Haluatko lukea lehden lukulaitteella tai e-kirjasovelluksessa? Lataa numero EPUB-tiedostona. Lataa EPUB
Pääkirjoitus
Risto K. Järvinen
Yli 30 Vuotta Kysymyksiä
HUUHAA HIIPUU HILJALLEEN
HYVIÄ UUTISIA! Marraskuussa julkistettu Tiedebarometri 2019 ei tue käsitystä tiedevastaisuuden kasvusta kansan parissa. Seitsemän vastaaja kymmenestä ilmoitti seuraavansa kiinnostuksella tiedettä, tutkimusta ja teknologiaa koskevia asioita.
Tutkimuksessa selvitettiin mm. kuuden tiedeyhteisön tunnustusta vailla olevan opin uskottavuutta. Tulokset osoittivat, että niillä on edelleen tietty läpäisykyky kansalaisten keskuudessa. Kolmannes (34 %) yhtyy näkemykseen, jonka mukaan ”ns. kansanparantajat omaavat tietoja ja taitoja, joita lääketieteellä ei ole”. Asian kiistäviä on hieman enemmän (38 %). Tulkintatavasta riippumatta uskon kansanparannukseen todetaan vähentyneen viime tutkimuksesta: väitettä totena pitäviä on 6 %-yksikköä vähemmän.
Kysymyksenasetteluun sisältyi myös kaksi muuta uskomuslääkintää koskevaa mittaria. Näistä toinen luotasi suhtautumista homeopatiaan. Väite ”vaikka homeopatialla ei ole lääketieteen tunnustusta, on se tehokas tapa hoitaa sairauksia” herättää enemmän torjuntaa (44 %) kuin hyväksyntää (20 %). Epätietoisten osuus (36 % on vailla kantaa) vesittää vastausjakaumaa jonkin verran. Usko homeopatiaan on silti ohentunut viime mittauksesta (-5). Seurannan alkuvuodet verrattain stabiilina säilynyt usko ”ravistettuun veteen” on kolmessa viimeisimmässä mittauksessa ollut liki vapaassa pudotuksessa.
Väittämä ”luontaislääkkeet ovat monissa tapauksissa parempia kuin lääkärien määräämät apteekkilääkkeet” tuottaa astetta kriittisemmän tuloksen. Noin joka seitsemäs (15 %) uskoo luontaislääkkeiden tehoon, useampi kuin joka toinen (60 %) ei. Alan massiiviset markkinat huomioon ottaen skeptisyyttä voi pitää jopa suurena. Myös luontaislääkkeiden luvut ovat epäuskoisemmat kuin kolme vuotta aiemmin (-4). Skeptisyyden havaitaan kasvaneen seurannan kaikissa vaiheissa.
Näkemyksen ”vaikka lehdissä julkaistavat horoskoopit ovat lähinnä viihdettä, on olemassa myös luotettavia, syvälliseen astrologiseen tietoon perustuvia horoskooppeja” paikkansapitävyyttä ei kielletä mitenkään ykskantaan. Joka kahdeksas (12 %) allekirjoittaa väitteen ja myös epäröivälle kannalle jää melko moni (22 %). Jäljelle jäävää enemmistöä (66 %) voi pitää suurena tai pienenä, tulkinnasta riippuen. Horoskoopit huuhaaksi näkevien osuus on pysynyt edellisen mittauksen tasolla.
Myös ufoihin uskomista luotaava väite herättää selvästi enemmän torjuvia kuin hyväksyviä reaktioita. Kuudesosa (17 %) katsoo että ”vaikka ufo-havaintoja ei ole kyetty tieteen keinoin todentamaan, on selvää että vierailuja ulkoavaruudesta maahan on tapahtunut”. Lähes joka toinen (46 %) sanoutuu irti ajatuksesta runsaan kolmanneksen (36 %) jäädessä epäröimään. Muusta tuloskokonaisuudesta poiketen vertailu aiempaan kertoo ufo-uskon vähäisestä vahvistumisesta (+4). Ero ei kuitenkaan tarkoita irtiottoa vanhasta, vaan lähinnä palaamista seuranta-ajan keskimääräiselle, huomattavan stabiilina säilyneelle tasolle.
Väite ”telepatia on todellinen ilmiö, vaikka sitä ei ole voitu tieteen keinoin todentaa” jakaa kansalaisia jonkin verran. Runsas viidennes (22 %) hyväksyy, kolmannes (34 %) epäröi ja runsaat kaksi viidennestä kieltää (43 %). Vaikka on sopimuksenvaraista sanoa, onko ilmiöön uskovien osuus suuri vai pieni, lukua kohottanee tiedustellun termin väljä, kansanomainen tulkinta. Telepatiaa totena pitäviä löydetään nyt hieman vähemmän kuin edellisessä mittauksessa (-4). Koko tutkimuskauden asennekehitys kertoo epäuskon asteittaisesta lisääntymisestä.
Sama voidaan esittää yhteenvedonomaisena kirjauksena koko kvasitiedeblokin tuloksista. Joskin vain osa mittareista ilmentää eksplisiittistä skeptisyyden kasvua, minkään tiedustellun opin uskottavuus ei ole suoranaisesti lisääntynyt. Koska samankaltaisiin johtopäätöksiin on päädytty myös kolmessa edeltävässä mittauksessa, suomalaisten asennoitumisen kyseisiin tieteen kilpailijoihin voidaan todeta vähä vähältä viilentyneen.
Kvasitieteen vetovoiman vähentyminen on paikallaan kytkeä myös tieteeseen suhtautumiseen ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin. Vaikka näitä koskevat kehityssuunnat eivät sinänsä ole toisensa poissulkevia – toisen laskusta ei välttämättä seuraa toisen nousu – huuhaan hiipumisen voi katsoa pikemmin tukevan kuin heikentävän tulkintaa tieteeseen kohdistuvan luottamuksen vahvistumisesta.
Rokotuksiin suhtautumista kartoittavaan barometrissa uuteen kysymyssarjaan oli poimittu kansalaisten puntaroitavaksi joukko erityyppisiä, osin poleemissävyisiä ja myös keskenään ristiriitaisia argumentteja. Kohdehenkilöiden tuli kertoa, kuinka hyvin kyseiset lausumat vastaavat heidän henkilökohtaista kantaansa. Tulokset kuvastavat epätavallista yksituumaisuutta jättämättä juuri minkäänlaista tulkinnanvaraa. Rokotukset saavat yksiselitteisesti vapauttavan tuomion. Arvioitavat argumentit separoituvat selvään järjestykseen siten, että kaikki laajimmin allekirjoitetut ovat rokotuksia ja niiden hyötyjä puoltavia, laajimmin torjutut rokotuskriittisyyttä edustavia.
Asioiden kehityssuunta on erinomainen, mutta työtä meillä skeptikoilla riittää edelleen tehtäväksi.
”Tiesin, ettei tulevaisuutta voi ennustaa, mutta olin varma,
että kuolen 27-vuotiaana.”
OLEN 44-VUOTIAS Helsingissä syntynyt tuottaja. Työskentelen digitaalimedian, elokuvien ja television parissa. Aiemmin minut tunnettiin mm. taikurina ja BASE-hyppääjänä. Taikurin hommat aloitin jo nuorena poikana. Ammattiesiintyjäksi ryhdyin lukioiässä. Taikuus vei ja jätin kesken Kallion ilmaisutaidon lukion. Taikuudesta siirryin vuosituhannen vaihteessa kiinteiltä alustoilta tapahtuvaan laskuvarjo- eli BASE-hyppäämiseen, jonka lopetin muutama vuosi myöhemmin, kun siirryin tuottajan hommiin.
Nykyään asun perheeni kanssa Cape Townissa Etelä- Afrikassa. Ensi kesänä muutamme Lontooseen – kävi Brexitissä miten kävi – jotta voin olla lähempänä vanhempiani ja heidän on helpompi olla yhteydessä minuun, vaimooni ja lapsiini.
Kasvoin Helsingin Pitäjänmäessä, joka oli rattoisa alue asua. Kaduilla juoksenteli ja leikki paljon lapsia, eikä ovia lukittu yöksi. Perheeni nojasi itään päin. Taivaalta etsittiin sputnikeja ja kosmonautteja. Maailmaa katsottiin neuvostoliittovaikutteisesti. Samalla Amerikka kuitenkin tarjosi parasta viihdettä. Koin eläväni idän ja lännen keskiössä.
Isäni on SKDL:n ja vasemmistoliiton kansanedustajana toiminut Esko Seppänen, mutta politiikka ei ole koskaan kuulunut omaan elämääni. Arvostan isäni työtä, sillä olen saanut seurata vierestä, kuinka hän auttaa heikompiosaisia ja elää puheidensa mukaisesti. Mielestäni hän teki työtään niin antaumuksella, että toisen polven ei tarvitse jatkaa samoja jälkiä.
HALUSIN YLILUONNOLLISIA KYKYJÄ
LAPSENA en kokenut yliluonnollisia ilmiöitä, mutta minulla kyllä oli vilkas mielikuvitus. Pelkäsin esimerkiksi kummituksia. ET-elokuvan ilmestyttyä 1982 minäkin halusin oman avaruusystävän. Jumalaan en uskonut. Vanhempani ovat ateisteja, mutta sain muodostaa mielipiteeni asioista itse. Rippikoulun kävin, koska halusin pitää hauskaa ikäkavereitteni kanssa.
Vaikka uskonto ei ole näytellyt roolia elämässäni, uskoin nuorena, että kaikenlainen yliluonnollinen on mahdollista. Olin aika hyväuskoinen taikuri. Tuolloin mentalisti Jukka Santanen esitti vaimonsa Pirkon kanssa telepaattista ohjelmaa, jossa Pirkko luki ihmisten ajatuksia. Minä en ollut silloin vielä kuullut koodeista ja salatuista kommunikoinneista, vaan uskoin Santasen kykyihin niin, että kun kävin teini-iässä heidän kotonaan juomassa Jaffaa, yritin ajatella vain hyviä ajatuksia, etten loukkaisi Santasta.
Santanen muuten teki vuonna 1974 samat lusikantaivutustemput kuin Uri Geller heti sen jälkeen, kun Geller oli vieraillut Suomessa. Testin järjesti Seura-lehti.
Moni taikuri 80-luvulla ei halunnut paljastaa, että tekee yksinkertaisia taikatemppuja, vaan käytti esityksissään mystiikan lumoa sekä vähintäänkin vihjasi, että ilmiöt ovat yliluonnollisia. Minä halusin osani noista yliluonnollisista kyvyistä. Aloin selvittää asioita ja etsiä ilmiöille todisteita. Jos joku esitti uskomattoman väitteen, kysyin mitä näyttöä hänellä on väitteensä tueksi ja minkälaista taustatyötä hän on todisteiden hankkimiseksi tehnyt. Pian huomasin, ettei mitään todisteita ole.
Ihmiset kuitenkin uskoivat yliluonnolliseen, koska halusivat uskoa tai koska heitä oli höynäytetty tai koska he olivat kokeneet ilmiöitä, joille eivät löytäneet selitystä. Heidän uskoaan hyväksikäytetään edelleen, huuhaasta on muodostunut teollisuus.
Skeptikkoja tarvitaan yhteiskunnassa myös tänään. Arvostan jokaista, joka jaksaa näihin asioihin ja ilmiöihin aktiivisesti puuttua. Toimin itsekin huuhaata vastaan, mutta en jaksa enää kiivetä jokaiselle vuorelle sitä julistamaan. Puutun vääryyksiin, jos sellaisia osuu kohdalleni, mutta muuten annan ihmisten edustaa millaisia uskomuksia he haluavatkaan.
JAMES RANDIN JALANJÄLJILLÄ
OLEN SKEPTIKKO, ajattelen asioita analyyttisesti. Olen myös ateisti, en usko mitä Raamatussa sanotaan Jumalasta ja tämän olemassaolosta. Amerikkalainen taikuri ja skeptikko James Randi on varhainen esikuvani. Olin nähnyt hänet englantilaisessa televisiosarjassa ”Psychic Investigator”, missä hän paljasti, kuinka ”yliluonnollisia ilmiöitä” on saatu aikaan taikatemppuja hyödyntämällä.
Tapasin Randin ensimmäisen kerran, kun hän saapui luennoimaan Skepsiksen tilaisuuteen ”Are there any Well-Attested Paranormal Phenomena” Helsingin yliopistolle vuonna 1989. Luennon jälkeen menin juttelemaan
Randin kanssa korttipakka kädessäni. Taikuriperinne yhdisti meitä ja hän oli minulle hyvin ystävällinen. Hän antoi professoreiden aina Nils Mustelinista alkaen odottaa, kun vaihdoimme ajatuksia taikuudesta. Kyseessä oli pieni kohtaaminen, mutta se avasi minulle oven isoon maailmaan.
Suomessa taikuri Solmu Mäkelä oli mentorini. Kun unelmani alkoivat kasvaa, Randi avasi ovia Amerikan suuntaan ja antoi mahdollisuuden kokeilla ensimmäistä kertaa siipiäni siellä. Olen kiitollinen Randille kaikesta, mitä olen saanut häneltä sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti. Hän on aina ollut suurena tukenani. Nimenomaan hän löi peruspilarit analyyttiselle ajattelulle, minkä kautta edelleen siivilöin maailmankatsomustani.
Randin esimerkin innoittamana tein niin sanotun filippiiniläisen henkileikkauksen ensimmäisen kerran Kallion ilmaisutaidon lukiossa ja myöhemmin televisioohjelmassa ”Hyvät, pahat ja rumat”. Elettiin aikaa ennen sähköpostia, joten olin perinteisessä kirjeenvaihdossa Randin kanssa. Olin otettu siitä, että maailmanluokan taikuri käytti aikaansa vastatakseen kirjeisiini.
Eräässä kirjeessään Randi kertoi erityisesti Filippiineillä harjoitettavista ilman veitsiä ja muita kirurgin välineitä tehtävistä ”leikkauksista”, joissa paljain käsin tehdyn leikkaushaavan kautta poistetaan ihmisen sisältä syöpäkasvaimia ja muuta ikävää. Touhu on tietysti huijausta: haavaa ei oikeasti ole ja kasvaimet ovat kanan sisälmyksiä.
Tein leikkaukset enemmänkin taikatemppuina kuin skeptikkona, joka paljastaa huijaukset. Ensimmäinen televisosarjani ”Täyttä taikaa” alkoi pyöriä MTV3kanavalla 1995 ja sen jaksoissa esitin muitakin vastaavia ilmiöitä. Toki halusin edistää katsojien analyyttisen ajattelun kehittymistä, mutta sisimmissäni olin taikuri, joka teki temppuja ennen kaikkea yleisöä viihdyttääkseen eikä valistaakseen.
APLIKAATIOT JA VIIHDETEOLLISUUS VAHVISTAVAT USKOMUKSIAMME
TAPASIN SKEPTIKOITA AINA, kun he toivat Randin luennoimaan Suomeen. Samalla tapasin myös Skepsiksen jäseniä. He olivat mukavia ja intohimoisesti asiaansa suhtautuvia henkilöitä. Taisin joskus jopa olla jollakin luennolla puhumassa heille, vaikka en silloin vielä nähnyt suoraa yhteyttä taikureiden ja skeptikoiden välillä.
Kun minusta tuli tunnettu julkisuuden henkilö, halusin julkisuusarvollani tukea Skepsiksen toimintaa. Olin yhdistyksen jäsenenä vuosia ja lähdin mukaan rahoittamaan Skepsiksen silloin 10 000 markan haastetta paranormaalin ilmiön tuottamisesta. Luotin James Randiin ja skeptikoihin, enkä koskaan pelännyt rahojeni menettämisen puolesta. Tällä hetkellä haaste on 20 000 euroa, josta olen lupautunut maksamaan 2500 euroa, mutta olen edelleen varma, etten joudu rahoistani luopumaan.
Taikureiden ja skeptikoiden yhteistyötä kannattaa edelleen pitää yllä. Teknologian koko ajan kehittyessä Skepsiksen on hyvä olla yhteydessä taikureihin, jotka ovat aina eturintamassa, kun uusia innovaatioita keksitään.
Sosiaalinen media on kasvanut jättimäiseksi, ja nykyään suurin osa ihmisistä hakee kaiken informaationsa sieltä. Sovellusten algoritmit muodostavat sosiaalisia kuplia, joissa ihmiset saavat vain vahvistuksia omille uskomuksilleen sen sijaan, että löytäisivät analyyttisen, tieteellisen ja skeptisen ajattelun tutkimuslähteet ja referenssit. Valitettavasti myös viihdeteollisuus tekee samaa koko ajan ”aaveiden jäljillä” -tyyppisillä ohjelmillaan ja elokuvillaan. Näissä riittää skeptikoille pähkinää purtavaksi.
Ihmisten valistaminen ei todellakaan ole helppoa. Heitä ei voi lähestyä moralisoivalla asenteella, koska silloin he eivät ole valmiita ottamaan vastaan minkäänlaista informaatiota.
KIUSAUS HUIJATA ON KOVA
NIIN KUIN 80-LUVULLAKIN, myös nykypäivänäkin osa taikureista väittää, että he tekevät temppujaan yliluonnollisilla voimilla, esimerkiksi telepatiaa käyttäen. Miksi? Koska tällainen tarina on helppo esittää ihmisille. Kiusaus huijata on kova. Ihmisten halu uskoa yliluonnolliseen tekee yksinkertaisestakin taikatempusta paljon vaikuttavamman: et olekaan pelkkä taikuriviihdyttäjä vaan todellinen ihmeidentekijä.
Yleensä taikurit tekevät tämän kuitenkin näyttämöllä. En tuomitse tai protestoi, jos joku taikurin roolissa kertoo tekevänsä yliluonnollisia juttuja yleisölle, ja myy heille pääsylippuja, mutta jos hän tekee sen huijatakseen rahaa tai saadakseen mainetta – viihdyttämisen sijasta – en voi hyväksyä sellaista. Esimerkiksi Uri Geller on ollut mukana etsimässä kadonneita ihmisiä, mikä on moraalisesti tuomittavaa.
Gellerin ja Randin välinen arkkitaistelu jätti onneksi jotain jälkeensä, ripotteli järjen jyväsiä ihmisten päälle. Toista Gellerin kaltaista ilmiötä ei ole noussut. Geller itse tosin nousee vuosi vuoden jälkeen uudelleen. Se kertoo paitsi miehen yritteliäisyydestä myös ihmisten halusta uskoa yliluonnolliseen – jotkut uskovat, vaikka faktat on lyöty pöydälle jo moneen kertaan.
Kun joskus olen selittänyt, miten joku temppu toimii, henkilö ei ole uskonut selitystäni. Hän on väittänyt, että temppuni aivan varmasti perustuu yliluonnollisiin voimiin, joista en vain suostu kertomaan tai joista en peräti saa kertoa.
USKOMUKSISTA KÄRSIVÄT MYÖS ELÄIMET
TÄÄLLÄ AFRIKASSA KOHTAAN TAIKAUSKOA valitettavan paljon. Taikausko on osa meidän puutarhurimme ja kodinhoitajamme elämää. Joskus olen uteliaisuuttani kysellyt heidän uskomuksistaan ja pyrkinyt antamaan neuvoja, mutta asiat ovat niin syvällä heissä, ettei niitä pysty selittämään pois.
Erittäin vahvasti reagoin siihen, miten erilaiset uskomukset vaikuttavat uhanalaisiin eläimiin. Etelä-Afrikassa tapetaan paljon haaskalintuja ja syödään niiden aivot, jotta oma näkökyky paranisi. Tämän seurauksena lintuja on kuollut jopa sukupuuttoon. Nämä haaskalinnut ovat saattaneet aiemmin syödä ruumiita, joissa on tarttuvia tauteja, ja kun kyseiset linnut häviävät, taudit pääsevät leviämään huomattavasti entistä helpommin.
