääntyä itseään vastaan.
KGB:n pelikirja tunsi aikoinaan valtioiden demoralisoinnin sisältä käsin. 1960-luvulta alkaen loikkari Juri Bezmenovin mukaan kommunistisesta yhteisöllisyydestä, kansainvälisyydestä ja rauhasta sekä rakkaudesta viehättyneitä amerikkalaisia ja heidän suosimiaan itämaisia filosofioita, muun muassa tunnetun Maharishi Mahesh Yogin transsendenttista meditaatiota, käytettiin länsimaiden demoralisoimiseen. Näille on helppo keksiä vastineita nykymaailmasta ja löytyy peräti näyttöä siitä, että Venäjä on käyttänyt niitä eripuran kylvämiseen länsimaissa.
Kansakunnan demoralisoiminen on siis vanha ja hyväksi havaittu keino horjuttaa länsimaista yhteiskuntajärjestystä. Turvallisuuspolitiikan asiantuntijoiden mukaan kansallinen yhtenäisyys on paras suoja informaatiovaikuttamiseen pyrkiviä riidankylväjiä vastaan. Siksi vastapuolen solvaaminen tai leimaaminen on mahdollisimman huono strategia julkisessa keskustelussa, jos siis ajatellaan trollaamisen perimmäistä tarkoitusta sellaisena kuin turpoekspertit sitä kuvaavat.
Jos kansan yhtenäisyyttä halutaan vahvistaa, ei yksinkertaisesti ole järkevää sulkea ulos suurta osaa väestöstä väittämällä heitä Venäjän trolleiksi tai hyödyllisiksi idiooteiksi. Vastaavasti unelmille rakennettu leväperäinen turvapaikkapolitiikka voi olla osa kehitystä, jonka lopputulos ei välttämättä ole se, mitä unelmoijat toivovat.
Yleisenä periaatteena kannattaa pitää mielessä, että venäläisten ei juuri tarvitse tehdä mitään itse, koska länsimaissa homma hoituu ihan hyvin ilman heitäkin. Riittää, että kipupisteitä ja herkimpiä kohdehenkilöitä joskus vähän sörkitään ja laitetaan liikkeelle entistä hurjempia huhuja. Sen jälkeen venäläiset voivat rauhassa seurata, miten muurahaispesässä kuhisee. Ylipäätään Venäjän näkeminen kaiken viime vuosien negatiivisen kehityksen taustalla länsimaissa lähestyy itsessään salaliittoteoriaa.
TUTKIJOIDEN, TOIMITTAJIEN, KOLUMNISTIEN JA POLIITIKKOJEN YLIMIELINEN ASENNE
SKEPTIKOIDEN, asiantuntijoiden, tiedemiesten, poliitikkojen ja toimittajien ylimielinen, hyökkäävä asenne toimii itseään vastaan. Raivion teoksessa on hieman sellainen poljento, että myös sinänsä tärkeä sanoma uhkaa kääntyä kriittisen vastapuolen hyväksi. Diplomaattisempi ja ymmärtäväisempi lähestymistapa toimisi paremmin.
Vaikka opponentti olisi verkossa kuinka ikävä ja aggressiivinen, hänen kunnioittamistaan ihmisenä kannattaa ainakin vakavasti harkita. Varsinkin sosiaalisessa mediassa ihmisyys usein unohtuu ja keskustelijat operoivat lähinnä omia ennakkoluulojaan vastaan, koska kaikki on pelkkää tekstiä. Toisessa nähdään se, mitä eniten inhotaan ja pelätään, vaikkei siihen välttämättä olisi edes aihetta. Tämä koskee sekä sivistyneitä että sivistymättömiä, oppineita että oppimattomia. Sosiaalisessa mediassa yliopistodosentti tai apulaisprofessori voi käyttäytyä kuin moukka tai kansankiihottaja. Myös joillakin professoreilla on valitettava taipumus antautua intohimojensa vietäviksi ja sosiaalisessa mediassa sellainen johtaa usein huonotapaisuuteen.
Väittelyn tuoksinassa kannattaa kuitenkin muistaa, että kärsivä ja ahdistunut lähimmäinen se siellä toisessa päässäkin näppäimistöä näreissään naputtaa. Syitä kaunaan, katkeroitumiseen ja turhautumiseen maailmassa riittää. Sellainen pistää purkamaan paineita ja tekemään irrationaalisia päätöksiä. On totta, että monet näistä ihmisistä ovat sivistymättömiä, karkeita ja brutaalejakin, mutta myös heillä tulee olla oikeus ilmaista mielipiteensä ja tunteensa. Jos akateemisesti koulutetut käyttäytyvät verkossa huonosti, hyvää käytöstä on turha penätä rivikansalaisiltakaan. On tärkeää huomioida, että yksilöiden välillä on valtavia eroja myös itseilmaisussa. Kaikilta ei voi vaatia samaa.
Brexit-kansanäänestyksen yhteydessä ja sen jälkeenkin eron puolesta äänestäneet on leimattu tietämättömiksi idiooteiksi, jotka pahat poliitikot ja Venäjän trollit ovat aivopesseet propagandallaan. Raivion teoksessa on valitettavan paljon tätä sävyä.
Asiat ovat oikeasti paljon monimutkaisempia. Ihmisille syntyy tarve tai peräti halu erottautua valtavirrasta ja sta-tus quosta, johon he ovat syystä tai toisesta pettyneitä, ja silloin vahvistusvinouma korostuu erilaisessa uutisoinnissa. Tällainen kontrarianismi ajaa ihmisiä kohti radikaaleja vaihtoehtoja kuten Brexitiä ja he suorastaan hakevat uutisia, jotka tukevat heidän vastarinta-asennettaan.
Myös sinänsä asialliset uutiset vaikkapa Euroopan komission puheenjohtajasta ja hänen sanomisistaan tai tekemisistään, videoista puhumattakaan, lujittavat äänestyspäätöstä sanoa EU:lle näkemiin, vaikka puheenjohtaja ja mediasirkus pyrkivät päinvastaiseen. Sama pätee moneen muuhunkin EU:n kärkipoliitikkoon ja puolestapuhujaan. Vastaavasti Trumpia inhoavat radikalisoituvat entisestään aina kun Yhdysvaltain presidentti suunsa avaa tai tekee uuden poliittisen päätöksen, joka saa sosiaaliliberaalimman kansanosan niskavillat nousemaan. Tuulten mukana seilaaminen on hyvin inhimillistä.
Yksi tällainen ihmisiä voimakkaasti jakava kysymys on Raivionkin teoksessaan käsittelemä ilmaston lämpeneminen. Näytön paikka sisältää tärkeää tietoa näytön varmuudesta ilmastonmuutoksessa (46-47), joka osoittaa samalla ilmiöön liittyvät epävarmuustekijät. Toisaalta koko ilmastonmuutos on jo ajat sitten muuttunut eskatologiseksi mediahysteriaksi, jolla erilaiset hurmahenget ja maailmanlopun profeetat ratsastavat. Ilmiössä on kultin piirteitä eikä ihme, että niin moni vastustaa siihen liittyvää ääriliikehdintää ja kaikenlaisen pakkovallan kannatusta selkäytimestä. Viittaan jälleen Raivion huomioon sopuli-ilmiöstä, joka pätee erinomaisesti ilmastoalarmisteihin. Siinä vaiheessa kun vallankumouksellisen järjestön aktiivit liimaavat itsensä Brittien työväenpuolueen puheenjohtajan aitaan kaataakseen kapitalistisen yhteiskunnan, ollaan varsin kaukana Raivion peräänkuuluttamasta näyttöön ja malttiin perustuvasta päätöksenteosta.
Toinen vastaava kysymys on maahanmuutto, jota tekijä myös sivuaa. Hän mainitsee erilaisia tilastoja ja pelotteluja, mutta ohittaa kokonaan ikävät tosiasiat, joita aidosti voi käyttää pelotteluun ja jotka eittämättä selittävät leijonanosan kansallismielisen politiikan suosion kasvusta viime vuosina. Maahanmuuttoon liittyvät negatiiviset ilmiöt, kuten rinnakkaisyhteiskunnat, heimokulttuuri, klaanit, kunniaväkivalta, sukuelinten silpominen, seksuaalirikokset ja terrorismi, eivät ole asioita, joista tulisi vaieta tai joita pitäisi hyssytellä. Kannattaa kysyä ja tutkia, miten vaikkapa islam oppijärjestelmänä suhtautuu avoimeen yhteiskuntaan, tieteeseen ja tasa-arvoon. Näyttö näissä kysymyksissä on päivänselvä, mutta silti se kiistetään melko systeemattisesti vuosi toisensa jälkeen tietyllä suunnalla. On ilmeistä, että tämäkin on pitkään pelannut kansallismielisten puolueiden pussiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Jos kukaan muu ei nosta epäkohtia esiin, yksille muodostuu asiassa monopoli. Ikävistä asioista huolestuneiden liikkeiden suosio vaikuttaisi pitkässä juoksussa kasvavan. Ja jos vastaavasti kaikki ne, jotka näistä ongelmista yrittävät varoitella, leimataan toistuvasti ylimielisten tutkijoiden, asiantuntijoiden, toimittajien ja poliitikkojen taholta äärioikeistolaisiksi tai fasisteiksi, ei ole yllätys, jos moni heistä kyllästyy holhoavaan pakkovaltaan sekä itäsaksalaiseen valvonta- ja ilmiantomentaliteettiin ja valitsee kontrarianismin. Se alkaa näet nykymaailmassa korreloida vahvan positiivisesti sanan- ja omantunnonvapauden kanssa.
Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
EKSTREMISMILAIT SUOMEEN?
IHMISET EIVÄT YLEISESTI OTTAEN PIDÄ valtansa murentumisesta ja vanhan järjestelmän korvautumisesta uudella. Internet ja sosiaalinen media ovat merkittävästi muuttaneet entistä ylhäältä alas -tiedotus-ja hallintomallia, jossa perinteinen paperimedia ja valtiojohto pitkälti kykenivät sanelemaan, miten maan asiat makaavat ja pimittämään suuren osan kansalaismielipidettä. Raivion teoksessa tätä keskeistä puolta yhteiskunnan muutoksessa ei käsitellä.
Uusi tasa-arvoisempi malli on nopeasti korvannut vanhan ja hämmentää perinteiseen tiedotusmonopoliin tottuneita vallankäyttäjiä. Moni haluaa sulkea rahvaan suun kokonaan, koska kansa on väärää mieltä ja äänestää koko ajan väärin. Papisto valvoo etujaan.
Suomessa on kasvava joukko toimittajia, asiantuntijoita, tutkijoita ja poliitikkoja, jotka vaativat jatkuvasti rajoituksia sananvapauteen erityisesti nettikirjoittelussa ja peräävät kansalaisilta oikeiden eli sallittujen mielipiteiden esittämistä. Epämääräiseen vihapuheeseen vetoamalla he ajavat kiristyksiä nykylakeihin ja vaativat erimielisten rankaisemista, jos nämä solvaavat, uhoavat ja häiriköivät oikeassa olijoita sosiaalisessa mediassa tai sähköpostitse.
Suurin osa, elleivät kaikki, näistä vihapuheaktivisteista kritisoivat toistuvasti Putinin Venäjää ja näkevät herkästi trolleja ja informaatiovaikuttamista kaikkialla. Kuitenkin he itse ajavat Suomeen samanlaista lainsäädäntöä kuin Venäjällä on jo pitkään ollut voimassa ekstremismilakien muodossa. Jos vastustaa totalitarismia, ei ole järkevää hivuttaa sitä omaan maahansa.
Kysymys herää, ovatko vihapuheesta ja lainsäädännön kiristämisestä jatkuvasti ääntä pitävät henkilöt taitavan informaatiovaikuttamisen uhreja vai pelkästään tietämättömiä. Moni heistä vaikuttaa trollaavaan ja informaatiovaikuttavan itse sitä tajuamattaan. Samaan aikaan heidän toimintaansa ja sisäistä ristiriitaisuuttaan oivallisesti parodioivia satiiriprofiileja suljetaan Twitterissä ja Facebookissa. Näin kävi muun muassa vihapuhepoliisi Keijo Kaarisateelle, joka oli kaikkien sananvapauden ystävien suosikki. Kyseinen hahmo sai tekaistuilla nimillä myös ainakin kolme parodista mielipidekirjoitusta läpi merkittävissä sanomalehdissä. Keijo Kaarisade teki vihapuhehössötyksestä ja poliittisesta korrektiudesta niin osuvaa parodiaa, etteivät edes viranomaiset ja poliitikot alussa erottaneet sitä todellisuudesta. Tämä ei suinkaan ole parodian vaan todellisuuden vika.
Vallitseva ilmapiiri on osaltaan ollut vaikuttamassa niihin ongelmiin, joita Raivio teoksessaan analysoi. Oma käsitykseni ongelmien ratkaisusta on se, että meidän pitää säilyttää yhteiskunnassamme länsimainen liberaali demokratia, siis nimenomaan länsimainen eli avoin, keskusteleva ja mahdollisimman salliva, ja varjella sananvapautta entistä pontevammin vihapuheaktivisteilta.
Internetin säätely ja kaikenlainen vihapuheesta vouhottaminen ovat selkeitä askeleita kohti autoritaarisempaa poliisivaltiota, siis juuri sellaista, joita trollitehtaan työntekijät palvelevat ja joita vihapuheaktivistit kertovat vastustavansa. Säätelyn ja lakien kiristämisen asemesta kansalaisille pitää opettaa käytöstapoja ja ilkeän puheen kohteille kovanahkaisuutta tai blokkausoption käyttöä. Keskustelu velloo toistaiseksi pidäkkeettömänä, mutta varmasti laineet vähitellen rauhoittuvat ja lakkaavat lyömästä jatkuvasti yli. Nykyinen lainsäädäntö riittää hyvin kriminalisoimaan yksilöön kohdistuvat verbaaliset kohtuuttomuudet, kuten laittomat uhkaukset, systemaattisen vainoamisen ja törkeät kunnianloukkaukset.
Raivio olisi teoksessaan voinut mennä pintaa syvemmälle ja pohtia, kuka lopulta trollaa ketä ja mitä asialle pitäisi tehdä. Monessa tapauksessa näyttöä on, mutta silmät ja korvat on helppo sulkea, kun näyttöön perustuva tieto on poliittisesti epämukavaa. Silloin sopuli-ilmiö iskee, koska ikävät tosiasiat ovat usein liian raskaita ihmisen kantaa. On paljon helpompaa unelmoida ja saarnata kuorolle. Tämä koskee myös ja ennen kaikkea monia sankarillisia tieteen puolustajia, joita erilaiset ideologiset intohimot, sidonnaisuudet, puolueellisuudet ja nurkkakuntaisuudet heittelevät elämän hetteiköissä minne tahansa tuuli sattuu kulloinkin puhaltamaan.
Sinua on petetty: Kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta
Osmo Tammisalo
KIRJAT
NYKYFEMINISMIN YHTIÖJÄRJESTYS ONSEKSISTINEN, AUTORITAARINEN JA TÄYNNÄRISTIRIITOJA
Maria Ohisalo & Arno Kotro, toim.: Sinua on petetty: Kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta. Like, 2019.
SINUA ON PETETTY -pamfletti kertoo syntyhistoriastaan seuraavaa: Arno Kotro oli lukenut Maria Ohisalon blogikirjoituksen siitä, että ”palkkatasaarvoa sukupuolten välillä ei ole saavutettu”, että ”tyttöjä ohjataan hoivaavaan rooliin” ja että ”poikien annetaan remuta”. Yhteinen kiinnostus näihin asioihin johti yhteisiin teehetkiin ja lopulta yhdessä toimitettuun kirjaan.
Jaetuista mielenkiinnon kohteista huolimatta – tai niistä johtuen – Kotro ja Ohisalo sivuuttavat olennaiset kysymykset: ”Sen sijaan, että olisimme selittäneet mitä kaikkea tasa-arvo meille tarkoittaa, päätimme koota meitä viisaampia kirjoittamaan puheenvuoronsa yhteiseen esseekokoelmaan.”
Tasa-arvo olisi kuitenkin kannattanut määritellä. Muutoin tuskin on mieltä käyttää termiä kirjan alaotsikossa, esittää olevansa siitä huolissaan tai väittää, että tasa-arvo ei ole toteutunut. Millaisesta tasa-arvosta siis puhutaan: mahdollisuuksien vai lopputulosten tasa-arvosta? Näiden kahden ero olisi pitänyt tehdä selväksi. Tämä olisi mahdollistanut myös pohdinnat siitä, miten nämä tasaarvon eri muodot ovat mahdollisesti yhteydessä.
