Haluatko lukea lehden lukulaitteella tai e-kirjasovelluksessa? Lataa numero EPUB-tiedostona. Lataa EPUB
Pääkirjoitus
Risto K. Järvinen
Yli 30 Vuotta Kysymyksiä
Feminismiä Pitää saada kritisoida
SKEPSISTÄ ja Skeptikko-lehteä on viime aikoina moitittu feminismin kimppuun käymisestä. Arno Kotro kutsuu viime Skeptikossa julkaistua Osmo Tammisalon arviota kirjasta ”Sinua on petetty – kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta” umpiasenteelliseksi ja yksisilmäiseksi poliittiseksi tuomioksi. Kirjan Maria Ohisalon kanssa toimittanut Kotro toivoo tämän lehden sivulla 44 julkaistussa kirjoituksessaan, että poliittisen agendan omaksunut Skepsis tuomitsee johdonmukaisesti seuraavaksi uusliberalismin tai sosiaalidemokratian tai vihreän puolueen.
Antti Rautiainen kirjoitti elokuussa Kansan Uutisissa, että uusateistien kärkinimet liukuvat skientismiin, joka on oikeistolainen versio tieteellisestä sosialismista. Skientistien mielestä matematiikka ja luonnontieteet – ja ehkä myös tiukan kvantitatiivinen yhteiskuntatiede – voivat tuottaa sekä tietoa että moraaliarvostelmia. Sen sijaan suuri osa ihmistieteitä, esimerkiksi sukupuolentutkimus, on hömppätiedettä, joka pitää lopettaa.
”Kotimaassa tähän suuntaan kallistuu MTV:n toimittaja Ivan Puopolo, josta on tullut näkyvä feminismin ja humanistisen tutkimuksen ’puolueellisuuden’ vastustaja.
Skeptikkoliikkeessä linjaa edustavat Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo.”
Rautiainen toteaa vielä, että Tammisalo kirjoittaa feminismin vastaisia kirjoituksia Skeptikko-lehteen, josta on hänen mukaansa tullut Suomessa keskeinen feminismin vastustajien alusta.
Tähän voi vastata, että Skeptikossa on vain osoitettu, että eräät nykyfeminismin versiot ja suuntaukset ovat esittäneet perustelemattomia ja biologian kanssa ristiriitaisia väitteitä. Ivan Puopolo kertoo palstallaan tämän lehden sivulla 19, mitä sukupuolten erot kieltävä, tasa-arvon perässä ryntäävä äänekäs vähemmistö on saanut aikaan: se on onnistunut luomaan tilanteen, jossa aivotutkijan täytyy pyydellä anteeksi, että kertoo, miten luonto toimii. Skeptikko-lehti ei ole anteeksipyyntölinjalle lähtenyt.
Skeptikossa on myös analysoitu akateemisen feminismin aatteellisia sivupolkuja. Vihjailut lehden oikeistolaistumisesta osuvat harhaan. Skeptikko on edelleen puoluepoliittisesti sitoutumaton. Lehti myös noudattaa sananvapauden ja syrjimättömyyden periaatetta ja lupaa jatkossakin sitoutua kansalaisten yhdenvertaiseen kohteluun lain edessä.
Vauva pakastimessa
HUUHAAKO harmitonta?
”Jotain ihmeellistä on tainnut tapahtua Ilomantsin Patrikan kylästä löytyvällä Kolmikannan tilalla”, kirjoitti Kodin Pellervo -lehti kuluvan vuoden kesäkuussa: Erkki Palviaiselle ja Tea Tammiselle oli syntynyt vuosi aimmin poikavauva. Lapsi oli tullut maailmaan kotisynnytyksellä kuten pariskunnan kaksi aikaisempaakin lasta.
Elokuun lopulla uutisoitiin valtakunnallisesti, että pariskunnalle oli edelliskesän kotisynnytyksessä syntynyt myös toinen lapsi, kuolleena. Vanhemmat olivat säilyttäneet vauvaa jääkaapissa ja pakastimessa ennen kuin olivat haudanneet hänet viranomaisille ilmoittamatta talon pihalle. Nyt syyttäjä vaatii pariskunnalle rangaistusta kuolemansyyn selvittämisestä annettujen sääntöjen rikkomisesta sekä terveydensuojelurikkomuksesta.
Joulukuussa 2012 pariskunta esiintyi ”Erilaiset äidit” -tv-sarjassa, jossa he valmistautuivat esikoislapsensa synnytykseen kotona ilman ammattilaisten apua, mahdollisimman luonnollisesti. Ohjelman esityksen jälkeen he kertoivat ihmisten epäilleen, että he leikkivät lapsensa hengellä. Keskustelua herätti myös heidän valintansa olla rokottamatta lastaan.
Superfood-guruksikin kutsuttu itseoppinut terveysasiantuntija Erkki Palviainen on kertonut julkisuudessa, että sydänkohtauksen yllättäessä kannattaa kokeilla cayennepippuria. Hän myös liittää itsensä maadoitusjohdolla yöksi vesikiertoiseen lämpöpatteriin, jotta kehon elektronitasapaino parantuisi. Hän uskoo, että länsimaisen lääketieteen avulla parantuu vain tuurilla.
Vanhempien on määrä vastata rikossyytteisiin Pohjois- Karjalan käräjäoikeudessa lokakuussa. Huuhaako harmitonta? Ei läheskään aina. Risto K. JäRvinen
”Skeptikoiden merkittävin rooli on tieteellisen ja kriittisen ajattelun
perusteiden avaaminen maallikoille”, kirjoittaa Skepsiksessä ennen
vuosituhannen vaihdetta vaikuttanut filosofian tohtori tänään.
OLEN SYNTYNYT HELSINGISSÄ 1955. Muutimme Espoon Tapiolaan ollessani vielä pieni, joten muistoni alkavat sieltä. Isäni kuoli ollessani parivuotias ja näin minut kasvatti työssäkäyvä yksinhuoltajaäitini, osin puhelimessa, kuten hän itse asian ilmaisi, mutta rakkaudella.
Kävin kouluni Aarnivalkean kansakoulussa, Etelä- Espoon Yhteiskoulussa sekä Tapiolan Yhteiskoulussa. Kouluaikoina olin kiinnostunut tieteistä, etenkin fysiikasta, kemiasta, geologiasta (isäni oli geologi) sekä tähtitieteestä. En malttanut odottaa kemian opetuksen alkamista koulussa, vaan opiskelin sitä ensin oma-aloitteisesti kirjeopistossa. Tein myös itse kokeita, ensin lahjaksi saamani pikkukemistisarjan avulla, ja kun tämä alkoi käydä pieneksi, alan liikkeestä, Hanslinilta, hankkimillani välineillä.
Kouluaikoina syttyi myös innokas lukuharrastukseni, jonka juuret ovat kyllä jo lapsuudessa. Ollessa vielä pieni äitini luki minulle ääneen, Andersenin satujen ohella muun muassa Välskärin kertomuksia ja Kansojen historiaa. Myöhemmin hän tuki lukuharrastustani avaamalla minulle kirjatilin kirjakauppaan.
”TEKISI MIELI ALOITTAA MIEKKAILU”
KOULUTOVEREILTANI ja opettajiltani Tapiolan yhteiskoulussa sain myöhemmin inspiraatiota ja vaikutteita kirjallisuuden ja musiikin harrastamiseen. Lukiossa minua alkoi kiinnostaa myös psykoanalyysi ja surrealismi. Pyrinkin lopulta Helsingin yliopistoon lukemaan psykologiaa tarkoituksenani ryhtyä psykoanalyytikoksi, mutta psykoanalyysi unohtui, kun kiinnostuin neuropsykologiasta Anna- Riitta Putkosen inspiroivilla luennoilla. Näin erikoistuin lopulta neuropsykologiaan.
Opiskeluaikana kiinnostuin myös filosofiasta Heikki Kanniston filosofisen antropologian luennoilla – siinä määrin, että lopulta väittelin filosofiasta. Väitöskirjani aihe oli ranskalainen valistusfilosofi Denis Diderot ja hänen filosofiansa yhteydet 1700-luvun alun lääketieteellisiin ja fysiologisiin teorioihin.
Sittemmin olen työskennellyt enemmän tai vähemmän pitkiä jaksoja kliinisenä neuropsykologina. Suurimman osan elämääni olen kuitenkin saanut viettää tutkijana. Tutkimusaiheitani ovat olleet muun muassa ranskalainen valistus, neurotieteiden aatehistoria ja surrealismi. Tällä hetkellä tutkin, millaisia käsityksiä kielen ja kulttuurin merkityksestä ihmisen kognitiivisille kyvyille on esitetty varhaismodernista ajasta eteenpäin.
Keskeisiä harrastuksiani ovat koko elämäni ajan olleet kielet (intohimoisimmin ranska ja kymri), kirjallisuus ja musiikki. Viimeksi mainittuun liittyy myös käytännön harjoitteita huilunsoiton muodossa. Kehoani ja mieltäni olen huoltanut ratsastamalla, ja viime aikoina – tyttäreni opiskeltua jooga-ohjaajaksi – myös joogaten.
Jossain vaiheessa elämääni olen harrastanut myös kirjansidontaa. Rakastan vanhoja kauniisti sidottuja nahkaselkäisiä, joiden parissa olen viettänyt runsaasti aikaa tutkijantyössäni. Seuraavaksi tekisi mieli aloittaa miekkailu, niin sitten kaikki entisaikojen herrasmiehen taidot (ranskankieli, ratsastus ja miekkailu) olisivat hallussa.
”OLEN AINA OLLUT KIINNOSTUNUT KUMMITUSTARINOISTA”
KIINNOSTUKSENI SKEPSIKSEEN liittyi alkuaan paitsi henkilökohtaisiin suhteisiin (Matti Virtanen oli luokkatoverini ja S. Albert Kivinen opettajani yliopistossa) myös kiinnostukseeni yliluonnollisilta vaikuttaviin kokemuksiin, kuten kummitteluihin. Olen aina ollut kiinnostunut kummitustarinoista, joita olen kerännyt metrikaupalla kirjahyllyihini. M.R. Jamesin, Arthur Machenin, Algernon Blackwoodin ja muiden alan mestareiden kummitustarinat ovat edelleen keskeinen osa kirjallista ravintoani.
Tämä kiinnostus johti minut tutustumaan myös todellisten ihmisten dokumentoituihin kokemuksiin ja havaintoihin kummitteluista. Huomasin näiden kertomusten eroavan kirjallisista kummitusjutuista, joissa kummitukset näyttäytyivät usein psyykkisinä olentoina, joilla oli pyrkimyksiä, tarvetta kommunikoida ja joihin liittyy mel-
”Loppujen lopuksi hoitomuodon yksityiskohdilla on yllättävän vähän
merkitystä lopputulokseen.”
NÖYRTYMINEN JA AVUN HAKEMINEN päihderiippuvuuteen lienee useimmille häpeällinen ja pelottava asia. Niin se oli minullekin. Henkistä vaikeuskerrointa omissa ateistin silmissäni ei lainkaan vähentänyt seikka, että etsimääni apua tarjoavat tahot tuntuivat perustavan hoitonsa 12 askeleeseen. Kyseisillä hoitomuodoilla oli korvissani kohtalaisen vanhanaikainen ja uskonnollinen kaiku.
Olin kuitenkin melkoisessa ahdingossa. Riippuvuuteni ja ahdistukseni oli kasvanut niin voimakkaasti, että en pystynyt olemaan selvin päin yksin. Niinpä päätin uskaltautua kokeilemaan avointa Minnesota-hoitoa sekä AA:n vertaisryhmiä saadakseni päihdekierteeni poikki.
Helpotuksekseni sain huomata, että 12 askeleen yhteisöissä pääpaino oli asiaankuuluvasti päihdeongelmaisen ajatusmaailman käsittelyssä. Erityisesti Minnesotahoidossa sain turvallisen paikan viettää ensimmäinen raitis kuukausi ja hiukan totutella siihen, miltä päihteetön elämä voisi tuntua. Myös saamani tieto mm. päihderiippuvuuden etenemisestä oli minulle kallisarvoista. Kokemusten vaihto vertaisteni kanssa puolestaan opetti minut hyväksymään itseni riippuvuuksistani huolimatta.
Juuri tässä yhteisöjen merkitys olikin kohdallani kaikkein suurin. Uskon, että vertaistensa kohtaaminen mahdollisti myös tuloksellisen psykoterapian, jota ohessa kävin varsinaisten riippuvuuksiin johtavien syiden purkamiseksi. Vertaistuellinen ymmärrys vaikuttaakin olevan todella voimakas tapa kohdata päihderiippuvainen, ja veikkaan, että tämä on se syy, miksi niin usea riippuvuuksista kärsinyt kertoo saaneensa ensi kerran todellista apua vasta juuri 12 askeleen yhteisöissä.
ATEISTIPOLO SAATTAA HÄMMENTYÄ
TÄYSIN RISTIRIIDATTOMIA 12 askeleeseen perustuvat näkemykset eivät tieteellisen maailmankuvan omaavan ihmisen silmissä kuitenkaan ole. Erityisesti luettavissa teksteissä esiintyvät jumalat ja korkeammat voimat – sekä ajoittain asenteissa päätään nostava, toisin tavoin ajattelevia väheksyvä dogmaattisuus – saattavat hämmentää ateistipolon toipuvaa mieltä.
Näin itse koin etenkin raittiuden alussa, jolloin vakaa tunne-elämä tuntui minusta yhtä kaukaiselta ajatukselta kuin Mars-siirtokuntaan liittyminen. Ennakkoluulottomalla – ja kenties uteliaan tutkivalla – asenteella on kuitenkin mahdollista myös ateistin saada pohja omalle raittiudelleen 12 askeleen yhteisöjä apuna käyttäen.
Niputan tässä kirjoituksessa käymäni Minnesotahoidon ja kymmenkunta AA:n vertaisryhmää ”12 askeleen yhteisö” -käsitteen taakse, ja kuvailen ristiriitaa aiheuttaneita piirteitä, joita koin useimmissa yhteisöissä. Kenties aiheesta kiinnostunut skeptikko saa kirjoituksesta ajatuksia siitä, voisiko hoito tarpeen vaatiessa sopia hänelle.
MITKÄ IHMEEN 12 ASKELTA?
12 ASKELEEN JUURET juontavat 1900-luvun alkupuolelle Akroniin, Ohioon. Alcoholics Anonymous, eli AA, syntyi USA:ssa vuonna 1935, kun liikemies Bill Wilson pyrki saamaan korkin pysymään kiinni. Kun Wilson tunsi vastustamatonta kiusausta ratketa taas juomaan, hän sai päähänsä ottaa yhteyttä toiseen juomisensa kanssa kamppailleeseen henkilöön, lääkäri Bob Smithiin. Tunnustettuaan Smithille juomishimonsa Wilson huomasi sen hellittävän. Miehet kävivät syvällisiä keskusteluja riippuvuuksistaan. Näin alkoi yhteistyö, joka johti AA:n perustamiseen.
AA perustettiin ajatukseen, jonka mukaan vain alkoholisti voi auttaa toista. Vuonna 1939 julkistettiin AA:n ohjelma, 12 askelta. Se on yhteenveto ensimmäisten AA:n kautta raitistuneiden kokemuksista ja on tarkoitettu suuntaviivaksi asioiden käsittelyyn uudelle, raittiutta tavoittelevalle jäsenelle.
Myöhemmin 1940-luvulla kehitettiin Yhdysvalloissa Minnesota-hoito, joka sovelsi 12 askeleen ohjelmaa ammatillisesti. Kun AA:n perusperiaate on, että 12 askeleen hoitoa vastaan ei koskaan oteta rahaa, Minnesota-hoidossa apua antavat ”raittiit alkoholistit” ovat usein myös ammatillisesti koulutettuja ja palkkaa ansaitsevia. Lisäksi Minnesotapaikoilla voi olla myös ei-alkoholisteja esimerkiksi lääkärin tai läheisohjaajan roolissa, mutta varsinaiset päihderyhmien vetämiset hoituvat päihdetaustaisten kesken.
12 askelta on säilyttänyt suosionsa tähän päivään asti. Paitsi erilaisissa päihderiippuvien ryhmissä, sitä sovelletaan myös mm. läheisriippuvien piirissä (Al-Anon alkoholistien läheisille, AAL alkoholistien aikuisille lapsille).
Alkuperäiset 12 askelta kuuluvat:
Myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään. 2. Opimme uskomaan, että joku itseämme suurempi voima voisi palauttaa terveytemme.
Päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme Jumalan huomaan -sellaisena kuin hänet käsitimme. 4. Suoritimme perusteellisen ja pelottoman moraalisen itsetutkistelun.
Myönsimme väärien tekojemme todellisen luonteen Jumalalle, itsellemme ja jollekin toiselle ihmiselle. 6. Olimme täysin valmiit antamaan Jumalan poistaa kaikki nämä luonteemme heikkoudet.
Nöyrästi pyysimme häntä poistamaan vajavuutemme. 8. Teimme luettelon kaikista vahingoittamistamme henkilöistä ja halusimme hyvittää heitä kaikkia. 9. Hyvitimme henkilökohtaisesti näitä ihmisiä, milloin vain mahdollista, ellemme näin tehdessämme vahingoittaneet heitä tai muita.
Jatkoimme itsetutkistelua, ja kun olimme väärässä, myönsimme sen heti.
Pyrimme rukouksen ja mietiskelyn avulla kehittämään tietoista yhteyttämme Jumalaan, sellaisena kuin hänet käsitimme, rukoillen ainoastaan tietoa hänen tahdostaan meidän suhteemme ja voimaa sen toteuttamiseen.
Koettuamme hengellisen heräämisen näiden askelten tuloksena yritimme saattaa tämän sanoman alkoholisteille sekä toteuttaa näitä periaatteita kaikissa toimissamme.
ASKELEITA EI OLE TOIVOTTAVAA KRITISOIDA
12 ASKELEESTA on kehitetty myös uudenaikaisempia versiota. Moderneimmat Minnesota-hoidot vaihtavatkin Jumalan usein vähintäänkin Korkeampaan Voimaan tai muotoilevat versionsa muuten siten, ettei uskonnolliseksi mielletyt yksityiskohdat juurikaan särähdä kuulijan korvaan. Myös nykyisin toimivissa agnostikkojen AAryhmissä on omat muotoilunsa. (Oma kokemukseni agnostikkoryhmistä perustuu pelkästään netistä lukemaani, koska en tiedä sellaisia asuinpaikkani lähistöllä olevan.)
Monille askeleiden tekeminen kuulostaa olevan kivijalka, johon nojata ja johon on mielekästä perustaa kaikki toipuminen. Askeleet nostetaankin useissa yhteisöissä korkeaan asemaan, eikä niitä ole kokemukseni mukaan toivottavaa kritisoida. Negatiivisia asioita askelista sanova saakin usein kuulla varsin teräviä huomautuksia menneisyydestään päihteidenkäyttäjänä ja arviointikyvyn puutteesta.
Itse en koskaan osannut kokea minkäänlaista huumaa juuri askelien tekemisestä, vaikka osa niistä sisältääkin hyödyllisiä ajatuksia. Esimerkiksi 4. ja 5. askeleen toteuttaminen sisältää usein oman elämäntarinansa käsittelemisen ääneen jollekin toiselle tai koko vertaisryhmälle. Koin tämän tärkeänä kulmakivenä myös omalle toipumiselleni, muiden ihmisten vastaavien tarinoiden kuuntelemisen ohessa. Tässäkään en tosin näe askelten korottamiselle erityistä syytä. Sen sijaan ajattelen, että asioiden rehellinen jakaminen on tuiki hyödyllinen terapiamuoto missä tahansa.
HYLKÄSIN USKONNOLLISEN OHEISMATERIAALIN
VAIKKA MINKÄÄN USKONNON TUNNUSTAMINEN ei kuulu 12 askeleen yhteisöihin, juuri uskonnollisuus oheismateriaalissa oli minulle melkoisen häiritsevää. Päivittäin luettavaksi tarkoitettu Päivä kerrallaan -kirja sisältää lyhyehkön tekstin, sekä jonkun toipuneen kommentin jokaiselle päivälle. Usein sekä tekstit että kommentit ovat avoimen uskonnollisessa muodossa ja välillä ne suorastaan ylistävät uskonnollisen elämän autuutta.
Tekstit kuvailevat pitkälti 1900-luvun amerikkalaisen yhteiskunnan kristillistä arvomaailmaa, eivätkä ne koskettaneet minua juuri lainkaan. Opetelin itse lukemaan kirjaa sivuuttamalla uskonnollisen kontekstin ja etsimällä taustalta todellisen ajatuksen. Tulkinta kävi kuitenkin pian kovin raskaaksi tehdä. Koin tulkinnastani puuttuvan aidon mielenkiinnon. Sittemmin suosiolla hylkäsin kirjan kokonaan ja päätin etsiä jotain itseäni aidosti koskettavampaa tilalle.
Tänä päivänä luen psykologiaa, yleistä hyvinvointikirjallisuutta sekä mm. teen Mindfulness-meditaatiota päivittäin. Näiden olen huomannut sopivan minulle huomattavasti paremmin.
ITSEÄNI SUUREMPAA VOIMAA ETSIMÄSSÄ
USEIMMILLA YHTEISÖN JÄSENILLÄ on joku asia, jota kutsua Jumalaksi tai Korkeammaksi Voimaksi (KV). Yritin myös itse etsiä kohdetta, joka voisi toimia minulle vastaavassa merkityksessä. Sain paljon vilpittömiä neuvoja muiden kokemuksista. Ellei varsinainen yliluonnollinen toimija tuntuisi mielekkäältä, KV:ksi olisi kuulemani mukaan saattanut kelvata mm. pöytä, lämpöpatteri tai vaikkapa aidanseiväs. Niinpä. Varmasti kelpo kohteita jollekulle toiselle, mutta en itse kokenut vakuuttuneeni moisten valintojen mielekkyydestä.
Sen sijaan vertaisryhmä, joka oli usean ei-niin-uskovaisen ihmisen valinta KV:ksi, tuntui aluksi itselleni sopivalta vaihtoehdolta, joten päätin tyytyä siihen. Ryhmän pitäminen KV:na ei tarkoittanut mihinkään mystisiin voimiin uskomista. Sen lisäksi vertaisista ihmisistä todellakin sain voimaa kokemusten jakamisen ja henkisen tuen muodossa.
Tovin kuluttua kuitenkin tiedostin ristiriidan. Vertaisryhmä on vertaisryhmä. Ei vertaisryhmä tee asioita, joista luetuissa teksteissä puhutaan, eli esimerkiksi taianomaisesti järjestele arkipäivän tapahtumia. KVkäsitettä käyttäessäni koin kaikesta merkitysvempailusta huolimatta olevani sitoutumassa maagisiin uskomuksiin. Ja mikä pahinta: olin vajoamassa jälleen toisten miellyttäjäksi omaksumalla termiä, jolla ei ole minulle aitoa merkitystä.
kicker: ”ajan Mittaan Kirjallisuudellamme On Taipumus Jähmettyä Muuttumattomaksi, Taipumus Muodostua Jonkinlaiseksi Dogmaksi. Tämä On Ihmisen Luonteenpiirre, Emmekä Oikein Taida Voida Sille Mitään. Me Voimme Vain Hyväksyä, Että Aa:ssa Tulee Aina Olemaan Omat Fundamentalistinsa, Itsevaltiaansa Ja Relativistinsa.”
kicker: aa:n Perustaja Bill Wilson
”ALA JUODA, KUNNES JUMALA MAISTUU!”
HAVAHDUIN TIEDOSTAMAAN, että tekousko KVkäsitteeseen merkitsisi minulle paluupolun tamppaamista menneeseen. Päätin, että viimeinkin päätän itse omasta elämästäni ja uskomuksistani, enkä enää anna niitä muiden vastuulle kuten päihdeaikoina liian usein tein. Tunsinkin melkoisen suurta helpotusta päätettyäni viimein luopua yrityksistä omaksua KV-käsite.
Olen tänä päivänä sinut KV-ratkaisuni kanssa. Myöskään yhä vertaisryhmissä toisinaan käydessäni satunnainen ratkaisuuni kohdistunut arvostelu ei liikuta minua. Koin tosin pitkään kiusallisena joidenkin kanssatoipujien turhautumisen tyyliin ”miksi tämä meidän ratkaisumme ei kelpaa”. Kuulin jopa vihjailuja jumalaksi itseni korottamisesta. Tuntui kuin minun maailmankuvani ja -katsomukseni olisi jotenkin vähempiarvoista, itsekästä, että se olisi jotain muilta pois.
Jonkin verran ryhmädynamiikasta sekä uskonnollisista suhtautumistavoista aiemmin lukeneena kuitenkin tunnistin – tahattomat – manipulointitavat.
Räikeimmillään ateismia vähättelevää suhtautumistapaa olen huomannut joissain 12 askeleen henkeen perustetuissa Facebook-ryhmissä. Satunnaisen toipujan vilpittömässä hengessä kirjoitettu ei-uskonnollinen kommentti saattaa herkästi kirvoittaa osaa ryhmäläisistä kommentoimaan melkoisen ilkeästi uskon puutteesta. Pahimmillaan kirjoittajaa saatetaan kehottaa retkahtamaan, eli alkamaan taas juoda, kunnes Jumala-käsitys alkaa maistua. Minusta tuo kuulostaa ilkeältä. Tietysti netissä harkintakyky usein ihmisillä pettää aihealueesta riippumatta, eikä toisen tyly kohtelu ole pelkästään 12 askeleen yhteisön ongelma.
“ON VAIN YKSI TAPA RAITISTUA”
USEIN JOPA VUOSIKYMMENIÄ jatkuneen päihteiden käytön lopettaminen on voimakas kokemus, joka saattaa tuottaa vahvan näkemyksen juuri oman raitistumistavan oikeellisuudesta. Myönnän meinanneeni kompastua tähän itsekin. Muistan hetken ajatelleeni, että jokaiselle on tärkeä käydä läpi juurikin samat asiat, mitkä itse tein päihteet jättääkseni. Tiedostettuani asian olen ainakin koettanut korjata näkemystäni parhaan kykyni mukaan.
Tähän asenteeseen – että on vain yksi tapa raitistua – olen törmännyt usein, jopa erittäin pitkään raittiina olleiden henkilöiden kanssa keskustellessa. Tietynlainen kupla syntynee helposti, kun suurin piirtein samantyylisesti raitistuneet, voimakkaan elämänmuutoksen kokeneet ihmiset ovat tiivisti yhdessä ja näkevät omasta yhteisöstään vain onnistuneita tapauksia.
Vaikka suurin osa tapaamistani ihmisistä on avarakatseisia ja suvaitsevia toisen eriävälle toipumiskokemukselle, voi muutamankin vahvan persoonan jyräävä näkemys oikeasta tavasta raitistua tuntua etenkin raittiuden alkuvaiheessa ahdistavalta. Muutama 12 askeleen yhteisön sivummalle jättänyt henkilö onkin avautunut minulle tämänkaltaisista tuntemuksistaan. Pystyn hyvin ymmärtämään heitä, vaikka aivan yhtä vaikeana en asiaa omalta kohdaltani kokenut.
Ajoittain itse koin aikamoista turhautumista toistuvaan tapaan nostaa oma näkemys kaiken kommentoinnin yläpuolelle. Jos toisenlaisen näkemyksen esitti ei-alkoholisti (vaikkapa lääkäri), kaiken kritiikin saattoi kuitata sillä, että henkilö ei ilman omaa päihdetaustaa voi tietää asiasta mitään. Jos taas eriävän mielipiteen esittäjä oli ollut alkoholisti, siitä ei tarvinnut välittää, koska ”toipuvilla alkoholisteilla on tapana olla suuruudenhulluja”. Näin havaitsin keskustelijan kehittäneen niin vastaansanomattoman ajatusmallin, että keskustelun jatkaminen tuntui hyödyttömältä.