En voi ymmärtää, että sarvikuonoja metsästetään sarvien takia ja norsuja torahampaiden takia ja että haikaloilta viedään evät ja ne jätetään kuolemaan vain, jotta jossain Kiinassa saadaan keittoa, jonka uskotaan nostattavan mieskuntoa. Tällä hetkellä toimin elämässäni eniten eläimien puolesta. Teen yhteistyötä ympäristöjärjestö WildAidin kanssa. Valtiollisilla tasoilla järjestö on jo saanut aikaan valtavia muutoksia parempaan suuntaan.
KUOLEMA ANTAA ELÄMÄLLE TARKOITUKSEN
OLEN JOUTUNUT TYÖNI ja elämäni kautta paljon tekemisiin kuoleman kanssa. Olen nähnyt kuinka kuolemantapaukset ovat murtaneet ihmisiä ja tehneet toisista vahvempia.
Itse uskon, että kun kuolemme, kaikki loppuu. Tämän takia olen pyrkinut tekemään elämässäni mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa. Mitään karmaa ei ole, mutta olen sitä mieltä, että elämässä pitää tehdä hyviä asioita, ne yleensä palkitaan. Jos olet ikävä ihminen, kukaan ei halua olla kanssasi tekemisissä.
En toivo, että kuoleman jälkeen olisi mitään, koska kuolema antaa elämälle tarkoituksen. Meidän pitää tehdä mahdollisimman paljon asioita, jotka tekevät meidät onnelliseksi, koska paratiisia tai taivasta ei ole elämän loputtua tarjolla.
Omaa elämääni eniten vaikuttaneet kokemukset ovat yleensä olleet vastoinkäymisiä, sillä ne ovat tehneet minusta vahvemman. Eri mentoreilla on ollut valtavan iso merkitys: paitsi Solmu Mäkelällä ja James Randilla niin myös Peter Beardilla, joka on tullut tunnetuksi valokuvapäiväkirjoistaan. Vietin aikanaan pari viikkoa Peterin vieraana
Keniassa ja se matka auttoi minua uskomaan suuriin unelmiini. Elämääni on vaikuttanut tietysti myös ensimmäisenä suomalaisena Hollywoodissa breikannut elokuvaohjaaja Renny Harlin, jonka esimerkki osoitti minulle, että myös Suomesta voi lähteä maailmalle ja menestyä.
Kun päätin muuttua taikurista seikkailijaksi, hain miehisen elämän mallia. Löysin sen Ernest Hemingwayn kirjoista. Luin kaikki hänen teoksensa ja kuljin jonkin aikaa hänen jalanjäljullään maailmalla.
Itse olen julkaissut neljä kirjaa: ”Iiro Seppäsen magian maailma” (WSOY, 1996), ”Taikoja ja tähtiä” (WSOY, 1999), ”Extreme: uskalluksen äärirajoilla” (Gummerus, 2001) ja ”Kolme elämää” (Siltala, 2019). Tänä vuonna minulta tuli kirjan lisäksi ulos elämästäni kertova tv-sarja ”Äärirajoilla: Iiro Seppänen”.
Tulevaisuudelta odotan tasapainoa. Elämäni on ollut hyvien ja huonojen kokemusten vuoristorataa, ja nyt toivon, että iän mukanaan tuoma tietty rauha tuo elämääni seesteisyyttä perheeni kanssa. Toivon, että lapseni pysyvät onnellisina ja terveinä.
Joskus nuorempana, kun olin vielä kuuluisuudesta haaveileva esiintyjä, siteerasin ranskalaista elokuvantekijä Jean-Luc Godardia, jonka mukaan elämän tarkoitus on tulla kuolemattomaksi ja kuolla. Skeptikkona tiesin, ettei tulevaisuutta voi ennustaa, mutta olin aina varma, että tulen kuolemaan 27-vuotiaana. Tämä mahdollisti sen, että pystyin ottamaan suuria riskejä muun muassa BASE-hypyissä.
Nyt elämän tarkoitus minulle on elää niin vanhaksi, että elämä ehtii itsessään opettaa, kuinka se tulee elää. Elämän tarkoitus on löytää tyytyväisyys siitä, mitä ympärillä on ja löytää kiinnostavia ihmisiä, keiden kanssa jakaa kokemuksiaan.
Huuhaa-palkinto ”Sähköä ilmassa” -sivustolle ja sen verkkokaupalle
SKEPSIS myönsi vuoden 2019 Huuhaa-palkintonsa ”Sähköä ilmassa -verkkosivustolle ja sen verkkokaupalle (sahkoailmassa.fi).
Sivustolla annetaan ymmärtää matkapuhelimien ja tukiasemien tuottamien sähkömagneettisten kenttien aiheuttavan muun muassa päänsärkyä, nivelkipuja, sydämen rytmihäiriöitä sekä vaikuttavan ihmisten hedelmällisyyteen. Esitettyjen väitteiden tueksi ei kuitenkaan löydy vakuuttavaa tieteellistä näyttöä.
Palkintoperusteluissaan Skepsiksen hallitus kirjoittaa, että sähköherkät kokevat saavansa oireita esim. matkapuhelimen säteilystä ja että pahimmillaan oireilu haittaa ja rajoittaa elämää merkittävästi. Tutkimusten mukaan oireilu ei kuitenkaan johdu matkapuhelimien, kodinkoneiden tai tukiasemien sähkömagneettisesta säteilystä. Huonosti perusteltujen uskomusten levittäminen, säteilytasojen mittailu ja kalliiden suojatarvikkeiden markkinointi saattaa vain ruokkia vaikeassa tilanteessa olevien ihmisten oireilua ja viivästyttää tutkittuun tietoon perustuvan avun saamista.
Skepsiksen mielestä on epäeettistä levittää harhaanjohtavia terveysväittämiä ja myydä niiden pohjalta kalliita tuotteita. Esimerkiksi viiden litran purkki ”säteilyltä suojaavaa maalia” maksaa sivustolla 270 euroa, ja puuvillakangas yli sata euroa metriltä.
Palkinnollaan Skepsis haluaa myös muistuttaa, että tieteen kaapuun puettu sanoma ei aina perustu hyvälaatuiseen tieteelliseen tutkimukseen. Säteilyturvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä yhdistys kehottaa kääntymään alan koulutuksen saaneiden asiantuntijoiden ja säteilytasoja valvovien viranomaisten puoleen. Tämänhetkisen tiedon perusteella tukiasemien, matkapuhelimien tai muiden yleisesti käytettyjen laitteiden säteilystä ei tarvitse huolestua.
Vyöhyketerapiatutkimus ei vastaa keskeisiin kysymyksiin
Risto K. Järvinen
”Nyt uusi tieteellinen suomalainen tutkimus osoittaa, että koliikkivauvat
hyötyvät vyöhyketerapiasta – kaikki tutkimukseen osallistuneet vauvat
saivat apua koliikkivaivoihinsa.”
NÄIN KERTOI Kaksplus-lehti nettisivuillaan 18. lokakuuta. Yle uutisoi saman asian jo viikkoa aikaisemmin, 11. lokakuuta. Tutkimuksella viitattiin Lohjalla vuonna 2018 toteutettuun hankkeeseen, jossa tutkittiin vauvojen vanhempien kokemuksia vyöhyketerapiasta koliikin hoitomuotona. Tutkimuksessa oli mukana 35 vauvaa. Vauvoille annettiin koko kehon vyöhyketerapiaa, jossa käsiteltiin jalkapohjat, jalat, vatsa, selkä, niska, kädet ja korvalehdet hieroen ja painellen. Tutkimus toteutettiin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin, Metropolia Ammattikorkeakoulun ja Lohjan kaupungin yhteistyönä. Tutkimuksen rahoitti ”Lapsi ja Luonto Säätiö”.
Lääketieteen tohtori, professori Juhani Knuuti arvioi tutkimusta Turun Sanomien blogissaan 12. lokakuuta otsikolla ”Tällaista lisää – mutta kunnolla tehtynä”. Knuuti kiinnitti huomiota siihen, että tutkimustuloksesta uutisoitiin huolimatta siitä, että tutkimusta ei ollut vielä julkaistu. Normaalisti tieteelliset tulokset esitellään erilaisissa kokouksissa, joissa niitä voi tarkastella ja arvioida. Niitä ei tulisi julkistaa ennen kuin tulokset ovat vertaisarvioituja ja julkaistuja, koska kukaan ei pysty uutisointivaiheessa tarkistamaan, millä tavalla tutkimus on tehty ja millaiset tutkimustulokset oikeasti ovat.
”Mielestäni tällaiset tutkimukset ovat juuri niitä, joita pitäisi tehdä enemmän. Ne vain pitäisi tehdä kunnolla. Vain tutkimusten kautta kokemushoidot voidaan saada osaksi terveydenhuoltoa. Mikäli tutkimusnäyttöä kertyy riittävästi, ne tulevat automaattisesti osaksi myös hoitosuosituksia, oli kysymys lääketieteen ulkopuolella olevista hoidoista tai ei”, Knuuti kirjoitti.
Hän löysi tutkimuksesta merkittäviä rajoitteita. Tutkimuksesta esimerkiksi puuttui vertailuryhmä. Tämä on keskeinen asia, sillä koliikki on spontaanisti ja yksilöllisesti rauhoittuva oireisto. Nimi ”kolmen kuukauden koliikki” johtuu siitä, että vaiva yleensä korjaantuu kolmen kuukauden ikään mennessä, monilla paljon aikaisemmin. Lisäksi koliikin ajoitus, oirekirjo ja oireiden kesto ovat hyvin yksilöllisiä ja vaihtelevia. Ilman vertailuryhmää ei hoidon tehosta voida sanoa oikeasti mitään.
Rajoite oli myös se, että vauvojen määrä tutkimuksessa oli liian pieni. Kun kysymyksessä on spontaanisti paraneva ja yksilöllisesti vaihteleva oireisto, pitää tutkimusryhmissä olla riittävästi vauvoja. Tarvittavan lukumäärän voi arvioida tilastollisesti.
”SATAPROSENTTISTA HUUHAATA”
JUHANI KNUUTISTA ON HIENOA, että erilaisia ei-lääketieteellisiä hoitoja tutkitaan ennakkoluulottomasti.
Kokemukset vyöhyketerapiasta ovat olleet pilottitutkimuksessa myönteisiä, eikä hän osaa kuvitella, että vauvan vyöhyketerapiassa tapahtuvasta jalkapohjien painelusta olisi mitään haittaakaan.
”Kuitenkin, jos haluamme, että hoito tulisi osaksi verorahoilla tuotettavaa hoitoarsenaalia ja vielä kirjattavaksi Käypä hoito -suosituksiin, tarvitaan asiallinen näyttö hoidon tehosta.
Lienee selvää, että nyt tehty kiinnostava tutkimus on pilottiluonteinen eikä vastaa keskeisiin kysymyksiin”, Knuuti kirjoittaa.
Eräs toinen lääkäri, joka ei halua nimeään julkisuuteen, otti asiaan kantaa paljon jyrkemmin. Hän ehdotti Skepsiksen vuoden 2019 huuhaa-palkintoa HUS:n johtajaylilääkärille Markku Mäkijärvelle kyseisestä vyöhyketerapiatutkimuksesta.
”Dosentti Mäkijärvi on omansa ja edustamansa organisaation huomattavalla auktoriteetilla antanut tälle sataprosenttiselle huuhaatutkimukselle poikkeuksellista uskottavuutta ja näkyvyyttä. Mäkijärvi toimii artikkelin viimeisenä kirjoittajana kantaen näin ollen vastuuta tutkimuksen kokonaisuudesta. Julkaisun johtopäätös, että vyöhyketerapia toimii, on tieteellisesti epärehellinen, eikä siihen löydy tuloksista tukea. Lyhykäisyydessään ei ole mitenkään mahdollista todeta hoidon tehokkuutta itsestään rajoittuvassa vaivassa ilman vertailuryhmää. Kaiken lisäksi tutkimuksen aineisto ei edes täytä koliikkikriteereitä, sillä osa vauvoista itki vain tunnin päivässä.”
SKEPSIKSEN väistyvä puheenjohtaja Otto J. Mäkelä sai tänä vuonna kutsun tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolle presidentinlinnaan Helsinkiin. Isossa kuvassa Mäkelä odottaa kättelyvuoroaan Marimekon toimitusjohtaja Tiina Alahuhta-Kaskon takana.
TUHKAROKKO ON YKSI TARTTUVIMMISTA tunnetuista taudeista, epidemian estämiseksi ihmispopulaatiossa tarvitaan yli 95% immuniteetti. Nykyisin tavallisin suojaus sitä vastaan on MPRkolmoisrokote, jolla tuotetaan immuniteettia tuhkarokolta, sikotaudilta ja vihurirokolta. Vuonna 1998 The Lancet -lehdessä julkaistu tutkimus, joka esitti tämän rokotteen ja autismin välisen yhteyden, osoittautui osin väärennettyyn aineistoon perustuvaksi, eikä vastaavia tuloksia ole saatu laajoissa populaatioseurannoissa. Tutkimuksen virheelliset väitteet elävät kuitenkin edelleen rokotevastustajien parissa sosiaalisen median kaikukammion ja nettitrollien vahvistamina.
Samoan valtiossa eteläisellä Tyynellämerellä asuu noin 201000 ihmistä neljällä saarella. Heinäkuussa 2018 siellä tapahtui kahden lapsen hengen vaatinut onnettomuus, kun hoitaja valmisti annoksen MPR-rokotetta tislatun veden sijaan lihasrelaksanttiin. Sosiaalinen media saarilla räjähti. Rokotteiden vastustajat myös muissa maissa tarttuivat onnettomuuteen väittäen sen osoittavan kaikkien rokotteiden olevan vaarallisia. Tutkinnan ajaksi MPRrokotteiden jakaminen keskeytettiin, jolloin rokotekattavuuden arvioidaan laskeneen 34% vaiheille.
Samoalla on loppuvuodesta 2019 meneillään tuhkarokkoepidemia, jonka arvioidaan sairastuttaneen yli 2 % väestöstä, ja tätä kirjoitettaessa 68 ihmistä (valtaosa lapsia) on kuollut. Valtio julisti hätätilan määräten rokotukset pakollisiksi. Joulukuun 5.-6. päivä Samoan kaikki muut toiminnot suljettiin ja asetettiin kahden päivän ulkonaliikkumiskielto rokotusryhmien kiertäessä talosta taloon. Paikallinen rokotevastustaja, joka oli Facebookissa suositellut niiden sijaan papaijalehtiuutetta ja C-vitamiinia, pidätettiin yleisen turvallisuuden vaarantamisesta. Saarivaltiot Tonga ja Fidži ovat myös julistaneet hätätilan tuhkarokon taltuttamiseksi, epidemia on meneillään myös Uudessa Seelannissa ja Filippiineillä.
Maailman terveysjärjestö WHO tilastoi että vuoden 2018 aikana tuhkarokko tappoi yli 140000 ihmistä ympäri maailmaa, ja on julistanut rokotevastaisuuden yhdeksi vuoden 2019 kymmenestä maailman terveysuhkasta. Myös toinen rokotuksella ehkäistävä lastensurma hinkuyskä on yleistynyt, vaikka tässä osin onkin kyse bakteerikantojen muuttumisesta.
Skepsis antoi vuonna 2009 Huuhaa-palkinnon rokotusten vastustajille. Kollegani sanoi, että vuosituhannen alussa hän vielä epäili, oliko Skepsikselle enää tarvetta, mutta on kuluneiden vuosien kehityksen myötä muuttanut mieltään.
Tänä vuonna tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanoton teemana oli tieto ja yhteiskunnallinen keskustelu, kutsuttuina oli erityisesti henkilöitä ja instituutioita, jotka toiminnallaan edistävät luotettavan tiedon välittämistä ja yhteiskunnallista keskustelua. Kutsutuksi tulivat myös Skepsiksen puheenjohtaja ja sihteeri.
Kiitän vuosista, jotka olen saanut toimia puheenjohtajananne, ja luovutan tehtävän luottavaisin mielin Denis Galkinin osaaviin käsiin.
Homeopatian väitetään voivan auttaa rokotteiden haittavaikutusten
ehkäisyssä ja hoidossa.
THE DAILY TELEGRAPH -lehden toimittajat tekeytyivät homeopaattien asiakkaiksi, raskaina oleviksi naisiksi. Vastaanotolla käydyt keskustelut nauhoitettiin salaa. Nauhoille tallentui vääriä väitteitä rokotteiden vaaroista. Homeopaatit väittivät autismin ja rokottamisen välillä olevan yhteyksiä. Homeopaattisten rokotteiden, nosodien, väitettiin olevan turvallisia ja tehokkaita vaihtoehtoja oikeille rokotteille. Terveyskeskusten lääkäreiden väitettiin valehtelevan lasten vanhemmille, jotta he ottaisivat rokotteita.
Odottavana äitinä itsensä esitellyt toimittaja sai kuulla birminghamilaiselta homeopaatilta, ettei hänen kannata ottaa rokotteita. Sen sijaan suositeltiin antaa lasten sairastaa tauteja, jotta heidän immuunipuolustuksensa saisi ns. luonnollisen immuniteetin. Toimittajalle suositeltiin myös, että rokottamatta jättäminen kannattaa pitää salaisuutena. Muuten ystävät ja lääkärit voivat muuttua hankaliksi. Tämän takia vanhempien kannattaa teeskennellä, että lapset on rokotettu.
ÄÄNI MUUTTUI KELLOSSA
ILMIÖ ON TOISTUNUT MONESSA MAASSA. Vuonna 2014 kanadalainen CBC-televisioyhtiö käytti samalla tavalla soluttautuvia toimittajia, jotka kävivät kyselemässä rokotteista homeopaateilta. Kyseiset homeopaatit mainostivat antavansa neuvoja rokottamisen tarpeellisuudesta. He sanoivat rokotteiden olevan vaarallisia ja suosittelivat homeopaattisia vaihtoehtoja. Julkisuudessa homeopaatit olivat kertoneet, ettei homeopatiaa sovi käyttää rokotteiden korvaajana.
Ääni muuttui kellossa, kun paljastukset näyttivät, mitä kulissien takana oikeasti puhutaan. CBC:n uutisoinnin jälkeen homeopaatit poistivat mainoksistaan rokotteisiin liittyvät neuvontasessiot.
WHO:n raportti kertoo huolestuttavia lukuja: rokotekattavuus on laskenut Britanniassa, varsinkin MPRrokotteen. Huonoimmillaan se on ollut vain 66 %, kun tehokkaan rokotuskampanjan pitäisi jättää 95 %:n kattavuus. Kuusi seitsemästä esikoulusta on jäänyt jälkeen rokotekattavuuden tavoitteista. Lontoon alueella joka neljäs koulunsa aloittava lapsi on jäänyt vaille rokotteen suojaa.
Saarivaltakunta ei ole enää tuhkarokosta vapaa alue. Tänä vuonna Britannia, Kreikka, Tšekki ja Albania menettivät paikkansa tuhkarokosta eroon päässeiden maiden joukosta. Tuhkarokkotapausten määrä jatkaa nousuaan Euroopassa. Tänä vuonna tapauksia on havaittu noin 90 000. Terveysviranomaiset ovat pyrkineet selvittämään, mistä tämä johtuu. Tekijöitä on monia. Yksi tekijöistä on homeopatian kannatus. Toinen on sosiaalisessa mediassa leviävä rokotevastaisuus. Ongelmia seuraa, kun nämä kaksi yhdistävät voimansa.
VÄÄRÄNLAISTA ARVOVALTAA
HOMEOPAATTIEN ROKOTEVASTAISUUS nousi otsikoihin kaikissa merkittävissä sanomalehdissä Britanniassa, kun The Guardian, The Times, The Daily Telegraph ja The Daily Mail uutisoivat näyttävästi aiheesta loka- ja marraskuussa.