Osa taloustieteilijöistä on esimerkiksi sitä mieltä, että jos erot lopputuloksissa kasvavat riittävän suuriksi, ne alkavat heikentää mahdollisuuksien tasa-arvoa. Näin näyttää tapahtuneen sekä Briteissä että Yhdysvalloissa: liikkuminen sosiaaliryhmästä toiseen on vähentynyt ja kansakunnan kahtiajako on voimistunut. Menestyneellä eliitillä näyttää olevan entistä vähemmän halua puolustaa järjestelmää, joka mahdollistaisi lahjakkuuteen perustuvan nousun hierarkiassa. Suurten tuloerojen maissa vanhemmilla on toisin sanoen voimakkaampi intressi turvata jälkikasvunsa sosioekonominen asema, vaikka lahjojensa puolesta lapsella ei asemaan edellytyksiä olisikaan.
Ohisalon ja Kotron kirjassa ei puhuta sosiaaliluokkien pysyvyydestä tai muista olennaisimmista tasa-arvokysymyksistä. Esseet sen sijaan keskittyvät identiteettileikittelyyn, omakohtaisiin kokemuksiin, keittiöpsykologiaan ja byrokraattisesta pakkovallasta haaveiluun. Saara Särmä esimerkiksi julistaa feministisen ilakoinnin vapauttavaa voimaa, Anna Moring vastustaa vimmaisesti sukupuolen kaksijakoisuutta, Maria Pettersson vaatii naiskiintiöitä ja
Juho Pylvänäinen saa selville miesnormin myrkyllisyyden. Useimmilla kirjoittajilla on loputon usko siihen, että sukupuolierot johtuvat kasvatuksesta ja yhteiskunnallisista odotuksista ja ihanteista.
Miesten yliedustusta yhteiskunnan pohjalla – esimerkiksi vangeissa, kodittomissa ja koulupudokkaissa – Ohisalo ja Kotro käsittelevät siteeraamalla ylistävästi Rosa Meriläisen ja Saara Särmän typerryttävää lausuntoa: ”Patriarkaatissa kukaan ei ole vapaa, ei edes patriarkka”. Luulen Kotron ja Ohisalon tarkoittavan patriarkaatilla sitä osaa miesten yliedustuksesta johtopaikoilla, joka selittyy naisten huonommilla mahdollisuuksilla ja miesten epäreiluilla etuoikeuksilla. [1] Mutta mikä osa miesten yliedustuksesta selittyy näin? Sukupuolten tasa-arvoa käsittelevässä teoksessa yksikään kirjoittaja ei yritä arvioida sitä. Se on melkoinen saavutus. Ilmoille vain heitetään sellaisia moralistisia ajatuksia kuin ”tasa-arvo ei ole valmis” ja ”syrjintä pitää tunnustaa”.
Voi olla, että kirjoittajat pitävät etuoikeuskysymystä liian hankalana tai kiusallisena. Hehän joutuisivat ottamaan kantaa siihen, missä määrin myötäsyntyiset sukupuolierot – vaikkapa kognitiossa, aggressiivisuudessa ja riskinotossa – vaikuttavat työpaikkojen ja ansioiden jakautumiseen. Analyysien puutetta saattaa selittää sekin, että tasa-arvo on kirjoittajien mielestä olennaisilta osiltaan jo saavutettu. Nykyfeminismi joutuukin kiinnittämään huomionsa yhä harvinaisempiin yksittäistapauksiin ja yhä vähäisempiin rikkomuksiin – jopa siinä määrin, että suuren yleisön silmissä aate on alkanut vaikuttaa henkilökohtaisen puhdasoppisuuden vaalimiselta. Feministejä on alettu pitää pinnallisina ja vilpillisinä ammattiloukkaantujina, jotka vieläpä estävät huomion kiinnittämisen todellisiin epäkohtiin, vaikkapa muslimivähemmistössä harjoitettuun naisten alistamiseen.
Sekin toki on mahdollista, että kyse on häthätää kyhätystä vaalikirjasta (teos ilmestyi noin kuukausi ennen vaaleja). Ohisalo haki ja pääsi ensikertalaisena eduskuntaan loppukeväällä 2019, ja tätä kirjoitettaessa hänestä näyttää myös tulevan puolueensa puheenjohtaja ja sisäministeri. Uudessa toimessaan Ohisalolla toivon mukaan on enemmän aikaa asianmukaisesti analysoida syitä ammattien ja ansioiden epätasaiseen jakautumiseen. Epäreiluutta kun on vaikea vastustaa, jos teeskentelee näkevänsä sitä kaikkialla sielläkin, missä sitä ei ole.
MITEN SUKUPUOLI LAKKAUTETAAN?
SUKUPUOLEN MONINAISUUTTA PUOLUSTAVA Anna Moring väittää, että ”sosiaalisilla seikoilla – yhteiskunnalla, kasvatuksella, naisiin ja miehiin kohdistuvilla ihanteilla – on paljon suurempi merkitys sukupuolen kehittymisessä kuin biologisilla tekijöillä, kuten kromosomeilla tai hormoneilla”. Moring perustelee väitettään seuraavasti: ”Yksilön dna:han koodattujen sukupuoliominaisuuksien ilmenemismuodot voivat vaihdella paljonkin sen mukaan, millaiset kasvuolosuhteet eri yksilöillä on ollut”.
On päivänselvää, että kasvuolosuhteilla on merkitystä. Esimerkiksi yltäkylläisissä oloissa tyttöjen kuukautiset saattavat alkaa jo ennen teini-ikää. Seikka on kuitenkin epäolennainen sen kannalta, mikä on biologisen evoluution rooli sukupuoliominaisuuksien kehittymisessä. Moring ei kenties tule ajatelleeksi, että hänen äärikonstruktionisminsa on empiirinen aivojen toimintaa ja evoluutiota koskeva väite. Sitä tulee siis arvioida sen mukaan, kuinka totta se on. Ja empiiriset tieteet ovat jyrkästi eri mieltä; esimerkiksi tietyt sukupuolierot ovat samanlaisia kaikissa kulttuureissa.
Moringin mielestä sukupuoli on myös jatkumo. Tätä hän perustelee muun muassa sillä, että ”epigenetiikan merkitys on iso” ja että ”identtiset kaksoset voivat kehittyä ulkoisesti hyvinkin erilaisiksi”. Moring on osittain oikeassa: identtiset kaksoset voivat kehittyä erilaisiksi. Mihin hän tällä päivänselvällä huomiollaan pyrkii? Tarkoitus lienee korostaa sitä, että myös samanlaisessa ympäristössä kasvaneissa identtisissä kaksosissa on eroja.
Tällöin kyse on pienistä ja vaikeasti havaittavista sattumanvaraisuuksista yksilönkehityksessä, ei epigenetiikasta. (Epigenetiikka tarkoittaa geenien ilmenemistä säätelevää mekanismia, ei mitä tahansa molekyylitason satunnaisuutta. [2]) On myös huomattava, että kun vertaillaan identtisiä ja epäidenttisiä kaksospareja, piirteiden muuntelu parien sisällä on juuri sellaista kuin geneettiset erot kaksostyyppien välillä ennustavat. Seikalla ei tosin ole tekemistä sen kanssa, onko sukupuoli jatkumo vai ei.
Lopulta Moring päättelee, että mies-naisjaottelusta voidaan päästä eroon, jos sitä vain haluamme. Hänen mukaansa ihmiset eivät sellaista kuitenkaan halua, koska sukupuoli on niin ”jännittävä” ja ”kiinnostava”. En ota kantaa siihen, kannattaako sukupuolia yrittää pyyhkiä pois; kysymys kuuluu politiikan alaan. Sen sijaan pohdin, mistä utooppiset ajatukset sukupuolen helposta eliminoitavuudesta kumpuavat.
Veikkaan, että kyse on sen sinänsä perustellun ja humaanin toiveen ilmauksesta, että tulevaisuuden sukupuolinormit olisivat ”nykyisiä normeja lempeämmät ja hyväntahtoisemmat”, kuten Moring asian ilmaisee. [3] Sukupuolettomuushaaveilua selittänee myös akateemisten feministien hämmentyminen siitä, että lajimme käyttäytymistavat ovat niin moninaisia ja oikullisia. Se, mikä esimerkiksi on kulloinkin muodikasta tai mitä vartalonsa osaa nuoret naiset minäkin vuosikymmenenä korostavat, näyttää vaihtelevan lähes mielivaltaisesti. Se, että tietyt muotioikut ovat sukupuolisidonnaisia, ei kuitenkaan tarkoita, että itse sukupuolisuus olisi noin vain muovailtavissa. Muotioikutkin nimittäin vaikuttavat statukseen ja parinvalintaan. Statuksesta kertovat seikat ovat toki itsessään usein satunnaisia, mutta kilpailu statuksesta ja kumppaneista ei sitä ole. Päinvastoin, status- ja kumppanikilpailu sekä niihin sisältyvä sosiaalinen manipulointi seuraavat ihmistä kaikkialle. Ja kulttuuri on pelikenttä tällaiselle kisailulle, ei sen alkusyy. (On tosin huomattava, että teokraattisissa kunniakulttuuriyhteisöissä mahdollisuuksia omaehtoiseen pariutumiskilvoitteluun ja ylipäätään yhteiskunnalliseen osallistumiseen on monin tavoin rajoitettu, nimenomaan naisilta. Se, pitävätkö kirjoittajat uskonnollisten yhteisöjen sisäsiittoista sovinismia tasa-arvokysymyksenä, ei käy teoksesta ilmi.)
Myöskään biologia ei ota kantaa, onko hyvä vai huono asia, että valtaosa ihmisistä pitää itseään naisena tai miehenä, kiinnostuu vastakkaisesta sukupuolesta ja kilpailee sen suosiosta. [4] Biologia osaa kuitenkin antaa kyseisille ilmiöille empiiriseen tutkimukseen perustuvia selityksiä. Niissä luonnollisesti huomioidaan se, että ympäröivä kulttuuri saattaa vahvistaa joitakin sukupuolille tyypillisiä myötäsyntyisiä mieltymyksiä ja kiinnostuksia (aivan kuten kulttuuri saattaa joitakin sukupuolieroja kaventaa). Se, että yksilö saa vapaasti toimia mieltymystensä ja kiinnostustensa mukaan, luultavimmin kuitenkin vahvistaa synnynnäisiä ominaisuuksia enemmän kuin kulttuuriset ihanteet, jotka väistämättä ovat etäisiä ja usein keskenään ristiriitaisia.
Moring kuvailee esseessään myös omakohtaisia kokemuksia siitä, kuinka hänen sukupuolensa toistuvasti kyseenalaistettiin kahviloiden vessoissa, ”melko naismaskuliinisen habitukseni takia”. Moring ei ole kokemustensa kanssa yksin. Se, että miesmäinen nainen tai naismainen mies ei aina saa hyväksyntää tai luontevaa suhtautumista kanssaihmisiltään, ei kuitenkaan oikeuta tutkijatohtoria johtamaan ihmisiä harhaan.
TUOVATKO KIINTIÖT TASA-ARVON?
JOURNALISTI-LEHDEN PÄÄTOIMITTAJA Maria Pettersson kirjoittaa esseessään: ”Jokainen täysi-ikäinen suomalainen on seksisti, halusipa sitä tai ei.” Saara Särmän essee on samoilla linjoilla: ”Jokainen meistä on vastuussa rakenteiden ylläpitämisestä.” Petterssonin mukaan valta Suomessa on myös ”jakautunut niin epäreilusti, että meidän on pakko tehdä asialle jotain nyt heti”. Lisäksi hän väittää, että ”miehille maksetaan isompaa palkkaa kuin naisille, vaikka heillä olisi sama koulutus” ja että huipulla on paljon miehiä, jotka ovat päässeet huipulle vain ”miesbonuksella”. Moring myötäilee tätä: ”Pojille annetaan hiukan heikommalla suorituksella kovempia arvosanoja, aina yliopistoa myöten, koska ’pojat ovat poikia’.” Ohitan nämä itsetarkoituksellisen provokatiiviset syytökset. Ei esimerkiksi ole mieltä väittää, että samalla koulutuksella joku saa parempaa palkkaa, mikäli muita tekijöitä (esim. kokemusta tai työhön sitoutumista ja soveltuvuutta) ei huomioida. Sen sijaan kiinnitän huomion Petterssonin antamaan selitykseen ja hänen ratkaisuehdotukseensa.
Petterssonin mukaan miehiä on johtoportaissa enemmän sen takia, että naisten syrjinnällä ja alistamisella on perinteitä: ”Tuhansia vuosia kestänyt naisten vähättely” estää firmoja palkkaamasta parhaita ammattilaisia. Edes maailman terävimmät mielet eivät hänen mukaansa ”voi mitään sille, että tuhansia vuosia jatkunut naisten mitätöinti vaikuttaa heihin”. Pettersson kirjoittaa myös, että ajatus naisten huonommuudesta on ”syvällä kulttuurissamme” ja että ”koko tunnetun historian ajan naiset ovat Suomessa olleet altavastaajan asemassa miehiin nähden”. Ja siksi hänen mukaansa tarvitaan naiskiintiöitä.
Jokin huomioissa ei täsmää. Teoksen toinen toimittaja esimerkiksi toteaa, että sukupuolierojen ympärille on ”kutoutunut kokonainen naisten paremmuutta todisteleva mytologia, jota julkinen sana mieluusti ruokkii” (korostus lisätty). Kumpi siis on oikeassa, Kotro vai Pettersson? Oikeastaan sillä ei ole merkitystä. Kumpikaan ei nimittäin yritä todistaa, että median asenteellisuudella tai historian vääryyksillä olisi vaikutusta siihen, kuka mihinkin työhön nykyään palkataan. Pettersson ei myöskään kerro, miksi juuri tällä kyseisellä perinteellä olisi sellainen voima.
On tietysti mahdollista, että yritykset eivät valitse johtajiaan parhaiden tarjolla olevien ihmisten joukosta. Siinä määrin kuin tätä tapahtuu, kyseiset yksilöt ja yritykset sekä koko yhteiskunta kärsivät. Siksi olisin toivonut Petterssonilta ilmiöön perehtymistä, pelkän provosoinnin sijaan. Talouselämä -lehti esimerkiksi otsikoi maaliskuussa 2019, että ”Pörssin alisuoriutujat vaihtavat vikkelästi vetäjää”. Jutun mukaan ainakaan pörssiyrityksissä ei kauaa katsota epäpätevää johtoa. Eri maiden naiskiintiökokemuksia vertaileva tutkimus ei myöskään ole havainnut kiintiöillä olevan systemaattisia vaikutuksia – hyviä tai huonoja – yhtiöiden suoriutumiseen tai niiden päätöksentekoprosesseihin. Kiintiöt eivät myöskään näytä auttaneen työpaikkahierarkian pohjalla olevia naisia (mikä saattaa osaltaan selittää nykyfeminismin heikkoa suosiota).
Petterssonin kuvailemaan hypoteettiseen ongelmaan olisi joka tapauksessa helppo ratkaisu: annetaan vapaan kilpailun hoitaa markkinoilta ne yritykset, jotka eivät osaa pätevimpiä ihmisiä palkata. Pettersson ei tätä ehdota. Hän tyytyy vihjailemaan, että suomalaisissa yrityksissä olisi valtava joukko epäpäteviä, helposti korvattavissa olevia ja mieheytensä takia valittuja johtajia. Huomaamattaan hän myös vihjaa, että menestyviä firmoja ja osastoja voidaan tuosta vain pistää pystyyn ja että johtoon kannattaa valita kuka muu tahansa kuin diplomi-insinööri. ”Miksi ei harkittaisi johtoon muita kuin dippainssimiehiä”, Pettersson kysyy.
Inhimillinen potentiaali tulee saada mahdollisimman hyvin käyttöön. Siitä Pettersson ja hänen moittimansa diplomi-insinöörimiehet lienevät samaa mieltä. Pettersson esimerkiksi toteaa: ”Tasa-arvoisessa maailmassa ihmiset valittaisiin tehtäviin heidän pätevyytensä ja kiinnostuksensa mukaan, ei kiintiöiden perusteella.” Asia ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen kuin Pettersson antaa ymmärtää. Hän ei näytä huomaavan, että yhtäläiset mahdollisuudet merkitsevät myös mahdollisuutta olla eriarvoinen. Ajatuksena meritokratia eli ihmisten päätyminen tehtäviinsä omien lahjojensa ja ansioidensa perusteella on toki kannatettava, mutta meritokratian tarkinkaan noudattaminen ei tarkoita, että ihmisten kaikki lahjakkuus saataisiin hyötykäyttöön, saati että lopputuloksista tulisi tasa-arvoisia.
