(engl. Piltdown man). Helmikuussa 1912 paleoantropologi Arthur Smith Woodward sai kirjeen lakimies Charles Dawsonilta. Kirjeessä innokas amatööritiedemies Dawson kertoi fossiilisen ihmiskallon palasista, jotka oli löydetty Piltdownin alueelta, Englannin Sussexista. Woodward matkusti Piltdowniin evoluutiosta kiinnostuneen jesuiittapappi Pierre Teilhard de Chardinin kanssa. Jo kolmikon ensimmäisenä yhteisenä kaivauspäivänä Dawson löysi uuden kallonpalasen, ja myöhemmin oikean puolen leukaluusta.
Piltdown I:n löytö julkaistiin Naturessa joulukuussa 1912, ja kun toisestakin fossiilisesta kallosta löydettiin palasia, monet epäilevätkin tiedemiehet tunnustivat Piltdownin nykyihmisen vanhimmaksi esi-isäksi. Eoanthropus dawsonilla, Dawsonin alkuihmisellä, oli silti kyseenalaistajansa. Jo vuonna 1915 Gerrit S. Miller totesi Pildown I:n alaleuan olevan kiistämättä apinan. Monet yhtyivät tähän näkemykseen, ja katsoivat kallon olevan peräisin ihmisestä ja leukaluun kuuluvan jollekin apinalle.
Piltdown oli poikkeava tapaus fossiilien joukossa. Aikaisemmat löydöt olivat osoittaneet ihmisen esi-isien omanneen melko kehittyneet kehot, mutta toisaalta melko primitiiviset kallot, toisin sanoen aivot. Tämä fossiileista välittynyt kuva ei sopinut näkemykseen, jonka mukaan älykkyys erotti ihmisen ja eläimen toisistaan: jos evoluutio tapahtui tasaista tahtia ja juuri älyltään ihmiset ovat kauimpana eläimistä, niin silloin kehittyneiden ihmisaivojen evoluution olisi pitänyt kestää kauemmin kuin muun kehon. Piltdown sopi erinomaisesti tähän intellektuaaliseen kuvioon, sillä se viittasi ihmisen esi-isällä olleen kehittyneet aivot vähemmän kehittyneessä kehossa.
Sopivuudesta huolimattakin Piltdown jäi oudoksi linnuksi. Woodward jatkoi kaivauksia aikaisempien löytöjen alueelta, mutta menestyksettä. Samaan aikaan Aasiasta, Afrikasta ja muualta Euroopasta tehtiin uusia merkittäviä fossiililöytöjä, joiden muodostamaan kokonaisuuteen Piltdown ei sopinut.
Lopulta vuonna 1953 suoritettu kemiallinen analyysi paljasti Piltdownin huijaukseksi: kallo ja leukaluu olivat peräisin eri aikakausilta. Lisäksi muun muassa huomattiin, että hampaita oli viilattu ihmismäisemmiksi. Mutta kuka huijauksen oli tehnyt? Arkeologi Kenneth L. Federin mukaan muun muassa Charles Dawsonia, Arthur Smith Woodwardia ja Pierre Teilhard de Chardinia on epäilty. Epäiltyjen joukossa on ollut jopa kirjailija sir Arthur Conan Doyle, joka asui lähellä Piltdownia. Federin toteaa kuitenkin, ettei näiden herrojen joukosta varmaa syyllistä ole löydetty.
Vaikkei tekijästä ole tietoa, teon motiivi lienee pseudohistorialle tyypillinen poliittisen vallan pönkitys. Ennen Piltdownin löytöä Saksasta, Ranskasta, Belgiasta ja Espanjasta oli löytynyt alkuihmisten fossiileja. Englanti, yksi Euroopan mahtivaltioista, oli kuitenkin ilman yhteyttä ihmisen esihistoriaan. Charles Dawson näytti kumppaneineen korjaavan tilanteen kertaheitolla.
Suhtautuminen Piltdownin huijaukseen on ollut moninaista. Kreationistien mukaan kyse oli salaliitosta, jolla valheellisesti yritettiin pönkittää evoluutioteorian asemaa. Mutta evoluutioteorian menestys ei nojannut edes vuosisadan alussa yhteen–kahteen fossiiliin, vaan kyse oli laajemmasta ja monitieteellisemmästä todistusaineistosta. Tiedemiehet ovat puolestaan pitäneet huijauksen paljastumista osoituksena tieteellisen menetelmän tehokkaasta itseäänkorjaavuudesta. Toiset ovat puolestaan kyseenalaistaneet tieteellisen menetelmän tehokkuuden: jos Piltdownin kaltainen tökeröhkö huijaus voi viedä teoretisointia harhateille vuosikymmenien ajan, niin kuinka tehokas menetelmä oikeastaan on?
Kriitikot eivät ole ottaneet huomioon, ettei tiede ole vuosien tai edes vuosikymmenten projekti. Tiede etenee hitaasti, perusteettomat ja virheelliset käsitykset elävät, kunnes kuolevat kannattajiensa myötä ja hedelmällisempien näkökulmien korvatessa edeltäjänsä. Eteneminen ei ole hidasta vain huijausten paljastamisessa, vaan myös aidolla rehellisyydellä tehtyjen väitteiden suhteen. Esimerkiksi paleontologien piirissä uskottiin pitkään ihmisten ja apinoiden kehityslinjojen eronneet 15–20 miljoonaa vuotta sitten, kunnes teknologinen kehitys auttoi osoittamaan eron tapahtuneen vasta 5–10 miljoonaa vuotta sitten. Tämäkään tiedollinen kehitys ei ollut vuosien vaan vuosikymmenten mittainen prosessi.
Tieteellinen menetelmä perustuu tutkijoiden rehellisyydelle ja keskinäiselle luottamukselle. Sen tarkoituksena ei ole paljastaa huijareita, vaan virheellisiä käsityksiä. Avain tieteellisten huijareiden ja virheellisten käsitysten eliminoimiseen on tutkimusten toistamisessa ja edelleenkehittämisessä. Tähän perustui myös Piltdownin ihmisen arvoituksen ratkaisu.
Katso: Kreationismi.
Kirjallisuutta: Feder 1990, 1996; Tattersall 1995.