NHS England -viraston johtaja Simon Stevens julkaisi kannanoton, jossa ilmaistiin huolestuminen homeopaattien puheista. Useampi virallinen selvitys ja komitea oli aikaisempina vuosina todennut, ettei homeopatialla ole lumevaikutusta suurempaa hoitotehoa. Varsinkin rokotteista levitettävä väärä tieto tuomittiin jyrkästi. Viranomaiset alkoivat vaatimaan homeopaattijärjestöille suotujen akkreditointien tarkistamista. Terveysvirastojen suoma virallistaminen ja ammattilaisjärjestöiksi hyväksyminen antavat homeopatialle vääränlaista arvovaltaa. Akkreditoinnin poisto ratkaisisi ongelman.
Huono julkisuus ja viranomaisten herääminen homeopaattien sanomisiin sai aikaan reaktioita. Homeopaattien etujärjestö Society of Homeopaths julkaisi lyhyen lausunnon marraskuun 14. päivä. Samanlaisen lausunnon antoi yhdeksän muuta homeopaattien järjestöä. Siinä väitettiin median virheellisesti yhdistäneen homeopatian rokotevastaiseen liikkeeseen. Vain yksi The Telegraph -lehden haastattelema homeopaatti oli järjestön jäsen. Rekisteröidyt homeopaatit noudattavat käytännesääntöjä. Sääntöjen mukaan he eivät suosittele homeopatiaa rokotteiden korvaajiksi, eivätkä he saa aktiivisesti osallistua asiakkaidensa rokotepäätöksiin. Homeopaattien pitäisi ohjata asiakkaansa lääkäreiden luokse rokotteisiin liittyvissä asioissa.
Homeopaattijärjestöt ilmoittivat, että käytäntöjä rikkovat homeopaatit tulisivat saamaan jonkinlaisia nuhteluita. Tietenkin vain, jos he ovat järjestöjen jäseniä.
TEPSII JOPA EBOLA-VIRUSTA VASTAAN?
SUOMESSA EI TOISTAISEKSI ole käytetty piilokameroilla varustettuja toimittajia. Tiedämme mitä kotimaiset homeopaatit ovat julkisesti puhuneet rokotteista. Suomen Homeopaatit ry:n hallituksen puheenjohtaja, homeopaatti Katja Rikala ei suosittele homeopaattisten rokotteiden antamista rokotteiden sijasta. Hän tosin tietää, että vielä vuonna 2015 Suomessa oli joitain homeopaatteja, jotka käyttivät ja suosittelivat ennaltaehkäisevänä hoitomuotona homeoprofylaksiaa. Malarian kohdalla Rikala pitää homeopaattisen vaihtoehdon suosittelua peräti ”mahdollisesti tappavana neuvona”.
Toisaalta vielä vuoden 2015 syyskuussa homeopaatti Rikala järjesti tilaisuuksia, joissa puhuttiin rokotteiden haitoista ja siitä, ”kuinka homeopatia voi olla apuna haittavaikutusten ehkäisyssä ja hoidossa.” Tilaisuuksissa puhuttiin myös ”rokotettavien sairauksien ennaltaehkäisystä ja homeoprofylaksista eli homeopaattisesta ”rokottamisesta”. Tuolla tavalla hän itse kuvaili Ylivieskassa järjestettyä homeopaattien rokoteiltaa.
Homeopaatti Guy Wurman on toistuvasti kirjoitellut Facebookissa rokotevastaisia viestejä. Rokoteteollisuus saa Wurmanin teksteissä hurjia leimoja. Rokotevalmistajien väitetään mm. tietävän myyvänsä ”paskaa”. Hän on myös kirjoittanut homeopatian toimivan virusepidemioiden hoidossa. Pahimpana esimerkkinä Wurman väitti homeopatian toimivan Ebola-tartuntojen hoidossa.
Wurman myös mainostaa antavansa autistisen oireyhtymän poistamiseen tarkoitettua CEASE-terapiaa. CEASE (Complete Elimination of Autistic Spectrum Expression) on rokotehaittojen hoitamiseen kehitetty homeopaattinen menetelmä. Siinä homeopatian tukena käytetään hivenaineita, rasvahappoja ja vitamiineja, etupäässä C-vitamiinia.
Homeopaatti Satu Järvilehto on jakanut rokotevastustajien kuvia ja väitteitä. Varoittavana väitteenä Järvilehto on kertonut MPR-rokotteeseen yhdistetystä 140 kuolemantapauksesta. Hän vain jättää kertomatta, että kuolemien ei ole todettu johtuneen rokotteista. Myös Järvilehto on kehunut homeopatian tepsivän Ebolavirusta vastaan.
Homeopaattisia rokotteita, eli nosodeja tai homeoprofylakseja, myydään Homeopatian erikoisliikkeessä Helsingissä. Niitä täytyy vain osata kysyä. Esim. influenssa kautta varten homeopatia suosittelee ennakoivaan itsehoitoon Influenzinum-valmistetta. Sitä ei kuitenkaan kutsuta rokotteeksi.
Kotimaisilla keskustelupalstoilla myös rokotevastustajat ovat toistuvasti suositelleet homeopatiaa. He ovat saaneet jostain sellaisen käsityksen, että rokotteita voitaisiin korvata homeopatialla. Kuka heille on puhunut sellaisia? Ehkä on aika selvittää asia.
Luotettavan tiedon tunnistaminen vaatii hyvää lukutaitoa
Tiina Raevaara
RAEVAARA
Ismo Jokinen
”OTA ÄIDINKIELENKIRJA ESILLE!” kehotin juuri lukion aloittanutta esikoistani, kun oli aika lukea kokeeseen.
”Ei se ole mikään kirja”, lapsi vastasi ynseästi. ”Se on sivu, missä on linkkejä”.
Yksi ärsyttävimmistä koulumaailman muutoksista on viime vuosina ollut siirtyminen painetuista oppimateriaaleista sähköisiin. Onhan asia tehnyt tuloaan jo pitkään: muistan vierailleeni vuonna 2005 toimittajan ominaisuudessa helsinkiläisellä yläasteella Pisa-menestykseen liittyen. Kyseinen yläaste oli ”edelläkävijä” opetuksen digitalisoinnissa. Oppilailla oli koneillaan auki tekstitiedosto, josta piti lihavoida oikea vastaus kysymykseen vaihtoehtojen joukosta. Muistan olleeni pettynyt.
Omien lasteni koulupolulla digitalisaatio on näkynyt vahvimmin vasta parina viime vuonna. Molemmille on tullut käyttöön tietokone koulun puolesta. Monessa kouluaineessa ei käytetä lainkaan kirjaa – tämä liittynee myös uuteen ”ilmiöpohjaiseen” opetussuunnitelmaan – ja esimerkiksi nyt lukiossa tarjolla on monessa aineessa painettujen kirjojen sijaan vain sähköinen oppimateriaali.
Kuulostaa kehitykseltä, eikä ole kiva olla kehitystä vastaan. Tässä asiassa kuitenkin olen. Painetulla kirjalla on paljon hyviä puolia, joita ei ehkä ole ymmärrettykään. Kuitenkin nyt, kun lasten ja nuorten lukeminen on vähentynyt, kirjoitustaidossa näkyy heikentymistä ja samaan aikaan pitäisi osata olla entistä mediakriittisempi ja analyyttisempi erilaisia tekstimuotoja ja julkaisukanavia kohtaan, perinteisen painetun oppikirjan hyvät puolet ovat tiivistyneet ainakin itselleni.
Ensinnäkin painettu kirja tarjoaa lapselle ja vanhemmalle oivan rajapinnan yhdessä opiskelemiseen. On paljon helpompi ottaa käteen perinteinen kirja ja käydä lapsen kanssa koealuetta läpi kuin selata koneella linkkilistaa ja yrittää tunnistaa linkeistä sellaisia järkeviä kokonaisuuksia ja yksityiskohtia, joista keskustella lasten kanssa.
Surkuhupaisa seikka on sekin, että osa linkeistä on aina vanhentuneita.
Toiseksi painettu kirja opettaa lukemaan. Osa aikuisikään tulevista nuorista ei ole koskaan lukenut kokonaista kirjaa, ja kohta jäävät koulukirjatkin lukematta. Painettu oppikirja johdattaa siihen, kuinka kirjaa ylipäätään käytetään. Sen avulla lapsi oppii käyttämään sisällysluetteloa ja hakemistoa, hahmottamaan asioiden etenemistä ja kokonaisuuksien rakentumista. Hyvä kuvitus ja toimiva grafiikka helpottavat sellaisenkin lapsen etenemistä, jolle lukeminen on työlästä.
Kolmanneksi: paperikirjan lukeminen on ainakin minusta mukavampaa kuin sähköisen. Tämä on toki subjektiivinen kokemus, mutta on myös joitain tutkimustuloksia, joiden mukaan paperilta lukeminen painaa asiat paremmin mieleen kuin sähköisen tekstin lukeminen.
Oma kokemukseni on kiinni monesta asiasta. Ensinnäkin teen jo töitä paljon koneella, ja siksi kaikki ei-sähköinen lukeminen on silmille tervetullutta. Toiseksi lukeminen on jäsennellympää, kun olen esimerkiksi koko ajan tietoinen, kuinka paljon kirjaa on vielä jäljellä. Jostain syystä sähkökirjojen sivumerkinnät eivät tuota samanlaista kokemusta.
Toisaalta paperikirjassa selaaminen vaikkapa alun sisällysluetteloon on helpompaa kuin monessa sähkökirjassa, tai kirjan voi vaikkapa avata kahdesta kohtaa yhtaikaa, jos tarpeen on. Läppäriltä tai puhelimelta lukeminen on ainakin minulle monesti levotonta, kun pelkkä laitteen läsnäolo tuo mieleen sosiaalisen median tai sähköpostin.
Keski-ikäisen on ehkä vaikea täysin eläytyä siihen mediamaisemaan, jossa nykyhetken lapset ja nuoret elävät. Meidän lapsuutemme oli kovin toisenlaista, ja samaan aikaan kuin opimme lukemaan rauhassa ja keskittyneesti, median tarjonta oli paljon vähäisempää ja hitaampaa. Yksipuolisempaakin varmasti, mutta ainakin oli aikaa pureskella, mitä päivän lehdessä uutisoitiin ja kolmen kanavan televisiouutisissa paljastettiin.
Silloin ei tarvinnut miettiä, onko paljon seuraajia saaneen Twitter-tilin takana Venäjä-mielinen trolli, onko videoklippi presidentin haastattelusta väärennetty tai maksetaanko julkkisnaiselle siitä, että hän kehuu ravintolisää Instagram-tilillään.
Ihmiset tarvitsevat lukutaitoa entistä kipeämmin. Pitää jaksaa keskittyä myös pitkiin teksteihin, sillä jos tietoa hakee vain lyhyistä ja helppolukuisista lähteistä, voi olla, että luotettava lähde jää lukematta. Pitää oppia huomaamaan rivien väliin piilotetut viestit ja kirjoittajan motiivit. Pitää kyetä muodostamaan asioista synteesejä.
Mediakriittisyys on vuosi vuodelta entistä tärkeämpää ja toisaalta vaikeampaa, mutta samaan aikaan murennamme lukemisen taitoa poistamalla koulusta kirjat.
MARIA NORDIN on ollut syksyn tapaus huuhaamarkkinoilla. Kohua on herättänyt hänen ”Eroon oireista” -nettikurssinsa, jonka hän väittää perustuvan ”aivojen plastisuuden hyödyntämiseen, tiedostetun sekä tiedostamattoman stressin purkamiseen sekä mikrobiomin muokkaamiseen”. Suomen Kuvalehti kuvasi kurssia näin: ”Siellä oireet parantuvat ajatuksen voimalla ja rintakehää taputtelemalla.”
Marraskuun 7. Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukes asetti Nordinille peräti 100 000 euron uhkasakon rajoittaakseen kurssin markkinointia. Tukesin mukaan markkinoinnissa on annettu ymmärtää, että kurssi auttaa monenlaisiin vakaviin sairauksiin. Nordinin Facebookjulkaisussa mm. vihjataan, että pähkinäallergiasta voi parantua. Tekstin alla on kuva pähkinätuotteesta, jota allerginen henkilö kertoo syöneensä.
Metodiensa epäijöille Nordin vastaa tietävänsä henkilöitä, joilla on ollut niin paha allergia, ettei sitä ole voitu hoitaa siedättämällä. Nordinin omalla menetelmällä he ovat päässeet allergiastaan eroon. ”Monella on myös menetelmän harjoittelun myötä kadonneet kasvaimet. Ei tietenkään mitään takeita ole, mutta näin on monilla todistetusti käynyt.”
Tukesin ylitarkastaja Annina Nyholm sanoi Ylelle, että kokonaisarvion mukaan Nordinin palveluun liittyi sellaisia piirteitä ja elementtejä, joista saattoi aiheutua asiakkaalle terveydellistä vaaraa, esimerkiksi vakaville allergioille altistumista.
Facebook-päivityksessään 9. marraskuuta Maria Nordin selitti, että jo Tukesin selvityksen aikana kurssin ohjeita oli parannettu ja tarkennettu. Kaksi vaarallisina pidettyä somepostausta oli poistettu. Näissä postauksissa Nordin oli kertonut erään kurssilaisen kokemuksesta ja todennut, että allergiasta voi parantua. Postaukset eivät hänen mukaansa sisältäneet terveysväitteitä. Hän myös kertoi, ettei ole koskaan esittänyt terveysväitteitä kursseillaan tai somepostauksissaan. Hän vain on ilmaissut ajatuksia ja mielipiteitä.
Uhkasakon pelossa Nordin pyysi faneiltaan, ettei hänen poistamiaan postauksia jaettaisi, koska Tukesin mukaan on vaara, että joku kurssilla oleva henkilö yhdistää ne kurssin materiaaleihin, tekee johtopäätöksiä ja altistuu vaaroille.
Tukesin näkemyksen mukaan Nordinin tekemät kosmeettiset muutokset paransivat hänen tarjoamansa palvelun turvallisuutta siten, ettei sen arviointi enää jää pelkästään asiakkaan kontolle. Näin ollen uhkasakko ei langennut eikä koko kurssia myöskään ollut syytä kieltää. Käytännössä mikään asia ”Eroon oireista” -kurssilla ei siis muuttunut.
Järvinen Risto K.
Stephen Hawkingin koulukaverit
DOSENTTI CLAUS MONTONEN Helsingin yliopistosta ja emeritusprofessori Mauri Valtonen Turun yliopistosta kertoivat joulukuussa Skepsikselle Tieteiden talolla Helsingissä henkilökohtaisista kokemuksistaan fyysikko ja kosmologi Stephen Hawkingista. Montonen ja Valtonen opiskelivat 1970-luvun alussa samaan aikaan Hawkingin kanssa Cambridgen yliopistossa Englannissa.
Montosen ja Valtosen mukaan ALS-tautia sairastaneesta Hawkingista näkyi, että hän ei tiedä, kuinka kauan pysyy toimintakuntoisena. Ehkä tämän takia Hawking oli kärsimätön. Hän ei koskaan ryhtynyt yleiseen ”small talkiin”, vaan halusi aina puhua pelkkää asiaa – joko fysiikasta tai kosmologiasta. Jos keskustelu ei kiinnostanut, hän siirtyi pian toiseen seurueeseen.
Ennen puhesyntetisaattorin saamista Hawkingin puhetta oli lähes mahdoton suomalaisten tai monien muidenkaan ymmärtää. Tulkkeina toimivat opiskelijat, jotka tunsivat Hawkingin hyvin.
Hawking liikkui kampuksella kolmipyöräisellä invalidipyörällä, mutta ongelma oli, miten hän pääsee ulkorappuset ylös teoreettisen tähtitieteen laitokselle, jossa hänen työhuoneensa sijaitsi. Yleensä joku kosmologian jatkoopiskelija päivysti alueella ja auttoi Hawkingia.
Montosella oli työhuone samalla käytävällä Hawkingin kanssa, ja kerran kunnia osui hänen kohdalleen. Hawking ajoi pihaan ja komensi Montosen auttamaan. Touhu ei ilmeisesti onnistunut Hawkingin mielestä tarpeeksi hyvin, sillä palaute kuului: ”Olet idiootti!”
Hawkingilla oli lyhyt pinna. Hän saattoi ajaa sähköisellä pyörätuolillaan henkilön päälle tai jalkojen yli, jos tämä ei tajunnut väistää.
Puhesyntetisaattorin saatuaan Hawking pystyi pitämään normaalisti esitelmiä. Montonen kertoi olleensa paikalla 80-luvun puolessavälissä konferenssissa Ruotsissa, jossa Hawking luennoi ensimmäisen kerran syntetisaattorin avulla. Hawking saapui tilaisuuteen näyttävästi helikopterilla. Hänen mukanaan kulki joukko hoitajia ja muuta apuhenkilökuntaa.
Hawkingin vaatimat erikoisjärjestelyt, koneet ja henkilökunta tulivat hyvin kalliiksi. Rahaongelmat järjestyivät lopulta, kun Hawking kirjoitti populäärikirjan ”Ajan lyhyt historia”, jota myytiin kymmeniä miljoonia kappaleita. Hawking oli tähti, jonka nimi vetosi ihmisiin.
Valtonen kertoi huomanneensa kerran kirjakaupassa kahden metrin rivin Hawkingin kirjoja, joista suurimmassa osassa oli itse asiassa vain Hawkingin kirjoittama esipuhe. Valtonen myönsi itsekin syyllistyneensä myöhemmin samaan. Hän oli ollut tekemässä kirjaa ja pannut sen nimeen Hawkingin nimen ihan vain sen takia, että kirja myisi paremmin. Miljoonia ei hänen tilillään ole vielä kuitenkaan näkynyt.
ARVOSTETUSSA ”American Political Science Reviewessä” julkaistiin äskettäin kiinnostava tutkimus empatiasta. Opiskelijoilla tehdystä tutkimuksesta selvisi, että mitä empaattisempi ihminen oli, sitä enemmän hän suosi omiaan, mutta vastaavasti sitä vihamielisemmin hän suhtautui vastustajiinsa. Vähemmän empaattiset ihmiset olivat tasapuolisempia ja sietivät paremmin itsensä kanssa poliittisesti eri mieltä olevia.
Kävi myös ilmi, että empaattiset ihmiset olivat halukkaampia vaientamaan vastakkaista poliittista näkemystä edustavat puhujat. Empaattiset ihmiset olivat myös vahingoniloisempia silloin, kun saivat kuulla, että eri poliittista kantaa edustava ihminen oli loukkaantunut mielenosoituksissa.
Äkkiseltään tulos on yllättävä, mutta tarkemmin ajatellen ymmärrettävä. Empatia on voimakas tunne ja siitä seuraava toiminta voimakkaasti tunteen ohjaamaa. Tunteen ohjaama toiminta taas on vailla järkeä.
Helsingin Sanomissa oli maalikuussa juttu israelilaisesta miehestä, joka esiintyi useille naisystävilleen rikkaana liikemiehenä ja onnistui huijaamaan heiltä satojatuhansia euroja. Sellainen on mahdollista ainoastaan rakastumisen aiheuttaman sekavuuden takia.
Sama pätee muihinkin tunteisiin. Mustasukkaisuuden, vihan tai kateuden riivaama ihminen sortuu mielipuolisiin tekoihin. Puhutaan jopa intohimomurhista. Empatia ei ole poikkeus.
Selvin haitta liiallisesta empatiasta on oikeudenmukaisuudelle. Sen osoittaa oikeuslaitos. Tuomioistuimissa pyritään mahdollisimman oikeudenmukaisiin, ei mahdollisimman myötätuntoisiin ratkaisuihin.
Kuvitellaan tilanne, jossa amerikkalainen miljardööri omistaa satoja asuntoja Helsingissä. Yhdessä niistä asuu vanhustenhoitajana työskentelevä, yksinhuoltaja Riitta neljän lapsensa kanssa. Eräänä päivänä Riitta lomautetaan. Samaan aikaan hänen lapsensa sairastuu vakavasti. Jatkuvat lääkärikäynnit, kalliit lääkkeet ja ulkopuolinen hoitoapu muille lapsille yhdessä työttömyyden kanssa sysäävät Riitan kierteeseen, jossa hän ei kykene maksamaan vuokraansa. Lopulta asia etenee oikeuteen.