Meritokraattinen mahdollisuuksien tasa-arvo ei myöskään kerro, missä määrin yksilö kykenee elämäänsä kontrolloimaan – minkä myös olettaisi olevan feministien tavoite. Meritokratian alla matkustaa siis joukko puolustamisen arvoisia ajatuksia – syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi jossakin määrin kyetä kontrolloimaan elämäänsä – mutta nämä ajatukset eivät itsestään selvästi sovi yhteen, eivätkä ne muodosta valmista teoriapohjaa oikeudenmukaiseen tasa-arvoon pyrkimiseksi.
Petterssonin pääväite kuuluu, että mahdollisuuksien tasa-arvo saavutetaan pysyvästi, kunhan lopputulokset vain joksikin aikaa tasoitetaan. Kiintiöt eivät Petterssoninkaan mielestään toki ole pysyvä ratkaisu vaan ylimenovaiheen työkalu: ”Kun tasa-arvo saavuttaa siedettävän tason – sitten kun ihmiset todella kilpailevat kyvyillään tasaveroisesti – niistä pitää luopua.” Mutta mikä on siedettävä taso ja mistä tiedämme, milloin se on saavutettu? Entä minkälaisia tahattomia seurauksia feministisbyrokraattisesta kiintiöpakkovallasta olisi? Pettersson ei vastaa tämänkaltaisiin kysymyksiin. Hänenkin esseensä jää kosiskelevaksi haaveiluksi ja historiattomaksi moraaliposeeraamiseksi.
Lopuksi Pettersson arvioi, miksi feminismiä vastustetaan: huippupaikoille päässeet toistaitoiset miehet tunnetasolla tajuavat, että tasa-arvoisessa maailmassa he eivät pääsisikään huipulle. Syytös on vakava – ja psykologisoinnin karkeudessaan hupaisa – mutta Pettersson ei esitä sen taakse todisteita. En väitä tietäväni todellisia syitä feminismin vastustukseen, mutta Petterssonin innoittamana esitän arvioni. Siinä määrin kuin feminismin vastustus perustuu järkiargumentteihin, syyt löy-
Nykyfeminismin neljä keskeistä ristiriitaa
RISTIRIITA 1: KIINTIÖT JA SUKUPUOLI JATKUMONA Osa feministeistä väittää, että sukupuoli ei ole kaksijakoinen vaan jatkumo; mies toisessa päädyssä, nainen toisessa ja suurin osa ihmisistä jotakin siltä väliltä. Mikäli jatkumollisuus pitäisi paikkansa, vaatimus kotitöiden ja yritysten johtoasemien tasaisemmasta mies-naisjaosta ei olisi johdonmukainen. Tai sitten pitäisi vaatia omia kiintiöitä kullekin jatkumon kohdalle. Jatkumollisuudella voidaan toki tarkoittaa sitä, että miesten ja naisten erot ovat keskimääräisiä eroja ja että yksilöiden ominaisuudet ovat päällekkäisiä. Tämä on kuitenkin peruste suhtautua ihmisiin nimenomaan yksilöinä, ei sukupuolensa tai rotunsa edustajana, kuten kiintiöajattelussa toimitaan.
Joskus jatkumollisuudella tarkoitetaan inter- ja muunsukupuolisuutta. Niissä kyse on harvinaislaatuisista poikkeamista, jotka eivät poista sukupuolen universaalia kaksijakoisuutta. Myöskään vaihtelu siinä, kuinka voimakkaasti ja poissulkevasti seksuaalinen kiinnostus kohdistuu mieheen tai naiseen, ei ole jatkumollista. Ihmisiä on siis lähinnä kahdenlaisia; niitä, jotka kiinnostuvat miehistä ja niitä, jotka kiinnostuvat naisista (riippumatta omasta sukupuolesta). Evolutiivisesti ajateltuna tällainen jäykkyys on järkevää. Epätarkka monitulkintaisuus saattaa muodostua yksilölle raskaaksi ja lisääntymismenestystä haittaavaksi taakaksi. (Seksuaalisessa joustavuudessa toki on silti biologisia sukupuolieroja: naiset ovat miehiä hieman plastisempia.)
RISTIRIITA 2: SYRJINTÄ JA MARKKINAKILPAILU Joidenkin feministien mielestä johtoportaissa on enemmän miehiä sen takia, että naisia systemaattisesti syrjitään. Näkemyksen mukaan moni johtajamies on osaamattomampi kuin moni johtajaksi haluava nainen. Mikäli tämä pitäisi paikkansa, firmojen, joiden johdossa on enemmän naisia, olettaisi pätevyydellään syrjäyttävän firmat, joiden johdossa naisia on vähemmän. Vapaat ja kilpailulliset markkinat toisin sanoen ratkaisisivat asian reilun tasa-arvoisuuden hyväksi. Tämä on kuitenkin ristiriidassa valtavirtafeminismin kanssa, joka vieroksuu vapaata markkinataloutta. Monelle feministille vapauksien vaaliminen on sama kuin patriarkaatin puolustaminen.
Toisaalta on feministejä, joiden mukaan syrjintää ei tapahdu johtajakiinnityksissä, vaan siinä, että tyttöjä kasvatetaan välttelemään johtoasemaa. Hypoteesin mukaan naiset eivät halua johtajiksi, koska heitä on lapsina syrjitty ja vähätelty. Väite on vahvempi kuin sen esittäjä tulee ajatelleeksi. Johtajien miesvaltaisuus tai naisten haluttomuus kilpailla johtopaikoista eivät sellaisenaan kelpaa todisteiksi naisia vähättelevästä kasvuympäristöstä tai sen vaikutuksista.
RISTIRIITA 3: VAPAUS, SYRJINTÄ JA TASA-ARVO Feminismi väittää puolustavansa vapautta ja tasa-arvoa. Kyseiset arvot ovat kuitenkin ristiriidassa. Mikäli lait sallivat kansalaisille vapauden käyttää ominaisuuksiaan, vaurautta kertyy enemmän ahkerammille ja kyvykkäämmille, mikä taas tarkoittaa taloudellista epätasa-arvoa. Feministit sanovat puolustavansa vapauksia, mutta käytännössä tavoite on usein vapauksien kaventaminen.
Moni feministi sanoo myös, että sukupuolten mahdollisuudet eivät tulleet samanlaisiksi, vaikka laeista tuli yhdenvertaisia. Tässä voi olla perää: menneisyydessä tapahtunut syrjintä saattaa heijastua joidenkin yksilöiden asenteisiin koko loppuelämän. Feministien esittämä ratkaisu – feministisen tietoisuuden levittäminen – paljastuu kuitenkin ongelmalliseksi.
Ajattelun ensimmäinen ongelma on todisteiden esittäminen. Kuten todettua, työpaikkojen tai ansioiden jakautuminen sukupuolen mukaan ei sellaisenaan kerro syrjinnästä tai epätasa-arvoisista mahdollisuuksista. Sukupuolten jakautuminen todistaisi syrjinnästä vain, jos sukupuolet olisivat samanlaisia. Mutta koska sukupuolet ovat erilaisia, vapaassa yhteiskunnassa miehiä ja naisia päätyy eri määrä eri asemiin ja ansioihin myös ilman syrjivää kasvatusta tai syrjivää työhönottoa. Toinen feministisen tiedostavuusajattelun ongelma on se, että pyrkimys hävittää vääränlainen, ei-feministinen tietoisuus on vaarassa sortua uhriutumiskulttuuriin, tieteen politisointiin ja orwellilaiseen ajatuskontrolliin. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, miten tiedostavaa uskontunnustusta vaativat ideologit muuttuvat epärehellisiksi ja autoritaarisiksi vapauden polkijoiksi.
RISTIRIITA 4: PERFORMATIIVISUUS JA TIEDE Osa feministeistä sanoo, että sukupuoli rakentuu sosiaalisesti ja performatiivisesti, eleillä ja sanoilla. Tämä on ristiriidassa tutkimustulosten kanssa. Lajien välinen vertailu esimerkiksi kertoo, että sukupuolilla ja sukupuolieroilla on evolutiivinen perusta. Valtava biologinen vertailuaineisto on suoraan ristiriidassa feministisen, biologian kiistävän konstruktionismin kanssa. Lisäksi mikäli sukupuoli tuotettaisiin performatiivisesti, yhteiskunnan tuskin olisi mielekästä tukea lääketieteellisiä sukupuolenkorjaustoimenpiteitä.
Mittava ihmispopulaatioita vertaileva psykologinen, antropologinen ja historiallinen aineisto taas kertoo, että tietyt keskimääräiset sukupuolierot ovat samanlaisia kaikissa kulttuureissa. Lisäksi sukupuolikromosomit, sukupuolielinten rakenne, hormonitasot, sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen eivät vaihtele satunnaisesti, vaan ne esiintyvät selkeinä ryppäinä. (On luonnollisesti epäreilua kohdella ihmisiä sukupuolistereotypioiden mukaan, mutta se ei tarkoita, että stereotypioilla ei olisi vankka biologinen perusta.) Joidenkin feministien harrastama erottelu biologisen ja sosiaalisen sukupuolen välillä (sex & gender) ei poista biokieltokonstruktionismin ongelmia, sillä sosiaalisuutta ja biologisuutta ei voida yksilönkehityksessä tai ”lopputuotteessa” erottaa. Sex/gender -jako on pitkälti ideologisista syistä ylläpidetty tekotuote, eikä se kuvaa sukupuolisuuden kehittymistä.
tyvät aatteen epämääräisyydestä ja sisäisistä ristiriidoista. Ei esimerkiksi ole selvää, millaista tasa-arvoa ja millaista vapautta feminismi haluaa tai millaisia vapauksia aatteen kannattajat ovat tasa-arvon vuoksi valmiita polkemaan. Osa vastustuksesta luultavasti perustuu myös aatteen kannattajien epärehellisyyteen. Moni feministi esimerkiksi antaa ymmärtää, että työpaikkojen tai ansioiden eriytyminen todistaisi syrjinnästä ja etuoikeuksista tai että biologisten tieteiden tutkimukset voitaisiin merkityksettöminä sivuuttaa.
On myös huomattava, että suuri osa feministisestä etuoikeusretoriikasta on seksististä, nykyään jopa rasistista. Sellainen luonnollisesti ärsyttää kansalaisia. He toivovat tulevansa kohdelluiksi yksilöinä, ja he myös yleensä tunnistavat, että kaikki ovat väistämättä alakynnessä joidenkin asioiden suhteen ja etuoikeutettuja joidenkin toisten asioiden suhteen. Pitkät ihmiset esimerkiksi saavat enemmän arvostusta vain pituutensa takia, mutta bussissa he kärsivät tilanpuutteesta muita enemmän. On ylimielistä ja tasa-arvon kannalta turmiollista esittää tuntevansa ihmisten etuoikeudet ja samaan aikaan väittää, että kyse on piilottelevista rakenteista, jotka pitää vain tunnistaa, käytännössä tunnustaa.
ONKO TASAJAOSTA ILOA?
HELSINGIN APULAISPORMESTARI Nasima Razmyar toteaa esseessään, että ”meillä on yhä selkeästi mies- ja naisvaltaisia aloja, joiden välillä on suuria palkkakuiluja”. Kuten todettua, tämä ei sellaisenaan kerro epäreiluudesta tai syrjinnästä. Ei esimerkiksi ole merkkejä siitä, että Helsingin terveysasemilla riutuisi leegio sairaanhoitajia haaveilemassa rakennusinsinöörin työstä.
Razmyar epäilemättä kokee edistävänsä naisten asemaa. Liputtaessaan sukupuolisen tasajaon puolesta hän kuitenkin päätyy taantumuksellisiin lopputuloksiin. Ensinnäkin tasajako olisi tehoton ja tuottavuutta laskeva tapa järjestää yhteiskunta. Molempien sukupuolten taloudellinen ja henkinen hyvinvointi luultavimmin kärsisi, mikäli työllistyminen perustuisi johonkin muuhun kuin työpaikkojen ja hakijoiden mahdollisimman hyvään vastaavuuteen. Historiasta voidaan myös päätellä, että mitä täydellisempään tasajakoon pyritään, sitä työläämmäksi tulee ylläpitää tasajaon toteutumista vahtivaa byrokratiaa. Työ- tai opiskelupaikkojen sukupuolinen tasajako ei myöskään tekisi yhteiskunnasta sosiaalisesti oikeudenmukaista. Päinvastoin, tasajaossa moni mies ja moni nainen olisi pakotettu lähtemään alalta, jolla hän mieluiten olisi, työhön, jossa hän ei viihdy. Lisäksi yhteiskunnan ei ole hyvä antaa ymmärtää, että nainen on vähemmän arvokas opettajana, kampaajana ja lähihoitajana kuin hän on insinöörinä, automekaanikkona ja fyysikkona.
Razmyar jatkaa: ”Meidän täytyy kyetä tarkastelemaan koko koulupolkua varhaiskasvatuksesta alkaen ja puuttua sukupuolisen eriytymisen alkusyihin.” Razmyar siis antaa ymmärtää, että sukupuolierojen alkusyyt olisivat varhaiskasvatuksessa. Vihjailu päiväkotiopettajien syyllisyydestä on turha; tyypilliset sukupuolierot, -identiteetit ja taipumukset löytyvät myös lapsilta, jotka eivät päiväkodissa käy. Esimerkiksi poikien voimakkaampi mieltymys nuken sijasta lelukuormuriin ilmenee jo muutaman kuukauden ikäisillä vauvoilla ja jopa joillakin ihmisen kädellisserkuilla. Tyttöjen ja poikien väliset erot ovat myös samankaltaisia kaikissa kulttuureissa. Kyse on lähinnä sikiöaikaisen hormonialtistuksen vaikutuksista; siitä on pätevää näyttöä myös lukuisilta muilta lajeilta.
Ohisalo on Razmyarin linjoilla: ”jos tyttöjä rohkaistaan jatkuvasti mukautumaan toisten odotuksiin, he alkavat itsekin odottaa itseltään mukautumista. Poikia taas voidaan kannustaa olemaan kovia ja jättämään itkut itkemättä.” On kyseenalaista väittää, että tyttöjä systemaattisesti kasvatetaan kiltteyteen ja poikia kovuuteen. Esimerkiksi poikien aggressioita pyritään kutakuinkin kaikissa tilanteissa hillitsemään ja ohjaamaan johonkin rakentavaan. Oletetaan kuitenkin argumentin vuoksi, että Ohisalo olisi oikeassa. Siinä tapauksessa hänen tulisi kertoa, millä perusteella näillä kiltteyteen ja kovuuteen ohjaavilla kasvatusmenetelmillä on hänen ehdottamiaan vaikutuksia. Ohisalon omakohtaiset ”toipuvan kiltin tytön” tuntemukset eivät tässä kelpaa. Rehellisinkään ihminen kun ei tiedä, miksi hän toimii niin kuin toimii. Sen sijaan ihmiset pyrkivät jälkikäteen rationalisoimaan toimintaansa, ja he myös kykenevät huijaamaan itseään omaksumillaan teoria- ja uskomusrakennelmilla. Siihen aivot ovat kehittyneet ja sen ne osaavat – joskus sitä paremmin, mitä älykkäämmästä ihmisestä on kyse.
Kasvatusmenetelmät saattavat toki voimistaa tyttöjen ja poikien eroja, esimerkiksi halua fyysiseen voimien mittelyyn. Kulttuurien ja lajien välinen vertailu kuitenkin kertoo, että kasvatus ja kulttuuri eivät ole sukupuolierojen alkusyy. [5] Mikäli tyttöjä ja poikia esimerkiksi kasvatetaan samalla tavalla, heistä ei tule samanlaisia. Se, että kasvatus näyttää vaikuttavan lapsen kiinnostumiseen joistakin asioista, saattaa toisin sanoen olla sitä, että kasvatusmenetelmät reagoivat lapsen synnynnäisiin ominaisuuksiin. Tämä ei ole lainkaan ihmeellistä: lapsen älykkyys ja persoonallisuus luonnollisesti vaikuttavat siihen, miten muut häntä kohtelevat ja millaiseen ympäristöön lapsi aikuistuessaan hakeutuu. Ohisalo, Moring ja Razmyar tuskin kiistävät tätä. He vain eivät huomaa, että vihjailu naissukupuolen yleisestä uhriasemasta enemmän haittaa kuin auttaa naisten – paitsi ehkä heidän itsensä – menestymistä.
