(engl. Sokal’s hoax). Nykypäivän keskusteluja kuvaa hyvin pitkälle episteeminen egalitarianismi eli näkemys, jonka mukaan kaikki käsitykset ovat yhtä totuudenmukaisia niiden alkuperästä riippumatta: väitteen pätevyys ei ole merkittävää, ainoastaan kyseisen näkökulman mielenkiintoisuus. Tiedon tasapäistäminen ja asioiden voimakas tulkinnallisuus ovat osa postmoderniksi väitettyä aikakauttamme.
Postmodernismi on tullut yhdistetyksi mitä erilaisimpiin asioihin. Tieteen piirissä se viittaa lähinnä ranskalaisten filosofien, historijoitsijoiden ja psykoanalyytikkojen kuten Jean-Francois Lyotardin (1924–1998), Jacques Derridan (1930–2004), Julia Kristevan, Jacques Lacanin, Michel Foucalt’n (1926–1984), Gilles Deleuzen, Felix Guattarin ja Luce Irigarayn ajatuksiin. Yhteistä postmoderneille filosofeille on se, että tieto ja jopa todellisuus nähdään vain kielellisinä ja sosiaalisesti sovittuina järjestelminä. Kielellisyyden korostamisen ja totuuden sosiaalisen rakentumisen vuoksi myös äärimmäinen sosiaalinen konstruktivismi voidaan luokitella osaksi uusrelativistista virtausta.
Tiedon ja totuuden eliminoinnin myötä tieteestä on tullut vain yksi kertomus muiden kertomusten joukossa: professoreiden aikakaudelle ollaan soittamassa kuolinkelloja esittämällä, että ”tiede ei ole tietoa” tai että ”tiede on kirjallisuuden alalaji”. Väitteillä ”Maa on pyöreä” ja ”Maa on litteä kuin pannukakku” ei siis nykypäivän tietorelativisteille ole eroa: molemmat ovat yhtä ”tosia”, ne ovat vain sitoutuneet erilaisiin yksilöihin tai kulttuureihin. Yleensä tieteen kritiikki ei pysähdy pelkästään sen tiedollisen aseman kampittamiseen vaan tiede nähdään myös moraalisesti pahana asiana: ilman tiedettä Auschwitzia ja Hiroshimaa ei olisi olemassa.
Postmodernismi oli jo pidemmän aikaa vaikuttanut ilman näkyviä vastaväitteitä niin akateemisissa kuin laajemmissakin yhteiskunnallisissa piireissä. Eräänä päivänä syntyi kuitenkin idea. Alan Sokalia, New York Universityn fysiikan professoria, oli jo pitkään vaivannut yhdysvaltalaisten postmodernien filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden älyllisen vaatimustason rappeutuminen. Hän päätti kokeilla julkaisisiko Pohjois-Amerikan johtava kulttuuritutkimuksen aikakauslehti artikkelin, joka itseasiassa olisi täyttä luonnontieteellistä hölynpölyä, mutta joka kuulostaisi hyvältä ja imartelisi toimittajien ideologisia näkemyksiä. Sokal ei siis pyrkinytkään väitteiden johdonmukaiseen perusteluun vaan sekasotkuun, joka sisälsi väkinäisiä analogioita, sanaleikkejä, mielisteleviä viittauksia tunnettuihin auktoriteetteihin sekä puhdasta inttämistä.
Vaikka Sokal ei itse uskonut artikkelin julkaisemiseen, jutun parodia meni kuitenkin Social Text -lehden toimittajilta ohi, ja mahtipontisesti nimetty artikkeli Transgressing the boundaries: Towards a transformative hermeneutics of quantum gravity eli Yli rajojen: kohti kvanttigravitaation transformatiivista hermeneutiikkaa ilmestyi keväällä 1996. Sokal ilmiantoi ”Troijan hevosensa” kolmen viikon kuluttua Lingua Franca -nimisessä julkaisussa.