Vaikka ymmärrämme Riitan hädänalaisen tilanteen, ei oikeudesta löydy myötätuntoa. Olisi ehkä empaattista, mutta ei olisi oikeudenmukaista vapauttaa Riittaa velvoitteistaan miljardööri-vuokranantajaa kohtaan. Tuomiot annetaan riippumatta siitä, miltä lakimiehistä tai tuomarista henkilökohtaisesti tuntuu.
Empatian epäoikeudenmukaisia seurauksia on helppo kuvitella lisää. Myötätunnosta huumaantunut ihminen saattaisi esimerkiksi antaa työpaikan hakijalle, jolla menee huonosti, vaikka tämä ei olisi likimainkaan pätevin. Se syrjii muita, mutta empaatikko ei siitä välitä.
Samaan ilmiöön perustuu uhriutumisen voima. Kun joku onnistuu vakuuttamaan muut siitä, että on kaltoin kohdeltu uhri, saa empaatikoilta osakseen erityiskohtelua muiden kustannuksella.
Tämä oikeudenmukaisuuden kanssa vastakkainen mielen mekanismi on myös nyt julkaistun tutkimuksen selitys. Oikeus on yhdenvertainen kaikille. Empaatikko sen sijaan kohottaa myötätuntonsa kohteen aina erityisasemaan ja päätyy siksi epäoikeudenmukaisiin tekoihin.
SUURELLE YLEISÖLLE TARKOITETUISSA kaupungin- ja kunnankirjastoissa oli ennen hämäävää todeta, millainen tarjonnan kirjavuus vallitsi osastossa uskonto ja filosofia. Joskus psykologiakin oli mukana samassa keitoksessa. Hyllyissä oli tarjolla kunnollisia tietokirjoja ja alan perusteoksia, jotka kriittinen arviointi olisi kelpuuttanut vaikka yliopistollisiksi oppikirjoiksi. Mutta niiden rinnalla samassa osastossa oli kirjava joukko teoksia, jotka tuntuivat olevan väärässä paikassa. Ne liikkuivat jossakin uskonnon, filosofian ja psykologian tuolla puolen.
Nykyään kirjastot ovat ottaneet käyttöön uuden luokitustermin: rajatieto. Tällainen luokitus on sikäli paikallaan, että nyt uskonnon, filosofian ja psykologian hyllyköt ovat siistiytyneet ja todella sisältävät näiden otsikoiden alle kuuluvaa kirjallisuutta myös yliopistollisten oppiaineiden edustajien kriittisin silmälasein katsottuna.
DOSENTTI KARI ENQVIST arveli taannoin Skeptikkolehden haastattelussa (1/99), että tiede lopulta voittaa mystiikan. Vielä skeptikoilla ei kuitenkaan liene syytä ”heittää pyyhettä kehään” – jos tällainen nyrkkeilytermi sallitaan – vaikka tuleva vuosituhannen vaihde ei olekaan synnyttänyt sellaista maailmanlopun joukkohysteriaa kuin vielä muutama vuosi sitten ounasteltiin.
Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Harri Heino totesi hänen viimeiseksi jääneessä haastattelussaan Helsingin Sanomien joulukuun kuukausiliitteessä, ettei nykyihmistä järin kiinnosta sellaiset maailmaa mullistavat tapahtumat kuin maailmanloppu. ”Uskonto on yksilöllistynyt niin kuin kaikki muukin. Enää ei ajatella kollektiivista vaan henkilökohtaista maailmanloppua. Omaa tai läheisten kuolemaa”, hän sanoi.
Toivoa sopii, että tämä olisi myös merkki siitä, että ihmiset olisivat ”järkeistyneet” ja rohkaistuneet itse ajattelemaan asioita kuten Skepsiksen uusi iskulausekin ”sapere aude” kehottaa. Epäilen kuitenkin, että tämä on vain toiveajattelua.
VÄITTEILLE VALKOSIPULIN lääkinnällisistä ominaisuuksista ei uusien tutkimusten mukaan ole juurikaan katetta. Hyvin kontrolloiduissa kliinisissä tutkimuksissa aiemmat lupaavat tulokset valkosipulin tehosta sydän- ja verisuonitautien hoidossa ovat haihtuneet taivaan tuuliin.
Positiivisia tuloksia julkaisseissa kardiovaskulaaritutkimuksissa on todettu runsaasti erilaisia metodologisia puutteita alkaen potilaiden valinnasta ja jaosta tutkimusja kontrolliryhmiin. Verenpaineen tai kolesterolin lähtötasoja eikä mittausmenetelmää ole seurattu eikä standardoitu. Sekoittavia tekijöitä, kuten samanaikaisia ravinnon ja painon muutoksia, tai plasebovaikutusta yleensä, ei ole otettu huomioon.
Usein vielä tulosten analysoinnin tilastollinen käsittely jättää toivomisen varaa. Elämäntapamuutokset, kuten ravinnon koostumuksen muuttaminen terveellisemmäksi, painon pudotus ja fyysisen aktiivisuuden lisäys alentavat verenpainearvoja. Ruokavalion energiamäärän ja rasvakoostumuksen muutos vaikuttaa suoraan kolesterolipitoisuuksiin. Kun näitä tekijöitä ei ole otettu huomioon, on päädytty vääriin johtopäätöksiin.
LUONNONTIEDE AUTTAA MEITÄ siis ymmärtämään lumevaikutuksen laajan kirjon. Esimerkiksi meditoinnilla saavutettavat ”terveysvaikutukset” voidaan selittää lume vaikutuksella. Ei ole kuitenkaan ilman muuta perusteltua sanoa, että menetelmä on suositeltavaa, ”jos sillä saadaan tuloksia”. Ei ole myöskään eettisesti oikein pettää potilasta käyttämällä lumevaikutusta ja laskuttaa häntä hänen itsensä erittämästä endorfiinistä. Vaikka lumehoidolla saadaan joskus aikaan jopa 90 prosenttia varsinaisen lääketieteellisen hoidon vaikutuksesta, perinteisen lääketieteen näkökulmasta hoitoa voidaan silti pitää toisarvoisena.
Lääkäreiden ei tule kuitenkaan väheksyä sairaustiloja, joissa lumevaikutuksen merkitys on tunnetusti suuri, sillä juuri nämä potilaat siirtyvät helposti vaihtoehtohoitoihin, mikäli heitä ei kuunnella. Esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavan vointi voi helpottua vaihtoehtohoidolla, mutta itse tauti jää hoitamatta.
VUOSITUHANNEN VAIHTEESEEN on enää aikaa muutama päivä, mutta Nostradamuksen pahaenteiset ennustukset eivät ole vieläkään toteutuneet. Skeptikko pitää tätä tietenkin lopullisena todisteena Nostradamuksen huuhaa-luonteesta, mutta myös muunlaisia teorioita on kuulunut.
Eräästä alan julkaisusta luin, että maailmanloppu ei ole tullut, koska ihmiset ovat suurin joukoin harrastaneet ”valon meditaatiota”, millä ilmeisesti on saatu ratkaisevasti muutettua maailmanhistorian suuntaa. Eli vaikka Nostradamus oli oikeassa, pelastivat meditoijat maailman. Tämä on tietenkin aika mainio selitys, koska näin sekä Nostradamus että meditoijat saavat osansa kunniasta.
Tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinto Pertti Mustajoelle
OPETUS- JA KULTTUURIMINISTERIÖN asiantuntijaelin Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta myönsi lokakuussa professori Pertti Mustajoelle tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinnon erittäin merkittävästä ja pitkäaikaisesta tiedonjulkistamisesta terveystiedon ja terveellisten elämäntapavalintojen alalla.
Pertti Mustajoki (s. 1943) on aineenvaihduntasairauksiin erikoistunut sisätautilääkäri. Hän on yli kolmenkymmenen vuoden ajan kirjoittanut ja puhunut painonhallinnasta sekä edistänyt elämäntapamuutosta antamalla yksilöllistä ja ryhmäohjausta tuhansille ylipainosta kärsiville ihmisille.
Ylipaino on vakava terveysriski. Lukuisat kansansairautemme kuten diabetes, korkea verenpaine sekä sydän- ja verisuonisairaudet liittyvät ylipainoon. Suomessa on yli kaksi miljoonaa ylipainoista. Heistä puolet kamppailee painonpudotuksen kanssa ja yrittää toistuvasti laihduttaa. Mustajoen vuosien aikana kiteytynyt ja tieteelliseen tutkimukseen perustuva viesti on, että syömisen rajoittaminen erilaisilla dieeteillä on surkea tapa laihtua pysyvästi.
Neuvottelukunta kiitti Mustajokea siitä, että hän on kerännyt ja kuratoinut tutkimustulosten massasta keinoja, joiden avulla syötyjen kalorien määrä vähenee ja laihtuminen tapahtuu ilman tiukkoja dieettejä. Näin Mustajoki on antanut toivoa dieettikurimuksen jojo-ilmiöstä kärsiville ylipainoisille: pysyvä painonhallinta on mahdollista.
Mustajoki on julkaissut lukuisia painonhallintaa käsitteleviä kirjoja. ”Laihdu pysyvästi” ilmestyi ensi kertaa vuonna 1988. Sitä ovat seuranneet mm. ”Paahtoleipäkatastrofi” (2003), ”Ylipaino – tietoa lihavuudesta ja painonhallinnasta” (2007), ”Painonhallinta” (2010) ja viimeksi ”Vähennä kaloreita ilman dieettiä” (2016). Kirjojen lisäksi hän on kirjoittanut ahkerasti yleistajuisia artikkelia sanoma- ja aikakauslehtiin sekä vastannut lukijoiden kysymyksiin.
Pertti Mustajoella on myös laaja lääketieteellinen julkaisutoiminta: hän on julkaissut lähes 200 tieteellistä artikkelia ja oppikirjan kappaletta. Blogipalstalle ”Painonhallinta – kirjoituksia ylipainosta” (www.perttimustajoki.fi) on koottu kymmeniä ajankohtaisia kirjoitusta painonhallinnan kanssa tuskaileville.
Mustajoki on suosittu luennoitsija, joka varsinkin pienryhmissä vieraillessaan kertoo oppineensa ymmärtämään entistä syvemmin lihavien ihmisten vaikeuksia. Mustajoki on luennoinnut myös Skepsikselle.
”Ylipainon lisääntymisestä huolimatta vain ani harva, jos kukaan, suomalainen asiantuntija on puhunut suurelle yleisölle suunnatussa tiedonjulkistamisessaan yhtä uskollisesti ja väsymättä lihavuudesta kuin professori Pertti Mustajoki”, neuvottelukunta mainitsi palkintoperusteluissaan.
Mustajoki vaikutti aikanaan myös Suomen Lihavuustutkijat ry:ssä, jolla oli tapana jakaa Skepsiksen huuhaa-palkinnon innoittamana Laihdutuslimbopalkintoa. Palkinnon saivat mm. omenaviinietikkakapselit, MicroMacig-pillerit, vibravyö, veriryhmädieettikirja ”Syö oikein oman tyyppisi mukaan”, Hollywood Diet -pillerit, Velform Saunabelt -hikoiluvyö ja Biokolone-A-nesteuute.
CNN raportoi syyskuussa, että Yhdysvaltojen laivaston lentäjät ovat kuvanneet useitakin videoita, joissa näkyy oudosti ja valtavalla nopeudella liikkuvia lentäviä soikion muotoisia kohteita, jotka on kuvattu kehittyneillä infrapunasensoreilla. Yksityinen järjestö ”The Stars Academy of Arts and Science” julkaisi videot joulukuussa 2017 ja maaliskuussa 2018, mutta nyt Yhdysvaltojen laivasto on ensimmäisen kerran myöntänyt, että videot ovat aitoja ja peräisin heiltä.
Viranomaiset eivät tosin edelleenkään tiedä, mitä videoilla näkyvät asiat ovat. Syynä videoiden aitouden vahvistamiselle on laivaston mukaan se, että lentäjäkoulutuksessa olevia kannustetaan raportoimaan tunnistamattomista ilmiöistä ilmassa. Nämä ilmiöt voivat olla ilma-operaatioille ja lentäjille vaaraksi.
”Useiden vuosien ajan lentäjämme eivät raportoineet tällaisia kohtaamisia, koska pelkäsivät leimautumista. He pelkäsivät myös termejä ja teorioita siitä, mitä näissä videoissa on tai ei ole”, kertoi laivaston tiedottaja Joe Gradisher. Ainoa keino selvittää, mitä nämä ”unidentified aerial phenomena” -ilmiöt ovat, on Gradisherin mukaan se, että lentäjiä kannustetaan raportoimaan niistä.
Yhdysvaltain puolustusministeriö Pentagon myönsi vuonna 2017, että sillä on huippusalainen, ufoja tutkiva ohjelma. Pentagon kertoi ohjelman päättyneen vuonna 2012, kun viranomaiset siirsivät huomion ja rahoituksen muihin painopistealueisiin. Rahoituksen loppumisesta huolimatta viranomaiset ovat kertoneet jatkaneensa epätavallisten ilmahavaintojen ja epäilyttävien esineiden tutkimusta muiden työtehtäviensä ohella.
ILMIÖN VOI AIHEUTTAA JOPA ALUMIINISILPPU
SKEPTIKKO-LEHTI kysyi Suomen Ilmavoimien viestintäkeskuksen tiedotuspäällikkö Joni Malkamäeltä, onko Ilmavoimissa havaittu oudosti ja valtavalla nopeudella ilmassa liikkuvia tunnistamattomia esineitä. Onko niistä olemassa samanlaista videomateriaalia kuin Yhdysvalloissa? Miten Suomessa lentäjiä ohjataan raportoimaan tunnistamatomista ilmiöistä ilmassa? Onko yksikään lentäjä raportoinut mystisistä ilmiöistä ja jos on, onko selityksiä löytynyt?
”Ilmavoimat vastaa ilmatilan valvonnasta ja alueellisen koskemattomuuden turvaamisesta. Tätä tehtävää toteuttaessamme valvomme ja tunnistamme kaikki ilmatilaamme saapuvat lentävät kohteet. Kohde tunnistetaan ensisijaisesti Ilmavoimien johtokeskusten teknisin valvontatoimenpitein yhteistyössä siviililennonjohtoelimien kanssa. Tarvittaessa kohde tunnistetaan operatiivisen päivystyskoneen toimenpitein”, Malkamäki vastasi.
”Vuosikymmenten saatossa ilmavalvonnan suorituskyky ja tunnistetun ilmatilannekuvan laatu ovat parantuneet dramaattisesti sensori- ja valvontateknologian kehittymisen myötä. Nykyään kohteen tunnistamiseen on käytettävissä useita toisistaan riippumattomia teknisiä keinoja. Visuaalinen havainnointi on edelleen yksi käytettävistä havaintomenetelmistä myös sotilasilmailussa. Kokonaisuutena Suomen ilmatilan valvontaan käytettävä valvontatekniikka on maailman mittakaavassakin erittäin kehittynyttä.”
Malkamäki kertoi, että Ilmavoimille on raportoitu erilaisista valoilmiöistä noin 1-2 kertaa vuodessa, nykyään harvemmin. Tyypillisin havainnoista tiedusteluja esittävä taho on aiheesta kirjoittava median edustaja. Lähes aina Ilmavoimille esitettyjen kysymysten kohteet liittyvät ilmakehän ilmiöihin tai ihmisen toimintaan, kuten esimerkiksi avaruusromun palamiseen, kantorakettien tai ohjusten laukaisuun tai omasuojaheitteiden kuten soihtujen käyttöön. Myös tutkahäirintään käytettävä alumiinisilppu voi aiheuttaa poikkeavia ilmiöitä esimerkiksi säätutkissa.
Valvontatietoja pystytään tarkastelemaan myös jälkeenpäin, näin pystytään vertailemaan tunnistetussa ilmatilannekuvassa olleita kohteita ilmoitettuihin havaintoihin.
”Ilmavoimien toimintakulttuuri on avoin. Tästä esimerkkinä on muun muassa korkealla tasolla oleva lentoturvallisuus, jonka ylläpitäminen ja kehittäminen nojaa vahvasti avoimeen raportointikulttuuriin. Emme salaa tietoja ilmatilassamme tehdyistä havainnoista. Ilmavoimissa ei ole organisaatiomuistissa olevalta ajalta tehty ns. ufo-havaintoja.”
Malkamäen mukaan tarvittaessa Ilmavoimat ohjaa heihin yhteydessä olleen ulkopuolisen havainnoitsijan olemaan yhteydessä esimerkiksi paikallisiin tähtitieteellisiin yhdistyksiin, joilla on käytössään erikoistekniikkaa, kuten taivasta laaja-alaisesti kuvaavia revontulikameroita. ”Tätäkin kautta havainnot ovat saaneet joskus selityksen.”
KRISTINUSKO VAI TIEDEUSKO? Nykyihminen valitsee yleensä jomman kumman. Etenkin nuorten penseä suhtautuminen kristinuskoon on saanut piispat mietteliäiksi. Kirkkohallitus julkaiseekin nyt ”Tieteiden lahja – Piispojen puheenvuoro tieteiden arvosta ja tehtävästä Jumalan luomakunnassa” -julkaisun. Puheenvuorossa tehdään selvä ero kirkon uskon ja tiedeuskon välille. Piispat tekevät eroa myös yleistynyttä tiedevastaisuutta kohtaan.
Tieteen tulosten katsotaan selittävän aistein havaittavan maailman mitattavia asioita, mutta se ei kykene vastaamaan esimerkiksi moraalia ja merkityksiä koskeviin kysymyksiin. Siinä missä tieteen tehtävä on selittää maailmaa, kristinusko pyrkii pelastamaan ja uudistamaan sen. Vaikka tiede ja usko toimivat eri tasolla, ne puhuvat samasta todellisuudesta. Siksi niiden tulisi piispojen mukaan käydä vuoropuhelua.
Tiedeuskoksi sanotaan näkemystä, jonka mukaan tiede kykenee vastamaan kaikkiin ongelmiimme. Tällaista tiedeuskoa voidaan piispojen mukaan pitää enemmänkin filosofisena aatteena. Toisaalta piispat puolustavat tieteen ja totuuden etsimistä ihmisen kutsumuksena ja tiedeyhteisöä yhtenä ihmiskunnan tärkeimmistä instituutioista. Tästä syntyy ajatus tieteestä lahjana. Ilman sitä ei ihmiskunnan haasteita pystytä ratkaisemaan.
VIIME MAALISKUUSSA UUTISOITIIN TAPAUKSESTA, jossa feministinen ja mystinen ajattelu ristesivät konkreettisesti, kun Turussa Åbo Akademin sukupuolentutkimuksen laitoksen tulehtunutta ilmapiiriä oli yritetty hälventää suolakiteillä. Kyseessä oli henkilökunnan vapaamuotoinen ja humoristinenkin tapa yrittää parantaa työilmapiiriä. Feministisiä noitapiirejä on perustettu ainakin Helsinkiin ja Jyväskylään.
Niin, noituus on myös feminististä ja yhä useampien feministien harrastus. Tieteellinen maailmankuva ei anna perusteita uskolle noituuteen ja magiaan, joten varsinkin akateemisten feministien noituudessa lienee kyse jostain muusta kuin uskon asioista. Mistä ihmeestä? Kysykäämme sitä feministisiltä noidilta itseltään.
Helsinki Covenin perustajiin kuuluva toimittaja ja teatterintekijä Ida Henrikson sanoo, että noituus on ennen kaikkea tapa purkaa yhteiskunnan normeja ja määritellä niitä uudelleen. Coven tarkoittaa noitien kokoontumista tai noitapiiriä. ”Helsingin noitapiiri ei ole uskonnollinen yhteisö vaan feministinen taideprojekti, performanssi, yhteiskunnallinen kannanotto ja turvallinen tila”, hän linjaa.