Ohisalo jatkaa, että ”paljon ja kovaa äänessä olevan rooli on usein varattu miehille”. Väite äänitilan miesvarauksesta antaa ymmärtää, että miesten tapa ottaa tilaa haltuun olisi epäreilua syrjintää. Opettajana toimiva Kotrokin kirjoittaa, että ”tunneilla pojat kommentoivat tyttöjä innokkaammin yhteiskunnallisia kysymyksiä, tyttöjä ei siihen kaiketi ole samalla tavalla rohkaistu”. Koiraat ovat kuitenkin luonnostaan enemmän äänessä lähes kaikilla selkärankaisilla. Pitipä tämä paikkansa myös ihmisellä tai ei, yksilöllisiin taipumuksiin puuttuminen sukupuolen takia on seksismiä ja polkee vapauksia. Ohisalo sanoo myöhemmin, että feminismi on ”vapausaate” ja ”haave yhteiskunnasta, jossa jokainen saa vapaasti toteuttaa itseään viemättä muilta samaa vapautta”. Hänen on pakko nähdä lausuntojensa ristiriitaisuus.
Onko aivoissa sukupuolieroja?
MIESTEN JA NAISTEN AIVOT eroavat monin tavoin. Jotkin aivorakenteet ovat suurempia naisilla, jotkin miehillä, ja osa alueista on paremmin linkittynyt miehillä, osa naisilla.
Yleisesti ottaen aivoissa tavatut sukupuolierot ovat samankaltaisia kuin erot miesten ja naisten kasvonpiirteissä: jos tarkastellaan jotakin tiettyä yksityiskohtaa kasvoista, on vaikea sanoa, onko kyseessä mies vai nainen. Tämä johtuu siitä, että piirteissä on niin paljon päällekkäisyyttä. Mutta jos tarkastellaan samanaikaisesti useampia kasvonpiirteitä, jopa verrattain yksinkertainen tietokoneohjelma oppii tunnistamaan, onko kyse miehestä vai naisesta, lähes sataprosenttisella tarkkuudella. Tilanne on sama aivojen kohdalla: kone kykenee aivokuvista tunnistamaan sukupuolen yli 90 prosentin tarkkuudella vertailemalla vain kymmentä aluetta.
Kokoon perustuva vertailu, johon sukupuolierotutkimukset ovat toistaiseksi painottuneet, ei kuitenkaan kerro, toimivatko naisten ja miesten aivot eri tavalla. Jonkin aivoalueen koko voi esimerkiksi olla samanlainen, mutta alueen mikrorakenteissa ja neurofysiologisissa toiminnoissa saattaa olla merkittäviä eroja. Muutamassa tutkimuksessa on esimerkiksi havaittu, että miesten aivoissa hermosolujen linkittyminen on voimakkaampaa paikallisesti ja naisten aivoissa eri neuroniryppäiden välillä.
Se, että sukupuolieroja on tutkittu eniten aikuisten aivoissa, jättää auki mahdollisuuden, että erot johtuvat kulttuurista ja kasvuympäristöstä. Ehkä vanhemmat, ikätoverit ja yhteiskunta kohtelevat tyttöjä ja poikia niin eri tavoin, että heidän aivonsakin havaittavasti muuttuvat. Feminismin lisäksi moni muukin aate on pyrkinyt selittämään ihmisten välisiä eroja vain yhteiskunnallisilla ja kulttuurisilla syillä.
OHJEITA ALOITTELEVALLE FEMINISTILLE
JUHO PYLVÄNÄINEN PAHOITTELEE esseessään yhteiskunnan heteronormatiivisuutta. Hänen huolensa on erikoinen, sillä esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki sai kansalaisaloitteista ylivoimaisesti eniten kannatusta, johtaen jopa mielenosoituksiin. Jos heterouteen jotakuta siis vielä ohjeistetaan, kyse on marginaalisesta ja hiljalleen katoavasta puuhastelusta. Vanhuksetkin ovat muuttuneet suvaitsevammiksi asiassa. Pylvänäisen huoli cis-heteroja suosivista rakenteista on yhtä turha kuin uskonnollisten fundamentalistien huoli homouden holtittomasta leviämisestä.
Teoksessa on muitakin kohtia, joissa kirjoittaja jättää analyysinsa kesken ja pitää pinnallisia huomioitaan merkkinä syrjinnästä. Esimerkiksi Saara Särmä kirjoittaa, että nuoren naisen on vaikeampi tulla vakavasti otetuksi kuin keski-ikäisen naisen. Särmän huomio lienee oikea, mutta ilmiölle on hyvä syy: mitä nuorempi olet, sitä vähemmän sinulla on ollut aikaa hankkia asiantuntijalta vaadittavaa tietoa ja kokemusta. (Nuoruudesta tosin on naiselle
Kulttuuriselityksessä on monia ongelmia. Selityksen puolustaja tulee ensinnäkin väittäneeksi, että jokin olisi pyyhkinyt tyhjäksi nisäkäs- ja kädellisperinnöstämme johtuvat erot naisten ja miesten välillä – siitä huolimatta, että esivanhempiemme lisääntymismenestys riippui näistä eroista. Toiseksi selityksen puolustaja tulee väittäneeksi, että kulttuuriset tavat rakensivat sukupuolierot (vaikkapa fyysisessä aggressiivisuudessa) uudelleen samanlaisiksi kaikkialla maailmassa. Molemmat vaihtoehdot ovat äärimmäisen epätodennäköisiä.
Käyttäytymisgeneettisissä tutkimuksissa on myös havaittu, että yksilölliset erot aikuisten aivojen rakenteissa selittyvät pitkälti geneettisillä eroilla. (Käyttäytymisgenetiikka vertailee systemaattisesti yhdessä ja erikseen kasvaneita identtisiä ja epäidenttisiä kaksosia ja ”tavallisia” sisaruksia. Näin saadaan arvio siitä, kuinka suuri osa ihmisten välisistä eroista johtuu geneettisistä eroista.) Lisäksi aivoissa on sukupuolieroja jo ennen kuin aivot ovat kasvaneet täyteen kokoonsa. Tällaisten löydösten viesti on selvä: aivojen sukupuolierojen suhteen ihminen on muiden kädellisten ja nisäkkäiden kaltainen.
Erot aivorakenteissa eivät toki välttämättä selitä kaikkia miehen ja naisen välisiä käyttäytymiseroja – aivan kuten sukupuolten samanlainen käyttäytyminen jossakin tilanteessa (vaikkapa pariskunnan katsellessa toimintaelokuvaa) ei tarkoita, että miehen ja naisen tuntemukset ja aivotoiminta olisivat samanlaisia. Onkin mahdollista, että sukupuolierot aivoissa ovat kehittyneet lähinnä kompensoimaan sukupuolten fysiologisia ja hormonaalisia eroja. Tällainen tasapainottelu saattaa olla välttämätöntä, jotta sukupuolille kehittyy sekä riittävän yhdenmukaiset eloonjäämiseen tarvittavat käyttäytymispiirteet että riittävän suuret erot lisääntymiseen tarvittavassa käyttäytymisessä (esimerkiksi hoivaamisessa, statuksentavoittelussa ja seksuaalitoiminnoissa).
monella alalla hyötyä. Esimerkiksi James Bond -elokuvien miespääosan esittäjä on ennen agentinrooliaan tyypillisesti raivannut tietään huipulle tekemällä pikkurooleja siellä täällä. Naispääosan esittäjä taas yleensä pongahtaa äkkikuuluisaksi juuri nuoruutensa takia.)
Omassa esseessään Kotro kirjoittaa, että ”jos feminismillä tarkoitetaan pyrkimystä tunnistaa ja purkaa [syrjiviä] rakenteita, niin totta vieköön feministi olen minäkin”. Feminismi voidaan toki määritellä Kotron ehdottamalla tavalla. Mantraa rakenteiden tunnistamisesta on kuitenkin toisteltu jo kolme vuosikymmentä. Ja mikä on tulos? Feminismi on tullut tarkoittamaan liturgista oikeaoppisuutta ja oman moraalisen kilven kiillottamista. (Katleena Kortesuon essee feministisen viestinnän fiaskoista on ilahduttava poikkeus.)
Siksi tämäkin kirja-arvio lienee turha: nykypäivänä epärehellisellä ja epä-älyllisellä ääriajattelulla on taipumus pysyä marginaalissa. Totuuden ja tasa-arvon takia olen kuitenkin mielelläni nykyfeminismiä syrjäyttämässä. Naisliike on saavuttanut hienoja asioita, enkä halua jälkipolvien näkevän aikaansaannosten tuhoutumista.
Lopuksi suosittelen feministeille seuraavan neljän lupauksen lunastamista:
•
Ajan asiaani rehellisesti, käyttäen rationaalisia ja
vedenpitäviä argumentteja. En fuskaa enkä filmaa. • En anna aatteestani pahantahtoista, ylimielistä tai
epä-älyllistä kuvaa.
•
Sitoudun ihmisten tasaveroiseen kohteluun lain
edessä.
•
Puutun vapauksiin vain, kun se on perusteltavissa jollakin hyvinvointia lisäävällä yksiselitteisellä ja eimielivaltaisella kriteerillä.
Inhimillisesti katsoen voi olla liian raskasta tehdä tällainen täyskäännös. Suositukseni kohdistuukin lähinnä nuorisoon. Heillä on paremmat mahdollisuudet omaksua nykyistä fasadifeminismiä johdonmukaisempia aaterakennelmia – siitä huolimatta, että nykyfeminismin kaltaisten ääriaatteiden pääideologit usein hyväksikäyttävät nuorison intomielistä hyväuskoisuutta valtansa pönkittämiseen.
•••
OSA MIESTEN VALTA-ASEMASTA on muinoin ollut perusteltavissa heimon puolustamisella toisilta heimoilta. Nykyisessä rauhanomaisessa ja kehittyneen sotateknologian maailmassa perustelu ei toimi. Sen feminismi on jo sisäistänyt. Miesten ylivaltaa on perusteltu myös uskonnolla. Tästä feminismin on oivallettava seuraava seikka: tasa-arvo ansaitsee hurskastelua ja dogmaattisuutta pitävämmät perusteet. Seuraukset ulottuvat yliopistoon asti. Sen on karsittava opetuksestaan tieteen kaapuun naamioitu poliittinen aktivismi ja vaalittava objektiivisuuteen pyrkiviä tutkimusmenetelmiä.
Monessa kirjan esseessä peräänkuulutetaan keskustelua. Nasima Razmyar esimerkiksi toteaa: ”Me tarvitsemme avointa keskustelua suomalaisesta tasa-arvosta ja sen parantamisesta.” Joku mielipiteenvaihdossa nykyfeministejä kuitenkin häiritsee. Näin voidaan päätellä siitä, miten nimenomaan feministipiireissä on tapana blokata Twitter-keskustelijoita, sellaisiakin, jotka eivät koskaan ole vaihtaneet mielipiteitä kyseisten henkilöiden kanssa. Kirjoittajista Saara Särmä mainostaa blokkaamista jopa Yle Uutisten nettikolumnissaan: ”Estämis- ja piilottamistoiminnoilla voi välttää itselle epämiellyttävän sisällön eteensä saamisen.”
Minäkin olen päätynyt blokkauslistoille, vaikka olen aina yrittänyt nojata asia-argumentteihin. Naisten seksuaaliseen valtaan perehtynyt Henry Laasanen taas kertoo päätyneensä mahdollisesti jopa satojen feministien blokkaamaksi. En ole tietoinen, että muissa poliittisissa ryhmittymissä halu muhia vain omissa mehuissa olisi näin voimakasta. Erään kirjoittajan mukaan tästäkin pamfletista jättäytyi pois feministejä sen takia, että kirjoittajaksi kaavailtiin ”erästä maltillista feminismikriittistä kolumnistia”.
ALAVIITTEET
[1] Toisinaan patriarkaatilla tarkoitetaan ylipäätään miesten yliedustusta johtopaikoilla, ei siis vain sitä osaa yliedustuksesta, joka johtuu miesten etuoikeuksista. Tällainen yleismerkitys, joka ei huomioi mahdollisuutta, että osa yliedustuksesta selittyy miesten ja naisten synnynnäisillä eroilla, sopii patriarkaatti-sanalle huonosti. Termillä on syrjintään viittaavia ja halventavia sivumerkityksiä.
[2] Toisin kuin moni nykyään haluaa ajatella, epigenetiikka ja geenien säätely eivät ole vallankumouksellisia todisteita ihmisluonnon tai sukupuolen joustavuudesta. Geenejä kytketään päälle ja pois päältä jatkuvasti solun ulkopuolelta tulevien signaalien ohjaamana. Biologia on tiennyt tämän jo pitkään. Ilman ympäristöstä tulevaa säätelyä solut eivät kykenisi erikoistumaan; hikirauhaset erittäisivät ruoansulatusentsyymejä, maksa puskisi kyyneliä ja niin edelleen. Se, että ympäristö ”epigeneettisesti” muuttaa geenien toimintaa ei siis ole minkäänlainen vapauttava tai vuorovaikutteinen uusi teoria, joka pakottaisi miettimään uudelleen geenien roolia yksilöiden ja sukupuolten välisissä eroissa. Vastaava huomio pätee aivojen muovautuvuuteen. Myös sillä on joskus yritetty vähätellä geenien roolia ja puolustaa ihmismielen loputonta muokattavuutta. Aivot kuitenkin muuttuvat joka kerta, kun ihminen oppii tai edes aistii ja ajattelee jotakin.
Mikään aivojen muovautuvuudessa tai epigenetiikassa ei ole ristiriidassa sen kanssa, että ihmisellä on evolutiivisesti kehittyneitä vaistonkaltaisia valmiuksia, jotka ovat erilaisia miehillä ja naisilla. [3] Useimmat vanhemmat toivovat, että nuoret omaksuisivat lempeitä normeja ja että jälkikasvu ei kokisi ulkonäkö- tai yhdenmukaisuuspaineita. Monet yrittävät esimerkiksi opettaa lapsilleen, että kaveripiirin mielipiteet eivät todellisuudessa ole niin tärkeitä kuin ne teini-ikäisille usein ovat. Ihmisen kaltaisella sosiaalisella lajilla kilpailu siitä, kuka on suosittu ja pidetty (tai pelätty) – sekä oman sukupuolen kesken että vastakkaisen sukupuolen silmissä – on kuitenkin väistämätöntä. Vaatisi paljon enemmän kuin feminististä rakenteiden tunnustamista tai jatkumollisuuden hyväksymistä päästä aikuistumis- ja pariutumisvaiheen status- ja resurssikilpailusta eroon.
[4] Saara Särmä pitää sukupuolen kaksijakoisuutta sattumanvaraisesti omaksuttuna normina, joka voidaan purkaa ja jonka purkamisen jälkeen ihmiset ovat tasa-arvoisia ja ”ihan kaikilla on mahdollisuus olla oma itsensä”. Yhteiskuntatieteiden tohtorilta on lupa odottaa muutakin kuin tällaisia huolimattomia vaikkakin hyväntahtoisia hokemia. Mikäli feminismi keskittyy sukupuoli-identiteeteillä leikittelyyn ja sivuuttaa sen, miten ihmismieli toimii ja mitä ihmisille todellisessa maailmassa tapahtuu, aatteella ei ole tulevaisuutta tasa-arvon puolustajana. Särmän epälooginen loppupäätelmä antaa ymmärtää, että hän haluaa myös lopettaa naisten kilpaurheilun: ”Siitä faktasta, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi, seuraa olennaisesti, että jokaisella on oltava sukupuolen itsemäärittelyoikeus.”
[5] Mikäli osoittautuisi, että vanhemmat kannustuksellaan tekevät pojista fyysisesti aggressiivisempia kuin tytöistä, ilmiölle kannattaisi etsiä evolutiivista selitystä. On esimerkiksi mahdollista, että luonnonvalinta on suosinut vanhempia, jotka kannustavat poikiaan aggressiivisuuteen. Skenaario ei ole kaukaa haettu, sillä miesten lisääntymismenestys on jossakin määrin muinoin ollut kiinni menestymisestä miesten keskinäisissä kahakoissa. En tosin usko, että aggressiivisuuskasvatus olisi edes väkivaltaisimmassa muinaisuudessa parantanut vanhempien geneettistä kelpoisuutta, pikemminkin päinvastoin.
AINA 1970-LUVULTA LÄHTIEN tuntemattomat karvat ovat askarruttaneet Isojalan metsästäjiä. Apua on haettu korkean tahon viranomaisilta. Jopa Yhdysvaltain liittovaltion keskusrikospoliisi FBI on osallistunut Bigfootin eli Sasquatching eli Isojalan etsimiseen.