TOIPUMINEN ON MAHDOLLISTA ILMAN USKOA YLILUONNOLLISEEN
VAIKKA NIPUTIN tässä kirjoituksessa 12 askeleen yhteisöt yhden käsitteen alle, on lienee reilua todeta, että kaikki yhteisöt muodostuvat jäsentensä – ammatillisissa yhteisöissä lisäksi vetäjiensä – tulkinnoista, ja siten jokainen yhteisö on omanlaisensa. Siinä missä yhdessä yhteisössä fokus on toipumisessa ja luovienkin ratkaisujen löytämisessä, jossain toisessa oli jämähdetty paikoilleen, eli pääpaino oli lähinnä vuosikymmenten takaisten päihdetoilailujen toistuvassa käsittelemisessä.
kicker: ”kun Ihminen On Ollut Jonkun Aikaa Raitis/puhdas, Hänellä Ei Enää Saisi Olla Omia Ajatuksia/kokemuksia, Koska Ne Ovat Vääriä. En Myöskään Saisi Kertoa, Millainen Toipuminen Minulle On Sopinut.”
kicker: ”joidenkin Toipujien Mielestä Luopuminen ’jumala’-sanasta Vesittää Koko Aa:n Viestin. Meidän On Kuitenkin Muistettava, Että Aa:n Askeleet Ovat Vain Ehdotus. Niiden Hyväksyminen Sellaisenaan Ei Ole Millään Tavoin Aa:n Jäsenyyden Edellytys. Tämä Vapaus On Tuonut Aa:n Sellaistenkin Ihmisten Saataville, Jotka Eivät Olisi Yhteisön Apua Kokeilleetkaan, Mikäli 12 Askeleen Kirjaimellinen Noudattaminen Olisi Ollut Vaatimus.”
kicker: aa:n Perustaja Bill Wilson
Myös jokaisen yhteisön sisällä on luonnollisesti erilaisia ihmisiä: osa yhteisön jäsenistä koettaa jäljitellä 12 askeleiden tekijöiden polkua viimeiseen luistimenpiirtoon, osalle pelkkä mukana oleminen vaikuttaa riittävän.
Kärjistän vain aavistuksen verran, kun väitän ajattelevani, että loppujen lopuksi hoitomuodon yksityiskohdilla on yllättävän vähän merkitystä. Näen, että hoidon toimivuuden ratkaisee pitkälti se, kuinka turvalliseksi toipuva henkilö hoitoympäristönsä kokee, jotta hän voi laskea oman mielensä torjuntamekanismit, ymmärtää tilanteensa ja tulla nähdyksi aitona omana itsenään. Tätä kautta toipuminen päihteettömään elämään on mahdollista lukemattomin eri tavoin – ja tietysti myös täysin ilman uskoa mihinkään yliluonnolliseen.
MINUN POLKUNI
TÄTÄ TEKSTIÄ KIRJOITTAESSANI olen ollut kohta kolme vuotta raittiina. Takana on mm. ensimmäisenä raittiina vuotena vaivannut suunnaton, surumielinen kaipaus menetetyn ”ystävän”, eli alkoholin perään. Takana on myös elämää suuremmalta tuntuneet tunnekuohut, kun addiktiivinen mieleni etsi riippuvuudelle uusia muotoja mm. läheisriippuvaispiirteisistä ihmissuhteista.
Nuo asiat tuntuvat tänä päivänä niin kaukaisilta, että on melkein mahdotonta uskoa tuosta ajasta kuluneen vain parisen vuotta. Ensimmäisenä vuotena paluu vanhaan elämäntyyliin, piilon omia tunteitani, tuntui toisinaan petollisen houkuttelevalta. Retkahtamisen välttämiseksi sain tärkeää tukea juuri 12 askeleen yhteisöjen vertaiskokemuksista.
Toinen raittiuteni vuosi oli puolestaan jonkin sortin ”tilinteon vuosi”. Tuolloin toden teolla käsittelin – terapeuttini avulla – varsinaisia addiktiiviseen ajatteluun johtaneita syitä lapsuuden- ja nuoruudenkokemuksistani. Koen, että hyvä psykoterapia oli kohdallani välttämätöntä, jotta pystyin löytämään ja hyväksymään aidon, todellisen itseni ja miettimään vastausta kysymykseen ”kuka minä olen ja mitä loppuelämältäni haluan”. Tämä saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta näin minä itse asian näen.
Toinen vuosi oli myös huomattavasti edeltäjäänsä tasapainoisempi, ja sitä myöten kulutin melkoisen määrän psykologian kirjallisuutta. Koitin kirjallisuuden avulla tutkailla ihmismielen piirteitä mahdollisimman monesta eri näkökulmasta, ja uskon, että siitä on ollut minulle tähän päivään asti kantavaa apua.
Kuluneena vuotena koen henkisen tasapainoni lisääntyneen edelleen. Ehkäpä kolmannen päihteettömän vuoden kulumista voisikin kuvailla jonkinlaisena vahvistumisen ja vakiintumisen aikana. Siinä missä terapia on jo takanapäin ja vertaistuenkin tarve merkittävästi vähentynyt, olen vakiinnuttanut arjen käytäntöihini Mindfulnessmeditaatiot, jotka ovat ehdottomasti tärkein yksittäinen työkaluni hyvään ja mielekkääseen elämään.
Enää en niinkään ajattele suoraan raittiutta, enkä juurikaan mittaile raittiina viettämääni aikaa. Sortunen jälleen melodraamaan tiivistäessäni että tänä päivänä minulle tärkein asia on elää parhaani mukaan tässä hetkessä, omassa kehossani, sekä toimia päivittäisessä elämässäni omien arvojeni mukaisesti. Armollisuutta tavoitellen sekä muiden että ennen kaikkea omia virheitäni kohtaan.
Koen, että näin toimiessani annan itselleni parhaan mahdollisuuden kestää elämän ilot ja surut ilman tarvetta turruttaa aistejani päihdyttävillä aineilla ja siten haaskata ainutkertaista, ateistista elämänkokemusta.
Bill Wilsonin sitaatit (sekulaarin AA:n kotisivut): https://aabeyondbelief.org/2018/11/07/as-bill-also-sees-it/ San Francisco Bay Arean agnostikkoaskeleet: http://www.aaagnostics.org/agnostic12steps.html Tutkimustuloksia 12 askeleen hoidoista: https://www.kaypahoito.fi/nak04632
TÖRMÄSIN pari kuukautta sitten Twitterissä keskusteluun, jossa nimekäs IT-asiantuntija ja tietokirjailija sanoi pitävänsä ympäristön muoviongelmaa suurempana uhkana kuin ilmastonmuutosta.
Jos ymmärsin oikein, hän perusteli kantaansa sillä, että eliöt pystyvät hänen mielestään sopeutumaan ilmaston muuttumiseen, mutta muoviin tai saastumiseen eivät. Logiikkaansa hän kutsui insinöörilogiikaksi.
Keskustelu jäi vaivaamaan minua monesta syystä. En sinänsä pitänyt kyseistä keskustelijaa mitenkään ympäristönsuojeluvastaisena: hän oli esimerkiksi vähentänyt muovin määrää arjessaan ja ylipäätään seurannut paljon ympäristökeskusteluja. Hän toimi niin kuin ”insinöörilogiikkansa” myötä kykeni.
Keskustelu häiritsi minua enemmän yleisemmällä tasolla, koska siinä tiivistyi moni yleinen asenne.
Ensinnäkin: Miksi kenenkään pitäisi pystyä asettamaan ympäristöuhat vakavuusjärjestykseen? Niin valtavat kuin hieman vähemmän valtavat ongelmat on syytä hoitaa.
Onko kyse siitä, että media on perinteisesti nostanut esiin yhden ympäristöongelman kerrallaan? Sen enempää julkisesta keskustelusta ei ole herunut tilaa ympäristöasioille. Ympäristöuhkien ei pitäisi joutua kilpailemaan keskenään julkisuuden määrästä. Voimme puhua yhtaikaa sekä ilmastonmuutoksesta että muoviongelmasta sekä työskennellä molempien ratkaisemiseksi.
Toiseksi: Keskustelussa ärsytti jokin vaikeasti hahmoteltava pyrkimys yksilöllisyyteen. ”Minulle suurin ongelma on muovi”, ”minulle suurin ongelma on sukupuuttoaalto”. Aivan kuin jokaisen pitäisi nykymaailmassa valita henkilökohtainen ympäristöongelmansa siinä kuin käyttöjärjestelmänsä tai ruokavalionsa.
Nämä ovat yhteisiä ongelmia, kaikki, eivätkä osa yksilöllisen identiteetin rakentamista.
Kolmanneksi: Ympäristöongelmat ovat oikeasti yksi suuri vyyhti eikä niitä voi irrottaa toisistaan. Kuka keksisi havainnollisen yleistermin, joka kattaisi niin ilmastonmuutoksen, elonkirjon köyhtymisen, saastumisen, muovijätteen, mikromuovin, elinympäristöjen katoamisen ja muut?
Ai niin, sellainen taitaa olla jo. Ilmiö nimeltä ihmistoiminnan vaikutus ympäristöön on planeettamme suurin ongelma, ja siihen kannattaa kiinnittää huomiota kokonaisuutena.
Neljänneksi: Monelta puuttuu mittakaava ongelmien laajuudesta, mikä vaikeuttaa myös niiden suhteuttamista toisiinsa. Muovi tuntuu järkyttävältä ja konkreettiselta asialta, koska näemme some-syötteessä havainnollisia kuvia siitä, kuinka valaan tai linnun sisuksista on löytynyt valtava määrä muovia. Se, että ilmastonmuutos nostaisi maapallon keskilämpötilaa vaikkapa 1,5 astetta, on abstrakti ajatus. Kukapa meistä ei muka kestäisi 1,5 astetta lämpimämpää Suomen kesää? Tässä syyssateiden keskellä ajatushan tuntuu vain mukavalta.
Silti muovissa ja ilmastonmuutoksessa on kyse aivan eri mittaluokan asioista. En ole tietoinen esimerkiksi sitä, että muovi olisi toistaiseksi aiheuttanut yhdenkään eliölajin sukupuuttoa. Se on uhka lähinnä yksilöille. Ilmastonmuutos sen sijaan tuhoaa elinympäristöjä ja muuttaa elinolosuhteita. Ilmastonmuutos aiheuttaa kokonaisten lajien sukupuuttoja.
Viidenneksi: Oman järjenjuoksun tai alun esimerkkitapauksessa ”insinöörilogiikan” oletetaan riittävän kaiken tiedon arviointiin. Olen törmännyt samaan ajatukseen esimerkiksi keskustelussa, jossa pohdittiin hyönteiskantojen taantumista. Eräs keskustelija oli ”insinöörilogiikallaan” (sanan hänkin mainitsi itse) tullut siihen tulokseen, että luonnolle tärkeämpää on hyönteisten yksilömäärä, ei lajivalikoima. Hänelle ei tullut mieleenkään, että asiasta voisi olla olemassa tutkimustietoon perustuva tieteellinen käsitys.
Insinöörilogiikan mukaan savolaiset hyttyset voisivat siis korvata maapallon kaikki hyönteislajit.
Moni ympäristöasioista keskusteleva näyttää luottavan omaan päättelykykyynsä paljon enemmän kuin tutkijoiden tarjoamaan tietoon. Jostain syystä aihe, ympäristö, nähdään sellaisena, että jokaisella riittää rahkeet arvioida sitä koskevaa tutkimustietoa.
Harva kiistää insinöörilogiikallaan vaikkapa maailmankaikkeuden rakennetta koskevan tiedon, mutta ilmastonmuutosta tai sukupuuttoaaltoa näyttää kelpaavan käsittelemään kuka vain.
Antti Heikkilä syyllistyi kunnianloukkaukseen – Jätettiin tuomitsematta rangaistukseen
Risto K. Järvinen, Juha Leinivaara
Antti Halonen, Iltalehti
Käräjäoikeus katsoi, että Heikkilän rikokseen liittyy erityisiä syitä, joiden
perusteella se on rinnastettava anteeksiannettavaan tekoon.
BLOGIKIRJOITUKSESSAAN ”Temppu ja miten se tehtiin” joulukuussa 2018 Antti Heikkilä maalitti viisi hänen kirjaansa ”Lääkkeetön elämä” kriittisesti suhtautunutta henkilöä: ”Aluksi esittelen tiimin eli tämän tempun keskeiset henkilöt ja osoitteet, mistä heidät netissä löytää.” Henkilöt olivat Olli Haataja, Vladimir Heiskanen, Juhani Knuuti, Juha Leinivaara ja Altti Rannikko. Heikkilän tavoitteena selvästikin oli usuttaa ihmiset sosiaalisessa mediassa näiden henkilöiden kimppuun.
Samassa kirjoituksessa Heikkilä kertoi, että Altti Rannikko aloitti jo vuosia sitten hänen häirintänsä ilman mitään syytä. ”Hänestä kehkeytyi Heiskasen kanssa todellinen stalker, joka on pieteetillä seurannut ja analysoinut kaikkea, mitä vaimoni Maarit ja minä teemme. Hän käytti työnantajansa koneita kiusaamiseen. Saimme hänet kiinni ja sovimme asian työnantajan kanssa. Teimme siinä virheen. Asia olisi pitänyt antaa heti poliisille, mutta tuohon aikaan emme ymmärtäneet, miten näissä asioissa tulisi toimia. Rannikko raivoaa edelleen, ei omilla sivuillaan vaan FB:n Terveystyhymät-ryhmässä, mistä olen saanut jopa murhauhkauksia.”
Kirjansa kritiikeistä suivaantunut Heikkilä teki rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta Juhani Knuutia vastaan, vaikka Knuuti oli ainoastaan kommentoinut Heikkilän kirjasta löydettyjä lukemattomia asiavirheitä.
Helmikuussa syyttäjä totesikin, ettei kunnianloukkauksesta ole näyttöä.
Jo vuonna 2013 Heikkilä ja hänen vaimonsa Maarit tekivät rikosilmoituksen Altti Rannikosta, joka vastasi syytöksiin, ettei ole käyttänyt työnantajansa koneita eikä myöskään ole kiusannut Heikkilöitä, vaan kritisoinut heidän toimintatapojaan, mm. ihmisten haukkumista. Rannikon mukaan Heikkilät eivät saaneet häntä mistään syyttämästään teosta kiinni, mutta soittelivat silti hänen esimiehelleen ja lähettivät sähköpostia, jossa esittivät Rannikosta erilaisia valheita. ”Sovin pomoni kanssa, etten enää kritisoi Antti Heikkilää, jotta kohtaamani häiriköinti loppuisi.”
Heikkilöiden rikosilmoitus ei edennyt syyttäjälle asti.
HEIKKILÄ ESITTÄNYT VALHEELLISIA VIHJAUKSIA
KULUVAN VUODEN huhtikuussa Altti Rannikko päätti vuorostaan tehdä rikosilmoituksen Antti Heikkilää vastaan. Tällä kertaa asia eteni oikeuteen. Asiaa käsiteltiin Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa Espoossa 28. elokuuta. Syyttäjä Tarmo Virtasen rangaistusvaatimuksen mukaan Heikkilä on esittänyt Rannikosta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on ollut omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa taikka muuten halventanut tätä.
”Heikkilä on julkaissut Facebook-sivullaan, jolla on yhteensä yli 31 000 seuraajaa, linkin kirjoittamaansa blogitekstiin, johon hän on liittänyt Rannikon kuvan sekä kertonut hänen nimensä, koulutuksen ja asuinpaikan ja kirjoittanut tekstin, jossa hän viittaa Rannikon olevan muun muassa trolli, kiusaaja, häirikkö ja stalkkeri. Muut käyttäjät ovat kirjoittaneet Facebook-julkaisuun ainakin 108 kommenttia, jakaneet sen 91 kertaa ja reagoineet siihen 619 kertaa. Lisäksi Heikkilä on väittänyt Rannikon trollanneen häntä työnantajansa tietokoneita käyttäen kiinnijäämiseensä saakka.”
Altti Rannikko vaati, että Heikkilä korvaa hänelle kärsimyksestä 3000 euroa. Lisäksi Rannikko vaati, että Heikkilä poistaa häntä koskevat kirjoituksensa Facebooksivuiltaan (23.10.2018) ja blogistaan (20.12.2018). Heikkilä kiisti syytteen ja vaati, että asianomistajan korvausvaatimus sekä vaatimus todistelukustannusten korvaamisesta hylätään. Heikkilän mukaan hän ei ollut julkaissut kirjoituksiaan halventamistarkoituksessa. Hänen Rannikosta kirjoittamansa asiat olivat pitäneet paikkansa, eikä hänen tekonsa ollut tahallinen. Asianomistajan vaatimukselle Facebook-kirjoitusten poistamiseen ei Heikkilän avustajan lakimies Kari Uotin mukaan ollut perustetta, eli vaatimus on hylättävä.
Elokuun alussa Yle uutisoi Heikkilän saamasta syytteestä. Ennen uutisjutun ilmestymistä Heikkilä julkaisi Facebook-seuraajilleen häneen yhteyttä ottaneen YLE:n toimittajan Markus Mäen nimen, sähköpostin ja puhelinnumeron. Päivityksen kommenttiosioon tuli kommentteja, joissa mm. kehotettiin ”pommittamaan toimittajan kännykkä tukkoon”. Heikkilä reagoi kommentteihin tykkäyksin, eli siis kannusti lukijoitaan toimittajan häirintään.
HITLER-VIDEO JA SYKKIVÄ PENIS
HEIKKILÄN PUOLUSTUS muodostui pääosin hyökkäyksestä Rannikkoa kohtaan. Uoti kuvaili Rannikkoa ”patologiseksi kiusaajaksi”, joka on vainonnut Heikkilää jo 15 vuoden ajan. Uotin mukaan Rannikko on 2000-luvun alussa yleisillä keskustelupalstoilla (Iltalehti ja Suomi24) parjannut Heikkilää toistuvasti ja masinoinut häneen kohdistuvaa lokakampanjaa. Myöhemmin Rannikko on siirtänyt toimintansa blogiinsa ”Altilla on asiaa”.
Vuonna 2011 Rannikko vertasi Heikkilää Hitleriin YouTube-videolla, jota on katsottu yli 19 000 kertaa. Kyseessä on Perikato-elokuvaan tehty meemi, jossa Hitlerin raivokohtaukseen tehdään vaihtoehtoiset tekstitykset, jotka sopivat johonkin ajankohtaiseen aiheeseen.
Rannikko oli tekstittänyt version, jossa Heikkilä kuulee, että karppaus on mennyt pois muodista.
Vuonna 2012 Rannikon toiminta muuttui puolustuksen mukaan aggressiivisemmaksi. Todistamaan kutsutun Heikkilän vaimon Maaritin mukaan Rannikko ryhtyi seuraamaan häntä kadulla ja lisäksi ahdisteli häntä tuijottelemalla. Rannikko lähetti hänelle kymmeniä sähköposteja, joissa oli mm. kuvia ja videoita ”uimapukumiehestä” sekä video, jossa ”sykkivä penis ejakuloi”. Näistä sähköpostiviesteistä ei oikeudessa esitelty todistusaineistoa.
Oikeussalissa oli paikalla Iltalehden toimittaja Antti Halonen. Hänen tapauksesta kirjoittama uutinen sai poikkeuksellisen erikoisen otsikon: ”Kohulääkäri Antti Heikkilän käräjistä käsittämätön näytelmä – puolustuksen aseina Hitler-video ja ’sykkivä penis’.”
syytetty Antti Heikkilä (vas.) Oli Palkannut Avustajakseen Lakimies Jussi Uotin. Asianomistaja*** ***altti Rannikolla (oik.) Ei Ollut Oikeusavustajaa.
Mikko Ville Valjento
OIKEUS: HEIKKILÄN VÄITTEIDEN AINOA TARKOITUS OLI HALVENTAA RANNIKKOA
TUOMIO ANNETTIIN kansliapäätöksena 10. syyskuuta. Tuomion perusteluissa käräjäoikeus toteaa, että Antti Heikkilä on kirjoittanut muun muassa Lääkkeetön elämä -kirjan ja tuonut julkisuudessa esiin ruokavalioon perustuvia vaihtoehtoja sairauksien hoitamisessa. Heikkilän esittämät väitteet ovat olleet kiistanalaisia ja muiden ohella Altti Rannikko on esittänyt kritiikkiä Heikkilän ajatuksia kohtaan internetin julkisilla keskustelupalstoilla.
”Riidatonta asiassa on, että Heikkilä on julkaissut Facebook-sivullaan linkin kirjoittamaansa blogiin, jossa kerrotaan Rannikon olevan trolli, kiusaaja, häirikkö ja stalkkeri sekä muut teonkuvauksesta ilmenevät väitteet. Näin ollen asiassa on ratkaistava, ovatko Heikkilän Rannikosta esittämät väitteet valheellisia tai ylipäätään todennettavissa olevia. Joka tapauksessa on arvioitava, onko Heikkilä väitteillään muuten halventanut Rannikkoa.”
Käräjäoikeus totesi, että Heikkilän Rannikosta esittämät väitteet ovat tavanomaisia internetissä käytävillä keskusteluille. Ne kertovat lähinnä esittäjänsä käsityksen vastapuolen toiminnasta ja sen motiiveista. Väittäessään Rannikkoa trolliksi Heikkilä on ilmaissut käsityksenään, etteivät Rannikon tavoitteet keskustelussa ole olleet vilpittömiä ja että Rannikon ainoa tavoite on ollut provosoida muita keskustelijoita. On selvää, että Heikkilä on pitänyt tällaista toimintaa myös kiusallisena sekä häiritsevänä ja hän on syyttänyt Rannikkoa kiusaajaksi ja häiriköksi. Heikkilän väitteet ovat siten pääasiassa koskeneet Rannikon subjektiivisia motiiveja keskustelun suhteen eikä Rannikon tarkoitusperien tai vilpittömyyden objektiivinen arvioiminen jälkikäteen ole mielekästä.
Yhteenvetona käräjäoikeus totesi, etteivät Heikkilän Rannikkoa koskevat väitteet ole sellaisia, joiden totuudenmukaisuudesta olisi mielekästä puhua tai niiden totuudellisuus voitaisiin objektiivisesti ratkaista. Tästä syystä Heikkilän väitteiden valheellisuutta ei ole aihetta enemmälti arvioida. Edellä todettuun nähden asiassa ei ole merkitystä senkään väitteen totuudenmukaisuudella, että Rannikko olisi käyttänyt toimintaansa työnantajansa tietokonetta. Näin ollen asiassa on arvioitava yksinomaan sitä, onko Heikkilä väitteillään muuten halventanut Rannikkoa.
”Heikkilän Rannikkoon liittämät väitteet ovat olleet sävyltään negatiivisia ja esittävät Rannikon toiminnan olevan pelkästään moitittavaa ja vilpillistä. Heikkilä antaa väitteillään ymmärtää olevansa Rannikon vääryyksien kohde ja Rannikon toiminnan uhri. Näillä väitteillä ei käräjäoikeuden mukaan ole katsottava olevan muuta tarkoitusta kuin halventaa Rannikkoa. Loukkaustarkoituksen puolesta puhuu myös se, että esittäessään Rannikkoa koskevat väitteensä Heikkilä on julkaissut ne huomattavan laajalle henkilöpiirille. Heikkilän on tullut käsittää väitteidensä halventava luonne ja hän on siten toiminut tahallisesti väitteet esittäessään.”
Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, että Heikkilä on syyllistynyt siihen kunnianloukkaukseen, josta syyttäjä on vaatinut hänelle rangaistusta.
altti Rannikko Ja Skepsiksen Hallituksen Jäsen*** mikko Ville Valjento Ennen Käräjäoikeuden Istuntoa27. Elokuuta. Valjento Raportoi Oikeustalon Tapahtu- ***mista Livenä Facebook-ryhmässä ”terveystyhymät”.
heikkilän Mielestä Rannikon Huumorimielessä Tekemä Hitler-video On Vastenmielinen Ja Häpäisevä.
LOUKKAUKSIIN VASTATTU LOUKKAUKSILLA
KÄRÄJÄOIKEUDEN MUKAAN Heikkilän esittämät väitteet ovat olleet loukkauksina suhteellisen laimeita ja niiden halventava merkitys on jäänyt vähäiseksi. Heikkilä on sulkenut väitteidensä ulkopuolelle kunnianloukkausrikoksille tyypillisemmät ja myös selvästi loukkaavammat ilmaisut. Heikkilä on lisäksi vedonnut siihen, että hän on pitänyt väitteitään tosina.
Käräjäoikeus totesi, että riippumatta Heikkilän subjektiivisesta käsityksestä asian suhteen, hänen väitteensä ovat joka tapauksessa koskeneet pelkästään hänen Rannikon kanssa julkisuudessa käymäänsä keskustelua sekä erityisesti tapaa, jolla hän on kokenut Rannikon käyneen keskustelua. Heikkilä ei ole pyrkinyt laajentamaan väitteitään tämän aiheen ulkopuolelle, eikä hän ole kohdistanut väitteitään laajemmin Rannikon henkilöön. Nämä seikat vähentävät Heikkilän menettelyn moitittavuutta. Sitä vastoin Heikkilän menettelyn moitittavuutta lisää se, että hän on esittänyt väitteensä alustoilla, joilla hänellä on kymmeniä tuhansia seuraajia, ja väitteet ovat Heikkilän tieten levinneet huomattavan laajalle henkilöpiirille.
Heikkilän ja Rannikon kertomukset sekä kirjalliset todisteet osoittavat käräjäoikeuden mukaan, että he ovat olleet poleemisissa väleissä jo vuodesta 2010 alkaen. Heidän kertomustensa perusteella on pääteltävissä, että kummatkin ovat vastavuoroisesti osallistuneet toiseen kohdistettuun keskusteluun sekä ryhtyneet muuhun vastapuoleen kohdistettuun toimintaan.
Heikkilä on muun muassa ottanyt yhteyttä Rannikon työnantajaan ja Rannikko on tehnyt ja julkaissut niin sanotun Hitler-videon Heikkilästä. Videon perusteella on selvää, että Rannikko on suhtautunut Heikkilään pilkallisesti ja pyrkinyt häpäisemään tätä. Heikkilän ja Rannikon riita on jatkunut huomattavan pitkään ja sitä on käyty eri alustoilla ja eri tavoilla.
Johtopäätöksenään käräjäoikeus totesi, että käsillä on tilanne, jossa asiaan osalliset ovat jo vuosien ajan vastanneet kokemiinsa loukkauksiin uusilla loukkauksilla, eikä kumpaakaan voida tässä vaiheessa osoittaa yksin syylliseksi siihen, että halventavia lausumia on alettu esittää. Rangaistusta määrättäessä Heikkilän menettelyä on arvioitava tätä taustaa vasten. On selvää, että Rannikon oma toiminta on oleellisesti vaikuttanut Heikkilän tekoon.
Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, että Heikkilän rikokseen liittyy erityisiä syitä, joiden perusteella se on anteeksiannettavaan tekoon rinnastettava. Tämän takia sekä ottaen huomioon aiemmin mainitut Heikkilän menettelyn moitittavuutta vähentävät seikat, Heikkilä on jätettävä rangaistukseen tuomitsematta.
Edellä todetuin tavoin Rannikon myötävaikutus Heikkilän tekoon sekä sen johdosta Rannikon kärsimään loukkaukseen on ollut huomattava. Samoin kuin rangaistusta määrättäessä myötävaikutus on otettava huomioon vahingonkorvausta arvioitaessa. Tällä perusteella vahingonkorvausta on soviteltava, ja Rannikon myötävaikutukseen nähden käräjäoikeus katsoi, että vahingonkorvauksen määrääminen johtaisi Heikkilän kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen. Heikkilää ei siten ole velvoitettava maksamaan Rannikolle korvausta. Käräjäoikeus hylkäsi myös verkkoviestin poistamista ja hävittämistä koskevan vaatimuksen.