Henriksonin noitapiirissä pyritään löytämään uusia tapoja suhtautua itseen, toisiin ja ympäröivään yhteiskuntaan. ”Etsimme keinoja muuttaa toimintaamme ja yhteiskuntaamme tasa-arvoisemmaksi yhdistämällä erilaisia taidemuotoja, yhteiskuntatieteitä ja esoteriaa”, Henrikson sanoo.
”JOS SANOT EI PRESIDENTTI TRUMPILLE, on kuin sanoisit ei Jumalalle.” Näin sanoo Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin hengellinen neuvonantaja Paula White-Cain. White on menestysteologi, kirjailija ja televisiossa esiintyvä evankelista. Hän työskentelee tätä nykyä Valkoisessa talossa ja on muun muassa julistanut työpaikkansa pyhäksi maaperäksi.
White on toiminut presidentin hengellisenä neuvonantajana vuodesta 2016. Tällä viikolla Trump nimitti Whiten osaksi Valkoisen talon yhteiskuntasuhteista vastaavaa yksikköä. White työskentelee osana Trumpin ”uskon ja mahdollisuuden” aloitetta, jonka pyrkimys on avustaa uskonnollisia järjestöjä ja puolustaa uskon vapautta.
JULKISUUDESSA (Valkee Oy:n perustajasta Juuso) Nissilästä tuli huijari, ja hänet siirrettiin perustamansa yrityksen johdosta syrjään. Korvavalolaitetta alettiin pitää humpuukina, jolle Skepsis ry myönsi vuoden 2012 Huuhaa-palkinnon. … Skepsiksen perusteluissa todettiin, että Valkee Oy oli lähtenyt markkinoimaan tuotettaan tehokkaana apuna terveyteen ennen kuin väitteiden tueksi oli tieteellisesti vakuuttavia tutkimuksia. ”Tehdyt tutkimukset ovat varsin kapea-alaisia sekä koehenkilöiden satunnaistamisen ja sokkouttamisen osalta erittäin puutteellisia”, Skepsis kirjoitti.
Ratkaisevin käänne Nissilän mukaan tapahtui kuitenkin maaliskuussa 2013, jolloin Ylen MOT-ohjelma otti oululaisinnovaation käsittelyynsä. Ennen haastattelua Valkee oli saanut konsulttiyritykseltä varoituspuhelun, jossa kehotettiin olemaan lähtemättä MOT-ohjelmaan mukaan. Valkeessa ajateltiin toisin. Erityisesti Nissilä uskoi siihen, että kun asioista puhuu avoimesti, silloin myös uusille ajatuksille löytyy tilaa. Nissilä koki, ettei Valkeen toiminnassa ollut mitään sellaista, josta ei voisi puhua ääneen ja televisiossa. Toisin kuitenkin kävi.
Nissilän mielestä ohjelmassa pyrittiin korostamaan, kuinka heikkoa korvavaloon liittyvä tutkimusnäyttö oli. Sen jälkeen yleinen asenne muuttui ja julkisuuskuva alkoi mustua. ”Kun joku alkaa saada turpaan, kaikki muutkin alkavat potkia sitä samaa tyyppiä”, Nissilä sanoo. Nissilästä ja (Valkee Oy:n toisesta perustajasta Antti) Auniosta tuntui, että MOT:n tekemän jutun jälkeen ketään ei kiinnostanut enää se, millaisia tutkimustuloksia korvavalon vaikutuksista oli saatu.
Nissilällä olisi ollut halu jatkaa keskustelua, jota korvavalolaitteen uskottavuudesta käytiin. Valkeen johtoryhmä kuitenkin katsoi, ettei julkiseen keskusteluun voinut enää vaikuttaa eikä siihen kannattanut lähteä mukaan. Oli parempi olla hiljaa. ”Minun käteni sidottiin omassa yrityksessäni, ja se oli liikaa. Minuun vedottiin, että olisin jättänyt nimeni pois artikkeleista, joiden asetelman olin suunnitellut ja johtanut. Minua ei saa hiljaiseksi sillä, että minua syytetään valehtelijaksi”, Nissilä sanoo. LS24.FI/LANNEN-MEDIA 6.11.
AUSTRALIALAINEN SARAH kertoi Stop Mandatory Vaccination (suom. Lopettakaa pakolliset rokotukset) -ryhmässä, että hänen poikansa oli sairastunut vesirokkoon, ja äidin suunnitelma oli ”auttaa” muita yhteisön lapsia tartuttamalla heidätkin. Nainen tarjoutui lähettämään ”tartuntatikkareita” muillekin. … Sarah palasi puolustamaan itseään Facebookissa toteamalla, ettei ole tehnyt mitään, mitä muut vanhemmat ennen häntä eivät olisi tehneet. ”Kuinka monta kertaa näette lapsia, jotka tuodaan päivähoitoon tai kouluun, kun he ovat selvästikin kipeitä ja tartuttavat? Niinpä”, nainen toteaa. Naisen mukaan hän ei tarjoa kuin elämän kestävän vastustuskyvyn muutaman rakkulan ja vapaapäivän hinnalla. MTVUUTISET.FI 5.11.
TÄMÄ TEOS (Loiri.) valottaa myös Loirin suhdetta selvänäkijä Aino Kassiseen. On tiedetty, että Loiri oli Kassisen oppilas. Mutta millaista se oli? Näkikö Loiri näkyjä, tekikö loitsuja vai loiriko hän muuten vain Kassisen buduaarissa? (Jari) Tervon kirjassa kerrotaan näin: ”Aino Kassinen istui lootustyyppisessä asennossa leveällä sängyllä. Hänellä oli huopa yllään ja hän näytti intiaanilta tai meksikolaiselta. Vihdoin sinä tulet, Aino Kassinen sanoi. He tapasivat ensi kertaa.” Kassiselle selvisi näyssä heti, että he olivat Loirin kanssa tavanneet aiemmin historiassa, Raaseporin linnassa, jossa he olivat vakoilemassa ja kuolivat väkivaltaisesti. … Toisin kuin monet muut Loiri ei halunnut tietää tulevasta elämästään. Ja Kassinen piti siitä, että Loiri haki hänen luotaan neuvoja ja lisävoimaa. ”Hänen [Kassisen] mielestään asiat oli löydettävä itse kokemuksen, itsetutkiskelun, turhasta irrottautumisen ja herkistelyn kautta”, sanotaan kirjassa.
VIIME KEVÄÄNÄ NORJAN PRINSESSA Märtha Louise kertoi löytäneensä rakkauden norjalais-amerikkalaisen shamaanin ja parantajan Durek Verretin kanssa. Prinsessan parisuhde on sittemmin ylittänyt uutiskynnyksen niin Norjassa kuin muuallakin maailmassa useampaan otteeseen. Muun muassa Märtha Louisen, 48, ja Verretin, 44, yhteinen kiertue, Prinsessa ja shamaani, tuomittiin norjalaisten toimesta jyrkästi. … Nyt shamaani Durek on jälleen onnistunut nousemaan otsikoihin Norjassa. Hiljattain julkaisemassaan Ancient wisdom today -podcastissaan mies nimittäin kertoo hyvin yksityiskohtaisia asioita seksielämästään, kertoo Aftonbladet. …
Prinsessa Märtha Louisen ja shamaanin suhde on herättänyt paljon keskustelua erityisesti prinsessan kotimaassa Norjassa. Viime keväänä osa kansalaisista vaati, että Märtha Louisen tulisi harkita vakavasti kuninkaallisesta tittelistään luopumista. … Suomessakin maaliskuussa vieraillut prinsessa Märtha Louise on kiertänyt ympäri maailmaa puhumassa enkeleistä ja erityisherkkyydestä. Prinsessa on avoimesti kertonut uskovansa enkeleihin sekä käsillä parantamisen voimaan ja häntä pidetäänkin Norjan kuningasperheen outolintuna. IS.FI 18.10.
SAKSASSA HOMEOPATIA on ollut viime viikot otsikoissa. Saksassa on kysytty, miksi sairauskassat korvaavat myös homeopaattisia hoitoja. (Julkiset sairauskassat myöntävät Saksassa pakollisia sairausvakuutuksia eli korvauksia voi verrata vaikka lääkkeiden Kelakorvauksiin.) Terveysministeri Jens Spahnin mukaan homeopatian osuus on noin 20 miljoonaa euroa vuodessa sairauskassojen 40 miljardin euron lääkekorvauksista. Spahnin mukaan tässä mittakaavassa korvaukset ovat ”ok”. Poliittisesti korvausten jatkaminen on helpompi päätös kuin niiden lopettaminen: homeopatialla on Saksassa niin vankka kannattajajoukko. Ranskassa sen sijaan päätettiin, ettei homeopaattisia hoitoja korvata enää vuodesta 2021 alkaen. Suomessa homeopatiasta ei saa Kela-korvausta. Jokainen ostakoon apteekista, mitä haluaa. Ongelmallista asiakkaan näkökulmasta on se, ettei homeopatiaa eroteta kovin selkeästi tutkitusta koululääketieteestä. Usein myydään molemmat.
ARIZONALAISMIES ON TUNNUSTANUT POLIISILLE, että on syyllinen 6-vuotiaan poikansa kuolemaan. Hän kertoi viranomaisille, että oli yrittänyt karkoittaa lastaan riivannutta demonia. Tapauksesta uutisoi CNN. ”Näin hänessä pahuutta”, isä kertoi viranomaisille oikeuden asiakirjojen mukaan. Isä suoritti manauksen painamalla poikansa tulikuuman veden alle kylpyammeessa. Hän myönsi oikeudessa pidelleensä lasta veden alla arviolta 5–10 minuuttia.
Jukka Häkkinen: Mielen oudot maisemat. Docendo, 2019.
SYKOLOGIAN TOHTORI ja Skepsiksen puheenjohtaja (1999-2003) Jukka Häkkinen julkaisi viime vuonna kirjan ”Outojen kokemusten psykologia” (Docendo). ”Mielen oudot maisemat” piti alun perin olla yksi luku kyseisessä kirjassa, mutta lopulta aihe osoittautui niin laajaksi, että siitä oli järkevämpää kirjoittaa kokonainen kirja.
Kirjan alaotsikko on ”Hallusinaatioiden psykologia” ja juuri hallusinaatioista Häkkinen kirjoittaa kattavasti ja mielenkiintoisesti. Hän toteaa, että hallusinaation aivomekanismien ymmärtämiseksi hallusinaatio pitää määritellä tarkasti. Moderni määritelmä on ”harha-aistimus, jolle ei ole fysikaalista vastinetta”. Aina määritelmä ei ole ollut näin selkeä, sillä ennen 1800-lukua hallusinaatioista ei ollut yhtenäistä teoriaa ja niitä pidettiin usein yliluonnollisina ilmiöinä.
Hallusinaatioita voi esiintyä tavallisilla ihmisillä arkisissa tilanteissa. Häkkisen mukaan tämä tarkoittaa, että hallusinaatio ei välttämättä ole oire mielenterveyden ongelmasta, vaan voi syntyä jostakin muusta syystä. Hallusinaatioita voivat aiheuttaa erilaiset sairaudet, kuten Parkinsonin tauti, migreeni, silmäsairaudet, epilepsia, aivovammat, aivokasvaimet, Alzheimerin tauti ja monet muut. Toisaalta hallusinaatio voi ilmaantua myös surun, stressin, unenpuutteen tai vähäisen aistiärsytyksen myötä. Hallusinaatio voi myös ilmaantua ilman selkeää syytä.
”Kiinnostavaa eri syistä ilmaantuvissa hallusinaatioissa ovat niissä havaittavat samankaltaisuudet. Migreeni, meskaliinimatka tai silmän näköä heikentävä kaihi tuottavat rakenteeltaan samanlaisia hallusinaatioita.”
SKEPTIKKO AVARUUSALUKSESSA
HALLUSINAATIO KUOLLEESTA LÄHEISESTÄ on yleinen suruun liittyvä kokemus. Vainajia näkevät eivät ole hulluja, eikä yhteyden saamiseksi tarvitse etsiytyä meedion vastaanotolle tai kaivaa esiin yliluonnolliseen viestintään tarkoitettua Ouija-lautaa. Edesmenneet ilmaantuvat kutsumatta monille tavallisille ihmisille.
Näiden epätavallisten kokemusten taustalla on tunneside, joka ei katkea fyysiseen kuolemaan. Kokemukset voivat olla tuntemuksia vainajan läsnäolosta tai eri aistein välittyviä hallusinaatioita. Surun yhteydessä aivot myös saattavat herkistyä merkityksille, jolloin satunnaiset tapahtumat vaikuttavat merkeiltä kuolleen läsnäolosta. Kellon pysähtyminen kuoleman hetkellä liitetään Suomessa usein kuolemaan.
Kaipaus tuottaa poikkeuksellisen eläviä mielikuvia kuolleesta. Sureva henkilö pystyy palauttamaan mieleensä kuolleen jokaisen piirteen. Mielikuvat ovat niin todellisia, että niiden yhteydessä voi melkein tuntea vainajan kosketuksen. Tästä on lyhyt matka hallusinaatioihin, jotka ovat yllättävän yleisiä läheisen kuoleman jälkeen. Häkkinen kertoo, että 46-82 prosenttia ihmisistä kokee niitä menetyksen jälkeen.
Myös univaje ja rasitus voivat tuottaa hallusinaatioita. Näin kävi jopa Yhdysvaltojen länsirannikon skeptikkoyhdistyksen puheenjohtaja Michael Shermerille, joka siepattiin ufoon vuonna 1983 elokuisena yönä hänen pyöräillessään syrjäisellä metsätiellä Nebraskassa. Yhtäkkiä pimeydestä ilmaantui suuri avaruusalus, joka valaisi Shermeriä kirkkailla valonheittimillä. Alus pakotti skeptikon tien sivuun ja muukalaiset sieppasivat hänet 90 minuutiksi alukseensa.
Levättyään Shermer tajusi, että muukalaiset olivat olleet ihmisiä. Hän osallistui Race Across America -pyöräkilpailuun ja oli valvonut 83 tuntia huoltoryhmän matkailuauton tavoittaessa hänet. Shermerin uupuneessa mielessä auto, joka väläytti valojaan tauon merkiksi, muuttui avaruusalukseksi. Huoltoryhmän tutut jäsenet vaihtuivat ihmisiksi naamioituneiksi avaruusolennoiksi.
AIVOJEN SALATUT PUUHAT
KOSKA EPÄTAVALLISIA HAVAINTOJA on niin monenlaisia, myös selitysmalleja on monia. Vainajahallusinaatioissa kaipaus ja suru käynnistävät oudot kokemukset, univajeessa syynä ovat todellisuuteen tunkeutuvat mikrounenpätkät ja muutokset aivojen välittäjäaineissa.
Yhdistävänä linkkinä voidaan pitää ns. bayesilaista lähestymistapaa, jossa aivot ennustavat maailmaa taustaolettamusten avulla. Silloinkin, kun henkilö ei ole keskittynyt mihinkään erityiseen, aivot puuhailevat jatkuvasti jotain, mm. ennustavat välittömän tulevaisuuden tapahtumia. Joskus aivojen puuhat pulpahtavat voimalla tietoisuuteen ja mielen salatut sisällöt tulevat näkyviksi. Näin myös moni vielä nykyäänkin yliluonnolliselta tuntuva ilmiö saa luonnollisen selityksen.
IRO SEPPÄNEN muistaa ensimmäisen kerran ajatelleensa kuolemaa tarhaikäisenä. Miltä tuntuisi kuolla? Olisiko kaikki todellakin pimeää vai oliko sittenkin olemassa taivas niin kuin kirkon tarhassa kerrottiin? Hän ei pelännyt kiipeämistä puihin tai laskeutumista jyrkässä rinteessä, mutta kaikki, mitä ei voinut nähdä, pelotti häntä. ”Pelkäsin pimeää, kummituksia ja jopa haikaloja Suomen järvissä.”
Taikuriksi Seppänen ryhtyi hyvin nuorena. Skeptikko hänestä tuli, kun hän tutustui James Randiin. Hän kävi kuuntelemassa Skepsiksen Suomeen tuomaa Randia Helsingin yliopiston suuressa salissa, jossa Randi paljasti, että hänen kädessään pitämänsä mikrofoni oli tarkemmin katsottuna partakone, eikä hänen silmälaseissaan ollut kuin pelkät sangat. Randin ei tarvinnut kiinnittää katsojien huomiota siihen, että hän puhui mikrofoniin tai katsoi yleisöä silmälasien läpi.
”Hän antoi meidän vain olettaa niin ja samalla vetää väärän johtopäätöksen tilanteesta ihan omin voimin. Randi totesi, että samanlainen psykologia toimii myös monissa yliluonnollisissa ilmiöissä.”
Näin skeptinen, tieteellinen maailma alkoi avautua Seppäselle. Randiin tutustumisen jälkeen hän päätti, ettei jatkossa edistäisi harhaluuloja taikuuden olemassaolosta edes näyttämöllä.
TAKAPUOLESTA ENNUSTAJA
IIRO SEPPÄSESTÄ tuli Suomen tunnetuin taikuri, joka alkoi tehdä uraa myös USA:ssa. Muistelmissaan hän kertoo tutustuneensa Amerikassa mm. elokuvaohjaaja Renny Harliniin, joka oli ohjannut Sylvester Stallonen tähdittämän elokuvan ”Cliffhanger”. Seppänen oli sopinut Rennyn kanssa, että sopivan tilaisuuden tullen hän tekisi ”Slylle” taikatemppuja ja ”taikoisi tiensä valkokankaille”.
Tilaisuus tuli erään ravintolan VIP-tiloissa, jossa Stallone oli liikkeellä ison seurueen kanssa. Mukana oli koko Stallonen perhe, myös äiti Jackie, joka oli kehittänyt erikoisen tavan ennustaa ihmisille heidän takapuolestaan samalla tavalla kuin normaalisti tehdään kämmenestä. Seppäsen temppu meni kuitenkin pilalle, kun Jackie repi korttipakan hänen kädestään ja kysyi, missä kuussa mies on syntynyt, ja alkoi povata hänelle.
Tällaisia mielenkiintoisia tarinoita Seppäsen kirja on pullollaan. Tarinat ovat hänelle tärkeitä.
”Sanonta kuuluu, että kun ihminen kuolee, enää tuuli puhaltaa pois jalanjäljen, mutta vasta kun ystäväsi lopettavat sinun tarinasi kertomisen, ihminen todella kuolee.”
HYPPÄÄMISESTÄ FILOSOFIA JA USKONTO
SEPPÄSEN KOLMESTA ELÄMÄSTÄ ensimmäinen on taikurin elämää. Kun hän koki saaneensa taikuudesta kaiken, tuli aika siirtyä seuraavaan elämään: BASEhyppyihin. Seppäsen neitsythyppy tapahtui antennimastosta Floridassa 1999. Hyppy merkitsi hänelle ”kaikkien siirtymäriittien huipentumaa”. Seppänen tunsi löytäneensä elämälleen tarkoituksen.
”Olin ajatellut kuolemaa elämäni lähes jokaisena päivänä, ja sitten kun äkisti pystyin väistämään sen viime tingassa, maailma avautui minulle eri tavalla. Pystyin osoittamaan itselleni, että mikään ei pysäytä minua.”
Kerran Seppänen kokeili ”taikasieniä”, ja luuli oivaltaneensa elämän tarkoitutuksen. Skeptikkona hän ymmärsi, että kyseessä oli myrkytystila aivoissa, mutta hän ei antanut tämän teknisen tosiasian pilata matkaansa. Sienien syöminen oli hänelle suuri hengellinen avautuminen. BASE-hyppäämisestä muodostui Seppäselle filosofia ja uskonto yhdessä.