Meno ei ollut samanlaista kuin kuuluisassa ”Salaiset kansiot” -sarjassa Fox Mulderin ja Dana Scullyn seurassa. Luvassa ei ollut takaa-ajoja. Aseita ei laukaistu syvällä synkissä metsissä. Suurin uhka agenteille oli kirjekuorien aiheuttamat paperiviillot.
FBI ei lähettänyt agenttejaan samoamaan aarnimetsiin – jännitystä löytyi ainoastaan 15 karvasta, joita oli tarkasteltu mikroskoopin alla. Sen sijaan FBI kävi kirjeenvaihtoa Isojalkaan uskovien kanssa.
Tiedonvapauslakiin vedoten virasto saatiin julkaisemaan Isojalan metsästykseen liittyviä asiakirjoja. FBI julkaisi 22 kirjeen skannaukset verkkosivullaan. Ei mitenkään järisyttävää paljastusmateriaalia. Asiakirjat ovat kuitenkin hyvä katsaus siihen, miksi FBI vaivautui tutkimaan tätä oletettua metsien asukasta.
Isojalka oli 60- ja 70-luvulla noussut yleisön tietoisuuteen. Vuonna 1967 kuvattu kuuluisa Roger Pattersonin ja Robert Gimlinin video oli vielä arvoitus. Pohjois- Kalifornian metsässä näytti kävelevän tummaturkkinen, tuntematon apinaolento. Ilmiö keräsi harrastajia etsimään todistusaineistoa ympäri Yhdysvaltoja.
”The Bigfoot Information Center and Exhibition” (BIC) halusi apua tuntemattomien karvojen tunnistamisessa. BIC oli kerännyt useita näytteitä pitkin Pohjois- Amerikan metsiä, sillä se toimi kryptozoologian saralla. Vuonna 1976 näytteitä lähetettiin FBI:lle, vaikka mitään rikosta ei ollut tapahtunut. FBI oli aikaisemmin auttanut mm. Smithsonian-instituuttia erinäisissä historiallisesti tärkeissä luurankojen tunnistamisissa.
FBI:n tieteellisen ja teknisen palvelun osasto sai vastuulleen näytteiden käsittelyn. Osaston apulaisjohtaja Jay Cochran Jr. päätti vastata heille lähetettyihin kirjeisiin. BIC:n johtaja Peter Byrne halusi tietää kaiken mahdollisen siitä, mitä FBI oli tehnyt Isojalan jäljittämisessä. Cochran vastasi, ettei virasto ole tutkinut Isojalan arvoitusta. Vasta sitten Byrne pyysi apua BIC:n löytämien karvojen omistajan löytämisessä.
BIC kiinnostui FBI:n avusta aluperin, kun sen jäsenet lukivat Amerikan kasviston ja eläimistön opaskirjoja. ”Washington Environmental Atlas” -kirja nimittäin mai-
kicker: Leinivaara
nitsee Isojalan sekä FBI:n. Yhdysvaltojen armeijan pioneerien versio vuodelta 1975 sisälsi kuitenkin jekun. He olivat julkaisseet version, jossa on viittauksia Sasquatcheläimeen sekä kartan, johon oli merkitty havaitsemispaikkoja. Olennaisena mainintana väitettiin, että FBI:n laboratorio oli tutkinut Isojalan karvoja. Niitä ei kuulemma pystytty yhdistämään yhteenkään tunnettuun eläimeen.
Kun tieto tästä pioneerien pilasta tuli julkisuuteen, useat ihmiset pyysivät kuitenkin virastoa julkaisemaan kirjassa mainitun ja keksityn tutkimuksen tulokset. Mutta kukaan FBI:n sisällä ei onnistunut jäljittämään, missä ja milloin sellainen tutkimus olisi muka tehty.
Viralliset FBI-kansiot eivät tietenkään tarkoita, että virasto piti Isojalkaa oikeana olentona. Aiheeseen suhtauduttiin työn suorittamisena, ei virallisena kannanottona tuntemattoman eläimen olemassaoloon.
Liittovaltion tasolla rikoksia ratkova virasto ei ymmärrettävistä syistä laittanut suuria resursseja metsissä kävelyyn, sillä yhtään osavaltioiden rajoja ylittävää isojalkoihin liittyvää rikosta ei ollut tullut julki. Yksikään karvainen metsän asukki ei ollut ryöstänyt pankkeja, osallistunut julkishallinnon korruptioon tai lähettänyt pernaruttokirjeitä poliitikoille. Tai ei ainakaan ollut jäänyt kiinni tällaisista rikoksista.
Tietenkin on kutkuttavaa kertoa, että FBI on tutkinut Isojalan mysteeriä. Vielä kutkuttavampaa on jättää kertomatta, mitä tuo tutkinta sai selville: karvojen alkuperäiseksi omistajaksi tunnistettiin peura. Se oli tieto, jota BIC ei esitellyt isoilla otsikoilla jäsenlehdissään.
Tarina oli siis väärä skuuppi jo 1970-luvulla. Kaikesta huolimatta siitä yritetään repiä uusia otsikoita vielä tänäkin vuonna, myös Suomessa. ”Tekniikan Maailma” julkaisi kesäkuun alussa uutisen, jonka otsikossa on arvoituksellinen tulkinta FBI:n julkaisemista kirjeistä: ”FBI julkisti salaiset asiakirjat myyttistä Isojalkaa koskevista tutkimuksistaan – niistä herää kysymys, onko Isojalka sittenkin ollut olemassa.”
Olen yllättynyt Skeptikko-lehden toimitusneuvoston jäsenen Jussi K. Niemelän esittämistä
kannanotoista viime aikoina vilkkaana käytyyn keskusteluun ilmastonmuutoksesta. Ottamatta
mitenkään kantaa median osuuteen tässä keskustelussa totean, että ilmastonmuutostutkimuksen
tulokset siten kuin niitä esim. IPCC raportoi, edustavat vankkaa tieteeseen perustuvaa
maailmankuvaa. Tätä Skeptikko-lehtikin uuden sloganinsa mukaan haluaa puolustaa.
SAMAAN TAPAAN KUIN LÄÄKETIETEESSÄ, myös ilmakehätieteissä on toki eriäviä näkemyksiä, jotka kuitenkaan eivät ole saaneet merkittävää jalansijaa alan vertaisarvioiduissa julkaisuissa. Olen arvostanut Skepsis ry:n toimintaa tieteen puolestapuhujana. Yhtenä konkreettisena esimerkkinä lääketieteestä tulee mieleen homeopaattiset hoitomuodot, joiden suhteen Skepsis on mielestäni tehnyt ansiokasta valistustyötä. Tätä taustaa vasten on nyt vaikeaa ymmärtää, miksi tieteellistä maailmankuvaa puolustava taho haluaa kyseenalaistaa ilmastonmuutostutkimuksen perusteet. Lehden numero 1/2019 ruotii paljolti mielipidepohjalta tutkimustuloksia. Tutkijayhteisön tuottamat tulokset eivät ole mielipideasia vaan tieteeseen perustuva tämän hetken paras käsitys ja arvio todennäköisyyksineen ja epävarmuuksineen.
Jussi K. Niemelä arvioi Matti Virtasen kirjan ”Ilmastopaniikki – hoito-opas” (Skeptikko 1/2019, s. 30). Arviossa viitataan myös omaan kirja-arviooni, jonka julkaisi ”Helsingin Sanomat”. Niemelällä on itseeni tai arviooni liittyen viisi yksittäistä väittämää, jotka ovat vääristäviä tai peräti virheellisiä.
”Helsingin Sanomat osoitti median asenteen tilaamalla heti ”Ilmastopaniikin ilmestyttyä meteorologian professori Timo Vesalalta virallisen julistuksen, jota sosiaalisessa mediassa linkittämällä Virtasen harhaoppisuus on helppo todistaa aatetovereille” ja ”Arvion linkittäminen sosiaalisessa mediassa riittää.”
Niemelä antaa ymmärtää, että olisin itse hyödyntänyt sosiaalista mediaa arvioni levittämiseen ja osallisena siinä. Käytän sosiaalista mediaa erittäin vähän. Minulla on Facebook-tili, jonka olen avannut kauan sitten, ja olen käynyt Facebookissa kerran silloin. En ole käyttänyt Facebookia sen jälkeen kertaakaan. Avasin Twitter-tilin n. 1 ½ vuotta sitten. Twiittaan ehkä noin kerran kuukaudessa keskimäärin. En seuraa twiittauksia enkä jaa niitä eteenpäin. En ole seurannut arviooni tai Virtasen kirjaan liittyviä twiittauksia enkä lukenut yhtäkään.
”Lyttäyksessä arvostelija puhuu kirjan sisältämistä virheistä, muttei mainitse mitään siitä, että tekijä antaa kirjassaan äänen myös puolustukselle…”.
Kirjoitin arviossani, että ”..noin 70 prosenttia kirjan äänenpainoista on annettu skeptikoille tai ei-luonnontieteilijöille. Tästä voi helposti päätellä, että 30 prosenttia äänestä on annettu ”puolustukselle”, lainaten Niemelän terminologiaa, vaikka en sitä eksplisiittisesti totea.
”… IPCC-mies Vesala itsekin edustaa”.
Olen edellisen kerran ollut konkreettisesti ja enemmän mukana IPCC-työssä vuonna 2013, kun toimin ”review editorina”, ts. arvioijana IPCC:n vuoden 2013 arviontiraportin lukuun 6. En ole tämän jälkeen juurikaan osallistunut IPCC-toimintaan ja en ole Suomen IPCCtyöryhmän jäsen. Minulla on itse asiassa ollut huono omatunto siitä, että olen ehtinyt hyvin vähän osallistua esim. Suomen IPPC-työryhmän järjestämiin seminaareihin ja vastaaviin tilaisuuksiin. Lisähuomiona kerrottakoon, että Matti Virtanen antoi ymmärtää 13.3. suorassa Huomenta Suomi -TV-lähetyksessä, että saan palkkaa IPCC:ltä. Hyvin kummallinen ja täysin virheellinen väite korjattiin MTV:n verkkosivulla. Työsuhteeni on 100-prosenttisesti Helsingin yliopistolla, enkä saa enkä ole koskaan saanut lisäpalkkaa tai palkkioita IPCC:ltä. Vuoden 2103 arviointiraporttiin liittyvät matkat toki korvattiin.
”Ja kun virhelistaa kohteliaasti pyydetään, sitä ei löydy”.
En tiedä yhtään, mihin tässä viitataan. En ole huomannut yhtään yhteydenottoa Niemelältä. Jos on ollut, on mahdollista, että sähköpostiohjelma on virheellisesti suodattanut roskapostiin. Lähetin virhelistan Matti Virtaselle 14.3. klo 11:45 ja viestissäni luki ” tässä lista, valmistui tosiaan nopeammin kuin lupasin, koska en halunnut jättää viikonlopputyöksi ja putsasin kalenteria kuten kerroin.” En pystynyt lähettämään listaa heti arvioni ilmestyttyä, koska olin merkannut ja lyhyesti kommentoinut vääristävät tai virheelliset väitteet kirjan marginaaliin käsin. Niiden puhtaaksi kirjoittaminen ja lyhyt kommentointi vaati aikaa. Lisäksi kävin läpi listan kahden kollegani kanssa, jotka osaavat erittäin hyvin ilmastonmuutoksen luonnontieteelliset perusteet ja detaljit perustuen tämän hetkiseen parhaaseen tieteelliseen tietoon. Omassa listassani oli alun perin 79 asiakohtaa. He ehdottivat yhden poistamista, koska siihen liittyen ei ollut olemassa riittävästi tietoa ja olin osittain väärässä asian suhteen. Jos Niemelä tai kuka tahansa olisi pyytänyt listaa 14.3. klo 11:45 jälkeen, olisin lähettänyt sen.
Lopullinen lista koostuu 78 kohdasta (kts. alla).
En ole puhunut kirjan sisältämistä lukuisista virheistä, vaikka Niemelä antaa näin ymmärtää. Kirjoitin arviossani ”Kirjasta löytyy vähintään 50 yksittäistä väittämää, jotka ovat vääristäviä tai peräti virheellisiä.” Osa väittämistä ei ole yksikäsitteisesti virheellisiä, vaikkakin mielestäni tarkoitushakuisen vääristäviä.
KIRJAN TIIVISTELMÄ-OSAN VÄÄRISTÄVÄT TAI VIRHEELLISET VÄITTEET
MATTI VIRTASEN kirjan Tiivistelmä-osan vääristävät tai virheelliset väitteet (huom. sivunumerot viittaavat kirjan ensimmäiseen painokseen):
s. 379: Kohta 3. Keskiajan lämpökauteen liittyen ei ole selvennetty sen globaalia ulottuvuutta, kts. Ilmatieteen laitoksen (IL) vastaus 9, s. 404. Winterhaltenin väitteeseen ilmaston muutoksen todellisista syistä tarvitaan vertaisarvioitu kirjallisuusviite.
s. 379: Kohta 4. Lämpiäminen ei ole mielipideasia. Vaikka nykyiset lämpötilat Lapissa eivät juuri eroaisikaan sekä edeltäviin että seuraaviin vuosikymmeniin nähden poikkeuksellisen lämpimän 1930-luvun tasosta, ei tämän perusteella voida päätellä sitä, kuinka paljon tai vähän kasvihuoneilmiön voimistuminen lämmittää arktista aluetta (ks. myös Ilmatieteen laitoksen vastaus kysymykseen 4, s. 401). Järvisen väitteeseen tarvitaan vertaisarvioitu kirjallisuusviite. Mihin tutkimukseen perustuu kylmeneminen 2020-luvulta lähtien?
s. 380: Kohta 5: IPCC:n tulokset perustuvat tieteelliseen kunkin hetkiseen parhaaseen käsitykseen. Mitä tässä tarkoitetaan konsensuksella? Timosen väitteeseen tarvitaan vertaisarvioitu kirjallisuusviite.
s. 380: Kohta 6: Ilmastomallien tulevaisuuskuvat eivät ole pelkkiä projektioita. Ilmaston ennustaminen edellyttää arviota kasvihuonekaasujen pitoisuuksien muutoksista. Malliajoissa käytetään erilaisia pitoisuusmuutosten kehityspolkuja, ns. skenaarioita. On tärkeää tiedostaa, että skenaario ei tarkoita ennustetta vaan se on etukäteen valittu mahdollinen polku. Skenaariot ovat huolella mietittyjä ja perusteltuja. Malli ennustaa sitten mitä pitoisuuspolusta seuraa.
s. 381: Kohta 9: Tarkennettava puhutaanko tasapainoherkkyydestä (satojen vuosien skaala kun ilmakehän koostumus on stabiloitunut) vai hiilidoksidipitoisuuden kaksinkertaistumishetkellä toteutuneesta ilmastovaikutuksesta (ns. transientti herkkyys; 50-100 vuoden skaala). Jos tässä viitataan kuvaan s. 233, niin kyseessä on tasapainoherkkyys. Kohdassa 9 annetaan kuva, että yksittäisten suomalaisten tutkijoiden tulokset ansaitsivat saman tai suuremman painoarvon kuin IPCC:n arviot, jotka kuvaavat tiedeyhteisön käsityksiä paljon laajemmin. Lisäksi kirjassa käytetään transientista herkkyydestä sanaa ”ohimenevä”, joka on harhaanjohtava: siitä saa sellaisen kuvan, että lämpeneminen katoaa jonkin ajan jälkeen. Kts. myös IL:n vastaus 5 (s. 401) ja 8 (s. 404).
s. 381: Kohta 10: Mihin perustuu Vahrenholtin väitteet virheellisistä luonnonvaihtelun tulkinnoista? Mitä tarkoitetaan ilmastonmuutoksilla (sana monikossa)? Onko mukana myös viimeisen 100 vuoden aikana olevia muutoksia?
s. 382: Kohta 12: Mihin perustuu väite, että on säädetty lämpenemistä liioittelevaan suuntaan? Kts. IL:n vastaus 17 (s. 407).
s. 382: Kohta 13: Perustuvatko Korholan väitteet vain hänen omaan mielipiteeseensä? IPCC:n tulokset perustuvat tieteelliseen kunkin hetkiseen parhaaseen käsitykseen, johon kuuluvat myös mallien validointi ja verifiointi.