HEIKKILÄN PUOLUSTUS PELKKÄÄ VALEHTELUA
OIKUDENKÄYNNIN jälkeen Altti Rannikko kirjoitti Facebookin Terveystyhymät-ryhmään:
”Antti Heikkilä on Facebook-sivullaan ja blogissaan kirjoittanut, että olen häirikkö, trolli ja vainoaja ja käyttänyt kiusaamiseen työnantajani koneita. Puolustuksessaan hän yritti todistaa, että tämä on totta. Kuten nuo väitteet, niin koko Heikkilän puolustus oli pelkkää valehtelua.
Heikkilä väitti, että olen kiusannut häntä jo 15 vuotta. Todellisuudessa olen ensimmäisen kerran kuullut Antti Heikkilän nimen vuonna 2010. Heikkilä väitti, että olen käyttänyt kiusaamiseen Invalidiliiton koneita. En ole koskaan ollut töissä Invalidiliitossa.
Heikkilän vaimo Maarit väitti todistuspuheenvuorossaan, että olen häiriköinyt heidän some-yhteisössään Dojolaisissa. En ole ikinä ollut heidän some-yhteisössään. Heikkilän vaimo väitti, että olen seurannut häntä kadulla ja kuljeksinut heidän kirjakustantamonsa ulkopuolella. Ennen oikeusistuntoa en ollut koskaan nähnyt Heikkilää tai hänen vaimoaan kasvotusten, enkä edes tiedä, missä heidän kustantamonsa sijaitsee. Heikkilän vaimo myös väitti, että olen lähetellyt hänelle sähköpostia ja mm. peniksen kuvia. En ole koskaan lähettänyt hänelle sähköpostia tai ollut millään tavalla yhteydessä häneen.
Heikkilä väitti, että Facebookin keskusteluryhmässä Terveystyhymät on ollut häneen kohdistuvia murhauhkauksia. Mitään näyttöä tästä ei ollut. Heikkilä koki loukkaavana sen, kun olen kirjoittanut kyseisessä ryhmässä, että hänen toimintansa ei ole aina terveellä pohjalla. Tästä olen pahoillani.”
Rannikko kertoo tehneensä rikosilmoituksen Heikkilän vaimon Maaritin todistuksesta, syynä törkeä kunnianloukkaus ja oikeudessa valehtelu. Nyt hän harkitse ilmoituksen pois vetämistä, koska ei jaksa painia vuodesta toiseen samojen ihmisten kanssa.
VTT:N REAKTORITURVALLISUUDEN tutkimusprofessori Jaakko Leppänen luennoi Skepsikselle syyskuun alussa otsikolla ”Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus – mitä oikeasti tapahtui”. Leppänen kertoi tieteiden talolla Helsingissä, että 26. huhtikuuta 1986 Ukrainassa tapahtuneen reaktorin räjähdyksen syitä alettiin selvittää Neuvostoliitossa pian onnettomuuden jälkeen. Ensimmäinen Kansainvälisen atomienergiajärjestö IAEA:n hyväksymä työryhmä kokoontui elokuussa 1986.
Neuvostoliittolaisten mukaan onnettomuus aiheutui lukuisista turvallisuuden kannalta merkittävistä laiminlyönneistä reaktorin käyttötavoissa: turvajärjestelmä oli kytketty pois päältä, turbiinikoe aloitettiin reaktorin turvallisuusohjeissa määritellyn minimitehotason alapuolelta ja kaikkien pääkiertopumppujen samanaikainen käyttö oli kielletty. Laitoksen johtoa ja vastuussa olleita työntekijöitä tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin.
Koska kansainvälisellä asiantuntijaryhmällä ei ollut keinoja vahvistaa tai kumota neuvostoliittolaisten selvitystä, näkemykset päätyivät myös IAEA:n viralliseen INSAG-1 -raporttiin. Tämä yli 30 vuoden takainen esitys Tšernobylin onnettomuuden syistä elää edelleen.
Onnettomuuden todellisista taustoista alkoi vapautua yhä enemmän tietoa julkisuuteen Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin. Tšernobylissä käytössä olleen RBMK-reaktorityypin turvallisuussuunnittelusta paljastui vakavia puutteita. Ongelmat olivat reaktorin suunnittelijoiden tiedossa, mutta niitä ei käsitelty käyttöhenkilökunnan koulutuksessa tai reaktorin käyttöohjeissa. Neuvostoviranomaisten käsitykset käyttöhenkilökunnan syyllisyydestä kumottiin lähes täysin kansainvälisen asiantuntijaryhmän ISAG-7 -raportissa vuonna 1992.
Tšernobylin onnettomuus vaikutti maailmanlaajuisesti ydinenergia-alan toimintatapoihin. Kokonaisvaltaisesta turvallisuusajattelusta syntyi turvallisuuskulttuurin käsite, jota sovelletaan nykyisin ydinenergiateollisuuden lisäksi mm. ilmailussa ja meriliikentessä, Leppänen kertoi.
luentoa Seurannut Timo Koponen Kertoi Toimineen-*** sa Ulkoministeriön Päivystäjänä Vappuna 1986. Hänoli Järjestämässä Erityislentoa, Jolla Kuljetettiin Ko-tiin Ukrainassa Onnettomuuden Aikaan Olleita Suo-malaisia. ”suomi Oli Ainoa Maa, Joka Haki Sieltä ***kansalaisensa Pois.”
katso Koko Luento:youtube.com/user/skepsisfinland/videos
Totuus kelpaa vain silloin, kun se mukailee ”oikeita” arvoja
Ivan Puopolo
MUUTAMIA KUUKAUSIA SITTEN tanskalainen professori Markus Heilig julkaisi kirjan ”Naisen aivot, miehen aivot”. Nimensä mukaisesti kirja käsittelee miesten ja naisten aivojen eroavaisuuksia. Heilig on aivotutkija ja neuropsykiatrian professori Linköpingin yliopistossa. On kaikki syy olettaa, että hän tietää, mistä puhuu.
Niin hän tietääkin mistä puhuu, kunhan vain alkaa puhua. Heilig nimittäin pääsee varsinaiseen asiaan vasta noin sivulla 50. Sitä ennen hän selittelee, jaarittelee ja puolustelee sitä, että tulee kohta kertomaan, kuinka miesten ja naisten aivot eroavat toisistaan. Heilig kiertelee, kaartelee ja vetää jopa omat tyttärensä mukaan välttääkseen syytökset sovinismista. Hän ikään kuin julistaa: Minulla on kaksi tytärtä ja vaimo, en ole misogynisti!
Kun Heilig lopulta pääsee asiaan, hän vyöryttää lukijan eteen evidenssiä kuin puskutratorilla. Ei jää mitään epäselvyyttä siitä, onko sukupuolten välillä aivoissa eroja. On.
Ensimmäinen viisikymmentä sivua on kuitenkin kiusallinen osoitus siitä, mitä sukupuolten erot kieltävä, lopputuloksen tasa-arvon perässä ryntäävä äänekäs vähemmistö on saanut aikaan. Se on onnistunut luomaan tilanteen, jossa tutkijan täytyy pyydellä anteeksi, että kertoo, miten luonto toimii.
Vimmainen biologisten faktojen kieltäminen ei ole ainoastaan typerää vaan myös haitallista.
Heilig kertoo kirjassaan, kuinka lääketieteessä vallitsi pitkään tilanne, jossa koehenkilöt olivat aina miehiä. Siitä seurasi, että joitakin oireita ei osattu tulkita oikein, ja lääkkeiden annostukset saattoivat määräytyä väärin – naisten haitaksi tietenkin.
Heiligin mukaan esimerkiksi sydäninfarktin oireet ovat erilaisia miehillä ja naisilla. Samoin alkoholiriippuvuus on miehillä kaksi kertaa yleisempää kuin naisilla, ja miehiin ja naisiin tehoavat eri lääkkeet. Pojilla etuotsalohkon kehittyminen on hitaampaa kuin tytöillä.
Nykyisin ymmärretään hyvin, että sukupuolten välillä on eroja, jotka on ehdottomasti huomioitava. Siinä mielessä lääketiede on kehittynyt oikeasti tasa-arvoisemmaksi. Sen sijaan sukupuolten erot kieltävä kultti, joka pesii yleensä kaikkein raivokkaimpien tasa-arvon kannattajien keskuudessa, tulee paradoksaalisesti ajaneeksi ajattelua kohti sitä epätasa-arvoa, josta on juuri päästy pois.
Naisten ja miesten väliset biologiset erot eivät toki ole ainoa hyökkäyksen kohteena oleva totuus. On vähintäänkin vahvaa näyttöä esimerkiksi siitä, että kahden vanhemman perheessä kasvaneet lapset menestyvät elämässään paremmin kuin yhden vanhemman kanssa kasvaneet lapset.
Noin vuosi sitten kristillisdemokraattien kaupunginvaltuutettu Mika Ebeling mainitsi tästä ”faktasta” Helsingin kaupunginvaltuuston istunnossa, jossa käsiteltiin perheasioita. Vastaus muiden edustajien taholta ei ollut: ”Kiinnostavaa, mitenhän tämä tieto kannattaisi huomioida politiikassa?” Sen sijaan Ebeling haukuttiin muiden elämää halveksuvaksi ja vähätteleväksi moukaksi. Sellaista puhetta ei kuulemma nykypäivänä kenenkään tarvitse kuunnella. Kohtelias ja muut huomioiva ihminen ei ilmeisesti saa sanoa, mitä tutkimustulokset kertovat.
Galileo Galilei julkaisi vuonna 1610 teoksensa, jossa väitti, että aurinko ei kierrä maata vaan päinvastoin. Havainnot olivat kiistattomat, mutta moinen ei sopinut kirkolle. Galilei tuomittiin lopulta kotiarestiin ja julkaisukieltoon. Galilein tapauksesta on kulunut yli 400 vuotta ja länsimainen oikeuskäytäntö on edennyt mukavasti siihen, että tutkijoita ei kielletä liikkumasta ja julkaisemasta. Sen sijaan varsinainen mekanismi kaiken takana ei ole edennyt mihinkään: Faktat kelpaavat vain silloin, kun ne sopivat omaan maailmankuvaan.
”Rokottautuminen ei ole henkilökohtainen päätös, koska sillä on
vaikutuksia myös muihin ihmisiin.”
MANHATTANHENGE on tilanne, jossa aurinko nousee tai laskee New Yorkin Manhattanin itä-länsi-suuntaisten katujen myötäisesti. Kuluneena kesänä tätä pääsi katselemaan 12.- 13. heinäkuuta. Mainio aika osallistua tiede- ja skepsismikonferenssiin New Yorkin ytimessä!
Northeast Conference on Science & Skepticism (NECSS) on usean skeptikko-organisaation (New York City Skeptics, the New England Skeptical Society, the Skeptics’ Guide to the Universe ja the Society for Science-Based Medicine) yhdessä vuodesta 2009 lähtien järjestämä tapahtuma, joka tänä vuonna järjestettiin 11.-14. heinäkuuta Fashion Institute of Technologyssä New Yorkin Manhattanilla. 400-paikkaisessa tapahtumassa oli tarjolla workshopeja, luentoja ja iltaohjelmaa.
Olin jo pitkään halunnut nähdä Skeptics’ Guide to Universe (SGU) -podcastin paneelin livenä ja tavata samalla skeptikkoja muista maista. Siksi olinkin innoissani, kun sain yhdistettyä NECSS-käynnin Amerikan-matkaani.
OPIOIDIKRIISIIN EI HELPPOJA RATKAISUJA
JAY NOVELLA ALOITTI KONFERENSSIN puheella, jossa hän muistutti kuulijoita ”principle of charitystä”. Novella muotoili periaatteen muotoon ”kuuntele rauhassa ennen oman argumentin laukomista”. Hyvä periaate niin kotona kuin somessakin. Novella mainitsi myös konferenssin arvoista inklusiivisuuden, jo-
ka näkyikin tapahtumassa muun muassa naispuhujien määrässä.
Aloituksen jälkeen ohjat otti koomikko ja näyttelijä Leighann Lord, jonka vastuulla oli esitellä puhujat ja kerrata luentojen pääpointit niiden jälkeen.
Luennot olivat mielenkiintoisia, ja asiantuntevista esiintyjistä moni olikin alansa tohtori. Kaikki ohjelma ei kuitenkaan ollut vakavaa, vaan mukana oli myös viihdettä esimerkiksi sana-arvauspeli Match Gamen ja SGU- Extravaganzan muodossa ‒ kaikki skepsismi-, tiede- ja popkulttuurimausteella tietenkin. Workshopit jäivät minulta väliin, sillä New York -ensikertalaisena päätin käyttää kyseisen päivän turistikohteissa kiertämiseen.
Esitysteknisesti parhaat luennot olivat päätyneet konferenssin viimeiselle päivälle. Erityisesti mieleen jäi neurologi Steven Novellan luento opioidikriisistä. Ongelma on hankala, eikä yksittäisiä helppoja ratkaisuja vaikuta olevan. Pidemmän aikaa opioideja käyttävän henkilön toleranssi kasvaa, kivut tulevat takaisin ja niiden lisäksi huomaa olevansa riippuvainen lääkkeistä. Riippuvuudesta saattaa seurata myös addiktin leima, joka hankaloittaa toipumista entisestään.
Ehkä vielä joskus saamme lääkkeen, joka vain poistaa kivun, eikä luo riippuvuutta aiheuttavaa euforiaa.
KEINOJA ROKOTEVASTAISUUDEN VÄHENTÄMISEEN
ROKOTTEET JA ROKOTEVASTAISUUS olivat tuhkarokkoepidemian takia ymmärrettävästi esillä. Sekä lastenlääkäri Paul Offitin luento että Science Based Medicine (SBM) -paneeli käsittelivät samaa asiaa eri näkökulmista. Offit kävi läpi rokotevastaisuuden pitkää historiaa isorokon ajoista nykyhetkeen. Offit arvioi, että tilanne on onneksemme alkanut parantua. Tuhkarokon paluu on nostanut asian näkyviin mediassa ja sosiaalisen median jätit ovat alkaneet puuttua virheellisen tiedon levittämiseen omilla keinoillaan.
SBM-paneeli käsitteli rokotuksia lääkärin näkökulmasta. Panelistit pohtivat mm., millä keinoilla rokotuksia epäileviä potilaita on parasta käsitellä. Mainittuihin keinoihin kuuluivat esimerkiksi tilastojen esittäminen, tarinamuotoon puettu vakuutus, kuten ”rokotin koko perheeni ja olen vakuuttunut turvallisuudesta” tai jokin henkilökohtainen argumentti.
Panelistit arvioivat, että harva ihminen vakuuttuu argumenteista, jotka liittyvät toisiin ihmisiin. Ihmiset haluavat tehdä parhaat päätökset omille lapsilleen ja perheelleen. Tästä huolimatta panelistit korostivat, että rokottautuminen ei ole henkilökohtainen päätös, koska sillä on vaikutuksia myös muihin ihmisiin.
Konferenssi päättyi Brant MacDuffin makaaberiin ja mukaansatempaavaan luentoon eläinten täyttämisen historiasta. Esityksen luonnetta kuvaa lainaus 1800-luvulla eläneeltä eläintentäyttäjä Martha Maxwellilta: ”All must die sometime; I only shorten the period of consciousness that I may give their form perpetual memory.” Eli vapaasti suomennettuna: ”Kaikki kuolevat joskus. Minä vain lyhennän sitä aikaa, jonka eläin elää, jotta voin tehdä sen ruumiista ikuisesti säilyvän muiston.”
MUKAVAA VÄKEÄ
ENTÄPÄ AMERIKKALAISET skeptikot ja SGU?
Jokaisena iltana oli mahdollisuus nautiskella muiden skeptikoiden seurasta oluen äärellä, ja pääsin jopa vaihtamaan muutamia lauseita Steven ja Jay Novellan kanssa SGU:n Patreon-tukijoiden illallisella. Kuten jo etukäteen arvelinkin, olivat amerikkalaiset skeptikot oikein mukavaa väkeä.
Jos innostuit tiede- ja skepsismikonferensseista, mutta New York on liian kaukana, lähempänä olisi esimerkiksi Manchesterissa järjestettävä Question, Explore, Discover (QED) -konferenssi, joka pidetään seuraavan kerran ensi vuonna 2020.
Älä myöskään unohda Skepsiksen kevätretkiä ja muita paikallisia tapaamisia!
JYVÄSKYLÄN YLIOPISTON professori Tapio Puolimatka avautui tällä viikolla Keskisuomalaisen yleisönosastolla uuden translakiehdotuksen herättämästä huolestaan. Puolimatka totesi, että jos hallitusohjelmassa luonnosteltu translaki menee läpi, sillä on vakavia seurauksia. Miehet ryhtyvät vaihtamaan sukupuolensa, jotta pääsevät soluttautumaan naisten pukuhuoneisiin ja turvakoteihin. Sunnuntaisuomalainen haluaa pureutua tähän ajankohtaiseen uhkakuvaan. Etsimme nyt haastateltaviksi miehiä, jotka suunnittelevat sukupuolensa vaihtamista voidakseen tunkeutua alastomien naisten sekaan esimerkiki uimahalleissa. sunnuntaisuomalainen 11.8.
TUORE EUROPARLAMENTAARIKKO Teuvo Hakkarainen (ps) piti tiistaina puheenvuoron EU:n ympäristövaliokunnan kokouksessa. Asiasta uutisoineen STT:n mukaan puheenvuoro nostatti kulmakarvoja, sillä siinä esitettiin skeptisiä näkemyksiä ilmastonmuutoksesta. … Ilta-Sanomat pyysi Suomen ympäristökeskuksen ilmastonmuutoksen strategisen ohjelman johtajaa Mikael Hildeniä käymään Hakkaraisen lyhyt puheenvuoro läpi kappale kappaleelta.
Hilden sanoo, että puheenvuoro on tyypillistä demagogiaa, eli kansankiihotusta, jossa ei ”vaivauduta perehtymään edes yksinkertaisiin perusasioihin”. Tutkija vertaa Hakkaraisen edustamaa ajattelua ajatukseen siitä, että maapallo olisi litteä. ”Silloin, kun niitä (näkemyksiä) toistetaan ikään kuin ne olisi tosia, niin se on tällaisten vaihtoehtoisten faktojen huolestuttava maailma. Silloin hämärtyy se, mitä on oikeasti tutkittu ja mikä on vain jonkun mielipide, jonka saa heittää vapaasti. Toivottavaa on, että suuri enemmistö pystyy näkemään sen, milloin kyse on vain mielipiteestä ja milloin väitteet perustuu johonkin oikeaan, tutkittuun tietoon.”
FORSSASSA ASUVA mainonnan ammattilainen Asko Nummela kertoo olevansa yhteydessä avaruusolentoihin. ”Kyky nähdä kosmisia olentoja, riippuu henkilön herkkyydestä. Suurin osa olennoista liikkuu eri ulottuvuuksissa, siksi he eivät näy kaikille tässä ulottuvuudessa.” Askon mukaan joukossamme on avaruusolentoja. ”Minulle on annettu tietoa, että ihmiskunnan kanssa on enemmän tekemisissä 200 eri rotua”, hän täsmentää. Itse Asko kertoo kohdanneensa vain viisi kuusi eri kosmista rotua. ”Kaikki kulkevat kahdella jalalla, kuten ihminen. On muun muassa leijonapäinen rotu sekä hyvin älykäs heinäsirkkarotu.” Myös Asko on kotoisin muualta.
VIE LAPSESI tuhkarokkorokotukseen, tai saat mojovat sakot! Tässä hengessä etenee lakiesitys Saksassa. Suomalaisilta asiantuntijoilta se ei saa vastakaikua, vaikka tuhkarokon tartuntatapauksia on havaittu meilläkin. Rokote voidaan kyllä Suomessa tehdä ihmisille pakolliseksi, tartuntatautilain nojalla, jos kyseessä on kansanterveydellinen uhkatilanne.
”Mutta sen pitää olla pernarutto tai jokin muu isorokkoon verrattava tauti. Näiden muiden, kuten tuhkarokon, kohdalla en näe perusteita pakollisuudelle”, sanoo ylilääkäri Hanna Nohynek Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta. Hän muistuttaa, että pikkulasten rokotuskattavuus on Suomessa hyvä, ja siitä saadaan kiittää neuvoloiden tekemää työtä vanhempien ja lasten kanssa. ...
Ylen tavoittama perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru (sd.) katsoo pakottamisen sopivan kehnosti suomalaiseen sosiaali- ja terveydenhuoltoon. ”Samaan aikaan on huolestuttavaa, kuinka monet ihmiset käyvät keskustelua siitä, että rokotemyönteisyydestä voitaisiin tinkiä.”
Ministeri muistuttaa, että hallitusohjelmansa mukaisesti uusi hallitus aikoo entisestään parantaa rokotuskattavuutta ja suomalaisten suopeaa suhtautumista tartuntataudeilta rokottamiseen. ”Rokotemyönteisyyden edistäminen on erityisen tärkeää niillä tietyillä alueilla Suomessa, joissa lipeämistä on tällä saralla on tapahtunut”, Kiuru muotoilee.
KÖÖPENHAMINAN yliopistollisen sairaalan neurologi ja tutkija Daniel Kondziella pyrki kollegansa Markus Olsenin kanssa selvittämään aiempaa kattavammin, kuinka yleisiä rajakokemukset ovat. Heillä on myös olettamus siitä, mistä nämä voimakkaat kokemukset saattavat johtua. ...
Syytä rajakokemuksille on haettu aivojen neurokemiasta ja esimerkiksi hapenpuutteesta. Aivojen sähköverkkojen säkenöinti ja sammuminen elintoimintojen lakatessa voisi myös selittää näitä hallusinaatioita. Kondziella ja Olsen uskovat kuitenkin, että rajatilakokemukset ovat yhteydessä valvetietoisuuden ja rem-unitilan eli vilkeunen sekoittumiseen. Kun aivot ovat kovilla, normaali tietoisuus korvautuukin vilkeunen kaltaisella tilalla. Aivot ikään kuin ajautuvat väärille raiteille ja alkavat tuottaa unenomaisia näkyjä.
Tämän hypoteesin on aiemmin esittänyt yhdysvaltalaisen Kentuckyn yliopiston neurologian professori Kevin Nelson, joka on erikoistunut tutkimaan rajatilakokemuksia. Nelsonin tutkimusten mukaan rajatilakokemukset yhdistyvät useimmiten pyörtymiseen. ”Aivoilla on vain kolme tietoisuuden tilaa, joista se voi valita. Aivot voivat olla hereillä, vilkeunessa, tai syvässä unessa. Kun olemme tutkineet rajakokemuksen läpikäyneitä, olemme havainneet, että heidän aivoissaan vilkeuni ja tietoisuus sekoittuvat yhteen sen sijaan, että he siirtyisivät valvetilasta pehmeästi vilkeuneen”, Nelson on kertonut tutkimuksistaan The Guardian -sanomalehdessä.
Myös tanskalaistutkijat löysivät nyt yhteyden vilkeunen ja rajatilakokemusten välillä. Kyselyyn osallistuneilta tiedusteltiin, ovatko he nähneet hahmoja, kuulleet ääniä tai kokeneet vastaavia harhoja juuri ennen nukahtamistaan tai heti herättyään. Tällaisilla henkilöillä rajatilakokemukset olivat huomattavasti yleisempiä kuin muilla. hs.fi 4.7.
RANSKA AIKOO lopettaa homeopatiahoitojen korvaamisen julkisista varoista. Tällä hetkellä ranskalaiset voivat hakea korvausta 30 prosentista homeopatiahoitojen kustannuksista. Terveysministeri Agnes Buzynin mukaan korvaustaso laskee ensi vuonna 15 prosenttiin ja vuonna 2021 korvaukset loppuvat kokonaan. Verovaroja lasketaan säästyvän 127 miljoonaa euroa. Buzynin mukaan päätöksen taustalla on terveysviranomaisten homeopatiahoidoista tekemä arvio. Kesäkuussa julkaistu arvio tyrmäsi homeopatian, jolla ei ole pystytty osoittamaan olevan riittäviä tieteellisesti todistettuja vaikutuksia.
VUONNA 2017 aurinkokunta sai yllättävän vierailijan, kun astronomit havaitsivat sikarinmuotoisen kappaleen tuleen aurinkokuntaan tähtien välisestä avaruudesta. Nyt tähtitieteilijät ovat haudanneet lopullisesti ajatuksen, että kyseessä olisi ollut ulkoavaruuden sivilisaation luotain, Reuters kertoo. Ajatuksen älykästä alkuperää olevasta luotaimesta esitti Harvardin yliopiston tähtitieteellisen tiedekunnan johtaja Avi Loeb. Loeb esitti ajatuksensa perustuen muun muassa Oumuamuan poikkeavaan rataan, joka ei olisi hänen mukaan selittynyt vain Auringon painovoimalla.
Kansainvälisen tutkijaryhmän arvion mukaan kyseessä ei ole luotain, mutta edelleen mysteeri on, pitäisikö Oumuamuaa kutsua komeetaksi tai asteroidiksi. Tutkijat ovatkin valinneetkin kutsua Oumuamuaa vain kappaleeksi, sillä se ei selkeästi täytä komeetan tai asteroidin määritelmiä. Eikä tutkijoilla ole edes tarkkaa käsitystä sen koostumuksesta. teKniiKKatalous.fi 2.7.
KOLUMBIALAISPIISPA aikoo käyttää helikopteria ruiskuttaakseen pyhää vettä paheellisena pitämänsä Buenaventuran kaupungin päälle. Piispa Rubén Darío Jaramillo Montoya aikoo heittää pyhät vedet kaupungin päälle heinäkuun 14. päivä. Operaation tarkoituksena on puhdistaa kaupungin kadut pahuudesta. … Buenaventuraa ovat viime aikoina piinanneet huumekaupan ja rikollisjengien aiheuttamat lieveilmiöt. mtvuutiset.fi 30.6.
NEW YORK TIMES kertoi viime kuussa yhdysvaltalaislentäjien raportoimista ufo-havainnoista. Lentotukialus Theodore Rooseveltilla harjoittelevat lentäjät tekivät havaintoja lähes päivittäin kesästä 2014 maaliskuuhun 2015. Aluksi kohteet näkyivät vain lentäjien tutkissa. Vaikka niitä lensi lähelle, mitään ei näkynyt ja havaintoja selitettiin laitevioilla. Loppuvuodesta 2014 lentäjät näkivät yhden esineistä ensimmäistä kertaa. Luutnantti Ryan Graves, F/A- 18 -hävittäjälentäjä, kertoi NYT:lle törmänneensä Virginia Beachin tukikohdassa silmin nähden järkyttyneeseen kollegaansa. ”Minä melkein osuin yhteen niistä”, lentäjä kertoi Gravesille. Hän kuvaili esineen näyttäneen kuutiolta, jota koteloi pallo. Tapaus pelästytti lentäjän niin pahasti, että tapauksesta oli tehty virallinen raportti.
NYT:lle puhuneiden lentäjien mukaan videoille tallentuneet esineet kiihdyttivät hypersoniseen nopeuteen, tekivät äkkinäisiä pysähdyksiä ja käännöksiä – jotain, mitä ihmismiehistön fysiikka ei kestäisi. Havainnot hämmensivät, ja vaikka kukaan puolustusvoimilta ei sanonut esineitä yliluonnollisiksi tai halunnut spekuloida, lentäjät hämmästelivät niiden suorituskykyä. …
Vuonna 2017 Pentagon myönsi viimein, että sillä on huippusalainen, ufoja tutkiva ohjelma. Advanced Aerospace Threat Identification Program -nimellä kulkeva ohjelma aloitettiin vuonna 2017. Sitä väitettiin lakkautetuksi vuonna 2012, mutta kaksi vuotta sitten paljastui, että se on edelleen olemassa.