Miehen elämässä on tapahtunut niin paljon, että välillä tarinoiden tykitykseen alkaa väsyä. Kirja kuitenkin säilyttää intensiteettinsä liikuttavaan loppuun saakka. Suurimman moitteen ansaitsee kirjan kansi, jossa Seppäsen kasvojen päällä kulkevat läpinäkyvät kirjaimet vääristävät kuvaa.
Seppäsen kolmanteen elämään kuuluu mediatuottajana työskenteleminen. Mies rauhoittui ja eli Etelä-Afrikassa naisystävänsä Julian ja tämän kolmen lapsen kanssa. Rauha kuitenkin rikkoutui silmänräpäyksessä, kun lasten isä, Julian entinen mies murhasi kaksi nuorinta lasta, kaksoset, toukokuussa 2017. Seppänen on kohdannut kuolemaa ympärillään koko elämänsä, mutta lasten murhat olivat luonnollisesti hänen elämänsä suurin järkytys.
Iiro ja Julia saivat yhteisen lapsen maaliskuussa 2019 ja menivät naimisiin kolmen kuukauden päästä kesäkuussa. Heidän tarinansa on vasta alussa. Toisaalta se saattaa päättyä jo huomenna. ”Samoin kuin sinun, rakas lukija, tai kenen tahansa muun. Mitä sinä tekisit, jos saisit tietää kuolevasi huomenna? Kun tiedät, mikä suurin intohimosi elämässä on, älä anna minkään seistä sinun ja unelmiesi toteuttamisen välissä.”
Sukupuoli-identiteetti on hatarasti määritelty käsite,
jonka juridista erityisasemaa on vaikea perustella.
BIOLOGINEN SUKUPUOLEN MÄÄRITELMÄ on täsmällinen ja yksiselitteinen: se sukupuoli, jolla on isommat sukusolut, on naaras. Se, jolla sukusolut ovat pienemmät, on koiras.
Määritelmä mahdollistaa sen, että osa yksilöistä on sukupuolettomia (ei lainkaan sukusoluja) ja että osa yksilöistä on molempia (omistaa suuret ja pienet sukusolut). Biologinen määritelmä mahdollistaa myös sen, että yksilö voi kokea olevansa eri sukupuolen kehossa.
Ihmislaji nähdään monesti mutkikkaampana. On alettu puhua sosiaalisesta sukupuolesta ja useammasta kuin kahdesta sukupuolesta, jopa sukupuolen jatkumollisuudesta. Lisäksi on aktivisteja ja eturyhmiä, joiden mukaan yksilön oma ilmoitus on pätevä juridisen sukupuolen määrittäjä.
Tällaisille uudelleenmäärittelyille on löydettävissä perusteita. Ihmisellä käyttäytyminen nojaa enemmän kulttuuriin ja sosiaaliseen oppimiseen kuin millään muulla lajilla. Ihminen on myös planeettansa itsetietoisin olento.
Erityispiirteistämme huolimatta sosiaalisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin käsitteet ovat ongelmallisia. Niihin liittyy epäloogisuutta ja dogmaattisuutta, joka on pahimmillaan alkanut haitata ihmisten välistä vuorovaikutusta ja niitä nuoria, jotka joutuvat identiteettinsä kanssa painimaan.
Pride-liikkeen parissa ollaan esimerkiksi varsin erimielisiä lääkäriasiantuntijoiden kanssa siitä, millaisia hyvät hoitokäytännöt niin kutsuttua sukupuolidysforiaa varten ovat. Tutkimukseen perustuvaa tietoa optimaalisista hoitolinjoista ei yksinkertaisesti ole, etenkään nuorille.
IDENTITEETTI EI KAIPAA ERITYISKOHTELUA
YLEENSÄ SUKUPUOLI-IDENTITEETILLÄ tarkoitetaan yksilöllä olevaa omakohtaista tuntemusta ja kokemusta omasta sukupuolisuudestaan. Määritelmä on epäselvä ja kehämäinen. Sana sukupuoli on siinä sekä selittävällä että selitettävällä puolella.
Identiteettikäsitteen pätevä määritteleminen edellyttäisi sen kertomista, mikä ja millainen on identiteettiä määräävä tuntemus tai kokemus. Miten sukupuoli-identiteetti eroaa muihin identiteetteihin liittyvistä tuntemuksista ja kokemuksista? Mistä sukupuoli-identiteetin kokemukset tulevat? Mikä on identiteettituntemusten suhde yksilön fyysiseen kehoon tai yksilön kasvuympäristöön?
Kysymykset ovat paitsi tieteellisesti kiinnostavia myös yhteiskunnallisesti merkittäviä. Toisinaanhan sukupuoliidentiteetin väitetään kaipaavan jotakin sellaista erityissuojelua tai -kohtelua, joka jää syrjinnän kieltävien lakien ulkopuolelle. (Suomessa tasa-arvolaki kieltää syrjinnän sukupuoli-identiteetin tai sukupuolen ilmaisun perusteella.)
Identiteetistä ja syrjinnästä on kuitenkin huomattava, että syrjimättömyyden periaate ja toisen ihmisen yksilöllisyyden kunnioittaminen eivät edellytä kaikkien niiden seikkojen kunnioittamista, joista hänen identiteettinsä muodostuu.
Yksilön identiteetin olennainen osa saattaa esimerkiksi olla tuntemus ylempiarvoiseen rotuun kuulumisesta. Meidän ei tarvitse kunnioittaa tällaisen tärähtäneen yksilön ajattelua voidaksemme silti kunnioittaa hänen ihmisyyttään. Ihmisarvoinen kohtelu ei edellytä myöskään sitä, että automaattisesti uskoisimme kaiken, mitä ihmiset kertovat identiteettiensä taustoista.
Tämänkaltaiset varaukset pätevät myös sukupuoliidentiteettiin. Voimme pitää ongelmallisena yksilön ilmoitusta sukupuolestaan, mutta voimme siitä huolimatta suhtautua häneen kunnioittavasti ja empaattisesti sekä aktiivisesti vastustaa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvaa syrjintää.
Sukupuoli-identiteetin käsitteen tai joidenkin sukupuolenkorjausoperaatioiden mielekkyyden kyseenalaistaminen ei siis sellaisenaan ole merkki konservatiivisuudesta tai epäempaattisesta kiihkoilusta, kuten pride- ja trans-piireissä toisinaan ajatellaan. Identiteetissä ei yksinkertaisesti ole mitään sellaista, joka tulee kyseenalaistamatta tunnustaa ja jota tulee varauksetta kunnioittaa – ainakaan, jos identiteetin rakennuspalikoita ei kyetä kuvaamaan ja todentamaan tarkemmin.
MIKÄ ON SUKUPUOLI-IDENTITEETTI? TULEEKO OMA KOKEMUS OTTAA LAKIIN?
MILLAINEN tätä taustaa vasten olisi sukupuoli-identiteetin mielekäs määritelmä? Ja millainen määritelmä voisi toimia siten kuin identiteettiä korostavat eturyhmät toivovat sen toimivan?
Kuvitellaan yksilö, jolla on ihmiskoiraille tyypillinen sieltä täältä karvainen vartalo ja ihmiskoiraalle tyypilliset sukuelimet. Hän myös kutsuu itseään mieheksi. Kyseinen yksilö ei kuitenkaan erityisesti tunne olevansa mies tai mitään muutakaan sukupuolta. Onko hänen sosiaalinen sukupuolensa tai sukupuoli-identiteettinsä silti mies? Vai onko häntä laimeiden tuntemustensa vuoksi pidettävä sukupuolettomana tai peräti muunsukupuolisena? Tämä ei vaikuta oikealta, sillä lokerointi jättää epäselväksi, millä perusteella meidän tulee ketäkin uskoa. (Sivuutetaan tässä kysymys siitä, miksi sukupuolettomuutta olisi perusteltua pitää sukupuoli-identiteettinä; eihän kaljuuskaan ole hiusväri.)
Pulma ei ratkea, vaikka tämä miehen vartalolla varustettu yksilö sanoisi, että ”tunnen asiat kuin nainen”. Olisiko hänellä silloin naisidentiteetti? Tämäkin lokerointi olisi kyseenalainen, sillä miesoletettumme ei voi tietää, millaista on tuntea kuin nainen. Korkeintaan olisi perusteltua sanoa, että hän kokee asiat siten kuin hän kuvittelee keskiverto naisen tai naisten enemmistön tuntevan.
Jos sukupuoli-identiteetille kaivataan yleispätevästi perusteltua juridista asemaa, sen määritelmä tuskin voi tällä tavoin riippua ihmisillä olevista satunnaisista ja osittain muoti-ilmiöihin nojaavista kuvitelmista, millaisia mies ja nainen (tai transseksuaali) keskimäärin ovat. Lakiin ja potilasturvallisuuteen liittyviltä määritelmiltä on perusteltua vaatia enemmän.
Sukupuoli-identiteetin pääkriteerin täytyy ensinnäkin olla se, että identiteetti on riittävän pysyvä ja muuttumaton. Muutoin koko käsite ei olisi mielekäs – tai ainakaan identiteettiä ei olisi mieltä pitää suojelukohteena. Jos joku siis sanoo, että hänen sukupuoli-identiteettinsä on joustava, tämän joustavuudenkin tulee olla pysyväisluontoinen ominaisuus.
Identiteetin määritelmän tulisi myös olla riippumaton siitä, millaisia yksilön lisääntymisfysiologiset ominaisuudet ovat. Jos identiteetti riippuisi sukuelimistä (tahaton sanaleikki), koko identiteetin käsite olisi turha.
Vastaavasti identiteetti ei voi perustua siihen, onko yksilöä kasvatettu tyttönä tai poikana. Jos kasvuympäristö määräisi identiteetin, sitä ei enää olisi perusteltua pitää omaehtoisena ilmoitusasiana. Lisäksi on tapauksia, joissa kasvattaminen jommankumman sukupuolen mukaan tai edes hormonihoidot eivät ole muuttaneet yksilön identiteettiä toivotuksi.
Nämäkään kolme tarkennusta eivät ole toimivia perusteita sukupuoli-identiteetin erityisasemalle. Kuvitellaan tilanne, jossa sukupuolenkorjauskirurgiaa toivova mies sanoo, että ”en halua olla nainen, minä olen nainen”. Lainsäätäjä voisi tällöin kysyä, ”miksi yhteiskunnan pitäisi tukea leikkauksiasi, jos kerran jo olet nainen”. Vastaukseksi ei kelpaa se, että kyseinen yksilö haluaa vain korjata ruumiinsa. Konservatiivinen lainsäätäjä voisi kuitata tämän pilkallisesti toteamalla, että ”yhteiskunta ei tue viehkeäksi prinsessaksi identifioituvan naisen kauneusleikkauksia; miksi sen pitäisi tukea juuri sinun identiteettiisi sopivaa leikkausta”.
Miesoletettu voisi väittää vastaan, että ”käyttäydyn jo kuin nainen”. Konservatiivi voisi ohittaa tämänkin, vaikkapa toteamalla, että ”päinvastoin, osoittaa miehekkyyttä uskaltaa olla noin naisellinen”.
Toisin sanoen, jos sukupuoli-identiteetti nojaa vain sattumanvaraisiin käsityksiin siitä, millaisia naiset/miehet tai naiseuden/mieheyden kriteerit ovat, identiteetin erityisasema voidaan aina kyseenalaistaa. Väite, että yksilö on oppinut naiseuden ja mieheyden kriteerit lapsuudessaan, ei riitä, sillä juuri sellaisesta epämääräisyydestä halusimme eroon.
Tässä vaiheessa on paikallaan todeta, että tämä kirjoitus ei ota kantaa siihen, millaiset lääketieteelliset korjaushoidot ovat milloinkin perusteltuja tai mitä tulee ajatella tapauksista, joissa yksilö katuu korjaushoitoihin ryhtymistä. (Tosin se todettakoon, että nykylaissa olevaa vaatimusta sukupuolta korjaavan yksilön lisääntymiskyvyttömyydestä on perusteltua pitää ihmisoikeuksien vastaisena.)
Tekstin vaatimaton tavoite on sen sijaan selventää sosiaalisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin käsitteellisiä ongelmia. Kirjoitus ei toisin sanoen ota suoraan kantaa siihen, tuleeko oman ilmoituksen riittää juridisen sukupuolen muuttamiseen vai ei (yksilön anomus riittää esimerkiksi Tanskassa).
Joku saattaa silti pelätä, että tässä esitetyt ajatukset jotenkin voimaannuttaisivat sukupuolista syrjintää ajavia konservatiiveja – jos sellaisia vielä on. Vastaavaa pelkoa tunnetaan feministisen retoriikan kritisoimisesta; aivan kuin joka nurkan takana odottaisi taantumuksellisia kiihkoilijoita valmiina syrjimään naisia.
Pelot ovat aiheettomia. Asenneilmapiiri on ensinnäkin jatkuvasti muuttunut suvaitsevammaksi: näkemyksiä, jotka vielä 1970-luvulla olivat liberaaleja, pidetään nykyään konservatiivisina. Lisäksi mitä vankemmalla käsitteellisellä, empiirisellä ja objektiivisella perustalla identiteetti ja tasa-arvo ovat, sitä vaikeampi kiihkoilijan on niitä halventaa. (Monilta näyttää myös unohtuneen, että esitettyjen väitteiden totuudenmukaisuuden kannalta on yhdentekevää, innostuuko väitteistä arvokonservatiivi vai arvoliberaali.)
Kuvitellaan seuraavaksi, että joku sanoo naiseksi itsensä kokevalle miehelle, että ”sinullahan on penis, et sinä voi olla nainen”. Miesoletettu vastaa tähän: ”miten niin, tämä on naisen penis”. Vastaus on tavallaan vakuuttava, sukuelimillähän ei pitänyt olla merkitystä sukupuoliidentiteetille. Vastauksen kyseenalaisuus identiteetin lainvoimaisuuden kannalta tulee kuitenkin ilmi, jos vastaus olisi kuulunut: ”miten niin, minulla on naisen aivot.”
Tämä johtaa asian ytimeen. Identiteetti perustuu aina joihinkin aivoissa tapahtuviin ja periaatteessa mitattaviin prosesseihin. Sillä on siis materiaalinen perusta. Tässä mielessä Suomen nykytilanne on ymmärrettävä: yksilön sukupuoli-identiteetillä on käytännössä merkitystä juridiseen sukupuoleen vasta, kun yksilö on valmis sukupuolenkorjausta edeltäviin lääketieteellisiin selvityksiin.
Pride-liikkeen parissa ei ole suhtauduttu lämpimästi ajatukseen identiteetin materiaalisesta perustasta. Osa liikkeen aktiiveista on ehdottomia siinä, että sukupuolen omakohtainen ilmoitus ei koskaan voi olla väärä, ja että ilmoitusta tulee kunnioittaa lopullisena ja kyseenalaistamattomana auktoriteettina. Jos olet eri mieltä, kärsit transfobiasta.
Sukupuolisten vähemmistöjen kokeman syrjinnän valossa tämänkaltainen demonisointi on ymmärrettävää. Halventava nimittely kääntyy kuitenkin itseään vastaan, etenkin nykytilanteessa, kun yhteiskunta on muuttunut suvaitsevammaksi ja erilaisuus on tullut hyväksytymmäksi. Syrjinnän vastustaminen ei hyödy ylimielisestä moralismista tai erimielisyyden demonisoimisesta.
Mistä ihmisten kokemat sukupuoli-identiteetin ongelmat sitten johtuvat? Millaisia fysiologisia ja neurologisia prosesseja on taustalla? Neurotieteilijä Vilayanur Ramachandranin mukaan trans-tuntemukset selittyvät sillä, että aivojen käsitys yksilön ruumiinosista eroaa kehon todellisesta rakenteesta.
Pieni osa biologisista naisista esimerkiksi kertoo kokevansa, että heillä on haamupenis ja välillä jopa haamuerektio, aivan kuten jonkin raajansa menettäneet voivat kokea haamusärkyä raajassa, jota ei enää ole. Vastaavasti pieni osa biologisista miehistä kertoo kokevansa, että heidän peniksensä on ylimääräinen ja väärällä tavalla tungetteleva. Kysyttäessä moni näistä huono-onnisista valitsisi myös mieluummin kirurgisen hoidon kuin taikaiskusta vaihtaisi tuntemuksensa yhteensopivaksi kehonsa kanssa. (Transtuntemusten ja intersukupuolisuuden esiintyvyydestä puhutaan yleensä promilleina, kun taas homoseksuaalisuuden kohdalla puhutaan joistakin prosenteista.)
Toistaiseksi aivoissa olevan ruumiinkuvan ja kehon välisen epäsuhdan syntymekanismia tai merkitystä ei kunnolla tunneta. Tiedetään vain, että kuten sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen, myös aivojen käsitys yksilön omista ruumiinosista alkaa muotoutua jo kohdussa ja yleensä voimistuu yksilön lapsuudessa.
PÄÄTELMÄ
SUKUPUOLEN JURIDINEN MÄÄRITELMÄ ei voi yleispäteväs-ti nojata siihen, onko yksilön kokemus tai tuntemus – tai sielu – maskuliininen tai feminiininen. Siksi on aiheellista keskustella siitä, tuleeko juridisen sukupuolen perustua yksilön antamaan ilmoitukseen. Sitä tuskin tarvitsee pelätä, että tirkistelijämiehiä ryntäisi naisten pukuhuoneisiin, kuten kasvatuksen teorian professori Tapio Puolimatka on vastikään esittänyt. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että juridisten ja potilasturvallisuuteen liittyvien määritelmien on oltava yksiselitteisiä ja riittävän konkreettisia. Toki intimiteettikin on tärkeä ja suojelemisen arvoinen asia, mutta sillä ei juuri ole tekemistä juridisen pätevyyden kanssa.
Sen sijaan että identiteetti-ilmoitukselle annettaisiin erityisasema, saattaa olla mielekkäämpää lisätä kansalaisten ymmärrystä siitä, että miehenä ja naisena olemiseen kuuluu luonnollista muuntelua ja että useimpien psykologisten ominaisuuksien suhteen miesten ja naisten välillä on paljon päällekkäisyyttä. Muuntelun tunnistaminen antaisi ihmisille paremmat mahdollisuudet hyväksyä itsensä ilman kivuliaita kriisejä tai turhanaikaista lokeroitumista. Ehkä myös tyhjänpäiväinen sukupuolisuuden politisointi jäisi vähemmälle.
Filosofi Rebecca Reilly-Cooper kirjoittaa: ”On luonnollista ja ymmärrettävää tuntea empatiaa niitä kohtaan, jotka kärsivät siitä, että heidät nähdään jonakin sukupuolena, jonka he haluavat vaihtaa vastakkaiseen rooliin. Se, että muutamme naisena olemisen määritelmän joksikin sellaiseksi, jolla ei ole perustaa materiaalisessa tai sosiaalisessa todellisuudessa, ei kuitenkaan auta ketään.”
Kirjallisuutta
Kaltiala-Heino, R., Työläjärvi, M. & Suomalainen, L. (2018): Kun sukupuoli on nuorelle ongelma. Duodecim 134(20):2041-6.
Ramachandran, V. S. (2012): The Tell-Tale Brain: Unlockingthe Mystery of Human Nature. Windmill. Lontoo. Reilly-Cooper, R. (2016): Why self-identification shouldn’t be the only thing that defines our gender. The Conversation 13.5.2016.
Stock, K. (2019): Sexual orientation: what is it? Meeting of theAristotelian Society held at Senate House, University of London, 3rd June.
Wikström, H. (2019): Sukupuolidysforian hoidossa tarvitaan malttia. Lääkärilehti 5.8.2019.
OLEN KIRJOITTANUT Skeptikko-lehteen puolisäännöllisesti vuodesta 2016 ja lukenut lehteä tämän vuosikymmenen alkupuolelta lähtien. Oman subjektiivisen kokemukseni mukaan lehden taso on parantunut hitaasti mutta tasaisesti koko vuosikymmenen ajan, mistä kuuluu kiitos koko toimituskunnalle kuten myös satunnaisille asiantuntijakirjoittajille.
