(engl. Kirlian photography). Kirliankuvaus on menetelmä, jolla yritetään ottaa kuvia ihmisiä, eläimiä ja kasveja ympäröivistä auroista eli energiakentistä. Nimensä Kirliankuvaus sai neuvostoliittolaisen Semyon Davidovitsh Kirlianin mukaan. Kirlian huomasi sattumalta kätensä ja erään sähkölaitteen elektrodin välille syntyvän kipinöitä, ja hän halusi tallentaa tuon kipinöinnin filmille. Kirlian kykenikin tuottamaan kuvia hehkun ympäröimästä kädestään. Havaintonsa hän julkaisi 1930-luvun lopussa, mutta Neuvostoliiton ulkopuolella niitä kohtaan ei osoitettu kiinnostusta. Vasta 1960- ja 1970-luvuilla menetelmä ja erityisesti sen avulla tuotetut kauniit kuvat tulivat laajempaan länsimaiseen tietoisuuteen.
Kuvien uskotaan kertovan kuvauskohteen fyysisestä ja psyykkisestä tilasta. Menetelmästä arvellaankin olevan hyötyä esimerkiksi parisuhteiden arvioinnissa tai sairauksien varhaisessa diagnosoinnissa; sairauksienhan uskotaan näkyvän kuukausia, jopa vuosia aikaisemmin aurassa kuin fyysisessä kehossa. Samoin kuvissa voidaan nähdä haamulehtiä. Haamulehdillä tarkoitetaan kasvien lehtiä, joiden pois leikatut osat näkyvät leikkaamisenkin jälkeen kirliankuvissa.
Ovatko kauniit Kirliankuvat todellakin silminnähtäviä ja kiistattomia tieteellisiä todisteita ihmisen energiakehosta, aurasta? Lyhyesti ja yksinkertaisesti sanottuna eivät. Ymmärtääksemme tylyn vastauksen meidän tulee perehtyä lyhyesti itse kuvausmenetelmään.
Kirliankuvauksessa käytetään erilaisia laitteita. Niissä kaikissa lienee kuitenkin sama perusrakenne: elektrodin päälle asetetaan lasi, jonka päälle asetetaan puolestaan valokuvausfilmi ja sen päälle kuvattava kohde (lehti, kolikko, sormi, käsi tms.) sekä toinen elektrodi.
Kuvaus suoritetaan päästämällä virtaa edellä esiteltyyn piiriin. Tuloksena on paljainkin silmin näkyvä hohto, jonka filmi rekisteröi. Jotta filmi ei muuten valottuisi, kuvaus tapahtuu pimiössä tai erityisiä laitteita apuna käyttäen.
Kuvauksissa näkyvä hohto on tunnettu fysikaalinen ilmiö. Sitä kutsutaan koronapurkaukseksi. Koronapurkaus ilmenee, kun kaasuisessa ympäristössä oleva sähkökenttä tuottaa vapaita elektroneja, jotka kaasun läpi virratessaan törmäävät kaasun atomeihin. Törmäyksessä vapautuu energiaa fotoneiden muodossa. Ne puolestaan aiheuttavat näkyvän hohdon. Kirliankuvauksessa sähkökenttä muodostuu kuvattavan kohteen ympärille.
Fyysikot Arleen Watkins ja William Bickel ovat tutkimuksissaan havainneet, että useat fysikaaliset tekijät vaikuttavat ”auran” muotoon. Tällaisia tekijöitä ovat muun muassa valokuvauspaperin laatu, se kuinka voimakkaasti kuvattava kohde painautuu filmiä vasten, virran suuruus, valotusaika, kohteen kosteus ja kaasun laatu. Tämä on ymmärrettävää, jos kirliankuvat aiheutuvat koronapurkauksista, mutta käsittämätöntä, jos kuvissa näkyy aura.
Yhteensä Watkins ja Bickel ovat esittäneet 22 tekijää, joiden vaikutus on poistettava, jos valokuvien avulla halutaan edes alkaa todistelemaan jonkinlaisen elämänenergian olemassaoloa. Mutta tällöinkin jäljelle jää vielä kysymys, miksi myös elottomilla esineillä kuten avaimilla, koruilla ja paperiliittimillä on kirliankuvissa aura?
Katso: Aura; Haamulehti.
Kirjallisuutta: Saravi 1994; Singer 1983; Watkins ja Bickel 1986, 1989.