FACEBOOK-TUTKIMUSTA varten analysoitiin 999 henkilön tekemiä, yli 500 sanaa sisältäviä julkaisuja. Yhteensä statuspäivityksiä analysoitiin lähes 950 000, kertoo Science Daily. Tutkituista henkilöistä 76 prosenttia oli naisia, 71 prosenttia oli tummaihoisia ja 70 prosenttia oli kolmekymppisiä tai tätä nuorempia. Tutkittavat antoivat suostumuksensa siihen, että heidän julkaisujensa data yhdistettiin heidän terveystietoihinsa. Julkaisuista etsittiin kieltä, joka voisi viitata tiettyihin diagnooseihin. …
Outojakin yhteyksiä löytyi. Tutkimuksessa havaittiin, että jos ihminen käyttää sanoja ”jumala” tai ”rukoilla”, hän sairastuu kakkostyypin diabetekseen 15 kertaa todennäköisemmin kuin muut. Tutkimusta johtanut Raina Merchant ei osannut selittää yhteyden syytä. ”Ihmisen persoona, henkinen tila ja terveyskäyttäytyminen ovat kaikki heijastettuina hänen sosiaaliseen mediaansa, ja niillä kaikilla on suuri vaikutus terveyteen”, tutkijat toteavat.
tapahtuman Internetsivut: Https://necss.org/kuvat: Bruce F . Press Photography
kirjoittaja Risto Oikarinen On Tieteestä Jaskepsismistä Kiinnostunut Ohjelmistosuunnittelijapirkkalasta.
skeptics’ Guide To Universe -podcastin Livepaneelissa Esiintyivät Evan Bernstein, Jay Novella, Steven Novella,*** ***cara Santa Maria Ja Bob Novella.
AINA SILLOIN TÄLLÖIN skeptikoille esitetään kysymyksiä, jotka koskevat skeptikoiden maailmankuvaa, heidän suhdettaan paranormaaleihin ilmiöihin, näiden ilmiöiden tutkimusta ynnä muita vastaavanlaisia kysymyksiä, jotka tavalla tai toisella liittyvät skeptikoiden ja paranormaaleihin ilmiöihin uskovien välisiin kiistakysymyksiin. Koska vastaukset varmasti kiinnostavat laajempaakin lukijakuntaa, Skeptikko on avannut oman tietolaariin professori Nils Mustelinin avustuksella. Hän on lupautunut etsimään ja pohtimaan vastauksia näihin kysymyksiin. ...
Miksi skeptikot ovat niin ilkeitä ihmisiä, että arvoste-levat kaikkia toisella tavoin ajattelevia?
Ensin on todettava, että erilaisten väitteiden ja olettamusten kriittinen tarkastelu on erittäin tärkeä ja rakentava asia. Ilman kriittistä suhtautumista tiedonhankintaan emme voisi karsia pois kyseenalaisia havaintoja, virheellisiä johtopäätöksiä ja tuulesta temmattuja oppirakennelmia. Tietomme maailmankaikkeudesta ja ihmisestä olisivat edelleen keskiajan tasolla.
Omasta puolestani olen kiitollinen, jos joku esittää asiallista kritiikkiä vaikkapa maailmankatsomustani kohtaan. Mutta monet ihmiset eivät siedä tällaista kritiikkiä vaan ottavat sen henkilökohtaisena loukkauksena. Jos joku on esimerkiksi vakuuttunut siitä, että hänen luonteenpiirteensä johtuvat hänen tähtimerkistään, ja joku skeptikko sitten tulee väittämään, etteivät edes laajat tilastolliset tutkimukset ole paljastaneet minkäänlaisia yhteyksiä tähtimerkin ja luonteen välillä, saattaa olla helpompi leimata tämä skeptikko pätemättömäksi tai jopa ilkeäksi kuin pysähtyä miettimään, onko mahdollisesti horoskooppiuskossa jotain vikaa.
SKEPSIS RY:N KESKUSTELUSIVUT ovat löytäneet itselleen uskollisen käyttäjäkunnan. Internetistä löytyvällä palvelulla on runsaassa vuodessa ollut jo yli satatuhatta käyttäjää ja viestejäkin on kertynyt yli 17 000 kappaletta. … Tällä hetkellä keskustelua seuraa sivujen ylläpitäjän Niko Wessmanin mukaan arkisin noin 500 henkilöä. Viikonloppuisin kävijämäärä on noin kahdensadan kieppeillä. … Keskusteluun voi osallistua pelkän Internetselaimen välityksellä, ilman suurempia tietoteknisiä taitoja. Aihepiirit on rajattu seuraamisen helpottamiseksi eri ryhmiin, joita ovat muun muassa paranormaalit ilmiöt, ufot, vaihtoehtohoidot ja tiede. Eniten käsiteltyjä aiheita ovat olleet Urantia sekä grafologia.
KESÄN LOPULLA Skepsiksen pitkään suunniteltu paitaprojekti toteutui vihdoinkin hallituksen jäsenen
Göran Törnwallin sitkeän työn ansioista. Paitaan tulevasta tekstistähän järjestettiin kesän aikana kilpailu Skepsiksen jäsenille ja saimmekin yli sata erilaista ehdotusta, jotka olivat todella osuvia ja hauskoja. Tulipa samalla osoitetuksi, että skeptikot eivät ainakaan kärsi runosuonen tai huumorintajun puutteesta! Parhaaksi ehdotukseksi valitsimme nasevan valistushenkisen huudahduksen ”Sapere aude!” joka paitaan suomennettiin ”Uskalla ajatella!” Voittaneen ehdotuksen lähetti emeritaprofessori Liisa Rantalaiho Tampereen yliopistosta. Professori Rantalaiho tekee työelämään ja naistutkimukseen liittyvää tutkimustyötä, mutta on sen ohella ansioitunut muun muassa Portti-lehden vuotuisen novellikilpailun tuomarina.
INTERNETISSÄ LEVIÄÄ HUHU, jonka mukaan Suomen ilmavoimien Hornet-hävittäjän väitetään kohdanneen tunnistamattoman lentävän kohteen Lapissa pari vuotta sitten. Pohjoissuomalaiset kriittiset ufotutkijat selvittivät tapausta, joka osoittautui täysin perättömäksi. …
Jos todellinen UFOn kohtaaminen olisi tapahtunut, siitä löytyisivät lento- ja valvontaraportti, lentäjän haastattelupöytäkirjat, viralliset lausunnot, johtopäätökset ja teknisen henkilökunnan yhteenveto. Ilmavoimista vakuutettiin, että nykyisen tiedotuskäytännön mukaan sillä ei ollut mitään syytä salata tällaisia kohtaamisia, joten kriittiset ufotutkijat saisivat kyllä tietoa tarvittaessa. …
Vaikuttaa siis siltä, että UFOn ja Hornetin kohtaaminen on keksitty juttu ja ufotutkijoiden tai ilmavoimien kiusaksi tehty tahallinen tiedotusilkivallan teko. Toinen mahdollisuus on, että tarinan keksinyt henkilö on psyykkisesti sairas. Pahinta kuitenkin on, että tarinaa yhä levitetään totena, vaikka esitetyillä tiedoilla ei ole mitään yhteyttä käytännön todellisuuteen.
CASTANEDAN JALANJÄLJILLÄ on kulkenut australialainen Marlo Morgan, jonka kirja Viesti oikeiden ihmisten maailmasta oli tekijän väitteiden mukaan dokumentaarinen kuvaus hänen kokemuksistaan Australian alkuperäisasukkaiden parissa. Kirja paljastui kuitenkin huijaukseksi, kun alkuperäisasukkaat puuttuivat asiaan, ja osoittivat, että Morganin väitteiden mukaista heimoa ei ole Australiassa olemassakaan ja että Morganin esittämät väitteet alkuperäisväestön uskomuksista eivät pitäneet paikkaansa.
ALUE 51 on lentotukikohta Nevadan aavikkomaalla. Sen ilmatila on suljettu ulkopuolisilta, jotta salaiset tiedustelukoneet saavat suorittaa testilentojaan rauhassa. Lentotukikohdan laajaa rajaa valvotaan tarkasti sotilaspartioiden avulla. Alueen raja on suosittu pyhiinvaelluskohde avaruusolentoja metsästävien parissa. Alueen mytologiaan kuuluvat tarinat armeijan vangitsemista pienistä vihreistä tai harmaista miehistä. Tai violeteista naisista. Tai meille vielä tuntemattomista sukupuolista.
Miten tavallinen kansa saisi koskaan tietää, mitä tukikohdassa oikeasti tapahtuu? Tietenkin järjestämällä Facebook-tapahtuman, jossa kokoonnutaan rynnäköimään Alue 51:n sisälle. Tapahtuman kuvauksessa muistutetaan, etteivät vartijat voi pysäyttää heitä kaikkia. Yhteensä yli kaksi miljoona ihmistä ilmoittautui kiinnostuneensa tapahtumasta. Päivämääräksi asetettiin syyskuun 20. päivä. Useat osallistujat olivat kuulemma valmiita adoptoimaan tukikohdasta vapautettuja avaruusolentoja. Humoristinen tapahtuma oli tietenkin tarkoitettu vitsiksi. Seuraamukset olivat kuitenkin vakavia.
Läheisen pienen Rachel-kaupungin hotellien ja hostellien huoneet ovat jo loppuunmyytyjä tuolle päivälle, joten paikalle saapuvat ufo-metsästäjät joutuvat leiriytymään omiin telttoihinsa. Kaupungissa on alle sata asukasta, joten tuhannet vierailijat voivat käytännössä lamaannuttaa läheisen sairaalan ja poliisin. Samoin paikallinen kauppa ja huoltamo ovat pulassa, jos seinät kaatuvat väenpaljouden paineesta. Ilmassa leijailee katastrofiksi muuttuvan festarin tunnelma.
Myös ilmavoimat joutui ottamaan kantaa tapahtumaan. He ilmoittivat, että kaikki raja-aitoja ylittävät ihmiset tullaan pidättämään. Sotilaat ovat valmiina puolustamaan lentotukikohtaa. He muistuttivat viranomaisten reagoivan paitsi pidätyksillä, myös kuulusteluilla ja sakoilla.
kicker: Leinivaara
Facebook poisti tapahtumasivun. Perusteluna käytettiin yhteisösääntöjen rikkomista. Onneksi se palautettiin parin päivän sisällä, kun muistutettiin, että huumori on vielä toistaiseksi lueteltuna hyväksyttäväksi sisällöksi. Ehkä kyseessä oli vain epäonnistunut yritys salaiselta maailmanhallinnolta estää tapahtuma?
Joka tapauksessa alkuperäinen tapahtuma ilmoitettiin peruutetuksi. Sen sijaan paikalla aiotaan järjestää helpommin hallittavia juhlia ja festivaaleja. Näin valtavat ja yllättäen saapuvat ihmismassat eivät aiheuta välitöntä vaaraa paikallisille kaupungeille.
Vasta syyskuun loppupuolella selviää, kuinka monta ihmistä oikeasti ilmestyy paikalle. Toivottavasti kukaan ei joudu vankilaan. Eikä kukaan loukkaannu liian villeiksi yltyvissä juhlissa. Ja toivottavasti Alue 51:ssä saadaan kaikessa rauhassa jatkaa salaisia kokeita.
Sosiaalisessa mediassa ollaan aina valmiita levittämään mitä tahansa salaliittoteoriaa. Litteän maan suosio ei haihdu. Sen rinnalla jaetaan videoita, jotka muka osoittavat avaruusrakettien törmäävän taivaan kanteen. Tämä todistaisi avaruuslennot ja satelliitit huijauksiksi. Tähtitaivaalla ei kierräkään ihmisten lähettämiä aparaatteja.
Väitän, että nämä salaliittoteoriat ovat lähtöisin Pentagonin hämärien seinien sisältä. Pentagon tietää, mitä tekee. Sillä mitä useampi ihminen uskoo, ettei taivaalla kierrä satelliitteja, sitä useampi ihminen ei ymmärrä suojautua vakoilusatelliittien kameroilta.
Väärän tiedon levittäminen on vanha tapa salata omia aikomuksiaan. Yritän itse levittää tätä tulkintaa vastakeinona satelliittidenialistien parissa. Niissä piireissä ollaan tunnetusti vastustamassa kaikkea, mikä tuoksahtaa virallisen tahon tiedotukselta. Haluan seurata, miten he alkaisivat riitelemään keskenään siitä, ovatko satelliitit vai väitteet satelliittihuijauksesta huijausta.
Paskapuhetta, disinformaatiota ja älykkäiden hurahtelua
Vesa Linja-aho
KIRJAT
André Spicer: Paskanjauhantabisnes. Eurooppalaisen filosofian seura, 2018.
David Robson: The intelligence trap: Why smart people do stupid things and how to make wiser decisions. Hodder & Stoughton, 2019.
Jaakko tuijottaa Annea ja
Anne tuijottaa Yrjöä. Jaakko
on naimisissa mutta Yrjö ei.
Tuijottaako tilanteessa naimisissa
oleva henkilö naimatonta henkilöä?
[ ] Kyllä
[ ] Ei
[ ] Ei voida ratkaista annetuilla
tiedoilla
Ratkaise tehtävä – palaamme
vastaukseen myöhemmin tekstissä.
LUIN KESÄLOMALLA kaksi mielenkiintoista tietokirjaa: André Spicerin ”Paskanjauhantabisnes” (2018) ja David Robsonin ”The Intelligence Trap” (2019). Spicer on organisaatiotutkimuksen professori Cass Business Schoolissa Lontoossa ja Robson on tunnettu brittiläinen tiedetoimittaja.
Kirjoista ensimmäinen on hieman pamflettimaisempi ja kepeämmin kirjoitettu. Sitä voisi jopa kutsua manifestiksi työelämää – etenkin yritysjohtoa konsultteineen – riivaavaa paskapuhe-epidemiaa vastaan. Teos pysyy kuitenkin asiallisena ja tieteellisiin tutkimuksiin viitataan ahkerasti lähdeviitteiden kera.
Robsonin kirja on vielä tiukemmin asialinjalla ja käsittelee itseänikin usein ihmetyttävää ongelmaa: miksi älykkäätkin ihmiset (joihin häpeilemättä luen itsenikin) narahtavat (kuten itsekin) joskus uskomaan asioita, jotka jälkikäteen hävettävät ja jotka olisi pienen aikalisän ottamalla tajunnut höpöhöpöksi. Spoilerina voidaan todeta, että juuri se pienen aikalisän ottaminen olisi todennäköisesti välttänyt näiltä virheiltä.
PASKANJAUHANTA?
SPICER AVAA KIRJANSA ANEKDOOTILLA: hän oli tutkijana haastatellut kahta yritysjohtajaa, ja heidän ulosantinsa oli tehnyt häneen vaikutuksen. Kun hän myöhemmin samalla viikolla kuunteli haastattelutallenteen, se vaikutti mielivaltaiselta kokoelmalta tyhjiä fraaseja. Parikymmentä vuotta työelämäpuhetta tutkinut professori keksi hypoteesin, jonka mukaan tämän puheen on tarkoituskin olla tyhjää. Ja sopiva nimitys tälle puheelle on ”paskanjauhanta”.
Termi ei ole uusi: filosofi Harry G. Frankfurt kirjoitti jo vuonna 1986 kuuluisan esseensä ”On Bullshit” (suom. 2006 ”Paskapuheesta”). Frankfurtin mukaan todenpuhumisen ja valehtelun lisäksi on olemassa kolmaskin ulosannin laji, paskapuhe: siinä missä todenpuhuja puhuu totta ja valehtelija tietää totuuden ja vääristää sitä, paskanpuhuja pelaa täysin eri peliä: paskanpuhujalle väitteen totuusarvo on yhdentekevä, niin kauan kun väite soveltuu hänen kulloiseenkin agendaansa.
Oppikirjaesimerkiksi yrityspaskanjauhannasta Spicer nostaa vuonna 1984 ”Pacific Bell” -puhelinyhtiössä toteutetun ”Kroning”-ohjelman, jossa organisaatiokehityksen asiantuntija Charles Krone rakensi kymmenien miljoonien dollarien hintaisen ”valmennusohjelman” yrityksen 70 000 työntekijälle venäläisen mystikon, George Gurdjieffin oppien pohjalta. Pelkästään vuonna 1987 hanke maksoi 40 miljoonaa dollaria.
”Kronauksen” taustateoriana oli, että ihmiset ovat normaalisti eräänlaisessa valveunessa ja heidät pitää auttaa matkalle kohti korkeampaa tietoisuuden tilaa. Työntekijöille järjestettiin kaksipäiväisiä valmennussessioita, joissa opeteltiin uusia käsitteitä: ”ajattelun kehys, joka auttaa meitä tunnistamaan mentaalisen energiamme laadun”, ”kohdistaminen”, ”lopputilan visio”, ”polku eteenpäin” ja niin edelleen.
Työntekijöitä suututti etenkin se, että tämä kaikki oli pois varsinaisten työtehtävien hoitamiselta. Uuden kielen käyttäminen johti kokousten venymiseen ja kokousten määrän lisääntymiseen.
Ei liene sattumaa, että toimistoelämän typeriä käytäntöjä viiltävästi kritisoivan ”Dilbert”-sarjakuvan luoja Scott Adams työskenteli Pacific Bellillä, kun ”kronaus” oli täydessä vauhdissa.
Paskanjauhannan yksi olennainen piirre on, että sama kieli sopii – juuri sisällöttömyytensä takia – käytännössä alalle kuin alalle. Paskanjauhantakonsultin on helppo monistaa liikeideaansa ja myydä ”valmennnusohjelmaansa” niin rikkaruohomyrkkykauppiaalle kuin urheilujoukkueellekin.
Paskanjauhannan suurin haitta on se, että kaikki paskanjauhanta on pois varsinaisista työtehtävistä: potilaiden hoitamisesta, autojen myymisestä tai sähköverkon vikojen korjaamisesta. Arvoketju on yksinkertainen: ylin johto konsultteineen luo paskanjauhannan, keskijohto levittää sitä ja muu organisaatio nielee sen.
SUOMI MAINITTU
TIKUN NENÄÄN paskanjauhantaesimerkkinä nostetaan myös Nokian Stephen Elopin kuuluisa ”Hello there” -sähköposti. Pitkä teksti vilisee johtamispaskanjauhantaa fokuksesta tiimeihin, mutta puhelimia valmistavista ihmisistä tai insinööritaidosta löytyy vain pari mainintaa. Vaikka tekstin lukisi läpi useasti ja huolella, sen sisältö jää epäselväksi. Se lienee tarkoituskin. Esimerkiksi ihmisiä halutaan auttaa ”tekemään enemmän”. Enemmän mitä?
Suomi mainitaan useammankin kerran: Aaltoyliopiston hintava fuusio perusteltiin ”Pohjoismaiden MIT:n analogialla”. Vetoava mielikuva, kieltämättä. Muita yhtäläisyyksiä saakin sitten hakea – ainakaan budjetista, opiskelija-opettajasuhteesta ja sisäänpääsyn vaikeudesta niitä ei löydy.
Nokian rappiolle omistetaan kirjassa useampi sivu: yksi tekijä matkapuhelinbisneksen totaalituhoon oli paskapuheen suosiminen: täsmällisen analyysin sijaan suosittiin suunsoittoa. Rohkaisemalla ihmisiä levittämään kohtuuttoman optimistisia väitteitä ja jättämään pois kaikki negatiivisuus bonusten menettämisen pelossa organisaatiosta tuli paskanjauhantakone.
TUNNISTA JA TORJU
SPICERIN MUKAAN PASKANJAUHANNAN tunnistaa muun muassa seuraavista merkeistä:
Faktat, yksityiskohdat ja viittaukset tosiasioihin puuttuvat.
Loogiset asiayhteydet puuttuvat: teksti voisi olla kollaasi käsitteistä, jotka on leikelty lentokentältä ostetuista johtamisoppaista.
Monimutkainen – jopa tarkoitusellisen epäselvä – sanasto, joka lisää käyttäjiensä statusta, kun samalla vähätellään niitä, jotka ”eivät tajua”.
Paskapuhetta ei voi täsmentää eikä selventää pyydettäessä.
Tarkoituksellinen harhaanjohtaminen ja taustalla olevat pahat aikeet, kun hieman raaputtaa pintaa.
PASKANJAUHANTA POIKKI!
JOKAINEN MEISTÄ VOI YRITTÄÄ vähentää organisaatioon pesiytynyttä paskanjauhantaa. Yksi ase on huumori. Naura paskapuheelle, naura ”Dilbert”-sarjakuville, pelaa hevonpaskabingoa kokouksessa. Käytä omassa viestinnässäsi selkokieltä ja arkikieltä, älä omaksu bisnesjargonia. Jos on mahdollista, lakkaa käymästä turhissa kokouksissa.
Yksi paskanjauhantaa ruokkiva tekijä on, että liikkeenjohdon konsultointialalla on erittäin matala sisäänpääsykynnys. Sähköasentajalta vaaditaan laissa määritellyt opinnot, lääkäriltä yliopistotutkinto ja molemmilta työkokemusta, mutta lähes kuka tahansa voi julistautua johtamisasiantuntijaksi.
Spicer viittaa Stanfordin yliopiston Jeffrey Pfefferin kirjaan ”Leadership BS” (2015), jossa kirjoittaja hyökkää johtamispaskapuheen kimppuun: useimmilla johtamisneuvoja tarjoajilla on hänen mukaansa kolme piirrettä: - He eivät ole koskaan olleet johtavassa asemassa. - Ja jos ovat, he menestyivät pahamaineisen huonosti. - He esittävät johtamisneuvoja, jotka ovat täydellisessä ristiriidassa heidän oman toimintansa kanssa.
Monet johtamiskäsitteet ovat pahamaineisen epätarkkoja. Johtamisala kärsii puoskaroinnista kuten lääketiede kärsi 1900-luvun alussa.
Abraham Flexnerin kirjanmittaisen raportin jälkeen lääketiedekoulutus organisoitiin kokonaan uudelleen ja yli kolmannes USA:n lääketiedekouluista suljettiin. Tilalle pystytettiin tiukka, todistusaineistoon pohjautuva koulutusjärjestelmä.
Pfeffer kaipaa vastaavaa ryhtiliikettä myös johtamisalalle: menestystä ja epäonnistumista pitäisi mitata selvemmin, asiantuntijoiksi itseään väittäville pitäisi asettaa korkeampi sisääntulokynnys ja ennen kaikkea tarvitaan enemmän ankaraa ja perusteltua todistusaineistoa. Monienkaan hellittyjen johtamiskäytäntöjen puolesta ei ole juuri minkäänlaista näyttöä.
Spicerin mukaan paskapuheen tuotantoa voidaan organisaatiotasolla minimoida seuraavilla konsteilla:
Hankkiudutaan eroon hevonpaskatöistä. Kun työntekijällä tai johtajalla on mielekästä tekemistä, into etsiä työhön sisältöä paskanjauhantaoppaista vähenee.
Vähennetään yrityseskapismia. Ilmiö, jossa ihminen suunnittelee ylevän projektin, mutta siirtyy muihin tehtäviin ennen kovaan paikkaan eli tulosten esittämiseen joutumista, ruokkii paskanjauhantaa. (Tästä tulee otselleni mieleen vuosituhannen vaihteen it-kuplassa keulinut Sonera.)
Tarjotaan työntekijöille turvallisuutta. Pakonomaiseen itsensä mainostamiseen osallistuminen ei tuota muuta kuin katoavaisen itsetunnon tunteen. Pointiton itsensä mainostaminen ja muodikkaan soopan suoltaminen töihin keskittymisen sijaan tulee minimoida.
Annetaan tilaa kysyä kysymyksiä. Kun työntekijällä on tosiasiallinen mahdollisuus kysyä karkeita ja ikäviäkin kysymyksiä, kynnys suoltaa paskaa vähenee. Kriittistä ajattelua tulee rohkaista, esimerkiksi ennen hankkeen aloittamista voidaan keskustella, mikä projektissa voi mennä pieleen. Kohteliaisuus on yksi paskanjauhantaan myöntymisen syy.
Unohda ”paras menettelytapa” (best practice). Monia uusia – ja turhia – asioita aloitetaan vain, koska muutkin tekevät niin. Muiden pakonomainen katseleminen ja kopioiminen tulee lopettaa.
Keskitytään vakauteen. Yksi johtamispaskanjauhannan liikevoima on pakkomielle muutokseen.
Todellisuustestaus. Onko johtamistoteamuksella todellisuuspohjaa? Näyttöön perustuva johtaminen on yksi menetelmä: kerätään johtamisinterventioista dataa, ja arvioidaan, toimiiko se vai ei. Ennen toteutusta voidaan arvioida esimerkiksi historian perusteella, onko ajatuksessa järkeä.
Rationaalisuustestaus. Onko käytännölle järkiperusteluja vai kuulostaako se vain kivalta? Spencer viittaa tutkimukseen, jossa tosiasiat eivät juuri hetkauttaneet voimakkaita äärikantoja edustavista ihmisistä koottua ryhmää. Sen sijaan, kun koehenkilöitä pyydettiin selittämään täsmällisesti, millä mekanismilla heidän kannattamansa politiikka toimisi, he yleensä omaksuivat maltillisemman kannan. Organisaatioissa tätä voidaan hyödyntää niin, että hankkeen kausaalimekanismit kuvataan selvästi, kuten myös se, kenen pitää tehdä ja mitä ja miksi.
Merkityksellisyystestaus. Varmistetaan, että yleisö tosiaan tajuaa väitteen jotenkin. Politiikantutkimuksessa on saatu selville, että menettelytavat, jotka luodaan päättäjien ja toteuttajien yhteisessä harkinnassa, hyväksytään yleensä laajemmin. Lisäksi dialogi lisää luottamusta.
Aikomustestaus. Yrityksissä peitellään pahantahtoisia motiiveja liian usein. Millaiset motiivit aikomuksen takana vaikuttavat? Miksi ihmiset sanovat näin?
Selventämistestaus. Paskanjauhannan yksi peruspiirre on, että sitä ei voi tai sitä on vaikea selventää. Auttaako toteamus synnyttämään uusia oivalluksia? Jos ei, olet todennäköisesti tekemisissä paskanjauhannan kanssa.
VIIMEINEN TÄRKEÄ TEKO on lakata palkitsemasta paskanjauhannasta:
Rajoita paskanjauhannalle suotua huomiota. Yksi paskanjauhantaa ruokkiva kognitiivinen vinouma on uutuusvinouma: jos joku asia on uusi, sen on oltava tärkeää.
Älä palkitse paskanjauhantaa uskottavuudella. Muodikkaan mutta tyhjän kielen käyttö ei saa johtaa statuksen nousemiseen.
Tarjoa itseluottamukselle muita perusteita. Paskapuheen suosiota nostaa se, että muodikkaiden termien viljely antaa itseluottamusta. Jos taas ajatukset alistetaan ankaraan tarkasteluun, on vähemmän todennäköistä, että tyhjistä ideoista palkitaan. Palkitse ihmisiä vaatimattomista asioista, kuten pienistä parannuksista, työn hyvin hoitamisesta tai jopa huonon idean torppaamisesta.
Tee typeryys kalliiksi. Kollektiivista typeryyttä ruokkii lyhytjänteisyys. Esimerkiksi pankkialalla on lykätty palkkioita pidemmän ajan päähän, mikä suitsii typerää ja lyhytjänteistä riskinottoa.
Tee organisaatiokuorman lisäämisestä kallista. Tyhjät ajatukset eivät saa viedä aikaa ydintoiminnalta. Esimerkiksi Boeing johtajia arvioidaan nykyään muun muassa sillä perusteella, kuinka paljon he kuormittavat työntekijöitä sähköposteilla ja muistioilla.
Seuraa luottamusta. Tee ihmisille selväksi, miten paljon heihin luotetaan – ja seuraa luottamuksen tasoa foorumeilla ja dialogeilla. Paskanjauhanta voi heikentää luottamusta.
Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä: varmista, ettei paskanjauhantaa vastaan taistelemisesta tule yksi uusi paskanjauhantaprojekti…
MIKSI ME FIKSUT IHMISET…
SPICERIN KIRJAN sisältö sivuaa osuvasti toista teostamme: keväällä julkaistu David Robsonin ”Intelligence Trap: Why Smart People Make Dumb Mistakes” käsittelee myös organisatorista typeryyttä: miksi Nokian tai suurten pankkien kaltaiset organisaatiot sortuvat typeryyteen, vaikka ne palkkaavat älykkäitä ihmisiä? Spicerin mukaan esimerkiksi Nokialla fiksuja ihmisiä rangaistiin kriittisten kysymysten esittämisestä, jolloin oli täysin rationaalinen ratkaisu tekeytyä tyhmäksi, jotta palkka juoksee.
Robson käsittelee ilmiötä laajemmin niin yksilökuin organisaatiotasollakin. Luin vuosia sitten jenkkiskeptikko Michael Shermerin kirjan ”Why People Believe Weird Things” (1997), jossa käsiteltiin huuhaaseen uskomista yleisellä tasolla. Robson taas esittää, että älykäs ihminen voi joissain tapauksissa olla jopa alttiimpi uskomaan höpöjä kuin vähemmillä älynlahjoilla varustettu henkilö.
Robsonin mukaan älykkäät ihmiset ovat nihkeitä oppimaan virheistään ja kuuntelemaan muiden neuvoja. Älyllisesti kyvykäs ihminen on myös – kuten Shermer on todennut – älyllisesti kyvykäs keksimään hyviä perusteluja älyttömille uskomuksilleen. Yksi syy on kognitiivisen reflektion puute: sen sijaan, että punnittaisiin eri vaihtoehtoja, oman ajattelun puutteista puhumattakaan, yritetään ratkaista tehtävä tai muodostaa kanta nopeasti. Artikkelin alussa oleva ”tuijotustehtävä” on hyvä esimerkki tästä: suurin osa ihmisistä vastaa ”ei voida ratkaista annetuilla tiedoilla”, vaikka oikea vastaus on kyllä. (Jos olet eri mieltä, ratkaise tehtävä kynällä ja paperilla kirjaten eri vaihtoehdot Annen siviilisäädylle.)
Tehtävä mittaa kognitiivista reflektiota, ja moni huippuyliopiston opiskelijakin vastaa siihen väärin. Kognitiivinen reflektio tarkoittaa kykyä kyseenalaistaa omat ennakko-oletukset ja intuitiot. Tehtävän väärin ratkaisseet myös todennäköisemmin uskovat salaliittoteorioihin ja valeuutisiin. Kognitiivinen reflektio auttaa suojautumaan väärältä tiedolta ja huonolta järkeilyltä, kuten myös älyllinen nöyryys, aktiivinen avoimin mielin ajattelu, uteliaisuus, omien tunteiden tunnistaminen sekä ajatusmalli, jossa älyllisiä kykyjä pidetään ominaisuutena jota voi harjoittaa (engl. ”growth mindset”).
Toisin sanoen ei riitä, että älykkyyttä on, vaan sitä pitää myös osata ja haluta käyttää. Korkea älykkyys on kuin tehokas moottori autossa: pelkkä tehokas moottori ei takaa että olet perillä ensimmäisenä, jos navigointijärjestelmässä ja ajotaidoissa on puutteita.
Robson käyttää esimerkkinä kuuluisaa Lewis Termanin tutkimusta, jossa hän seurasi huippuälykkäiden lasten elämää. Vaikka moni huippuälykäs lapsi eteni aikuisena hyvin korkeaan asemaan uralla, kaikki eivät edenneet.
Esimerkiksi juristien ja insinöörien älykkyysosamäärä on korkea, noin 125, mutta vaihtelu on suurta. Erään tutkimuksen mukaan älykkyysosamäärä selittää 29 % suorituskykyvaihtelusta – mikä on toki paljon, mutta muut tekijät, kuten motivaatio, ovat tärkeitä nekin.
David Feldman, joka tutki Termanin aineiston lahjakkaimpien – 26 henkilöä, joilla oli huikea yli 180 pisteen älykkyysosamäärä – havaitsi, että heistä vain neljä oli saavuttanut urallaan jonkun alan huippustatuksen. Ryhmänä he olivat vain hieman menestyneempiä kuin 30-40 pistettä vähemmän älykkyystestissä saaneet koehenkilöt.
Kärjistäen voidaan sanoa, että älykkyys asettaa reunaehtoja, mutta tietyn rajan jälkeen siitä ei ole enää suurta lisähyötyä, vaan muut seikat, kuten kiinnostus, pitkäjänteisyys ja ympäristötekijät vaikuttavat taitojen karttumiseen.
DYSRATIONALIA
RATIONAALISUUS voidaan jakaa kahteen luokkaan: instrumentaaliseen ja episteemiseen. Instrumentaalinen rationaalisuus tarkoittaa kykyä toimia – annetuilla resursseilla – niin että saa mitä haluaa. Episteeminen rationaalisuus taas mittaa sitä, kuinka hyvin uskomuksesi kuvaavat maailman tosiasiallista olotilaa. Esimerkiksi kulttijohtaja tai huuhaarohtokauppias voi olla hyvinkin rationaalinen sanan ensimmäisessä merkityksessä.
Jälkimmäisen puutteesta Robson käyttää esimerkkin Sherlock Holmesin luojan, Arthur Conan Doylen taipumusta uskoa meedioihin ja keijukaisiin – vaikka hän kirjallisen tuotantonsa perusteella selvästi oli perillä loogisen päättelyn saloista. Ilmiötä, jossa älyä on, mutta sitä ei käytetä, kutsutaan dysrationaliaksi. Älykkyystestitulokset ja rationaalinen käytös eivät korreloi läheskään täydellisesti. Yksi syy tälle ovat kognitiiviset vinoumat, joista Robson esittelee kirjassa muutamia.
Yksi mielenkiintoinen vinouma on ankkurointiharha. Tunnetuin esimerkki on alennushinnoittelu: 350 euron televisio vaikuttaa halvemmalta, jos samassa yhteydessä mainitaan sen olevan alennushinta ”oikeasta” 499 euron hinnasta. Mielenkiintoisempaa on, että ankkurointiharha vaikuttaa myös asioissa, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Eräässä kokeessa koehenkilöt pyöräyttivät onnenpyörästä kokonaisluvun ykkösen ja sadan välillä, minkä jälkeen heitä pyydettiin arvioimaan Afrikan valtioiden lukumäärä. Onnenpyörän tulos vaikutti heidän arvioonsa: mitä pienempi luku, sitä pienempi arvio.
Myös sanavalinnoilla ja ongelman muotoilulla on merkitystä – tätä kutsutaan kehystämisharhaksi. Esimerkiksi, jos pitää päättää, annetaanko 600 kuolemansairaalle hoitoa, joka toimii kolmasosassa tapauksia, muotoilu ”hoito pelastaa 200 ihmishenkeä” vetoaa paremmin kuin ”400 ihmistä kuolee hoidosta huolimatta”. Ihminen pelkää menettämistä enemmän kuin arvostaa saavutusta. Tämän takia uhkapeleissäkin mainostetaan mieluummin 90 % palautusprosenttia kuin sitä, että peliyritys vie 10 % pelatuista rahoista.
Muita merkittäviä harhoja ovat saavutettavuusharha (ihminen pelkää riskejä, jotka tulevat helposti mieleen riippumatta niiden todennäköisyyksistä), uponneiden kustannusten harha (haluttomuus luopua hankkeesta, koska on panostanut siihen paljon) ja uhkapelaajan harha (kuvitellaan, että jos äsken on heitetty kruuna, niin seuraava on todennäköisesti klaava, tai jos ensimmäinen lapsi on poika, niin seuraava on todennäköisemmin tyttö).
Kognitiotieteilijät jakavat ajattelun kahteen ryhmään: järjestelmä ykköseen (nopea, intuitiivinen ajattelu) ja järjestelmä kakkoseen (hidas, analyyttinen ajattelu). Kanadalainen psykologi Keith Stanovich painottaa, että kognitiiviset harhat koskevat myös jälkimmäistä ajattelua, ja on havainnut tutkimuksissaan, että esimerkiksi suositun SAT-tasokokeen tulokset eivät korreloi juuri lainkaan testitulosten kanssa, joissa mitataan rationaalisuutta ja alttiutta langeta kognitiivisiin harhoihin.
Stanovich on myös havainnut, että älykkäillä ihmisillä on aavistuksen suurempi taipumus sokean pisteen harhaan kuin vähemmän akateemisesti lahjakkailla – eli toisten järkeilystä etsitään ja löydetään virheitä, mutta omasta ei.
Harhoista kenties tunnetuin, vahvistusharha, tarkoittaa sitä, että ihmiset suhtautuvat kritiikittömämmin todistusaineistoon, joka tukee heidän omaa ennakkokäsitystään, kun taas oman näkemyksen vastaisesta aineistosta etsitään haukkana virheitä. Osa psykologeista puhuu mieluummin oman puolen harhasta (engl. myside bias) korostaen sitä, että kyse on omien ennakkoasenteiden pönkittämisestä. Tutkimusten mukaan jopa oikeustieteen opiskelijat, joiden koulutukseen varta vasten sisältyy toisen osapuolen näkemykseen perehtyminen, pärjäävät huonosti tämän harhan voimakkuutta mittaavissa rationaalisuustesteissä. Tutkijat puhuvatkin tarkoitushakuisesta päättelystä: oma kanta valitaan, minkä jälkeen se perustellaan itselleen sopivasti, ja skeptismi kohdistetaan vain vaihtoehtoisiin päätelmiin.
Älykkäät ihmiset eivät siis välttämättä käytä älyään reilusti, vaan opportunistisesti. Tämä näkyy esimerkiksi ilmastonmuutoksen kiistämisessä: vaikka tiedelukutaitoiset ihmiset ovat keskimäärin paremmin perillä ilmastonmuutoksesta, voidaan havaita, että parempi tiede- ja numerolukutaito saa puolustamaan hanakammin omasta poliittisesta kannasta johdettua näkemystä.
Yksi rationaalisen ajattelun vihollinen on nopeutta arvostava kulttuuri: monissa älykkyystesteissä ajankäyttö vaikuttaa pisteytykseen ja koulussa nopea vastaaja saa pisteet kotiin.
parempi Tiede- Ja Numerolukutaito Saa Puolustamaan Hanakammin Omasta Poliittisesta Kannasta Johdettua*** ***näkemystä (robson, S. 55; Alkuperäinen Artikkeli Kahan, 2017).
KUN ASIANTUNTIJA JA ORGANISAATIO SOHELTAA
MYÖS KOKENEET ASIANTUNTIJAT voivat sortua kehnoon järkeilyyn. Robson käy esimerkkinä läpi Brandon Mayfieldin tapauksen, jossa tämä pidätettiin vuoden 2004 tuhoisasta Madridin junapommi-iskusta epäiltynä. FBI:n mukaan sormenjälki, joka oli löytynyt epäillyn terroristin kauppakassista, ”täsmäsi 100 %:sti”. Myöhemmin oikea tekijä saatiin kiinni ja Mayfield vapautettiin.
Moni tuntee Dunning-Kruger-ilmiön: mitä vähemmän tiedät jostain asiasta, sitä enemmän luulet tietäväsi siitä. Korkean tason asiantuntijat – jollaisia esimerkiksi FBI:n sormenjälkitutkijat ovat alallaan – taas voivat haksahtaa liialliseen intuition käyttöön. FBI:n tietokoneanalyysi oli nimennyt Mayfieldin yhdeksi kahdestakymmenestä mahdollisesta osumasta, ja asiantuntijat olivat kiinnittäneet huomiota vain sormenjälkien yhtäläisyyksiin, eivät eroihin. Myös tunteet vaikuttavat asiantuntijoihin, vaikka he yrittävät olla objektiivisia. Tämä korostuu etenkin ”selvissä jutuissa” ja voimakkaita tunteita herättävissä rikosjutuissa.
Robson toteaakin sattuvasti, että prosessien ei tule olla idioottivarmoja, vaan myös eksperttivarmoja. Esimerkiksi hän nostaa ydinvoima- ja ilmailualan, joissa järjenkäytön puutteen aiheuttamia ongelmia torjutaan muun muassa vaihtelemalla turvallisuustarkistusten suoritusjärjestystä liiallisen rutinoitumisen estämiseksi. Aloja ja organisaatioita, joilla riskienhallinta toimii, yhdistävät seuraavat piirteet ja käytännöt:
Virhetilanteen mahdollisuus on jatkuva päähänpinttymä. Työntekijät ajattelevat, että ”jokainen päivä on huono päivä”. Vaaratilanteet tunnistetaan ja niistä raportoidaan vapaaehtoisesti.
Ei yksinkertaisteta eikä oikaista. Jos jokin asia epäilyttää, vaaditaan lisätutkimuksia ja varmistuksia.
Reagoidaan anomalioihin. Jos jokin arvo poikkeaa siitä, mitä sen pitäisi olla, selvitetään juurisyy eikä vain toivota parasta.
Sitoutuminen jatkuvaan kehittämiseen. Keskustellaan läheltä piti -tilanteista, lievemmistä onnettomuuksista sekä siitä, mikä muu voi vielä mennä vikaan, ja varmistetaan, että kaikki tietävät, miten toimitaan häiriötilanteessa.
Kunnioitetaan asiantuntemusta. Johdon tulee kuunnella vaaroista ilmoittavia asiantuntijoita ja ruohonjuuritason työntekijöitä, ja työntekijöillä tulee olla mahdollisuus kertoa riskeistä ilman pelkoa potkuista.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa ydinvoimaloiden tarkastuksissa osa tarkastajista rekrytoidaan muista ydinvoimaloista, mikä edistää tiedonvaihtoa. Ruohonjuuritason työntekijät ja johtoporras keskustelevat säännöllisesti, jotta koko organisaatiolla on selvä käsitys toiminnan haasteista ja riskeistä.
Toinen hyvä esimerkki on ilmailualan Just culture, joka tarkoittaa, että henkilöstöllä on mahdollisuus raportoida omista virheistään ilman pelkoa potkuista.
Kotimaisena esimerkkinä voisi mainita Tukesin julkisen Varo-rekisterin (varo.tukes.fi), jonne kootaan anonymisoituna viranomaisen toimialan (mm. sähkötapaturmat) onnettomuuksia ja läheltä piti -tilanteita. Tapauksia käydään läpi muun muassa säännöllisissä sähkötyöturvallisuuskoulutuksissa.
Robson viittaa myös Spicérin tutkimuksiin ja Nokian romahdukseen: ongelmat maton alle lakaisevalla yrityskulttuurilla on tuhoisa vaikutus. Sama kuvio toistui niin Concorde-lentokoneen toistasataa kuolonuhria vaatineessa onnettomuudessa Pariisissa vuonna 2000, Meksikonlahden öljyonnettomuudessa vuonna 2010 kuin myös Challengersukkulan tuhossa vuonna 1986. Renkaasta puhjetessa irtoavat palaset, betonin laatuongelmat ja sukkulan tiivisteongelmat olivat kaikki tiedossa, mutta ”mitään todella vakavaa ei ollut sattunut ennenkään”.
Vakavissa onnettomuuksissa toistuu usein sama kaava: onnettomuuden juurisyy jäljitetään ilmiöön, joka on ollut kaikkien tiedossa, mutta jolle ei ole tehty mitään, koska sitä on pidetty normaalina. Vaikka läheltä piti -tilanteiden pitäisi soittaa hälytyskelloja, käy juuri päin vastoin: koska tällä kertaa ei sattunut mitään, ensi kerrallakaan ei satu mitään eikä siis ole syytä olla huolissaan.
LIIKAA LAHJAKKUUTTA, LIIKAA SEKAVUUTTA?
KIRJASSA KÄSITELLÄÄN monia muitakin mielenkiintoisia tutkimustuloksia, kuten sitä, että keräämällä parhaat urheilijat – tai asiantuntijat – samaan tiimiin, muodostuu usein huonompi joukkue kuin kokoamalla joukkue hyvistä, muttei parhaista pelaajista. Ilmiö näkyy jalkapallossa ja muissa lajeissa, joissa vaaditaan pelaajien keskinäistä koordinaatiota – baseball-joukkueissa taas ilmiö ei näy. Asiantuntijatiimeissä ilmiön haitat korostuvat, jos huippuosaajien erityisosaamisalueet ovat päällekkäisiä. Tällöin statuksesta kilpaileminen ja keskinäinen nokittelu höyläävät suorituskykyä.
Kirja on kauttaaltaan mielenkiintoinen ja vaikka kognitiiviset vinoumat ja viimeaikainen älykkyys- ja rationaalisuustutkimus olisivat ennestään tuttuja, kirjasta löytyy uusia näkökulmia ja eläviä esimerkkejä, jotka auttavat muistamaan asioita. Merkkimäärärajan puitteissa tästä artikkelista on pakko rajata paljon mielenkiintoistakin asiaa pois, tässä vielä muutama kirjassa käsitelty teema pikaisesti:
Höpöhöpöväite uppoaa ihmiseen paljon helpommin, kun sen ohessa esitetään sopiva kuva. Muita kikkoja misja disinformaation levittämiselle ovat toisto sekä väitteen muotoilu niin, että se rimmaa sujuvasti. Myös selkeä fontti lisää väitteen uskottavuutta.
Yksi tehokas konsti höpöhöpöväitteen tunnistamiselle on yksinkertainen tuumaustauon pitäminen.
Huuhaan alasampuminen voi sataa huuhaan laariin, koska samalla tulee helposti antaneeksi näkyvyyttä itse huuhaalle. Valistustyössä kannattaa olla toistamatta huuhaaväitettä: on parempi viestiä ”influenssarokotteet ovat turvallisia ja tehokkaita” kuin ”myytti: rokotteesta voi tulla influenssa”.
Selkeä, suoraviivainen ja kivasti kuvitettu oppimateriaali ei ole välttämättä paras oppimisen kannalta: oppimista tehostaa, jos materiaalia lukiessa on vähän hämillään. Kirjan luku 8 käsittelee oppimista ja opettamista laajasti.
VAHVA SUOMENNOSSUOSITUS
SPICÉRIN KIRJA ON suomennettu, ja toivon vakaasti, että Robsoninkin kirja suomennetaan. Rajatun merkkimäärän puitteissa ehdin käsitellä vain pintaraapaisun sen sisällöstä runsaine esimerkkeineen ja toivon, että se innostaa mahdollisimman monia tarttumaan opukseen – joka on saatavilla myös hyvin artikuloidulla äänellä luettuna äänikirjana vaikkapa pitkien automatkojen ratoksi. Kirjan kerronta on sujuvaa ja varsinaista erikoissanastoa on vähän, joten se on luettavissa myös keskinkertaisilla englannin kielen taidoilla. Sujuvinta lukeminen on aina omalla äidinkielellä, ja valeuutisten, itsenimettyjen ”asiantuntijoiden” ja paskapuheen aikana tällaista kirjallisuutta tarvitaan enemmän kuin koskaan.
Skeptinen ajattelu ei ole mikään taito tai diplomi, joka kerran omaksutaan ja sitten ollaan skeptikoita, vaan taito, jota voi ja pitää kehittää. Uteliaisuus, huolellisuus, perusteellisuus ja älyllinen nöyryys sekä usko siihen, että ajattelua voi treenata suurin piirtein kuten lihaksiakin, auttavat tällä tiellä. Hosuminen ei auta tässäkään.
André Spicer: Paskanjauhantabisnes. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Eurooppalaisen filosofian seura 2018. Englanninkielinen alkuteos Business Bullshit myös vuodelta 2018.
David Robson: The intelligence trap: Why smart people do stupid things and how to make wiser decisions. Hodder & Stoughton 2019. Teos on saatavilla paperi-, ääni- ja e-kirjana. Dan M. Kahan: ”Ordinary science intelligence”: a science-comprehension measure for study of risk and science communication, with notes on evolution and climate change, Journal of Risk Research, 20:8, 995-1016, DOI: 10.1080/13669877.2016.1148067. Open access.
”Olin lakannut googlaamasta nimeäni” ja muita feministisiä huolia
Osmo Tammisalo
KIRJAT
Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi. Karisto, 2019.
JOS AIOT KERTOA jollekulle, että hänen maailmankatsomuksensa perustuu illuusioon, tee se niin kohteliaasti ja kärsivällisesti kuin pystyt. Älä kuitenkaan tingi vaatimuksesta, että hänen on esitettävä perustelunsa selkeästi ja osallistuttava keskusteluun perusteluidensa pätevyydestä. Miten muutoin päästään käsiksi totuuteen?
Koetan tässä kirja-arviossani noudattaa yllä olevaa ohjetta. Arvioin Minja Koskelan teoksen asiasisältöä kiinnittämättä huomiota kirjoittajan ikään, ihonväriin, sukupuoleen, painoindeksiin tai seksuaaliseen suuntautumiseen – vaikka Koskela monen nykyfeministin tavoin tämänkaltaisia piirteitä nostaakin esille. Aloitetaan empiirisestä kysymyksestä: mikä selittää sukupuolieroja?
ENNEN KAIKKEA KASVATUS
KUN TYTTÖ kanniskelee nukkevauvaa ja poika sohii miekalla, se voi johtua heidän saamastaan erilaisesta kasvatuksesta. Leikkien takana voi kuitenkin olla myös merkittävä vaistonkaltainen elementti. Kumpaakaan vaihtoehtoa tai niiden yhdistelmää ei kannata sulkea pois. Seuraavissa sitaateissa Koskela tekee juuri näin, selittäen sukupuolieroja kasvatuksella. Vastaavia kohtia on kymmeniä pitkin kirjaa:
”Miehiä ja naisia kasvatetaan käsittelemään tunteita ja ottamaan emotionaalista vastuuta eri tavoin.”
”Pienestä pitäen tytöt ja pojat kasvatetaan näyttämään tunteensa eri tavoin.”
”Siinä missä pojille sanotaan, että miehet eivät itke, opetetaan tyttöjä lapsesta saakka sanoittamaan omia tunteitaan ja ottamaan toisten tunteet huomioon.”
”Niinpä minä otin vastuun hänen tunteistaan säätelemällä omiani, kuten naisia usein opetetaan tekemään.”
”...niin kauan kuin tyttöjä kasvatetaan ottamaan vastuuta kotona ja meistä tulee aikuisena miehiä ja naisia, jotka ovat sisäistäneet kasvatuksen heteronormit, muuttuvat ajankäyttötutkimuksen tulokset varsin verkkaisesti.”
”Tunteista puhuminen on naisille vaatimus, mutta miehille sitä ei sallita.”
Koskela myös toteaa, että miehet ”saavat itkeä juuri sen verran kuin itkettää, sanoi patriarkaatti mitä hyvänsä”. Hän siis alentavaan sävyyn vihjailee, että patriarkaatti (eli kuka?) toitottaisi miehenaluille, että ”mies ei itke”, ja että miehet siksi itkisivät naisia harvemmin. Tutkimusnäyttöä väitteen taakse hän ei esitä.
Koskelan pääviesti on, että jokin ulkopuolinen ja erittelemätön taho – ”yhteiskunta”, ”normit”, ”patriarkaatti”, ”ympäristö” tai ”ympäröivä yhteiskunta” – odottaa jotakin ja ihmiset siihen mukisematta alistuvat. Hypoteesi on puutteellinen, eikä tutkimus tue sitä. Olennaiset sukupuolierot ovat samanlaisia sellaisissakin kulttuureissa, joissa kasvatustavat ovat täysin erilaisia. Universaalit sukupuolierot ovat myös juuri sellaisia kuin evolutiivinen lajivertailu ennustaa niiden olevan.
Koskelan tulisikin selittää kaksi asiaa. Miksi biologia lakkasi vaikuttamasta ihmiseen? Ja miksi yhteiskunta ja kasvatus silti saavat miehet ja naiset käyttäytymään biologian ennustamalla tavalla, aivan kuin luonnonvalinta olisi heidät suunnitellut? Toisin sanoen, kuka on kaiken takana ja miksi se joku niin rakastaa evoluutiota?
Valaiseva esimerkki ovat tytöt, jotka altistuivat kohdussa suurille testosteronimäärille. He leikkivät vähemmän hoivaleikkejä ja nujakoivat enemmän. Kasvatushypoteesin kannattajan tulisi selittää, miksi vanhemmat ja yhteiskunta ohjaavat tyttöjä hoivaan ja äitiyteen vain silloin, kun he ovat altistuneet tyypillisille hormoniannoksille.
Koskela jatkaa: ”Feministien tavoite on, että miehet saisivat kasvaa ja toteuttaa mieheyttään heille sopivalla tavalla” ja että ”mies voi jatkossakin käsitellä tunteitaan itsekseen, kunhan tietää itkemisen ja avautumisen olevan tarvittaessa hänelle sallittuja”. Jää epäselväksi, miksi miehet piittaisivat siitä, salliiko ”patriarkaatti” heille tunteiden ilmaisun vai ei. Eikö miehiä nimenomaan ollut kasvatettu niin, etteivät he välittäisi siitä, mitä muut ajattelevat? Koskela voisi myös kertoa, miksi ”patriarkaattia” ylipäätään kiinnostaisi, itkeekö joku vai ei.
Entä mitä Koskelan mukaan tarvitaan siihen, että miesten itkeminen tulisi sallituksi? Se kuulemma edellyttää ”itsereflektion kautta tapahtuvaa kulttuurista muutosta”, joka saattaa ”tuntua radikaalilta, jopa pelottavalta”. Harvalla on mitään itsereflektiota vastaan, omakohtainen pohdiskelu voi johtaa monenlaisiin muutoksiin. Feminismin versio muistuttaa kuitenkin katolista synnintunnustusta – sillä erotuksella katolilaisuuteen, että armahdus on epävarmempi ja uusia syntejä keksitään koko ajan lisää. Varhaiset kansalaisoikeusfeministit saattaisivat toki riemastua tiedosta, että feminismin huolenaiheet ovat muuttuneet tällaisiksi. Mutta miessukupuolen psykoterapeuttina esiintyminen olisi heille varmasti jo liikaa.
...EIKÄ KOSKAAN BIOLOGIA
BIOLOGIASTA Koskela kirjoittaa: ”Sukupuolten erojen perusteleminen pelkällä biologialla on yksinkertaistus, koska se jättää huomiotta sosiaalisen vuorovaikutuksen, kulttuuriset oletukset ja historiallisesti muotoutuneet käytännöt.” Virkkeessä on monta ongelmaa. Ensinnäkin biologia pyrkii löytämään selityksiä käyttäytymiselle. Biologian avulla ei siis voida ”perustella” käyttäytymistä. Toiseksi luonnonvalinta on muovannut myös niitä ihmismielen ominaisuuksia, jotka ohjaavat sosiaalisuuttamme ja vaikuttavat kulttuuriimme. Koskelan ylläpitämä kahtiajako biologian ja sosiaaliskulttuuristen vuorovaikutusten välillä on siis virheellinen. Biologia pyrkii nimenomaan selittämään, miksi ihmiset reagoivat sosiaalisiin vuorovaikutuksiin siten kuin reagoivat.
Koskela jatkaa: ”Koska biologiasta ei voi vetää sosiaalisia johtopäätöksiä, on biologian vetäminen mukaan tasa-arvokeskusteluun useimmiten tyhjä arpa.” Tässä Koskela koettaa ilmeisesti sanoa, että biologiset tosiasiat eivät sellaisinaan kerro, millaista sosiaali- tai tasa-arvopolitiikkaa yhteiskunnan tulisi harjoittaa. Tässä hän olisi oikeassa. Siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä, miten niiden tulisi olla. Koskela kuitenkin vihjailee, että joku yrittäisi oikeuttaa epätasa-arvoa biologian avulla: ”Tällöin argumentti on, että biologia synnyttää eroja, jotka luonnollistavat epätasa-arvoa.”