Skeptikon taso on mielestäni jo niin korkea, että se hakkaa keskinkertaisen järjestölehden mennen tullen ja lehteä kehtaisi myydä jo irtonumeroina Lehtipisteissä. Tällöin myös satunnaisella R-kioskin ja Prisman asiakkaalla olisi mahdollisuus päätyä Skeptikon lukijaksi ja sitä kautta kenties myös Skepsis ry:n jäseneksi. Toivon, että Skepsis ry:n hallitus vähintäänkin selvittää, millä kustannuksilla tämä olisi toteutettavissa. Tarkka hinta on neuvottelukysymys, mutta lehtien jakelu sopimuksella, jossa myyjäliike saa hävittää lehden myyntiajan päätyttyä (palauttamisen sijaan), on suuruusluokaltaan myös järjestölehdelle mahdollinen.
SKEPTINEN AJATTELU TÄRKEÄMPÄÄ KUIN KOSKAAN
VALEUUTISET JA MUU DIS- SEKÄ MISINFORMAATIO eivät ole uusi keksintö, mutta nopean tiedonvälityksen, klikkiotsikoinnin ja sosiaalisen median aikakaudella väärä tieto leviää nopeammin kuin milloinkaan aikaisemmin.
Tämän takia skeptiselle ja kriittiselle ajattelulle on suurempi tarve kuin koskaan. Toimiva demokratia on mahdollinen vain, kun kansalaisilla on työkaluja arvioida tietoa ja sen uskottavuutta. Paskapuhe, yksipuolinen tai värittynyt tieto ja suoranaiset valheet ovat riesa koko poliittisella kentällä, kaikenlaisesta terveyshumpuukista puhumattakaan. Ja olipa kyse yhteiskunnallisesta päätöksenteosta, ongelmanratkaisusta omalla työpaikalla tai vapaa-ajan ihmissuhdeongelmasta, päätöksenteosta tulee laadukkaampaa, kun ihminen tarkastelee omaa toimintaansa, ennakkokäsityksiään ja tietolähteiden luotettavuutta kriittisesti ja tietoisena siitä, mitkä kognitiiviset harhat voivat vaikuttaa omiin päätöksiin.
Tähän markkinarakoa täyttämään sopii mainiosti Skeptikko-lehti, joka käsittelee aihetta kuin aihetta kriittisellä otteella ja tarjoaa alustan hitaaseen, laadukkaaseen ja perusteltuun mielipiteenvaihtoon, mikä on suurin piirtein somemaailman vastakohta.
PDF VERKOSSA EI TÄTÄ PÄIVÄÄ
KOSKA SOSIAALINEN MEDIA on joka tapauksessa merkittävä tiedonvälityskanava nykyään, pitäisi myös Skeptikon verkkosivusto muuttaa some- ja hakukoneystävällisemmäksi. Tällä hetkellä osa – ja vain osa – jutuista julkaistaan pdf:nä verkossa tuoreeltaan, ja vanhat lehdet tulevat parin vuoden viipeellä kaikkien luettavaksi pdf:nä verkkoon.
Pdf-tiedosto verkossa on toki tyhjää parempi, mutta ongelmallinen monestakin syystä: käyttäjäkokemus mobiililaitteelta luettaessa on huonompi, sosiaaliseen mediaan jaettaessa artikkelista ei tule siistiä kuvituskuvaa eikä otsikkoa, ja hakukoneillakin artikkelit ovat hankalia löytää.
Ymmärrän huolen siitä, että jos jäsenlehti on kaikkien luettavissa verkossa, yhdistyksen jäsenmaksun maksajat ehkä kaikkoavat. Pidän hyötyjä kuitenkin haittoja suurempina. Uskon, että harva luopuu Skepsis ry:n jäsenyydestä sen takia, että lehti on luettavissa verkossa. Tieteellistä tutkimusta minulla ei ole väitteeni tueksi esittää, mutta kuulisin mielelläni esimerkkejä pienistä yhdistyksistä, joiden talous olisi kaatunut jäsenlehden ilmaiseen verkkojakeluun.
Päin vastoin, laadukkaiden artikkelien jako nostaa yhdistyksen profiilia ja voi tuoda uusia jäseniä ja helpottaa myös sisällöntuotantoon haettavien apurahojen saamista, jolloin lehden sisältöä voidaan entisestään sekä syventää että laajentaa.
kicker: Työnnä Lusikkasi Soppaan. Kiihkeää Mielipiteenvaihtoa Joka Siunatun Päivä:
”KORPIT OVAT MUSTIA, VAIKKA NE OVATKIN NYT VALKOISIA” VOI OLLA TOSI VÄITE
Osmo Tammisalon ja kumppanien
feminismikriittiset kirjoitukset
Skeptikossa eivät aina täytä
tieteellisen ajattelun standardeja
kaikilta osin. Ajattelin osallistua
keskusteluun tietämykseni puitteissa
mahdollisimman rakentavasti
ja tieteellisen kriittisen ajattelun
periaatteita esiintuoden.
YKSI INHIMILLISEN YMMÄRRYKSEN keskeisistä piirteistä on kykymme nousta yksityiskohtien yläpuolelle ja löytää säännönmukaisuutta jopa monimutkaisista ilmiöistä ja oliojoukoista. Eräs keskeinen komponentti tässä abstrahoinniksi kutsutussa kyvyssä on kykymme muodostaa yleistyksiä – oliojoukkoja nimenomaan joukkoina koskevia uskomuksia tai väitelauseita.
Esimerkkejä yleistyksistä ovat väitteet ”suomalaiset juovat paljon kahvia”, ”ankat munivat” ja ”nykyfeministit ovat epätieteellisiä”. Kaikki väitteet viittaavat oliojoukkoon ja esittävät tietyn ominaisuuden kuuluvan joukon jäsenille. Tarkempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että näiden näennäisesti samanmuotoisten väitteiden loogiset rakenteet eroavat toisistaan merkittävästi. Ymmärtämällä yleistyksiä, jotka ovat välttämätön osa ajatteluamme ja myös keskeinen osa tieteen selitysvoimaa, voimme ymmärtää paremmin myös ajatteluumme suuresti vaikuttavien yleistävien käsitystemme ja asenteidemme ongelmia.
Tarkastelen yleistyksiä kriittisen ajattelun, järkeilyn ja argumentoinnin tarpeiden näkökulmasta. Yhdistän tarkasteluuni semantiikasta peräisin olevaa ymmärrystä sekä hieman käyttäytymistieteellistä tutkimusta. Tarkoitukseni on erityisesti tarjota tutkimukselle perustuva suppea katsaus yleistysten lajiin, joka aiheuttaa pahimpia ongelmia ajattelullemme, luonnehtiviin yleistyksiin.
MÄÄRÄLLISET YLEISTYKSET
KIELEN TASOLLA YLEISTYKSET on helppo tunnistaa. Lauseet, jotka alkava sanoilla ”kaikki”, ”useimmat”, ”tyypillisesti”, ja niin edelleen ovat yleistyksiä tietystä joukosta. Toisaalta joukoista tai ryhmistä voidaan puhua ilman määrään viittaamista yksinkertaisesti nimeämällä ne. Teemme tätä alituiseen: ”suomalaiset juovat paljon kahvia”, ”koirat haukkuvat” ja ”sateella kastuu” ilmaisevat yleistyksen suomalaisista, koirista ja säätiloista.
Yleistykset voidaan jakaa karkeasti ottaen kahteen luokkaan: yleistyksiin, jotka ovat määrää ilmaisevia, eli kvantifioivia, ja niihin, jotka eivät tätä ole. Kvantifioivat eli määrälliset yleistykset voidaan vähintään periaatteessa kuvata matemaattisina funktioina oliojoukkojen yli.
Tilastolliset väitteet, esimerkiksi keski- tai tyyppiarvoa kuvaavat väitteet, ovat yksi selkeä esimerkki määrällisistä yleistyksistä. Kategoriset yleistykset muotoa ”kaikki” ja ”ei-yksikään” ovat toinen. Näiden selkeiden tapausten lisäksi on koko joukko summittaisempia yleistysten muotoja, joilla ei ole yksiselitteistä loogista muotoa (ne voivat tarkoittaa eri asioita eri yhteyksissä), joita ilmaistaan kuten sanoilla ”monet”, ”useimmat”, ”tyypillisesti”, ”enemmistö” tai näiden vastinpareilla kuten ”vain muutamat”, ”harvat” ”harvoin” ja ”vähemmistö” tai vielä tätä epämääräisemmin ilmauksin kuten ”osa” tai ”jotkin”. Nämä yleistykset ovat myös määrällisiä yleistyksiä, vaikka niihin turvautuvalla henkilöllä ei välttämättä ole kovinkaan täsmällistä käsitystä puheena olevan ominaisuuden jakautumisesta tarkoitetussa oliojoukossa.
Määrällisiä yleistyksiä sisältävien ilmausten totuus riippuu ennen muuta yksilöistä, joista tarkoitettu oliojoukko koostuu. Väite ”kaikki A:t ovat F” on kirjaimellisesti otettuna epätosi, jos yksikin A ei ole F , eli siis on olemassa A joka ei ole F , toisin kuin lause väittää (A viittaa tässä joukon jäseniin, F ominaisuuteen, joka edellisiltä väitetään löytyvän; esimerkiksi korvaa A sanalla ”tiikerit” ja ominaisuus F sanalla ”raidallisia”).
Taasen väite ”useimmat A:t ovat F” on epätosi, jos riittävän moni A ei olekaan F . Kaikkien määrällisten yleistysten totuusarvot ovat siis – enemmän tai vähemmän – suoraan responsiivisia sille, minkälainen ominaisuusjakauma tarkoitetussa joukossa todella vallitsee.
EI-MÄÄRÄLLISET YLEISTYKSET
EI-MÄÄRÄLLISET YLEISTYKSET eivät ole suoraviivaisesti responsiivisia edellä kuvatulla tavalla suhteessa olioiden ominaisuuksien jakaumiin kohdejoukossa. Esimerkiksi väite ”ankat munivat” on ilmeisen tosi, vaikka todellisuudessa alle viisikymmentä prosenttia ankoista munii (vain naaraat munivat, ja osa näistäkin on infertiilejä). Myös väite ”moskiitot kantavat Länsi-Niilin virusta” vaikuttaa todelta, vaikka vain alle yksi prosentti moskiitoista on viruksen kantajia. Sitä vastoin väitteet ”kirjat ovat pehmeäkantisia” ja ”moottoriajoneuvot ovat nelipyöräisiä” eivät vaikuta tosilta, vaikka tilastollisesti molemmat ovat hyvin perusteltuja. Myös lause ”ankat ovat naaraita” olisi paremmin perusteltu tilastollisesti kuin munimista koskeva lause, mutta vaikuttaa selvästi epätodelta.
Ei-määrällisiä yleistyksiä kutsutaan geneerisiksi yleistyksiksi. Nämä jakaantuvat kahteen luokkaan. Suoriin lajiväitteisiin ja luonnehtiviin yleistyksiin. Suorat lajiväitteet, kuten ”ankat munivat” ja ”tiikerit ovat raidallisia” on luontevinta käsittää lajia koskevaksi väitteeksi, joka liittää tietyn ominaisuuden nimenomaan lajiin (so. tarkoittavat jotakuinkin samaa kuin lauseet ”ankka-laji lisääntyy munimalla” ja ”tiikerien lajille on tyypillistä raidallinen väritys” tms.).
Olennainen ero suorien lajiväitteiden ja edellä käsiteltyjen määrällisten yleistysten välillä on se, että edelliset liittävät ominaisuuksia suoraan lajiin kuin olio-joukkoon, josta laji muodostuu (lajin ”edustajat”). Lajit puolestaan ovat loogisesti pikemmin yksilöolioita kuin joukkoja. Lause ”dodo on kuollut sukupuuttoon” liittää lajiin dodo ominaisuuden ”olla kuollut sukupuuttoon” samalla tavalla kuin lause ”Antero on lääkäri” liittää ominaisuuden ”olla lääkäri” tiettyyn ihmisyksilöön.
Lajien yksilöolioiden kaltaisuus tulee esiin esimerkiksi siinä, että lajien ominaisuudet eivät palaudu lajin jäsenten ominaisuuksiin. Esimerkiksi dodo on kuollut sukupuuttoon, mutta yksikään yksittäinen dodo ei ole kuollut sukupuuttoon; sukupuutto on kaikkien lajin edustajien kuolemista, lajin häviämistä, ja näin vain kokonaisille lajeille mahdollinen ominaisuus.
Suorat lajiväitteet eivät ole erityisen ongelmallisia itsessään, koska niiden logiikka on suhteellisen suoraviivaista: ne liittävät jonkun ominaisuuden lajiin. Suorien lajiväitteiden ongelmat koskevat pikemmin sitä, että (luonnollisen) lajin käsite itsessään on niin epämääräinen, että niitä koskevien väitteiden totuusehdot ovat hyvin hämäriä. (ks. esim. Devitt, 2011). Yksinkertaistetusti voidaan todeta ongelman olevan siinä, että ei ole löydetty ei-mielivaltaista tapaa määritellä lajin käsitettä siten, että määritelmä vastaa esi-teoreettista käsitystämme lajeista. Minkä kriteerin perusteella esimerkiksi ensimmäinen ja mahdollinen viimeinen tiikeri, sekä kaikki näiden väliin jäävät menneet, nykyiset ja tulevat tiikerit rajataan kaikista muista sukulaisistaan yksiselitteisesti?
Oman lisävaikeutensa asiaan tuo myös se, että usein suorien lajiyleistysten kieliopillinen muoto on yhteensopiva monien lukutapojen kanssa. Esimerkiksi lauseet ”tiikerit ovat raidallisia” ja ”kirjat ovat pehmeäkantisia” eivät eroa kieliopiltaan mitenkään, mutta vain ensimmäinen näyttää suoralta lajiyleistykseltä.
Kieliopin ja logiikan sijaan pikemmin luonnollisia luokkia koskevat (ontologiset) taustaoletuksemme selittävät sitä, miten toisinaan tilastollisesti katsoen huonosti perusteltu lause voi olla tosi (esim. ”ankat munivat”), ja huomattavasti paremmin tilastollisesti perusteltu lause epätosi (ilmeisesti yli 80 prosenttia kirjoista on pehmeäkantisia).
On epäilemättä luontevampaa käsittää ”oikeiksi” lajeiksi juuri luonnolliset lajit, kuten eläinlajit, pikemmin kuin artefaktien luokat, kuten kirjat ja ajoneuvot. Tämä luontevuus ei muuta kuitenkaan sitä tosiasiaa, että usein artefaktien luokat on helpompi määritellä tarkkarajaisesti oliotasolla kuin luonnollisten lajien.
Esimerkiksi ajoneuvojen joukkoa koskevat väitteet lienevät tosia tai epätosia kaikkien joukkoon kuuluvien olioiden ominaisuuksien (ja näiden tilastollisten jakaumien) perusteella. Tämä johtuu siitä, että ajoneuvojen joukkoon kuulutaan tai ei kuuluta tietyn liikkumiseen liittyvän funktion toteuttamisen perusteella. Tiikerien tapauksessa ei kuitenkaan ole aivan selvää, onko niitä koskevien väitteiden ”totuudentekijä”, vain nykyiset tiikerit, vain menneet ja nykyiset tiikerit, vai kaikki tiikerit (myös tulevat). Riippuen valitusta rajauksesta lajin muodostava oliojoukko, ja näin myös lajia koskevien väitteiden totuudentekijät, saattavat erota suuresti eri tapauksissa (ovatko varhaiset tiikerit olleet raidallisia, vai onko väritys vain huomattavasti myöhemmän kehityksen seurausta?).
Toisaalta myös artefaktit läpikäyvät evoluutiota, joka vaikuttaa asiaan: ”kirjat ovat selluloosaa” olisi ehkä näyttänyt hyvin perustellulta yleistykseltä vielä muutamia vuosikymmeniä sitten, mutta sähköisten ja äänikirjojen aikakaudella perusteet väitteelle näyttävät heikommilta.
LUONNEHTIVAT ELI EPÄMÄÄRÄISET YLEISTYKSET
LUONNEHTIVAT YLEISTYKSET ovat monien ongelmien lähde. Niitä kutsutaan myös syystä epämääräisiksi geneerisiksi yleistyksiksi: niiden totuus näyttää riippuvan lajin jäsenyksilöiden ominaisuuksista, toisin kuin suorien lajiyleistysten, joiden totuus riippuu lajin ominaisuuksista. Esimerkiksi lause ”ankat munivat” näyttää olevan tosi ankka-lajin lisääntymistavan vuoksi, ei siksi että tietty osuus ankoista munii. Kuitenkin lause ”ankat ovat valkoisia” näyttää riippuvan pikemmin siitä, että riittävän moni ankka todellisuudessa on valkoinen. Lauseen totuus sallii sen, että jotkin ankat ovat ei-valkoisia, mutta näyttää olevan responsiivinen ei-valkoisten ankkojen määrälle: jos vaikkapa ruskeiden ankkojen osuus kasvaa ankkojen joukossa niin suureksi, että ne eivät vaikuta enää pelkiltä poikkeuksilta, olisi syytä ajatella, että myös lause ”ankat ovat valkoisia” muuttuisi samalla epätodeksi.
Luonnehtivien yleistysten ongelma on siinä, että on hyvin vaikea määritellä tarkkaa rajaa, sille kuinka monen lajin jäsenen pitää olla kuvatun kaltaisia, jotta yleistys olisi tosi. Lisäksi ”tyypillisyyden” kriteerit vaihtelevat selvästi tapauskohtaisesti: lauseet ”korpit ovat mustia”, ”tiikerit ovat raidallisia” ja ”leijonilla on harja” ovat tosia luonnehdintoja hyvin erisuuruisten tilastollisten ominaisuusjakaumien vuoksi.
Kieli asettaa myös omat rajansa. Kieli on kehittynyt ensisijaisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ja yhteistoiminnan tarpeisiin, mikä aiheuttaa sen, että kielen tasolla monet yksityiskohdat eivät tule esiin lainkaan. Esimerkiksi lauseen ”korpit ovat mustia” lausuja voi tarkoittaa ainakin kahta eri asiaa (itseasiassa vaihtoehtoisia merkityksiä on monia muitakin, mutta ohitan ne tässä). Hän voi yhtäältä tarkoittaa sanoa, että yleensä korpit ovat mustia, puhuen tilastollisesta todennäköisyydestä. Tällöin puhujan mielessä on pikemmin määrällinen yleistys kuin luonnehtiva. Toisaalta hän voi tarkoittaa sanoa korppien lajista, että musta väri on sille lajityypillinen. Tällöin kyse on luonnehtivasta yleistyksestä, jonka totuus riippuu siitä, mikä on tyypillistä lajille.
Esimerkki on jälleen hyödyllinen. Jos kävisi niin, että vaikkapa jonkin kemikaalivuodon seurauksena useimpien tällä hetkellä elävien korppien sulat muuttuisivat valkoisiksi, lakkaisi määrällinen väite olemasta totta. Jos ja kun värimuutos korjautuu, ja korppien väri palautuu, muuttuu lause taas todeksi. Lajiluonnehdinnalle ei käy samalla tavalla kuvitellussa tilanteessa: se olisi totta, vaikka useimmat korpit lausumishetkellä olisivatkin tilapäisesti muuttuneet valkoisiksi. Lausumishetken värityshän ei ole lajityypillistä korpeille, vaan pelkkä sattuman oikku. Määrälliseksi yleistykseksi tulkittuna olisi loogisesti ristiriitaista sanoa värimuutoksen tapahduttua ”korpit ovat mustia, mutta nyt ne ovat valkoisia”, kun taas lajiluonnehdinnaksi tulkittuna lause on mielekäs ja ymmärrettävä.