Reaktiot Sokalin tempaukseen olivat mitä moninaisimpia. Social Textin toimittajat ilmaisivat luonnollisesti suuren hämmästyksensä. Joku heistä ei aluksi edes uskonut Sokalin tehneen parodiaa, vaan yksinkertaisesti muuttaneen mielensä. Mielenmuutoksesta ei todistetusti kuitenkaan ollut kyse, vaan julkaisun intellektuaalisen tason testaamisesta.
Moraalinen suuttumus Sokalin huijausta kohtaan oli voimakasta. Hänen katsottiin pettäneen tiedeyhteisön luottamuksen, sillä kirjoittajan pitäisi seisoa rehellisesti kirjoittamansa tekstin takana. Lisäksi tämä voisi tulla tavaksi, heikentää tieteellisen julkaisemisen moraalia.
Sokal puolusti parodian käyttöään sillä, että tavanomainen postmodernismia kritisoiva artikkeli olisi jäänyt huomiotta, ja ”niinpä tämän alakulttuurin älyllinen taso täytyi osoittaa suoraviivaisemmin menetelmin”. Hölynpölymäisyyttä puolusti myös se, ”että kuka tahansa pätevä fyysikko tai matemaatikko (tai matematiikan tai fysiikan opiskelija)” olisi oivaltanut nopeasti, että ”kyseessä on jäynä”. Tämä osoitti, että Social Textin toimittajat eivät tarpeen vaatiessakaan vaivaudu kysymään yhdenkään luonnontieteen asiantuntijan neuvoja. Samoin se osoittaa, että he eivät ymmärrä jatkuvasti kohtaamiaan postmodernien filosofien ynnä muiden käyttämiä luonnontieteellisiä käsitteitä ja teorioita.
Sokalin kriitikoiden mielestä luonnontieteellisiä selostuksia postmodernien teksteissä käytetään vain metaforina tai analogioina. Sokalin ja hänen kollegansa fyysikko Jean Bricmontin mukaan tämä ei yleensä pidä paikkaansa, ja esimerkiksi Lacan kieltää eräässä yhteydessä ankarasti päättömän väitteensä analogisuuden. On myös huomattava, että metaforia käytetään tavallisesti siihen, että ihmiset helpommin ymmärtäisivät kirjoittajan sanoman. Tätä postmodernien kirjoittajien käyttämät matemaattiset kaavat eivät ole tehneet ihmisen psyykkisen ja sosiaalisen elämän tarkastelussa.
On myös esitetty, että tekstit olisivat pelkästään runoutta. Bricmontin mukaan kirjoitukset ovat kuitenkin selkeästi teoreettisia, ja johtavat tuhansiin kommentteihin, artikkeleihin ja väitöskirjoihin.
Puhtailta henkilökohtaisuuksiltakaan Sokal ja Bricmont eivät ole välttyneet. Esimerkiksi Julia Kristeva totesi psykoanalyytikon arvovallalla, että heidän pitäisi hakeutua psykiatriseen hoitoon. Sokalista oli ilmiselvästi tullut piikki postmodernismin lihaan.
Sokalin tempausta tervehdittiin myös ilolla niin luonnontieteilijöiden kuin ihmistieteidenkin edustajien taholta. Samalla se kiihdytti kritiikkiä, jota realistit kohdistavat relativistiseen postmodernismiin.
Postmoderneissa teksteissä konstruoidaan yleensä hyvin sekava todellisuus. Esimerkiksi Jean-Jacques McElwaine kirjoittaa: ”’Kulttuuri on laillinen fiktio’, sanoo Foucault; kuitenkin Hubbardin mukaan kulttuuri ei niinkään ole laillinen fiktion, vaan pikemminkin epäonnistunut kulttuuri, ja siten tietynlainen kulttuuri. Tietyssä mielessä, jos käsitteellinen dialektiikka pitää paikkansa, meidän täytyy valita sosiaalisen realismin ja posttekstuaalisen konstruktion välillä.”