Koskela jättää epäselväksi, millaista epätasa-arvoa hän tarkoittaa. Koskela ei myöskään kerro, kuka tätä ”luonnollistamista” on tehnyt ja missä. Hänellä olisi ollut mainio mahdollisuus tässä kohdin oikaista ”feminismin vastustajien” tekemä niin kutsuttu naturalistinen virhepäätelmä. Koskela kuitenkin päätyy epämääräiseen vihjailuun jostakin ”luonnollistamisesta” ja ”biologiapelin pelaamisesta”. Mistä moinen kiertely ja kaartelu?
Koskelan edustama ”biologian tyhjä arpa” -ajatus voi myös johtaa ikäviin seurauksiin. Tunnetuin tapaus lienee poikavauva John, jolta vaurioituneen peniksen takia päätettiin poistaa myös kivekset, tarkoituksena tehdä hänestä onnellinen tyttö, Joan. Kirurgian lisäksi hänelle annettiin teini-iässä naishormonia ja hän kävi läpi sukupuolenvaihtoon tähtäävän keskusteluterapian. Toimenpiteet eivät kuitenkaan muuttaneet hänen aivoihinsa jo ennen syntymää iskostunutta miesidentiteettiä. Kivuliaan identiteettikriisin jälkeen John/Joan päätyi korjaamaan sukupuolensa mieheksi, ja lopulta hän meni naisen kanssa naimisiin ja adoptoi lapsia. (Myöhemmin hän päätyi epäonnistuneiden sijoitusten ja avioeron jälkeen itsemurhaan.)
Koskela toteaa ohimennen, että ”sukuelimet eivät liity sukupuoleen”. Päätelmä tulee kaiketi siitä, että pieni osa ihmisistä kokee syntyneensä väärään sukupuoleen tai kokee itsensä kokonaan sukupuolettomaksi. Nämä vähäiset vähemmistöt eivät poista sitä seikkaa, että sukuelimet ovat äärimmäisen läheisessä yhteydessä sukupuoleen, määriteltiinpä sukupuoli kromosomien, sukusolujen (=biologian määritelmä) tai omakohtaisten tuntemusten perusteella. Toisaalla Koskela mielellään esittelee tilastoja, mutta tällaisissa kohdin hän ne jostakin syystä sivuuttaa.
Koskela jatkaa: ”Sukupuoli ei määrää sitä, minkä verran kukin haluaa tai on haluamatta seksiä. Se on jokaisen henkilökohtainen asia.” On selvää, että sukupuoli ei määrää seksihalujen voimaa tai suuntaa. Miesten ja naisten välillä on kuitenkin keskimääräisiä ja kaikista kulttuureista löytyviä eroja suhtautumisessa seksiin. Se, että erot ovat universaaleja, kasvatuksesta riippumattomia ja osuvat lajivertailusta saatuihin ennusteisiin, on vahva todiste sen puolesta, että erot johtuvat luonnonvalinnasta. Luontoäiti sai ihmisnaaraat kaikkialla vahtimaan itse ja omista syistään omaa seksuaalisuuttaan. He eivät siis tee sitä vain yhteiskunnallisten rooliodotusten tai väitetyn patriarkaalisen sorron vuoksi. (Rooliodotuksista on myös huomattava, että ne ovat väistämättä ristiriitaisia. Esimerkiksi poikaystävä toivoo teinitytöltä luultavasti varsin erilaista käyttäytymistä kuin tytön isä.)
ENNEN KAIKKEA LOUKKAANTUJA
FEMINISTEJÄ ei näytä pahemmin häiritsevän se, että joku osoittaa puutteita heidän biologiatiedoissaan. Mutta siitä moni suuttuu, että heitä kutsutaan loukkaantujiksi. Koskela on esimerkiksi paheksunut iltapäivälehteä, joka puhui ammattiloukkaantujista. Kirjassa Koskela myös puolustaa loukkaantumista ilmaisseita kanssasisariaan ja toteaa, että ”minulla ei ole oikeutta päättää siitä, mikä on jonkun muun mielestä loukkaavaa”. Tässä hän on tietysti oikeassa. Perään hän olisi kuitenkin voinut todeta, että loukkaantumattomuus ei ole eikä sen tule olla oikeus. Jos vaikkapa varhaiset homoseksuaalien puolustajat olisivat varoneet loukkaamasta konservatiiveja, homojen asema tuskin olisi kohentunut sellaista vauhtia.
Koskela kertoo netin feministisillä palstoilla oppineensa ”olemaan liittolainen niille, joihin sortavat rakenteet osuvat enemmän kuin itseeni” ja ”pyytämään anteeksi käytettyäni loukkaavia sanoja”. Koskela näyttää tällä tavoin loukkaantuvan muiden puolesta, kuin tarkoituksenaan nousta heidän yläpuolelleen. Hän esimerkiksi pohtii, miten muunsukupuolinen koululainen kokee seksuaalikasvatustunnin: ”Miltä on tuntunut olla kuulijana, kun puhutaan ’miesten biologiasta’ ja ’naisten biologiasta’ ja oma sukupuoli jätetään poikkeukseksi marginaaliseen faktalaatikkoon?” Miten paljon poikkeamista pitäisi puhua tai kuinka paljon poikkeamille pitäisi antaa oppikirjoissa tilaa? Sitä Koskela ei tylsältä – sanan molemmissa merkityksissä – holhoamiseltaan ennätä kertoa.
Koskelan mukaan ihmiset vastustavat uusia sukupuolitermejä, koska ne ovat liian vaikeita opeteltaviksi. Hänen lennokas päätelmänsä kuuluu: ”Kun cis-ihmisten uuden sanaston omaksumisen haastavuus ajaa transihmisten kokemusten tunnustamisen rinnalle tasavertaisena argumenttina, ollaan syvällä patriarkaatin ytimessä.” Tämän mukaan patriarkaatin ydin ilmenisi sanoista marisemisena. Miesvalta on selvästi murtunut.
...EIKÄ KOSKAAN VAPAUKSIEN PUOLUSTAJA
FEMINISTI VOI uskoa tutkimustuloksia siitä, että sukupuolten välillä on myötäsyntyisiä eroja. Hän voi siitä huolimatta väittää, että miesten ja naisten erot tuloissa ja ammatinvalinnassa johtuvat syrjivistä rakenteista.[1] Tällä feministi tarkoittanee sitä, että rakenteista voidaan tehdä sellaisia, että tulot ja työpaikat jakautuvat sukupuolten kesken tasan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että rakenteet selittäisivät tuloerot tai ammatillisen segregaation.
Vastaava esimerkki on koululaisten arvosanat. Voidaan väittää, että erot koulumenestyksessä johtuvat vain rakenteista. Se olisi totta samassa triviaalissa merkityksessä: kouluolosuhteista voidaan – esimerkiksi kokeita helpottamalla – tehdä sellaisia, että erot arvosanoissa katoavat.
Ihmisillä toki on oikeus pyrkiä siihen, että työelämästä (ja peruskoulusta) tulisi täydellisen tasapäistävää ja että sukupuoli ei olisi yhteydessä työpaikkojen jakautumiseen tai työssä etenemiseen. Tässä kohdin Koskela paljastaa korttinsa kiitettävän rehellisesti. Hän kirjoittaa, että teoksen ”horisonttina on feministinen utopia ja täydellinen tasa-arvo”, jotka antavat ”kamppailulle suunnan”. Sitä Koskela tai nykyfeminismin ”virallinen” versio eivät kuitenkaan mielellään myönnä, että tasa-arvo edellyttää ja että feminismi täten kannattaa vapauksien polkemista – vieläpä tavalla, joka luultavimmin haittaisi molempien sukupuolten hyvinvointia.
Nykyfeminismi sen sijaan julistaa evankeliumia, jonka mukaan tasa-arvo saavutetaan, kunhan vain luodaan patriarkaalisen syrjinnän tunnustava kollektivistinen tietoisuus. Se on oivallinen strategia. Vaatimus syrjinnän tunnustamisesta kääntää huomion pois siitä ikävästä faktasta, että vapaus ja tasa-arvo ovat väistämättä ristiriidassa. En ota kantaa, onko strategiassa kyse toiveajattelusta, ideologisesta itsepetoksesta vai suoranaisesta huijaamisesta. Niiden raja harvoin on selkeä. Strategiansa johdosta nykyfeminismi joka tapauksessa joutuu Koskelan tavoin väistelemään kysymystä siitä, missä määrin miesten ja naisten erot ammatillisissa kiinnostuksenkohteissa ja hierarkkisessa asemassa johtuvat biologisista sukupuolieroista. Tämän kysymyksen analysoimisen ja täten evoluutiobiologian opiskelun olettaisi kuuluvan jokaisen tasa-arvosta kiinnostuneen harrastuksiin.
Feminismin halu polkea vapauksia ei rajoitu talouteen ja työelämään. Aatteen parissa on alettu lokeroida ihmisiä myös identiteettien ja sukupuoleen liittymättömien ominaisuuksien perusteella. Koskela esimerkiksi rasistisesti vihjailee, että ihonväri olisi pätevä peruste estää jotakuta puhumasta: ”...whitesplainaus tarkoittaa sitä, kun valkoinen henkilö ottaa tarpeettomasti tilaa, vaikka muilla olisi asiasta enemmän sanottavaa.”
Koskelan feminismi on niin kutsuttua intersektionalismia. Suuntauksen pääajatus on, että yksilö voi olla syrjinnän kohde monella tavalla; esimerkiksi etnisen taustan, sukupuolen ja seksuaaliseen suuntautumisen perusteella. Tämä pitää paikkansa. Intersektionaalisuuden kyky kitkeä tällaista monen rintaman syrjintää on kuitenkin olematon. Aate tulee levittäneeksi uhrimielialaa ja vaikeuttaneeksi sitä, että yksilö voisi itse valita normeista ja sosiaalisista kategorioista itselleen sopivimmat. Siirtolainen ei voisi omaksua valtakulttuurin tapoja, naisasiaa ajava ei voisi kannattaa markkinataloutta ja niin edelleen. Koskela esimerkiksi moittii uusliberaaleja feministejä tavalla, joka antaa ymmärtää, että naiset eivät saisi parantaa taloudellista asemaansa ennen kuin ”patriarkaatti” on kaadettu ja yhteiskunta on ottanut naisten asiat hoitaakseen. Näin Koskela: ”mikäli uusliberalistinen feminismi onnistuu luomaan yksilön voimaannuttamisesta feminismin hegemonisen päätavoitteen, voi tavoite rakenteiden purkamisesta ja sitä kautta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisäämisestä jäädä puolitiehen.”
Lausunnosta on helppo nähdä intersektionaalisuuden toinen samankaltainen sivuvaikutus: se kannustaa ihmisiä alisuoriutumiseen ja hankaloittaa omien vahvuuksien etsimistä. Usein yksilö onkin ainoa, joka pystyy osaansa vaikuttamaan. Oletetaan esimerkiksi, että vammaudut auto-onnettomuudessa niin, että normaaliin elämään kyetäksesi sinun on joka aamu tehtävä tietty fysioterapiarutiini. Kaikki ymmärtävät, että tämä on epäreilua. Sinun on silti itse päätettävä, suoritatko liikesarjasi vai et. Oma asenne voi tällä tavoin olla viimeinen ”syrjintää” aiheuttava tekijä.
Intersektionaalinen identiteettifeminismi muistuttaa marxilaisten pyrkimystä herättää luokkatietoisuutta. Marxilaisuudesta se eroaa kuitenkin siinä, että marxilaiset ajattelivat, että työväenluokan tarpeet edustaisivat koko ihmiskuntaa. Heidän mielestään porvarilliset arvot tuli korvata työväenluokkaisella kansainvälisyydellä. Intersektionaaliselta feminismiltä tällainen kosmopoliittinen ja ihmiskuntaa yhdistävä ajattelu puuttuu. Tavoite on, että yhteiskunta vastaisi kunkin identiteettiryhmittymän uniikeista tarpeista.
Käytännössä intersektionaalisuus on siis perinteistä omaan napaan keskittyvää heimoutumista ja eturyhmäpolitiikkaa. Vapaassa demokratiassa se on yleensä tehoton vaikuttamiskeino. Vaaratonta puuhastelu ei silti ole: intersektionaalinen ajattelu pahentaa yhteiskunnan jakautuneisuutta ja saattaa tätä kautta johtaa jopa universaaleja ihmisoikeuksia vähättelevään relativismiin.
”EHKÄ NÄITÄ ASIOITA VOITAISIIN OPETTAA MYÖS YLIOPISTOSSA”
KOSKELA KIRJOITTAA, että ”jos yliopistossa opetettaisiin, mitä opin netissä, tulisi yliopistoinstituutiosta luultavasti nykyistä moniäänisempi ja siten myös tasa-arvoisempi”. Mitä tämä käytännössä tarkoittaisi? Koskela vastaa: ”Parhaassa tapauksessa yliopistoissa alettaisiin arvostaa nykyistä enemmän sellaisia ihmisiä ja sellaisten ihmisten tietoa, jotka eivät operoi akateemisen maailman sisäpiirissä.” Koskela ei kerro, millaisia ihmisiä (esim. minkä puolueen kannattajia) tai millaista tietoa hän tarkoittaa. Niin tai näin, yliopiston on arvostettava ihmisiä, jotka jollakin tavoin edistävät tiedettä ja tutkimusta, ei ketä tahansa kokemusasiantuntijaa.
Koskela ei myöskään kerro, kuinka paljon opiskelijoiden aikaa tulisi nettifeminismin opiskeluun suunnata. Laajasti asiaan perehtyneenä väitän, että nykyfeminismin pääväittämien sisäistämiseen kuluu aikaa pikemminkin minuutteja kuin tunteja. Sen ylittävä osa menisi joko turhien yksityiskohtien tai indoktrinaation puolelle. Tämä pätee Koskelankin kirjaan: jos siitä poistettaisiin perätön vihjailu patriarkaalisten rakenteiden pahantahtoisuudesta ja kirjoittajan henkilöhistoria (vaikkapa kertomukset Koskelan parisuhteissa vallinneesta työnjaosta) jäljelle ei jäisi paljoa.
Tieteen kannalta huolestuttavinta on Koskelan huomio siitä, että ”absoluuttisen objektiivisuuden ihannointi johtaa helposti tilanteeseen, jossa kieltäydymme uskomasta meille esitettyä dataa esimerkiksi epätasa-arvosta”. Jää epäselväksi, miksi objektiivisuus muka johtaisi datan sivuuttamiseen. Eikö nimenomaan tasa-arvosta välittävän kannata olla kiinnostunut objektiivisuudesta? Koskela tarkoittanee huomiollaan sitä, että tiede ei pidä ihmisten kertomuksia ja kokemuksia kovin luotettavina tiedonlähteinä. Tähän on pätevä syy: johdattelu. Tiede ymmärtää, että ihmisten omaksumat teoriat – vaikkapa ufoista – voivat johdatella heitä kokemaan asioita tietyllä tavalla ja myös raportoimaan kokemuksistaan tietyllä tavalla. Tämänkaltainen tiedollinen saastuminen on (sosiaali)tieteiden kavalimpia vihollisia.
Tässä on analogia psykoanalyysiin. Freudilaisia analyytikoita syytettiin taannoin siitä, että he olivat saattaneet suggeroida potilaisiinsa valemuistoja esimerkiksi isän harjoittamasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Psykoanalyytikot puolustautuivat syytöksiä vastaan sillä, että he tiedostivat suggeroinnin mahdollisuuden. Mikään ei kuitenkaan takaa, että asian tiedostaminen estäisi suggeroinnin. Päinvastoin, tiedostaminen saattoi tehostaa johdattelua. Vastaavasti feminismin opiskelu saattaa johdatella ihmisiä kokemaan syrjintää sielläkin, missä sitä ei ole.
Johdattelun mahdollisuuden takia jokaista havaintoa tulee syynätä täyteen objektiivisuuteen pyrkien. Tutkijalle johdattelun tulee olla sama kuin bakteeri on kirurgille: pöpöltä tulee suojautua, ei tartuttaa sitä tahallaan, kuten akateeminen feminismi tekee. Vastaavasti tuntemukset vaikkapa paholaisen läsnäolosta unihalvauksen aikana voivat olla aitoja ja vahvoja, mutta kokemuksen perusteella ei voida tehdä päätelmiä pahanhengen olemassaolosta. Nykyfeminismi väittää perustuvansa kriittisyyteen, mutta käytännössä se kannustaa subjektiiviseen itsejohdatteluun.
Koskela puhuu paljon ”oman position reflektoinnista”, jonka pitäisi kuulemma auttaa ”oman subjektiviteetin hahmottamisessa”. Hän kannustaa tutkijoitakin reflektoimaan positiotaan ikään kuin se olisi heille jotakin uutta ja vierasta. Tutkijalle oman aseman ymmärtäminen on kuitenkin peruskauraa; sidonnaisuudet tulee ilmoittaa, vahvistusvinoumaa ja muita ajattelun virheitä tulee välttää ja niin edelleen. Kaikki pätevät tutkijat tietävät sen, tai ainakin kollegoiden palautteesta oppivat sen nopeasti. Koskela luultavasti on tästä perillä, sillä reflektoinnin tarvetta hän perustelee tieteen ulkopuolisilla syillä.
Ensimmäinen perustelu on, että ”kansainvälisessä konferenssissa humaltunut miesprofessori kouri yhtä tutkijakollegaani”. Tapaus ei kerro tieteen naisia sortavista valtarakenteista, kuten Koskela esittää. Hänen esimerkkinsä kertoo pikemminkin esimiehen päihtymisestä, harkintakyvyn alenemisesta ja mahdollisesta seksistisyydestä. Toinen Koskelan perustelu kuuluu, että ”kurssilukemistossa häviävän pieni osa on rodullistettujen naisten kirjoittamia”. Jotta tämä kurssikirjoja koskeva väite olisi mielekäs, pitäisi tietää, kuinka paljon kyseessä olevalla alalla on erirotuisten naisten kirjoittamia ja kurssimateriaaliksi sopivia tiedekirjoja. Ilman tätä tietoa Koskelan rasistisseksistissävytteisellä huomiolla ei ole merkitystä.
Se uhka, jonka feminismi biologialle ja tieteen objektiivisuudelle asettaa, on helppo torjua yksinkertaisten esimerkkien ja vastakysymysten avulla. Sananvapauteen kohdistuvat hyökkäykset sen sijaan vaativat toisenlaisen, palavasieluisemman asenteen.
USKON SANANVAPAUTEEN, MUTTA…
SANANVAPAUS on uudella tavalla vaarassa. Kyse ei enää ole hitlereistä, stalineista tai ajatollaheista. Nyt äänessä ovat ne, jotka väittävät sananvapautta puolustavansa mutta käytännössä haluavat sitä kaventaa. Koskela esimerkiksi kirjoittaa, että ”Nykynettiä vaivaa ongelma, jota viranomaisten tahtotila ei riitä ratkaisemaan”.
Kukaan, joka haluaa tulla otetusti vakavasti, ei myönnä, että hän vastustaa sananvapautta. Siksi taistelu sananvapautta vastaan käydään Koskelan tapaan hiljaisesti vihjaillen (vaikka kamppailijat itse voivat olla äänekkäitä). Kyse on silti ikiaikaisesta kontrollinhalusta, vääränlaisten mielipiteiden demonisoimisesta ja rakkaudesta konformismiin.
Tätä vaivihkaista väsytystaistelua väitetään käytävän oikeuksien, turvallisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta, loukkaavia ja vihaisia sanoja ja häirintää vastaan. Taistelijat ovat kehittäneet alati muuttuvan koodikielen konformismisanomaansa ajamaan. Joskus pitää tarkistaa etuoikeudet, joskus pitää reflektoida positioitaan. Toisinaan syytetään vihapuheesta, trollaamisesta, manspleinaamisesta, whitespleinaamisesta tai mikroaggressioista. Joskus vaaditaan sananvastuuta, ikään kuin ihmisten pitäisi ennen suunsa avaamista läpäistä jonkinlainen hallinnon määräämä eettinen koodisto. Toisinaan taas syytetään homo-, trans-, lihavuus-, islamo- tai mistä vaan fobiasta. Viimeksi mainittu on totalitaristisille hallinnoille tuttu toimintatapa: hiljentää toisinajattelijat väittämällä heidän kärsivän mielenterveysongelmista. Toiminnan tarkoitus on viedä ihmisiltä mahdollisuus kuulla eriäviä mielipiteitä; eihän meidän hulluja tarvitse kuunnella, eikä hullujen oikeastaan pidä edes kulkea vapaina…
Kyse on käytännössä kahdesta asiasta: joko ”Et saa sanoa NOIN” tai ”SINÄ et saa sanoa noin”. Vähäinen joukko närkästyneitä on tällä tavoin onnistunut luomaan ilmapiirin, jossa ilmaisunvapauden kaltaisen perusoikeuden puolustaminen näyttäytyy ääriajatteluna tai haluna loukata loukkaamisen vuoksi.
Koskelan mukaan ”on ironista, että ne, jotka ovat haluttomimpia kitkemään vihapuhetta, väittävät puolustavansa sananvapautta” (korostus lisätty). Asiassa ei ole mitään ironista. Sananvapauden puolustaminen on nimenomaan sen puolustamista, että ihmiset saavat halutessaan käyttää ilmaisuja, joita kaikki eivät halua kuulla. Koskela itse toimii esimerkkinä. Omien sanojensa mukaan hän on ottanut oppinsa feministisiltä nettifoorumeilta. Näiden foorumien, joiden sisällöstä osaa on perusteltua kutsua vihapuheeksi, olemassaolo perustuu juuri ilmaisunvapauteen.
Koskelan eräs kappale on jopa otsikoitu vihapuhetta ymmärtävästi: ”On ok olla vihainen”. Koskela on oikeassa: kaikilla on oikeus tuohtua, olla äkäinen ja osoittaa se. Voidaan toki toivoa ja kampanjoida sen puolesta, että ihmiset käyttäytyisivät aina kohteliaasti, mutta se on eri asia kuin ilmaisun rajoittaminen vain ilmaisun aggressiivisuuden takia. Jälkimmäinen olisi sananvapauden kaventamista siksi, että jotkut voisivat olla suojassa vääränlaisilta sanoilta. Siinä määrin kuin se on nykyfeminismin tavoite, ideologia on kääntynyt päälaelleen.
Koskela jatkaa: ”Netin nimettömien törkyturpien mukaan sananvapaus oikeuttaa heidät käyttämään loukkaavaa kieltä.” Tässä Koskelan törkyturvat ovat oikeassa: loukkaava kieli kuuluu ja sen tulee kuulua sananvapauden piiriin. Tämän toteaminen ei tarkoita, että pitäisin järkevänä tapaa, jolla ihmiset oikeuttaan käyttävät. Loukkaamisessa ei sinänsä ole juhlimisen aihetta, ja joskus se voi ylittää laittoman uhkauksen tai kunnianloukkauksen kriteerit. On kuitenkin eräs vastaansanomaton peruste sallia loukkaava puhe. Se kuuluu seuraavasti: jos ihmisiä vaaditaan mukautumaan demokraattisiin päätöksiin, kaikilla osapuolilla on oltava mahdollisuus esittää argumenttinsa haluamallaan tavalla. Se on ainoa legitiimi tapa vaatia ihmisiä hyväksymään enemmistön päätökset.
Viesti epäilemättä menee useimmiten paremmin perille ilman pilkkaamista, loukkaamista ja vihan osoittamista. Loukkaamisessa ei siis ole mitään sinänsä suurta tai nerokasta, ja vihaisen puheen kohde harvoin myös muuttaa mieltään. Sananvapaudessa ei kuitenkaan ole kyse siitä. Pääpointti on se, ettemme voi pakottaa ihmisille toisenlaista makua tai toisenlaisia standardeja, mikäli samaan aikaan vaadimme heitä hyväksymään demokratiassa tehdyt päätökset. Pilkka ja halveksunta ovat tietynlaisia ilmaisutapoja, jotka esittävät sisältönsä tavalla, jota ei voida toistaa vähemmän hyökkäävästi sisällön muuttumatta.
Toinen syy sallia loukkaava puhe on käytännöllisempi. Jos kansalaiset uskaltavat puhua suunsa puhtaiksi, muut voivat arvioida, kuinka päteviä heidän argumenttinsa ovat. Taannoisen kulttuuriministerimme avustajaksi noussut Anne Moilanen esimerkiksi nimitteli minua Hesarin kolumnissaan termeillä, joiden tarkoitus oli goebbelslaisittain herättää inhoa (mm. ”maksalaatikkotieteilijä”). Yhteiskunnan on pyrittävä luomaan ilmapiiri, jossa ihmiset voivat tällä tavoin vapaasti ilmaista intohimojaan. Kanssaihmisten ja viranomaisten on oltava perillä, millaisissa mehuissa osa meistä muhii.
Kuten todettua, harva kannattaa sensuurilaitoksen luomista – ainakaan avoimesti – mutta monen mielestä ihmisten olisi silti tärkeämpää olla loukkaamatta kuin osallistua väittelyyn. Briteissä ja Yhdysvalloissa on tässä hengessä päädytty jopa luomaan sisältövaroituksia (trigger warnings) tekstille tai kuvastolle, joka voisi jotakuta häiritä. Paikoin ajatus sisältövaroitusten tarpeellisuudesta on mennyt niin pitkälle, että puhekin on alettu nähdä väkivallan muotona. Ajattelussa on se ilmeinen vaara, että ihmiset alkavat lopulta uskoa, että väkivalta olisi oikeutettu vastaus ei-toivottuun puheeseen. Tutkimusten valossa sisältövaroitukset ovat myös joko hyödyttömiä tai haitallisia. Sisällöstä varoittaminen saattaa esimerkiksi antiterapeuttisesti voimistaa yksilön identiteettiä trauman uhrina.
Varhaisena feministinä pidetty John Stuart Mill (1806–1873) muotoili asian parhaiten. Hänen mukaansa jos koko ihmiskunta olisi yksimielinen jostakin asiasta lukuun ottamatta yhtä erimielistä yksilöä, ihmiskunta ei olisi oikeutetumpi häntä vaientamaan kuin hän olisi oikeutettu vaientamaan muun ihmiskunnan. Jos kyseisen poikkeusyksilön näkemys olisi oikea, hänen vaientamisensa veisi ihmisiltä mahdollisuuden korvata virheellinen ajatus oikealla. Jos hänen näkemyksensä taas olisi virheellinen, ihmiskunta menettäisi lähes yhtä suuren edun; sen, että totuus usein ymmärretään paremmin ja ilmaistaan elävämmin, kun se törmää valheeseen.
Sananvapaudesta keskusteltaessa kannattaa myös muistaa, miten nopeasti kokonaiset kansakunnat ovat toipuneet historiassa tapahtuneista hirveyksistä. Niiden valossa ajatus siitä, että ihmiskunta olisi hauras ja herkkänahkainen ressukka, joka murenee sanojen painosta, on paha erehdys. Se luo pelokkaan ilmapiirin, jossa ihmiset alkavat nähdä itsensä vääränlaisten sanojen uhreina. Lopulta tätä uhriasemaa saatetaan jopa käyttää todisteena yksilön hyveellisyydestä ja sankarillisuudesta. Pohjimmiltaan yritykset suojautua epämiellyttäviltä sanoilta ovat kuitenkin vapaaehtoista alistumista sellaisen autoritaarisen poliisivaltion valvontaan, joka päättää puolestasi, mitä saat sanoa ja ajatella.