YLEISTYSTEN SUDENKUOPAT
YLEISTYKSET eivät ole vain semantiikan tasolla ongelmallisia, vaan myös siksi, että ne usein tekevät meidät suorastaan sokeiksi omalle ajattelullemme ja sen virheille. Luonnollinen kieli pyrkii lähes poikkeuksetta tehokkaaseen kommunikointiin mahdollisimman pienellä vaivalla (esim. usein tarvittavat sanat, kuten loogiset ilmaukset (”kyllä”, ”ei”) ja konnektiivit (”ja”, ”tai”, ”jos … niin”) ovat tyypillisesti lyhyitä ja vaivattomia kielessä kuin kielessä).
Resursseja ei kannata kuluttaa sellaisten asioiden ääneen sanomiseen, jotka ovat selviä kontekstin perusteella tai muuten yleisessä tiedossa. Esimerkiksi kun lapsi sanoo menevänsä kuistille, ja vanhempi vastaa ”älä, siellä sataa”, implikoi väite esimerkiksi sen, että (vanhempi uskoo, että) ulkona sataa, ja että jos kuistille menee sateella, niin vaatteet kastuvat, ja että vaatteiden kastuminen ei ole toivottavaa. Kiellon kommunikointiin lapselle on tarpeetonta artikuloida tällaista loogista ketjua, vaikka se kiellon järkisyy onkin.
Kommunikaatioon liittyvän pienimmän vaivan tiestä seuraa myös se, että saatamme itse olla sokeita taustaoletuksille, joista ajattelumme riippuu (kuten tietyistä lajikäsityksistä, joita yllä käsiteltiin, tai jopa loogisista yhteyksistä, jotka selittävät äsken mainitun vanhemman kiellon lapselle). Usein omaksumme kielelliset konventiot kuin ”ennakkoluuloina” koskaan selvittämättä itsellemme niiden varsinaista perustaa ja täsmällistä muotoa.
Yksi yleistyksiin usein liittyvä seikka, joka kätkeytyy yksinkertaisten kielellisten ilmauksien taakse, on niihin usein liittyvä komparatiivirakenne. Yleistys ”suomalaiset juovat paljon kahvia” on paitsi tilastollinen, myös vertaileva. Se, että kyse on vertailusta, on pääteltävissä sanan ”paljon” esiintymisestä, koska normatiiviset väitteet aina edellyttävät jotain standardia. Ominaisuus ”juoda paljon kahvia” implikoi, että on olemassa jokin normaali tai normi, johon puheena olevaa joukkoa verrataan. Relevantti vertailu tämän lauseen tapauksessa lienee kansallisuuksien välinen keskiarvo. Tosin jälleen konteksti on olennainen tulkinnalle: onhan mahdollista osoittaa lomakohteessa hotelliaamiaisella ruokailevia turisteja, ja sanoa sama lause tekemättä minkäänlaista yleistystä kokonaisista kansoista.
Luonnehtivat yleistykset ovat kuitenkin monin verroin ongelmallisempia kuin pelkästään piilossa olevan loogisen rakenteen vuoksi. Psykologisissa kokeissa on todettu niiden käyttäytyvän ajattelussa hyvin epäsäännöllisesti. Uudet yleistykset, joista koehenkilöillä ei ole mitään taustatietoja, voidaan hyväksyä tosiksi jo hyvin alhaisella tilastollisella evidenssillä.
Esimerkiksi koehenkilöt hyväksyvät lauseen ”lorkeilla on purppuranväriset sulat” todeksi jopa 30 prosentin esiintyvyydellä, jos ominaisuus kuvataan erityiseksi tälle (koeasetelmaa varten keksitylle) lintulajille. Todeksi hyväksymiseen tarvittava esiintymisprosentti laskee entisestään lähes olemattomiin, kun lisätään tieto, että sulat ovat myrkyllisiä ja siksi ihmisille vaarallisia. (Cimpian, Brandone, and Gelman 2010.) Edellä mainittu moskiitto-esimerkki on tosielämän tapaus, joka vastaa tätä ilmiötä.
Luonnehtivien yleistysten todeksi uskominen riippuu siis suuresti siitä kuinka merkittävänä (erityisenä tai haitallisena) pidämme kyseessä olevaa ominaisuutta. Rautalangasta vääntäen: omat preferenssimme määräävät suuresti sen, milloin olemme valmiita hyväksymään todeksi tietyt yleistykset. Rasismiin liittyvät yleistävät, syrjivät asenteet (joita itse tutkin työssäni) ovat vain ääriesimerkki tästä ilmiöstä – muiden mielestä poikkeuksia olevat tapaukset saavat rasistiseen ajatteluun taipuvaiset hyväksymään kategorisia väitteitä vaikkapa tietyn etnisen ryhmän rikollisuudesta.
Eikä tässä vielä kaikki. Tutkimuksissa on havaittu myös, että kun koehenkilöille kerrotaan tiettyjen yleistysten olevan tosia, he olettavat yleistyksen pätevän lähes kategorisesti tarkoitetun joukon olioista. Asymmetria on järisyttävä: koehenkilöt ovat valmiita hyväksymään yleistyksen todeksi hyvin alhaisilla tilastollisilla esiintymisillä, ja vieläpä suuresti riippuen siitä, kuinka merkittävänä ominaisuutta pidetään. Kuitenkin oppiessaan tosiksi oletettuja yleistyksiä muiden todistuksen perusteella, he etenevät lähes poikkeuksetta siitä oletuksesta, että yleistyksen totuus tarkoittaa lähes universaalia esiintymistä.
Kyse saattaa olla siitä (tämä on spekulaatiota), että kun itse muodostamme luonnehtivia yleistyksiä ajattelussamme, suhtaudumme niihin heuristisesti – ne ovat vain oman ajattelumme tarpeisiin tehtyjä maailman jäsentämisyrityksiä. Syystä tai toisesta, kun käytämme loogisesti vastaavaa informaatiota päättelyissä, tämä yleistysten muodostamista koskeva rajoite unohtuu kokonaan, ja kohtelemme yleistyksiä kuin ne olisivat lähes kategorisia väitteitä. Näyttää selvältä, että tämän päättelykykyämme vaivaavan ongelman vuoksi meidän on syytä olla erityisen tarkkoja turvautuessamme yleistyksiin ja yleisiin luonnehdintoihin.
LOPUKSI
YLEISTYKSET OVAT VÄLTTÄMÄTTÖMIÄ ajattelullemme, ja määrällisten yleistysten tapauksessa tietokykyämme merkittävästi lisäävä työkalu. Toisaalta luonnon luokitteleminen usein edellyttää epämääräisempää luokittelua kategorioihin, jolloin ”lajityypillisyys” on toisinaan kelvollinen korvike täsmällisemmille väitteille. Näistä toisinaan hyödyllisistä yleistyksistä on kuitenkin vain lyhyt matka pettäviin luonnehtiviin yleistyksiin, joiden hyväksyttävyys tai totuus näyttää riippuvan enemmän omista intresseistämme kuin lajia koskevista täsmällisistä ominaisuusjakaumista.
Yleistykset käyvät sitä riskialttiimmiksi, mitä tärkeämpi aihepiiri on esimerkiksi oman terveytemme, turvallisuutemme tai identiteettimme kannalta. Kuten yllä todettiin, jos joukkoon liitetty ominaisuus on merkittävä meille itsellemme ja intresseillemme, olemme taipuvaisia hyväksymään yleistyksen todeksi heikoin perustein tai vailla kunnollista tilastollista evidenssiä. Hyväksyttyämme tietyn yleistyksen olemme kuitenkin taipuvaisia pitämään sitä lähes universaalina, hypäten näin vähäisestä evidenssistä lähes kategoriseen yleistykseen.
Erityisen vaarallisia luonnehtivat yleistykset ovat yhteiskunnallisessa keskustelussa ja teoretisoinnissa. Ne mahdollistavat kokonaisten näkökulmien tai ihmisryhmien typistämisen yhteen helppoon yleisluonnehdintaan, joka väitetysti on olemuksellinen tai määrittelevä piirre kaikille luonnehdinnan alaan kuuluville näkemyksille.
Erilaiset yhteiskunnalliset yleistävät nimilaput ”kulttuurimarksisteista” ”persuihin” ovat tyypillisesti luonnehtivia yleistyksiä. Niiden retorinen teho selittynee ylläkäsitellyillä taipumuksillamme hyväksyä luonnehtivat yleistykset tosiksi vähäisellä evidenssillä ja kuitenkin käyttää omaksuttuja yleistyksiä kuin ne olisivat lähes kategorisesti tosia. Ne harvoin kuitenkaan ovat palautettavissa mihinkään evidenssin tukemaan määrälliseen yleistykseen tai perusteltuun tilastolliseen tietoon.
Tieteellisen ajattelun kivijalkana voidaan pitää määrällisiä yleistyksiä. Sen näkökulmasta kokonaisia aatteita luonnehtivat yleistykset ovat usein tilastollisesti äärimmäisen heikosti perusteltuja, ja edellyttäisivät tuekseen mittavia sosiologisia tutkimuksia.
Esimerkiksi tämän lehden sivuillakin (suhteettoman) paljon huomiota saaneet ”nykyfeministit” ovat esimerkki väljästä ja hajanaisesta yhteiskunnallisesta aatteesta, jota usein yritetään lähestyä luonnehtivien yleistysten avulla.
Kyse ei ole siitä, että nykyfeminismin kritisointi yleistysten tasolla ei olisi lainkaan mahdollista tai totta, vaan siitä, että tämän yleistävän nimilapun avulla esitetty kritiikki on totta parhaimmillaankin vain samalla tavalla, kuin väite ”moskiitot kantavat Länsi-Niilin virusta” on totta. Häviävä prosentti koko ”lajista” sopii kuvaukseen, mutta käsitetty uhka tekee yleistyksestä merkityksellisen, tärkeän ja uskottavan, jopa tilastollisen tuen puuttumisesta huolimatta.
Muutamien valikoiduista esimerkeistä yleistäminen kokonaisen yhteiskunnalliseen aatteeseen lienee mahdollista vain, jos aatteen kantaman ”Länsi-Niilin viruksen” käsittää niin vakavaksi uhaksi, että se riittää oikeuttamaan yleistyksen. Mitään tilastollista pohjaa tällaisilla luonnehtivilla yleistyksillä ei siltikään ole, ja niiden esittäminen tosiasiaväitteinä on nähdäkseni malliesimerkki epätieteellisestä ajattelusta.
Kirjallisuus ja viitteet
Cimpian, Andrei, Amanda C. Brandone, and Susan A. Gelman. 2010. ”Generic Statements Require Little Evidence for Acceptance but Have Powerful Implications.” Cognitive Science 34 (8): 1452–82.
Cohen, A, ’Think Generic: The Meaning and Use of Generic Sentences’ (Carnegie Mellon University, 1996). Devitt, Michael. 2011. ”Natural Kinds and Biological Realisms.” In Carving Nature at Its Joints, edited by Joseph Campbell, Michael O’Rourke, and Matthew H. Slater, 155– 74. MIT Press.
KIITÄN ARNO KOTROA kirja-arvioni kommentoimisesta (Skeptikko 3/2019). Kotron mielestä kyse ei tosin ole kirja-arviosta vaan poliittisesta teilaamisesta.
Arviossani on yli 30 suoraa ja kriittisesti tarkasteltua lainausta Kotron ja Maria Ohisalon toimittamasta feministisestä ”Sinua on petetty” -teoksesta (Like, 2019). Täyttääkö sitaattien määrä tai kommenttien laatu pätevän kirja-arvion kriteereitä? Sitä on vaikea sanoa. Kotrohan ei kerro, mitkä huomioistani ovat hänen mielestään virheellisiä. Sen sijaan hän päivittelee kirjoitukseni pituutta – ja esittää joukon lisäseikkoja, joita siinä olisi tullut käsitellä.
Kotro saattaa olla oikeassa, että feminismin kriittinen tarkastelu karkottaa naisia Skepsiksen toiminnasta. Vastaavasti ennustajat.fi -sivuston kritiikitön esoteerisuus saattaa karkottaa miehiä selvänäkijäbisneksestä. (Ennustajien sivustolla naisia ja miehiä on kutakuinkin käänteisessä suhteessa verrattuna Skepsiksen aktiiveihin.) Esitettyjen väitteiden totuudenmukaisuuden kannalta huoli sukupuolten erilaisesta aktiivisuudesta on kuitenkin molemmissa tapauksissa yhdentekevä – ja juuri totuudenmukaisuudesta skepsisläisen tulee olla kiinnostunut.
Jos Skepsis haluaa olla rehellinen, se ei siis voi sivuuttaa erheellisiä väittämiä, ei edes sellaisia, joiden esittäjällä on hyviä aikomuksia. Uusia jäseniä on houkuteltava rationaalisen ja todisteisiin perustuvan ajattelun sekä tinkimättömän ja sukupuolesta riippumattoman mielipiteenvaihdon ehdoilla.
Kotron mielestä Skeptikossa voisi johdonmukaisuuden nimissä olla muidenkin poliittisten aatteiden kritiikkiä. Kaikki poliittiset aatteet, feminismistä libertarismiin, toki ansaitsevat kriittisen vastavoiman. Lisäksi politiikka on sotkuista ja poliittiset päätökset perustuvat aina jonkinlaisiin testaamattomiin ennakko-oletuksiin. Kaikki olennainen tieto ei koskaan ole päättäjien käytettävissä.
Nämä eivät ole perusteltuja syitä käsitellä poliittisia aatteita lehdessä. Skeptikko pyrkii edistämään tiedettä ja tieteellistä maailmankuvaa. Se ei ole kiinnostunut eläkekatosta, minimipalkasta tai muusta resurssienjaosta (paitsi ehkä lehdistötuesta ja uskomushoitojen Kela-korvattavuudesta).
Nykyfeminismi kuitenkin eroaa perinteisestä politiikanteosta. Alan kirjallisuudessa esitetään vahvoja ja luonnontieteiden kanssa ristiriitaisia väitteitä ihmisen käyttäytymisestä. Ja kuten olen osoittanut, väitteet ovat parhaimmillaankin uskonvaraisia puolitotuuksia. Poliittinen aate on myös päätynyt osaksi yliopisto-opetusta, esimerkiksi feministisen pedagogiikan muodossa.
Kyseiset seikat ovat päteviä perusteita skeptiseen feminismikritiikkiin. Lisäksi, kuten edellisessä lehdessä olevasta Minja Koskelan kirjan arviosta käy ilmi, aatteen kannattajissa on niitä, jotka toivovat ilmaisunvapauden kaventamista. Sellaiseen tulee poliittisesti sitoutumattomankin lehden tarttua.
PS. Feministisessä ideologiassa on piirteitä, jotka haittaavat niitä marginaalissa olevia ihmisiä, joita aate esittää auttavansa. Siksi feminismikritiikkiä voisi olla myös lehdissä, jotka asemoivat itsensä vähempiosaisten ja tasaarvon puolelle. Nykyfeminismin strategioiden ja feministisen retoriikan kritisoiminen olisi siis oivallinen tapa vaikkapa Kansan Uutisille – johon myös olen taannoin jokusen esseen kirjoittanut – ajaa suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoisia mahdollisuuksia kaikille.
SKEPSIKSEN SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN KEVÄTKOKOUS PIDETÄÄN KESKIVIIKKONA 4. MAALISKUUTA 2020 KLO 19.30 (LUENTOTILAISUUDEN JÄLKEEN) TIETEIDEN TALOLLA, KIRKKOKATU 6, HELSINKI.
KoKouKsen esityslista: 1. Kokouksen avaus. 2. Valitaan kokouksen puheenjohtaja, sihteeri, kaksi pöytä kirjantarkastajaa ja kaksi ääntenlaskijaa. 3. Todetaan kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus. 4. Hyväksytään kokouksen työjärjestys. 5. Esitetään vuoden 2019 tilinpäätös, vuosikertomus ja toiminnantarkastajien lausunto. 6. Päätetään tilinpäätöksen vahvistamisesta ja vastuuvapauden myöntämisestä hallitukselle ja muille vastuuvelvollisille. 7. Tiedotus- ja muut esille tulevat asiat. 8. Kokouksen päättäminen.
Yli 30 Vuotta Kysymyksiä
SKEPSIS RY TIETEIDEN TALO, KIRKKOKATU 6, 00170 HELSINKI WWW.SKEPSIS.FI
SKEPSIS RY ON VUONNA 1987 PERUSTETTU SUOMALAISTEN SKEPTIKKOJEN YHDISTYS.
Skepsiksen Vuonna 2009 Muutettujen Sääntöjen Mukaan Yhdistyksen Tarkoitus On:
Yhdistys On Poliittisesti, Aatteellisesti Sekä Uskonnollisesti Sitoutumaton. Yhdistyksen Varsinaiseksi Jäseneksi Voidaan Hyväksyä Yksityinen Henkilö Tai Oikeustoimikelpoinen Yhteisö, Joka Hyväksyy Yhdistyksen Tarkoituksen Ja Toimintaperiaatteet. Kannattavaksi Jäseneksi Voidaan Hyväksyä Yksityinen Henkilö Tai Oikeustoimikelpoinen Yhteisö, Joka Haluaa Tukea Yhdistyksen Tarkoitusta Ja Toimintaa.
Yhdistys Julkaisee Neljä Kertaa Vuodessa Ilmestyvää Skeptikko-lehteä.
Mallia Yhdistykselle Haettiin Yhdysvalloissa 1976 Perustetusta Csicopista (committee For The Scientific Investigation Of Claims Of The Paranormal), Mikä Ilmenee Mm. Yhdistysten Samankaltaisina Toimintaperiaatteina. Skepsis Ry Toimii Kuitenkin Itsenäisesti, Vaikkakin Yhteistyössä Csicopin (nykyään Csi – The Committee For Skeptical Inquiry) Ja Muiden Vastaavien Järjestöjen Kanssa.
Yhdistys On Ecson (european Council Of Skeptical Organisations) Ja Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan Jäsenjärjestö.
Jäsenasiat, Lehtitilaukset, Osoitteenmuutokset Paula Heinonen Tieteiden Talo, Kirkkokatu 6, 00170 Helsinki Puh. 040 820 9166, Secretary@skepsis.fi
Taloudenhoitaja Toni Heikkinen Keskuskatu 14 B 13, 04600 Mäntsälä Puh: 050 537 3792, Treasurer@skepsis.fi
Alueyhteyshenkilöt Sähköpostiosoitteet Muotoa Etunimi.sukunimi@skepsis.fi Joensuu: Vesa Tenhunen, Puh. 0400 935 893 Jyväskylä: Juha Merikoski, Puh. 040 755 1820 Kuopio: Aulis Koivistoinen, Puh: 050 5439 647 Tampere: Jose Ahonen, Puh. 040 558 7497 Turku: Heikki Kujanpää, Puh. 044 022 0420
Skepsis Ry:n Tieteellinen Neuvottelukunta Tnk:n Puheenjohtaja, Prof. Jukka Maalampi (fysiikka), Prof. Kari Enqvist (fysiikka), Prof. Mika Hemmo (oikeustiede), Tohtori Harri Högmander (tilastotiede), Tohtori Virpi Kalakoski (psykologia), Dosentti Hannu Karttunen (tähtitiede), Tohtori Mikko Kiviharju (tietotekniikka), Tohtori S. Albert Kivinen (filosofia), Prof. Hanna Kokko (biologia, Ekologia), Prof. Eerik Lagerspetz (yhteiskuntatiede, Filosofia), Prof. Hannu Lauerma (lääketiede), Prof. Anto Leikola (biologia, Oppihistoria), Dosentti Marjaana Lindeman (psykologia), Dosentti Juha Merikoski (fysiikka), Tohtori Markku Myllykangas (terveyssosiologia), Tohtori Pauli Ohukainen (lääketiede), Dosentti Ilkka Pyysiäinen (uskontotiede), Prof. Jeja Pekka Roos (sosiaalipolitiikka), Tohtori Veijo Saano (lääketiede), Prof. Samuli Siltanen (teollisuusmatematiikka).