Bricmontin mukaan psykoanalyytikko Guattari pysyy McElwainen linjoilla sekoittamalla lähes satunnaisesti tieteellisiä ja filosofisia käsitteitä sivu toisensa jälkeen: ”Koneellinen joukko, erilaisten osiensa kautta, poistaa pysyvyytensä ylittämällä ontologisia kynnyksiä, palautumattomuuden ei-lineaarisia kynnyksiä, heterogenesiksen ja autopoiesiksen luovia kynnyksiä. Käsitys mittakaavasta täytyy laajentaa koskemaan fraktaalisymmetrioita ontologisessa merkityksessä”.
Guattari eronnee kuitenkin yhdessä suhteessa McElwainista: McElwain ja hänen tekstinsä on tuotettu internetistä löytyvällä Postmodern Generator -ohjelmalla
http://www.elsewhere.org/cgi-bin/postmodern.
Postmodern Generator suoltaa postmoderneja artikkeleita yhdistelemällä täysin satunnaisesti — kielioppisääntöjä kuitenkin noudattaen — käsitteitä ja henkilöitä, joita postmoderneissa teksteissä esiintyy.
Laadullisesti nämä lainaukset eivät kovinkaan paljoa eroa toisistaan. Voidaan tietysti sanoa, että lainaukset on irrotettu laajemmasta yhteydestään, mikä estää asian ymmärtämisen. Bricmontin mukaan Guattarin kirjoitus ei siitä kuitenkaan parane, ja McElwainin artikkelin alkuperän tietäen voi helposti päätellä, että laajempi konteksti ei ymmärtämistä edesauta.
Postmodernien tekstien kontekstisuuden merkitys tuli esille myös Nobel-palkitun fyysikon Steven Weinbergin kautta. Weinberg oli sitä mieltä, että ehkä Sokalin esiintuomat Derrida-lainaukset olivat järjettömiä vain asiayhteydestään irrotettuina. Hämmästyksekseen hän kuitenkin huomasi, että lainaukset olivat alkuperäisessä yhteydessään vieläkin järjettömämpiä.
Luonnontieteelliset ja matemaattiset käsitteet yhdistettynä suureen itsevarmuuteen antavat pettävän vaikutelman jostakin syvällisestä ja tärkeästä. Tekstin sekavuus antaa myös mahdollisuuden liueta kritiikin alta: ”Mutta en minä koskaan niin sanonut!”
Sokalin tavoitteena olikin ”puolustaa jotakin, jota voisi kutsua tieteelliseksi maailmankatsomukseksi — laajasti sen voisi määritellä kunnioitukseksi todistusaineistoa ja loogista ajattelua kohtaan, sekä päättymättömäksi teorioiden ja reaalimaailman vertaamiseksi; lyhyesti sen voisi määritellä harkituksi argumentoinniksi toiveajattelun, taikauskon ja kansankiihotuksen sijaan.” Hän ei kuitenkaan tehnyt tätä tieteellisen oikeaoppisuuden nimissä vaan Sokalin motiivit ”puolustaa näitä vanhanaikaisia ajatuksia ovat perustaltaan poliittisia”.
Historiallisesti vasemmistolaisuus on yleensä painottanut järkeä ja tieteellisyyttä. Vasemmistolaisena Sokal kirjoitti parodiansa puolustaakseen yhdysvaltalaista akateemista vasemmistoa irrationaalisia virtauksia vastaan, jotka muodikkuudestaan huolimatta ovat hänen mielestään tuhoisia: nämä virtaukset mystifioinnillaan, eikä suinkaan totuus, mahdollistavat yhteiskunnallisen sorron.
Sokal ja Bricmont julkaisivat vuonna 1997 ranskankielisen teoksen Les impostures scientifiques des philosophes (post-)modernes. Siinä he käsittelivät perusteellisesti postmodernismia edustavien ajattelijoiden kirjoituksia. Kirja on ilmestynyt muun muassa englanniksi, kataloniaksi ja kiinaksi, mutta ei suomeksi.
Katso: Relativismi; Skeptisismi.
Kirjallisuutta: Bricmont 1996a; Gardner 1996; Kupiainen 1996, 1997; Savolainen 1996; Sokal 1996; Sokal ja Bricmont 1998.