Uhriajattelun sijasta meidän on uskottava ihmiseen ja taattava, että kaikki pääsevät osallisiksi ylellisyydestä, jota itsenäinen ajattelu ja vallanpitäjien ja huonojen ajatusten kritisoiminen on. Mikä tahansa yritys sananvapauden kaventamiseksi, vaikka yritys puettaisiin Koskelan tapaan humaaniuden ja empaattisuuden kaapuun, vaarantaa vapaudet, jotka ovat mahdollistaneet muunlaisteen oikeuksien laajenemisen. Sananvapaus on tehokkain ase vallan väärinkäyttöä ja kaikenlaista tyranniaa vastaan. Se on liian tärkeää rajoitettavaksi vain siksi, että pieni joukko feministejä pelkää sen ”väärinkäyttöä”.[2]
Sananvapaus saattaa tarkoittaa, että varpaillesi astutaan, omakuvasi kokee kolauksia ja koet epäkunnioittavaa mielipiteittesi kyseenalaistamista. Räväkimmätkään mielipiteet eivät kuitenkaan rajoita sananvapauttasi tai sananvapauden pääperiaatetta sensuroimattomasta ilmaisusta. Sen, joka epäkunnioittavan suhtautumisen perusteella olisi valmis sananvapautta kaventamaan, kannattaakin olla varuillaan. Koskaan ei tiedä, alkaako rajoittaminen kohdistua juuri sinuun. Kiinan valtiollinen poliisi on hyvä esimerkki. Se on voimakeinoin nujertanut aids- ja demokratia-aktivisteja, sukupuolisen tasa-arvon puolustajia ja muita sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneita. (En nimittäisi kiinalaisia tasa-arvoaktivisteja feministeiksi, koska termi on lännessä tullut yhdistyneeksi nimenomaan autoritaarisuuteen.)
Tyypillinen nykyfeminismin edustaja ei näytä vaarasta piittaavan. Hän on omahyväinen ja narsistinen käänteis-Voltaire – sillä erotuksella Narkissokseen, että tämä rakastui kauniiseen kuvaansa peilikirkkaassa lähdevedessä, kun taas nykyfeministi on rakastunut sosiaalisen median sameudessa lilluvaan vihan vääristämään hurskasteluun. Loukkaantumisesta on tullut keino, jolla yritetään katkaista keskustelu ja välttyä perusteluiden esittämiseltä. On kuin osa loukkaantujista haluaisi oikeutta olla loukkaantumatta vain voidakseen osoittaa, että heidän oikeuttaan on loukattu.[3]
Toisinaan sananvapauden rajoittamista perustellaan toteamuksella, että ”täydessä teatterissa ei saa huutaa tulipalo”. Ajatus on ongelmallinen. Ensinnäkin sen tulisi kuulua, että teatterissa ei saa valheellisesti huutaa tulipalo. Tästä päästään olennaisiin kysymyksiin. Kuka saa päättää, onko jokin väite totta vai valetta? Ja miten päätös voi syntyä, jos väitettä ei ole saanut tai uskallettu ylipäätään esittää?
Moni tulipaloargumenttia käyttävä haluaa estää ihmisiä kuulemasta tulenarkoja väitteitä, samalla sallien itselleen luvan jo etukäteen päättää, mikä on totta ja kuka saa puhua. Voi olla, että sorrun tässä ihmisten motiivien ylitulkitsemiseen, mutta kun on kyse valtion tai käänteis- Voltaire-lauman asettamasta ennakkosensuurin uhkasta, mittarit kannattaa säätää herkiksi.
Sananvapauskeskustelu ei ole keskustelua ihmisten terveyteen vaikuttavista konkreettisista vaarantamisrikoksista – eli siitä, mitä saa huutaa ja missä – vaan siitä, onko ihmisillä oikeus pyrkiä vaikuttamaan harjoitettuun politiikkaan. Itse tulipaloargumentti on peräisin Yhdysvalloista vuodelta 1919 korkeimman oikeuden tuomarin lausunnosta. Hänen teatraalinen esimerkkinsä koski päätöstä siitä, onko ihmisillä oikeus kampanjoida asevelvollisuutta vastaan. Esimerkki jäi kuitenkin elämään, ei turvallisuus- tai terveyskysymyksenä, jollainen se on, vaan perusteena rajoittaa poliittisesti arkojen aiheiden käsittelyä. Ihmiset, jotka tulipaloesimerkkiä käyttävät, näyttävät pelkäävän, että kansalaiset villiintyvät muutamasta vihan täyttämästä sanasta.
Kaiken ei tietenkään tule kuulua sananvapauden piiriin, vaikkapa rikokseen yllyttämisen. On esimerkiksi eri asia sanoa, että Suomi olisi parempi paikka, jos täällä ei olisi vaikkapa jonkin uskonnon harjoittajia kuin kehottaa ihmisiä väkivalloin ajamaan heitä pois. Monet luultavasti pitävät ensimmäistä väitettä loukkaavana, mutta vasta jälkimmäinen olisi rikokseen yllyttämistä. Yllyttämisrikoksestakin tosin on huomattava, että yksilöä harvoin voidaan pitää vastuussa siitä, miten muut hänen sanomiseensa reagoivat. ”Noudatin vain määräyksiä” ei ole enää toisen maailmansodan jälkeen ollut hyväksyttävä tapa siirtää vastuuta yllyttäjälle. Asia on kirjattu jopa Nürnbergin sotarikostuomioistuimen päätöslauselmaan. Periaate numero neljä kuuluu: ”Se seikka, että henkilö toimii hallituksensa tai esimiehensä käskystä, ei vapauta häntä kansainvälisen oikeuden mukaisesta vastuusta, jos hänellä oli moraalisen valinnan tosiasiallinen mahdollisuus.”
Päätelmäni sananvapaudesta kuuluu: emme tarvitse eliitin määräämiä kielellisiä etikettejä, pelonsekaista ja epäselvää muminaa, poliittisesti motivoituja puolitotuuksia tai tyhjiä anteeksipyyntöjä vääristä sanoista. Sen sijaan tarvitsemme avointa, rehellistä ja selväsanaista mielipiteiden kamppailua.
Koskelan teoksen perusteella nykyfeminismillä on tässä paljon petrattavaa, erityisesti ilmaisun terävyyden suhteen.
Feministiksi julistautuminen on viime vuosina alkanut muistuttaa homeopatiaan turvautumista lääketieteellisen hoidon sijasta: ”Voin aivan hyvin kokeilla feminismiä. Ehkä se tuo tasa-arvon tai sitten ei; tuskin kokeilemisesta haittaa on.” Homeopaattinen hoito itsessään ei toki ole haitaksi. Uskomushoitoon käytetty aika ja energia ovat kuitenkin pois lääketieteellisestä, todennettuun tietoon perustuvasta hoidosta. Nykyfeminismissä on vastaavia uskomushoidon piirteitä: tieteen antamien selitysten vähättelyä, uskonvaraista ehdottomuutta, puhdasoppisuuden (eli alisuoriutumisen) vaatimista ja keskustelemattomuutta kriitikoiden kanssa.
Olen viime vuosina monin tavoin moittinut akateemista ja vähän muunkinlaista feminismiä. Kritiikeissäni olen satunnaista ilveilyä lukuun ottamatta pyrkinyt asiaperusteisiin. En kuitenkaan ole päässyt keskusteluyhteyteen yhdenkään feministin kanssa, yhdestäkään esiin nostamastani ongelmakohdasta. Ovatko perusteluni siis kelvottomia vai vastaansanomattomia? Se on jäänyt epäselväksi. Olen kritisoinut nimellä muun muassa seuraavien henkilöiden kirjoituksia: Eveliina Talvitie, Maria Pettersson, Maryam Abdulkarim, Juho Pylvänäinen, Leena-Maija Rossi, Venla Oikkonen, Tiina Rosenberg, Maria Ohisalo, Hanna Ojala, Saara Särmä, Sanna Karkulehto, Anna Moring, Nasima Razmyar, Tuula Juvonen, Maarit Alasuutari ja Päivi Korvajärvi. Se on aikamoinen kokoelma hiljaisuutta, akateemista hiljaisuutta. Liittyykö kerhoon uusi jäsen?
ALAVIITTEET [1] Koskelan mukaan epätasa-arvo ei ole ”luonnollista” vaan se ”juontuu” sosiaalisista käytännöistä ja rakenteellisesta hierarkiasta. Hän ei kerro, mistä kyseessä olevat sosiaaliset käytännöt tai hierarkiat juontuvat.
[2] Nykyiset sananvapausriidat selittynevät osittain sillä, että digiajan medioilla on intressi ylläpitää kiistelyä ja kahtiajakoa: mainostulot riippuvat ihmisten kiinnostuksesta, ja vihantäyteinen riitely on parhaita tapoja kiinnostuksen herättämiseen. Toinen selitys sananvapauskiistoihin löytynee sosiaalisen median taipumuksesta hämärtää julkisen ja yksityisen ajattelun rajaa. Koskela kertoo esimerkiksi siitä, kuinka hän sai fyysisiä oireita lukiessaan netin kautta tulevaa palautetta. Hän jopa väittää lopettaneensa nimensä googlaamisen.
Sananvapauskeskustelu liittyy myös sosiaalisen median lastentauteihin. Instagramissa teinit kiusaavat toisiaan uudenlaisilla ja yhä luovammilla ilkeyksillä, Facebookissa leviää teknisesti yhä uskottavampia valeuutisia ja Twitterissä ihmisiä provosoidaan, mitätöidään ja tehdään naurunalaiseksi sinnikkäämmin ja impulsiivisemmin kuin ehkä millään kirjoittamiseen perustuvalla foorumilla. Ohjeeni nettikeskustelusta kiihtyville kuuluu: Twitterin ja Facebookin kaltaiset alustat eivät voi samaan aikaan 1) olla kaikille avoimia ja 2) tuottaa yksimielistä sosiaalista arvostusta. On mahdollista luoda ympäristöjä, joissa kuulee lähinnä hyvätapaista hymistelyä. On myös paikkoja, jotka sisältävät teräviä yhteiskunnallisia analyyseja ja erimielisyyttä arvostavaa keskustelua. Avoin sosiaalinen media ei ole kumpaakaan. Siihen kannattaa suhtautua leikkikenttänä, jossa omaa argumentaatiotaan voi harjoitella. Pehmustetuksi turvatilaksi ja itsetunnon lähteeksi pikaviestipalveluista ei ole.
[3] Käänteis-Voltaire -termi ja Narkissos-vertaus ovat Mick Humen erinomaisesta Trigger Warning -kirjasta (2015). Siinä kerrotaan myös teatteritulipalovertauksen taustoista.
KIRJAT
totuus on siellä jossain
Risto K. Järvinen
Nina Kokkinen: Totuudenetsijät. Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Vastapaino, 2019.
TOTUUDENETSIJÄT on kaunis kirja. Nelivärikuvia taideteoksista on lähes jokaisella aukeamalla. Kirja on myös erinomaisen laaja katsaus okkultismin historiaan, ja pitäisi ehdottomasti kuulua jokaisen skeptikon kirjahyllyyn. Gallen-Kallela, Halonen ja Simberg hakivat vastauksia elämän suuriin kysymyksiin teosofiasta, spiritualismista, parapsykologiasta, vapaamuurariudesta, tolstoilaisuudesta ja varhaisesta satanismista. He loivat uutta taidetta uskonnollisiin ympäristöihin, vaikka esoteerinen symboliikka hankasi perinteistä kirkollista kristillisyyttä vastaan.
Taiteilijoiden henkisyyttä leimasi epäilevä, kriittinen asenne. He lukivat uskonnollista ja esoteerista kirjalli-
huumori on vakava asia
suutta niissä esitettyjä väitteitä punniten ja kyseenalaistaen. Epäilevä asenne periytyi osin tieteen kentältä, jota uudenlaisen henkisyyden uskottiin lähestyvän. Vastauksia totuudenetsijät löysivät sieltä, missä taide kohtasi uskonnon ja tieteen.
Nina Kokkinen työskentelee tutkijana Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella. Kirja perustuu hänen uskontotieteen väitöstutkimukseensa, joka tarkastettiin toukokuussa. Tutkimuksen aineiston muodostavat Gallen-Kallelan, Halosen ja Simbergin kristillisiin ympäristöihin tuottamat kuva-aineistot sekä taiteilijoiden kirjeissään, muistiinpanoissaan ja muissa julkisissa kirjoituksissa tuottama taidepuhe 1893-1907 välisellä ajalla.
Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia. Gaudeamus, 2018.
HUUMORI ON VAKAVA ASIA. Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Jarno Hietalahti tarkastelee kirjassaan huumorin olemusta, historiaa ja ajankohtaisia ilmiöitä sekä aihetta käsitelleitä henkilöitä Aristoteleesta Monty Pythoniin ja Nietzschestä Sasha Baron Coheniin.
Maallistunut länsi ja uskonnollinen itä ovat olleet viime vuosina törmäyskurssilla. Hietalahti muistuttaa selkkauksesta, jonka tanskalaislehti Jyllands-Posten sai aikaan, kun julkaisi vuonna 2005 pilakuvia profeetta Muhammadista. Kymmenen vuotta pilakuvien herättämän kohun jälkeen ranskalainen satiirilehti Charlie Hebdo joutui järkyttävän terrori-iskun kohteeksi. Suomessa stand up -koomikko Tomi Walamiehen Allahjuttua on pidetty niin törkeänä ja rasistisena, että hänen esiintymispalkkionsa on uhattu perua.
”Pidän outona väitettä, etteivät maahamuuttajat sopeudu. Sopeutuvat todella hyvin! Esimerkiksi kaikki tuntemani miespuoliset muslimit, jotka asuvat Suomessa, käyttävät alkoholia. Olin asiasta hämilläni: ’Eikö teidän uskontonne kiellä tuon?’ Jokainen vastasi samalla lailla: ’Ei ole niin tarkkaa.’ Rupesin tutkimaan asiaa, ja selvisi, että he saavat juoda. Kun muslimi on länsimaissa, hän on Allahin selän takana. Aika kätevää. Mutta sikäli outoa, että Allah on kaikkivoipainen, muttei osaa kääntyä.”
Kiintoisaa on, että jutusta ovat loukkaantuneet nimenomaan kantasuomalaiset. Moni muslimi on pitänyt oivallusta hersyvän nerokkaana ja nauranut mahdollisille rasismisyytöksille.
Huumorin ja naurun filosofia sisältää paljon mielenkiintoista pohdittavaa myös skeptikoille ja ateisteille.
MYÖNNÄN, että en ymmärrä runoudesta mitään. Rationalistisena skeptikkona minun on vaikea tajuta, miksi asiat täytyy verhota monimutkaisten ja kummallisten ilmaisujen taakse, kun ne voisi ilmaista selkeästikin. Skepsiksen hallituksen jäsenen Santtu Puukan runokirjan luin kuitenkin mielenkiinnolla läpi.
Kirja on tajunnanvirtaa, jossa ”seinäkello on kuva jumalasta ja aikataulu uskontunnustus” ja jossa ”jumala loi taivaan ja maan rikkinäisen kahvipannun”. Annan tekstin soljua liiemmälti analysoimatta aivoihini ja huomaan, että minulle alkaa hiljalleen muodostua näkemys kirjoittajan mielentilasta ja maailmankuvasta.
Santtu Puukka on kriittinen: ”tieteellinen maailmankuva luetteloi maan / aistiharhaksi ja maa / se on ateistisen kaunis autio mutta palavaa taivasta / ei kvanttifysiikalla sammuteta”
En ymmärtänyt paljoakaan, mutta pääsin fiilikseen. Tykkäsin.
KUN KRIITIKKO katsoo tarpeelliseksi varustaa allekirjoituksensa adjektiiveilla ”puoluepoliittisesti sitoutumaton” ja ”vapaamielinen”, skeptisen lukijan kannattaa valpastua. Jussi K. Niemelä on kirjoittanut (Skeptikko 2/2019) pitkän mielipidetekstin ajankohtaisista yhteiskunnallisista asioista sillä verukkeella, että arvioi siinä sivussa Kari Raivion kirjaa ”Näytön paikka”. Ärtymyksen kohteita on runsaasti, tärkeimpinä sananvapaus vihapuheen rajoittamisen näkökulmasta, valtamedia, feministinen kulttuurintutkimus, ilmastonmuutos ja maahanmuutto. Lienee pelkkää sattumaa, että kiukkulista näyttää häkellyttävän samalta kuin Perussuomalaisten julkisesti esiintyvillä edustajilla.
En tiedä, miten Niemelän kaltainen monesta asiasta pysyvästi ärtynyt kirjoittaja määrittelee ”vapaamielisyyden”. Tekstin perusteella näyttää ainakin olevan paljon asioita, joita Niemelän kaltaisen ”vapaamielisen” on vaikea sietää. Mutta ehkä termi tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että joku Junes Lokka on vain ”nokkava hahmo”, jolla on perustuslaillinen oikeus hankkia ja julkaista uutisia poliittisesti tai yhteiskunnallisesti ikävistä tapauksista esimerkiksi huorittelemalla toistuvasti naispuolisia inhokkejaan? (Taanoisessa oikeudenkäynnissä käräjäoikeus totesi hämmentävästi Lokan nimittämisen rasistiksi ja natsiksi olevan perusteltua, mutta silti loukkaavaa.)
Skeptikossa 2/2019 on Niemelänkin tekstiä pidempi vastine meteorologian emeritusprofessori Timo Vesalalta, jossa hän kritisoi Jussi K. Niemelän numerossa 1/2019 ollutta arviota Matti Virtasen kirjasta ”Ilmastopaniikki hoito-opas”. Vesala listaa ja korjaa viisi Niemelän omaa vääristävää tai virheellistä väitettä ja sen lisäksi melkein 80 Virtasen kirjan virhettä. Timo Vesala näyttää pitävän Niemelää denialistina ja siltä tosiaan vaikuttaa myös Raivio-arvion osalta. Niemelä leimaa globaalin liikehdinnän ”eskatologiseksi mediahysteriaksi”, jolla erilaiset ”hurmahenget ja maailmanlopun profeetat ratsastavat”. Hän näkee kultin piirteitä ja puhuu ilmastoalarmisteista. Kun Niemelä ei mainitse yhtään mielestään myönteistä aktivismin muotoa, täytynee olettaa, että hän pitää myös esimerkiksi nuorten koululaisten ilmastolakkoa hurmahenkisenä kulttina. Greta Thunberg lienee sitten tämän kultin papitar?
Maahanmuutossa Niemelä näyttää olevan perussuomalaisten linjoilla. Hän perustelee ”kansallismielisen politiikan suosion kasvua” maahanmuuttoon liittyvien ”ikävien tosiasioiden” kiistämisellä, vaikka kaikki hänen mainitsemansa asiat ovat vuosikausia olleet keskusteluissa, myös muilla kuin ”kansallismielisillä”. ”Ikävistä asioista huolestuneiden liikkeiden suosio vaikuttaisi pitkässä juoksussa kasvavan. Jos vastaavasti kaikki ne, jotka näistä ongelmista yrittävät varoitella, leimataan toistuvasti ylimielisten tutkijoiden, asiantuntijoiden, toimittajien ja poliitikkojen taholta äärioikeistolaisiksi tai fasisteiksi, ei ole yllätys, jos moni heistä kyllästyy holhoavaan pakkovaltaan sekä itäsaksalaiseen valvonta- ja ilmiantomentaliteettiin ja valitsee kontranianismin.” (s. 29)
Voi kuvitella, kuinka kirjoittaja on ponnistellut kunnioittaakseen näitten totuudenpuhujien roolia ja samalla pitääkseen itsensä jotenkin ulkopuolisena. Sille hän ei ole voinut mitään, että sanasto ja kuvasto on suoraan verkossa kirjoittavilta nimimerkeiltä. ”Itäsaksalainen” tosin on Niemelän oma viritelmä, uskoakseni. Vuonna 1967 syntyneenä hän lienee ehtinyt kokea nuo ikävät ajat täydellä painolla.
Itseäni kiinnostaa eniten se, miten Niemelä kieputtaa kysymystä sananvapaudesta ja vihapuheesta. En näe hänen ja Jussi Halla-ahon analyyseissä mitään olennaista eroa. ”Moni haluaa sulkea rahvaan suun kokonaan, koska kansa on väärää mieltä ja äänestää koko ajan väärin. Papisto valvoo etujaan.” (s. 29) Puoluepoliittisten populistien tavoin Niemelä näkee Suomessa suuren salaliiton, joka pyrkii estämään rahvaan vapaan mielipidekirjoittelun. Niemelän mielestä van ”sallitut mielipiteet” ovat sallittuja. ”Epämääräiseen vihapuheeseen vetoamalla he ajavat kiristyksiä nykylakeihin ja vaativat erimielisten rankaisemista, jos nämä solvaavat, uhoavat ja häiriköivät oikeassa olijoita… ” (s. 29)
Uskon Niemelän teeskentelevän, ettei muka ymmärrä, mitä termillä vihapuhe tarkoitetaan. Hän esittää, että kiristysvaatimukset toteuttavat samaa kuin Putinin Venäjälle säädätyttämät ”ekstremismilait”. Suomessa on vain yksi ryhmä, jonka on syytäkin pelätä sananvapautensa käytön johtavan seurauksiin eli vastuunkantoon. Tämä ryhmä koostuu kansallismielisista rasisteista, sekalaisesta äärioikeistolaisesta porukasta ja aidoista natseista. Heidän retoriikkansa ytimessä on aktiivinen vihapuhe (solvaukset, uhoaminen, häiriköinti), kiusallisiksi koettujen vastustajien maalittaminen ja pelon ilmapiirin luominen.
On aika järkyttävää joutua toteamaan, että Niemelä käyttää valtavasti energiaa puolustaakseen näiden ihmisten oikeutta jatkaa vihapuhettaan, mutta hän ei tuhlaa sanaakaan siihen sananvapauden rajoittumiseen, joka liittyy vallitsevan kapitalistisen vallan kritisoimiseen. Selvästikin hänelle on tärkeämpää se, että Junes Lokka saa vapaasti ja seurauksitta solvata feministejä kuin että Helsingin Sanomat moderoi keskustelusta pois ne, jotka
eivät kannata Natoa, Venäjän ikuista eristämistä tai EU:n liittovaltiokehitystä.
Niemelä toteaa suoraan, että pitää säilyttää ”avoin, keskusteleva ja mahdollisimman salliva [demokratia] ja varjella sananvapautta entistä pontevammin vihapuheaktivisteilta. (...) Internetin säätely ja kaikenlainen vihapuheesta vouhottaminen ovat selkeitä askeleita kohti autoritaarisempaa poliisivaltiota.” (s. 29) Aktivisteilla hän ei kuitenkaan tarkoita vihapuheen harjoittajia, vaan sitä vastustavia. Mikä todistaa Niemelän käsittäneen länsimaisen sananvapauden täysin väärin. Sehän ei koskaan ole ollut absoluuttista, vaan vapauden hintana on aina ollut velvollisuus kantaa vastuu sanomisistaan.
Verkon nimimerkin suojasta tapahtuva vihanlietsonta ja solvaaminen eivät edusta länsimaista sananvapautta vaan sen väärinkäyttöä. Olen itse tiukka sananvapauden puolustaja, mutta pidän Niemelää tältä osin teeskentelijänä tai naivina. Kun hän tarjoaa ratkaisuksi käytöstapojen opettamista nettihäiriköille ja ilkeän puheen kohteille kovanahkaisuutta tai blokkausoption käyttöä, kysymys on silkasta hävittömyydestä vakavan ongelman kohdalla.
Miksi näinkin pitkä kommentti yhteen kirja-arvosteluun? Niemelä on Skeptikon toimituskunnan jäsen
METEOROLOGIAN professori Timo Vesala kirjoitti viime Skeptikon keskustelua-palstalle seitsemän sivun mittaisen vastauksen edellisessä numerossa olleeseen Jussi K. Niemelän eseeseen, jossa käsiteltiin kirjaani ”Ilmastopaniikki” (Docendo, 2019).
Vesalan teksti on suunnilleen sama ”virheluettelo”, jonka pyysin häneltä sen jälkeen, kun hän oli Helsingin Sanomien arvostelussa antanut ymmärtää kirjan sisältävän ainakin 50 virhettä. Vesala käytti arvostelun jälkeen kuusi vuorokautta listansa laadintaan, ja ”vääristäviä tai virheellisiä väitteitä” löytyikin vielä parikymmentä lisää.
Saisipa jokainen tietokirja Suomessa saman kohtelun! Olisi kiva tietää, onko 50 virhettä 400 sivun kirjassa paljon vai vähän.
Tein kirjan toiseen painokseen useita täydennyksiä, mutta niitä Vesala ei ole kommentoinut. Journalistisin metodein tehdystä haastattelukirjan ensimmäisestä painoksesta puuttui muun muassa joitakin kirjallisuusviitteitä, joiden tietysti pitäisi olla täydellisiä, jos kyseessä olisi tieteellinen monografia.
Toinen vaihtoehto olisi ollut jättää kaikki viitteet pois, jolloin olisi korostunut teoksen pamflettimainen luonne. Nyt korjattuna se varmaan kelpaa väitöskirjaksi. Vitsi…
Vesalan mielestä haastattelemieni tutkijoiden mielipija saanee täten tekstinsä julki lehdessä aina halutessaan. Minä Skepsiksen jäsenenä puolestaan katson velvollisuudekseni kommentoida kirjoitusta, jonka kirjoittaja kehuu itseään vapaamieliseksi ja haukkuu sitten neljällä sivulla nettihäiriköiden sananvapautta uhkaavat tutkijat, toimittajat, asiantuntijat, poliitikot – ja tietysti feministit. Skeptikon toimituskunnan jäsen saa vapaasti olla perussuomalaisten kanssa samoilla ideologisilla linjoilla, mutta kyllä niitä näkemyksiä sitten myös tullaan kritisoimaan, ”pitkässä juoksussa” tai heti.
PS. KIINNITIN HUOMIOTA Skeptikon 2/2019 sivulla 46 olevaan infoon Skepsiksen ”henkilökunnasta”. Neljästätoista ”toimihenkilöstä” on naisia yksi, hallituksessa nolla. Tieteellisen neuvottelukunnan 20:stä jäsenestä naisia on kolme. Olen varma, ettei tällainen tilanne johdu miesoletettujen skeptikkojen pyrkimyksestä pitää naisoletetut järjestön ulkopuolella. Aika ikävältä tilanne silti näyttää, varsinkin jos se suoraan heijastaa eri sukupuolten kiinnostusta olla mukana Skepsiksen toiminnassa. Pitäisikö asialle yrittää tehdä jotain vai alistummeko vallitseviin olosuhteisiin?
teet ovat melkein järjestään vääristeleviä tai virheellisiä, joten virhelistan laatiminen oli tietysti helppoa. Otetaan esimerkiksi ”virheellinen väite” numero 11, kirjan sivulta 48:
”Toisen, skeptisten tutkijoiden narratiivin mukaan lämpeneminen ei ole erityisen vakava ongelma. Siinä oletetaan, että ilmaston muutoksiin on monia syitä: Aurinko, pilvisyys, valtameret, Maan kiertoliikkeen vaihtelut ja monet muut. Mitään näistä ei ymmärretä täydellisesti, eikä ole mitään todisteita siitä, että hiilidioksidi olisi vaikuttavin tekijä muutosten taustalla. Skeptikoiden mielestä ilmasto on huomattavan monimutkainen järjestelmä, jota ei voi säätää jostain hiilidioksidinapista kuten kodin termostaattia.”
Vesala kuittaa tämän MIT:n emeritusprofessori Richard Lindzeniltä peräisin olevan sitaatin ”vääristäväksi tai virheelliseksi” väitteeksi sillä perusteella, että ”ns. konsensustutkijat tietävät, että ilmastoon vaikuttavat monet tekijät ja järjestelmä on monimutkainen.”