KIRJAN MUUT VÄÄRISTÄVÄT TAI VIRHEELLISET VÄITTEET
MATTI VIRTASEN kirjan muut vääristävät tai virheelliset väitteet: 1. s. 9: ”Näyttöä on kuitenkin myös siitä, että 1970-luvulla alkanut ihmisperäinen lämpenemisjakso onkin suurelta osin luonnollista vaihtelua, ja että globaali ilmasto on siirtymässä kylmenevään vaiheeseen 2020-luvulla.” Missä tämä näyttö on esitetty ja mihin perustuu ennuste viilenemisestä? Tarvitaan vertaisarvioitu kirjallisuusviite. 2. s. 9: ”Lyhyellä aikavälillä, kuluvan vuosisadan aikana siitä on tosin enemmän hyötyä kuin haittaa, ainakin pohjoisessa.” Mihin perustuu näin kokonaisvaltainen päätelmä? Tarvitaan vertaisarvioitu kirjallisuusviite. 3. s. 18: ”Ilmastonmuutos yhteen kirjoitettuna perustuu puolestaan lähinnä ilman hiilidioksidipitoisuuteen sekä tietokonemalleista saatuihin projektioihin siitä, mitä voi ehkä tapahtua joskus tulevaisuudessa, jos hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä kehittyy niin tai näin.” Mitä tarkoitetaan projektiolla? Tämä ei anna oikeaa kuvaa siitä, miten skenaariot on mietitty ja miten ilmastomallinnus toteutetaan.
s. 19: ”Aikomusten ohella kokouksessa kirjattiin muun muassa Tyynenmeren saarivaltioiden vaatimuksesta mainita siitä, että olisi hyvä, jos lämpeneminen jäisi 1,5 asteeseen. Aiemmin tavoitteena oli ollut pysäyttää lämpeneminen enintään kahteen asteeseen. Se raja oli kuitenkin muuttunut käyttökelvottomaksi ilmeisesti siksi, että globaali lämpeneminen ei ollut tilastollisesti merkitsevää vuosina 1998–2014.” 1,5-asteen korostus ei johdu vuosien 1998-2014 ilmastotilastoista. Iso ja kasvava joukko tutkimuksia osoittaa, että riskit muuttuvan ilmaston epäedullisista ilmastovaikutuksista ovat selkeästi suurempia 1,5 kuin 2 asteen lämmönnousulla esiteolliseen aikaan nähden.
s. 20: ”Mutta en voi mitään sille, että ilmastonmuutos näyttää olevan miesten kehittämä uhkakuva, joka on tarkoitettu naisten pelottelemiseksi.” Jos viitataan fysikaaliseen ilmastonmuutokseen, niin virheellinen väite, jos esim. yhteiskunnalliseen debattiin, vääristelevä väite. 6. s. 25: ”Julkinen keskustelu on nimittäin mennyt niin omituiseksi, että jos sanoo ilmaston aina muuttuneen, voi saada otsaansa denialistin leiman.” Olen kuullut monien, kirjan terminologiaa käyttäen, konsensustutkijoiden mainitsevan, että ilmasto on muuttunut ennenkin. Kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) 2013 Arviointiraportin ”The Physical Science Basis” kappaleesta 5 ilmenee, ettei ilmaston pitkän ajan lämpötilan vaihtelut ole myöskään IPCC:lle vieras asia.
s. 34: ”Sinä aikana kävi selväksi, että tiedeyhteisö oli jakautumassa jyrkästi kahteen leiriin.” Mitkä ovat leirien koot?
s. 44: ”Tilanteeseen on varmasti vaikuttanut se, että ilmakehän lämpötila ei ole noussut niin nopeasti kuin ilmastomallit ovat ennustaneet.” Mistä ajanjaksosta puhutaan?
s. 46: ”Vuorokaudessa ero kylmimmän ja lämpimimmän hetken välillä voi olla yli 20 astetta, ja vuodenaikojen välillä voi olla pohjoisilla alueilla yli 40 asteen vaihtelu vuorokauden keskilämpötilassa. Yhden asteen muutos jää tässä vertailussa lähinnä marginaaliviivaksi.” Sää ja ilmasto ovat kaksi eri asiaa. Ilmasto seuraa säästä keskiarvoistamalla pidemmän ajan ja laajemman alueen yli. Pitkäaikaisen, systemaattisen ilmastonmuutoksen vertaaminen lyhytaikaisten vaihteluiden suuruuteen ei anna mielekästä kuvaa ilmastonmuutoksen merkityksestä. 10. s. 47: ”Paikalliset lämpötilanvaihtelut ovat seurausta kiertojärjestelmistä, jotka siirtävät ilmaa lämpimien ja kylmien alueiden välillä. Näiden ilmakehän liikkeiden voima kasvaa, kun lämpötilaero tropiikin ja napaalueiden välillä kasvaa. Periaatteessa siis ääri-ilmiöiden lisääntyminen osoittaisi ilmaston viilenevän.” Ei spesifioida vuodenaikaeroja. Lämpötilaero -ja vaihtelu on pienenemässä erityisesti pohjoisen pallonpuoliskon talviaikaan. Lisäksi jo keskilämpötilan nousu yksinään lisää hyvin korkeiden lämpötilojen esiintymistä, vaihtelevuuden muutoksista riippumatta. Myös veden kierron muutokset vaikuttavat ääri-ilmiöihin, ei vain lämpötilaero. Lämpimämmässä ilmastossa ilmakehän vesihöyrymäärän kasvu tekee veden kierron äärevämmäksi: rankkasateet voimistuvat, mutta monilla alueilla myös pitkien kuivuuskausien riski kasvaa.
s. 48: ”Toisen, skeptisten tutkijoiden narratiivin mukaan lämpeneminen ei ole erityisen vakava ongelma. Siinä oletetaan, että ilmaston muutoksiin on monia syitä: Aurinko, pilvisyys, valtameret, Maan kiertoliikkeen vaihtelut ja monet muut. Mitään näistä ei ymmärretä täydellisesti, eikä ole mitään todisteita siitä, että hiilidioksidi olisi vaikuttavin tekijä muutosten taustalla. Skeptikoiden mielestä ilmasto on huomattavan monimutkainen järjestelmä, jota ei voi säätää jostakin hiilidioksidinapista kuten kodin termostaattia.” Ns. konsensustutkijat tietävät, että ilmastoon vaikuttavat monet tekijät ja järjestelmä on monimutkainen.
s. 51: ”Huomattavasti suurempi yksimielisyys vallitsee siitä, että meriveden lämpeneminen lisää ilman hiilidioksidipitoisuutta – tämä lienee selvää kaikille, jotka ovat joskus kuumana kesäpäivänä avanneet autoon unohtuneen virvoitusjuomapullon.” Annetaan kuva, että hiilidioksidin lisääntyminen olisi seuraus meriveden lämpenemisestä. Tosiasiassa meret ovat kuitenkin hiilidioksidin nielu, joka imee itseensä ihmiskunnan tuottamaa hiilidioksidia. Meriveden lämpeneminen ainoastaan pienentää tätä nielua, eli sen takia ihmiskunnan päästöistä jää ilmakehään entistä suurempi osa. Yritystä avata fysikaalista ilmiötä kansaintajuisesti kuitenkin arvostan.
s. 51: ”Viime vuosina arviot kasvihuonekaasujen lämmitysvaikutuksesta tai niin sanotusta ”ilmastoherkkyydestä” ovat pudonneet alaspäin, ja konsensus alkaa olla, että pelkän hiilidioksidin kaksinkertaistumisen vaikutus on noin yksi aste, jopa vähemmän.” Tämä liittyy myös kuvaan s. 233. Scafetta 2017 ei ole sisällyttänyt kuvaan kaikkia tuloksia. Jos kuvaan lisätään kaikki tutkimustulokset aiheesta, ei ole enää evidenssiä laskevasta trendistä (https://www.carbonbrief.org/explainer-how-scientists-estimate-climate-sensitivity). Kts. myös Knutti et al. (2017, Nature Geoscience 10, s. 727- 736). Lisäksi tarkennettava puhutaanko tasapainoherkkyydestä vai lämpenemisestä hiilidioksidipitoisuuden kaksinkertaistumishetkellä.
s. 55-56: Kappaleessa ”Kuun salaisuus” ei ole yhtään kirjallisuusviitettä.
s. 61: ”Jos joku kaiken tämän jälkeenkin sanoo, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuus määrää ilmaston lämpötilan, lienee lupa ehdottaa, että muitakin selityksiä voi olla.” Kts. kohta 11 yllä.
s. 62: ”Jos olisi pakko lyödä vetoa, niin veikkaisin itse ilmaston viilenevän lähivuosikymmenien ajaksi.” Veikkaaminen ei ole tieteellinen metodi.
s. 72: ”Winterhalterin suhtautuminen hiilidioksidin lämmitysvaikutukseen on epäortodoksinen. ”Se ei lämmitä, vaikka se absorboi ja säteilee infrapuna- alueella. Vesihöyryn tapaan hiilidioksidi ottaa vastaan infrapunasäteilyä, ja antaa sen fotonin säteillä spontaanisti. Se ei tuo lisää energiaa ilmakehään.”” Kasvihuonekaasujen lisääntyminen ilmakehässä pienentää lämpösäteilyn nettoemissiota avaruuteen ja sen seurauksena maan pinnan ja troposfäärin lämpötila kasvaa. Tämä palauttaa säteilytasapainon ilmakehän ylärajalla. Kasvihuoneilmiön voimistuminen ei edellytä, että kasvihuonekaasut itse varastoisivat lisäenergiaa ilmakehään.
s. 72: ”Vesihöyry on ylivoimaisesti tärkein kasvihuonekaasu, ja teorian mukaan sen takaisinsäteily lämmittää alailmakehää. Winterhalter epäilee: ”Eihän yläilmakehän kylmempi ilma voi lämmittää alempana olevaa ilmaa, joka on jo lämpimämpää. Tässä rikotaan termodynamiikan toista pääsääntöä.” ” Nettosäteilytase muuttuu. Energiaa ei siirry nettona kylmästä lämpimämpään eikä termodynamiikan lakeja rikota. Lämpöä siis siirtyy edelleen nettomääräisesti alhaalta ylöspäin mutta aiempaa vähemmän. 19. s. 72: ”Vähemmistö taas painottaa, ettei termodynamiikan eli lämpöopin toinen pääsääntö salli lämmön siirtymistä viileästä yläilmasta kohti maan ja meren pintaa.” Kts. edellinen kohta. Missä vertaisarvioiduissa sarjoissa tämä vähemmistö on julkaissut väitteensä?
s. 74: ”Entä korallien haalistuminen, josta saamme lukea kauhujuttuja aina silloin tällöin? Sekin on Winterhalterin mukaan luonnollinen, toistuva ilmiö. Ainakaan syyllinen ei ole merien ”happamoituminen”, joksi viimeaikaista meriveden emäksisyyden vähenemistä on kutsuttu.” Tiedeyhteisö on tutkinut korallien haalistumiseen ja yleisemmin korallien hengissäpysymiseen vaikuttavia tekijöitä sekä nykyisessä että menneessä ilmastossa. Tiedeyhteisö ei suinkaan väitä, että ainoastaan merien happamoittaminen olisi haitallista koralleille, vaan nimenomaan tähdentää, että meriveden pintalämpötilalla on hyvin suuri vaikutus ja että myös merenpinnan korkeusvaihtelut ovat tärkeitä. Käynnissä oleva ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousu ja ilmastonmuutos ajaa kaikkia näitä kolmea tekijää korallien hyvinvoinnin ja selviämisen kannalta huonompaan suuntaan. 21. s. 76: ”Suurin osa suomalaisista luonnontutkijoista on sopeutunut tilanteeseen, jossa Ilmatieteen laitos ohjaa miten asiasta pitää ajatella ja kirjoittaa.” Olen ollut tämän aihepiirin tutkijayhteisön aktiivinen jäsen n. 20 vuotta, enkä ole kertaakaan törmännyt asiaan enkä myöskään kuullut kenenkään väittävän moista.
s. 100: ”Ilmastotutkimuksissa tämä on johtanut siihen, että johtavat tiedelehdet eivät yleensä edes lähetä arvioitavaksi tutkimuksia, joiden tulokset näyttävät poikkeavan niin sanotusta konsensuksesta.” Oma näkemykseni on, että tämä ei ole totta. Vähintään sanavalinta ”yleensä” on liioittelua. Lehdet saattavat jopa arvostaa tutkimuksia, joiden tulokset ovat poikkeavia, koska tämä tuo lehdelle näkyvyyttä.
s. 101: ”Hän kävi läpi myös muiden pohjoisten alueiden pitkän ajan lämpötila-aineistoja: Sodankylä, Bodø, Tromssa. Sama ongelma oli niissäkin: ”Ei oikeastaan mitään lämpenemistä, ja yleensä lämpötilojen huiput osuivat professori Kalelan tutkimaan aikaan, 1930-luvulle.”Missä nämä tulokset on julkaistu? 24. s. 101: ”Esimerkiksi arktisen merijään laajuus ei ole viimeisten kymmenen vuoden aikana muuttunut miksikään”, Järvinen sanoo. Jääpeite tosin supistui sitä edeltävien parinkymmenen vuoden ajan, ja pitkän ajan trendi on yhä alaspäin, mutta viime vuosikymmenen puolivälin jälkeen keskimääräinen jääpeite on pysynyt samana.” Perustuuko tämä väite tilastolliseen analyysiin? Mitä lyhyempi jakso, sitä suurempi on satunnaisen luonnollisen vaihtelun vaikutus. Ajoittain luonnollinen vaihtelu kiihdyttää jään vähenemistä, ajoittain hidastaa sitä. Siksi jääpeitteen trendi viimeisen 30 vuoden ajalta antaa todennäköisesti paremman arvion kasvihuoneilmiön voimistumisen vaikutuksesta kuin viimeiset 10 vuotta tai sitä edeltävät 20 vuotta yksinään.
s. 102. ”Missään tapauksessa merijään hupeneminen noin vuosien 1996–2007 välisenä aikana ei voinut johtua ilman lämpenemisestä, vaan syyllinen ovat merien virtaukset, jotka sulattavat jäätä sen alapinnalta. Veden lämpökapasiteetti on tuhatkertainen ilmaan verrattuna, joten jään alla liikkuvan veden lämpö jyrää ilman lämpötilamuutokset täysin.” Sulamiseen vaikuttavat lämmönsiirto veden ja jään välillä, jään läpi ja ilman ja jään välillä. Pelkästään lämpökapasiteettien suhteesta sulamisen syitä ei voi päätellä. Lämmönsiirtoon kytkeytyy mm. veden ja ilman virtausnopeudet, jään rakenne ja sen lämmönjohtavuus, olomuodonmuutokset ja lämpökapasiteetit. 26. s. 106: ”Jos tämä on yleinen käsitys, nuorelle tutkijalle olisi tietysti epäviisasta ryhtyä tutkimaan esimerkiksi sitä, miten luonto hyötyy lämpenemisestä, puhumattakaan auringon ja merivirtojen sykleistä, jotka saattavat johtaa ensi vuosikymmenellä pohjoisen pallonpuoliskon viilenemiseen.” Näitä asioita tutkivat myös monet nuoret tutkijat.
s. 108: ”Laitoksen tutkimusjohtaja Ari Laaksonen puhuu jopa 2,3 asteen lämpenemisestä, joka ei tosin ole mittauksiin perustuva luku, vaan tilastollisella mallilla saatu arvio. (Mikkonen ym. 2014)” Arvio perustuu nimenomaan mittauksiin, joista on suodatettu satunnaista vaihtelua pois tilastollisen mallin avulla. Virtanen näyttää ajattelevan, että jos on esim. yksinkertaisimmillaan saatu kaksi mittaustulosta ja niistä otetaan aritmeettinen keskiarvo, tätäkin pitäisi kutsua tilastolliseksi malliksi. 28. s. 108: ”Taalashan puhui näistä kauhukuvista hiljattain, ja käytti aloitusvuotena 1960:tä. Jos siitä lähdetään, niin se kahden asteen väite voi pitää paikkansa, mutta jos otetaan aiemmat syklit mukaan, niin ei taatusti ole.” ”Kaikki riippuu siitä, minkälaisen alkupisteen itsellesi nappaat. Jos nappaat sen sopivasta paikasta, niin voit saada melkein mitä tahansa todistettua. Näitä juttuja oli kesällä 2018 koko ajan. Vertailu aloitettiin yleensä vuodesta 1960.”” Mikkosen ym. tutkimuksen alkupiste on 1800-luvun puolivälissä ja lämpeneminen on silti yli 2 astetta. Vuodesta 1960 alkavaa vertailua käytetään usein julkisuudessa vain siksi, ettei sitä aikaisempia päivittäisiä havaintoja ole digitoitu.
s. 109: “Järvisen mukaan sopivasti laskemalla voi saada aikaan yhden asteen lämpenemisen 150 vuoden aikana, mutta se on niin vähäistä, ettei Lapin luonnossa ole sen vuoksi tapahtunut mitään dramaattista. ”Kovasti ne esittävät, että eliölajeja kuten naali olisi hävinnyt lämpenemisen vuoksi. Mutta se johtuu monesta muusta tekijästä kuin ilmastosta, esimerkiksi metsästyksestä. Naalihan on ihan tyyppiesimerkki: sen kanta Suomessa romahti 1930- ja 40-luvulla. Mutta naali voi maailmalla aivan loistavasti, sillä ei ole mitään hätää.”” Mihin tutkimuksiin Järvinen viittaa?
s. 112: ”Jos katsot yhteenvetoa siitä, miten hiilidioksidiherkkyyden arviot ovat kehittyneet vuosien varrella, niin se on laskeva käyrä, joka lähestyy nollaa.”Arviot eivät lähesty nollaa matemaattisesti. Tarkentuneesta tiedosta ei voi päätellä tulevia tutkimustuloksia. Kts. kohta 13 yllä. 31. s. 113: ”Hänen mukaansa luonto selviää luonnollisesta vaihtelusta, ja jos ilmastonmuutos on valtaosin luonnollista vaihtelua, niin myös seuraava kylmeneminen on luonnollista.” Mihin tutkimuksiin tässä viitataan? Mitä tarkoitetaan luonnon selviämisellä? Sitäkö, ettei koko luonto ole tuhoutunut? Eliölajit ovat kautta historian siirtyneet maantieteellisesti paikasta toiseen muuttuvan ilmaston pakottamana ja siinä sivussa monia lajeja on hävinnyt kokonaan koko maapallolta.
s. 129: ”Timonen ei arkaile ennustaa tulevaisuutta: ”Prokseihin perustuvien tutkimustulostemme yhteensopivuus Maan ratakiertolaskelmista saatuihin lämpötilalaskelmiin on huikaiseva.” ”Jos tukeudumme myös jääkausisykleistä saatavaan ilmastotietoon, niin noin tuhannen vuoden kuluttua siirrytään holoseenin kylmimpään vaiheeseen. Kylmeneminen päättyy kolmen vuosituhannen kuluttua, jolloin on asteen verran kylmempää kuin nyt. Hämmästyttävää on, kuinka pieni pelivara on uuden jääkauden synnyssä. Uhka ei todellakaan ole ilmaston lämpeneminen vaan sen viileneminen.”” En näe, että proksien ja ratakiertolaskelmien yhteensopivuudella voidaan ennustaa luotettavasti seuraavan sadan vuoden lämpötilaa, kun esim. hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä on noussut merkittävästi.
s. 131: ”IPCC veti siis Mannin taikahatusta maailman tietoisuuteen aivan uuden luonnonhistorian, josta puuttuivat hyvin tunnetut keskiajan lämpökausi vuosituhannen alussa sekä pikku jääkausi vuosituhannen puolivälin jälkeen.” Mannin lämpötila-aikasarja on lähes merkityksetön tämänhetkisessä ilmastonmuutostutkimuksessa. Uudemmissa aikasarjoissa esiintyvät sekä keskiajan lämpökausi että pikku jääkausi.
s. 138: ”Tulivuorten vaikutus merien lämpenemiseen on Timosen mukaan jätetty ilmastotutkimuksessa liian vähälle huomiolle. Merenpohjassa on kymmeniä tuhansia tulivuoria, ja jos kaikki vulkaaniset vuotokohdat lasketaan mukaan, valtamerissä on jopa miljoona lämmönlähdettä.” Missä tutkimuksissa on näytetty, että mainitun lämmönlähteen suuruus on merkittävä? Missä on näytetty, että merenalainen tulivuoritoiminta on lisääntynyt viime aikoina? Jos se ei ole lisääntynyt, ei sillä olisi vaikutusta 1800-luvun jälkeen havaittuun lämpenemiseen, vaikka tulivuorten tuottama lämpömäärä sinänsä olisikin merkittävä.
s. 144: “Rytömetsää voi syntyä laajemmin vain, jos hakkuut ja metsänhoito kielletään esimerkiksi hiilensidonnan vuoksi. Tällä tavalla ’pilalle päästetyt’ metsät tosin menettävät hiilensidontakykynsä varsin nopeasti”, Mielikäinen vastasi.” Mihin tutkimuksiin tässä viitataan? Biomassan poisto suomalaisista metsistä pienentää niiden nettohiilinielua ja -varastoa vähintään kuluvan vuosisadan loppupuolelle. Hakkuita ja metsänhoitoa ei tehdä hiilivaraston maksimoinniksi eikä ilmastonäkökulmasta, vaan mm. teollisuuden raaka-ainetarpeisiin ja hyvälaatuisen runkopuun kasvattamiseksi.
s. 159: ”Se ei kuitenkaan ilmastomalleilta onnistu. Ne eivät osaa rekonstruoida menneisyyttä tyydyttävästi. Niitä ei ole pystytty validoimaan eli vahvistamaan.” Ilmastomallien validointia tehdään kaiken aikaa ja tulokset ovat tyydyttäviä parempia. Havaintojen ja mallitulosten yhteensopivuutta edellisen n. sadan vuoden jaksolla, kun käytetään parhaita arvioita ilmastopakotteille, ei voi kokonaan kyseenalaistaa.
s. 159: ”Bengtssonin viesti on suomeksi sanottuna se, että malleista voidaan saada ulos kaikenlaisia numeroita, mutta niistä ei voi tehdä ennusteita.” Kts. edellinen kohta.
s. 161: “Teoreettiset laskelmat vastaavat mitattuja lämpötiloja melko hyvin muilla planeetoilla paitsi Venuksessa, Maassa ja Marsissa. Kahdessa ensin mainitussa kasvihuoneilmiö nostaa lämpötilan korkeammaksi kuin sen pitäisi lain mukaan olla. Marsissa taas lämpötila on alhaisempi kuin Stefanin-Bolzmannin laki edellyttää, vaikka sen kaasukehä on 95-prosenttisesti hiilidioksidia. Sekavaa.” Vaikka Mars-planeetan kaasukehä on 95-prosenttisesti hiilidioksidia, ei siitä voi yksioikoisesti päätellä planeetan lämpötilaa verrattuna Venukseen ja Maahan. Marsin lämpötila on suhteellisen alhainen Auringon etäisyys huomioidenkin, koska kaasukehä on harva eli kokonaispaine on matala. Myös väite, että Marsin lämpötila on alempi kuin Stefanin-Bolzmannin laki edellyttää, on outo. Savijärven (1994: Meteorology of the Terrestrial Planets) mukaan kasvihuoneilmiö nostaa Marsin pintalämpötilaa noin 7 asteella.
s. 162: “Ilmastoskeptikoiden keskuudessa kysymys Stefanin-Bolzmannin lain soveltamisesta jakaa mielipiteitä. Pienen vähemmistön mielestä kasvihuoneilmiö ei kelpaa lainkaan selitykseksi maapallon ilmakehän lämpötiloille, saati niiden muutoksille. Heidän mielestään se rikkoo jopa termodynamiikan toista pääsääntöä, jonka mukaan energiaa ei voi siirtyä kylmästä lämpimään, siis tässä tapauksessa kylmästä yläilmasta lähemmäs maanpintaa.” Stefanin-Bolzmannin laki ja sen soveltaminen ei ole mielipideasia. Tämä kohta lienee koko Virtasen kirjan oudoimpia väitteitä. Kts. myös kohta 18 edellä. 40. s. 166 ”Bengtsson kertaa vielä eron pintalämpötiloissa meren yllä ja maanpäällä: ”Maanpinnan ylimääräinen lämpeneminen meri-ilmaan verrattuna katoaa, kun tullaan kolmen kilometrin korkeuteen. Ja viiden kilometrin jälkeen ero on täysin merkityksetön.” Mielenkiintoinen juttu. Jos kaikki lämpeneminen johtuisi kasvihuonekaasuista ja erityisesti hiilidioksidista, sen pitäisi vaikuttaa samalla tavalla kaikkialla. Tässä kohtaa ilmastonmuutostarinassa on siis ongelma, jonka pitäisi olla selvä jokaiselle luonnontieteen metodia arvostavalle ihmiselle: kun teoria ja havainnot ovat ristiriidassa eikä mittauksista löydy vikaa, niin vika on teoriassa. Ilmakehään päästetty ylimääräinen hiilidioksidi ei ehkä lämmitäkään niin paljon kuin on luultu.” Selvennettävä päättelyketjua. Miksi hiilidioksidin lämmittävä vaikutus pitäisi olla homogeeninen maapallolla, jonka pinta on hyvin heterogeeninen? 41. s. 169: ”Bengtsson pitää väistämättömänä, että pienikin lämpeneminen nostaa vesihöyryn pitoisuutta ilmassa. Tieteessä ei kuitenkaan riitä, että on hyvä teoria, vaan sen tueksi pitäisi olla aina myös empiiristä näyttöä. ”Tämä on suuri ongelma”, Bengtsson harmittelee vesihöyrymittausten vaikeutta.” Satelliittihavainnot kertovat vesihöyrypitoisuuden nousseen. Hyvällä teorialla viitattaneen Clausius-Clayperonin yhtälöön, joka mainitaan edellisellä sivulla 168. Yhtälö on erittäin hyvin validoitu. 42. s. 174: ””Tai oikeastaan olen fatalisti – olen sitä mieltä, ettei ilmaston kehitystä voi ennustaa. Tutkijan täytyy säilyttää avoin mieli ja varautua yllätyksiin.”” Kysymys, voiko ilmaston kehitystä ennustaa vai ei, ei ole mielipideasia.
s. 193: ””Luonnossa on kyllä palautemekanismeja, jotka pitävät ilmastojärjestelmää raiteillaan. Jos me havaitsemme jotain muutoksia, niin ne eivät välttämättä johda katastrofiin, koska syntyy luonnollisia vastapakotteita.”” Luonnossa on myös palautemekanismeja, jotka voivat suistaa ilmastojärjestelmän raiteiltaan, lainatakseni kirjan terminologiaa. Haastavaa on luonnon omien hiilen ja typen kiertojen muutosten mallintaminen. Kierrot nimittäin muuttuvat ilmaston muuttuessa ja muuttavat osaltaan ilmakehän ominaisuuksia ja eri yhdisteiden pitoisuuksia. Näitä ns. biosfäärin takaisinkytkentöjä Virtasen kirjassa käsitellään yllättävän vähän. 44. s. 232: ”Tutkimuskirjallisuudessa ilmestyy jatkuvasti uusia arvioita sekä TCR- että ECS-herkkyydestä. Napolin yliopistossa työskentelevä fyysikko Nicola Scafetta on koonnut arvioita yhteen ja todennut 2017 julkaistussa yhteenvetoartikkelissaan, että mitä tuoreempi tutkimus, sitä pienemmäksi herkkyysarviot käyvät.” Kts. kohta 13 yllä.
s. 235: “Keskiajan lämpökaudesta 900–1200 -luvuilla ja pikku jääkaudesta 1400–1800-luvuilla on erittäin hyvät todisteet varsinkin pohjoiselta pallonpuoliskolta. Myös IPCC myötäili tätä oppikirjojen perustietoa 1990-luvun lopulle asti, mutta vuoden 2001 arviointiraportista lähtien se on antanut ymmärtää, ettei viimeisten tuhannen vuoden aikana mitään luonnollisia ilmaston vaihtelua ole tapahtunutkaan, vaan keskilämpötila oli viilentynyt hitaasti ja tasaisesti 900 vuotta ja singahtanut rakettimaiseen nousuun 1900-luvulla.” Kts. kohta 33 yllä. 46. s. 236: ”Vesihöyryn takaisinkytkentä on asia, joka ei minun tutkimuksissani näy millään tavalla. Olen sitä mieltä, että se on sen verran vaikeaa, että en pysty sitä käsittelemään.” Vesihöyryn takaisinkytkentää on tutkittu paljon.
s. 237: ”Hän ei kuitenkaan niele myöskään IPCC:n arvioita vesihöyryn takaisinkytkennästä: ”Se on jännä, koska aiemmin tulos oli, että vesihöyry kaksinkertaistaa lämpenemisen, mutta IPCC:n tuoreimmassa arviointiraportissa vuodelta 2013 sanotaan epämääräisesti, että se kaksin-kolminkertaistaa vaikutuksen. Epävarmuus on lisääntynyt eikä asia ole suinkaan muuttunut selvemmäksi. Se on erikoista.” Edellisessä kohdassa 46 haastateltava kertoo, että ei pysty vesihöyryn vaikutusta käsittelemään. Nyt hän tässä ottaa siihen kuitenkin vahvan kannan. 48. S. 237: ”Suhteellisen helppo” tarkoittaa tässä sitä, että hyppäämme haastattelussa eteenpäin ja toteamme, että Ollilan mukaan hiilidioksidin lämmitysvaikutus putoaa käytännössä mitättömän pieneksi, kun sen pitoisuus on 600–800 miljoonasosaa eli 0,06–0,08 prosenttia alailmakehän kaasukoostumuksesta.” Mihin tutkimukseen viitataan?
s. 238: ””Jostain syystä lämpeneminen kuitenkin pysähtyi 1950–1970-luvuilla, ja kääntyi jopa laskuun. Ollilan mielestä tämäkin osoittaa, että IPCC on ymmärtänyt hiilidioksidin ja lämpötilan välisen suhteen väärin. Oletus hiilidioksidin hallitsevasta vaikutuksesta on hänen mielestään ”keksitty juttu”.” Mihin tutkimuksiin viitataan? Hiilidioksidin vaikutus ei ole mielipideasia. 50. s. 240: ”Ollilan mukaan vesihöyryn ja pilvisyyden merkitys on pahasti aliarvioitu: vesihöyry aiheuttaa pilvettömällä taivaalla noin 80 prosenttia kasvihuoneilmiöstä, ja täysin pilvisen taivaan tapauksessa veden osuus on peräti 90 prosenttia.” Kts. kohdat 46 ja 47 yllä. Koska vesihöyryn ja pilvien vaikutus säteilyn kulkuun huomioidaan ilmastomallilaskelmissa aivan samoilla fysiikan periaatteella kuin hiilidioksidinkin vaikutus, ei ole järkevää olettaa, että mallit aliarvioisivat niiden vaikutusta hiilidioksidiin nähden.
s. 240: ”Ollila on tarkastellut viime vuosisadan lämpötila-aineistoja ja huomannut, että aikasarjoja on jälkikäteen muutettu näyttämään siltä, että lämpeneminen olisi voimakkaampaa kuin se on todellisuudessa ollut.” Aikasarjoja ei ole muutettu näyttämään joltakin. Mittausaineistot vaativat aina ns. raakadatan prosessointia ja laadunvarmistusta ja näihin liittyvät menetelmät myös kehittyvät ja täten muuttuvat. Aikasarjojen käsittely on tarkkaan dokumentoitu.
s. 241: ”Ollila ei usko viralliseen selitykseen, jonka mukaan 1950–70-lukujen viileneminen johtui aerosoleista, ilmakehää lämmittävien pienhiukkasten päästöistä.” Aerosolien viilentävä vaikutus ei ole uskonasia. Tieteessä ei myöskään ole virallisia selityksiä vaan tulokset perustuvat tieteelliseen kunkin hetkiseen parhaaseen käsitykseen. Mainitun ajanjakson viilenemisestä osa selittyy aerosoleilla. Kts. myös kohta 49 yllä.
s. 245: ”Jos lätkämaila-paperit vedettäisiin pois tutkimuskirjallisuudesta, se veisi uskottavuuden myös IPCC:n kolmannelta arviointiraportilta ja ilmastopolitiikan takana olevalta suurelta kertomukselta.” Kts. kohdat 33 ja 45 yllä.
s. 249: ””Se selittyy osin sillä, että IPCC:n avainhenkilöistä suuri osa ei ole luonnontieteilijöitä vaan aktivisteja. Monilla heistä ei ole luonnontieteellisiä julkaisuja lainkaan”, Kauppinen sanoo.” IPCC-raportin kirjoittaminen on monivaiheinen prosessi, johon osallistuu alallaan maailman johtavat tiedemiehet. Heidät on nimitetty tiukkoja kriteerejä noudattavalla valintamenettelyllä. He eivät ole aktivisteja.