Eli virheellinen väite oli tässä se, että todetaan jotain, minkä kaikki tietävät. Vesala ei näytä huomanneen, että ilmastokeskustelussa vallitsee hyvin yksisilmäinen fiksaatio nimenomaan hiilidioksidiin. Kun ilmastotutkijat antavat poliitikoille neuvoja, niiden sisältö on hyvin usein
kirjoittaja On Fm, Kirjastonhoitaja (eläkkeellä).
Keskustelua
se, että ”päästöjä on vähennettävä”, ja tällä tarkoitetaan nimenomaan hiilidioksidipäästöjä.
Sanottakoon tähän väliin, että en ole itse koskaan vastustanut ”päästöjen” vähentämistä. Hiilidioksidi on kasvihuonekaasu, jolla on jonkin verran vaikutusta. Tätä ei kirjassakaan kiistetä, mutta selostan toki ohimennen myös ääriskeptikoiden näkemystä, jonka mukaan vaikutus on lähellä nollaa.
Toinen ”virheellinen tai vääristelevä väite” on Vesalan listalla numero 15, kirjan sivulta 61:
”Jos joku kaiken tämän jälkeenkin sanoo, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuus määrää ilmaston lämpötilan, lienee lupa ehdottaa, että muitakin selityksiä voi olla.”
Tähän Vesalan vastaus on lyhyesti: ”Kts. kohta 11 yllä.” Hän siis viittaa edelliseen, jossa hän myösi, että ns. konsensustutkijat tietävät järjestelmän olevan monimutkainen. Eli ilmeisesti he tietävät, että se mitä kirjoitin pitää paikkansa.
Vielä yksi esimerkki, ”virheellinen väite” numero 21: Vesala siteeraa kirjaa seuraavasti, sivulta 76:
”Suurin osa suomalaisista luonnontutkijoista on sopeutunut tilanteeseen, jossa Ilmatieteen laitos ohjaa miten asiasta pitää ajatella ja kirjoittaa.”
Vesala sanoo, ettei hän ole koskaan törmännyt moiseen väitteeseen.
No nyt törmäsi. Skeptikoiden hyvin tunteman väitteen esittää kirjassa eläkkeellä oleva merigeologi, tohtori Boris Winterhalter. Hän kertoo muun muassa siitä, miten Ilmatieteen laitos hotkaisi valtaansa vanhan Merentutkimuslaitoksen. Totta kai Winterhalterilla on oikeus esittää mielipiteensä Ilmatieteen laitoksen toiminnasta.
Täydensin sitä paitsi kyseistä kappaletta toiseen painokseen Vesalan pyynnöstä. Siinä lukee nyt, että suurin osa tutkijoista on ”Winterhalterin mukaan” sopeutunut tilanteeseen. Asia kyllä selvisi kontekstista myös ensimmäisessä painoksessa, mutta ”so not”, kuten kaimallani Nykäsellä oli tapana sanoa.
Tämän kaliiperin väitteitä on hauska ampua alas, mutta säästän Skeptikon lukijoita piinalta ja Suomen metsien hiilinieluja enemmiltä hakkuilta. Vesala on pahasti erehtynyt haukkumansa kirjan genrestä. Helsingin Sanomat julkaisikin mukisematta vastineeni, jonka mukaan kirjassa ei ollut olennaisia virheitä. Pikku epätarkkuudet ovat journalismissa arkipäivää, ja niitä yritetään koko ajan vähentää.
Seitsemän sivun mittaisen vuodatuksensa alussa Vesala luettelee myös Jussi K. Niemelän esseestä löytämiään ”vääristäviä tai peräti virheellisiä” väittämiä. Ne ovat samaa luokkaa kuin yllä mainitut kirjan virheet.
Niemelä toteaa, että Vesalan HS-kritiikkiä levitettiin ahkerasti sosiaalisessa mediassa todistamaan Virtasen harhaoppisuutta. Tämä on Vesalan mukaa virheellinen väite, koska hän on itse passiivinen sosiaalisessa mediassa. Palstatilaa tärvääntyy senttikaupalla selostukseen siitä, milloin Vesala itse on liittynyt Facebookiin ja Twitteriin ja miten usein hän twiittailee (noin kerran kuukaudessa). Nice to know. Kiitos kuitenkin Skeptikolle, että julkaisitte Vesalan virhelistan kokonaan. Minultakin sitä on pyydetty, mutta en ole jakanut, koska luulin että se oli henkilökohtaista postia.
Toivottavasti ilmastonmuutoskeskustelu saa tästä kaikesta edes jonkin verran vauhtia, ja mielellään myös hieman skeptistä kierrettä.
kicker: Työnnä Lusikkasi Soppaan. Kiihkeää Mielipiteenvaihtoa Joka Siunatun Päivä:
Altruismi ja sukupuoli tarvitsevat tarkat määritelmät
Osmo Tammisalo
IVAN PUOPOLO analysoi altruismia eli uhrautuvaa avuliaisuutta Skeptikko 2/2019 -lehdessä. Puopolon kolumni paljastaa ongelmia, joita altruismin määritteleminen yksilön motiivien kautta synnyttää. Samankaltaisia ongelmia syntyy sukupuolen psykologisesta määritelmästä. Jos avuliaisuutta ja miesten ja naisten välisiä suhteita halutaan ymmärtää syvällisesti, altruismi ja sukupuoli kannattaa määritellä eksaktimmalla tavalla.
Mikäli yksilö auttaa toista saadakseen itselleen hyvää mieltä, kyse ei motiiveihin perustuvan määritelmän mukaan ole altruismista vaan pikemminkin itsekkyydestä. Puopolo tekee tästä niin kutsutusta psykologisesta egoismista sinänsä loogisen päätelmän: vain sellainen toiminta on aitoa altruismia, jota yksilö toiminnan hetkellä tietää katuvansa.
Tällaiselta temppuilulta ei altruismia tarkasteltaessa voitane kokonaan välttyä. Biologinen lähestymistapa kuitenkin vähentää tarvetta koulupoikamaiseen kikkailuun.
ALTRUISMIN KAKSI SELITYSTÄ: SUKULAISUUS JA VASTAVUOROISUUS
ELÄIMET käyttäytyvät toisinaan altruistisesti. Ne esimerkiksi varoittavat lajitovereita lähestyvästä saalistajasta. Tämä on tuottanut tutkijoille päänvaivaa. Miten luonnonvalinta voisi muka suosia käyttäytymistä, jossa yksilö asettaa itsensä vaaraan muiden hyväksi?
Varoitushuudoille ja muulle vastaavalle avuliaisuudelle on yksi ilmeinen selitys: sukulaisuus. Luonto voi suosia uhrautumista, mikäli auttaja ja autetut ovat niin läheistä sukua, että teosta auttajalle koituva geneettinen hyöty on suurempi kuin auttamisesta sille koituva haitta. Periaate on niin yksinkertainen, että se voidaan ilmaista neljän merkin matemaattisella kaavalla (rB>C).
Todellisuudessa kyse on mutkikkaasta teoriasta, joka huomioi yksilöiden lisääntymispotentiaalit. Esimerkiksi oma isoäiti on ikänsä takia yleensä hedelmätön, joten hänen auttamisensa ei enää toisi suoria geneettisiä hyötyjä – vaikka mummo läheistä sukua onkin. Jo valistusfilosofi Adam Smith (1790/2003) totesi, että lapsi näyttää luonnon silmissä olevan tärkeämpi kuin vanhus.
Sukulaisaltruismin teoria johtaakin vastaavaan päätelmään kuin psykologinen egoismi: oman lapsen auttaminen ei ole aitoa altruismia, sillä auttaja ei siinä uhraa geneettistä kelpoisuuttaan. Jos isä tai äiti siis hyppää virtaavaan veteen pelastaakseen hukkumassa olevat lapsensa, se ei luonnonvalinnan silmissä ole aitoa uhrautuvuutta. Sama pätee sisarusten, siskonpoikien ja muiden lähisukulaisten auttamiseen.
Tässä on kuitenkin olennainen ero psykologisen egoismin synkkään päätelmään: teoria sukulaisaltruismista kykenee selittämään, miten ”aito” sukulaisuussuhteesta piittaamaton altruismi on voinut kehittyä. Teorian mukaan ihminen on evoluutiohistoriassaan elänyt niin tiiviissä sukulaisyhteisöissä, että kanssaihmisten auttaminen toi aina geneettisiä hyötyjä. Tämä teki taipumuksesta niin vahvan, että jopa tuntemattoman ihmisen hätä herättää auttamishalun. Näkemyksen mukaan luonto ei olisi päivittänyt altruistisia tunteitamme toimimaan anonyymissa nyky-ympäristössä.
Toinen pääteoria altruismin evoluutiolle on vastavuoroisuus: ”Raavi minun selkääni, niin minä raavin sinun.” Kyseisen teorian mukaan pyyteetön avuliaisuus selittyy sillä, että esivanhempamme saivat vastapalveluksia ja osasivat niitä edellyttää.
Vastavuoroisen auttamisen ja yhteistyön edut on helppo ymmärtää. Jos en saa saalista tänään, onnekkaamman metsästäjän kannattaa antaa osa saaliistaan minulle, sillä hän saattaa huomenna olla yhtä epäonninen kuin minä tänään. Ylimääräinen liha kannattaa siis säilöä naapurin vatsaan. Teorian mukaan evoluutio havaitsi tällaiset vastavuoroisesta auttamisesta ja yhteistyöstä koituvat edut ja loi joukon mutkikkaita moraalitunteita yhteistyötä ja mainetta ylläpitämään.
Teoria selittää muun muassa seuraavat seikat: miksi tunnemme kiitollisuutta, jos joku auttaa enemmän kuin ihmisiltä voidaan yleisesti odottaa, miksi suutumme, jos joku jatkuvasti hyötyy suhteesta antamatta itse mitään ja miksi kadumme ja häpeämme, jos hairahdumme itse vetämään välistä (ja jos jäämme teostamme kiinni). Teoria selittää myös sen, miksi joskus annamme luottamuksemme pettäjälle anteeksi: yhteistyön edut olivat evoluutioympäristössä niin suuria, että mahdolliselle yhteistyökumppanille ei kannattanut loputtomasti vihoitella. Moraalitunteiden lisäksi vastavuoroisen altruismin teoria selittää jopa poseeraamista, itsepetosta ja saarnaamista, siis inhimillisessä kanssakäymisessä yleisiä kaksoisstandardeja.
ALTRUISMIN MÄÄRITTELEMINEN EKSAKTISTI
ALTRUISMIA määriteltäessä ei kuitenkaan tule antaa moraalitunteiden mutkikkuuden hämätä. Avuliaisuuden tarkastelu kannattaa tunteiden ja motiivien sijasta aloittaa siitä, miten käyttäytyminen vaikuttaa yksilön geenien lisääntymismenestykseen. Sosiaalinen vuorovaikutus voidaan näin tarkasteltuna jakaa neljään:
Altruismissa tekijälle koituu kustannuksia ja vastaanottajalle hyötyjä.
Itsekkyydessä tekijä hyötyy ja toiselle koituu kustannuksia.
Mutualismissa molemmat osapuolet hyötyvät. 4) Pahantahtoisuudessa molemmille koituu teosta kustannuksia.
Jotta sosiaalista käyttäytymistä voidaan ymmärtää syvällisesti ja selittää tieteellisesti ilman ennakkoasenteita, on tällä tavoin aloitettava siitä, mikä vaikutus käyttäytymisellä on ”antajaan” ja ”vastaanottajaan”. Kumpi hyötyy ja kumpi kärsii. Vasta hyöty–haitta-analyysin jälkeen voidaan käsitellä yksilön sisäistä motivaatiota, joka on toissijainen ongelma. Analyysiin ei siis tarvita omakohtaisia motiiveja tai toisia tai itseä kohtaan tunnettuja emootioita.
Kun altruismi, itsekkyys ja muut vuorovaikutuksen muodot määritellään ”epäpsykologisesti”, niitä voidaan tarkastella saman kattoteorian alaisuudessa ja eläinlajista riippumatta. Jos altruismin edellytyksenä toisin sanoen pidetään tietoisia tunteita ja itsereflektoimista, suljetaan turhaan tarkastelun ulkopuolelle kaikki muut paitsi kaikkein älykkäimmät nisäkkäät. Motiiveista aloittaminen olisi käytännössä luopumista evolutiivisesta analyysista – ja elävien olentojen tutkimuksessa sellainen on turmiollista: päätelmistä tulee helpommin sattumanvaraisia, poliittisesti motivoituneita ja yhteensopimattomia luonnonvalintateorian kanssa. Vasta kun altruismin tarkastelu on aloitettu yhteistyöstä koituvien geneettisten hyötyjen, riskien ja haittojen näkökulmasta, yksilöiden tunteet kiitollisuudesta suuttumukseen ja anteeksiantoon voidaan järjestää selitysvoimaisella ja biologisesti mielekkäällä tavalla.
Moni saattaa ajatella, että edellä oleva pohdinta ei sinänsä ole virheellistä, etenkään muiden lajien kohdalla, mutta että ihminen on kulttuurieläin, jonka käyttäytyminen perustuu kulttuuriseen oppimiseen. Siksi ihmisen käyttäytymisen selittäminen ei tarvitse biologiaa.
Ajatus on houkutteleva, kykeneehän ihminen sisäistämään lukemattomia ympäristössä noudatettuja käyttäytymistapoja. Se, mitä esimerkiksi pidetään reiluna, vaihtelee valtavasti. Yhtäällä kannatetaan kastilaitosta ja naisten hunnutusta, toisaalla vallitsee tasa-arvon eetos. Tämä seikka ei kuitenkaan mitätöi lajimme evolutiivista historiaa. Jos ihmislapsi olisi tyhjä taulu, johon joku moraaliset käyttäytymissäännöt raapustaa, lapsi olisi helppo manipuloida yltiöavuliaaksi ja umpimähkäiseksi altruistiksi. Sitä on monesti myös yritetty, sekä ideologisiin syihin että manipuloijan omaan etuun perustuen. Mikään ei kuitenkaan ole toiminut. Aikuisten altruismia ei ole saatu kaiken kattavaksi hyväntahtoisuudeksi.
Periaate on helppo ymmärtää: jos kulttuuriset kykymme olisivat jättäneet meidät manipuloijien ja hyväksikäyttäjien armoille, luonnonvalinta ei olisi kulttuurisia kykyjämme suosinut. Kaivelisimme edelleen juureksia savannilla.
SUKUPUOLEN TIETEELLINEN MÄÄRITTELEMINEN
VASTAAVISTA SYISTÄ JOHTUEN myös sukupuoli kannattaa määritellä yksiselitteisesti ja yleispätevästi. Esimerkiksi sukuelimet eivät kelpaa sukupuolen määrittäjäksi, sillä kaikilla koirailla, esimerkiksi sammakoilla, ei ole siitintä. Sukupuolikromosomistokaan ei kelpaa: nisäkkäillä yksilö, jolla on kaksi erilaista sukupuolikromosomia (X ja Y), on koiras, kun taas linnuilla tämä niin kutsuttu heterogameettinen yksilö on naaras.
On kuitenkin yksi ominaisuus, jota voidaan yleispätevästi käyttää koiraiden merkitsemiseen koiraiksi ja naaraiden naaraiksi. Se on se, että koiraan sukusolut ovat pienempiä ja lukuisampia kuin naaraan sukusolut. Muunlaisia määritelmiä ei tarvita: sukusolua kohden naaras käyttää koirasta enemmän resursseja. Linnuilla ja matelijoilla ero korostuu. Munasolu sisältää niin paljon ravintoa, että se voi ruokkia kehittyvää pienokaista viikkojen ajan.
Sukusoluihin perustuva määritelmä on siitä oivallinen, että se kattaa kaikki suvullisesti lisääntyvät eliöt, niin eläimet kuin kasvitkin. Määritelmä mahdollistaa myös evolutiivisen lajivertailun ja sukupuolten käyttäytymistä koskevien testattavien ennusteiden luomisen. On esimerkiksi havaittu, että sukupuoli, joka investoi jälkeläisiin enemmän, on parittelukumppanin suhteen valikoivampi.
Sukusolujen epäsuhdasta ei luonnollisesti seuraa, että naaras aina investoisi jälkeläisiin enemmän tai olisi koirasta valikoivampi. Esimerkiksi joillakin kahlaajalajeilla koiras investoi poikasiin enemmän, ja niillä naaraat kilpailevat koiraiden suosiosta. Pointti on kuitenkin se, että myös ihmistä ja ihmisen sukupuolisuutta tulee tällä tavoin tarkastella evolutiivisen lajivertailun näkökulmasta.
Olipa siis kyse altruismin tai seksuaalisuuden ja sukupuolierojen selittämisestä, keskittyminen itsemäärittelyyn, omakohtaisiin tuntemuksiin tai vastaaviin sattumanvaraisuuksiin jättää lajinkehityksen ja tätä kautta yhden tieteen selitysvoimaisimmista teorioista huomiotta. Tämä ei ole tieteellinen lähestymistapa. Ihmisten avuliaisuus ja miesten ja naisten väliset suhteet – kuten myös homo- ja lesbosuhteiden erityispiirteet – tulevat ymmärrettäviksi vasta evoluution valossa. Vieraalta planeetalta tulleelle tutkijalle päätelmä olisi ilmeinen, mutta moni sosiaalitieteilijä on sivuuttanut päätelmän poliittisista syistä. Puopolo ei luonnollisesti kuulu tähän joukkoon.
Dawkins, R. (1976/1993): Geenin itsekkyys. Suom. Kimmo Pietiläinen. Arthouse. Helsinki.
Smith, A. (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari kustannus. Helsinki.
Stewart-Williams, S. (2018): The Ape That Understood the Universe. Cambridge University Press. Cambridge. Tammisalo, O. (2005): Rakkauden evoluutio: Ihmislajin parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki. Tammisalo, O. (2012): Ihmisluontoa etsimässä: Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.
KIRJAKRITIIKKEIHIN ei pidä vastata. Osmo Tammisalon täyslaidallinen (Skeptikko 2/2019) yhdessä Maria Ohisalon kanssa toimittamaani kirjaa vastaan – muita kirjoittajia ovat mm. Maria Pettersson, Nasima Razmyar ja Anna Moring – oli kuitenkin niin erikoinen hyökkäys, että teen poikkeuksen.
Eihän Tammisalon kirjoitus oikeastaan edes ole kirjaarvio. Kun jo otsikko kuuluu ”Nykyfeminismin yhtiöjärjestys on seksistinen, autoritaarinen ja täynnä ristiriitoja”, on selvää, että kyseessä on kiihkottoman kirja-arvion sijaan umpiasenteellinen ja yksisilmäinen poliittinen tuomio.
Vai mitä muuta pitäisi ajatella purkauksesta, joka on pituudeltaan seitsemän tiukkaan präntättyä sivua ja jossa ei löydetä arvioitavasta teoksesta mitään kelvollista? Voisiko moista jeremiadia sanoa jo Suomen ennätykseksi?
En puutu muiden kirjoituksiin suunnattuun kritiikkiin, ja koetan muutenkin olla lyhytsanaisempi. Lähinnä tekee mieli kysyä, eikö Skepsiksen hallituksen jäsen keksi kerrassaan mitään kannatettavaa vaikkapa seuraavista näkemyksistä.
Kirja muun muassa nostaa esiin sen epäkohdan, että Suomessa tyttöjen ja poikien oppimiserot peruskoulussa ovat OECD-maiden suurimmat, ja tässä olisi korjattavaa. Poikien koulupudokkuudella on valitettava yhteys miessyrjäytyneistön syntymiseen.
Kirjassa kannetaan huolta siitä, että tasa-arvokeskustelu on vinoutunutta. Monet miesten kohtaamat tasa-arvo-ongelmat, kuten asevelvollisuus tai miesten yliedustus huonoosaisten joukossa, jäävät vaille riittävää poliittista huomiota.
Kirjan läpikäyvänä teemana ovat tarpeettomat sukupuoliodotukset – siis nämä enemmän tai vähemmän avoimet vaatimukset siitä, millainen on ”hyvä tyttö” ja ”hyvä poika” – ja ahtaiden roolien tuomat ongelmat. On vaikea ymmärtää, että näkökulma antaa aiheen niin yksiniittiselle ja aggressiiviselle lyttäykselle kuin saimme Skeptikkolehdestä lukea. Ehkä syynä on se, että sukupuolivankiloita halutaan murtaa kauhean feminismi-sanan alla?
Omassa tekstissäni halusin kritisoida suosittuja pseudotieteellisiä aivoteorioita, joilla on pyritty osoittamaan ”putkiaivoisten” miesten kehnous milloin missäkin.
Juuri tähän olisin toivonut Skeptikon kiinnittävän huomiota, sillä nyt yhdistykselle olisi auennut oiva paikka paikkailla aiempaa virhettään.
Takavuosinahan toimittaja Kirsi Virtanen herätti radio-ohjelmissaan huomiota miesten aivotoiminnan surkeutta todistelevalla teoriallaan. Jopa Helsingin Sanomat ihmetteli Virtasen epätieteellisiä ja seksistisiä mutta kansaan uppoavia aivohorinoita. Virtanenhan tiivisti, että ”jos miesten aivot ovat kuin Pohjois-Korea pimennyksen aikaan, naisten aivot ovat kuin suurkaupungin valot”. Selitys miesten aivojen kaikenmoiselle kelvottomuudelle on Virtasen mukaan se, että ”miesten aivoissa on vähemmän neuroneja”. Virtanen katsoo, että mies on jo syntyjään kognitiivisesti surkea sukupuoli, mutta vahingon viimeistelee se, että ”pojat eivät harrasta mitään kehittävää”.
Ja mitä teki Skepsis? Myönsi Virtaselle, tendenssimäisen huuhaa-opin äänitorvelle, Sokrates-palkinnon. Skepsiksen teilaama kirjamme sen sijaan vastustaa pseudotieteellistä aivomytologiaa.
Nyt joka tapauksessa odotan Skepsikseltä johdonmukaisuutta. Kun Skepsis käy näin näyttävästi feminismin kimppuun, toivon että poliittisen agendan omaksunut järjestö tuomitsee seuraavaksi uusliberalismin. Tai sosiaalidemokratian. Tai hetkinen, paras kohde olisi varmaankin vihreät. Juuri niiden keskuudessahan se feminismikin rumasti kukkii.
Skepsiksen valikoiva kriittisyys ja konservatiivisuus paljastuvat karusti siinä, että feminismiä vastaan voidaan hyökätä näyttävästi, mutta esimerkiksi evankelisluterilainen kirkko säästyy vastaavalta kritiikiltä, vaikka sen koko oppirakennelma perustuu paranormaaleihin väitteisiin, joiden kritisoimisen sentään luulisi olevan Skepsiksen ominta tonttia yhteiskunnallisten aatteiden ristiinnaulitsemisen sijaan.
Pelkäänpä, että Skepsiksen hallituksen jäsenenä toimivan Tammisalon vuodatus sai aikaan melkoista vahinkoa. Ei jää ihan yhteen tai kahteen kertaan, kun olen kuppilakeskusteluissa puolustanut Skepsistä: ei, Skepsis ei ole happamien naisia karsastavien luonnontieteilijöiden konservatiivinen ukkokerho, vaan avaramielisten ihmisten yhdistys, jolla ei ole mitään vaikkapa sukupuolten tasaarvoa vastaan.
Tammisalon kirjoituksen virittämän keskustelun perusteella taitaa olla enää turha yrittää.
Olen kertonut Skepsiksestä myös lukion tieteenfilosofian tunneilla. Aion puhua Skepsiksestä opiskelijoille vastakin, mutta jatkossa ehkä enennemmin yhteiskuntafilosofian kurssilla kohdassa ”feminismin vastustajat Suomessa”. Järjestöistä voi mainita erityisesti Perussuomalaiset ja Skepsiksen.
Nuorten naisten ryntäys Skepsiksen jäseniksi on taattu.
Yli 30 Vuotta Kysymyksiä
SKEPSIS RY TIETEIDEN TALO, KIRKKOKATU 6, 00170 HELSINKI WWW.SKEPSIS.FI
SKEPSIS RY ON VUONNA 1987 PERUSTETTU SUOMALAISTEN SKEPTIKKOJEN YHDISTYS.
Skepsiksen Vuonna 2009 Muutettujen Sääntöjen Mukaan Yhdistyksen Tarkoitus On:
Yhdistys On Poliittisesti, Aatteellisesti Sekä Uskonnollisesti Sitoutumaton. Yhdistyksen Varsinaiseksi Jäseneksi Voidaan Hyväksyä Yksityinen Henkilö Tai Oikeustoimikelpoinen Yhteisö, Joka Hyväksyy Yhdistyksen Tarkoituksen Ja Toimintaperiaatteet. Kannattavaksi Jäseneksi Voidaan Hyväksyä Yksityinen Henkilö Tai Oikeustoimikelpoinen Yhteisö, Joka Haluaa Tukea Yhdistyksen Tarkoitusta Ja Toimintaa.
Yhdistys Julkaisee Neljä Kertaa Vuodessa Ilmestyvää Skeptikko-lehteä.
Mallia Yhdistykselle Haettiin Yhdysvalloissa 1976 Perustetusta Csicopista (committee For The Scientific Investigation Of Claims Of The Paranormal), Mikä Ilmenee Mm. Yhdistysten Samankaltaisina Toimintaperiaatteina. Skepsis Ry Toimii Kuitenkin Itsenäisesti, Vaikkakin Yhteistyössä Csicopin (nykyään Csi – The Committee For Skeptical Inquiry) Ja Muiden Vastaavien Järjestöjen Kanssa.
Yhdistys On Ecson (european Council Of Skeptical Organisations) Ja Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan Jäsenjärjestö.
Jäsenasiat, Lehtitilaukset, Osoitteenmuutokset Paula Heinonen Tieteiden Talo, Kirkkokatu 6, 00170 Helsinki Puh. 040 820 9166, Secretary@skepsis.fi
Taloudenhoitaja Toni Heikkinen Keskuskatu 14 B 13, 04600 Mäntsälä Puh: 050 537 3792, Treasurer@skepsis.fi
Skepsiksen Hallitus Vuonna 2019 Puheenjohtaja Otto J. Mäkelä Varapuheenjohtaja Denis Galkin Ville Aarnikko, Juha Leinivaara, Santtu Puukka, Osmo Tammisalo, Mikko Ville Valjento
Alueyhteyshenkilöt Sähköpostiosoitteet Muotoa Etunimi.sukunimi@skepsis.fi Joensuu: Vesa Tenhunen, Puh. 0400 935 893 Jyväskylä: Juha Merikoski, Puh. 040 755 1820 Kuopio: Aulis Koivistoinen, Puh: 050 5439 647 Tampere: Jose Ahonen, Puh. 040 558 7497 Turku: Heikki Kujanpää, Puh. 044 022 0420
Skepsis Ry:n Tieteellinen Neuvottelukunta Tnk:n Puheenjohtaja, Prof. Jukka Maalampi (fysiikka), Prof. Kari Enqvist (fysiikka), Prof. Mika Hemmo (oikeustiede), Tohtori Harri Högmander (tilastotiede), Tohtori Virpi Kalakoski (psykologia), Dosentti Hannu Karttunen (tähtitiede), Tohtori Mikko Kiviharju (tietotekniikka), Tohtori S. Albert Kivinen (filosofia), Prof. Hanna Kokko (biologia, Ekologia), Prof. Eerik Lagerspetz (yhteiskuntatiede, Filosofia), Prof. Hannu Lauerma (lääketiede), Prof. Anto Leikola (biologia, Oppihistoria), Dosentti Marjaana Lindeman (psykologia), Dosentti Juha Merikoski (fysiikka), Tohtori Markku Myllykangas (terveyssosiologia), Tohtori Pauli Ohukainen (lääketiede), Dosentti Ilkka Pyysiäinen (uskontotiede), Prof. Jeja Pekka Roos (sosiaalipolitiikka), Tohtori Veijo Saano (lääketiede), Prof. Samuli Siltanen (teollisuusmatematiikka).