s. 251: ””Se on se lopullinen vaikutus. Ja 0,25 asteessa on jo vesihöyryn palautemekanismi mukana. Myös vesihöyryn kasvihuonevaikutus on hyvin pieni.”” Kts. kohdat 46, 47 ja 50 yllä.
s. 255: “”Tähän asti havaittu ilmastonmuutos on voinut tuoda nettohyötyä joillekin maille. Mutta se ei tarkoita, että tarvitsisimme lisää ilmastonmuutosta”, Allen sanoo, täsmentämättä mitä maita hän tarkoittaa. Yleisesti on tiedossa, että Suomi on yksi hyötyjiä.” Mihin tutkimuksiin tässä viitataan?
s. 262: ””IPCC:n tuorein arviointiraportti AR5 vuodelta 2013 on sisäisesti ristiriitainen. Siinä sanotaan yhtäältä, että luonnollista ilmaston vaihtelua on tapahtunut viimeksi kuluneiden 150 vuoden aikana. Sitten siinä sanotaan, että ’vähintään puolet’ lämpenemisestä on ihmisen aiheuttamaa. Tämä tarkoittaa, että jopa puolet voi olla luonnollista. Myöhemmin raportissa oletetaan kuitenkin, että kaikki lämpeneminen on ihmisen aiheuttamaa, ja niin oletetaan myös IPCC:n käyttämissä ilmastomalleissa. Ne on ohjelmoitu siten, että kasvihuonekaasujen säteilypakote aiheuttaa mitatun lämpenemisen ja luonnollisen vaihtelun merkitys on lähes olematon. ”” Ristiriitaa ei ole. On tehty konservatiivinen teoreettisesti mahdollinen ylin arvio luonnollisen vaihtelun osuudelle lämpenemisessä, joka on maksimissaan puolet. Kuitenkin paras arvio selittämään havaintoja on hiilidioksidin suurempi merkitys. Ilmastomalleja ei ohjelmoida kuvatulla tavalla.
s. 263: ”Virallisesti IPCC ei tosin ”ennusta” mitään, vaan maalailee ”projektioita”, jotka perustuvat erilaisiin ”skenaarioihin” siitä miten kasvihuonekaasujen päästöt kehittyvät tulevaisuudessa. Julkisuuteen ja poliitikkojen puheisiin tällaiset semanttiset hienoudet harvoin välittyvät. ”Tällainen mallien käyttö ei olisi mahdollista millään muulla tieteenalalla, koska normaalissa tieteessä mallinnuksen on pysyttävä jäljittelemään jo tapahtunutta kehitystä. Sitä nimitetään validoinniksi, ja sille on tiukat säännöt”, Vahrenholt sanoo.” Ilmastomallien tulevaisuuskuvat eivät ole pelkkiä projektioita. Ilmaston ennustaminen edellyttää arviota kasvihuonekaasujen pitoisuuksien muutoksista. Malliajoissa käytetään erilaisia pitoisuusmuutosten kehityspolkuja, ns. skenaarioita. On tärkeää tiedostaa, että skenaario ei tarkoita ennustetta vaan se on etukäteen valittu mahdollinen polku. Skenaariot ovat huolella mietittyjä ja perusteltuja. Malli ennustaa sitten mitä pitoisuuspolusta seuraa. IPCC:n tulokset perustuvat tieteelliseen kunkin hetkiseen parhaaseen käsitykseen, johon kuuluvat myös mallien validointi ja verifiointi. 59. s. 266: ”Ilmastomalleissa oletetaan niin sanottu positiivinen takaisinkytkentä: hiilidioksidin aiheuttama yhden asteen lämpeneminen lisää ilmakehään haihtuvaa vesihöyryä, joka kiihdyttää lämpenemisen jopa kolminkertaiseksi. Mitäs siitä sanotte?”Me emme voi oikeastaan tietää, koska takaisinkytkentä on järjestelmän monimutkaisuuden vuoksi uskomattoman huonosti tunnettu ilmiö. On absurdia väittää, että takaisinkytkennän vaikutukset voidaan laskea.”” Takaisinkytkennät ovat monimutkaisia. Siitä ei kuitenkaan seuraa, ettei niiden vaikutusta voi laskennallisesti arvioida. On myös yksinkertaisia takaisinkytkentöjä. Osa mallitetuista takaisinkytkennöistä on pystytty osoittamaan eri tieteellisin menetelmin hyvinkin luotettaviksi. Mallittajilla on pääsääntöisesti kohtalaisen hyvä kuva, mitkä takaisin kytkennät tunnetaan hyvin, mitkä vähemmän hyvin. Takaisinkytkentöjen vahvuudesta itsessään ei tehdä mitään ennakko-oletuksia ilmastomalleissa.
s. 267: Kuva. Tropiikin troposfäärin ilmastomuutokset edustavat vain osaa ilmakehästä. Niiden ennustaminen on haastavimpia mallinnuskohteita.
s. 293: ”Hiilidioksidin viipymisaika on keinotekoinen, virheellinen käsite. Hiilidioksidin liike ilmakehässä on dynaaminen prosessi, jota ei voi naulata paikalleen. Siihen vaikuttavat tuulet, paine-erot, meren lämpötila ja suolapitoisuus, ja tietysti kasvillisuus. Ei sitä voi laskea samaan tapaan kuin radioaktiivisten aineiden puoliintumisaikaa.” Viipymisaikaa ei määritellä eikä lasketa samoin kuin radioaktiivisten aineiden puoliintumisaikaa. Se on kuitenkin hyvin määritelty käsite, joka kuvaa sitä, kuinka kauan ihmiskunnan tuottamat päästöt vaikuttavat ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen.
s. 303: ”Lambin rekonstruktio päättyi vuoteen 1950, joten sen avulla ei voi sanoa mitään viime vuosikymmenien ilmastosta. Siinä näkyvät kuitenkin hyvin keskiajan lämpökausi ja pikku jääkausi, jotka IPCC yritti pyyhkiä pois historiasta vuoden 2001 arviointiraportissaan.” Kts. kohdat 33, 45 ja 53 yllä.
s. 317: ”Gore oli todennäköisesti perillä siitä, että historiallisesti ilmakehän lämpötila muuttuu aina ensin, ja hiilidioksidin pitoisuus vasta sen jälkeen, satojen vuosien viiveellä. Hän kuitenkin sivuutti tämän sanomalla vain, että asia on ”monimutkainen”. Erinomainen hämäys.” On havaittu, että jos Antarktiksen lämpötila lähtee nousuun, niin sitten nousee hiilidioksidipitoisuus ja sen jälkeen nousee globaali lämpötila. Ks. Shakun et al. (2012: Global warming preceded by increasing carbon dioxide concentrations during the last deglaciation) 64. s. 319: “Ilmastopolitiikassa lähes kaikki kansainvälisen yhteisön tarmo on toistaiseksi käytetty muutoksen lieventämiseen kasvihuonekaasujen päästöjä rajoittamalla, tosin melko huonolla menestyksellä, koska päästöt kasvavat edelleen. Puhetta sopeutumisesta on pidetty jopa sopimattomana.” Olen ollut tämän aihepiirin tutkijayhteisön aktiivinen jäsen n. 20 vuotta, enkä ole kertaakaan törmännyt asiaan enkä myöskään kuullut kenenkään väittävän moista.
s. 329: “Vaatimus avoimuudesta on itsestään selvää useimmilla muilla tieteenaloilla, mutta ilmastotiede ja varsinkin ilmastojournalismi ovat tunnettuja hyvin valikoivasta aineiston käytöstä.” Olen ollut tämän aihepiirin tutkijayhteisön aktiivinen jäsen n. 20 vuotta, enkä ole kertaakaan törmännyt asiaan enkä myöskään kuullut kenenkään väittävän moista varsinkaan ilmastotieteen avoimuudesta.
s. 332: ”Kulmala ei myöskään mielellään kommentoi IPCC:n toimintaa, mistä voisi päätellä, että hän suhtautuu järjestöön kriittisesti. Humlum ymmärtää, ettei Kulmala kovin innokkaasti kyseenalaista virallista linjaa ilmastonmuutoksen syistä. ”Hänellä on täysi syy pelätä skeptikoksi leimautumista. Monilla muillakin huippututkijoilla on käytännöllisiä syitä varoa sanojaan.” Tämä pohdiskelu osoittautui virheelliseksi tulkinnaksi keskusteltuani tästä akateemikko Markku Kulmalan kanssa. 67. s. 340: ”Lämpötila-aineistojen jälkikäteinen muuttaminen, adjustointi, homogenisointi tai justeeraus – mitä nimeä nyt halutaankaan käyttää – vaikuttaa todella oudolta, ja nostaa esiin kysymyksen ”salaliitosta”, josta Suomen ympäristökeskuksen Jari Lyytimäki kirjoitti tämän luvun alussa.” Kts. kohta 51 yllä.
s. 341: Kuva. Kts. kohta 51 yllä.
s. 348: ”Malleissa on paljon osia, jotka eivät perustu fysiikkaan, vaan niistä on tehtävä vain joku valistunut arvaus. Mehän emme tiedä tarkkaa arvoa ilmaston sensitiivisyydelle, emmekä pysty ennustaman pilviä. Mallit kertovat niiden ohjelmoijien henkilökohtaisista valinnoista ja ajatuksista silloin kun he kirjoittivat koodia.” Mallit eivät kerro henkilökohtaisista valinnoista ja ajatuksista, vaikka usein mallinnuksen joissain osa-alueissa joudutaan turvautumaan valistuneisiin approksimaatioihin. Raskaita malleja harvoin luodaan yksin vaan suurissa tutkimusryhmissä turvautuen sen hetkiseen parhaaseen tietoon. Kts. myös kohta 59 yllä.
s. 369: ”Nyt jopa väitetään, että puun energiakäyttö tuottaa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin fossiilisten polttoaineiden käyttö. Tämä tieto on kyllä väärä.” Viittaako alkuperäinen väite päästöjä tuotettua energiayksikköä kohden? Jos kyllä, niin väite on totta pitkän ajan yli. Puun energiasisältö on huonompi kuin fossiilisten polttoaineiden ja poltossa vapautuneen hiilidioksidin ns. takaisinmaksuaika verrattuna sen ja fossiilisten polttoaineiden ilmastovaikutukseen on pitkä.
PIENET TEKNISET VIRHEET
s. 89, Petteri Uotila on geofysiikan professori eikä ilmakehätieteiden professori.
Scafetta 2017 puuttuu kirjallisuuslistasta. 3. Kuvia ei ole numeroitu.
Yli 30 Vuotta Kysymyksiä
SKEPSIS RY TIETEIDEN TALO, KIRKKOKATU 6, 00170 HELSINKI WWW.SKEPSIS.FI
SKEPSIS RY ON VUONNA 1987 PERUSTETTU SUOMALAISTEN SKEPTIKKOJEN YHDISTYS.
Skepsiksen Vuonna 2009 Muutettujen Sääntöjen Mukaan Yhdistyksen Tarkoitus On:
Yhdistys On Poliittisesti, Aatteellisesti Sekä Uskonnollisesti Sitoutumaton. Yhdistyksen Varsinaiseksi Jäseneksi Voidaan Hyväksyä Yksityinen Henkilö Tai Oikeustoimikelpoinen Yhteisö, Joka Hyväksyy Yhdistyksen Tarkoituksen Ja Toimintaperiaatteet. Kannattavaksi Jäseneksi Voidaan Hyväksyä Yksityinen Henkilö Tai Oikeustoimikelpoinen Yhteisö, Joka Haluaa Tukea Yhdistyksen Tarkoitusta Ja Toimintaa.
Yhdistys Julkaisee Neljä Kertaa Vuodessa Ilmestyvää Skeptikko-lehteä.
Mallia Yhdistykselle Haettiin Yhdysvalloissa 1976 Perustetusta Csicopista (committee For The Scientific Investigation Of Claims Of The Paranormal), Mikä Ilmenee Mm. Yhdistysten Samankaltaisina Toimintaperiaatteina. Skepsis Ry Toimii Kuitenkin Itsenäisesti, Vaikkakin Yhteistyössä Csicopin (nykyään Csi – The Committee For Skeptical Inquiry) Ja Muiden Vastaavien Järjestöjen Kanssa.
Yhdistys On Ecson (european Council Of Skeptical Organisations) Ja Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan Jäsenjärjestö.
Jäsenasiat, Lehtitilaukset, Osoitteenmuutokset Paula Heinonen Tieteiden Talo, Kirkkokatu 6, 00170 Helsinki Puh. 040 820 9166, Secretary@skepsis.fi
Taloudenhoitaja Toni Heikkinen Keskuskatu 14 B 13, 04600 Mäntsälä Puh: 050 537 3792, Treasurer@skepsis.fi
Skepsiksen Hallitus Vuonna 2019 Puheenjohtaja Otto J. Mäkelä Varapuheenjohtaja Denis Galkin Ville Aarnikko, Juha Leinivaara, Santtu Puukka, Osmo Tammisalo, Mikko Ville Valjento
Alueyhteyshenkilöt Sähköpostiosoitteet Muotoa Etunimi.sukunimi@skepsis.fi Joensuu: Vesa Tenhunen, Puh. 0400 935 893 Jyväskylä: Juha Merikoski, Puh. 040 755 1820 Kuopio: Aulis Koivistoinen, Puh: 050 5439 647 Tampere: Jose Ahonen, Puh. 040 558 7497 Turku: Heikki Kujanpää, Puh. 044 022 0420
Skepsis Ry:n Tieteellinen Neuvottelukunta Tnk:n Puheenjohtaja, Prof. Jukka Maalampi (fysiikka), Prof. Kari Enqvist (fysiikka), Prof. Mika Hemmo (oikeustiede), Tohtori Harri Högmander (tilastotiede), Tohtori Virpi Kalakoski (psykologia), Dosentti Hannu Karttunen (tähtitiede), Tohtori Mikko Kiviharju (tietotekniikka), Tohtori S. Albert Kivinen (filosofia), Prof. Hanna Kokko (biologia, Ekologia), Prof. Eerik Lagerspetz (yhteiskuntatiede, Filosofia), Prof. Hannu Lauerma (lääketiede), Prof. Anto Leikola (biologia, Oppihistoria), Dosentti Marjaana Lindeman (psykologia), Dosentti Juha Merikoski (fysiikka), Tohtori Markku Myllykangas (terveyssosiologia), Tohtori Pauli Ohukainen (lääketiede), Dosentti Ilkka Pyysiäinen (uskontotiede), Prof. Jeja Pekka Roos (sosiaalipolitiikka), Tohtori Veijo Saano (lääketiede), Prof. Samuli Siltanen (teollisuusmatematiikka).
GALLEN-KALLELAN museossa Espoossa on 8.9. asti esillä näyttely ”Sielun silmä”, jonka teemana on ennennäkemättömään suosioon 1800-luvun lopulla nousseet okkultismi ja esoteeriset liikkeet. Tuohon aikaan taiteilijat innostuivat spiritualismista, teosofiasta ja psyykkisten ilmiöiden tutkimuksesta, jota myöhemmin alettiin kutsua parapsykologiaksi.
Selvänäköisyydestä (ransk. clairvoyance) tuli yksi ajan kiehtovimmista puheenaiheista. Monet uskoivat, että kuudennen aistin ja sielun sisäisten silmien avulla saattoi havaita todellisuuden hienojakoisempia, tavanomaisesti näkymättömiksi jääviä tasoja. Taiteilijat alkoivat kuvata itseään, ystäviään ja ihailemiaan mestareita yliaistillisina näkijöinä.
Näyttely keskittyy erityisesti vuosisadanvaihteen taiteeseen. Akseli Gallen-Kallelan lisäksi näyttelyn taiteilijoita ovat muun muassa Pekka Halonen, Hugo Simberg, Beda Stjernschantz, Ellen Thesleff, Sigrid af Forselles ja Sigurd Wettenhovi-Aspa. Mukana on myös myöhemmin 1900-luvulla tehtyjä teoksia muun muassa Ester Heleniukselta ja Eemu Myntiltä sekä nykytaiteilija Veli Granölta.
Näyttelyn kuraattorina on toiminut taiteen- ja uskonnontutkija Nina Kokkinen, jonka tuoreeseen väitöstutkimukseen ”Totuudenetsijät. Vuosisadanvaihteen okkulttuuri ja moderni henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa” näyttely pääosin pohjautuu.
hugo Simbergin ”halla” (1895) Esittää Ihmis-*** olentoa, Joka Puhaltaa Henkiverhonsa Leikatun ***ruispellon Ylle.
